Vilho havahtuu kuuden aikaan ja kellokin herää 0630.
Aamiaisena on kaksi juotavaa jugurttia ja se onkin erinomainen muonitus tällaisena aamuna, jolloin leivän päkistäminen alas kurkusta ei oikein onnistu.
Vilholla ei mene kuin 20 minuuttia ajaa kentälle ja luovuttaa auto. Kaikki käy ihmeen helposti.
Kentällä tutut jonottelut sujuvat melkoisessa lämmössä, eikä aikaa ole liikaa ostoksille tai turhalle odottelullekaan. Se on ihan hyvä sekin.
TAP (Vilhon puheessa Tapiiri) on ihan hauska portugalilainen lentoyhtiö. Tapiiri yleensä sössii aina jotain pikkusen, mutta lopulta homma käy sitten ihan hyvin. Yksi kansallisruoka sardiini tulee pitkäkoipiselle Vilholle kyllä Tapiirin kyydissä mieleen, sillä Airbus on pistetty aika täyteen penkkejä, olo on kuin säilykepurkissa. Ei penkki nyt ihan sumppu ole, mutta kyllä edellinen kerta näin tiukasta pakkauksesta tulee mieleen edelliseltä Portugalin matkalta... Silloin Tapiiri muuten hukkasi toisen laukun mennessä ja molemmat palatessa - no, hukkasi ne nyt sitten kuka tahansa, niin sattui sekin Tapiirilla. TAP on yleensä tilanteessa, jossa "menee vielä 5 minuuttia" ja se kestää keskimäärin 13-30 minuuttia. Ei sillä suurta väliä ole, mutta matkustelu on odottamista ja joskus se pikkusen rasittaa, kun niitä viisiminuuttisia alkaa laskeskella. Menomatkallahan se odottelu oli muuten siis laakista 5 tuntia, joten pienestä ei pidä nyt pillastua.
Vilho laskee taas asioita vihkoonsa. Kilometrejä tällä kertaa tuli vain 2230. Monta lepopäivää ajosta olikin. Bensaa meni sellaiset 93 litraa, joten kulutus oli vähäistä.
Retki on ollut mainio ja monipuolinen, hyvin erilaisissa tunnelmissa ollaan oltu ja kahdessa maassakin, miettii Vilho. Jossain vaiheessa Vilho on kyllästynyt suureen tavaramäärään ja sen siirtelyyn autoon ja ulos. Seuraavalla retkellä pitää yrittääkin minimipakkausta. Vaan mahtaako Vilho muistaa sitä enää siinä vaiheessa?
Kone kaartaa iltapäivällä jo hämärtyvään Suomeen. Sää on kuitenkin melko lempeä, näkymät ovat hyvin harmaita ja pilvipeite muodostaa savumaisen verhon maan ylle. Tämähän on mainio keli palata kotiin, rauhoittua hieman, purkaa laukkunsa ja sulkeutua talven hiljaisuuteen.
3.11.2013
17. Portosta Lissaboniin. Pikatietä ja pakkaamista. Leitão sittenkin.
Vilho ajelee päivän aikana lukuisista maksutieporteista vihreää kaistaa ja automaattinen laite tuulilasissa piippaa kassavirtaa tieyhtiölle.
Voisi melkein yleistäen sanoa, että Portugalissa ei useinkaan ole samanlaista tiejärjestelmää kuin monissa muissa maissa. Nimittäin useissa maissa teitä on kärjistäen kolmea tasoa: maksullista moottoritietä, hyvää maantietä ja sitten "huoltotietä". Huoltotie on Vilhon termi sellaiselle tielle, joka kiertää kaikki kylät ja liikkeet, kaikki liittymät, teollisuusalueet ja risteykset. Huoltotiellä nopeusrajoitus vaihtuu jatkuvasti, mutta paikalliset ajavat koko ajan täyttä tilannenopeutta tuolla taajamien, kiertoliittymien ja takapihojen tiellä.
Monissa maissa voi ajella sitä maksutonta, keskikategorian tietä ilmaiseksi, ja meno on edelleen sujuvaa ja maantiemäistä. Portugalissa tilanne on usein se, että keskimmäistä tiekategoriaa ei ole, vaan maksutielle ainoa vaihtoehto on mainittu taajamatie, jonka matkanopeus on herkästi 50-60 km/h. Vilho näkee kaikkitietävästä navigaattorista, että matka-aika ilmaista tietä pitkin on sellaiset 5 tuntia - maksutiellä mennään perille kahdessa tunnissa. Vaikka nämä vaellukset ovat vauhdittomia, niin todellisuudessa Vilho tietää miten vaarallista nykivä, impulsiivinen pikkutieajelu on tässä maassa. Nyt on aika sijoittaa itseensä parikymppiä ja siirtyä moottoritielle - se saattaa olla isossa kuvassa kaikkein halvinta.
Kuusikaistaisen moottoritien leikatessa paikallista maaseutua Pombalin kaupungin tienoilla, Vilho ajaa auton huoltamoseisakkeelle, josta löytyy suurehko ravintolarakennus. Matkalounaaksi valitaan sämpylä tai voileipä sandes. Vielä täälläkin erikoisuutena on leitão, juottoporsas - se on matkaravintolan mainostettu spesialiteetti. Joten Vilho omaa sanastoaan käyttäen pääsee paikkaamaan aiemman porsaan puutteen niin sanotusti takaovella.
Sandes de leitäo on matkaravintolassa suuri grahamsämpylä, joka on halkaistu saranaksi ja sitten puolitettu eli katkaistu pituussuunnassa. Sisällä on pelkästään paahdettua kinkkua. Kinkku muistuttaa joulukinkkua, se on siis vaaleanruskeaa ja koostumukseltaan hieman kuin broilerinlihaa. Kinkku on jotenkin tasaisemmin mehevää kuin joulukinkku, ei ylitsevuotavan kosteaa mutta kuitenkin kokonaan mehukasta, pehmeää mutta jämerää tavaraa. Sämpylä on yllättävän täyttävä - pariskunta kiittelee mielessään sitä, että matka ei vienyt minnekään pöytäliinapaikkaan, jossa kokonainen porsas toimitettaisiin perunavuoteella. Tämän aterian jälkeen pystyy vielä sovittamaan itsensä ratin ja penkin väliin, kylläisenä kylläkin.
Merkilliset liittymät vievät Vilhomobiilin konseptihotelliin lähelle Lissabonin lentokenttää, kehätien tuntumaan. Sankarimme ovat väsyneitä, ja aluksi hotellissa vain levätään hetken. Sitten Vilho lähtee tiedustelemaan autolla ruokapaikkaa ja huoltamoa. Liittymäviidakon ja 4 liikenneympyrän kautta Vilho paikantaa mega-ostoskeskuksen ja onnistuu kieputtamaan itsensä vielä takaisin hotellillekin. Vedettyään autossa syvään henkeä, Vilho lähtee uudestaan liikkeelle ja ajaa toista reittiä eteenpäin, kunnes löytääkin bensa-aseman.
Tankkaus tapahtuu Portugalissa siten, että kassalla maksetaan yleensä ensin vaikka 40 euroa ja sitten kone antaa bensaa 40 eurolla. Vilho kysyy apua toisella mittarilla olevat pojalta ja saa ohjeen puhua kassan kanssa. Vilho menee kassalle änkyttämään, että nyt pitäisi saada tankki täyteen, eivätkä ennustajan lahjat oikein riitä sanomaan paljonko se pennilleen maksaa. Vilho saa tankata vapaasti kallista portugalilaista polttoainetta tankin täyteen ja maksaa kassalla viimeiset menovedet tällä erää. Kaikki ovat hyvin ystävällisiä ja kielitaitoisia.
Vilho laskee, että voi viedä Annikin syömään ostarille ja sitten auton kentälle 10 kilometrin päässä näillä tankkauksilla. Auto ei juuri mitään kuluta ja aamulla lähtö on siihen aikaan, ettei mieli tee tehdä mitään ylimääräistä.
Pariskuntamme syö ostoskeskuksen ravintolassa erinomaisen pihvin pilkkahintaan. Pikaravintolahenkisessä paikassa voi valita lihat, kastikkeet ja paistoasteet - sitten annos kootaan ja grillataan oikeastaan silmien edessä. Raaka-aineet ovat kunnossa ja homma käy pienen hampurilaisannoksen hinnalla. Aterian jälkeen marketista haetaan viimeiset eväät illaksi.
Konseptihotellissa alkaa miljoonan muovipussin marssi, kun matkalaukut puretaan ja pakataan kertaalleen. Pesuhuoneen hiustenkuivaaja on erittäin monipuolinen kapistus - ulkoisesti se näyttää defibrillaattorilta, mutta napeista painelemalla Annikki saa tukankuivaajasta radiolähetyksen soimaan. Vastapesty Vilho pysyykin hyvin paikallisen jalkapallojättiläisen Benfican peliselostuksesta ajantasalla, kun hiustenkuivaaja karjuu 3-0 maalia Vilhon poistuessa toilettimodulista. Suomalaisjörrikkämme sanoo ovella vielä varmuuden vuoksi "anteeksi ja kiitos" pesuhuoneen kaikille kalusteille, tukankuivaaja jatkaa räyhäkkäästi vaatien keltaista korttia Vilhon sulkiessa oven.
Viimein hotellihuone hiljenee ja kaikki pussukat on saatu typistettyä repuiksi ja matkalaukuiksi. Edessä on muutaman tunnin yöuni.
Voisi melkein yleistäen sanoa, että Portugalissa ei useinkaan ole samanlaista tiejärjestelmää kuin monissa muissa maissa. Nimittäin useissa maissa teitä on kärjistäen kolmea tasoa: maksullista moottoritietä, hyvää maantietä ja sitten "huoltotietä". Huoltotie on Vilhon termi sellaiselle tielle, joka kiertää kaikki kylät ja liikkeet, kaikki liittymät, teollisuusalueet ja risteykset. Huoltotiellä nopeusrajoitus vaihtuu jatkuvasti, mutta paikalliset ajavat koko ajan täyttä tilannenopeutta tuolla taajamien, kiertoliittymien ja takapihojen tiellä.
Monissa maissa voi ajella sitä maksutonta, keskikategorian tietä ilmaiseksi, ja meno on edelleen sujuvaa ja maantiemäistä. Portugalissa tilanne on usein se, että keskimmäistä tiekategoriaa ei ole, vaan maksutielle ainoa vaihtoehto on mainittu taajamatie, jonka matkanopeus on herkästi 50-60 km/h. Vilho näkee kaikkitietävästä navigaattorista, että matka-aika ilmaista tietä pitkin on sellaiset 5 tuntia - maksutiellä mennään perille kahdessa tunnissa. Vaikka nämä vaellukset ovat vauhdittomia, niin todellisuudessa Vilho tietää miten vaarallista nykivä, impulsiivinen pikkutieajelu on tässä maassa. Nyt on aika sijoittaa itseensä parikymppiä ja siirtyä moottoritielle - se saattaa olla isossa kuvassa kaikkein halvinta.
Kuusikaistaisen moottoritien leikatessa paikallista maaseutua Pombalin kaupungin tienoilla, Vilho ajaa auton huoltamoseisakkeelle, josta löytyy suurehko ravintolarakennus. Matkalounaaksi valitaan sämpylä tai voileipä sandes. Vielä täälläkin erikoisuutena on leitão, juottoporsas - se on matkaravintolan mainostettu spesialiteetti. Joten Vilho omaa sanastoaan käyttäen pääsee paikkaamaan aiemman porsaan puutteen niin sanotusti takaovella.
Sandes de leitäo on matkaravintolassa suuri grahamsämpylä, joka on halkaistu saranaksi ja sitten puolitettu eli katkaistu pituussuunnassa. Sisällä on pelkästään paahdettua kinkkua. Kinkku muistuttaa joulukinkkua, se on siis vaaleanruskeaa ja koostumukseltaan hieman kuin broilerinlihaa. Kinkku on jotenkin tasaisemmin mehevää kuin joulukinkku, ei ylitsevuotavan kosteaa mutta kuitenkin kokonaan mehukasta, pehmeää mutta jämerää tavaraa. Sämpylä on yllättävän täyttävä - pariskunta kiittelee mielessään sitä, että matka ei vienyt minnekään pöytäliinapaikkaan, jossa kokonainen porsas toimitettaisiin perunavuoteella. Tämän aterian jälkeen pystyy vielä sovittamaan itsensä ratin ja penkin väliin, kylläisenä kylläkin.
Merkilliset liittymät vievät Vilhomobiilin konseptihotelliin lähelle Lissabonin lentokenttää, kehätien tuntumaan. Sankarimme ovat väsyneitä, ja aluksi hotellissa vain levätään hetken. Sitten Vilho lähtee tiedustelemaan autolla ruokapaikkaa ja huoltamoa. Liittymäviidakon ja 4 liikenneympyrän kautta Vilho paikantaa mega-ostoskeskuksen ja onnistuu kieputtamaan itsensä vielä takaisin hotellillekin. Vedettyään autossa syvään henkeä, Vilho lähtee uudestaan liikkeelle ja ajaa toista reittiä eteenpäin, kunnes löytääkin bensa-aseman.
Tankkaus tapahtuu Portugalissa siten, että kassalla maksetaan yleensä ensin vaikka 40 euroa ja sitten kone antaa bensaa 40 eurolla. Vilho kysyy apua toisella mittarilla olevat pojalta ja saa ohjeen puhua kassan kanssa. Vilho menee kassalle änkyttämään, että nyt pitäisi saada tankki täyteen, eivätkä ennustajan lahjat oikein riitä sanomaan paljonko se pennilleen maksaa. Vilho saa tankata vapaasti kallista portugalilaista polttoainetta tankin täyteen ja maksaa kassalla viimeiset menovedet tällä erää. Kaikki ovat hyvin ystävällisiä ja kielitaitoisia.
Vilho laskee, että voi viedä Annikin syömään ostarille ja sitten auton kentälle 10 kilometrin päässä näillä tankkauksilla. Auto ei juuri mitään kuluta ja aamulla lähtö on siihen aikaan, ettei mieli tee tehdä mitään ylimääräistä.
Pariskuntamme syö ostoskeskuksen ravintolassa erinomaisen pihvin pilkkahintaan. Pikaravintolahenkisessä paikassa voi valita lihat, kastikkeet ja paistoasteet - sitten annos kootaan ja grillataan oikeastaan silmien edessä. Raaka-aineet ovat kunnossa ja homma käy pienen hampurilaisannoksen hinnalla. Aterian jälkeen marketista haetaan viimeiset eväät illaksi.
Konseptihotellissa alkaa miljoonan muovipussin marssi, kun matkalaukut puretaan ja pakataan kertaalleen. Pesuhuoneen hiustenkuivaaja on erittäin monipuolinen kapistus - ulkoisesti se näyttää defibrillaattorilta, mutta napeista painelemalla Annikki saa tukankuivaajasta radiolähetyksen soimaan. Vastapesty Vilho pysyykin hyvin paikallisen jalkapallojättiläisen Benfican peliselostuksesta ajantasalla, kun hiustenkuivaaja karjuu 3-0 maalia Vilhon poistuessa toilettimodulista. Suomalaisjörrikkämme sanoo ovella vielä varmuuden vuoksi "anteeksi ja kiitos" pesuhuoneen kaikille kalusteille, tukankuivaaja jatkaa räyhäkkäästi vaatien keltaista korttia Vilhon sulkiessa oven.
Viimein hotellihuone hiljenee ja kaikki pussukat on saatu typistettyä repuiksi ja matkalaukuiksi. Edessä on muutaman tunnin yöuni.
16. Porto. Vilhon farkutakki lähtee kylille
Vilhon farkkutakki alkoi Espanjassa jo kyllästyä kylmenevään säähän ja sadetta enteilevään tunnelmaan. Onneksi retkikunta tuli järkiinsä ja palasi Portoon. Farkkutakilla oli erinomaisia muistoja kaupungista.
Vilhon villitys portviineihin ja portviinitaloihin oli jo tovin nyppinyt takkia. Mennä nyt kesäisillä keleillä nuohoomaan pimeisiin kellareihin kameraansa kopeloimaan. Lisäksi se näytteiden maistelu johti usein pitkiin päiväuniin, takki halusi puolestaan aurinkoa ja elämää. Oli keksittävä jotain. Vilholle piti taas syöttää "hyviä" ideoita ja niinpä aamulla Vilho olikin jo saanut erinomaisen idean: pitää mennä katsomaan paikallista musiikkitaloa ja lisäksi ostamaan tuomiseksi portviiniä. Erittäin vilhomainen, yksinkertainen, naiivin maalaismainen suunnitelma, joka sattuneesta syystä sopi hyvin takille. Kaskun Vilho ei keksinyt keksinyt lähteä katselemaan vaikka rautatieaseman kaakeleita! - takki tirskui niin että hihat hytkyivät.
Aamupäivällä takki lähtikin matkaan Vilhon selässä. Se nautti menosta ja lämmöstä, suorastaan varastoi aurinkoa, kaupungin kaikkia tuoksuja ja tunnelmia.
Porton idea on korkeuseroissa. Kaupunki on kerta kaikkiaan kalteva ja tietysti joen kohdalta jopa jyrkkä. Jyrkkiä ovat muutkin erot - modernia ja vanhaa rinta rinnan, siistiä rikkautta ja kurjaa köyhyyttä kylki kyljessä. Takki naureskeli povariinsa, miten Vilho ravasi Annikki kintereillään toiselle puolelle kaupunkia katsomaan jotain hassua musiikkitaloa tässä urbaanissa vuoristossa! Olisi varmaan pitänyt keksiä vielä joku kaukaisempi kohde näille torville. Ensi kesänä voisi yrittää saada Vilho innostumaan vaikkapa Riihimäen rautatieasemasta... Joka tapauksessa musiikkitalon etsinnän aikana takilla oli hyvin aikaa nauttia kaupungin paisteisesta päivästä.
Valitettavasti pariskunta hyökkäsi pieneen viinikauppaan kesken hyvin alkaneen katuvaelluksen. Farkkutakki puutui totaalisesti myyjän loputtomiin selvityksiin portviineistä ja Vilhokin tuntui kuin juurtuneen hämärään ja pölyiseen liikkeeseen. Lopulta pullot sentään saatiin valittua ja matka saattoi jatkua. Vilhon villitseminen portviineihin oli osoittautumassa kerta kaikkiaan kaksiteräiseksi miekaksi. Toisaalta suomalaiskuikelo saattaisi tulla Portoon kolmannenkin kerran, jos viini-innostus syvenisin, mutta vastapainoisesti riskinä on sitten taas tuo luuhaaminen kellareissa ja kaupoissa. Ei ole helppoa, ja takilla jos jollakin voi tosiaan hihat palaa.
Kaupunki oli juuri sellainen kuin farkkutakki ensimmäiseltä retkeltä muistikin. Kirkkautta, kuumottavaa aurinkoa vielä näin syksylläkin. Varmasti kaupungin korkeuserot vaikuttavat kirkkauden kokemukseen - monin paikoin kaupunki vaikuttaa avaralta, kun talojen välillä on tilaa ja kaltevilla kaduilla ei hämyisiä, pimeitä kujia juuri ole. Kaikki ne rinteet ja jyrkänteet luovat tuntuman siitä, että täällä ollaan lähempänä taivasta kirkkaina päivinä. Liikenne jyristää ja pilaa ilmaa täälläkin tehokkaasti, mutta merta ja metsiä on kuitenkin lähellä ja ilma ei sentään seiso.
Casa da Mùsica ei takkia juuri kiinnosta, mutta onneksi se ei tunnu Vilhoakaan suuresti liikuttavan. Nythän tuokin on sitten kuitenkin nähty.
Takki nauttii viimeisistä metreistä lähes helteisillä kaduilla, raitiovaunujen kolinasta ja melustakin, äänitorvien törähdyksistä. Iltapäivällä ravintoloista kantautuu paistetun kalan ja possunlihan tuoksua, friteerattujen perunoiden kutsuvaa katkua. Vihanneskauppojen seinustoilla on kori korin jälkeen tuoretta kauppatavaraa, puhumattakaan hedelmäkauppojen värikkäistä myyntipöydistä.
Ravintolassa Vilho sijoittaa 2,80 euroa puoleen litraan punaviiniä ja nauttii rasvaisen lounaansa hilpeästi. Ulkona lämpö tuntuu lisääntyneen ja kadut kallistuvat näemmä pariinkin suuntaan kerrallaan. Keskustassa Annikki ja Vilho osuvat tuttuun kohteeseen, rautatieasemalle. Ja niinpähän se Vilho on kohta muiden turistien kanssa kuvaamassa aulan kuuluisia azulejo-kaakeleita! Olisihan tämäkin pitänyt arvata, kohta se innostuu varmaan kiertämään vessoja ja kylppäreitä.
Seikkailu alkaa olla lopuillaan. Farkkutakki tyytyy kohtaloonsa ja vetäytyy komeroon suunnittelemaan seuraavaa siirtoaan. Takki tietää: seuraavaksi mennään reilusti etelään, että päästäisiin kauas pohjoiseen. Sellaista on matkailu.
Vilhon villitys portviineihin ja portviinitaloihin oli jo tovin nyppinyt takkia. Mennä nyt kesäisillä keleillä nuohoomaan pimeisiin kellareihin kameraansa kopeloimaan. Lisäksi se näytteiden maistelu johti usein pitkiin päiväuniin, takki halusi puolestaan aurinkoa ja elämää. Oli keksittävä jotain. Vilholle piti taas syöttää "hyviä" ideoita ja niinpä aamulla Vilho olikin jo saanut erinomaisen idean: pitää mennä katsomaan paikallista musiikkitaloa ja lisäksi ostamaan tuomiseksi portviiniä. Erittäin vilhomainen, yksinkertainen, naiivin maalaismainen suunnitelma, joka sattuneesta syystä sopi hyvin takille. Kaskun Vilho ei keksinyt keksinyt lähteä katselemaan vaikka rautatieaseman kaakeleita! - takki tirskui niin että hihat hytkyivät.
Aamupäivällä takki lähtikin matkaan Vilhon selässä. Se nautti menosta ja lämmöstä, suorastaan varastoi aurinkoa, kaupungin kaikkia tuoksuja ja tunnelmia.
Porton idea on korkeuseroissa. Kaupunki on kerta kaikkiaan kalteva ja tietysti joen kohdalta jopa jyrkkä. Jyrkkiä ovat muutkin erot - modernia ja vanhaa rinta rinnan, siistiä rikkautta ja kurjaa köyhyyttä kylki kyljessä. Takki naureskeli povariinsa, miten Vilho ravasi Annikki kintereillään toiselle puolelle kaupunkia katsomaan jotain hassua musiikkitaloa tässä urbaanissa vuoristossa! Olisi varmaan pitänyt keksiä vielä joku kaukaisempi kohde näille torville. Ensi kesänä voisi yrittää saada Vilho innostumaan vaikkapa Riihimäen rautatieasemasta... Joka tapauksessa musiikkitalon etsinnän aikana takilla oli hyvin aikaa nauttia kaupungin paisteisesta päivästä.
Valitettavasti pariskunta hyökkäsi pieneen viinikauppaan kesken hyvin alkaneen katuvaelluksen. Farkkutakki puutui totaalisesti myyjän loputtomiin selvityksiin portviineistä ja Vilhokin tuntui kuin juurtuneen hämärään ja pölyiseen liikkeeseen. Lopulta pullot sentään saatiin valittua ja matka saattoi jatkua. Vilhon villitseminen portviineihin oli osoittautumassa kerta kaikkiaan kaksiteräiseksi miekaksi. Toisaalta suomalaiskuikelo saattaisi tulla Portoon kolmannenkin kerran, jos viini-innostus syvenisin, mutta vastapainoisesti riskinä on sitten taas tuo luuhaaminen kellareissa ja kaupoissa. Ei ole helppoa, ja takilla jos jollakin voi tosiaan hihat palaa.
Kaupunki oli juuri sellainen kuin farkkutakki ensimmäiseltä retkeltä muistikin. Kirkkautta, kuumottavaa aurinkoa vielä näin syksylläkin. Varmasti kaupungin korkeuserot vaikuttavat kirkkauden kokemukseen - monin paikoin kaupunki vaikuttaa avaralta, kun talojen välillä on tilaa ja kaltevilla kaduilla ei hämyisiä, pimeitä kujia juuri ole. Kaikki ne rinteet ja jyrkänteet luovat tuntuman siitä, että täällä ollaan lähempänä taivasta kirkkaina päivinä. Liikenne jyristää ja pilaa ilmaa täälläkin tehokkaasti, mutta merta ja metsiä on kuitenkin lähellä ja ilma ei sentään seiso.
Casa da Mùsica ei takkia juuri kiinnosta, mutta onneksi se ei tunnu Vilhoakaan suuresti liikuttavan. Nythän tuokin on sitten kuitenkin nähty.
Takki nauttii viimeisistä metreistä lähes helteisillä kaduilla, raitiovaunujen kolinasta ja melustakin, äänitorvien törähdyksistä. Iltapäivällä ravintoloista kantautuu paistetun kalan ja possunlihan tuoksua, friteerattujen perunoiden kutsuvaa katkua. Vihanneskauppojen seinustoilla on kori korin jälkeen tuoretta kauppatavaraa, puhumattakaan hedelmäkauppojen värikkäistä myyntipöydistä.
Ravintolassa Vilho sijoittaa 2,80 euroa puoleen litraan punaviiniä ja nauttii rasvaisen lounaansa hilpeästi. Ulkona lämpö tuntuu lisääntyneen ja kadut kallistuvat näemmä pariinkin suuntaan kerrallaan. Keskustassa Annikki ja Vilho osuvat tuttuun kohteeseen, rautatieasemalle. Ja niinpähän se Vilho on kohta muiden turistien kanssa kuvaamassa aulan kuuluisia azulejo-kaakeleita! Olisihan tämäkin pitänyt arvata, kohta se innostuu varmaan kiertämään vessoja ja kylppäreitä.
Seikkailu alkaa olla lopuillaan. Farkkutakki tyytyy kohtaloonsa ja vetäytyy komeroon suunnittelemaan seuraavaa siirtoaan. Takki tietää: seuraavaksi mennään reilusti etelään, että päästäisiin kauas pohjoiseen. Sellaista on matkailu.
1.11.2013
15. Porto. Portviinitaloissa
Rio Douro halkaisee Porton ja tekee tästä paikasta sen mikä se on. Joen toista puolta voi kutsua Vila Nova de Gaiaksi, Gaiaksi tai toiseksi rannaksi, mutta joki on täällä keskeisempi kuin missään. Joen ylittävät useat huikeat sillat, sillä ruminkin niistä on huikea korkeutensa takia. Vanha ja legendaarinen Dom Luís -silta tai vaihtoehtoisesti Ponte Luíz I on korkeudeltaan 44 metriä ja Vilhon katsellessa alas veteen metrit tuntuvat melkoisilta. Vilho pitää sillasta paljon, sen suunnitteli Gustave Eiffelin työtoveri Téophile Seyrig ja kaksikko hallitsi teräksen estetiikan. Läheinen ja varhaisempi Ponte Maria Pia on puolestaan Eiffelin nimiin laitettu, entinen rautatiesilta, siinäkin Théophile vahvasti mukana.
Siltoja tarvitaan, sillä lyhyesti sanoen portviinitalot ovat toisella rannalla ja Porton keskusta toisella. Pelin henki on se, että sillat ylitetään innosta hihkuen ja takaisin palataan posket punaisena ja "kenkälaatikot" kassissa. Vilho tietää nämä kujeet, sillä hän on harpponut siltoja edestakaisin jo vuosia sitten.
Portviinitaloissa kuvio on se, että tiskillä kysytään esittelyä. Esittely maksaa 5 euroa ja se on jollain kielellä seuraavaksi, englanniksi silloin ja espanjaksi tällöin. Pariskuntamme menee yleensä (kyllä, nyt voi jo yleistää) ensimmäiseen ja se on tänäänkin portugalinkielinen. Annikki ymmärtää esityksestä jonkin verran ja Vilho räplää koko ajan kameroitaan puheen häntä häiritsemättä.
Esittelyt päättyvät kahteen maistiaislasilliseen. Jos on räplännyt kameraansa tahi tuijottanut sammioita ja tynnyreitä ymmärtämättä esittelyn yksityiskohtia, voi laskea drinkkien maksaneen 2,50 €/kpl. Vilhon mielestä on mukava kuunnella esittelyä portugaliksi, sillä niitä pitävät sievät, tomerat ja tummatukkaiset tytöt, joiden puhe on miellyttävän soljuvaa ja surisevaa. Kierros tapahtuu puolihämärissä saleissa ja kellareissa, joissa on vaikuttavia, erikokoisia tynnyreitä ja vakuuttavia esityksiä viinitalon toiminnasta ynnä historiasta. Lopussa päästään yhdistettyyn myymälä- baaritilaan, jossa odottavat valmiit lasit talon luotettuja juomia.
Totta puhuen kierrokset ovat hauskoja ja portviinin ystäville talojen myymälät tarjoavat juomia edullisesti, erityisesti vanhat ja vuosikertaportviinit ovat naurettavissa hinnoissa, jos asiaa uskaltaa suhteuttaa kotimaiseen viinimonopoliin. Ostosten kanssa on sitten hauska kompuroida ulos kirkkaaseen päivänvaloon, lähestyä Douron rantaa ja katsoa miten puiset, klassiset portviiniveneet kelluvat tynnyrilastissa vasten kaupungin profiilia.
Vilho suuntaa jo seuraavaan taloon ja uuteen kierrokseen kuin ampumahiihtäjä sakkokierrokselle. Kassalla veloitetaan taas 5 euroa intoilijaa kohden ja kysytään kieltä - ensimmäinen buukkaaja saa täällä valita kielen. Vilho miettii, josko turneen saisi kuubaksi... Pariskuntamme lausuu, että englanti on ok, mutta muukin käy, jos muut osallistujat haluavat. Kassa sanoo, että ei muuten käy, sillä ensimmäinen päättää, piste.
Kierroksen vetääkin kundi, joka on kerrassaan mainio ja puhuu virheetöntä englantia. Talo on Ramos Pinto ja kierros on pikkusen erilainen, tuottajana firma melko pieni. Vilho jopa kysyy kahta valmistusteknistä asiaa, joista toiseen poika osaakin vastata.
Ulkona aurinko paistaa ja joki virtaa edelleen ja Vilho seilaa mukavassa myötätuulessa kohti Eiffelin firman siltaa. Sitten on vuorossa klassikko: portaita ylös kantakaupunkiin. Tätä kapuamista ei pidä missata: portaissa on kissoja pyörimässä, mutta sen lisäksi ne menevät - sanotaanko nyt vaikka näin - tavallisten portolaisten talojen lomitse, miltei olohuoneiden, pyykkinarujen ja terassien kautta. Vilho ei halua tunkeilla näiden ihmisten kotiin, mutta he elävät taloineen Dom Luís -sillan alla ja keskeisellä kulkureitillä keskustaan - ja ovat tottuneet siihen.
Lounastaminen sujuu edullisessa baarissa paikallisten kanssa ja sitten on luvassa päivälepoa huoneella, Vilho sukeltaa peittoihin ja katkaisee wifi-yhteyden arkimaailmaan.
Iltapuolessa on aikaa kävelylle auringon laskiessa. Sen jälkeen Vilho istuu design-henkisen asunnon tuolilla ja napsii oliiveita punaviinin kanssa. Puulattia on miellyttävä, samoin terassin jykevä kiviseinä. Liikenne kohisee siltatiellä taustalla, mutta Vilho kuuntelee Lou Reedin levytyksiä, artistin uraa ja menehtymistä miettiessään. Myöhemmin yöllä musiikki vaihtuu Haydnin pianosonaatteihin, mutta kaikessa hiljaisuudessa, Annikkia ärsyttämättä.
Siltoja tarvitaan, sillä lyhyesti sanoen portviinitalot ovat toisella rannalla ja Porton keskusta toisella. Pelin henki on se, että sillat ylitetään innosta hihkuen ja takaisin palataan posket punaisena ja "kenkälaatikot" kassissa. Vilho tietää nämä kujeet, sillä hän on harpponut siltoja edestakaisin jo vuosia sitten.
Portviinitaloissa kuvio on se, että tiskillä kysytään esittelyä. Esittely maksaa 5 euroa ja se on jollain kielellä seuraavaksi, englanniksi silloin ja espanjaksi tällöin. Pariskuntamme menee yleensä (kyllä, nyt voi jo yleistää) ensimmäiseen ja se on tänäänkin portugalinkielinen. Annikki ymmärtää esityksestä jonkin verran ja Vilho räplää koko ajan kameroitaan puheen häntä häiritsemättä.
Esittelyt päättyvät kahteen maistiaislasilliseen. Jos on räplännyt kameraansa tahi tuijottanut sammioita ja tynnyreitä ymmärtämättä esittelyn yksityiskohtia, voi laskea drinkkien maksaneen 2,50 €/kpl. Vilhon mielestä on mukava kuunnella esittelyä portugaliksi, sillä niitä pitävät sievät, tomerat ja tummatukkaiset tytöt, joiden puhe on miellyttävän soljuvaa ja surisevaa. Kierros tapahtuu puolihämärissä saleissa ja kellareissa, joissa on vaikuttavia, erikokoisia tynnyreitä ja vakuuttavia esityksiä viinitalon toiminnasta ynnä historiasta. Lopussa päästään yhdistettyyn myymälä- baaritilaan, jossa odottavat valmiit lasit talon luotettuja juomia.
Totta puhuen kierrokset ovat hauskoja ja portviinin ystäville talojen myymälät tarjoavat juomia edullisesti, erityisesti vanhat ja vuosikertaportviinit ovat naurettavissa hinnoissa, jos asiaa uskaltaa suhteuttaa kotimaiseen viinimonopoliin. Ostosten kanssa on sitten hauska kompuroida ulos kirkkaaseen päivänvaloon, lähestyä Douron rantaa ja katsoa miten puiset, klassiset portviiniveneet kelluvat tynnyrilastissa vasten kaupungin profiilia.
Vilho suuntaa jo seuraavaan taloon ja uuteen kierrokseen kuin ampumahiihtäjä sakkokierrokselle. Kassalla veloitetaan taas 5 euroa intoilijaa kohden ja kysytään kieltä - ensimmäinen buukkaaja saa täällä valita kielen. Vilho miettii, josko turneen saisi kuubaksi... Pariskuntamme lausuu, että englanti on ok, mutta muukin käy, jos muut osallistujat haluavat. Kassa sanoo, että ei muuten käy, sillä ensimmäinen päättää, piste.
Kierroksen vetääkin kundi, joka on kerrassaan mainio ja puhuu virheetöntä englantia. Talo on Ramos Pinto ja kierros on pikkusen erilainen, tuottajana firma melko pieni. Vilho jopa kysyy kahta valmistusteknistä asiaa, joista toiseen poika osaakin vastata.
Ulkona aurinko paistaa ja joki virtaa edelleen ja Vilho seilaa mukavassa myötätuulessa kohti Eiffelin firman siltaa. Sitten on vuorossa klassikko: portaita ylös kantakaupunkiin. Tätä kapuamista ei pidä missata: portaissa on kissoja pyörimässä, mutta sen lisäksi ne menevät - sanotaanko nyt vaikka näin - tavallisten portolaisten talojen lomitse, miltei olohuoneiden, pyykkinarujen ja terassien kautta. Vilho ei halua tunkeilla näiden ihmisten kotiin, mutta he elävät taloineen Dom Luís -sillan alla ja keskeisellä kulkureitillä keskustaan - ja ovat tottuneet siihen.
Lounastaminen sujuu edullisessa baarissa paikallisten kanssa ja sitten on luvassa päivälepoa huoneella, Vilho sukeltaa peittoihin ja katkaisee wifi-yhteyden arkimaailmaan.
Iltapuolessa on aikaa kävelylle auringon laskiessa. Sen jälkeen Vilho istuu design-henkisen asunnon tuolilla ja napsii oliiveita punaviinin kanssa. Puulattia on miellyttävä, samoin terassin jykevä kiviseinä. Liikenne kohisee siltatiellä taustalla, mutta Vilho kuuntelee Lou Reedin levytyksiä, artistin uraa ja menehtymistä miettiessään. Myöhemmin yöllä musiikki vaihtuu Haydnin pianosonaatteihin, mutta kaikessa hiljaisuudessa, Annikkia ärsyttämättä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)