Hunnutettu Astarte on pettynyt koko suureen Profaanin rankaisuoperaatioon.
Labor Rudii kärsii tämän hengettömän ajan suuresta ongelmasta: Sitoutuneita seuraajia ei tahdo löytyä toteuttamaan suurta suunnitelmaa.
Ihmiset ovat jumalattoman pinnallisia, eikä se sinänsä haittaa. Nyt vaan pinnalliset ihmiset löytävät internetistä henkistä sisältöä ja kaikki tietävät, että hyvinvointi tarkoittaa jotain dieettiä yhdistettynä joogamiseen - yritä nyt siinä sitten tarjota sielullista kasvua. Twitterin ja kuvavirtojen kanssa on aika vaikea taistella, uutta tulee sekunneissa, kuka siinä nyt jaksaisi kiivetä vuorille valaistumista vuosiksi odottamaan. Suurin osa Hunnutetunkin seuraajista luulee ainakin aluksi, että esoteerinen kosmologia on joku uusi hieno ruokavalio.
Profaanikin ajelee mustalla Fordillaan kohti auringonlaskua ja painelee tiehensä suutaan soittaen. Astarte hylkää myslikulhonsa ja potkaisee vihaisena joogamattopinoa. Steinerin kuva katsoo syvämietteisenä seinältä, mutta suuri opettaja pysyy mykkänä.
Ei ihmisiä tunnu enää henkien kanssa kommunikoivat opettajat paljon kiinnostavan.
Aikoinaan piireissä toivottiin ja tavoiteltiin kovasti omaa, erikoista henkiopasta: Nythän sellainen taitaa olla jokaisella taskussaan. Siitä löytyy loputtomasti opastusta ja tietoa, ja - kunhan akkua riittää - sillä voi kuvata videota ja vieläpä soittaakin.
12.9.2018
11. Grubigsteinille Lermoosista ja iltasella pizzaa
And I'm far, far away
With my head up in the clouds
And I'm far, far away
With my feet down in the crowds
Lettin' loose around the world
But the call of home is loud
Still is loud
With my head up in the clouds
And I'm far, far away
With my feet down in the crowds
Lettin' loose around the world
But the call of home is loud
Still is loud
Vilho takkuaa Grubigsteinille kuumana päivänä. Parkkipaikka löytyi lopulta yllättävän alhaalta ja Vilho kiroaa siitä seuraavaa turhaa kapuamista. Itävallassa tai Saksassa autoja ei jätellä minne sattuu ja Lermoosin Untergartenissakin pitää olla tarkkana. Pihat ovat muuten täälläkin kauniita, paikassa on maalauksellinen pikku kappeli ja puut ovat omenoita täynnä.
Annikki on jäänyt katsastamaan kotikylän lammasfestarin ja on tulossa Lermoosiin jalan. Lampaat tuodaan vuorilta kerittäviksi ja Ehrwaldissa on tapahtuman ympärille rakennettu viehättävä kyläjuhla, asiallisine oluttarjoiluineen.
Aurinkoisen taivaan alla sankarimme pujottelee ylös pelloilta. Vilho laulaa vain Sladen kappaletta ja toistaa säettä "With my head up in the clouds". Ja tietysti " Far, far away." Kaukanahan tässä ollaan ja päämäärään on määrätön matka. Matka on tasamaan pojalle aina määrätön, sillä puhutaan nousumetreistä ja jokainen noustu satanen on ihme.
Annikki on jäänyt katsastamaan kotikylän lammasfestarin ja on tulossa Lermoosiin jalan. Lampaat tuodaan vuorilta kerittäviksi ja Ehrwaldissa on tapahtuman ympärille rakennettu viehättävä kyläjuhla, asiallisine oluttarjoiluineen.
Aurinkoisen taivaan alla sankarimme pujottelee ylös pelloilta. Vilho laulaa vain Sladen kappaletta ja toistaa säettä "With my head up in the clouds". Ja tietysti " Far, far away." Kaukanahan tässä ollaan ja päämäärään on määrätön matka. Matka on tasamaan pojalle aina määrätön, sillä puhutaan nousumetreistä ja jokainen noustu satanen on ihme.
Älköön kukaan olko loukattu, mutta työläiskaupunginosan penskana Vilho on tuskallisen samalla tasolla fanittamansa manchesterilaisen Sladen kanssa. Karkea ja auttamattoman arkinen Vilho kapuaa korkeuksiin hiki valuen metri metriltä, eikä hän jää köhivästä barbaarista jälkeen tippaakaan.
Tietä, tietä ja sitten lehmänpaskaa maalauksellisella laitumella ja sähköaidan jälkeen kapeaa polkua oikeisiin korkeuksiin.
***
Sarvipäinen Saatana on vastassa upealla harjanteella, tästä näkyy vuoremme Z ja kaikki muukin upeasti kahteen suuntaan. Vilho ei ole sinänsä yllättynyt siitä, että pukinsarvinen Saatana on vastassa, viimeinkin. Saatanalla on perussetti valmiina, jokainen lukutaitoinen voi lukea tapauskuvauksen Uudesta Testamentista - vuoria, erämaata, lupauksia. Munkithan pakenivat aikoinaan vuoristoon ihmisvilinää, mutta harva tajusi sitä, että vuorilla kohtaa helposti paholaisen.
Sitten edessä on todella kaunis, nuori ja hoikka nainen - jokaisen reppumiehen unelma, joka kädellä pyyhkäistyään hävittää kasvojaan peittäneen hunnun.
Sitten edessä on todella kaunis, nuori ja hoikka nainen - jokaisen reppumiehen unelma, joka kädellä pyyhkäistyään hävittää kasvojaan peittäneen hunnun.
Vilho nieleskelee, harvoin hajuvesi on yhtä suloista, eikä kauniimpaa naista voi kuvitella.
Opitulla refleksillä Vilho yrittää vain kävellä ongelmakohdasta ohi, silloin nainen kysyy saksaksi: Etkö sinä usko mihinkään, edes Jumalaan?"
Vilhon tekisi melkein mieli kaivaa aina mukana oleva Padre Pion kuva, mutta tämä kysymys on liian helppo Vilholle: "Tietysti uskon, mutta sinua en usko tippaakaan", sanoo Vilho, ja pistelee eteenpäin kapealla polulla. Vilho tekee ristinmerkin, kuten hyvin usein, mutta suomalaisten nähden vain harvoin.
Opitulla refleksillä Vilho yrittää vain kävellä ongelmakohdasta ohi, silloin nainen kysyy saksaksi: Etkö sinä usko mihinkään, edes Jumalaan?"
Vilhon tekisi melkein mieli kaivaa aina mukana oleva Padre Pion kuva, mutta tämä kysymys on liian helppo Vilholle: "Tietysti uskon, mutta sinua en usko tippaakaan", sanoo Vilho, ja pistelee eteenpäin kapealla polulla. Vilho tekee ristinmerkin, kuten hyvin usein, mutta suomalaisten nähden vain harvoin.
Ylempänä Vilho tuulettaa reilua kaksitonnistaan, mutta rakas vaimo ei huomaa sankariamme heti majatalon terassilta. Aurinko on suloista ja paritonnisessa kesäilmassa on mukava puhallella hikeä. Täällä on täydellinen sunnuntaimeno, väkeä on köysiradan kupeessa kahdessa ravintolassa ja ihmiset todella nauttivat antimista, auringosta. Onhan tässä tietysti tunkua ja koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea vaimon päivään on todella kuulunut.
So You think we had the lazy time but you should know better,
And I don´t know why, I just don´t know why,
And You say I got a dirty mind, Well I am a big go-getter.
And I don´t know why, and
I don´t know why,
Anymore, oh no.
Terassi on lukemissa 2050 m. ja Vilho on heikko turisti lopulta löydettyään Annikin.
Annikin pöydässä on todella hieno, sivistynyt pariskunta, he kommentoivat Vilhon maraton-paitaa. Vilho puhuu heikkoa saksaa ja heikkoa englantia, pikkuisen kireää suomea ja sitä vanhemmat taistelijat kuuntelevat tietysi tarkkaan. Vilho ehtii miettiä sitäkin, että kunpa voisi puhua jotain kaunista suomea, mutta pariskunta on niin täysin Annikin lumoissa, että kaikki mitä Vilhon nainen puhuu on suloista, joten eiköhän se sillä hoidu.
Vilho lähtee ja käy satasen korkeammalla ja pystyy reissuennätyksensä jälkeen esiintymään jonkinalaisena seuramiehenä pöydän herrasväelle. Vaatimattomienkin nousujen takana on yleensä helposti 3-4 tunnin intensiivinen käveleminen ja nousuprosessi, jossa maisemat vaihtuvat ja tunnelma muuttuu. Vilhon on vaikeaa pysähtyä tuollaisen puuhan jälkeen ja ryhtyä edustamaan.
***
Alkaa kiri takaisin tonniin ja kotiin. Suomalaiset hyvästit ja ravia alarinteeseen, mahdollisimman asialliset repliikit itävaltalaiselle pöytäseuralle ja taas polulle.
And I'm far, far away
With my head up in the clouds.
With my head up in the clouds.
Kuten niin usein, alamaastossa ei ole tarjolla sen enempää valaistumisia kuin helvettiäkään, vastaan ei tule enää ihmisiä eikä paholaisia. Kovaa kieputusta alas rinteiden polkuja, sitten laidunta, hiekkatietä. Vilho poimii Annikin köysiradan saapumisasemalta. Edessä on vielä hetken helteinen kotiterassi, taivaallista olutta ja pakkaamista.
Kotona aurinko on täyttä kesää ja Vilho klipsauttaa uuden suosikkinsa, Hacker-Pschorrin Münchener Hellin maitopullokorkin auki. Terassin lämmössä on mukava kerrata päivän tapahtumat ja ihailla Zugspitzeä.
Illalla ehditään vielä syömään puu-uunipizzat kylän keskeisessä italialaisessa, Al Castagnossa. Pizza onkin kovin Vilhon mieleen ja puu-uunihan istuu tänne hienosti, sillä lukuisista vuoristotaloista nousee aina iltaisin savua lämmityksen merkiksi.
Edessä on vielä pieni kapuaminen taas asunnolle, loput pakkaukset ja seuraavana päivänä ajo Müncheniin.
Kotona aurinko on täyttä kesää ja Vilho klipsauttaa uuden suosikkinsa, Hacker-Pschorrin Münchener Hellin maitopullokorkin auki. Terassin lämmössä on mukava kerrata päivän tapahtumat ja ihailla Zugspitzeä.
Illalla ehditään vielä syömään puu-uunipizzat kylän keskeisessä italialaisessa, Al Castagnossa. Pizza onkin kovin Vilhon mieleen ja puu-uunihan istuu tänne hienosti, sillä lukuisista vuoristotaloista nousee aina iltaisin savua lämmityksen merkiksi.
Edessä on vielä pieni kapuaminen taas asunnolle, loput pakkaukset ja seuraavana päivänä ajo Müncheniin.
11.9.2018
Tunnettuja itävaltalaisia V: Rudolf rokkaa
Suurin itävaltalainen voisi tietysti olla Rudolf Steiner (1861-1925).
Steinerkin on monen itävaltalaisen tavoin rajoja ylittävä hahmo: Hän syntyi nykyisen Kroatian alueella ja kuoli Sveitsissä, sitä ennen toimi paljon Saksassa.
Steiner tunnetaan ennen kaikkea Steiner-kouluistaan, mutta Rudolf puuttui kasvatuksen lisäksi arkkitehtuuriin, lääketieteeseen ja vaikkapa viljelyyn.
Koska tämä palsta on vain Vilhopedia eikä mikään perustietojen lähde, niin miennään suoraan täysillä muutamaan mutkaan ja penkkoja pitkin maaliin.
Steiner oli taatusti monessa asiassa yli sata vuotta aikaansa edellä. Pohjimmiltaan Steinerin edistämä biodynaaminen viljely oli luomua ennen kuin kukaan tuli edes asiaa ajatelleeksi. Ihmiskeskeinen ajattelutapa sekä kasvattamisessa että melkein kaikessa muussakin oli kovaa valuuttaa maailmassa, joka oli teollistumassa totaalisesti ja jossa maailmasodat tekivät tuloaan.
Arkkitehtuurissa Steiner haki jonkinlaista modernistista jugendia ja steineristiset koulurakennukset Vilhokin tunninstaa jo kaukaa niiden usein epäsymmetrisistä, taitetuista ikkuna-aukoistaan. Lääkepuolella lopputuloksena oli homeopatian sivusuuntaus, antroposofinen lääketiede, joka ei yleensä toki tapa potilasta, mutta parantamaan se ei pysty.
Kasvatuksessa Steiner korosti monipuolisuutta, taiteellisuutta ja yksilöllisyyttä; juuri näistä syistä noihin kouluihin työnnettiin jo 1970-80-luvuilla ne lapset, joita pidettiin peruskoulua parempiarvoisina ja joiden vanhemmilla oli varaa maksaa.
Steinerin oppisuunta, antroposofia, on 1800-luvun loppupuolen henkimaailman sekoilujen suurimpia tuotteita ja uskontojen sekametelisopan teosofian viimeinen suuri lapsi. Oppi siitä, että ihminen on henkis-ruumiillinen kokonaisuus eikä mikään kone, on hieno ja terve ajatus. Valitettavasti Steiner ei pysähtynyt siihen, vaan painotus alkoi olla loputtomasti ihmisen henkiselle puolelle. Rudi ja hänen kaverinsa lähtivät loputtomalle hippitripille ja todella syvälle sinne henkiselle puolelle, ihan pilkkopimeään asti.
Nämä ihmiset eivät tunteneet mitään rajoja: eri uskonnoista poimittiin kaikki mikä tuntui sopivalta, erityisesti intialaisista "viisauksista" löydettiin paljon kaikkea kivaa, niin kuin hipit löytävät aina.
Teosofit ja kumppanit leikkivät täyttä häkää spiritismin, okkultismiin, animismin ja satanismin kanssa. Ihmisyyden monimuotoisuuden korostamisessa he eksyivät hengen tielle siinä määrin, että lopulta uskottiin ihan kaikkeen: Enkeleihin, piruihin, jumaliin, henki-oppaisiin, näkymättömiin henkivoimiin, tonttuihin ja maahisiin.
Teosofian Steiner-lapsi, antroposofia, on pintapuolisesti tieteellisesti uskottava oppia ja pedagogiaa, mutta jäävuori pinnan alla olla suurinta kuviteltavissa olevaa hörhöilyä, jota intohimoinen uskovien joukko on aina puolustanut muistuttaen Steinerin neroudesta ja oppien tietellisyydestä.
Kaikki tämä olisi ihan hienoa, kunhan tämä väki ei olisi henkioppaiden ja tonttujensa kanssa vapaalla jalalla - mutta heitäpä on aina tunkenut (rokottamattomina) joka ovista oppilaitoksiin ja korkeakouluihinkin värikynineen ja eurytmia-harjoituksineen.
Steiner oli taatusti nero, oivaltava sellainen. Hän ei vain osannut pysähtyä, lopulta ei edes jarruttaa. Vuoristoseuduilla jarrut ovat vaan välttämättömiä ja rajoilla kannattaisi hetkeksi pysähtyä miettimään.
Steinerkin on monen itävaltalaisen tavoin rajoja ylittävä hahmo: Hän syntyi nykyisen Kroatian alueella ja kuoli Sveitsissä, sitä ennen toimi paljon Saksassa.
Steiner tunnetaan ennen kaikkea Steiner-kouluistaan, mutta Rudolf puuttui kasvatuksen lisäksi arkkitehtuuriin, lääketieteeseen ja vaikkapa viljelyyn.
Koska tämä palsta on vain Vilhopedia eikä mikään perustietojen lähde, niin miennään suoraan täysillä muutamaan mutkaan ja penkkoja pitkin maaliin.
Steiner oli taatusti monessa asiassa yli sata vuotta aikaansa edellä. Pohjimmiltaan Steinerin edistämä biodynaaminen viljely oli luomua ennen kuin kukaan tuli edes asiaa ajatelleeksi. Ihmiskeskeinen ajattelutapa sekä kasvattamisessa että melkein kaikessa muussakin oli kovaa valuuttaa maailmassa, joka oli teollistumassa totaalisesti ja jossa maailmasodat tekivät tuloaan.
Arkkitehtuurissa Steiner haki jonkinlaista modernistista jugendia ja steineristiset koulurakennukset Vilhokin tunninstaa jo kaukaa niiden usein epäsymmetrisistä, taitetuista ikkuna-aukoistaan. Lääkepuolella lopputuloksena oli homeopatian sivusuuntaus, antroposofinen lääketiede, joka ei yleensä toki tapa potilasta, mutta parantamaan se ei pysty.
Kasvatuksessa Steiner korosti monipuolisuutta, taiteellisuutta ja yksilöllisyyttä; juuri näistä syistä noihin kouluihin työnnettiin jo 1970-80-luvuilla ne lapset, joita pidettiin peruskoulua parempiarvoisina ja joiden vanhemmilla oli varaa maksaa.
***
Steinerin kanssa on vain yksi ongelma: hän ei osannut pysähtyä ajoissa.Steinerin oppisuunta, antroposofia, on 1800-luvun loppupuolen henkimaailman sekoilujen suurimpia tuotteita ja uskontojen sekametelisopan teosofian viimeinen suuri lapsi. Oppi siitä, että ihminen on henkis-ruumiillinen kokonaisuus eikä mikään kone, on hieno ja terve ajatus. Valitettavasti Steiner ei pysähtynyt siihen, vaan painotus alkoi olla loputtomasti ihmisen henkiselle puolelle. Rudi ja hänen kaverinsa lähtivät loputtomalle hippitripille ja todella syvälle sinne henkiselle puolelle, ihan pilkkopimeään asti.
Nämä ihmiset eivät tunteneet mitään rajoja: eri uskonnoista poimittiin kaikki mikä tuntui sopivalta, erityisesti intialaisista "viisauksista" löydettiin paljon kaikkea kivaa, niin kuin hipit löytävät aina.
Teosofit ja kumppanit leikkivät täyttä häkää spiritismin, okkultismiin, animismin ja satanismin kanssa. Ihmisyyden monimuotoisuuden korostamisessa he eksyivät hengen tielle siinä määrin, että lopulta uskottiin ihan kaikkeen: Enkeleihin, piruihin, jumaliin, henki-oppaisiin, näkymättömiin henkivoimiin, tonttuihin ja maahisiin.
Teosofian Steiner-lapsi, antroposofia, on pintapuolisesti tieteellisesti uskottava oppia ja pedagogiaa, mutta jäävuori pinnan alla olla suurinta kuviteltavissa olevaa hörhöilyä, jota intohimoinen uskovien joukko on aina puolustanut muistuttaen Steinerin neroudesta ja oppien tietellisyydestä.
Kaikki tämä olisi ihan hienoa, kunhan tämä väki ei olisi henkioppaiden ja tonttujensa kanssa vapaalla jalalla - mutta heitäpä on aina tunkenut (rokottamattomina) joka ovista oppilaitoksiin ja korkeakouluihinkin värikynineen ja eurytmia-harjoituksineen.
Steiner oli taatusti nero, oivaltava sellainen. Hän ei vain osannut pysähtyä, lopulta ei edes jarruttaa. Vuoristoseuduilla jarrut ovat vaan välttämättömiä ja rajoilla kannattaisi hetkeksi pysähtyä miettimään.
10. Zugis, My Love
Voi mitä jupinaa kuuluu, kun Vilho kapuaa Zugspitzen rinteitä köysiradan suunnasta. Hieman fiksumpi Annikki on mennyt köysiradalla ylös, mutta Vilho väistelee kohteliaita keski-ikäisiä rinnepyöräilijöitä polulla ja jupisee ylös.
Fantastisella Vilholla on pienoinen kankkunen, mutta morkkis on paljon vuorta suurempi. Hiki valuu ja metrejä kertyy.
Tutuille sorille ja sepeleille Vilho pääsee paikoilla 1700 m. ja siellä alkaa maisemissa olla hurraamista. Jossain korkeudessa 1850 m. Vilholla alkaa pelko pusertaa pusakkaan ja kun ottaa huomioon se, että pusakkakin on repussa, niin alas on tultava. Tänään jyrkänne on liikaa, sitä se on varmaan huomennakin.
Vilho tulee kivikosta, vaijereista ja kalliolta alemmaksi kivien ropistessa. Päivän korkeus saa luvan riittää ja näkymät tästäkin ovat jo todella hienot.
Louhikkoon paistaa aurinko, siellä voi tutkia reppua; Hieman alempana Vilho piti taukoa aurinkoisessa paikassa, vuoristomännyillä. Kuvia, videoita, valoa.
Yllättävän tyytyväisenä Vilho lähtee alemmas, vaikka jyrkänneosuuden keskenjättäminen kismittääkin vietävästi. Vuoret ovat keskustelukumppaneita, tänään ei ollut vastaansanomista.
Alempana tulee kaksikko vastaan kiikarikiväärin kanssa. Hölmistyneet miehet päästävät Vilhon ohi kohteliaina. Vilho saa Saksan suuntaan vielä upeita kuvia ja sitten alkaa hiljainen metsäosuus ja todellinen lasku kohti parkkipaikkoja.
Polulla ei kulje enää ketään, se on aika erikoistakin, sillä parkkipaikallahan on väkeä vietävästi. Suurin osa kansasta on tietysti tullut ja mennyt köysiradalla huipulle.
Vilhoa odottaa alhaalla Annikki, joka on yltänyt todella korkeammalle tänään.
Aurinkoinen keli on fantastinen. Susivuoret poikkeavat kotimatkallaan kaupassa, sillä nyt siihen on vielä mahdollisuus. Sitten lähdetään kotiterassille.
On aivan mahtavaa juoda asunnolla olutta terassilla, nauttia saksalaisen ja itävaltalaisen panimoteollisuuden osaamisesta ja käsittämättömän hienoista maisemista sinistä taivasta vasten. Zugspitzen katselu on parasta tositelkkaria. Alkurinteitä hieronut Vilho on saanut vuoresta vain pienen haukkaisun, mutta tosissaanhan se on vuori, joka on Vilhoa puraissut: Pyöriminen vähentyköön entisestään: Vilho tavoittelee ensi vuonna tätä samaa kylää ja terassia kesälomallaan.
Ja saahan Vilho lopulta sen schnitzelinsä. Auringon vielä lämmittäessä kavutaan asunnolta sata metriä korkeammalle Brent Almin komeaa puurakennukseen, jossa on ravintola kotoisen köysiradan kupeessa. Koltikylässähän on oikeastaan kahdeksan köysirataa, joten niistä ei sinänsä ole pulaa. Lounastakin on ehkä jo aika syödä, kun kello alkaa olla seitsemän.
Iso olut maksaa 3,90 € ja se kuuluisa possunleike taitaa olla 10,90 €. Ruoka maistuu, Vilho esittelee ravintolan hienoa takkaa Annikille.
Huolimatta hyvästä nestehuollostaan Vilho on laihtunut lomallaan, sillä kävelyä tulee valtavasti ja ruokahalu korkeammalla tuntuu aina olevan heikko. Nyt iso annos meneekin hyvään tarkoitukseen ja Annikki kiittelee sitä, että ollaan lähellä kotia, ja suunta on alas päin.
Aurinko laskee juuri ja t-paitaiselle Vilholle paluu on jo viileämpi. Lehtipuiden kupeissa lentää lepakkoja. Yö viilenee nopeasti ja tänäänkin vastassa on hiljainen yö ja tähtitaivas.
Fantastisella Vilholla on pienoinen kankkunen, mutta morkkis on paljon vuorta suurempi. Hiki valuu ja metrejä kertyy.
Tutuille sorille ja sepeleille Vilho pääsee paikoilla 1700 m. ja siellä alkaa maisemissa olla hurraamista. Jossain korkeudessa 1850 m. Vilholla alkaa pelko pusertaa pusakkaan ja kun ottaa huomioon se, että pusakkakin on repussa, niin alas on tultava. Tänään jyrkänne on liikaa, sitä se on varmaan huomennakin.
Vilho tulee kivikosta, vaijereista ja kalliolta alemmaksi kivien ropistessa. Päivän korkeus saa luvan riittää ja näkymät tästäkin ovat jo todella hienot.
Louhikkoon paistaa aurinko, siellä voi tutkia reppua; Hieman alempana Vilho piti taukoa aurinkoisessa paikassa, vuoristomännyillä. Kuvia, videoita, valoa.
Yllättävän tyytyväisenä Vilho lähtee alemmas, vaikka jyrkänneosuuden keskenjättäminen kismittääkin vietävästi. Vuoret ovat keskustelukumppaneita, tänään ei ollut vastaansanomista.
Alempana tulee kaksikko vastaan kiikarikiväärin kanssa. Hölmistyneet miehet päästävät Vilhon ohi kohteliaina. Vilho saa Saksan suuntaan vielä upeita kuvia ja sitten alkaa hiljainen metsäosuus ja todellinen lasku kohti parkkipaikkoja.
Polulla ei kulje enää ketään, se on aika erikoistakin, sillä parkkipaikallahan on väkeä vietävästi. Suurin osa kansasta on tietysti tullut ja mennyt köysiradalla huipulle.
Vilhoa odottaa alhaalla Annikki, joka on yltänyt todella korkeammalle tänään.
Aurinkoinen keli on fantastinen. Susivuoret poikkeavat kotimatkallaan kaupassa, sillä nyt siihen on vielä mahdollisuus. Sitten lähdetään kotiterassille.
On aivan mahtavaa juoda asunnolla olutta terassilla, nauttia saksalaisen ja itävaltalaisen panimoteollisuuden osaamisesta ja käsittämättömän hienoista maisemista sinistä taivasta vasten. Zugspitzen katselu on parasta tositelkkaria. Alkurinteitä hieronut Vilho on saanut vuoresta vain pienen haukkaisun, mutta tosissaanhan se on vuori, joka on Vilhoa puraissut: Pyöriminen vähentyköön entisestään: Vilho tavoittelee ensi vuonna tätä samaa kylää ja terassia kesälomallaan.
***
Iso olut maksaa 3,90 € ja se kuuluisa possunleike taitaa olla 10,90 €. Ruoka maistuu, Vilho esittelee ravintolan hienoa takkaa Annikille.
Huolimatta hyvästä nestehuollostaan Vilho on laihtunut lomallaan, sillä kävelyä tulee valtavasti ja ruokahalu korkeammalla tuntuu aina olevan heikko. Nyt iso annos meneekin hyvään tarkoitukseen ja Annikki kiittelee sitä, että ollaan lähellä kotia, ja suunta on alas päin.
Aurinko laskee juuri ja t-paitaiselle Vilholle paluu on jo viileämpi. Lehtipuiden kupeissa lentää lepakkoja. Yö viilenee nopeasti ja tänäänkin vastassa on hiljainen yö ja tähtitaivas.
9.9.2018
9. Vesikeliä, kylpyä, pyykkiä ja kaupoilla
Sadepäivänä Susivuoret käyvät kaupoilla ja pistäytyvät myös naapurikylässä Mpreis-supermarketissa. Osa ponnistuksia on myös kierrätysroskien vieminen ja sopiva paikka löytyy puolivahingossa Zugspitzen köysiradan lähtöalueelta.
Annikki käy iltapäivällä kylän kylpylässä, Vilho juo olutta parvekkeella ja sää tuntuu paranevan, pilviä kulkee kuitenkin yhä paljon vuorilla.
Lopulta Vilho tapaa emännän talolla ja pyytää saada pestä pyykkiä. Emäntä sanoo, että hän pesee ja ottaa Vilhon pyykkipussin. Päiviä on tietysti enää jäljellä vähän, mutta Vilholla alkaa olla vaatetus todella vähissä.
Iltasella pyöräytetään vielä kävelylenkki ja Annikkikin näkee purolla koskikaran. Keittiössä Annikki taikoo päivällisen keskiviikkona ostetuista pihvilihoista, Angus-härästä ja lampaasta.
Annikki käy iltapäivällä kylän kylpylässä, Vilho juo olutta parvekkeella ja sää tuntuu paranevan, pilviä kulkee kuitenkin yhä paljon vuorilla.
Lopulta Vilho tapaa emännän talolla ja pyytää saada pestä pyykkiä. Emäntä sanoo, että hän pesee ja ottaa Vilhon pyykkipussin. Päiviä on tietysti enää jäljellä vähän, mutta Vilholla alkaa olla vaatetus todella vähissä.
Iltasella pyöräytetään vielä kävelylenkki ja Annikkikin näkee purolla koskikaran. Keittiössä Annikki taikoo päivällisen keskiviikkona ostetuista pihvilihoista, Angus-härästä ja lampaasta.
***
Aika velikulta on Vilhokin. Vaikka Annikki pääosin päivittelee ukkonsa puuhia, niin puupäiselle Vilholle tarttuu kielitaitoa matkan varrelta. Annikki hoitaa asiat ranskaksi, espanjaksi ja italiaksi, Saksassa vastuu on pistetty Vilholle, koska hän on sosiologian tutkintonsa alkumetreillä lukenut saksaa puoli vuotta. Miten ylpeä voisi Helsingin Yliopisto olla opintoohjelmastaan, sillä Jouluun mennessä Vilhokin on näemmä oppinut pärjäämään saksalla!
Susivuoren osaaminen on sitä luokkaa, että hän tietää tarkasti, miten taitamaton hän on. Pyykkihommista Vilho kertoo, että 40 astetta on pyykeille sopiva ja kaikki voi pestä yhdessä. Kielitaidoton mottipää osaa sentään kiittää ja sanoa olkaa hyvä joka välissä.
Eikä Vilho koskaan sinuttele saksankielisissä maissa ketään, koskaan.
Neljäs aste: Kiikarikivääri ratkaisee
Hunnutetun Astarten setä on siskontyttönsä lumoissa siinä määrin, että hän voi omistaa yhden lauantaisen metsästysreissun hengen tehtäville. Zugspitzen rinteet ovat tehtävälle helpot ja kiikarikiväärillä homma on helppo vanhalle NATO-sotilaalle.
Uskollinen kaveri ja paikallisen Steiner-koulun ala-asteen maikka Rolf on valmis pienelle eräretkelle.
Piskuinen ongelma koko safarissa on se, että kun paras ampumapaikka on korkeudessa 1942 metriä, niin Susivuori tuleekin vastaan jo alemmassa vuorimäntymetsikössä paluumatkalla schnitzelin kuvat silmissään. Tapporyhmä on täysin hämmästynyt ja tilaisuus menee ohi. Kaikki tuon Susivuoren toiminnassa on ennalta arvaamatonta. Siisti laukaus sopivalla rinteellä, eikä kysyttävää olisi jäänyt. Nyt - jää vain selitettävää Hunnutetulle.
Uskollinen kaveri ja paikallisen Steiner-koulun ala-asteen maikka Rolf on valmis pienelle eräretkelle.
Piskuinen ongelma koko safarissa on se, että kun paras ampumapaikka on korkeudessa 1942 metriä, niin Susivuori tuleekin vastaan jo alemmassa vuorimäntymetsikössä paluumatkalla schnitzelin kuvat silmissään. Tapporyhmä on täysin hämmästynyt ja tilaisuus menee ohi. Kaikki tuon Susivuoren toiminnassa on ennalta arvaamatonta. Siisti laukaus sopivalla rinteellä, eikä kysyttävää olisi jäänyt. Nyt - jää vain selitettävää Hunnutetulle.
8. Zugspitzen rinteellä - Cum on feel the noize
Annikin mukanaan tuoma helle on ihan huikea ja Vilho jupisee aivan vietävästi Zugspitzen laskettelurinteillä. Korkeuskäyrä on vain 1200-1300 ja helle on säälimätön.
So - Cum on feel the noize -soi koko ajan päässä ja se on suhteellisen oikein Vilholle.
Reitti on vienyt Koppensteigin komeaa metsäpolkua vähitellen Höhen wegille ja metsästä on tultu täysin toisenlaiseen maisemaan, laskettelurinteille. Vilho ohittaa Ganz Almin, gemssiä kyltissään esittelevän ravintolan.
Helle painaa päälle, mutta Vilho painelee laskettelurinnettä ylös ja siinähän nousumetrejä tulee, jos puhtia riittää. Pian päästään vuorimäntyjen koristamalle polulle soraa potkimaan ja vähän tylsä rinne jää taakse.
Tällä keikalla Vilho pääsee viimeinkin korkeuteen 2000 metriä. Hommassa on hienointa se, että nyt ollaan juuri sillä rinteellä, jota Vilho on päivät sihdannut parvekkeeltaan. Täällä on upea ylänköniitty ja siellähän laiduntaakin 5 gemssiä. Jossain 1700 metrissä vastassa on vuoripuro ja Alpeille hyvin tyypillinen puunrunkoon kaiverettu vesiallas, vieressä penkki. Vilho pesee naamansa kymmenen kertaa, kastelee päänsä ja virkistyy suunnattomasti tässä kirkkaudessa ja paisteessa viileästä vuoripuron vedestä.
Valittu Georg-Jäger-Steig nousee vihreän ylänköniityn reunaa ja sitten sepelimäistä erämaan vaaleaa kivikkoa zig-zaggina. Parissa tonnissa pääsee näkemään läheltä Zugspitzen vaaleaa kalliohuippu. Kaukana ollaan vielä korkeuksista, mutta vuorihan alkaa metsäisenä, sitten tulee sorasepelivyöhyke ja valtavan vuoren näyttävä ja suuri kruunu on marmorimainen kalkkikivihuippu, joka paikoin nousee uskomattoman tylyn pystysuorana. Pilviä tulee ja menee tällä korkeudella, samoin naapurihuippuja voi katsella aika toisesta vinkkelistä, kun välillä pääsee näkemään niitä pilvien tasalta.
Gemssit läheltä, kotoa näkyvä hieno ylänkö ja 2000 metriä ovat riittävä suoritus päivälle. Annikki seikkailee itse Sebenseellä, toisella suunnalla, mutta molempien pitää jo lähteä kotia päin.
Alas tullessa Vilho seisoo vielä auringon paahteessa, mutta alhaalla on synkkää. Yhtäkkiä tulee painostavan hiljaista. Vilho pistelee rinnettä alas hyvää kyytiä ja sitten jyrähtää kerran, toisen kerran ja pian muutaman kerran eri tahoilta.
1300 metrissä vastassa on lampaita iltapuuhillaan. Ukkonen jyrisee ja sade on selvästi tulossa. Vilho painelee nyt aamupäiväiseen metsään ja siellä jo sataa. Tukevat kuuset pitävät pisarat poissa ja vasta jo melko lähellä kotia, on pistettä sadesuoja reppuun ja tartuttava sateenvarjoon.
Salamoi ja sataa lopulta ihan kunnolla, onneksi silloin Vilho on jo kotona. Toistamiseen matkan aikana helle on kääntynyt ukkosmyrskyksi melkoisella pikakelauksella.
So - Cum on feel the noize -soi koko ajan päässä ja se on suhteellisen oikein Vilholle.
Reitti on vienyt Koppensteigin komeaa metsäpolkua vähitellen Höhen wegille ja metsästä on tultu täysin toisenlaiseen maisemaan, laskettelurinteille. Vilho ohittaa Ganz Almin, gemssiä kyltissään esittelevän ravintolan.
Helle painaa päälle, mutta Vilho painelee laskettelurinnettä ylös ja siinähän nousumetrejä tulee, jos puhtia riittää. Pian päästään vuorimäntyjen koristamalle polulle soraa potkimaan ja vähän tylsä rinne jää taakse.
Tällä keikalla Vilho pääsee viimeinkin korkeuteen 2000 metriä. Hommassa on hienointa se, että nyt ollaan juuri sillä rinteellä, jota Vilho on päivät sihdannut parvekkeeltaan. Täällä on upea ylänköniitty ja siellähän laiduntaakin 5 gemssiä. Jossain 1700 metrissä vastassa on vuoripuro ja Alpeille hyvin tyypillinen puunrunkoon kaiverettu vesiallas, vieressä penkki. Vilho pesee naamansa kymmenen kertaa, kastelee päänsä ja virkistyy suunnattomasti tässä kirkkaudessa ja paisteessa viileästä vuoripuron vedestä.
Valittu Georg-Jäger-Steig nousee vihreän ylänköniityn reunaa ja sitten sepelimäistä erämaan vaaleaa kivikkoa zig-zaggina. Parissa tonnissa pääsee näkemään läheltä Zugspitzen vaaleaa kalliohuippu. Kaukana ollaan vielä korkeuksista, mutta vuorihan alkaa metsäisenä, sitten tulee sorasepelivyöhyke ja valtavan vuoren näyttävä ja suuri kruunu on marmorimainen kalkkikivihuippu, joka paikoin nousee uskomattoman tylyn pystysuorana. Pilviä tulee ja menee tällä korkeudella, samoin naapurihuippuja voi katsella aika toisesta vinkkelistä, kun välillä pääsee näkemään niitä pilvien tasalta.
Gemssit läheltä, kotoa näkyvä hieno ylänkö ja 2000 metriä ovat riittävä suoritus päivälle. Annikki seikkailee itse Sebenseellä, toisella suunnalla, mutta molempien pitää jo lähteä kotia päin.
Alas tullessa Vilho seisoo vielä auringon paahteessa, mutta alhaalla on synkkää. Yhtäkkiä tulee painostavan hiljaista. Vilho pistelee rinnettä alas hyvää kyytiä ja sitten jyrähtää kerran, toisen kerran ja pian muutaman kerran eri tahoilta.
1300 metrissä vastassa on lampaita iltapuuhillaan. Ukkonen jyrisee ja sade on selvästi tulossa. Vilho painelee nyt aamupäiväiseen metsään ja siellä jo sataa. Tukevat kuuset pitävät pisarat poissa ja vasta jo melko lähellä kotia, on pistettä sadesuoja reppuun ja tartuttava sateenvarjoon.
Salamoi ja sataa lopulta ihan kunnolla, onneksi silloin Vilho on jo kotona. Toistamiseen matkan aikana helle on kääntynyt ukkosmyrskyksi melkoisella pikakelauksella.
7.9.2018
7. Annikki saapuu Ehrwaldiin
Vilho pistää asunnon lopullisesti kuntoon ja hakee sitten vaimonsa GAP:ista.
Vilho on myöhässä muutaman minuutin ja vaimo tuo tämän esille aika pian kohdattaessa. Vilhoa kritiikki ei häiritse, sillä Susivuoret ovat jälleen yhdessä Garmisch-Partenkirchenissä.
Annikki on Vilhon sielunkumppani, eikä vuoria ole ilman Annikkia.
Tapaamisessa ei ole hellyyttä, ei läheisyyttä, tuskin mitään kaunista. Pohjoinen rakkaus voi olla syvää, jäätävän kylmää. Käydään kaupassa, puhutaan tavaroista, matkasta, siitä mitä ollaan kuultu. Jossain vaiheessa Vilho puhuu jonkin joutavan lauseen italiaksi, aivan kuin muistuttamaan siitä, että äärimmäisen tehokas, taloudellinen ja lyhyt suomi jota Susivuoret puhuvat, on helvetin tylyä kieltä.
Kun yhdessä niin, käsikkäin kuljettiin.
Vain katsottu ei tuleviin murheisiin.
On muistot kuin kukkia varrelta tien,
Kädessäin yhä näin, niitä vien.
Susivuorten isoisät olivat sodissa ja piskuisen kansan selviytymisrintamalla. Isoisät olivat kaikkien tarinoiden mukaan upeita herrasmiehiä, aivan kuin lapsuuden muistoissakin. Välissä olivat vain vilhojen ja annikoiden vanhemmat omine versioineen, eikä niitä koskaan puhuttu. Vilhon sukupolvi saikin pappojen sodissa eletyn pelon, väkivallan ja tylyyden perinteen purkamattomana pakettina joulukuusten tai kesämökkien kellarien alta.
Annikki pitää asunnosta, vuoret ovat näkyvillä ja sää on lämmin, kuumakin. Myöhemmin Vilho näyttää puron vartta ja kertoo miten kaikki täällä päin edellyttää kapuamista ja iltakävelykin käy kuntoilusta. Sittemmin Susivuoret juovat viiniä ja Vilholle on lopultakin täysin yhdentekevää mitä keskustelut käsittelevä, sillä tärkeintä olla Annikin kanssa, hengittää samaa ilmaa ja olla taas kokonainen.
Kauniimpaa löytää voi en milloinkaan.
Kauniimpaa en päällä maan.
Kauniimpaa aikaa en enää elää saa.
Päivät nuo jääneet on taa.
Vilho on myöhässä muutaman minuutin ja vaimo tuo tämän esille aika pian kohdattaessa. Vilhoa kritiikki ei häiritse, sillä Susivuoret ovat jälleen yhdessä Garmisch-Partenkirchenissä.
Annikki on Vilhon sielunkumppani, eikä vuoria ole ilman Annikkia.
Tapaamisessa ei ole hellyyttä, ei läheisyyttä, tuskin mitään kaunista. Pohjoinen rakkaus voi olla syvää, jäätävän kylmää. Käydään kaupassa, puhutaan tavaroista, matkasta, siitä mitä ollaan kuultu. Jossain vaiheessa Vilho puhuu jonkin joutavan lauseen italiaksi, aivan kuin muistuttamaan siitä, että äärimmäisen tehokas, taloudellinen ja lyhyt suomi jota Susivuoret puhuvat, on helvetin tylyä kieltä.
Kun yhdessä niin, käsikkäin kuljettiin.
Vain katsottu ei tuleviin murheisiin.
On muistot kuin kukkia varrelta tien,
Kädessäin yhä näin, niitä vien.
Susivuorten isoisät olivat sodissa ja piskuisen kansan selviytymisrintamalla. Isoisät olivat kaikkien tarinoiden mukaan upeita herrasmiehiä, aivan kuin lapsuuden muistoissakin. Välissä olivat vain vilhojen ja annikoiden vanhemmat omine versioineen, eikä niitä koskaan puhuttu. Vilhon sukupolvi saikin pappojen sodissa eletyn pelon, väkivallan ja tylyyden perinteen purkamattomana pakettina joulukuusten tai kesämökkien kellarien alta.
***
Annikki pitää asunnosta, vuoret ovat näkyvillä ja sää on lämmin, kuumakin. Myöhemmin Vilho näyttää puron vartta ja kertoo miten kaikki täällä päin edellyttää kapuamista ja iltakävelykin käy kuntoilusta. Sittemmin Susivuoret juovat viiniä ja Vilholle on lopultakin täysin yhdentekevää mitä keskustelut käsittelevä, sillä tärkeintä olla Annikin kanssa, hengittää samaa ilmaa ja olla taas kokonainen.
Kauniimpaa löytää voi en milloinkaan.
Kauniimpaa en päällä maan.
Kauniimpaa aikaa en enää elää saa.
Päivät nuo jääneet on taa.
Tunnettuja itävaltalaisia IV: Wittgenstein
Rock-kriitkot mut roskakoriin viskaa,
Ne sanoo, tää on kantri-paskaa vain
Sillä pitkä tukkani ei peitä mun punaista niskaa,
Eikä bootsit lättäjalkojain.
Eikä välkkyperseet anna minun olla,
"Tyhmää" sanoo ne ja "Wittgenstein".
Ne ei tiedä että mäkin olin yliopistolla
Ja siellä saivartelijoista tarpeekseni sain.
Olisiko sittenkin niin, että tunnetuin ja merkittävin itävaltalainen onkin Ludwig Wittgenstein? Itävaltainen filosofi pisti sotien välissä koko toimialan sekaisin ja monelle juuri hän on kaikkein suurin.
Saksassa/Itävallassa on sellainen natsi-ajan rasite, että sotilaita tai sotasankareita ei voi oikein ihailla. Klassinen juttuhan on se, että sakemannit ovat kuunnelleet korvat punaisina sitä, kun suomalaiset ovat hehkuttaneet saksalaisista lentäjä-ässistä ja kyselleen isänniltä heidän suosikkipilottejaan.
Vilhon eräs kivenkova lentäjäsuosikki on Heinrich Prinz zu Wittgestein-Sayn (1916-1944), saksalainen Bf. 110 -pilotti, joka lensi Mersuaan loppuun asti yöhävittäjänä. Prinssillä oli 83 pudotusta kuollessaan ja se oli sankarikuoleman aikaan Luftwaffen korkein lukema yöhävittäjälle. Prinssi ei jäänyt linnoihin nyyhkimään vaan kuoli maansa puolustustaistelussa.
Ludwig Wittgenstein (1889-1951) oli puolestaan itävaltalainen ajattelija, joka oli perinyt hienon sukunimensä Wittgensteinien kreivikunnasta, Westfaliasta. Juutalainen Meierien suku oli saanut Napoleonin asettamien lakien mukaan työnantajansa sukunimen. Samanlainen juttuhan kävi aikoinaan Suomessa, jossa rengit ja piiat saivat kirkonkirjoihin talon nimen ja nykyään on vaikeampi erottaa sitä, kuka on herra ja narri alun perin.
Pilotti ei siis ole sukua filosofille.
Filosofi oli kuitenkin ihan omatoimisesti yläluokkainen wieniläinen nero ja monipuolinen osaaja.
Suomalaisen kantrimusiikin merkittävin bändi mainitsee ensimmäisen levynsä ensimmäisessä biisissä Wittgensteinin, eikä tuo kommentti mene Vilhon korvissa lainkaan hukkaan.
Alussa esiintynyt biisisitaatti kritisoi Wittgensteinia siteeraavia välkkyperseitä ja tarjoaa aikamatkan 1980-90-lukujen Helsingin yliopiston kuppiloihin ponnaripäiden juttuja kuuntelemaan, ruokaloiden tupakkahuoneiden laitamille. Tuohon aikaan Vilho oli kaunis mauttomasti pukeutuneenakin ja muillakin oli kivipestyjä, löysiä farkkuja - ja Metsätalossa jokaisella metsäylioppilaalla oli ruudullinen flanellipaita, loppuporukoiden ollessa filosofian opiskelijoilta vapaamuotoisine varusteineen.
Wittgenstein julkaisi nuorena teoksen Tractatus ja pisti sillä filosofian sekaisin. Kirjassa oli kaksi keskeistä elementtiä: Se muistutti tyyliltään ja kooltaan sekä Koraania että Uutta Testamenttia ja toisekseen se oli loogisen selkeä ja muodoltaan hyvin yksinkertainen. Ajatelllaan nyt vaikkapa kirjan ensimmäistä ja ratkaisevaa lausetta, jonka Vilhokin muistaa: "Maailmaa on kaikki se, joka on niin kuin se on."
Tractatus kertoo suurin piirtein sen, että sana "koira" tarkoittaa koiraa ja kaikki muu on koiranpaskaa. Jos alan puhumaan jumalista tai jostain muusta epämääräisestä, olen alueella, joka voidaan vain näyttää tai kenties kuvitella, mutta joka on oikeasti sanomatonta. Wittgen mukaan suurin osa filosofiasta näpertelee tällä sanomattoman alueella ja Tractatus ratkaisee filosofian kaikki ongelmat oikeastaan määrittelemällä keskusteltualueen uudestaan. "Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava." (Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen.)
Yliopistoissa kaikki papat olivat sekaisin. Tässä saatiin se selvyys mitä on haettu! Nuori itävaltalainen päätyi Cambridgeen Bertrand Russellin suojatiksi ja pienen hetken päästä koko professorikunta söi Wittgensteinin kädestä. Ludwig oli täydellinen rock-tähti yliopistolla ja häntä seurasi ihaileva kannattajaporukka, valmiina kuulemaan miehen viisauksia milloin mistäkin aiheesta. Vilho voi kertoa myös sen, mitä kirjoista ei löydy: Filosofian rajusti tieteelliseksi tehnyt Tractatus sai alusta asti hyvin uskonnollisen vastaanoton ja senhän takia sitä laulun välkkyperseet hartaasti siteeraavat.
Filosofisesti kaikki meni ihan helvetin pieleen, mutta kuten usein suurilla harharetkillä, erehtymisen myöntäminen on vaikeaa. Akateemisesti filosofia keskittyi miettimään pelkästään sitä, mitä sanat tarkoittavat ja mitä helvettiä merkitsee lause "Mikko ajaa autoa" ja miten sitä voisi kuvata loogisilla yhtälöillä ja unohtaa mikot ja autot kokonaan. Touhusta tuli teknistä, teknisyydestä tuli matemaattista ja matemaattisuudesta tuli loogista ja kaikki näytti hienolta.
Wittgenstein ei itse pystynyt oikeasti julkaisemaan enää mitään. Lopulta hän näperteli kielen parissa ja mietti sanojen merkitystä teostolkulla, mutta valmista ei oikeasti tullut. Ihan helvetin skarppina miehenä hän tiesi, ettei Uuden Testamentin jälkeen tule enää mitään.
Tämä aivan tolkuttoman tärkeä itävaltalainen pyöri samassa kansakoulussa samaan aikaan kuin Hitler. Wittgenstein osasi olla insinööri ja tarvittaessa myös arkkitehti, molempia hyvin.
Ennen kuin kukaan "välkkyperse" hyökkää Vilhon kimppuun, on sanottava se, että Vilhon mielestä W-stein oli nero ja kova jätkä. Perittyään faijansa, Ludwig oli määrättömän rikas, mutta lahjoitti rahansa pois. Wittgenstein etsi piinallisesti itseään ja oli karismaattinen, tinkimätön ja fiksu. Hän oli homo ja sukurasitteena tarjolla oli taipumus itsemurhaan.
Uskomattoman kiinnostava henkilö, ristiriitainen ja vaikuttava. Tuollaisia Itävallasta tuntuu tulevan.
Suomalaisen kantrimusiikin merkittävin bändi mainitsee ensimmäisen levynsä ensimmäisessä biisissä Wittgensteinin, eikä tuo kommentti mene Vilhon korvissa lainkaan hukkaan.
***
Alussa esiintynyt biisisitaatti kritisoi Wittgensteinia siteeraavia välkkyperseitä ja tarjoaa aikamatkan 1980-90-lukujen Helsingin yliopiston kuppiloihin ponnaripäiden juttuja kuuntelemaan, ruokaloiden tupakkahuoneiden laitamille. Tuohon aikaan Vilho oli kaunis mauttomasti pukeutuneenakin ja muillakin oli kivipestyjä, löysiä farkkuja - ja Metsätalossa jokaisella metsäylioppilaalla oli ruudullinen flanellipaita, loppuporukoiden ollessa filosofian opiskelijoilta vapaamuotoisine varusteineen.
***
Wittgenstein julkaisi nuorena teoksen Tractatus ja pisti sillä filosofian sekaisin. Kirjassa oli kaksi keskeistä elementtiä: Se muistutti tyyliltään ja kooltaan sekä Koraania että Uutta Testamenttia ja toisekseen se oli loogisen selkeä ja muodoltaan hyvin yksinkertainen. Ajatelllaan nyt vaikkapa kirjan ensimmäistä ja ratkaisevaa lausetta, jonka Vilhokin muistaa: "Maailmaa on kaikki se, joka on niin kuin se on."
Tractatus kertoo suurin piirtein sen, että sana "koira" tarkoittaa koiraa ja kaikki muu on koiranpaskaa. Jos alan puhumaan jumalista tai jostain muusta epämääräisestä, olen alueella, joka voidaan vain näyttää tai kenties kuvitella, mutta joka on oikeasti sanomatonta. Wittgen mukaan suurin osa filosofiasta näpertelee tällä sanomattoman alueella ja Tractatus ratkaisee filosofian kaikki ongelmat oikeastaan määrittelemällä keskusteltualueen uudestaan. "Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava." (Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen.)
Yliopistoissa kaikki papat olivat sekaisin. Tässä saatiin se selvyys mitä on haettu! Nuori itävaltalainen päätyi Cambridgeen Bertrand Russellin suojatiksi ja pienen hetken päästä koko professorikunta söi Wittgensteinin kädestä. Ludwig oli täydellinen rock-tähti yliopistolla ja häntä seurasi ihaileva kannattajaporukka, valmiina kuulemaan miehen viisauksia milloin mistäkin aiheesta. Vilho voi kertoa myös sen, mitä kirjoista ei löydy: Filosofian rajusti tieteelliseksi tehnyt Tractatus sai alusta asti hyvin uskonnollisen vastaanoton ja senhän takia sitä laulun välkkyperseet hartaasti siteeraavat.
Filosofisesti kaikki meni ihan helvetin pieleen, mutta kuten usein suurilla harharetkillä, erehtymisen myöntäminen on vaikeaa. Akateemisesti filosofia keskittyi miettimään pelkästään sitä, mitä sanat tarkoittavat ja mitä helvettiä merkitsee lause "Mikko ajaa autoa" ja miten sitä voisi kuvata loogisilla yhtälöillä ja unohtaa mikot ja autot kokonaan. Touhusta tuli teknistä, teknisyydestä tuli matemaattista ja matemaattisuudesta tuli loogista ja kaikki näytti hienolta.
Wittgenstein ei itse pystynyt oikeasti julkaisemaan enää mitään. Lopulta hän näperteli kielen parissa ja mietti sanojen merkitystä teostolkulla, mutta valmista ei oikeasti tullut. Ihan helvetin skarppina miehenä hän tiesi, ettei Uuden Testamentin jälkeen tule enää mitään.
Tämä aivan tolkuttoman tärkeä itävaltalainen pyöri samassa kansakoulussa samaan aikaan kuin Hitler. Wittgenstein osasi olla insinööri ja tarvittaessa myös arkkitehti, molempia hyvin.
Ennen kuin kukaan "välkkyperse" hyökkää Vilhon kimppuun, on sanottava se, että Vilhon mielestä W-stein oli nero ja kova jätkä. Perittyään faijansa, Ludwig oli määrättömän rikas, mutta lahjoitti rahansa pois. Wittgenstein etsi piinallisesti itseään ja oli karismaattinen, tinkimätön ja fiksu. Hän oli homo ja sukurasitteena tarjolla oli taipumus itsemurhaan.
Uskomattoman kiinnostava henkilö, ristiriitainen ja vaikuttava. Tuollaisia Itävallasta tuntuu tulevan.
6.9.2018
6. Pohdintoja vuoren juurelta
Vilho siivoaa asunnon.
Vilho laittaa jokaisen tyynyn, esineen ja tavaran siististi.
Vilho katsoo huushollia Annikin silmin ja miettii, mikä voisi ärsyttää vaimoa tai häiritä lomalle tulevaa matkalaista.
Prosessi on alkanut jo edellisenä iltana, Vilho on käynyt läpi kämppää ja asioita osakokonaisuuksina, huone huoneelta ja asia asialta. Vilho pistää karamellit ja suklaat pöytään, jääkaapissa on shamppanjaa, viiniä ja virvokkeita.
Roskat viedään, kierrätystavarat kootaan autoon.
Vilho pyörii iltapäivällä joen takana, metsäkukkuloilla ja hätyyttää bambeja, pelkää tulevansa ammutuksi riistana ja manaa juopotteluaan, menetettyä vuoripäivää.
Toisinaan voisi kuvitella, että Vilho on kasvatettu jossain DDR:n leirillä, sillä vaikka Vilhoa harmittaa, häntä ei hävetä lainkaan. Juopottelu tai seksuaalisuus eivät kuulu Vilhon häpeäkategorioihin, vaan Susivuori osaa olla rajaton ja estoton. Toki Vilho on asiallinen, eikä häiritse ympäristöään, mutta juomisesta jeesustelu tai seksitarpeiden sievistely eivät Vilhon varustukseen kuulu.
Vaikeaa on kohmeloinen kävely kuusikossa, jossa rinne nousee vuoristomaisen tylysti ja se, että päämäärä puuttuu. Vaikeaa Vilholle on myös astuminen kuuluisalle epämukavuusalueelle: asioiminen, ihmisten kohtaaminen tai juttujen selvittely. Vilholle vaikeaa on pyykkimahdollisuuden kysyminen mummolta tai saksalaisen palautuspullosysteemin selvittäminen tai autoverolätkän ostaminen. Vilho tekee kaikki nuo asiat upeasti kun pitää ja vain jos pitää.
Vilho ylittää mielellään vuoria, juoksee määrättömiä matkoja. Vilho jaksaa loputtomiin, eiväkä inhimilliset kestokyvyn rajat tunnu estävän häntä. Mutta Vilho on arka, liian pohtiva. Kielitaito tai sivistys eivät riitä, sillä Susivuori haluaa pitää kynttilänsä vakan alla ja rajat kiinni.
Pää tuntuu raskaalta. Vilho käy hyödyttömän päivän jälkeen nukkumaan tähtitaivaan tuikkeessa.
Vilho laittaa jokaisen tyynyn, esineen ja tavaran siististi.
Vilho katsoo huushollia Annikin silmin ja miettii, mikä voisi ärsyttää vaimoa tai häiritä lomalle tulevaa matkalaista.
Prosessi on alkanut jo edellisenä iltana, Vilho on käynyt läpi kämppää ja asioita osakokonaisuuksina, huone huoneelta ja asia asialta. Vilho pistää karamellit ja suklaat pöytään, jääkaapissa on shamppanjaa, viiniä ja virvokkeita.
Roskat viedään, kierrätystavarat kootaan autoon.
Vilho pyörii iltapäivällä joen takana, metsäkukkuloilla ja hätyyttää bambeja, pelkää tulevansa ammutuksi riistana ja manaa juopotteluaan, menetettyä vuoripäivää.
Toisinaan voisi kuvitella, että Vilho on kasvatettu jossain DDR:n leirillä, sillä vaikka Vilhoa harmittaa, häntä ei hävetä lainkaan. Juopottelu tai seksuaalisuus eivät kuulu Vilhon häpeäkategorioihin, vaan Susivuori osaa olla rajaton ja estoton. Toki Vilho on asiallinen, eikä häiritse ympäristöään, mutta juomisesta jeesustelu tai seksitarpeiden sievistely eivät Vilhon varustukseen kuulu.
Vaikeaa on kohmeloinen kävely kuusikossa, jossa rinne nousee vuoristomaisen tylysti ja se, että päämäärä puuttuu. Vaikeaa Vilholle on myös astuminen kuuluisalle epämukavuusalueelle: asioiminen, ihmisten kohtaaminen tai juttujen selvittely. Vilholle vaikeaa on pyykkimahdollisuuden kysyminen mummolta tai saksalaisen palautuspullosysteemin selvittäminen tai autoverolätkän ostaminen. Vilho tekee kaikki nuo asiat upeasti kun pitää ja vain jos pitää.
Vilho ylittää mielellään vuoria, juoksee määrättömiä matkoja. Vilho jaksaa loputtomiin, eiväkä inhimilliset kestokyvyn rajat tunnu estävän häntä. Mutta Vilho on arka, liian pohtiva. Kielitaito tai sivistys eivät riitä, sillä Susivuori haluaa pitää kynttilänsä vakan alla ja rajat kiinni.
Pää tuntuu raskaalta. Vilho käy hyödyttömän päivän jälkeen nukkumaan tähtitaivaan tuikkeessa.
5. Kirkas päivä ja pitkä ilta: Reutteen, vuorten katselua ja pientä tunnelia
Vilhosella tuntuu olevan sama leipäaiheinen ongelma edelleen uuden viikon alkaessa. Tavattoman raskas kaupaton sunnuntai meni vuorilla surffatessa, mutta nyt leipäpussi on oikeasti tyhjä.
Viimeisten paahdettujen leipäsiivujen täydennykseksi Vilho paistaa munia, mutta talon pannun kanssa on mahdotonta tulla juttuun, sillä värkki on pinnoittamaton peli, jossa pitäisi olla suuri "Ei sovellu Vilhoille" -tarra. Kokkelia kuitenkin syntyy ja se nyt on ihan samantekevää miltä muona näyttää, sillä ulkona on upea sää!
Vilho huseeraa terassilla kahvikuppinsa ja koko optiikka-arsenaalinsa kanssa ihastellen vuoria niiden lähes koko komeudessaan. Pilvet ovat pääosin väistyneet, näkyvyys on hyvä ja korkeuksien kiikarointi on tosiaan koukuttavaa.
Pian Vilho tutkii karttaa ja opettelee huippujen nimiä. Orientoituminen ei ole mitenkään erityisen helppoa ja karttaa saa lukea tarkkaa. Omasta näkövinkkelistä joku rinne saattaa vaikuttaa hallitsevalta, joku kumpu massiiviselta, mutta sepä onkin vain näkökulman antama vaikutelma.
Vilhon asunnolta voisi tavallisena päivänä ihailla vuoria suurestikin tohkeissaan, kokonaan tajuamatta, että nähdyn paritonnisen kärjen takana on 2500-metrinen huippu pilvien seassa. Pohjimmiltaan pilvet siis päättävät päivän korkeuksista.
Kirkkaassa päivässä paistattelu, kuvaaminen ja kiikarointi ei edistä lainkaan vuoristokävelyitä, mutta Vilho päättää käyttää hienon päivän kuitenkin asiointiin. Jonkinlaista uupumista on ehkä jossain taustalla, sillä töistä on taatusti kannettu painolastia. Eilinen pitkä reissukin tuntuu vielä painavan päälle.
Susivuori nousee Fordiinsa ja tekee tiedustelua viereisessä Biberwierin kylässä. Majakylässä on menossa asfaltointi, joten tiet ovat tukkoisia ja eteneminen keskeytyy kokonaan välillä töiden takia. Vilho löytää kuitenkin etsimänsä reitin alkupisteen ja jatkaa matkaansa kohti Reuttea.
Seikkailu Biberwierissä onkin siinä mielessä oikein kiinnostava, että Vilho tupsahtaa pian tielle, joka vie kylttien toistelemalle Fernpass-reitille eli tässä vaiheessa nimenomaan Lermoos-tunneliin. Tunneli on pituudeltaan 3186 metriä ja se tuntuu Vilhosta melkein loppumattomalta. Tässä sitä mennään kiven sisässä ja itse asiassa kotoa nätisti näkyvän Grubigstein-vuoren alarinteiden alla.
Tunneli jättää Ehrwaldin. Lermoosin ja Biberin kylät hyvin suurelta osin autuaan rauhan tilaan ja juuri siihen hiljaisuuteen, jota vain lentokoneet öisin rikkovat. Tunnelityömaa voikin siis olla melkoinen ympäristötekoaetenkin seuduilla, joissa läpiliikennettä on aina ollut.
Reutte on ihan kiva pikkukaupunki, jota Vilhon on turha arvioida sen enempää, sillä Viltsua kiinnostavat vain kaupungin bensa-asemat, kierrätyspisteet, Hofer (Aldi) ja ennen kaikkea Lidl. Tässä kylässä on Austrian lähin Lidl ja sinnehän Vilho laukkaa ensimmäisenä. Tällä kertaa leipäkin muistetaan ja kohtapa Susivuori tulee valtava ostospussillinen mukanaan takaisin autolle. Vuorossa on Hofer.
Vilho mutustaa vielä Aldin pihassa kolmioleipää, sillä pitkä karttaharjoitus kotona vei jo lounasajan ohi ja nyt tarvitaan muonaa. Vilho usein puhuu Aldi-myymälöistä tutuille Suomessa, mainiten Aldit Lidlin pikkuveljenä. Aldejahan on kaikkialla paitsi Pohjolassa.
Mustan Fordin luona notkuva Vilho ei tiedä, että Aldi tulee esseniläisten Albrechtin perustajaveljesten sukunimeä myötäillen sanoista ALbrecht DIscount. Edelleen suhteellisen tomppeli Vilho ei koskaan ole sisäistänyt sitä, että ketjuja on kaksi: pohjoinen (Nord) ja eteläinen (Süd). Kauppojen logotkin ovat erilaiset, olkoonkin että kaikki menee samassa hengessä. Kahdella ketjulla varustetut Albrechtin veljekset sitten jakoivat maailman markkinaosuuksiksi kuin keisarit konsanaan.
Nyt ollaan siis Aldi Süd -territoriossa, mutta Susivuorten matkailumaista taitaa suurin osa kuulua Nord-ketjun liikkeille. Etelä-ketjulle jää Slovenia, GB, Irlanti, Sveitsi, Australia(!), Kiina(!) ja Italia. Ja sanotaan nyt vielä kertaallen sekin, että kauppa on siis nimellä Hofer Itävallassa ja Sloveniassa.
Kauppareissujen jälkeen parinkympin autoilu takaisin kotiin sujuu hienosti ruuhkatta suloisissa vuorimaisemissa. Nyt ei mennä tunneliin, vaan tullaan kylien kautta ja erityisesti naapurikylä Lermoosista voi ihailla kirkkaan kelin ansiosta upeaa Zugspitzeä aika lailla koko mitassaan.
Illalla pitää lähteä kävelylle. Parin tunnin lenkiksihän se menee juuri ennen auringonlaskua ja viaton tutustuminen Zugspitzen kupeeseen on lämmin kapuaminen korkeuteen 1371 m. Vilho päätyy hiekkatielle, maajussien ampumaradalle ja karjan/bambien ruokinta-alueelle, sitten lopulta taas päällystetylle pyöräväylälle ja sitä pitkin pikkuhiljaa taas kotiin.
Kirkas päivä tuottaa tähtikirkkaan yön, mutta sään jumalat sekin säätävät, ettei yö ole viikon kylmin, vaan kirkkaudestaan huolimatta kohtuullisesti 13 astetta.
Siihen se kohtuus sitten loppuukin, sillä Viltsu alkaa juopotella: Kyllä, juuri näin Viltsu tekee. Hän kuuntelee äänilevyjä, naputtelee tietokoneellaan, tutkii maailman asioita internetistä ja latkii punaviiniä.
Itse asiassa Vilholta sujuu tämä viini-äänilevy-kirjoittelu -kaava niin hienosti, että puuhaa jatkuu käytännössä aamuun asti. Aamulla vuorossa on hampaiden pesu ja sitten onkin hyvä mennä nukkumaan.
AAJAT miettii Vilho - Auta Armias Jos Annikki Tietäisi.
Viimeisten paahdettujen leipäsiivujen täydennykseksi Vilho paistaa munia, mutta talon pannun kanssa on mahdotonta tulla juttuun, sillä värkki on pinnoittamaton peli, jossa pitäisi olla suuri "Ei sovellu Vilhoille" -tarra. Kokkelia kuitenkin syntyy ja se nyt on ihan samantekevää miltä muona näyttää, sillä ulkona on upea sää!
Vilho huseeraa terassilla kahvikuppinsa ja koko optiikka-arsenaalinsa kanssa ihastellen vuoria niiden lähes koko komeudessaan. Pilvet ovat pääosin väistyneet, näkyvyys on hyvä ja korkeuksien kiikarointi on tosiaan koukuttavaa.
Pian Vilho tutkii karttaa ja opettelee huippujen nimiä. Orientoituminen ei ole mitenkään erityisen helppoa ja karttaa saa lukea tarkkaa. Omasta näkövinkkelistä joku rinne saattaa vaikuttaa hallitsevalta, joku kumpu massiiviselta, mutta sepä onkin vain näkökulman antama vaikutelma.
Vilhon asunnolta voisi tavallisena päivänä ihailla vuoria suurestikin tohkeissaan, kokonaan tajuamatta, että nähdyn paritonnisen kärjen takana on 2500-metrinen huippu pilvien seassa. Pohjimmiltaan pilvet siis päättävät päivän korkeuksista.
Kirkkaassa päivässä paistattelu, kuvaaminen ja kiikarointi ei edistä lainkaan vuoristokävelyitä, mutta Vilho päättää käyttää hienon päivän kuitenkin asiointiin. Jonkinlaista uupumista on ehkä jossain taustalla, sillä töistä on taatusti kannettu painolastia. Eilinen pitkä reissukin tuntuu vielä painavan päälle.
Susivuori nousee Fordiinsa ja tekee tiedustelua viereisessä Biberwierin kylässä. Majakylässä on menossa asfaltointi, joten tiet ovat tukkoisia ja eteneminen keskeytyy kokonaan välillä töiden takia. Vilho löytää kuitenkin etsimänsä reitin alkupisteen ja jatkaa matkaansa kohti Reuttea.
Seikkailu Biberwierissä onkin siinä mielessä oikein kiinnostava, että Vilho tupsahtaa pian tielle, joka vie kylttien toistelemalle Fernpass-reitille eli tässä vaiheessa nimenomaan Lermoos-tunneliin. Tunneli on pituudeltaan 3186 metriä ja se tuntuu Vilhosta melkein loppumattomalta. Tässä sitä mennään kiven sisässä ja itse asiassa kotoa nätisti näkyvän Grubigstein-vuoren alarinteiden alla.
Tunneli jättää Ehrwaldin. Lermoosin ja Biberin kylät hyvin suurelta osin autuaan rauhan tilaan ja juuri siihen hiljaisuuteen, jota vain lentokoneet öisin rikkovat. Tunnelityömaa voikin siis olla melkoinen ympäristötekoaetenkin seuduilla, joissa läpiliikennettä on aina ollut.
Reutte on ihan kiva pikkukaupunki, jota Vilhon on turha arvioida sen enempää, sillä Viltsua kiinnostavat vain kaupungin bensa-asemat, kierrätyspisteet, Hofer (Aldi) ja ennen kaikkea Lidl. Tässä kylässä on Austrian lähin Lidl ja sinnehän Vilho laukkaa ensimmäisenä. Tällä kertaa leipäkin muistetaan ja kohtapa Susivuori tulee valtava ostospussillinen mukanaan takaisin autolle. Vuorossa on Hofer.
Vilho mutustaa vielä Aldin pihassa kolmioleipää, sillä pitkä karttaharjoitus kotona vei jo lounasajan ohi ja nyt tarvitaan muonaa. Vilho usein puhuu Aldi-myymälöistä tutuille Suomessa, mainiten Aldit Lidlin pikkuveljenä. Aldejahan on kaikkialla paitsi Pohjolassa.
Mustan Fordin luona notkuva Vilho ei tiedä, että Aldi tulee esseniläisten Albrechtin perustajaveljesten sukunimeä myötäillen sanoista ALbrecht DIscount. Edelleen suhteellisen tomppeli Vilho ei koskaan ole sisäistänyt sitä, että ketjuja on kaksi: pohjoinen (Nord) ja eteläinen (Süd). Kauppojen logotkin ovat erilaiset, olkoonkin että kaikki menee samassa hengessä. Kahdella ketjulla varustetut Albrechtin veljekset sitten jakoivat maailman markkinaosuuksiksi kuin keisarit konsanaan.
Nyt ollaan siis Aldi Süd -territoriossa, mutta Susivuorten matkailumaista taitaa suurin osa kuulua Nord-ketjun liikkeille. Etelä-ketjulle jää Slovenia, GB, Irlanti, Sveitsi, Australia(!), Kiina(!) ja Italia. Ja sanotaan nyt vielä kertaallen sekin, että kauppa on siis nimellä Hofer Itävallassa ja Sloveniassa.
Kauppareissujen jälkeen parinkympin autoilu takaisin kotiin sujuu hienosti ruuhkatta suloisissa vuorimaisemissa. Nyt ei mennä tunneliin, vaan tullaan kylien kautta ja erityisesti naapurikylä Lermoosista voi ihailla kirkkaan kelin ansiosta upeaa Zugspitzeä aika lailla koko mitassaan.
****
Illalla pitää lähteä kävelylle. Parin tunnin lenkiksihän se menee juuri ennen auringonlaskua ja viaton tutustuminen Zugspitzen kupeeseen on lämmin kapuaminen korkeuteen 1371 m. Vilho päätyy hiekkatielle, maajussien ampumaradalle ja karjan/bambien ruokinta-alueelle, sitten lopulta taas päällystetylle pyöräväylälle ja sitä pitkin pikkuhiljaa taas kotiin.
Kirkas päivä tuottaa tähtikirkkaan yön, mutta sään jumalat sekin säätävät, ettei yö ole viikon kylmin, vaan kirkkaudestaan huolimatta kohtuullisesti 13 astetta.
Siihen se kohtuus sitten loppuukin, sillä Viltsu alkaa juopotella: Kyllä, juuri näin Viltsu tekee. Hän kuuntelee äänilevyjä, naputtelee tietokoneellaan, tutkii maailman asioita internetistä ja latkii punaviiniä.
Itse asiassa Vilholta sujuu tämä viini-äänilevy-kirjoittelu -kaava niin hienosti, että puuhaa jatkuu käytännössä aamuun asti. Aamulla vuorossa on hampaiden pesu ja sitten onkin hyvä mennä nukkumaan.
AAJAT miettii Vilho - Auta Armias Jos Annikki Tietäisi.
5.9.2018
Tunnettuja itävaltalaisia III: Wolfgang panee kuulat sekaisin
Vilho melkein kihisee siitä mahdollisuudesta, että voisi kirjaviisaassa seurassa ryhtyä uhoamaan, että Joseph Haydn on Itävallan tunnetuin henkilö. Sitten vaan selän takana ajanotto käymään ja odottamaan.
Ei kai siinä montaa sekuntia menisi, kun joku sanoisi, että onhan Mozart paljon tunnetumpi! Tottahan toki, eikä kukaan mainitsisi yhtään diktaattoria, pääsihteeriä, filmitähteä, psykologia, filosofia tai energiajuomamagnaattia.
Joseph Haydn (1732-1809) oli melkoisessa avainasemassa musiikin historiassa. Mozartille hän oli innoittaja ja suojelija, mies jonka musiikkia Amadeus lähti kehittämään eteenpäin. Bonnilainen Beethoven puolestaan hakeutui Haydnin oppilaaksi ja kuuluuhan se hänen varhaisissa töissään selvästi.
Tämäkään itävaltalainen ei pysynyt omissa nurkissaan, vaan britin juhlivat Haydnia kuin omaa poikaa Englannin vuosien ja sillä tehtyjen sävellysten tähden. Samalla tavalla aikoinaan saksalainen Händel teki tiukasti keikkaa Englannissa ja tukun töitä hoville. Pikkuisen ilkeästi voisi sanoa, ettei Englannissa koskaan ole ollut oikein huippuluokan hovisäveltäjiä omasta takaa, mutta kuninkaallisia sen sijaan on ihan kiusaksi asti vielä meidän aikanammekin.
Totta kai Ludwig Amadeus Mozart (1756-91) on suurin itävaltalainen säveltäjä. Webern, Mahler, Haydn, Schönberg, Berg... jos osaisi, listaa voisi jatkaa loputtomiin! Silti Mozart jäisi luettelon ykköseksi.
Mozart kiskaisee myös kaupunkinsa Salzburgin kerralla valokeilaan, vaikka melkein jokaiseen Itävallan kulttuurin liittyvään kysymykseen vastaus on aina: Wien.
Vilho säälii musiikin historiaa sen verran, ettei ryhdy perustelemaan Mozartin suuruutta. Mieshän on maineensa veroinen ja ihan poikkeusyksilö, mitä sitä perustelemaan jos joku ei asiaa tunne.
Hänen musiikissaan kuuluu aivan koko ajan virtuositeetti, erityisesti pianon suvereeni hallitseminen.
Ajatellaan nyt hetken mitä tahansa säveltäjän pianokonserttoa. Bändi soittaa jotain hengeltään konventionaalista, normit muodollisesti täyttävää kuohukermaa. Sitten tulee pianon vastaus. Heleää tiputtelua, johon on pikkusen vaikea tarttua, koska soittaminen on soljuvaa, sujuvaa ja koko ajan jumalattoman helpon kuuloista. Jopa siinä määrin helpon ja kepeän kuuloista, että kun sekaan tuleekin joku dramaattinen käänne, niin sekin vain solahtaa eteenpäin ennen kuin sydän täysin tajuaa hetken häikäisevän kauneuden.
Tilanne on pohjimmiltaan jokaisen proge-miehen unelma: Taiteellisesti arvostettu tausta ja sitten voi soittaa tunnin sooloa yleisön kuunnellessa luomoutuneena. Kuulostaako helpolta? Se nimenomaan kuulostaa helpolta ja sitä kamaa Salzburgin superpoppari on pudotellut menemään pari sataa vuotta ilman ensimmäistäkään näkyvää hikipisaraa.
Poppari onkin uskomattoman osuva termi, sillä vaikka Mozart oli nero, niin hänet mahdollisti aikojen muuttuminen, tähtitaitelijoiden ammattikunnan syntyminen, huikea suosio ja toimiva rahoitus. Silti puhutaan sen tason säveltäjä-pianistista, että muuttihan hänkin aikaa. Itävaltalaisilla tuntuu olevan siihen taipumusta.
Ei kai siinä montaa sekuntia menisi, kun joku sanoisi, että onhan Mozart paljon tunnetumpi! Tottahan toki, eikä kukaan mainitsisi yhtään diktaattoria, pääsihteeriä, filmitähteä, psykologia, filosofia tai energiajuomamagnaattia.
Joseph Haydn (1732-1809) oli melkoisessa avainasemassa musiikin historiassa. Mozartille hän oli innoittaja ja suojelija, mies jonka musiikkia Amadeus lähti kehittämään eteenpäin. Bonnilainen Beethoven puolestaan hakeutui Haydnin oppilaaksi ja kuuluuhan se hänen varhaisissa töissään selvästi.
Tämäkään itävaltalainen ei pysynyt omissa nurkissaan, vaan britin juhlivat Haydnia kuin omaa poikaa Englannin vuosien ja sillä tehtyjen sävellysten tähden. Samalla tavalla aikoinaan saksalainen Händel teki tiukasti keikkaa Englannissa ja tukun töitä hoville. Pikkuisen ilkeästi voisi sanoa, ettei Englannissa koskaan ole ollut oikein huippuluokan hovisäveltäjiä omasta takaa, mutta kuninkaallisia sen sijaan on ihan kiusaksi asti vielä meidän aikanammekin.
Totta kai Ludwig Amadeus Mozart (1756-91) on suurin itävaltalainen säveltäjä. Webern, Mahler, Haydn, Schönberg, Berg... jos osaisi, listaa voisi jatkaa loputtomiin! Silti Mozart jäisi luettelon ykköseksi.
Mozart kiskaisee myös kaupunkinsa Salzburgin kerralla valokeilaan, vaikka melkein jokaiseen Itävallan kulttuurin liittyvään kysymykseen vastaus on aina: Wien.
Vilho säälii musiikin historiaa sen verran, ettei ryhdy perustelemaan Mozartin suuruutta. Mieshän on maineensa veroinen ja ihan poikkeusyksilö, mitä sitä perustelemaan jos joku ei asiaa tunne.
Hänen musiikissaan kuuluu aivan koko ajan virtuositeetti, erityisesti pianon suvereeni hallitseminen.
Ajatellaan nyt hetken mitä tahansa säveltäjän pianokonserttoa. Bändi soittaa jotain hengeltään konventionaalista, normit muodollisesti täyttävää kuohukermaa. Sitten tulee pianon vastaus. Heleää tiputtelua, johon on pikkusen vaikea tarttua, koska soittaminen on soljuvaa, sujuvaa ja koko ajan jumalattoman helpon kuuloista. Jopa siinä määrin helpon ja kepeän kuuloista, että kun sekaan tuleekin joku dramaattinen käänne, niin sekin vain solahtaa eteenpäin ennen kuin sydän täysin tajuaa hetken häikäisevän kauneuden.
Tilanne on pohjimmiltaan jokaisen proge-miehen unelma: Taiteellisesti arvostettu tausta ja sitten voi soittaa tunnin sooloa yleisön kuunnellessa luomoutuneena. Kuulostaako helpolta? Se nimenomaan kuulostaa helpolta ja sitä kamaa Salzburgin superpoppari on pudotellut menemään pari sataa vuotta ilman ensimmäistäkään näkyvää hikipisaraa.
Poppari onkin uskomattoman osuva termi, sillä vaikka Mozart oli nero, niin hänet mahdollisti aikojen muuttuminen, tähtitaitelijoiden ammattikunnan syntyminen, huikea suosio ja toimiva rahoitus. Silti puhutaan sen tason säveltäjä-pianistista, että muuttihan hänkin aikaa. Itävaltalaisilla tuntuu olevan siihen taipumusta.
4.9.2018
4. Sunnuntaikävely Seebenseelle & Coburger Hüttelle
Susivuoren sunnuntairetki alkaa oikeastaan aika varkain. Vilhon puuhissa on hieman säihin alistunutta väsymystä, mutta vaikka taivaat ovat pilvien peittämät, niin aamiaispöydästäkin näkee, ettei ulkona enää sada.
Vilho kerää taas vauhdilla romunsa ja lähtee ulos , mutta vasta puoliltapäivin. Yöllä kirjoituspuuhat ovat maittaneet ja ihme kyllä nyt myös unta on piisannut, joten sunnuntaissa on tosissaan lepopäivän elementtejä. Lepo on kuitenkin hyvää kyytiä väistymässä.
Vilho kuljeskelee pusseineen Brent-Almin kaapeliradalle, sen laajalle parkkipaikalle ja lopuilta radan ali idyllisille niityille. Aika nopeasti köysiradan ja kylän elämänmerkit ovat tiessään ja pienessä notkossa polulla on kolme bambia syömässä ruohoa. Päivä ei enää ole Vilhon mielestä mennyt hukkaan.
Koko loppupäivän teema onkin se, että Vilho vain katsoo seuraavan kulman taakse, vähän pidemmälle, vähän vielä. Aika pian reitiksi valikoituu Immensteig, joka nousee karttojen perusteella aika aggressiivisesti kalliolle melkoisen pian. Vilho päättää katsoa miltä nousu tänään näyttää.
Edessä on ensin hieno satumetsä, sitten kuusikkoa ja lopulta ollaan kallion juurella. Mutta ihmeen kaupalla polku pysyy kohtuullisena aina vaan. Edessä on aika pian vaijeria ja tyylipuhdasta nelivetoa. Nousua ei tulisi ilman tukivaijeria missään nimessä tehtyä. Vilho katsoo edelleen matkaa metri metriltä, mutta karmivia jyrkänteitä ei vastaan tule, joten touhu jatkuu aina 1600 metriin asti.
Ylhäällä vastassa onkin sitten ylänköä, hakkuuaukeaa, laidunta ja metsää. Tämä tuntuu olevan Alpeilla tyypillistä; pystysuorien jyrkänteiden ja kapuamisten jälkeen ollaan satumetsässä bambeineen, jossa aiempi pinnistely rotkon reunalla tuntuu täysin kaukaiselta, epäuskottavalta skenaariolta, vaikka sitä juuri äsken elettiin.
Rauhallisesta metsästä Vilho tupsahtaa yhtäkkiä hienolle hiekkatielle ja taukokopille - ja jonkinlaiseen väentungokseen. Ihmisiä menee edestakaisin riemastuttavan tasaista metsätietä.
Kotiläksyt ovat jälleen tekemättä, mutta syy kansainvaellukseen lienee siinä, että alkumatkasta alitettu Alm-Bahn -köysirata - vaikkakin viekin ihan toiseen suuntaan, nousee 1500 metriin reilusti idempänä ja tarjoaa siitä suunnasta näille kulmille kerrassaan kesysti nousevan reitin upealla hiekkabaanalla, jota pitkin työnnetään lastenvaunujakin sporttisten faijojen toimesta.
Vilho menee maskottiensa ja makkaroidensa kanssa tyytyväisenä taukokoppiin ja nostaa punaviinipullon (0,25 l) pöytänä toimivalla suurelle pölkylle. Kansaa katsellessa tulee mieleen aivan kuin olisi pitämässä taukoa jossain Töölönlahdella rinkan kanssa, sillä kukaan muu ei ole kuivan penkin, taukotakin tai evään tarpeessa. Jossain Vilholle kuitenkin valkenee se, että juuri kukaan muu ei ole noussut omin voimin viimeistä viittä sataa metriä, vaan porukka saapuu tokis sivummalta mutta köysiradalta ja heidän ohjelmanaan on "walk in the park." Vilho on kuitenkin askarrellut nousussa jo monta tuntia, joten kabanossi-salami ja punaviini uppoaa helposti ja kuiva puupenkki koppeineen on suuressa arvossa.
Parin kävelykilometrin päässä on mahdollisuus ihailla Tajakopfien huippuja, jotka toisinaan paljastuvat pilvien takaa korkeudessa 2400 m. Täällä on myös tuparavintola ja kauempaa ja isäntäväen autoja.
Vilho jatkaa hyvää tietä eteenpäin, edelleen ajatuksenaan se, että katsotaan pikkuisen vielä.
Vähän myöhemmin, tien piskuisesti noustessa ja Vilhon siirryttyä sivussa kulkevalle polulle paljastuu Sebensee. Vilho on pillahtaa itkuun, sillä päivän harmiton kävelyretki kääntyy yhdeksi matkan kohokohdaksi, kun 1600 metrissä majaileva järvi ilmestyy silmien eteen pilviharsojen verhoamana. Lähirannassa ui sorsia, pinta on tyyni ja laidunmaana toimiva ympäristö tekee miljööstä puistomaisen siistin. Rannalla kulkee vaaleakivinen sorapolku, kaikkialla vuoret nousevat pilviin ja näkymä on järkyttävän idyllinen, rauhallisen seesteinen.
Pian laiduntavat lampaat aloittavat äänekkäät, yksittäiset määkimisensä. Lahden toiselta puolelta vastataan. Vuoriseutu kaikuu lampaiden äänistä ja Vilhoa alkaa naurattaa.
Päällimmäisen on kuitenkin kiitollisuus: Sai nähdä tämänkin paikan, smaragdin sävyisen vuoristojärven rinteiden ympäröimänä idyllinä sorsineen ja sumuineen.
Laitumet järven toisessa päässä ovat lampaiden vallassa, Vilho menee portista muina susina villahousujen joukkoon ja lampaat poseeraavat luontevasti luontokuvissa syömisen lomassa. Reitti jatkuu yhä nousten.
Vilho katsoo edelleen metri metriltä ja nousee lopulta tuvalle, korkeuteen 1920 taulujen mukaan. Täällä ollaan oikeastaan koko ajan pilvessä, eikä maisemista ole mitään haittaa. Paikka on Coburger Hütte, majatalo, jossa on selvästi myös muutama pieni huone retkeilijöille. Ravintola tarjoaa ainakin gulassia ja gnöödeleitä, hinnat jossain kympin molemmin puolin.
Vilho askartelee terassilla aikansa, tankkaa ja lähtee pienen vilun saattelemana pitkälle kotimatkalleen. Edessä on koko kiipeluretki käänteisenä, metsineen ja vaijeripolkuineen.
Koko keikka vie yli 6,5 tuntia ja vetelyksemme on aivan puhki kulkiessaan viimenkin kohti kotoista murmelinpesää.
Matka: 17,33 km
Kesto: 6:33
Lähtö: 1033 m
Korkein: 1917 m
Nousua kaikkiaan: 975 m
Kotona alkaa tiedotusvipinä pakkaavan, siivouspuuhissa ahertavan Annikin kanssa. Onneksi Vilhon teki töistä oman osuutensa ennen matkaa.
Vilho valmistaa purkista gulassia ja se on todella hyvää, jopa pikanttia. Hernekeittopurkillinen soppaa solahtaa ulkoilleen Susivuoren kitaan aika helposti, joten aterian status muutetaan pikaisesti alkupalaksi.
Vilho harppoo pimeän ja tavattoman hiljaisen kylän halki ja etsiytyy paikan ainoaan kebab-mestaan, tilaa mukaansa Dönerin ja harppoo takaisin kämpille. Neljän euron päivällinen on loistava ja Vilho voisi miltei ulvaista tyytyväisyydestään tähänkin päivään.
Vilho kerää taas vauhdilla romunsa ja lähtee ulos , mutta vasta puoliltapäivin. Yöllä kirjoituspuuhat ovat maittaneet ja ihme kyllä nyt myös unta on piisannut, joten sunnuntaissa on tosissaan lepopäivän elementtejä. Lepo on kuitenkin hyvää kyytiä väistymässä.
Vilho kuljeskelee pusseineen Brent-Almin kaapeliradalle, sen laajalle parkkipaikalle ja lopuilta radan ali idyllisille niityille. Aika nopeasti köysiradan ja kylän elämänmerkit ovat tiessään ja pienessä notkossa polulla on kolme bambia syömässä ruohoa. Päivä ei enää ole Vilhon mielestä mennyt hukkaan.
Koko loppupäivän teema onkin se, että Vilho vain katsoo seuraavan kulman taakse, vähän pidemmälle, vähän vielä. Aika pian reitiksi valikoituu Immensteig, joka nousee karttojen perusteella aika aggressiivisesti kalliolle melkoisen pian. Vilho päättää katsoa miltä nousu tänään näyttää.
Edessä on ensin hieno satumetsä, sitten kuusikkoa ja lopulta ollaan kallion juurella. Mutta ihmeen kaupalla polku pysyy kohtuullisena aina vaan. Edessä on aika pian vaijeria ja tyylipuhdasta nelivetoa. Nousua ei tulisi ilman tukivaijeria missään nimessä tehtyä. Vilho katsoo edelleen matkaa metri metriltä, mutta karmivia jyrkänteitä ei vastaan tule, joten touhu jatkuu aina 1600 metriin asti.
Ylhäällä vastassa onkin sitten ylänköä, hakkuuaukeaa, laidunta ja metsää. Tämä tuntuu olevan Alpeilla tyypillistä; pystysuorien jyrkänteiden ja kapuamisten jälkeen ollaan satumetsässä bambeineen, jossa aiempi pinnistely rotkon reunalla tuntuu täysin kaukaiselta, epäuskottavalta skenaariolta, vaikka sitä juuri äsken elettiin.
Rauhallisesta metsästä Vilho tupsahtaa yhtäkkiä hienolle hiekkatielle ja taukokopille - ja jonkinlaiseen väentungokseen. Ihmisiä menee edestakaisin riemastuttavan tasaista metsätietä.
Kotiläksyt ovat jälleen tekemättä, mutta syy kansainvaellukseen lienee siinä, että alkumatkasta alitettu Alm-Bahn -köysirata - vaikkakin viekin ihan toiseen suuntaan, nousee 1500 metriin reilusti idempänä ja tarjoaa siitä suunnasta näille kulmille kerrassaan kesysti nousevan reitin upealla hiekkabaanalla, jota pitkin työnnetään lastenvaunujakin sporttisten faijojen toimesta.
Vilho menee maskottiensa ja makkaroidensa kanssa tyytyväisenä taukokoppiin ja nostaa punaviinipullon (0,25 l) pöytänä toimivalla suurelle pölkylle. Kansaa katsellessa tulee mieleen aivan kuin olisi pitämässä taukoa jossain Töölönlahdella rinkan kanssa, sillä kukaan muu ei ole kuivan penkin, taukotakin tai evään tarpeessa. Jossain Vilholle kuitenkin valkenee se, että juuri kukaan muu ei ole noussut omin voimin viimeistä viittä sataa metriä, vaan porukka saapuu tokis sivummalta mutta köysiradalta ja heidän ohjelmanaan on "walk in the park." Vilho on kuitenkin askarrellut nousussa jo monta tuntia, joten kabanossi-salami ja punaviini uppoaa helposti ja kuiva puupenkki koppeineen on suuressa arvossa.
Parin kävelykilometrin päässä on mahdollisuus ihailla Tajakopfien huippuja, jotka toisinaan paljastuvat pilvien takaa korkeudessa 2400 m. Täällä on myös tuparavintola ja kauempaa ja isäntäväen autoja.
Vilho jatkaa hyvää tietä eteenpäin, edelleen ajatuksenaan se, että katsotaan pikkuisen vielä.
Vähän myöhemmin, tien piskuisesti noustessa ja Vilhon siirryttyä sivussa kulkevalle polulle paljastuu Sebensee. Vilho on pillahtaa itkuun, sillä päivän harmiton kävelyretki kääntyy yhdeksi matkan kohokohdaksi, kun 1600 metrissä majaileva järvi ilmestyy silmien eteen pilviharsojen verhoamana. Lähirannassa ui sorsia, pinta on tyyni ja laidunmaana toimiva ympäristö tekee miljööstä puistomaisen siistin. Rannalla kulkee vaaleakivinen sorapolku, kaikkialla vuoret nousevat pilviin ja näkymä on järkyttävän idyllinen, rauhallisen seesteinen.
Pian laiduntavat lampaat aloittavat äänekkäät, yksittäiset määkimisensä. Lahden toiselta puolelta vastataan. Vuoriseutu kaikuu lampaiden äänistä ja Vilhoa alkaa naurattaa.
Päällimmäisen on kuitenkin kiitollisuus: Sai nähdä tämänkin paikan, smaragdin sävyisen vuoristojärven rinteiden ympäröimänä idyllinä sorsineen ja sumuineen.
Laitumet järven toisessa päässä ovat lampaiden vallassa, Vilho menee portista muina susina villahousujen joukkoon ja lampaat poseeraavat luontevasti luontokuvissa syömisen lomassa. Reitti jatkuu yhä nousten.
Vilho katsoo edelleen metri metriltä ja nousee lopulta tuvalle, korkeuteen 1920 taulujen mukaan. Täällä ollaan oikeastaan koko ajan pilvessä, eikä maisemista ole mitään haittaa. Paikka on Coburger Hütte, majatalo, jossa on selvästi myös muutama pieni huone retkeilijöille. Ravintola tarjoaa ainakin gulassia ja gnöödeleitä, hinnat jossain kympin molemmin puolin.
Vilho askartelee terassilla aikansa, tankkaa ja lähtee pienen vilun saattelemana pitkälle kotimatkalleen. Edessä on koko kiipeluretki käänteisenä, metsineen ja vaijeripolkuineen.
Koko keikka vie yli 6,5 tuntia ja vetelyksemme on aivan puhki kulkiessaan viimenkin kohti kotoista murmelinpesää.
Matka: 17,33 km
Kesto: 6:33
Lähtö: 1033 m
Korkein: 1917 m
Nousua kaikkiaan: 975 m
Kotona alkaa tiedotusvipinä pakkaavan, siivouspuuhissa ahertavan Annikin kanssa. Onneksi Vilhon teki töistä oman osuutensa ennen matkaa.
Vilho valmistaa purkista gulassia ja se on todella hyvää, jopa pikanttia. Hernekeittopurkillinen soppaa solahtaa ulkoilleen Susivuoren kitaan aika helposti, joten aterian status muutetaan pikaisesti alkupalaksi.
Vilho harppoo pimeän ja tavattoman hiljaisen kylän halki ja etsiytyy paikan ainoaan kebab-mestaan, tilaa mukaansa Dönerin ja harppoo takaisin kämpille. Neljän euron päivällinen on loistava ja Vilho voisi miltei ulvaista tyytyväisyydestään tähänkin päivään.
Kolmas aste: Yhteys Zugspitzen osastoon menetetään
Lehrmoosin antroposofisen yhdistyksen varapuheenjohtajan biodynaaminen kasvihuone on kerhon komein ja Ulrich Biberin ylpeys. Huoneessa tuotetut vihannekset ja yritit ovat huippuluokkaa sekä täyttävät kaikki laatu- ja oppikriteerit.
Vähemmän tunnettua on se, että iltojen pimetessä syyskuussa varapuheenjohtaja Ulrich kasaa kasvihuoneen sinänsä hulppeisiin tiloihin järjettömän suuren Scaletrix-autoratansa. Osa pojista laskee autoratojensa mittaa paloina, mutta täällä pitäisi puhua suoraan metreistä. Olosuhteet kasvihuoneessa ovat miellyttävät: lämmintä, sopivan kosteaa ja katto on täynnä spottivaloja kisatunnelmaa luomaan.
Vanha kamu, koulukaveri Jan on aina valmiina Grand Prix -ajoihin. Tarvitaan enää 12 litraa suodattamatonta luomuolutta ja kisa voi käynnistyä. Kesä on hierottu kilpa-autoja, nyt voi rauhassa kisata vaikka kevääseen asti, sillä ketään ei häiritse valaistu kasvihuone vaikka menisi aamuyöhön.
Nyt käy kuitenkin niin, että tuntematon numero soittaa herra Ulrich Biberin puhelimeen. Varapuheenjohtaja vastaa.
Linjan toisessa päässä Hunnutettu Astarte kuvaa tilanteen Biberille, kertaa epäonnistuneen sudenmarjakastikeiskun pääpiirteissään ja Profaanin profiilin. Lopuksi seuraa Hunnutetun antama käsky: "Epäonnistumisiin ei ole enää varaa; Mene ja tuhoa Profaani. "
Biodynaamisen kasvihuoneen omistajan dynaaminen vastaus yllättää täysin Hunnutetun. Ulrich tokaisee puhelimeen: "Kananpaskat... ei kuulu mitään, taittaa akku lopp - - -."
Ulrich lopettaa puhelun, sulkee puhelimen ja verryttelee käsiään. Tuopilliset olutta on kaadettu ja on aika ottaa kisa-autot esille. Eipä taida Jan aavistaa, että ensimmäiseen osakilpailuun kasvihuonemestari lähtee rata-autoksi tuunatulla Bob-Catilla.
Vähemmän tunnettua on se, että iltojen pimetessä syyskuussa varapuheenjohtaja Ulrich kasaa kasvihuoneen sinänsä hulppeisiin tiloihin järjettömän suuren Scaletrix-autoratansa. Osa pojista laskee autoratojensa mittaa paloina, mutta täällä pitäisi puhua suoraan metreistä. Olosuhteet kasvihuoneessa ovat miellyttävät: lämmintä, sopivan kosteaa ja katto on täynnä spottivaloja kisatunnelmaa luomaan.
Vanha kamu, koulukaveri Jan on aina valmiina Grand Prix -ajoihin. Tarvitaan enää 12 litraa suodattamatonta luomuolutta ja kisa voi käynnistyä. Kesä on hierottu kilpa-autoja, nyt voi rauhassa kisata vaikka kevääseen asti, sillä ketään ei häiritse valaistu kasvihuone vaikka menisi aamuyöhön.
Nyt käy kuitenkin niin, että tuntematon numero soittaa herra Ulrich Biberin puhelimeen. Varapuheenjohtaja vastaa.
Linjan toisessa päässä Hunnutettu Astarte kuvaa tilanteen Biberille, kertaa epäonnistuneen sudenmarjakastikeiskun pääpiirteissään ja Profaanin profiilin. Lopuksi seuraa Hunnutetun antama käsky: "Epäonnistumisiin ei ole enää varaa; Mene ja tuhoa Profaani. "
Biodynaamisen kasvihuoneen omistajan dynaaminen vastaus yllättää täysin Hunnutetun. Ulrich tokaisee puhelimeen: "Kananpaskat... ei kuulu mitään, taittaa akku lopp - - -."
Ulrich lopettaa puhelun, sulkee puhelimen ja verryttelee käsiään. Tuopilliset olutta on kaadettu ja on aika ottaa kisa-autot esille. Eipä taida Jan aavistaa, että ensimmäiseen osakilpailuun kasvihuonemestari lähtee rata-autoksi tuunatulla Bob-Catilla.
3.9.2018
4. Sateisilla kivillä, pilvien ja taivaiden tarkkailua pesästä ja mahtuvat mukaan Mozart-kuulatkin
Vilho on edelleen murmelinpesään perustamassa perusleirissään ja samaa vanhaa kuuluu säätiedotuksellekin: Sadetta ja viileää. Ai että, miten harmaa päivä on taas, murehtii Vilho. Harsoiset pilvet pyörivät pari sataa metriä tupaa korkeammalla ja alempana vihmoo yhä vettä. Vuoret ovat pumpuliverhon takana.
Vilho tarvitsee uuden sateenvarjon ja leipää. Näissä merkeissä lähdetään aamiaisen jälkeen liikkelle ja takaisin tullaan säkit täynnä viinipulloja ja Mozart-kuulia.
Sateenvarjo on kyllä löytynyt Sparista ja pitää toki myöntää, että Vilho on katsastanut pari kylän retkeilykauppaakin kahden supermarketin lisäksi. Leivästä ei ole tietoakaan kun sankarimme palaa asunnolle, mutta ihminenhän ei elä pelkästä leivästä.
Perusleirissä Susivuori heittäytyy sohvalle lepäämään mittavan lauantaiurakan jälkeen. Anteron viestit herättävät unelmoivan Vilhon ja tekstaillessa hän huomaakin, että sade on tauonnut. Nyt laitetaan nopeasti reppu kuntoon ja pian suomalainen on pihalla painelemassa ylärinteitä ja pilviä kohden. On ylellistä, että koko kävelyretki hoidetaan ilman sateenvarjoa ja sen kummempia suojautumisia.
Aikaisen heräämisen tähden retki alkaa kaikesta huolimatta jo puolenpäivän jälkeen ja Vilho päättää kokeilla reittiä Hoher Gang Steig ylös Sonnenspitzen rinteille.
Noususataset kertyvät hitaasti. Kylän väistyessä liepeillä ovat vastassa äärimmäisen hyvin hoidetut niityt muutaminen pienine hirsiaittoineen. Sitten seuraa metsää, puroja, nousevia rinteitä ja lopulta jossain vaiheessa pystysuoraa kiveä. Niittyjen reunoilla Vilho näkee heti pari bambia ja retki tuntuu jo onnistuneelta. Närhiä täällä on myös hyvin ja kuusikkojen seassa liikkuu tiaisia.
Mitään vuoria ei tietenkään näy, sillä valkoinen pilviharso peittää korkeudet. Mutta hieman noustuaan Vilholla on vastassa piskuinen sade. Se tekee sinänsä höpöä: Nousutyössä kun tulee kuuma ja sade vain lisää höyryä, niin tuoksuvan metsän rauhasta saa nauttia rillit täysin huurussa.
Hyvin hiljaisella polulla palailee pari ihmistä ylängöltä. Aikanaan Vilho käsittää sen, että varmaan valtaosa kansasta on kulkenut korkeuksiin köysiradalla ja palannut haluamallaan tavalla eri reittejä, eikä kaikilla ole esim. reppua selässään tai partiosta vain toiselta sellainen löytyy.
Vilhon retki saa aika nopean lopun, sillä irtosoravyöhykkeen jälkeen tullaan vaijerikiipeämiseen. Vaijeria on muuten kiva surffata ylös, mutta kosteus tekee sen, että kaikki kivet ja kallio ovat läpimärkiä ja liukkaita. Kohta alhaalla on vastassa rotkoa pilvessä ja ylhäällä vaijerireitti katoaa jonnekin pystysuorassa profiilissa ja siinäkin suunnassa kaikki on pilvessä. Koska jatkosta tai tiukan nousun kestosta ei ole mitään käsitystä, Vilho päättää palata pesälleen ja jatkaa sotaa jonain toisena päivänä.
Tulospuolelle kirjataan säälittävä 1500 m ja kosteat vaatteet, työhanskansa Susivuori hukkaa jonnekin alamaastossa, mutta tappio on vain 2 €. Soravyöhykkeen kohdalla pilvipeite raottuu hetkeksi ja mm. kotitalo näkyy. Vilhoa sieppaa pelkurimainen perääntyminen Hoher Gang Steigin pilviseltä jyrkänteeltä, mutta minkä tuolle mahtaa.
Alempana huutaa haukka, sekin on lähtenyt liikkeelle sään hieman parantuessa.
Jo iltapäivällä ollaan taas asunnolla. Vilho nukkuu päiväunet ja puuhailee kolossaan. Illalla maistuu prosecco, jota täällä päin kaupat ovat sen verran täynnä, että tulee ostettua italialaista näin kolmella eurolla. Totta on kuitenkin se, että jälleen kerran Vilholla ei ole vuoristossa kunnon ruokahalua, eikä juomakaappiakaan tyhjennetä näyttävästi.
Ehrwald on todella rakastettavan hiljainen kylä, sopisi hermolepoa tarvitsevalle tyyssijaksi. Reippailijat sammutavat valonsa kymmeneltä illalla, liikennettä ei ole ja väylä on kauempana. Hiljaisuus tarttuu ja yökuhkija Vilhokin yrittää olla hissunkissun, vaikka puuhaakin pikkutunneille.
Hiljaiselosta huolimatta ilmojen tiellä tapahtuu ja vuorten rauhaa rikkovia lentokoneita jää kuuntelemaan juuri hiljaisuuden takia. Rakastettavat sveitsiläiset ja Zurich tuottavat tänne aika paljon ylilentoja, ennen yhtätoista lento Dubaihin ja taidetaan tästä päältä mennä Hong Kongiinkin kaksi kertaa päivässä. Pariisikin työllistää taivasta, jos itään pitää päästä niin tästä se onnistuu ja pohjois-eteläsuunnassa koneita tulee ties mistä Standstedistä ja muualta teepussien luvausta maasta.
Karttaa katselemalla valkenee sekin, miten hemmetin pohjoisessa Wien on - se on Münchenin korkeudella ja pohjoisempana kuin nämä vuoriseudut, niin tasamaata kuin pääkaupunki onkin.
Miksi aamuin ei päivä paista,
linnut laula ei lauluaan?
linnut laula ei lauluaan?
Päivä päivältä samanlaista,
enää pysty en nauramaan.
enää pysty en nauramaan.
Vilho tarvitsee uuden sateenvarjon ja leipää. Näissä merkeissä lähdetään aamiaisen jälkeen liikkelle ja takaisin tullaan säkit täynnä viinipulloja ja Mozart-kuulia.
Sateenvarjo on kyllä löytynyt Sparista ja pitää toki myöntää, että Vilho on katsastanut pari kylän retkeilykauppaakin kahden supermarketin lisäksi. Leivästä ei ole tietoakaan kun sankarimme palaa asunnolle, mutta ihminenhän ei elä pelkästä leivästä.
Perusleirissä Susivuori heittäytyy sohvalle lepäämään mittavan lauantaiurakan jälkeen. Anteron viestit herättävät unelmoivan Vilhon ja tekstaillessa hän huomaakin, että sade on tauonnut. Nyt laitetaan nopeasti reppu kuntoon ja pian suomalainen on pihalla painelemassa ylärinteitä ja pilviä kohden. On ylellistä, että koko kävelyretki hoidetaan ilman sateenvarjoa ja sen kummempia suojautumisia.
Aikaisen heräämisen tähden retki alkaa kaikesta huolimatta jo puolenpäivän jälkeen ja Vilho päättää kokeilla reittiä Hoher Gang Steig ylös Sonnenspitzen rinteille.
Noususataset kertyvät hitaasti. Kylän väistyessä liepeillä ovat vastassa äärimmäisen hyvin hoidetut niityt muutaminen pienine hirsiaittoineen. Sitten seuraa metsää, puroja, nousevia rinteitä ja lopulta jossain vaiheessa pystysuoraa kiveä. Niittyjen reunoilla Vilho näkee heti pari bambia ja retki tuntuu jo onnistuneelta. Närhiä täällä on myös hyvin ja kuusikkojen seassa liikkuu tiaisia.
Mitään vuoria ei tietenkään näy, sillä valkoinen pilviharso peittää korkeudet. Mutta hieman noustuaan Vilholla on vastassa piskuinen sade. Se tekee sinänsä höpöä: Nousutyössä kun tulee kuuma ja sade vain lisää höyryä, niin tuoksuvan metsän rauhasta saa nauttia rillit täysin huurussa.
Hyvin hiljaisella polulla palailee pari ihmistä ylängöltä. Aikanaan Vilho käsittää sen, että varmaan valtaosa kansasta on kulkenut korkeuksiin köysiradalla ja palannut haluamallaan tavalla eri reittejä, eikä kaikilla ole esim. reppua selässään tai partiosta vain toiselta sellainen löytyy.
Vilhon retki saa aika nopean lopun, sillä irtosoravyöhykkeen jälkeen tullaan vaijerikiipeämiseen. Vaijeria on muuten kiva surffata ylös, mutta kosteus tekee sen, että kaikki kivet ja kallio ovat läpimärkiä ja liukkaita. Kohta alhaalla on vastassa rotkoa pilvessä ja ylhäällä vaijerireitti katoaa jonnekin pystysuorassa profiilissa ja siinäkin suunnassa kaikki on pilvessä. Koska jatkosta tai tiukan nousun kestosta ei ole mitään käsitystä, Vilho päättää palata pesälleen ja jatkaa sotaa jonain toisena päivänä.
Tulospuolelle kirjataan säälittävä 1500 m ja kosteat vaatteet, työhanskansa Susivuori hukkaa jonnekin alamaastossa, mutta tappio on vain 2 €. Soravyöhykkeen kohdalla pilvipeite raottuu hetkeksi ja mm. kotitalo näkyy. Vilhoa sieppaa pelkurimainen perääntyminen Hoher Gang Steigin pilviseltä jyrkänteeltä, mutta minkä tuolle mahtaa.
Alempana huutaa haukka, sekin on lähtenyt liikkeelle sään hieman parantuessa.
Jo iltapäivällä ollaan taas asunnolla. Vilho nukkuu päiväunet ja puuhailee kolossaan. Illalla maistuu prosecco, jota täällä päin kaupat ovat sen verran täynnä, että tulee ostettua italialaista näin kolmella eurolla. Totta on kuitenkin se, että jälleen kerran Vilholla ei ole vuoristossa kunnon ruokahalua, eikä juomakaappiakaan tyhjennetä näyttävästi.
Ehrwald on todella rakastettavan hiljainen kylä, sopisi hermolepoa tarvitsevalle tyyssijaksi. Reippailijat sammutavat valonsa kymmeneltä illalla, liikennettä ei ole ja väylä on kauempana. Hiljaisuus tarttuu ja yökuhkija Vilhokin yrittää olla hissunkissun, vaikka puuhaakin pikkutunneille.
Hiljaiselosta huolimatta ilmojen tiellä tapahtuu ja vuorten rauhaa rikkovia lentokoneita jää kuuntelemaan juuri hiljaisuuden takia. Rakastettavat sveitsiläiset ja Zurich tuottavat tänne aika paljon ylilentoja, ennen yhtätoista lento Dubaihin ja taidetaan tästä päältä mennä Hong Kongiinkin kaksi kertaa päivässä. Pariisikin työllistää taivasta, jos itään pitää päästä niin tästä se onnistuu ja pohjois-eteläsuunnassa koneita tulee ties mistä Standstedistä ja muualta teepussien luvausta maasta.
Karttaa katselemalla valkenee sekin, miten hemmetin pohjoisessa Wien on - se on Münchenin korkeudella ja pohjoisempana kuin nämä vuoriseudut, niin tasamaata kuin pääkaupunki onkin.
2.9.2018
3.1 Tunnettuja itävaltalaisia II: Ennen alter egoa toiset Egonit
Itävaltalaista maalaustaidetta tuntuu hallitsevan jonkinlainen kolmijakoisuus. Koska kuulolla ei ole ainuttakaan taidehistorioitsijaa, voi vilhomaisia jakolinjoja vedellä suhteettoman huolettomasti. On siis aika kaivaa taas esille Vilhon pikakelaus-genre -generaattori.
Varhainen taide on uskonnollista, italialaishenkistä pyhimystaidetta kirkollisiin tarkoituksiin, eikä Vilho valitettavasti ole löytänyt porukoista itävaltalaista Fra Angelicoa vaikka haluaisi sellaisen mestarin taiteeseen tutustua.
Sitten seuraava pääryhmä taiteessa on todella rasittava säätyläis-aatelis-kuninkaallinen puudelimaalailu, jossa tavoitellaan maalaustaiteessa samaa, mihin vain hyödyttömät posliinikupit pystyvät. Tuo vaihe menee jonkinlaisen romantiikan ja kansallisromantiikan otsikon (ja penkin) alle.
Kolmas vaihe kuvataiteessa on sitten ihan hillitön modernismi. Kenties turhat välivaiheet jätetään täällä päin väliin ja yhtäkkiä ollaan vääjäämättömän nykyaikaisessa, esteettömässä taiteessa?
Olisi hieno tietää, moniko veti Sacher-tortun henkitorveen nähdessään Egon Schielen töitä ensimmäisen kerran?
Varhainen taide on uskonnollista, italialaishenkistä pyhimystaidetta kirkollisiin tarkoituksiin, eikä Vilho valitettavasti ole löytänyt porukoista itävaltalaista Fra Angelicoa vaikka haluaisi sellaisen mestarin taiteeseen tutustua.
Sitten seuraava pääryhmä taiteessa on todella rasittava säätyläis-aatelis-kuninkaallinen puudelimaalailu, jossa tavoitellaan maalaustaiteessa samaa, mihin vain hyödyttömät posliinikupit pystyvät. Tuo vaihe menee jonkinlaisen romantiikan ja kansallisromantiikan otsikon (ja penkin) alle.
Kolmas vaihe kuvataiteessa on sitten ihan hillitön modernismi. Kenties turhat välivaiheet jätetään täällä päin väliin ja yhtäkkiä ollaan vääjäämättömän nykyaikaisessa, esteettömässä taiteessa?
Olisi hieno tietää, moniko veti Sacher-tortun henkitorveen nähdessään Egon Schielen töitä ensimmäisen kerran?
Egon Schiele: Kaksi naista (1915)
Taidemaalari Egon Schielen (1890-1918) kuvasto on häikäilemättömän seksuaalista mutta toisaalta vahvasti sisään päin kääntynyttä. Totta on sekin, ettei Schiele ole kovin tunnettu, mutta löytänyt silti paikkansa taidehistoriassa.
Kaksi maailmansotaa on sotkenut kaiken kulttuurielämän Itävallassa ja lähes jokainen tunnettu itävaltalainen on saanut vähintään radikaalin käänteen elämäänsä sotien ansioista, osa myös loppunsa. Egon Schiele kuoli sodan tuomaan kirottuun "espanjantautiin", influenssaan, lukuisten muiden nuorten ihmisten kanssa.
***
Suomessa tunnetaan erittäin hyvin toinen itävaltalainen Egon. Lähes jokaista sivistynyttä savupirttiä koristaa kolmiosainen Uuden ajan kulttuurihistoria, jota Suomessa on ostettu ja hyllytetty innokkaasti vuodesta 1930 alkaen aina siihen asti, kunnes internet yleistyi ja isoisän kirjat heitettiin viimeistä myöten roskiin turhina kapistuksina. No, ei ihan kaikkia kirjoja hävitetty, luetaanhan Suomessa dekkareita. Niillä kirjojen ystävät keventävät loma-aikojaan tai rentoutuvat työnsä jälkeen arkena eli kirjallisesti kepeää umpipaskaa tarvitaan 12 kuukautta vuodessa.
Egon Friedéllin (1878-1938) kirjallinen tuotanto päättyi kahden SA-miehen kotikäyntiin Wienissä hieman Anschlussin jälkeen. Friedéll hyppäsi ikkunasta surmaten itsensä, sillä SA-miehet eivät totisesti olleet omistuskirjoituksia hakemassa juutalaiselta kirjailija-ajattelijalta.
Friedéllin nimeen ei kuulu aksenttia, mutta Vilho käyttää sitä muistuttamaan nimen oikeasta painotuksesta, sillä savupirttien sivistyneistö painottaa ja pidentää aina alun Fri-tavua ja se menee pieleen jo teoksen esipuheen lukuohjeidenkin perusteella. Aksentteja voikin Suomessa pistellä aika huoletta sinne tai tänne, harva kuitenkaan piittaa ja puolet kansasta kutsuu niitä heittomerkeiksi: Yhtä hyvin voisi kutsua huutomerkkiä kysymysmerkiksi - tai dekkaria kirjallisuudeksi.
Uuden ajan kulttuurihistoria on fantastinen synteesi, innoittunut ja näkemyksellinen kooste eurooppalaisista ajatusvirtauksista. Erik Ahlman teoksen on suomentanut ja mitä ilmeisemmin melko inspiroituneesti. Kirjassa on samaa kuin matkaoppassa: Se tempaa mukaansa, vie mennessään ja tuntuu syventävän kovasti turistista kokemusta. Silti matkaopaskin lopulta vain viihdyttää ja päähän jää vain pikku ripaus teoksen fakta/sivistysannista.
Pohjoismaissa tietokirjamaisen perusteoksen statuksen aikanaan saanut trilogia on itse asiassa ennemmin aikansa blogiteksti tai kuten ennen sanottiin pakina. (Mistä ihmeestä muuten tulee sana pakina ja miksi se muistuttaa kovasti italian sivua ja palstaa tarkoittavaa sanaa pagina?)
Friedéll ottaa kantaa, viskelee näkemyksiä lukijan koulussa oppimiin asioihin, veivaan juttuaan kuulijakunnan sivistyksen pohjalta. Teos on cross-over kitcheniä perinteisiin resepteihin, jammailua tutuilla teemoilla. Uuden ajan kulttuurihistoriassa on siis jotain samaa kuin musiikissa.
Friedéll ottaa kantaa, viskelee näkemyksiä lukijan koulussa oppimiin asioihin, veivaan juttuaan kuulijakunnan sivistyksen pohjalta. Teos on cross-over kitcheniä perinteisiin resepteihin, jammailua tutuilla teemoilla. Uuden ajan kulttuurihistoriassa on siis jotain samaa kuin musiikissa.
Siitä tuleekin mieleen: Onko Itävallassa tehty musiikkia?
Toinen aste: Possunleike sudenmarjakastikkeella
Ihmisten toiminta on kovin ennustettavaa, se koskee myös suutaan soittavaa Susivuorta, joka kapuaa pitkin bike trailia kohti Daniel-vuoren rinteillä sijaitsevaa Lermooser Almia, maatilaa ravintoloineen.
On autuaan yksinkertaista oivaltaa se, että sateessa ryytynyt suomalainen painelee oitis tavernan lämpöön ja tilaa miettimättä oluen, sitten lyhyen harkinnan jälkeen schnitzelin ateriakseen. Silloin iskee Labor Rudii ja osoittaa Profaanille paikkansa.
Miten vahvasti Hunnutettu puhuukaan! Hänen sanomaan asiat ovat selviä, ihmisen mittaisia mutta samalla hän raottaa kätkettyä viisautta. Jää enää yksinkertainen toteuttaminen, henkilökunnan höpläyttäminen ja muutaman sudenmarjan poiminta.
Liian pitkään ovat parjaajat, poskensoittajat ja halveksijat vetäneet lokaan Viisautta ja Tietoa. Pian saa yksi sika tosiaan maistaa katkeran kastikkeen täysimittaisena.
On autuaan yksinkertaista oivaltaa se, että sateessa ryytynyt suomalainen painelee oitis tavernan lämpöön ja tilaa miettimättä oluen, sitten lyhyen harkinnan jälkeen schnitzelin ateriakseen. Silloin iskee Labor Rudii ja osoittaa Profaanille paikkansa.
Miten vahvasti Hunnutettu puhuukaan! Hänen sanomaan asiat ovat selviä, ihmisen mittaisia mutta samalla hän raottaa kätkettyä viisautta. Jää enää yksinkertainen toteuttaminen, henkilökunnan höpläyttäminen ja muutaman sudenmarjan poiminta.
Liian pitkään ovat parjaajat, poskensoittajat ja halveksijat vetäneet lokaan Viisautta ja Tietoa. Pian saa yksi sika tosiaan maistaa katkeran kastikkeen täysimittaisena.
***
Ryhmä kokoontuu äänettömästi, johtaja näyttää käsimerkkinsä ja ryhmä huojuu vastaukseksi. Sitten maastopyörille ja sateeseen: Tehtävä odottaa.
1.9.2018
3. Daniel sateessa
Kolmas matkapäivä on melkoisen hyvin pesty, mutta huuhtelu jatkuu silti käytännössä koko päivän kepeän sateen merkeissä. Vuoret ovat sumujen vallassa ja Vilholla on sormi suussa reppunsa kanssa. Pitäisikö kukkuloille lähteä, vaikka eihän sieltä oikein mitään näe? Toisaalta väijyminen murmelinkolossa on sekin vähän jo liikaa, eikä autoilu väliohjelmana väenvängällä Vilhoa kiinnosta.
Vilho lähtee lopulta kohti Ehrwaldin itäpuolella olevaa Daniel-vuorta. Kylän halki kuljetaan sateenvarjon kanssa ja niin kuljetaan koko päivä.
Ei riitä sivistys siihen Susivuorella, että vuoren nimen taustat olisivat selvillä. Nimi on kuitenkin poikkeuksellinen, ei juuri tule vastaan Hans- tai Gertrud -nimisiä kukkuloita Alpeilla vaan perinteistä paikannimi/maanmuotosanastoa.
Vilho miettii raamatun Danielia kävellessään kylän kaduilla. Daniel oli VT:n profeetta, joka vietti aikaansa Babylonin vankeudessa. Aina mainitaan fraasi "Daniel leijonain luolassa". Leijonat tai vanhan käännöksen jalopeurat eivät purreet Danielia - se oli tietysti ihme, mutta kukaan ei ottanut lausuntoa leijonilta, joilla saattoi olla profeetoiden suhteen joitakin ruokavaliopreferenssejä. Jalopeuroja miettiessä Vilho näkee kylän ensimmäisen kissan, rotevan toffee-kollin kulkemassa sateessa märällä niityllä, selvästi tositarkoituksella.
Sääennuste onkin sen verran märkää täynnä, että Vilho yrittää säästää muutaman kiinnostavimman vuoren kuiville päiville ja näissä arpajaisissa Daniel on tiedustelujen puolesta vähän heikommalla, sillä sinänsä komea vuori ei ehkä tarjoa mitään kovin poikkeuksellista.
Lopultakaan Vilho ei tiedä, mitä kaikkea hienoa vuori tarjoaa, sillä kävelyretki tehdään osittain pilvessä ja kaikkiaan sumujen saattelemana, joten näköaloista ei juuri ole tietoa.
Kylän laidalla on rautatie, G-P:n tie ja vieressä kulkeva Loisach-joki. Vilho menee radan ali, joen yli ja katsoo suurta säiliöautoa matkalla Saksaan. Rekkamiehellä on ikkunalla ammattikuntansa tapaan kyltti "Rudi". Vilho miettii, miten monta Rudia täällä päin mahtaa olla, varmaan kymmeniätuhansia.
Eipä Vilho-ressukka tiedä sitä, että rekkamiehen nimi on Günther ja kyltti Rudi kertoo kaikille asiansa tietäville, että kuski on Labor Rudiin miehiä. Säiliöauto ei kuljeta mitään teknologian tuottamaa myrkkyä, vaan biodynaamista auringonkukkaöljyä tiedostaville kuluttajille. Günther ei ole mikään makkaranpurija vaan valaistunut vegetaristi, taukopaikkojen salaattimies joka osaa joogansa. Kuljettaja tarttuu puhelimeen ja ilmoittaa tärkeän tietonsa eteenpäin: Profaani nousee Danielille. Loppu.
Polun alkupisteelle on kotoa pari kilometriä. Vilho valitsee reitikseen tylyn pyörätien, joka kieputtaa kovaa tahtia korkeuksiin asvalttipäällysteisenä. Polku on tai tie on suomalaisen pyörätien tasoa, mutta työt on tehty paremmin ja pinta on aika virheetön. Sadekelillä päällystetty tie on hyvä, ei tarvitse kastua aluskasvillisuudessa tai mudassa: Vaihtoehtoinen maisemareitti menee tällä säällä hukkaan.
Vilho puskee hitaasti korkeammalle sateenvarjonsa alla. Uusi sykemittari kertoo, että pumppu pistelee sellaisia lukemia, millä Susivuori vetää tasaisella vauhtia 10 km/h eli melkoisen mukavaa marathontahtia. Nyt matkaa kertyy hitaasti, mutta noustaa silti.
Ensimmäinen tauko on kuitenkin vasta tutussa "Halti-hetkessä" eli kun korkeutta on 1323 m. Vilho juo vettä kuusen alla ja vettä sitä tulee taivaaltakin. Kylään näkyy nyt melkein hienosti, mutta ylempää ei näy yhtään mitään, vaaleaa harsoa vain. Kapuamista jatketaan kuntoiluna ja tuleepa jostain mieleen sekin vertaus, että työn alla on kuin vanhanaikainen armeijan kertausharjoitus: Niissähän jonkun kantapeikoin mukaan ensin jaettiin varusteet, sitten käytiin ne likaamassa ja sitten kerättiinkin jo tavarat pois. Pyykkiä tässä varmaan syntyisi, ellei luonnon suuri huuhteluohjelma hillitsisi likaantumista.
Polun varrella on muutama puistonpenkki taukopaikkana ja yhden vieressä on nelijakoinen lajittelupiste roskille. Jopas jotakin. Laatikosta löytyy leimaisin, josta saa stemppelin jossa lukee Lehrmoos. Paluumatkalla Vilho ottaa leiman talouspaperiin, vaikka ei tiedä mitä leimoja kerännyt kulkija saa ja mistä. Yleensä leimautumista kannattaa välttää, mutta nyt leima otetaan vaikka serlaan, sillä sitä ei viitsi täältä uudestaan tulla hakemaan.
Säästä jupisevan Vilhon sateista retkeä ei kannata ehkä sen enempää selostaa. 1500 metriä on se taso, jonne Vilho pääsee - siellä polun nousu pysähtyy ja reitti kulkee korkeuskäyrää pitkin laitumelle, jossa kilkattavat lehmien kellot.
Maito täällä on taatusti korkeatasoista.
Maatilan yhteydessä on - tietenkin ravintola - mutta eihän märkä Vilho sinne menee, sillä näin hiljaisena päivänä rakennusryhmään ryntääminen tuntuisi jonkun kotiin tunkemiselta. Tauko pidetään kuusen alla. Polkua löytyisi nyt vielä kilometrin verran ylemmäksi, mutta sää on aivan liian märkä nousemiseen. Huippua näkyy kyllä täältä välillä, mutta alemmaksi ei näy yhtään mitään. Nyt tulee jo kylmäkin. On kylmä, märkä ja huikookin vielä. Repusta kiskotaan suuhun retkisalamia, jota Itävallan kaupat ovat täynnä. Nam, reppukylmä schnappsi vielä ja puistatukset päälle. Vilho ihailee viereisessä kuusessa tuoretta tikankoloa ja lähtee ihan lämpimikseen kiskomaan takaisin samaa reittiä ja vauhdilla lähteekin.
Retken huippu: 1528 m
Alin piste: 973 m
Kotipiha: 1015 m
Matkaa: 15,80 km
Nousua: 633 m
Kotona Vilho on iltapäivällä ja ihan puhki. Askelia on tullut 20 000 ja vaatteet pitää ripustaa kuivumaan. Oktoberfest-olut menee ihan janoon, mutta sää ei salli sitä juoda kokonaan parvekkeella. Vilho kismittää vietävästi, sillä kallis retkisateenvarjo otti ja hajosi alarinteillä ja nyt ollaan ilman virallista sadevarustusta. Retkiasut toki ovat melkoisen säänkestäviä, mutta kaikkiaan Vilho on kuitenkin sen tason nallekarkkimiehiä, että kalustokin on suunnattu sateettomiin päiviin.
Pastaa, hiljaiseloa, päiväunet ja yhteydenpitoa Annikin ja Anteron kanssa. Talo on hiljainen, naapuritkin ovat kadonneet, eikä alhaaltakaan kuulu mitään emännän valtakunnasta. Miten täydelliset ovat olosuhteet vilhopitoiseen hiljaiseloon, saisi tuo sade vaan lakata tanssinsa autotallin katon ruskealla peltireunuksella ja pilvet mennä kauas matkoihinsa.
Vilho lähtee lopulta kohti Ehrwaldin itäpuolella olevaa Daniel-vuorta. Kylän halki kuljetaan sateenvarjon kanssa ja niin kuljetaan koko päivä.
Ei riitä sivistys siihen Susivuorella, että vuoren nimen taustat olisivat selvillä. Nimi on kuitenkin poikkeuksellinen, ei juuri tule vastaan Hans- tai Gertrud -nimisiä kukkuloita Alpeilla vaan perinteistä paikannimi/maanmuotosanastoa.
Vilho miettii raamatun Danielia kävellessään kylän kaduilla. Daniel oli VT:n profeetta, joka vietti aikaansa Babylonin vankeudessa. Aina mainitaan fraasi "Daniel leijonain luolassa". Leijonat tai vanhan käännöksen jalopeurat eivät purreet Danielia - se oli tietysti ihme, mutta kukaan ei ottanut lausuntoa leijonilta, joilla saattoi olla profeetoiden suhteen joitakin ruokavaliopreferenssejä. Jalopeuroja miettiessä Vilho näkee kylän ensimmäisen kissan, rotevan toffee-kollin kulkemassa sateessa märällä niityllä, selvästi tositarkoituksella.
Sääennuste onkin sen verran märkää täynnä, että Vilho yrittää säästää muutaman kiinnostavimman vuoren kuiville päiville ja näissä arpajaisissa Daniel on tiedustelujen puolesta vähän heikommalla, sillä sinänsä komea vuori ei ehkä tarjoa mitään kovin poikkeuksellista.
Lopultakaan Vilho ei tiedä, mitä kaikkea hienoa vuori tarjoaa, sillä kävelyretki tehdään osittain pilvessä ja kaikkiaan sumujen saattelemana, joten näköaloista ei juuri ole tietoa.
Kylän laidalla on rautatie, G-P:n tie ja vieressä kulkeva Loisach-joki. Vilho menee radan ali, joen yli ja katsoo suurta säiliöautoa matkalla Saksaan. Rekkamiehellä on ikkunalla ammattikuntansa tapaan kyltti "Rudi". Vilho miettii, miten monta Rudia täällä päin mahtaa olla, varmaan kymmeniätuhansia.
Eipä Vilho-ressukka tiedä sitä, että rekkamiehen nimi on Günther ja kyltti Rudi kertoo kaikille asiansa tietäville, että kuski on Labor Rudiin miehiä. Säiliöauto ei kuljeta mitään teknologian tuottamaa myrkkyä, vaan biodynaamista auringonkukkaöljyä tiedostaville kuluttajille. Günther ei ole mikään makkaranpurija vaan valaistunut vegetaristi, taukopaikkojen salaattimies joka osaa joogansa. Kuljettaja tarttuu puhelimeen ja ilmoittaa tärkeän tietonsa eteenpäin: Profaani nousee Danielille. Loppu.
***
Polun alkupisteelle on kotoa pari kilometriä. Vilho valitsee reitikseen tylyn pyörätien, joka kieputtaa kovaa tahtia korkeuksiin asvalttipäällysteisenä. Polku on tai tie on suomalaisen pyörätien tasoa, mutta työt on tehty paremmin ja pinta on aika virheetön. Sadekelillä päällystetty tie on hyvä, ei tarvitse kastua aluskasvillisuudessa tai mudassa: Vaihtoehtoinen maisemareitti menee tällä säällä hukkaan.
Vilho puskee hitaasti korkeammalle sateenvarjonsa alla. Uusi sykemittari kertoo, että pumppu pistelee sellaisia lukemia, millä Susivuori vetää tasaisella vauhtia 10 km/h eli melkoisen mukavaa marathontahtia. Nyt matkaa kertyy hitaasti, mutta noustaa silti.
Ensimmäinen tauko on kuitenkin vasta tutussa "Halti-hetkessä" eli kun korkeutta on 1323 m. Vilho juo vettä kuusen alla ja vettä sitä tulee taivaaltakin. Kylään näkyy nyt melkein hienosti, mutta ylempää ei näy yhtään mitään, vaaleaa harsoa vain. Kapuamista jatketaan kuntoiluna ja tuleepa jostain mieleen sekin vertaus, että työn alla on kuin vanhanaikainen armeijan kertausharjoitus: Niissähän jonkun kantapeikoin mukaan ensin jaettiin varusteet, sitten käytiin ne likaamassa ja sitten kerättiinkin jo tavarat pois. Pyykkiä tässä varmaan syntyisi, ellei luonnon suuri huuhteluohjelma hillitsisi likaantumista.
Polun varrella on muutama puistonpenkki taukopaikkana ja yhden vieressä on nelijakoinen lajittelupiste roskille. Jopas jotakin. Laatikosta löytyy leimaisin, josta saa stemppelin jossa lukee Lehrmoos. Paluumatkalla Vilho ottaa leiman talouspaperiin, vaikka ei tiedä mitä leimoja kerännyt kulkija saa ja mistä. Yleensä leimautumista kannattaa välttää, mutta nyt leima otetaan vaikka serlaan, sillä sitä ei viitsi täältä uudestaan tulla hakemaan.
Säästä jupisevan Vilhon sateista retkeä ei kannata ehkä sen enempää selostaa. 1500 metriä on se taso, jonne Vilho pääsee - siellä polun nousu pysähtyy ja reitti kulkee korkeuskäyrää pitkin laitumelle, jossa kilkattavat lehmien kellot.
Maito täällä on taatusti korkeatasoista.
Maatilan yhteydessä on - tietenkin ravintola - mutta eihän märkä Vilho sinne menee, sillä näin hiljaisena päivänä rakennusryhmään ryntääminen tuntuisi jonkun kotiin tunkemiselta. Tauko pidetään kuusen alla. Polkua löytyisi nyt vielä kilometrin verran ylemmäksi, mutta sää on aivan liian märkä nousemiseen. Huippua näkyy kyllä täältä välillä, mutta alemmaksi ei näy yhtään mitään. Nyt tulee jo kylmäkin. On kylmä, märkä ja huikookin vielä. Repusta kiskotaan suuhun retkisalamia, jota Itävallan kaupat ovat täynnä. Nam, reppukylmä schnappsi vielä ja puistatukset päälle. Vilho ihailee viereisessä kuusessa tuoretta tikankoloa ja lähtee ihan lämpimikseen kiskomaan takaisin samaa reittiä ja vauhdilla lähteekin.
Retken huippu: 1528 m
Alin piste: 973 m
Kotipiha: 1015 m
Matkaa: 15,80 km
Nousua: 633 m
Kotona Vilho on iltapäivällä ja ihan puhki. Askelia on tullut 20 000 ja vaatteet pitää ripustaa kuivumaan. Oktoberfest-olut menee ihan janoon, mutta sää ei salli sitä juoda kokonaan parvekkeella. Vilho kismittää vietävästi, sillä kallis retkisateenvarjo otti ja hajosi alarinteillä ja nyt ollaan ilman virallista sadevarustusta. Retkiasut toki ovat melkoisen säänkestäviä, mutta kaikkiaan Vilho on kuitenkin sen tason nallekarkkimiehiä, että kalustokin on suunnattu sateettomiin päiviin.
Pastaa, hiljaiseloa, päiväunet ja yhteydenpitoa Annikin ja Anteron kanssa. Talo on hiljainen, naapuritkin ovat kadonneet, eikä alhaaltakaan kuulu mitään emännän valtakunnasta. Miten täydelliset ovat olosuhteet vilhopitoiseen hiljaiseloon, saisi tuo sade vaan lakata tanssinsa autotallin katon ruskealla peltireunuksella ja pilvet mennä kauas matkoihinsa.
2.1 Tunnettuja itävaltalaisia I: AH ja RB
Vilho on kuljeskellessaan vuoristokylässä miettinyt tunnettuja itävaltalaisia.
Itävallan kuuluisat hahmot tulevat valtaosaltaan tietysti 1900-luvulta, sillä nykyihminen aina silmäilee omaa aikaansa ja näkee muutamassa edeltävässä vuosikymmenessä kaiken tärkeän. Niin tai näin, 1900-lukua hallitsee näillä kulmilla melkoisen musta menneisyys; jopa siinä määrin, ettei etenkään ulkomailla juuri muuta muisteta kuin 1930-40-lukujen synkkyydet.
Vilho antaa kaiken muun maailman kerrata sota-ajan asioita. Mainitaan kuitenkin se, että nimimerkki AH on varmaan melkoisen tunnettu itävaltalainen. Hänenkään vaiheitaan ei tässä yhteydessä kerrata, todetaan kuitenkin se, että melkoinen muutosagentti oli kyseessä, todellinen uudistaja, raja-aitojen kaataja ja kaikkiaan aikaansaava visionääri. Hänen toteuttama yhteiseurooppalainen integraatioprojekti tempaisi mukaansa hieman myös suomalaiset, eikä puuhastelu jäänyt vain kotimaanosaan, vaan muutoksen salamat valaisivat ihmiskuntaa globaalisti.
Mutta jätetään raunioita tuottanut 1940-luku taakse ja otetaan vähän jotain piristävää väliin. Vilhon mielestä yksi tunnetuin itävaltalainen täytyy olla herra Red Bull.
Vuodesta 1984 alkaen Red Bull GmbH on puskenut kaikkialle maailmassa energiajuomineen ja on vaikea kuvitella oikeasti ketään, joka ei tuntisi tuon tuotteen logoa ja ulkomuotoa, siniharmaata tölkkiä ja punaista härkää.
Vilhoa miellyttää se, että Red Bull on pistänyt miljoonavoitoistaan valtavia summia urheiluun eri muodoissaan aina formuloista jalkapalloon asti - itse asiassa lajikirjo on todella laaja. Energiajuoman takana on aika selkeästi herra Dietrich Mateschitz ja hän tukee urheilun lisäksi kaikenlaista muutakin. Urheilupuolella puuha on ihan vakavaa: Bundesliigassa joukkueena on kärkikähinöissä viihtyvä RB Leibzig ja Itävallan puolella (RB) Salzburg. Sopii miettiä, mitä joukkueiden nimissä oleva kirjainyhdistelmä pitää sisällään, olkoonkin että jokin sopiva "palloseura"-nimike niistä saadaan myös syntymään.
Itävaltalaiset tuntuvat olevan sellaisia toimijoita, että heidät tunnetaan joko kovin laajasti tai sitten ei oikeastaan ollenkaan. Maana Itävalta onkin sangen ulottuvainen, sillä historiallista kosketuspintaa valtiolla on vanhojen rajojensa kautta vahvasti Kroatiaan, Tsekkiin, Sloveniaan ja tietysti Unkariin. Muuten siteet ovat kiinteitä saksankieliseen maailmaan ja toki myös Italiaan.
Itävallan kuuluisat hahmot tulevat valtaosaltaan tietysti 1900-luvulta, sillä nykyihminen aina silmäilee omaa aikaansa ja näkee muutamassa edeltävässä vuosikymmenessä kaiken tärkeän. Niin tai näin, 1900-lukua hallitsee näillä kulmilla melkoisen musta menneisyys; jopa siinä määrin, ettei etenkään ulkomailla juuri muuta muisteta kuin 1930-40-lukujen synkkyydet.
Vilho antaa kaiken muun maailman kerrata sota-ajan asioita. Mainitaan kuitenkin se, että nimimerkki AH on varmaan melkoisen tunnettu itävaltalainen. Hänenkään vaiheitaan ei tässä yhteydessä kerrata, todetaan kuitenkin se, että melkoinen muutosagentti oli kyseessä, todellinen uudistaja, raja-aitojen kaataja ja kaikkiaan aikaansaava visionääri. Hänen toteuttama yhteiseurooppalainen integraatioprojekti tempaisi mukaansa hieman myös suomalaiset, eikä puuhastelu jäänyt vain kotimaanosaan, vaan muutoksen salamat valaisivat ihmiskuntaa globaalisti.
Mutta jätetään raunioita tuottanut 1940-luku taakse ja otetaan vähän jotain piristävää väliin. Vilhon mielestä yksi tunnetuin itävaltalainen täytyy olla herra Red Bull.
Vuodesta 1984 alkaen Red Bull GmbH on puskenut kaikkialle maailmassa energiajuomineen ja on vaikea kuvitella oikeasti ketään, joka ei tuntisi tuon tuotteen logoa ja ulkomuotoa, siniharmaata tölkkiä ja punaista härkää.
Vilhoa miellyttää se, että Red Bull on pistänyt miljoonavoitoistaan valtavia summia urheiluun eri muodoissaan aina formuloista jalkapalloon asti - itse asiassa lajikirjo on todella laaja. Energiajuoman takana on aika selkeästi herra Dietrich Mateschitz ja hän tukee urheilun lisäksi kaikenlaista muutakin. Urheilupuolella puuha on ihan vakavaa: Bundesliigassa joukkueena on kärkikähinöissä viihtyvä RB Leibzig ja Itävallan puolella (RB) Salzburg. Sopii miettiä, mitä joukkueiden nimissä oleva kirjainyhdistelmä pitää sisällään, olkoonkin että jokin sopiva "palloseura"-nimike niistä saadaan myös syntymään.
Itävaltalaiset tuntuvat olevan sellaisia toimijoita, että heidät tunnetaan joko kovin laajasti tai sitten ei oikeastaan ollenkaan. Maana Itävalta onkin sangen ulottuvainen, sillä historiallista kosketuspintaa valtiolla on vanhojen rajojensa kautta vahvasti Kroatiaan, Tsekkiin, Sloveniaan ja tietysti Unkariin. Muuten siteet ovat kiinteitä saksankieliseen maailmaan ja toki myös Italiaan.
Egon Schiele: Der Hafen von Triest (1907)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)