Turkish Airlinesin mainoslehti kertoo syksyn tapahtumista ja Vilho katselee juttua Istanbulin maratonista. Alapuolella Mustameri vaihtuu vähitellen Romanian ja Ukrainan rannikkoseuduksi. Vilho nieleskelee kun lehden toisessa pikkujutussa kerrotaan Thin Lizzyn konsertoivan Istanbulissa. Sekin on merkillistä, sillä bändin sielu Phil Lynott kuoli jo kultaisella 1980-luvulla, mutta tokihan pojat saattavat muuten vielä konsertoida. Pala tulee kuitenkin kurkkuun siitä, että lehti muotoilee juttunsa kuulostamaan siltä, että blueskitaristi Gary Mooren palaisi kokoonpanoon muiden vanhojen Lizzy-jäsenien tavoin. Vilho muistaa elävästi uutisoinnin Mooren kuolemasta Málagan Esteponassa. Taisi olla helmikuuta 2011 kun Gary Moore kuoli viinan edesauttamaan massiiviseen sydänkohtaukseen. Joko lehden englannissa on pientä käännösvirhettä tai huonoa muotoilua - Vilho ei osaa turkinkielisestä versiosta asiaa aukottomasti päätellä - tai sitten asiakaslehdellä on salattua tietoa poikkeuksellisesta reunion-keikasta. Vilho sulkee lehden ja katselee rannikon merkillistä suistoaluetta.
Paluupäivät ovat rankkoja, niissä on oma sisäinen rakenteensa ja tunnelmansa. Istanbulista Vilho on yllättynyt, kaupunki oli kovin positiivinen kokemus. Eipä Vilholla juuri ollut odotuksia, mutta paikka jäi ennen kaikkea mieleen siitä, että asiat toimivat ja meno oli vilkasta mutta asiallista. Kertaakaan paikallisiin kuvioihin ei tarvinnut turhautua tai kohdata käsittämättömiä koukeroita. Se on paljon matkaillessa.
Annikki huomauttaa jälleen Istanbulin kissoista. Totta, kissojen kaupunki. Katit asuivat paljolti ulkona, mutta ne olivat hoidettuja ja asuivat vakiopaikoissa. Ja niistä pidettiin huolta. Melkein jokaisella liikkeellä tuntui olevan oma kissaporukkansa ja niitä asui moskeijoiden, kauppojen ja ruokapaikkojen tuntumassa. Annikki vitsailee, että jos vaikka vain pari pentua otettaisiin mukaan, mutta eihän tuollaista porukkaa voi erottaa toisistaan tai kotikonnuista. Nyt pitää palata vain ihan omien matkakolliensa kanssa ja tyytyä valokuviin. Uudet kujeet ovat Vilholla jo toki mielessä, katsotaan nyt mihin taas päädytään.
4.11.2012
12. Päivä: Topkapi ja muita tarinoita
Kuvia räpsiessään Vilho miettii, milloin tämä loputon visuaalisten tallenteiden villitys loppuu. Ehkä me kaikki kyllästymme jossain välissä tähän bittien luomiseen ja loputtomaan sihtaamiseen. Mutta pohjimmiltaan asia ei sen kummemmin Vilhoa huoleta, sillä asiat ja ilmiöt huolehtivat itsestään. Aika vie niin kamerat, kuvaajat kuin turistikohteetkin, niistä biteistä puhumattakaan.
Istanbulin ja kai koko Turkin ykköskohde on jäänyt viimeiselle kokonaiselle matkapäivälle. Topkapin palatsialue haaremeineen on valtava kokoelma osmaniarkkitehtuuria, museohuoneita, kultatikareita ja koristeltuja seiniä. Sulttaanien asuinpalatsi on vaikuttava kokonaisuus, mutta Vilhon on aina ollut vaikea tuudittautua hallitsijoiden itselleen luomaan loistoon, etenkin kun paikoista on turistikohteeksi tullessaan tullut tavallaan kaksinkertaisesti vieraita. Elämähän näistä paikoista on kadonnut ja tilalle on tullut joukko optiikkaa heiluttelevia tungeksijoita. Vilho työntyy kamera ojossa väkivirran mukana haaremin huoneista toiseen ja fajanssikuviot pyörivät silmissä.
Selvää on, että sulttaanit osasivat järjestää itselleen mukavat oltavat. Vesilähteiden vieressä olevissa viileissä paviljongeissa kelpasi varmasti nauttia teetä ja tupsutella vesipiippua. Sisustuksena olivat kuitenkin matot ja miellyttävät matalat sohvat, joilta kelpasi katsella seinällä kiemurtelevia keramiikkakuvioita - verrattuna moniin eurooppalaisiin palatsisisustuksiin paikat tuntuvat houkuttelevilta. Palatsi on sitä paitsi komealla paikalla, korkealla mäellä, josta näkyvyys Bosporin salmelle on vaikuttava.
Pyhissä huoneissa on lukuisia islamilaisen maailman pyhäinjäänteitä, osa sivuten muitakin "kirjan kansoja", sillä esillä on mm. Mooseksen sauva. Profeetan jalanjälki löytyy, useita kappaleita hänen parrastaan, uskonsankarien miekkoja ja myös materiaalia Mekasta. Vilhoon tekee vaikutuksen erityisesti tauoton Koraani-resitatiivi, sillä paikassa on elävänä musiikkina 24 tuntia vuorokaudessa Koraanin luentaa klassiseen tyyliin. Lukija on sivuhuoneessa seurattavissa ja hänen laulunsa on johdettu pyhää materiaalia sijaitseviin huoneisiin äänentoistolaitteiden avulla.
Palatsialueen puistossa liikkuu muutama papukaija ja sivummalta löytyy kourallinen koiranpentuja painimassa puun alla. Korkeat plataani ovat vaikuttavia ja papukaijan huutoja täydentää melkoinen palatsivaristen raakunta. Sateen uhka on kaupungin yllä, mutta se välittyy museoalueelta poistuttaessa hiostavuutena, jota Vilho ei jaksa pitää häiritsevänä. Kaupungin ilmasto on hyvin pehmeä, aivan kuten turkkilaisten luoma ilmapiirikin. Aggressiivisuus ja hermostuneisuus loistavat poissaolollaan, sen voi huomata tupaten täyteen ahdetussa raitiovaunussakin, jolla Vilho ja Annikki palaavat taas lähemmäksi Firuzagaa.
Pakkailua, tavaroiden koontia ja hajanaisten ajatusten hapuilevaa kasaamista. Mutta vielä pitää mennä syömään ja pariskunnan päästyä ravintolaan alkaa sataa kunnolla. Ikkunan editse kulkee virtanaan keltaisia takseja ja ihmisiä läpinäkyvien sateenvarjojen kanssa. Vilho ja Annikki aloittavat taas keitoista ja jatkavat makumatkaansa illan jo tummetessa.
Istanbulin ja kai koko Turkin ykköskohde on jäänyt viimeiselle kokonaiselle matkapäivälle. Topkapin palatsialue haaremeineen on valtava kokoelma osmaniarkkitehtuuria, museohuoneita, kultatikareita ja koristeltuja seiniä. Sulttaanien asuinpalatsi on vaikuttava kokonaisuus, mutta Vilhon on aina ollut vaikea tuudittautua hallitsijoiden itselleen luomaan loistoon, etenkin kun paikoista on turistikohteeksi tullessaan tullut tavallaan kaksinkertaisesti vieraita. Elämähän näistä paikoista on kadonnut ja tilalle on tullut joukko optiikkaa heiluttelevia tungeksijoita. Vilho työntyy kamera ojossa väkivirran mukana haaremin huoneista toiseen ja fajanssikuviot pyörivät silmissä.
Selvää on, että sulttaanit osasivat järjestää itselleen mukavat oltavat. Vesilähteiden vieressä olevissa viileissä paviljongeissa kelpasi varmasti nauttia teetä ja tupsutella vesipiippua. Sisustuksena olivat kuitenkin matot ja miellyttävät matalat sohvat, joilta kelpasi katsella seinällä kiemurtelevia keramiikkakuvioita - verrattuna moniin eurooppalaisiin palatsisisustuksiin paikat tuntuvat houkuttelevilta. Palatsi on sitä paitsi komealla paikalla, korkealla mäellä, josta näkyvyys Bosporin salmelle on vaikuttava.
Pyhissä huoneissa on lukuisia islamilaisen maailman pyhäinjäänteitä, osa sivuten muitakin "kirjan kansoja", sillä esillä on mm. Mooseksen sauva. Profeetan jalanjälki löytyy, useita kappaleita hänen parrastaan, uskonsankarien miekkoja ja myös materiaalia Mekasta. Vilhoon tekee vaikutuksen erityisesti tauoton Koraani-resitatiivi, sillä paikassa on elävänä musiikkina 24 tuntia vuorokaudessa Koraanin luentaa klassiseen tyyliin. Lukija on sivuhuoneessa seurattavissa ja hänen laulunsa on johdettu pyhää materiaalia sijaitseviin huoneisiin äänentoistolaitteiden avulla.
Palatsialueen puistossa liikkuu muutama papukaija ja sivummalta löytyy kourallinen koiranpentuja painimassa puun alla. Korkeat plataani ovat vaikuttavia ja papukaijan huutoja täydentää melkoinen palatsivaristen raakunta. Sateen uhka on kaupungin yllä, mutta se välittyy museoalueelta poistuttaessa hiostavuutena, jota Vilho ei jaksa pitää häiritsevänä. Kaupungin ilmasto on hyvin pehmeä, aivan kuten turkkilaisten luoma ilmapiirikin. Aggressiivisuus ja hermostuneisuus loistavat poissaolollaan, sen voi huomata tupaten täyteen ahdetussa raitiovaunussakin, jolla Vilho ja Annikki palaavat taas lähemmäksi Firuzagaa.
Pakkailua, tavaroiden koontia ja hajanaisten ajatusten hapuilevaa kasaamista. Mutta vielä pitää mennä syömään ja pariskunnan päästyä ravintolaan alkaa sataa kunnolla. Ikkunan editse kulkee virtanaan keltaisia takseja ja ihmisiä läpinäkyvien sateenvarjojen kanssa. Vilho ja Annikki aloittavat taas keitoista ja jatkavat makumatkaansa illan jo tummetessa.
1.11.2012
11. Päivä: Reittiveneellä Aasiaan ja takaisin basaariin
Marraskuu. Päivä on miltei kuuma, joten on hyvä lähteä vesille. Reittilaivalla pääsee matkakorttia vilauttamalla laivaan ja miellyttävälle, lyhyelle merimatkalle Bosporin yli Aasiaan.
Kadiköy ei ole mikään turistikohde, mutta jo rannan lähellä on paljon kauppoja, miellyttäviä katuja ja runsaasti lounaspaikkoja. Meno on modernimpaa ja - pitää sanoa - eurooppalaisempaa kuin kaupungin historiallisessa keskustassa Euroopan puolella. Vilho kävelee kaduilla mielellään ja suuntaa myös hyvissä ajoin ruokapaikkaan. Aurinko on kirkkaana taivaalla ja valoa tulvii kaduille. Ruokapaikan yläkerta on mukavan varjoinen, mutta ikkunoita sielläkään ei tarvita. Ruoka on hyvää ja hinnat piskuisia.
Paluulauttamatka käy sekin viihteestä. Edessä on tiukka iltapäivä basaarilla. Siellä Vilhon pitää löytää edellisen päivän huivikauppa, eikä basaaria pahempaa sokkeloa olekaan. Jollain näppituntumalla tai vainulla huivipaikka löytyy, mutta Vilhollapa ei ole mitään aavistusta miten suunnistaminen tapahtui. Ainoa tapa basaarissa liikkumiseen on hallittu pyöriminen ja ilmeisesti sen kautta kauppakosmoksen kaaret alkavat tulla Vilhollekin tutuksi.
Vaimolla on oma talous ja omat rahat, tuumii Vilho pariskunnan palatessa huiviliikkeestä. Tuohta on vaihdettu silkkiin ja hienoimpaan villaan: Vilhon on parempi miettiä ihan muita asioita.
Talousliike maustebasaarin laitamilla myy Vilholle kaksi suurta keittiöveistä, molemmat aitoja turkkilaisia, jotka kauppias pakkaa veitsifirman omaan muovikassiin. Maustebasaarin kohdalla tungos on valtava ja kuin vaivihkaan Vilho tunnustelee vielä tuoksuja jotka nousevat lukemattomien kauppojen maustekasoista, kuivatuista hedelmistä ja teevuorista. Edessä on paluu asunnolle, kiipeäminen Firuzagan mäelle, jossa kotinurkkien kissat odottavat ovisyvennyksissä tai autojen päällä leväten. Vihanneskauppias kohentaa salaattipinoa ja jatkaa sipulien niputtamista. Vilho ja Annikki kiipeävät ylimpään kerrokseen ja seuraavat miten harsopilvet kulkevat Galatan tornin takana.
Kadiköy ei ole mikään turistikohde, mutta jo rannan lähellä on paljon kauppoja, miellyttäviä katuja ja runsaasti lounaspaikkoja. Meno on modernimpaa ja - pitää sanoa - eurooppalaisempaa kuin kaupungin historiallisessa keskustassa Euroopan puolella. Vilho kävelee kaduilla mielellään ja suuntaa myös hyvissä ajoin ruokapaikkaan. Aurinko on kirkkaana taivaalla ja valoa tulvii kaduille. Ruokapaikan yläkerta on mukavan varjoinen, mutta ikkunoita sielläkään ei tarvita. Ruoka on hyvää ja hinnat piskuisia.
Paluulauttamatka käy sekin viihteestä. Edessä on tiukka iltapäivä basaarilla. Siellä Vilhon pitää löytää edellisen päivän huivikauppa, eikä basaaria pahempaa sokkeloa olekaan. Jollain näppituntumalla tai vainulla huivipaikka löytyy, mutta Vilhollapa ei ole mitään aavistusta miten suunnistaminen tapahtui. Ainoa tapa basaarissa liikkumiseen on hallittu pyöriminen ja ilmeisesti sen kautta kauppakosmoksen kaaret alkavat tulla Vilhollekin tutuksi.
Vaimolla on oma talous ja omat rahat, tuumii Vilho pariskunnan palatessa huiviliikkeestä. Tuohta on vaihdettu silkkiin ja hienoimpaan villaan: Vilhon on parempi miettiä ihan muita asioita.
Talousliike maustebasaarin laitamilla myy Vilholle kaksi suurta keittiöveistä, molemmat aitoja turkkilaisia, jotka kauppias pakkaa veitsifirman omaan muovikassiin. Maustebasaarin kohdalla tungos on valtava ja kuin vaivihkaan Vilho tunnustelee vielä tuoksuja jotka nousevat lukemattomien kauppojen maustekasoista, kuivatuista hedelmistä ja teevuorista. Edessä on paluu asunnolle, kiipeäminen Firuzagan mäelle, jossa kotinurkkien kissat odottavat ovisyvennyksissä tai autojen päällä leväten. Vihanneskauppias kohentaa salaattipinoa ja jatkaa sipulien niputtamista. Vilho ja Annikki kiipeävät ylimpään kerrokseen ja seuraavat miten harsopilvet kulkevat Galatan tornin takana.
10. Päivä: Basaarin virtaa ja muinainen vesisäiliö
Teetarjotin pujottelee vuosisataisella varmuudella Suuren Basaarin ydinalueen käytävillä. Kauppiaat seisovat puotiensa ovensuissa, osa tervehtii, toiset vinkkaavat teemiehen paikalle. Lasikuppi kulkee pikkulautasineen nopeasti tarjottimelta käteen, lisäksi tulee kaksi sokeripalaa ja lusikka. Teemies jatkaa matkaansa ja palaa aikanaan hakemaan astiat pois. Kauppias katsoo loputonta asiakasvirtaa: turisteja suurista risteilyaluksista, nuoriapareja järjestelmäkameroineen, hunnutettuja mustanpuhuvia daameja ja saksalaisia tai hollantilaisia naisia retkeilyvarusteissa, luisevina mutta innokkaina. Teetä juovalla kauppiaalla on tavaraa, jota ei tarvitse kaupustella, riittää kun toivottaa ikkunalle saapuvat sisään. Mutta teen voi juoda rauhassa ja vain katsoa ihmisvirtaa, kenties vilkaista yllä kaareutuvia holvia, jotka muodostavat basaarin parhaimman osan katon maalauksineen. Vilinä vie kuitenkin aina voiton katseesta, vaikka kaikki mahdolliset kulkijat on jo nähty. Arkkityypit ovat tulleet tutuksi kuin basaarin vilkkaimman teepajan juoma.
Vastapäätä toimivalla huivikauppiaalla on apumies tai velipoika jututtamassa kulkijoita, hän puhuu kaikkia kieliä ja poimii virrasta potentiaaliset juttukaverit. Huiveja aina tarvitaan, täällä niitä on, parhaita. Hän tarjoaa puodin ulkokulmassa seisovalle Vilholle penkkiään, mutta Vilho sanoo seisovansa mieluummin. Pohjoiseen jäävuoreen ei ole helppoa saada kontaktia. Mutta tietty harmonia on helppo saavuttaa, sillä molemmat miehet katselevat ihmisvirtaa kiinnostuneina, vaihtavat välillä hymähdyksen keskenään. Vilho huomaa hiljalleen olevansa rannalla, eikä enää virrassa. Hän odottaa milloin joku alkaa ostamaan häneltä huivia. Annikki on sisemmällä myymälässä ja hoitaa Turkin taloutta kuntoon.
Aiemmin päivällä Vilho on ollut vesisäiliössä. Sitä ei olekaan aiemmin tullut kokeiltua. Yerebatan Sarnici tai englanniksi Basilica Cistern on bysanttilainen 100.000 tonnia vetävä vesisäiliö, jonka keisari Justinianus rakennutti 500-luvulla. Nykyisin turistit pääsevät tyhjään säiliöön tutustumaan 336 pylvään kannattamaan saliin ja sinne Vilhokin tunki kameransa kanssa. Salissa on puolimetriä vettä ja siellä uiskentelee karppeja ja muita kaloja. Taustalla on turhaa, eteeristä ulinamusiikkia, sillä paikasta on kovasti koitettu tehdä turistikohdetta. Vilholle ja Annikille paikka olisi kelvannut sellaisenaankin, mutta karppi sinne tai tänne, sehän on turismia. Hieno kaariholvinen sali kuitenkin. Niin ja basilica nimessä tulee kuulemma paikalla sijainneesta basilicasta.
Vilhon setä oli innokas antiikin kohteiden kiertäjä ja tartutti Vilhoonkin innostuksen amfiteattereihin, akvedukteihin, raunioalueisiin, kreikkalaisteattereihin, mosaiikkeihin ja museotavaraan. "Museossa voi tulla jano, joka ei sammu", linjasi setä omaperäiseen tapaansa. Sen Vilho muistaa, että setä jaksoi museoita loputtomasti, mutta sitten aina syötiin hyvin, ja jos museon kahvila kelpasi, välillä nautittiin virvokkeita.
Setä esitteli kerran valtavaa keittiöveistään, jonka hän oli tuonut basaarilta. Setä oli todellinen kulinaristi ja osasi myös käyttää keittiön työvälineitä. Veitsestä oli basaarilla käyty ties kuinka pitkä myyntineuvottelu, varmaan tarina puhui tunneista, vesipiipun puhalteluista ja puolesta tusinasta teelasillisesta. Tiedä niitä kaikkia sedän juttuja, mutta pikkupojan silmissä veitsi oli valtava ja tarinat basaarista jäivät syvälle mieleen. Ja basaariinkin on palattava, huivikauppa on vasta pohjustettu ja tomera pohjoinen nainen palaa kaariholvien alle neuvottelemaan kaupoista, mukanaan hiljainen, kiireettömästi virtaan katsova miehensä
Vastapäätä toimivalla huivikauppiaalla on apumies tai velipoika jututtamassa kulkijoita, hän puhuu kaikkia kieliä ja poimii virrasta potentiaaliset juttukaverit. Huiveja aina tarvitaan, täällä niitä on, parhaita. Hän tarjoaa puodin ulkokulmassa seisovalle Vilholle penkkiään, mutta Vilho sanoo seisovansa mieluummin. Pohjoiseen jäävuoreen ei ole helppoa saada kontaktia. Mutta tietty harmonia on helppo saavuttaa, sillä molemmat miehet katselevat ihmisvirtaa kiinnostuneina, vaihtavat välillä hymähdyksen keskenään. Vilho huomaa hiljalleen olevansa rannalla, eikä enää virrassa. Hän odottaa milloin joku alkaa ostamaan häneltä huivia. Annikki on sisemmällä myymälässä ja hoitaa Turkin taloutta kuntoon.
Aiemmin päivällä Vilho on ollut vesisäiliössä. Sitä ei olekaan aiemmin tullut kokeiltua. Yerebatan Sarnici tai englanniksi Basilica Cistern on bysanttilainen 100.000 tonnia vetävä vesisäiliö, jonka keisari Justinianus rakennutti 500-luvulla. Nykyisin turistit pääsevät tyhjään säiliöön tutustumaan 336 pylvään kannattamaan saliin ja sinne Vilhokin tunki kameransa kanssa. Salissa on puolimetriä vettä ja siellä uiskentelee karppeja ja muita kaloja. Taustalla on turhaa, eteeristä ulinamusiikkia, sillä paikasta on kovasti koitettu tehdä turistikohdetta. Vilholle ja Annikille paikka olisi kelvannut sellaisenaankin, mutta karppi sinne tai tänne, sehän on turismia. Hieno kaariholvinen sali kuitenkin. Niin ja basilica nimessä tulee kuulemma paikalla sijainneesta basilicasta.
Vilhon setä oli innokas antiikin kohteiden kiertäjä ja tartutti Vilhoonkin innostuksen amfiteattereihin, akvedukteihin, raunioalueisiin, kreikkalaisteattereihin, mosaiikkeihin ja museotavaraan. "Museossa voi tulla jano, joka ei sammu", linjasi setä omaperäiseen tapaansa. Sen Vilho muistaa, että setä jaksoi museoita loputtomasti, mutta sitten aina syötiin hyvin, ja jos museon kahvila kelpasi, välillä nautittiin virvokkeita.
Setä esitteli kerran valtavaa keittiöveistään, jonka hän oli tuonut basaarilta. Setä oli todellinen kulinaristi ja osasi myös käyttää keittiön työvälineitä. Veitsestä oli basaarilla käyty ties kuinka pitkä myyntineuvottelu, varmaan tarina puhui tunneista, vesipiipun puhalteluista ja puolesta tusinasta teelasillisesta. Tiedä niitä kaikkia sedän juttuja, mutta pikkupojan silmissä veitsi oli valtava ja tarinat basaarista jäivät syvälle mieleen. Ja basaariinkin on palattava, huivikauppa on vasta pohjustettu ja tomera pohjoinen nainen palaa kaariholvien alle neuvottelemaan kaupoista, mukanaan hiljainen, kiireettömästi virtaan katsova miehensä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)