4. päivä: Sateinen seikkailu - muuttuvia mielialoja ja kuluttavia kilometrejä

 Seuraava harjoituksemme muistutti kovasti ensimmäistä lenkkiämme. Tuttujen aamupuuhien jälkeen menimme jokivarteen ja jatkoimme siitä tällä kertaa länteen, ihan kirkolle asti. Sää oli jollain tapaa epävakaa, mutta kuumahan lopulta tuli. 

Kirkolle päädyimme ihan reitin takia, mutta näissä kylissä tottuu siihen, että samat sukunimet toistuvat taloilla ja yrityksissä. Näitä nimiä näkyy myös hautakivissä, myös isäntäväen nimi osuu heti silmiin. Sama tapahtuu sankarihautojen monumentissa. Niin kovin moni kylän mies ja poika oli henkensä menettänyt, etupäässä sodan loppupuolella. Siihen samaan mielettömään myllyyn hukkuivat, mihin suomalaisetkin samaan aikaan. Mutta kuka voisi olla niin paha, että käynnistäisi tuollaisen tuhon uudestaan, meidän aikanamme?

Näissä mietteissä jatkoimme metsäisemmälle polulle ja puissa rääkyivät närhet. Pian nähtiin musta Tirolin orava. Vilho osoitti niityn kohdalla Hohe Munden suuntaan. Se olikin todella upea pilvien keskellä.

Sitten noustiinkin tietä pitkin jokivarressa. Minuin mielestäni se oli puro, mutta haltijat muistuttivat, että melkoisen pienistä vesistä tulee jokia, joet virtaavat mereen ja – meri on se, mitä tämä maailma todella on.

 

 Kävimme lopulta korkeudessa 1765 metriä. Siellä oli mukava majatalo, Wettersteinhut, mutta emme menneet sinne.Alkoi sataa oikein iloisena kuurona, menimme kuusien alle. Lähellä oli toinenkin taverna, Almstube. Sinnekään Vilho ei päästänyt meitä, vaan olimme sateenvarjon alla kuusikossa. Lampaat olivat täällä suuria ja sympaattisia, ne katsoivat meitä liiankin ymmärtävinä. Aholaita meni rapsuttamana mustaa lammasta, puhui sille tottuneesti. Pitääköhän lampaille puhua karjalaa, vai oliko Aholaidalla joku muu taika? "Elä sinä pelkää minnuu, siähän oletkin nätti, myöhän ollaan miltei samankorkusia. Uso pois, sae loppuu."

Lähdimme paluulenkille Schöneggin kautta. Kaikki olivat mielissään siitä, että käännyimme takaisin päin. Välillä satoi,, mutta jatkoimme korkeudessa 1640 metriä mukavaa polkua. Vuoret näyttäytyivät välillä, katosivat toisinaan. Valkoista harsopilveä syöksyi lisää sateesta. Minusta tuntuu, että olemme kokonaan hukassa. Millään puuhallamme ei ole tarkoitusta tai päämäärää. 

Pidimme kuusen alla tauon. Vilho söi itävaltalaisia retkimakkaroita, samoin tietäjä. Koska nyt ei ollut niin kuuma, vettä oli repuissa vielä jäljellä ja join karpalonmakuista urheilujuomaa. Masensi, sadetta tuli toisinaan kuonolle kuusen oksienkin kautta. 

Lexa kipitti naapurikuusen luo haltijoiden luokse. Hän antoi naishaltijalle pienen Haribopussin, juuri suosikkimme, sen lakunauhan, jossa lukee Rotella. 

- Haluan kiitåä siitä, että pelastitte jo kerran retkikunnan, sanoi Lexa.  Naishaltija hymyili, otti lahjan vastaan,  avasi paketin ja puri siitä puolet, antoi toisen puolen Lexalle, ja sanoi:

- Minä luulen että te olette pelastaneet retkikunnan jo monta kertaa.

Myöhemmin, tauon jälkeen minun oli helpompi jatkaa. Haltijan hymy oli sulattanut sieluni jääpuikot ja jaksoin taas tallustaa. Mutta tietenkin tiesin sen sisälläni, että sehän oli pikkuinen kaverini Lexa, joka oli naiivisti taas toiminut, ylittänyt soveliaat rajat ja saanut tämän aikaan.

Edessä oli kuitenkin loputon laskeutuminen pitkin jokilaaksoa. Täältä kunta ottaa vetensä ja näiltä rinteiltä kerääntyy se joki, joka alhaalla juoksee loputtomana. Vilho myönsi meille juomatauon joelle tultaessa, mutta  se oli viimeinen. Edessä oli määrätön määrä ensin laskeutumista, sitten loputtomasti tasaisia kilometrejä.

Vilho teki selväksi sen, että retki oli mitätön. Emme käyneet kuulemma oikeasti korkealla ja pilvet veivät kiinnostavat huiput piiloon. Kuljimme silti nuo 21 kliometriä loppuun asti, oli retki miten mitätön tahansa. Mielestäni Vilho on tunteeton kone, sitkeä mutta sieluton. Hoikat pitkät jalat loputtomissa juoksutrikoissa ja takavuosien teknisiä maratonpaitoja väreissä, joiden season  on jo poistettu Netflixistä. Hyvä se on tuolla kattauksella painella, johan siinä peikot nääntyy ja örkit taittaa niskansa perässä ravatessaan, mutta yritä siinä tavallisen luodun pysyä mukana. 

Asunnolla hoidimme huollon. Kääpiöt joivat olutta ja radleria, mekin teimme niin. Tyrkyn aloitteesta lähdimme koko porukka kylälle Hakimin katuruokapaikkaan syömään kebabia. Siis me ja kääpiöt. Tyrkky puhui Hakimin kanssa turkkia, pian Anttila vaahtosi isännän kanssa jalkapallosta, siinä mentiin Turkin liigaa ja Bundesta. Aholaita söi paljon ja paljon hän olikin hiljaa. Palvelu oli loistavaa, mutta itse törmäsin pariinkin kielimuuriin. Suomessa olen oppinut olemaan hiljaa, ja usein panostanut siihen merkittävään hiljaisuuteen omana repliikkinäni. Mutta kovin usein joku kokeneempi tuppisuu on vientyt senkin repliikin nimiinsä.  Mutta porukka hoiti tämän päivällisen, kiitos kielitaitoiset.

    En edes halua ajatella mitä muut retkikunnan jäsenet tekivät tai heidän hierontatilauksiaa tahi reilun kaupan papu/itu-sotkujaan. Joimme olutta, pillastuin – tai siis melkein pillastuin. Olisin haastanut riittaa, mutta yö oli pimeä, musta ja kylä täydellisen kuollut. 

    Itkin pikkuisen, kääpiöt saatttoivat meidät kotiin. Asunnolla Vilho joi appelsiiniviinaa ja kuunteli vanhaa hämymusiikkia, ärsytti. Huolimatta pahasta tuulestani, nukuin hyvin ja olin kiitollinen saamastani lämpimästä ateriasta. Silmät lupsuivat, mutta Lexa vaan naureskeli – "Taisi Derkku-Matti kutsua!". 

Nukuin hyvin – kunnes aamulla näin kamalaa unta; Unessa lensi Kuoleman enkeli ja osoitti kahta puolalaista kylää.

Tietäjä esittelyssä

 Meille on tullut paljon kysymyksiä tietäjästä ja hänet on nähtävästi pakko esitellä.  Asiakkaan sana on laki (heitä on verkkoseurannan mukaan tosiaan ainoastaan yksi).

Tietäjät tarvitsevat aina yrttejä ja muita kasveja mikstuuroihinsa. Aika helposti oli haarukoitavissa, että Metsälän takamaille Helsingissä toimitettiin usein klassisia rohdoskasveja. Siitä ilmansuunnasta yhytimme retkikuntamme tietäjän Randomin.

Random on oikealta nimeltään Randolf Kultainen. Hän on aina ollut ihan pikkuisen äkkipikainen luonteeltaan ja melkein iänkaikkisesta asti kaikki ovat kutsuneet häntä sattumoisin Randomiksi. Mutta ne kultaiset glitter-kuteet löytyvät tarvittaessa vieläkin.

Random asuu Kustaankartanossa. Se on kaupunginosa, jota naapureina rajaavat Käpylä, Metsälä ja Maunula, oikeastaan myös Oulunkylä. Mutta todellisuudessa näiden maantieteellisten määritelmien taakse kätkeytyy erittäin suuri helsinkiläinen vanhuskeskus, jota harva haluaa ajatella kaupunginosana  – tai nyt ylipäätään ollenkaan.

    Random on varmaan ainoa, joka on hakeutunut vanhuskeskukseen vapaaehtoisesti. Kun keskimaalainen tietäjä haluaa kadota maailman valokeilasta, se onnistuu hienosti vanhainkodissa. Koko yhteiskunta on täydellisesti unohtanut vanhukset ja ummistaa silmänsä kaikista heidän asioistaan, kunhan vain hoitomaksut järjestyvät ja pahveihin saadaan sopivat tunnusluvut. Haltijalle raha ei ongelma ja tarvittava sosiaaliturvatunnuskin järjestyi ihan konkereettisesi käden käänteessä. Mitä tulee tuohon vanhuuteen, niin Randomillahan on ikää jossain 500-5000 vuoden välillä, joten siitä se tuskin jäi kiinni.

Tietäjällämme on vanhuskeskuksessa oma huone, täydet kulkuoikeudet ja avaimet kaikkialle. Palvelurakenteessa oli aikonaan pieniä puutteita, mutta kun Random muutti kaksi lähihoitajaa pariksi viikoksi vanhukseksi, alkoivat asiat muuttua. Lopullinen korjaus epäkohtiin saatiin silloin, kun Random kiivastuessaan muutti ylilääkärin viikoksi lähihoitajaksi. 

Joskus tuollainen pikku loitsuminen voi puhdistaa ilmapiiriä ja kannustaa työyhteisöä parempiin suorituksiin.

Random kulkee siis vapaasti, ateriat ovat korkeatasoisia ja seura sekä on kokenutta että kultivoitunutta. Keskuspuisto on lähellä, Random juttelee mielellään vanhojen puiden kanssa ja kerää kasveja. Lähellä Käpylässä on Alko ja poikkeuksellisen sofistikoitunut K-kauppa. Hänellä on huoltomiesten tallissa oma Harrikka. Randomilla on kantapöytä/tuoli/kolpakko läheisessä Olutravintola Janossa Mäkitorpantiellä, eikä niihin kajoa kukaan (tiedätte miksi). 

Random pitää hiljaisuudesta – ja vanhoista ihmisistä, joiden sanaton katse kertoo enemmän kuin kymmenentuhatta twiittiä.

3. päivä: Kaupoissa, lepoa ja odotusta

 Aika merkillistä toimintaa oli se, että Vilho nukkui yhteen asti. Lepopäivän moni ymmärtää, mutta puuhan mittakaavasta on välillä vaikeaa pysyä perillä. 

    Lopulta kuitenkin auto lähti Saksaan kaupoille, niihin samoihin Krünin myymälöihin pitkin sitä vuoristoista venkuratietä. Paitsi että ainostaan kääpiöt otettiin mukaan. Ihmeellistä sorsimista, mutta johto tekee miten parhaaksi katsoo.

Anttila piti huolen siitä, että juomat eivät enää lopu kesken,. Vettä, urheilujuomaa, olutta radleria ja viiniä tuli uskomaton määrä autonperästä. Aika edullisia ne olivat, se ei yllättänyt. Tyrkky oli valinnut ruokia – pääpaino oli helpossa valmistuksessa ja nopeissa kaloreissa. Vilho haali lisää nallekarkkeja ja retkimakkaroita, näitä itävaltalaisten erikoisuuksia. Se myös maksoi kaiken.

Parvekkeella on meillä nyt kaksikin kressilaatikkoa, jotka menestyvät hyvin. Tuollainen miniviljelmä maksaa täällä 49 senttiä ja se tekee heti hobbitille kotoisen olon. Kaupassa oli myös ihan oikeassa suuressa ruukussa basilica, mutta Anttila nappasi sen pois Vilhon kourasta liian kalliina (2, 49 €). Aholaita löysi miesten juoksusukat halvemmalla kuin Suomesta. Jupisi vielä jotain, että näitähän tässä touhussa kuluu...

Olimme Lexan kanssa pihalla. Täällä on tosiaan kissakin ja aurinkotuolien lisäksi jotain lasten leikkipaikkoja. Lexa meni hyppelemään trampoliiniin tai mitä ne aidatut pomppupaikat ovatkaan. Tunnelma on odottava ja ennen kaikkea odotamme huomista.

Hobbitit esittelyssä

    Hobbittien identiteettiä määrittää ensinnäkin se, että tunnetuimmassa alkutekstissä meitä kutsutaan nimellä "hobbit". 

     Suomennoksen tuloksena kaksoiskonsonantti on vaihtanut paikkaa ja suomeksi olemme "hobitteja". Herkempi alkuperäiskansa saisi tästä jo tuntuvan identiteettikriisin, mutta se ei ole meidän juttumme. En oikein itse tiedä miksi kaksois-b on niin hankala juttu, joten olen itse ihan mielellääni koko ajan vain hoBBitti. 

    Ihan sivumennen sanoen ymmärrän myös meitä "suomalaisia", sillä käsittääkseni kaikkialla maailmassa ihmiset kiinnostuvat pikkusen, kun ollaan "aus Finnland"ja puhutaan jossain finlandesea ja ollaan muutenkin niin finnische ja Finlandia sitä ja tätä. Tunnelman voi missä tahansa muurata ihan kunnolla, kun kertoo, että omissa porukoissa ollaan kuitenkin "suomalaisia Suomesta".  Siis: Finnit kuuluu teini-ikäisten naamaan, mutta kohteliaana pienen maan ihmisenä "olen sulle vähän aikaa Finn." 

    Tai sitten tämä, että kun joku kauhistelee kohteliaisuuttaan,  "että minä en nyt taida osata yhtään suomea" – ja vastaanottavan suomalaisen äidinkieli onkin svenska. Mutta pienet joustaa; uskokaa, kokemusta on.

***

Kuten kävi ilmi, asun pikkuserkkuni Lexan kanssa Kontulassa rivitalossa. Meillä on tosiaan pyöreä ovi, mutta muuten huusholli on melkoisen tavanomainen. Kodikas, ennen kaikkea.

Hobbitit ovat suuren pamauksen jälkeen toimineet hyvin vahvasti puutarha- ja metsäalalla. Puu-rakkaana lajina mekin teemme Lexan kanssa taimikon istutusta kesäkaudella. Sehän on sellaista yksinäistä puuhaa, eikö kukaan koskaan näe mistä ne taimikot metsään tupsahtavat. 

    Talvikaudella olemme töissä kauppapuutarhoissa eli Suomessa se tarkoittaa kasvihuoneita. Hobbitit ovat melkoisia viherpeukaloita ja kasvihuoneet ovat etenkin talvella hiljaisuuden tyyssijoja. Työ on puitteiltaan rauhallista ja palkitsevaa. Ja näkymätöntä.

Tietokonepelit, etenkin verkkopelaaminen on meillä intohimona. En haluaisi kehuskella, mutta mestaruuksia löytyy enemmän kuin oikeastaan keneltäkään, ainoa varteenotettava kilpailija on minulla aina ollut tuo Lexa.  Lexa on hobbitiksikin pieni ja on aina joutunut taidokkuudellaan korvaamaan vähäistä varttaan. Kaveri on aika lailla tunneihminen, herkkäkin, mutta tekniikka sillä toimii. Minä olen enemmän periksiantamaton ja ratkaisukeskeinen. Lexan suku tulee Lahden Messilästä.

Kun me haettiin retkikuntaan väkeä, niin Lexahan se oivalsi heti: Kysytään kaupan tytöiltä. Nimittäin kauppapuutarha, jossa olemme töissä, on kiinteästi kytköksissä suureen pohjoismaalaiseen puutarhakauppaketjuun. Me vietiin Vantaan suurmyymälään pakettiautolla taimia tässä yhtenä päivänä ja varmistettiin se, että ehdittiin mukaan myyjien kahvipaussille. Lexa pisti pullat pöytään ja kuulumisten jälkeen kysyttiin: Onko meillä muuten asiakkaina haltijoita tai tietäjiä?

    Porukkahan tietysti kysyi, olemmeko tosissamme ja mehän sanoimme olevamme. Sitten me todettiin melkein yhteen ääneen, että "jos te ette satu tietämään, niin eihän sille sitten mitään mahda." No, jokainen tietää että kaupoissa käy aika monenlaista väkeä ja ne kovin anonyymit kassaihmiset tietää ja näkee kaikenlaista. Mimmit laittoivat parin päivän päästä sähköpostia muutamasta haltija/tietäjäoletetusta ja vaatimuksen siitä, että pikkujouluihin on tuotava valkoviiniä ja sitä mun kuuluisaa sienipiirakkaani. It's a deal.

Edessä oli pari tapaamista listattujen henkilöiden kanssa, vastahakoisia matkakumppaneita, jotka kuitenkin suostuivat. Kaikki jupisivat, "että jotainhan tässä on tehtävä."

Joten tässä ollaan, retkikuntana. 

Ja kuten huomasitte, kun viimein tuli se kohta, jonka olisi oikeasti pitänyt olla "enimmäkseen hobbiteista" niin sehän se vasta olikin jostain muusta.

2. päivä: Arnspitzen rinteille - avauspäivä on kuuma ja rankka, mutta lopultakin antoisa

Koko seurue saatiin todella aikaisin liikkeelle. Eilinen suurväsymys vei koko porukan aikaisin unten maille ja siten ensimmäinen maastopäivä käynnistyikin varhain. Me nousimme 0755 ja tuvassa puuhasteluun jäi aikaa. Germaniassa mikroaaltouunin kokoiset miniuunit ovat ilmeisesti yleisiä ja sellaisella Vilho viritti lämpimiä aamiaisleipiä. Pöytätilaa asunnossa on hieman heikosti tai ainakin sähköpisteitä on sen verran vähän, että uunia ja kahvinkeitintä sai siirrellä pikkuisen edestakaisin. 

Mutta saksalaiset sekaleipäsiivut olivat hyviä salameineen ja, ihme kyllä, Vilho keitti myös maittavaa kahvia. Reput pakattiin Vilhon mallin mukaisesti ja tavaraa tuli melkoisen paljon. Kaverini Lexa söi saman tien osan nallekarkeista, joten ne piti varustarkastuksessa korvata ennen kuin päästiin liikkeelle. 

Meidän kylämme nimi on Weidach ja koko seutu on nimeltään Leutasch. Me marssimme Vilhon perässä kohti Gassea, naapurikyläämme pellon toisella puolella. Gassen kylästä etsittiin polkua Gehrenspitzen huipulle, mutta sitä ei löytynyt. Osa porukasta jo epäili, että valitsemamme opas olisi toistaitoinen. 

    Itse olin ihan tyytyväinen ettei polkua löytynyt, sillä mainittu Gehrenspitze oli aivan valtava vuori ja rinne nousi oletetussa paikassa miltei pystysuoraan. 

 

Vilho se vain jatkoi tasamaata pidemmälle ja ajatteli kiertää mainitulle vuorelle takakautta. Olisiko sitten katsonut sitä retkikuntaa vähän tarkemmin, kun vielä kerran suunnitelma muuttui? Nyt valittiin kuulemma helpompi reitti ja pienempi vuori. Helpompia reittejä on yhtä vähän kuin ilmaisia lounaita, sen tulin kyllä huomaamaan päivän edetessä.

Mutta sää oli aivan mahtava! Lämmin kesäpäivä, ei liian kuuma, sillä pilviä oli taivaalla mukavasti. Seutu on todella kaunista, pihat hoidettuja ja ihmiset reippaita. Siellä täällä alppitalojen lomassa on pieniä kappeleita ja talot ovat komeita. Vastaan tuli perheitä kävellen ja pyörillä, muutamia eläkeläisiä mutta etupäässä ihme kyllä vähän nuorempaa väkeä. Vilho oli jo varoitellut, että Germaniassa eläkeläisiä riittää kaikille poluille ja jokaikiseen kylään määrättömästi.

Me painelimme Arnin kylään ja ennen kaikkea sen vuorelle, Ahrnspitzelle. Paikkaa kirjoitetaan kahdella tavalla, h-kirjain taitaa olla paikallinen lisä. Me nousimme jokirannasta Satteltal-nimiseen laaksoon ja se oli vielä suhteellisen helppoa hommaa. Satulalaakso oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Meidän haltijamme Random jaksoi kävellä hyvin korkeasta iästään huolimatta, samoin homma oli aika leikinlaskua haltijoille. Me hobbitit saimme kyllä pistellä aika tavalla pysyäksemme perässä, samoin kääpiöt. Jos harjoitus on tällainen, minkähänlaista on se varsinainen vuoripuuha?

Olimme ihan läpimärkiä Satteltalin korkeimmassa kohdassa. Korkeutta oli 1495 metriä. Kohtasimme koko päivänä tusinan verran ihmisiä tällä reitillä, loppupuolella emme enää ketään, vaikka olimme ajoissa liikkeellä.

    Sitten alkoi se totinen nousu. Nyt mentiin tosissaan aika jyrkkää kävelypolkua, eikä mennyt kauaakaan kun metsä muuttui valkoiseksi kivikoksi. Kivikossa oli kuuma, tuntui kuin menisimme koko ajan lähemmäksi aurinkoa. Vaikka olimmekin vehreälllä vuorella, tunnelma oli kuin autiomaassa. Kuivia, pölyisiä valkoisia kiviä ja käkkyrämäntyjä siellä täällä aluskasvillisuuden muuttuessa karummaksi. 

Vilho pysähtyi vasta 1800 metrissä. Olimme kävelleet yli kolme tuntia helteessä ja nousseet koko ajan viimeiset kaksi tuntia. Vesipullot tyhjenivät ja nallekarkkipussit rapisivat. Aholaita jupisi hiljaa partaansa ja muut kääpiöt olivat hiljaista poikaa. Kaverini Lexa näytti siltä, että itku tulee justiinsa. Haltijat vaikuttivat mietteliäiltä. Haltija sytytti piippunsa ja katsoi alas laaksoon.

Niin se laakso! Täältä näki jo melkoisen kauas, sekä reittimme laaksoon että myös alueen päälaaksoon. Uusia vuoria tuntui nousevan koko ajan maisemaan joka suunnasta. Paitsi eteenpäin emme nähneet, edessä oli edelleen jyrkkä, loppumaton rinne. Kumpujen taakse ilmestyi kyliä ja teitä, joista ei aiemmin ollut aavistustakaan. Pilvetkin olivat näyttäviä, kun olimme lähempänä niitä kerrankin.

Vesipulloni, molemmat, olivat tyhjiä. Olin niin uupunut, etten jaksanut edes syödä kaikkia nallekarkkeja, vaikka sekin olisi taatusti ollut kiellettyä. Vilho käski kerätä kamppeet ja valmistautua jatkamaan. Mutta ennen kuin mentiin, hän nosti minut reppuunsa. Näin kuinka tietäjä kopisti piippunsa tyhjäksi ja nosti yllättävän helposti Lexan maasta harteillensa. Sitten matka jatkui.

Pääsimme harjanteelle, korkeus oli nyt 1965 metriä ainakin muistelisin niin. Täältä näkyi ties minne. Vuoritouhun viehättävyys alkoi paljastua: Oli hienoa olla pilvien tasalla ja ihailla korkeudesta yleviä maisemia. Ilma oli raikasta ja vuori todella palkitsi kapuamisen juhlavuudellaan. Kääpiöt kävivät sivummalla tutkimassa uhden luolan, mutta ei siellä näkynyt lohikäärmeitä tai sormuksia. 

Vilholle tuntui olevan tärkeää päästä kahteen kilometriin. Hän kävi lähempänä korkeaa kivihammasta, joka ei kuulunut tähän retkeen jyrkkyytensä takia. Korkeusmittari päivittyi samoihin aikoin ja osasi kertoa, että kaksi tonnia  oli tullut muutenkin täyteen. Sekin asia kun oli hoidettu, niin lähdimme viimeinkin alaspäin.

Mutta laskeutuminen olikin rankkaa puuhaa! Kuljimme harjanteella mäntypensaiden lomassa. Repusta näin hyvin, miten jokainen askel piti katsoa tarkkaan, vaikka mentiinkin sinänsä polulla. Oli kiviä, juuria ja koko ajan jyrkkiä askeleita alaspäin. Myöhemmin sivuhuippujen jälkeen laskeuduttiin metsässä hyvin jyrkästi. Kääpiöt valittivat nyt toisinaan varpaitaan, kun taas nouseminen oli käynyt kaikkien kantapäille.

Tämä riittänee varmaan pääasiassa ensimmäisen retken kuvaukseksi. Olimme retkellä 7 tuntia ja kilometrejä tuli reilu 20. Kuumuus oli kovaa, eikä rasitus loppunut laskeutumiseen vaan meillä oli vielä pitkä marssi jokivartta pitkin kotiin. Näin, että haltijat antoivat vesipullonsa kokonaan kääpiöille, samoin schorlet, asiasta ei tehty numeroa kummankaan puolelta. Jokivarressa meidät laskettiin taas Lexan kanssa maahan ja loppumatka menikin meiltä hienosti.

    Ei tällaisen puolituisen ole helppoa tarpoa tuollaisia matkoja, kääpiöt nyt tuntuvat vaan olevan niin sitkeää kansaa kaikkiaan, mutta koville otti kaikilla.

Asunnolla joimme kovaa tahtia jääkaappia tyhjäksi: Radleria, olutta, vettä ja myöhemmin viiniäkin. Peseytymisen jälkeen laitettiin ruokaa talon uunissa. Haltijat ja tietäjä menivät kylpylähotelliin. Tietäjä aloitti toipumisen terassilta kolpakon kanssa, sitten oli sauna ja jälleen hieronta: Gertrude (special). Haltijat kävivät höyrysaunassa ja uimassa,  painelivat sitten taksilla Seefeldiin biodynaamiseen keitto- ja salaattiravintolaan Zum Steineriin.

Minä olin illalla väsynyt ja epätoivoinen. Hämmästyksekseni Lexa oli toivuttuaan intoa täynnä, näytti hienoja kuvia ryhmästä ja vuorimaisemista. Osassa kuvissa oli kyllä upeasti vangittu ryhmän spiritti rankan hikisessä urakassa. Lexa oli sitä mieltä, että kyllähän tällä porukalla kaikki on mahdollista. Jotenkin se ilo ja innostus tarttui minuunkin ja saatuaa ruokaa kääpiötkin olivat samoilla linjoilla. Vaikka olimme vähän tätä "navetan päädyn tavallista väkeä" tässä retkikunnassa, niin meillä alkoi sen pienen toivon kautta lujittua usko siihen, että onnistuisimme. Pitkää ja raskasta päivää seurasikin mukava ja voimia tuova ilta tarinoiden ja päivän kommellusten kertaamisen parissa.

Kääpiöt esittelyssä

 Ainoa porukka, jota minun ei tarvinnut etsiä, oli kotiini saapunut kääpiöryhmä. Tässä kerrotaan nyt sitten heistä.

Kääpiöitä on retkikunnassamme kolme. He, samoin kuin me hobbittit ja muut tämän kertomuksen päähenkilöt, päätyivät Suomeen aika merkillisen sattuman kautta. No, ei siinä ollut itse asiassa mitään merkillistä. Tolkien oli siinä aivan oikeassa, että Keskimaasta oli lähdettävä, mutta saari Valinorin rannikolla tai Lännen Maa toimi ainostaan maailmansodan pakolaisille. Ei tällä planeetalla purjehtimalla pääse eroon rakennemuutoksesta, verotuksesta tai kusipäistä.

Kaikki jotka lähtivät Mordor-paon aikaan, lähtivät mahdollisimman kauas, tunnetun maailman äärirajoille. Siinä vaiheessa Suomi tuli aika pian mukaan kuvioihin.

Suomessa kaikki oli kaukana, muun muassa paha maailma, maailman metropolit ja värikkäät vaatteet. Osa porukoista meni myös Keski-Suomeen, jonka nimi oli enemmän kuin houkutteleva. Mutta siellähän oli ihan kamalaa; väki kieroa ja vaikeasti tajuttavaa, etäisyydet pitkiä ja niiden takana ei koskaan ollut mitään. Parkkitilaa oli valtavasti, muttei pienintäkään syytä pysähtyä. Aika moni valui etelään, katosi Espoon metsien rivareihin ja Vantaan lähiöihin. Suomessa olikin todella helppoa kadota, usein pelkkä keskiluokkaistuminen riitti.

Kääpiöt jatkoivat vuoristo-alalla. Päijännetunneli saa kiittää heitä, mutta suurisuuntaisia projekteja on sittemmin ollut vähän, Tampereella sentään rouhaistiin keskustatunneli. Tavallisen hiihtoputken voi tehdä kuka tahansa, mutta oikeisiin projekteihin tarvitaan kaivoskääpiöitä. 

  Moni pettyi ihmisten ahneuteen, silmittömään metallihimoon ja kaivannaiskaipuuseen. Kääpiöitä on ollut parkkihalleja louhimassa, yleensäkin rakennusalalla ja sitten aivan muualla. Aika moni kääpiö pitää esimerkiksi rengashotellia. Eihän kukaan huomaa talvirenkaanvaihtajaa, ainostaan sen, miten nopeasti omat kiekot löytyvät ja homma käy – ja rakas auto pääsee taas rouhimaan kuivaa asfalttia.

***

Kertomuksemme kolmikolle Talvivaara oli se viimeinen pisara.  Siinä vaiheessa kääpiöt päättivät tehdä jotain maailman eteen ja potkaisivat tämän meidän sormusprojektimme käyntiin. 

Mennään nyt tämä ryhmä aakkosjärjestyksessä:

Aholaita on porukan hiljaisin kääpiö. Pitää tavattomasti tekstiileistä ja pukeutuu mielellään. Tyyli on kuitenkin niin tavallinen, ettei kukaan huomaa mitään – se kai lienee Aholaidan tarkoituskin. Kuuntelee transistoriradiosta urheilua, intohimona ravit ja ristikot. Tuntomerkkinä villasukat ja printti-t-paidat. Aholaita lämpenee hitaasti, toisinaan ei lainkaan. Työteliäs, mutta osaa olla kriittinen. Pohtii ennemmin kuin puhuu.

Anttila on näistä se, jolla on eniten käytännön silmää ja pettämätön taloudellinen vainu. Tuo vainu aktivoituu aina, kun on jotain edullista saatavilla. Myyntimiehenäkin on varmaan ihan maailman top ten. Anttila on kääpiöiden pomo porukassa, sillä he ovat kovin hierarkkista väkeä. Harrastaa filmivalokuvaamista, DVD-leffoja ja kerää rintaliivikuvastoja. Kulinaristi.

Tyrkky on oikealta nimeltään ThyssenKrupp.  Hän on ainoa, joka kantaa juuri tuota sukunimeä, eikä halua puhua asiasta tai käyttää perhenimeä. Pitää valtamerilaivoista, teräksestä ja kissanpennuista. Edustaa telakkakääpiöiden heimoa, sukuhaaraa, joka vaihtoi kiviluolat valtamerialusten rautaisiin sisusonkaloihin. Tyrkky lähtee ensimmäisenä mukaan hommaan kuin hommaan, on hyväsydäminen ja eläinrakas. Erittäin kielitaitoinen. Pitää karaokesta.

Näin olemme käyneet kolmanneksen koko nykyisestä porukasta ja samalla esitelleet tämän retken alkuunpanijat.

H3: Saapuminen Leutaschiin: Väsynyt porukka hajaantuu ja on tuossa Vilhon muistivihostakin tylsä ote

 Saksassa kaikki meni sinänsä sutjakkaasti, että oltiin jo 0914 maassa ja sitten odoteltiin sitä rahtia aulassa 0938 alkaen. Kassit ja kaikki tarvikkeemme saatiin jo kello 1002.

Nyt mä kyllä esiinnyn aivan liian tarkkana, koska eihän mulla ollut mitään käsitystä ajasta. Nimittäin se aikainen herätys ja koko kaoottinen touhu lentoasemalla + ihan ainutlaatuinen lento olivat liikaa jo kaikilla tavoilla. Kopioin näitä tietoja Vilhon vihosta. No, laitetaan kaikki nyt sitten tähän:

Torstai

0500 herätys

0521 ulos asunnosta

0536 asemalla. On hämärää, pilvistä, näkyy valoja, tuulee.

0544-0610 juna lentoasemalle

0615 hallissa, ensimmäinen automaatti ei toimi.

0623 kassi hihnalle, lähtee. Turvajonoon (valtava)

0657 läpi turvasta. Pukeutuminen...

0738 koneessa. Paikka 17 A, kalusto Airbus 320, FIN

0805 take-off. Saksan aikaan --> 0705

0918 maassa.

0930 koneesta. Gate, mutta bussisiirto sieltä!

0938 matkatavarasalissa. 

1002 kassi saapuu. Marssi vuokraamoon, pikana.

1016 auton avaimet kourassa

1022 auto löytyy tallista West 5krs.

1050 lähtö tallista. Auto tarkastettu, pakattu, tutkittu kuvattu ja tuunattu. Samoin videokamera jalkoineen asemiin, juomat, eväät, lasit, muistiinpanovälineet, puhelin ja  kauppakassit.

1324-1400 Krun. Lidl ja Aldi, ostoksia.

1431 Leutasch, asunnolla. Ketään ei näy, ellei lehmiä lasketa. Isäntä saapuu traktorilla, emäntä saapuy myös.

1511 asunnossa, laukut kannettu ja eväät purettu. Päivä on teknisesti maalissa.

Just tuollainen pikkutarkkuus ja jämptiys on ihan omaa luokkaansa tuntomerkkinä, kun lähdetään hakemaan opasta eräpoluille. Kuka nyt haluaisi hortoilla satunnaisesti rinteillä tai lähteä vaikka liian myöhään liikkeelle. Äkkiähän sitä oltaisiin koko yö jossain autiolla vuorella, jos nämä kellonajat eivät olisi oppaan hallussa.

Se, mitä Vilho ei kertonut listassaan, oli kuitenkin merkittävää. Nimittäin haltijat (2) lähtivät oitis autolta viereiseen kylpylään. He mutisivat jotain "kääpiöiden ja muiden maatiaisten hajusta ja matkan järkytyksistä". Pariskunta paineli välittömästi kylpylän sviittiin. Heitä odotti heti myös "mannermainen sauna ja aromaterapia". 

Myös tietäjä (1) meni kylpylään, syyt olivat hieman toisenlaisia. Ensinnäkin hän halusi laadukkaan futon-patjan yöpuukseen. Palvelulistalta löytyi myös hierontahoito (Gertrude (hart)). Myöhemmin kuulin, että tietäjä päätti illaan veriseen pihviin ja paistettuihin perunoihin. Haltijat sen sijaan menivät syömään luomuvihanneksia paikallisen Steiner-koulun opettajayhdistyksen kutsumana.

Vilho nukkui miltei koko illan, lukuunottamatta videopuhelua kotiin ja suihkussa käyntiä. Hän söi kanssamme mikroaterioita. Pihalla ammui lehmä, jos kolmaskin. Emäntä oli todella ystävällinen ja isäntä pesunkestävä maajussi.

Viihdyimme kääpiöiden kanssa oikein hyvin Vilhon asunnossa. Lehmät menivät ajoissa nukkumaan, eivätkä naapuritkaan olleet haitaksi. Ruokaa ja juomaa oli riittävästi, eikä kukaan meistä jäljelle jääneistä ollut nirsoa sorttia. Väki tosin oli vähän tyrmistynyttä, kun Vilho pakotti aiemmin kaikki pysymään autossa kauppareissujen ajan – minkä ihmeen takia?

 

***

Tunnelma koko retken osalta tuntui pikkusen apealta – siis ihan sen takia, että mahdollisesti se komitean terävin kärki oli oitis nostanut kytkintä täällä kohdealueella. Aholaita, tämä vanhin kääpiöistä oli kuitenkin huoleton:

 

 - Meillä on katto päämme päällä, syötävää, juotavaa ja riittävästi pehmeitä punkkia kaikille. Tilaa on ja vieläpä auto pihassa. Sitä paitsi: Uskon vakaasti, että haltijat ovat lopulta kuitenkin asiamme puolella, samoin tietäjämme.

Aholaidan puhe sai minutkin hyvälle mielelle. Tuollainen vakaumus tarttuu. Kääpiöt puhuivat pitkään vanhoista kertomuksista, tarunhohtoisista taisteluista, suurista seikkailuista ja menneistä menestyksistä. Väsynyt olin minäkin, mutta toivo oli minussa herännyt, eikä sellainen toivo helposti sammu, sen tietää jokainen hobbitti.

H2: Tällä porukalla mennään – Ilmojen teille

Asiat etenevät kovaa ja menevät kirjanpidon edelle, mutta se ei ole niin suuri synti, kun kyse ei ole yritysmaailmasta. Esitellään ryhmää tarkemmin myöhemmin, mutta nyt on kiirehdittävä reissun alkutaipaleelle. Puolivapaaehtoisena henkilöstöresurssina kirjoittelen sitten koko komitean kuulumiset tähän ylös.

Retkikuntaan kuuluu nyt yhdeksän henkeä: kolme kääpiötä, kaksi haltijaa, kaksi hobbittia, yksi tietäjä ja Vilho. Vilho valittiin siksi, että se on käynyt jo kuusi kertaa tuolla vuorilla, eikä hämmästy sen kummemmin vaikka mukana olisi minkälaista porukkaa.

Vilho käski meidän kokoontua lentokenttähotelliin edellisenä iltana ja tulla sieltä sitten tilataksilla. Se olikin ihan hyvä ajatus. Kentällä kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin. 

Ensinnäkin porukoilla oli kaikenlaista kuokkaa ja kirvestä mukana, löytyi jousipyssyä, kilpiä ja haarniskaa. Asut olivat kauniisti sanoen "epookkitavaraa" eivätkä millään mittarilla konventionaalisen muodin mukaisia. Mitä tulee lähtöselvitykseen, niin perinpohjainen noituminen tai muut loitsut eivät ihan loppuun asti vietyinä nekään sovi kansainväliselle lentokentälle, joka se Vantaan suurin rakennus kuitenkin on. Automaateille on turha antaa avo- tai umpikämmentä, eivätkä ne ymmärrä puhettakaan, vaikka voluumia nostaisi. Leppoisa piipunpolttelu ei sekään kuulu enää julkisiin tiloihin, joten aika harva seurueen perustoimintamalleista upposi jäännöksettä lentomatkailun etikettiin.

Vaikutti kaikkiaan siltä, että koko komppania jäisi rannalle, ellei pahimmassa tapauksessa joutuisi jonnekin suljettuun laitokseen jatkotutkittavaksi. Eihän sitä ehditty edes vuorille, kun byrokratian ja toimintamallien lohikäärme haukkasi meidät kitaansa, muistan tuumailleeni.

Vilhokin siihen jo ehti paikalle, sehän oli hyvissä ajoin ollut lähtöportilla, aivan kuten sovittiin. Nyt piti kuitenkin tulla vähän vastavirtaan katsomaan, mikä kalabaliikki turvajonossa oli.

Onneksi meillä oli se tietäjä, sehän veti sitten ässän hihasta ja pelasti päivän. Oikeastaan se ei ollut mikään ässä, vaan tää meidän wizardi veti kaavustaan pari Kustaankartanon leimoilla varustettua vesileimapahvia. Siitä vierestä näin, että siinä oli vanhuskeskuksen viikon ruokalista ja toisena lappuna epäonnistunut bingokuponki. Mutta puheet ja paatos olivat vakuuttavia.

 Tietäjä selitti anteeksi pyydellen, että tässä on tällainen entisten erityisnuorten monenkirjava teatteriseurue ja meidän pitäisi päästä Saksaan esiintymään. Terapiatyönä ollaan työstetty Julius Caesaria esityskuntoon, mutta tragedia huipentuu jo ennen lavalle pääsyä. Juttu jatkui:

"Että saatiin viimeinkin tällainen tilaisuus, kun varojakin on kerätty ainakin sata vuotta myymällä keksejä sukulaisille ja jakamalla heijastimia koululaisille. Ja juuri tuo Vilho tuolla on meidän valvoja, mutta sovittiin että yritetään itse hoitaa nämä muodollisuudet, eikä omastakaan mielestä mennyt kovin hyvin. Nyt menee vuosien harjoittelut ja valmistelut hukkaan ja julma maailma estää tämänkin unelman täyttymisen."

 Ihmiset kuuntelivat tietäjän vuodatusta ja taisi yhdellä raavaalla turvatarkastajalla tulla aidosti tippa linssiin. Osa taputti: Kaikki halusivat auttaa.

Miekat ja sotakirveet hoidettiin rahtiin, asuihin ei puututtu ja liputkin hoidettiin jokaiselle kouraan. Sitten  meidät vietiin siihen koneeseen pikkubussilla. Kaikki olivat kamalan ystävällisiä. 

Niin sitä päästiin ilmaan ja kohti Müncheniä!

Lentokoneessa jokainen sai Haribon pienen nallepussin, tölkin Fantaa ja lapsille suunnatun piirtelysetin. Haltijat olivat järkyttyneitä, mutta älysivät viimeinkin olla hiljaa. Huomasin kuinka tietäjä muutti juomansa konjakiksi. Vilholle eräs vanhempi lentoemäntä toi pienen shamppanjan ja kiitteli ääni väristen vaivautunutta miestä"tärkeästä työstä". Pari kääpiöistä piirtelikin jotain siihen puuhavihkoon. Niistä se kaikkein käytännöllisen, Anttila, tokaisi: Vippi kuin vippi, kaikki erityskohtelu on kotiin päin.

H1: Odottamaton seurue

Jos olette koskaan keränneet aitoa keskimaalaista retkikuntaa suorittamaan vaativaa tehtävää, niin tiedätte että vaikeinta on löytää ryhmään pätevä tietäjä. Näin todella on.

Vaikka kääpiöitä ja hobbitteja on lopultakin reilusti saatavilla, ja haltijoita voi löytää vaikka päivätansseista, ovat tietäjät harvinaisia sekä lisäksi haastavia rekrytöintimielessä. 

Joku saattaa nyt ajatella, että perinteisesti juuri tietäjä on se, joka toimii retkikunnan alkuunpanijana, aivoina ja päämoottorina, mutta oikeasti täällä kentällä se ei aina näin valitettavasti mene. 

Siis voihan joku oikeasti olla niin fantasioiden pauloissa, että luulee hobbitti/kääpiö/haltija/ihmis/tietäjäporukan olevan hyvin järjestäytyneen ja itseohjautuvan projektin perikuva – siis sellaisen, jossa kaikki menee ikiaikaisen viisauden tahdissa ja korkeimman suojeluksessa. Tuo nyt on silkkaa tarua.

Sen verran innostuin nyt tässä alussa, että on pakko peruuttaa vähän ja ottaa se kuuluisa "olipa kerran"  uudestaan. Tästä lähtee:

***********************************

Tämä tarina kertoo enimmäkseen hobbiteista. 

Nyt kun oikea alkulause on saatu hoidettua, voin todeta, että kyllä tämä tarina kertoo enimmäkseen ihan muusta, mutta näin näitä taruja on tavattu aloittaa. Mennään kuitenkin saman tien asiaan.

Yhtenä mukavana torstai-iltana, juuri ennen teetä, ovikello soi. Ovella oli parrakas kääpiö kahden toverinsa kanssa.

- Asuuko täällä hobbitti Rontu Kontulalainen? kysyi parrakas kääpiö.

- Kyllä, minä olen, vastasin pahaa-aavistamattomana.

Samassa nämä kolme marssivat sisään muina kääpiöinä ja asettuivat muitta mutkitta siistiin ja mukavaan keittiööni. Heillä oli mukanaan muovipussillinen huurteisia oluttölkkejä – olin juuri puuttumassa siihen että niitä nosteltiin tiskipöydälle, kun keskellä keittiön pöytää asetettiin kaksi suurta paperikassia. Niistä nousi lämpimän ruuan houkutteleva tuoksu. 

    Kääpiöt levittivät tuotapikaa lautasia, laseja ja ruokailuvälineitä keittiön pöydälle. Mielessäni oli useitakin protesteja, mutta kasseista kuoriutui pusseja ja niistä esille nostettiin miltei höyryäviä, vihannes-, sieni-, liha- ja kaalitäytteisiä piirakoita, sekä lisäksi pino uunituoreita karjalanpiirakoita. Munavoita oli tarjolla, vihanneksia hieman vähemmän.

    Kaikki leivonnaiset olivat lämpimiä ja kertakaikkiaan herkullisen tuoksuisia. Päätin jättää yksityiskohtaiset protestit tuonnemmaksi, sillä eteeni ilmestyi lautanen, jossa komeili valikoima tarjonnasta. Samassa sihahti oluttölkki ja pian lautasen viereen työnnettiin huurteinen tuoppi olutta. Supisin jotain "ei olutta koskaan torstaisin," mutta se oli aivan yhtä turhaa kuin niiden kuumien sienipiirakoiden vastusteleminen. Parempi tässä tilanteessa oli vain iskeä kiinni herkullisiin ruokiin.

Aterian jälkeen kääpiöt siivosivat jäljet yhtä nopeasti kuin pöydän kattoivatkin, ja pian istuimme olutkolpakkojen ääressä piippua poltellen. 

Ehkä arvaattekin, kääpiöt eivät vain yhtäkkiä häipyneet rauhallisesta elämästäni (jättäen loput piirakat jääkaappiini), vaan alkoivat esitellä retkisuunnitelmia, karttoja ja luontokuvia lohikäärmeistä. 

Itse pääsuunnitelma oli yksinkertainen: Vuorille lähdetään hakemaan tasuria (tarkoittaa kuulemma "tasapeliä") ja samalla kerätään kaikki mahdolliset voimasormukset mitä ikinä löydetään. Parillakin mahtisormuksella saataisiin sen verran rajatonta valtaa, että sodat, ilmastonmuutos, nälänhädät ja hikka saataisiin pysäytettyä. Luulisi riittävän motivaatioksi.

Nyt pitäisi - sanoivat - vaan saada possea kasaan riittävästi (tarkoittaa kai samaa kuin "porukka"). Tässä vaiheessa minä tulin kuulemma mukaan kuvioon.

HR ei kuulemma tarkoita "hobbittiressukkaa", mutta tarkoitti mitä tarkoitti, niin tässä sitä vaan googlaillaan suippokorvia ja tietäjiä ja yritetään koota retkikuntaa tähän äärimmäisen haastavaan operaatioon.

Joten vapaaehtoiset tietäjät tai haltijat, ilmoitelkaa!

PS: Sauva tai jousipyssy ois kiva.