Madridiin kiitävän koneen ikkunasta näkyvät Puolan ja Saksan mittavat viljapellot, joita metsiköt paikoin reunustavat ja rajaavat. Metsät näyttävät taivaalta katsoen tummilta ja pellot keltaruskeilta, mutta täälläkin utu pehmentää näkymän ja häivyttää horisontin.
Vilhon edellisen seikkailun aikana Itävallan Ehrwaldissa tapahtui jotain, minkä Vilho piti silloin vaelllustarinoistaan tietoisesti poissa ja tunnelmat pysyivät Susivuoren sisällä. Kesken Vilhon vuoristomatkaa hänen pitkäaikainen työkaverinsa kuoli melkoisen yllättäen. Sairastellut kollega oli palannut jo riviin, mutta kadonnut taas sairauslomalle yhtäkkiä, varoittamatta. Tällä kertaa sairaslomalta ei koskaan palattu ja Vilho sai suru-uutisen työpariltaan Matilta kesken lomaansa.
Menehtynyt työkaveri oli Vilhon ikäinen nainen ja hänen kanssaan oli ainakin 15 vuotta yhteistä työuraa takana. Pitkään samoissa nurkissa pyörineet ihmiset ovat tietysti hyvin tuttuja keskenään, vaikka eivät läheisiä olisikaan. Itse asiassa menehtynyt Anna oli Vilhon aisapari rekisterityössä, mutta kumpikin oli niin tottunut hoitamaan omaa palstaansa tällä työsaralla, että enemmän toimittiin samaan suuntaan kuin rinnakkain.
Nyt Anna on poissa ja Vilhon kouraan on jäänyt kiskottavien kärryjen molemmat aisat, mutta työt eivät Vilhoa paina vaan ne kaikki kysymykset, joihin Annalta ei enää vastausta saa. Eivät Vilhoa arvoitukset vaivaa, vaan se, että vanhan ystävän kanssa ei jäänyt mahdollisuutta enää sanaakaan vaihtaa, ei saumaa pitää hetkisen kädestä ja olla mukana viimeisellä suoralla edes pienen tovin.
Työyhteisössä kuolemantapausta on käsitelty hyvin vähän ja edesmennyt on hämmentävän pian kadonnut näkymättömiin niin sähköisistä ilmoitustauluista kuin kaikesta muustakin. Maailma ei tosiaan pysähdy, eikä edes hidasta menoaa tällaisten tapausten kohdalla. Spekulointien ja muistopuheiden sijaan Vilho on vain mielessään toivonut, etteivät työkaverin viimeiset vaiheet ole olleet sietämättömän tuskaisia tai kohtuuttoman pelon leimaamia. Helppoa elämän jättäminen ei ole, ei sairastaminen, eikä loppunsa kohtaaminen kun ennusteet ovat muuttuneet huonoista synkiksi.
Kymmenen kilometrin korkeudessa on kuitenkin hyvä hetki muistaa Annaa, joka oli yhtä vannoutunut matkailija miehensä kanssa kuin Susivuoretkin ovat. Surunkin jälkeen mieleen jäävät niin yhteiset tanssit ja juhlat kuin loputtomien töiden pakertaminen. Joskus oltiin vielä paljon nuorempia ja taisi maailmakin olla meille täysin avoin. Mutta ei Vilho Annaa unohda, hänen ääntään, iloaan ja nauruaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti