5. Yleisjuttua Montenegrosta

 Tällä kertaa mennään Vauhdittomissa vaelluksissa niin, että reissun jälkeen vielä muutama temaattinen tarina Montenegron reissusta.

Montenegro on pieni maa, porukkaa on vain sellaiset 621 000 eikä aluekaan ole valtava. Montenegro oli Serbia-Montenegron rantakaistale, ja kun valtiot erosivat lopulta parikymmentä vuotta sitten, Serbiasta tuli sisämaavaltio. 

Montenegro on ortodoksinen maa, kuten Serbiakin. Lisäksi on muslimiväestöä, jotka ovat etupäässä albaneita. Kirjoitus tapahtuu latinalaisilla kirjaimilla, mutta serbivähemmistöäkin on liki 30 %, joten myös kyrillisiä kirjaimia näkee. 

Montenegron yksi päätuote on matkailu eli siis turismi. Rannat ovat erinomaisia ja luontokin on kiinnostava lukuisine kasvi/eläinlajineen.

Montenegrossa käytetään euroa, mutta se ei kuulu unioniin (EU), eikä edes rahaliittoon. Tämä on aika merkillinen kytkös, mutta näin mennään.

Yksi keskeinen piirre maassa on se, että se on venäläisten suosima matkailukohde ja osittain myös sellainen eläke- ja asumismaa, kuten Espanja on briteille ja suomalaisille. Toisin sanoen rannat vilisevät ukrainalaisia ja venäläisiä, samoin näillä on kiinteistöomaisuutta ja tietysti myös vuokrattavia loma-asuntoja. 

Kriittinen ja vähän ilkeä kommentti Montenegrosta voisi olla se, että hiukan siellä mellastetaan ilman suurempia pelisääntöjä. Kierrätys on alkeellista tai olematonta, veroja maksellaan ilmeisesti aika vähän ja rantoja rakennetaan mielipuolisesti ryöstöviljellen. Monessa paikassa rantojen läheisyyden rakentamisessa ei ole mitään suunnitelmaa tai systeemiä, vaan rantavyöhyke on täynnä erilaisia, erikokoisia ja erilaisessa vaiheessa olevia taloja miten sattuu.  Keskeneräisten rakennusprojektien määrä on huikea, näitä uusioraunioita on ihan vähän väliä ja osa niistä on suuriakin betonirakenteita.

Toinen kielteinen heitto mellastamisesta on se, että maassa mellastavat "naapurit": turisteja tulee kaikkialta, mutta tietysti sisämaasta saapuvat Serbit ja suurina laumana tietysti jo mainitut venäläiset ja ukrainalaiset. Maassa on turistille suotuisa hinta-laatusuhde ja monelle pohjoisen ihmiselle vielä jäljellä eksotiikkaa ja erilaisuutta Mallorcan ja Kreetan vaihtoehtona. Ja turismista otetaan kyllä kaikki ilo irti meren tuntumassa.

Sisämaassa on ns. oikeaa asutusta ja siellä kaavoitus ja kylien kunto on toisenlaista, koska ihmiset asuvat siellä oikeasti. Rantavyöhykkeellä ei aina ole ollut kyliä tai sitten ne ovat kadonneet grynderimyllyyn.

Pääasiassa pian rannan jälkeen tässä maassa alkavat aika karut ja tylyt vuoret ja siten suuri osa maan pinta-alasta on asumatonta ja myös elinkelvotonta ihmiselle. Vuoret ovat kyllä komeita, mutta niiden virkistyskäyttö on vaikeaa reittien puuttuessa. Kasvillisuuden peittämää aluetta hallitsee välimerellinen macchia (makija paikallisella kielellä), yleensä läpipääsemätön pensaisto, joka näyttää suomalaisen silmään katajiston peittämältä preerialta kukkuloineen.

Silti monessa mielessä Montenegro on sellainen löytämätön helmi matkailukohteena. Historialliset vanhat kaupungit Kotorissa ja Budvassa ovat esimerkiksi aivan Dubrovnikin veroisia, mutta yhä hyvin tuntemattomia paikkoja.

4. Kielimuurilla kikkailemassa

 Kylttien, mainosten ja tuoteselosteiden maailmassa Vilho on todellisessa balkanilaisessa kielikylvyssä.  Taskussa on ikivanha venäjän alkeisoppi ja sen jälkeen miljoona kilometriä matkailua ja kaikenlaisia kieliä. Näitähän Euroopassa riittää.

Balkanilla on oma kirjonsa kielistä ja niiden päällä on nationalistis-poliittinen glaseeraus joka estää kaiken mahdollisen vertailun tai arvioinnin.

Ulkopuolisen silmin näillä kulmilla puhutaan kahta kieltä: albaaniaa ja serbokroatiaa. Albania on oma lukunsa, eikä se ollut osana Jugoslaviaa. Mutta Slovenia, Serbia, Kroatia, Bosnia, Hertsegovina ja Montenegro käyttivät samaa kieltä, joka sittemmin sotien kautta jaetttiin kansallisiksi kieliksi ainakin jos käyttäjiltä kysytään. Mene ja tiedä – varmaan eroja on, tietäväthän sen jo savolaiset ja hämäläisetkin.

Vilhoa kuitenkin hämmentää kaiken reissaamisen jälkeen se, että serbiasta ymmärtää niinkin paljon. Puhekieleen ei ole paljon asiaa, mutta kyltit ja pakkaukset avautuvat kyllä sivistyksen ja venäjän avulla. Kielioppi on samaa kuin ryssällä, se tekee kaikesta melko helppoa. Montenegrossa käytetään tutusti latinalaista kirjaimia (latinica), mutta Vilho tavaa hitaasti myös kyrillisiä aakkosia. 

Mutta niin ei näy loppua tietämättömyydelle, taidottomuulle tai muukalaisuudelle. "Aina minä olen vieraana sinun pihoillasi, eksyneenä sinun kaduillasi ja muukalaisena kaupungissasi. Vierasta on kieli, outoja ovat tavat, mutta tuttua on lopuoton näkemisen nälkä ja halu päästä seuraavan vuoren taa."

3. Toisena päivänä kaupassa

 Susivuoret käyvät kaupassa Budvassa. Autolla.On torstai, eivätkä he tee oikeastaan mitään.

Illalla Vilho keittää pastaa. Pää on täynnä ajatuksia, näkemyksiä ja mietteitä, mutta tuntuu, ettei ole aikaa tai malttia jakaa niitä tekstissä tai somessa. Telkkarissa näkyy sekä Eurooppa Ligaa että Conference Ligaa. Juodaan viiniä. puhutaan asioita. Puhutaan liikaa ja juodaan liikaa viiniä. 

Ympärillä on musta Balkanin yö ja lähellä ikuinen meri.

2. Asunnolle Budvan luo

 Pivatin lentokenttä on pieni ja kuviot siellä ovat pieniä. Suurta saksalaista autovuorkaamoa pyörittelee yksi mies, joka saapuu sopivasti tiskilleen.

Susivuoret saavat autonsa, mutta luottokorttien kanssa on ongelmia. Myöhemmin Vilho selvittää asiaa, eikä Montenegro ole estolistalla. Joka tapauksessa vuokraus sujuu hyvin ja jo kello 0900 aamusella Susivuoret ovat menossa Renaultillaan. Päällimmäinen tunne vuokraamosta ja siten myös maasta on se, että asiat järjestyvät täällä.

Sama meno jatkuu asunnolla. Isäntä on melkoinen velikulta, mutta täälläkin asiat ovat kunnossa. Kymmenen maissa Susivuoret ovat omillaan ja lähteävät viereiseen IDEA-supermarkettiin. 

Iltapäivän edetessä Vilho nukkuu sohvalla. Päivä on mega-pitkä. Herääminen 03 ja nukkumista lentokoneessa, sitten nukkumista sohvalla ja sitten ilta viinipullojen äärellä ja lisää nukkumista. 

Mutta Vilho on tyytyväinen. Ulkona on suloinen ilma, valoa ja lämmintä. On aivan sopivat olosuhteet olla ilman tavoitteita, päämääriä tahi aikataluja.

1. Mustasta yöstä mustalle vuorelle

 Muutaman tunnin nukuttuaan Vilho on kotinsa pihassa reppunsa ja matkalaukkunsa kanssa. Kello on 0334 ja on tasan 20 minuuttia siihen, kun bussi lentokentälle lähtee kauempaa. Annikki on jo lähtenyt kävelemään pysäkille aiemmin. Vilholla onkin jo kiire. Taivaalla on hyvin tähtiä, Otava ja Pohjantähti. Vilho tarkistaa vaistomaisesti pohjoisen suunnan tähdistä: Tuolla, edelleen paikallaan.

Matkalle on valmistauduttu asiallisesti, pakattu laukut ja siivottu asunto. On laskettu rahat, varattu käteistä, ladattu matkakorttia ja mietitty säätiloja. Mutta muuten retkellä lähdetään takki auki ja sen kummemmin tuntematta määränpäätä tai sen mahdollisia nähtävyyksiä.

Vilhon marssi pyskille kuvastaa täysin kuluneita viime viikkoja. Edelliseltä lomalta suoraan työmatkalle, sieltä heti maratonille ja sitten töihin rästejä purkamaan. Pari viikkoa tiukkaa työntekoa ja sitten maratonille taas. Sitten pakataan, siivotaan ja lopulta juostaan kenttäbussin pysäkille.

Näissä tilanteissa on oltava vain valmis, on saatettava asiat maaliin, tehtävä työt kuntoon, vaikka valmiiksi ei saisi. Sitten on vain lähdettävä ja toivottava että ovet on suljettu kunnolla, valot sammutettu ja ydinsota ei syty.

Lento on suora ja Vilho nukkuu aika paljon. Kone on suuri Boeing 737 ja siitä Vilho pitää.

Montenegro näkyy vasta sitten koneesta, kun kahden valkoisen pilvivyöhykkeen läpi päästään alemmaksi. Vuoret ovat jo lähellä, alhaalla on kumpuilevaa ja vehreää. Sitte näkyy kasteikkoalue järvineen ja rämemäisine jokisuistoineen.

Tivat. Lentokentällä on vain yksi kone, se on Susivuoria tuonut Boeing, joka pian lähtee takaisin Suomeen, jättäen kentän tyhjäksi.

Koneesta noustaan portaita pitkin suoraan kentälle, sitten kävellään pieneen terminaaliin passitarkastuksen kautta. Emme ole enää EU:ssa. Ulkona on lämmin, kosteahko mutta miellyttävä ilma. On utuista, myös tyyntä. Vuoret odottavat heti rannan tuntumassa pyöreinä kumpuina, joita peittää välimerellinen pensaisto. 

Susivuoret ovat taas ulkomailla, Vilho jo viidettä kertaa tänä vuonna.

Mustan vuoren salaisuus - Vilho Montenegrossa

 Lokakuussa Vilho pitää loput lomastaan. 

Matka vie Balkanille, Montenegroon. 

Nämä lyhyet tarinat ovat siltä retkeltä.

Absoluuttinen paha: Enkelin tiedotus

Näen usein isännästäni. Pitkiä, päättymättömiä unia. 

    Kauheita, väkivaltaisia... ja kauniita.  Onneksi ne eivät ole pelkästään unia.

Tämä kääpiöiden projekti, ei ole ollenkaan mukavaa juttu. Ne pikku paskat ovat huomanneet jotain olennaista. Siinä on mukana kaikenlaista henkistä, statistia, mutta mitäpä niistä. Lopetetaan se.

Kun näitä hommia hoidellaan asiallisesti, niin pientä jeesiä jyrkänteellä, haittaa liikenteessä tai mitä sinä nyt ikinä voisit kuvitella. Minä en oikeastaan kuvittele, olen jo nähnyt kaiken.

Öisin kuljen huoneissa, katson levollisia, levottomia kasvoja. 

Annan unia, kannustan kärpäsiä. Toisinaan joku ovi narisee, lattialankku narisee. Se olen aina minä, ei ole muita, ei ole peikkoja tai kummituksia. En tunne jumalaa, mutta minä olen paikalla, se on varma.

10. päivä: Tasuria hakemassa: Ahrnplattenenspizt

 Johtuen Suomen armeijan ideologiasta, lähdimme lepopäivän jälkeen vastahyökkäykseen. Menimme ensimmäisen päivän vuorelle Ahrniin ja yritimme ylös hampaalle, joka ensimmäisenä päivänä oli meille aivan liikaa. 

    Emme kuitenkaan suostuneen viimeiseen ponnistukseen. Haltijat kävivät Ahrnplattenenspizt-huipulla, mutta me muut jäimme alemmaksi odottamaann. 

- "Mokoman kiviä",  virkkoi haltijamme ja poltti piippuaan. 

Häneen yhtyivät kääpiöt piippuineen. Minulla oli hävinnyt olo. Vuori tuntui pelottavalta edessäni, mutta en koskaan ole osannut pelkoa. Silti tuntui kuin jokainen kiven kappale johon koskin putosi jonnekin ikuisuuteen. Tuuli oli majesteetillinen, hiljaisuus hallitsevaa. Alppinaakat lensivät ja toivat elämää tähän miljööseen, mutta silti olin saavuttanut rajani. 

    Kokenein meistä, Vilho, oli kuitenkin vieressäni. "Sota jatkuu seuraavanikin päivänä", sanoi Vilho. Vilho sanoi lisäksi sen," että kiveä on allamme ja sitä on aina yläpuolellemme".

    Toinen mielenkiintoinen asia, mitä Vilho sanoi, liittyi pelkoon.: " Vuorilla voit katsoa pelon paikkaa tarkasti, voit määrittää sen millilleen missä jäädyt, paikan missä jähmetyt paikoillesi  ja se voi olla parasta mitä opit koskaan."

9 päivä - ei mitään

 Emme tehneet mitään, vietimme vain lomaa. Täällä puitteet ovat siihen kuitenkin todella. hyvät.

8. päivä: Murmeleita, gemssejä, lehmiä, lampaita ja hevosia: Nousu Scharnitzjochille

Tänään nousimme Puittaliin (laakso) pitkin Puitbachia (joki) ja nousimme harjanteelle, jonka nimi on Scharnitzjoch. Loppujen lopuksi kiersimme kokonaan valtavan Gehrenspitzen vuoren, joka hallitsee kylämme näkymiä.      

    Sää oli pilvinen, sateenuhka oli olemassa, mutta maltillinen. Tiesimme, että pilviä tälle päivälle riittää ja voi olla, että retkemme jää lyhyeksi, jos päädymme sumun keskelle.

    Nousimme aluksi metsää pitkin, eikä se polku ollut hullumpi. Kylpylän porukka oli nyt mukana, Anttila oli huolehtinut, että kaikki ovat valmiina 1030 varusteineen. 

Metsästä me nousimme sitten aidasta päästyämme laitumelle. Hyvin pian kävi ilmi, että koko jokilaakso kahden suuren vuorimassiivin välissä oli laidunta eli vihreää, vehreää ja avaraa laaksoa. 

  Laaksossa näimme valtavia hevosia laiduntamassa vapaana, jossain korkeudessa 1600 metriä mentiin nyt. . Aiemmin metsässä olimme nähneet lähinnä tiaisia ja Lexa huomautti, että niitä tuntuu usein olevan korkeudessa 1340 metriä. Sitä en ollut kyllä pannut merkille.

Hevoset seisoivat tusinan laumana keskellä reittiämme. Niiden kanssa ei ollut kamalasti neuvotteluvaraa, mutta onneksi haltijat niille kuiskivat jotain rauhoittaa. Laumassa oli varsakin ja musta tamma siirtyi suojaamaan sitä. Pääsimme kuitenkin tilanteesta puhumalla pois. Muistan vieläkin tarkasti sen, kun haltijat seurasivat varautuneina, kuinka Aholaita puhui puhtaan tamperelaista kieltä hevoselle ja sai tilanteen haltuun. Kuulin ainostaan sen alun: "Kaveri, nii, kaveri, mää kuljen tästä ohi, mää kuljen pois, ei mitään hätää..."    Samassa Tyrkky huomasi vuoristomäntyjen vieressä  yhden "lisähevosen". Sehän oli kuin olikin gemssi ja vain jossain 1640 metrissä. Laitumella sekin, katseli välillä suuntaamme ja arvioi tilannetta. Gemssihavainto herätti koko porukan ja nosti tunnelmaa.

Itse katsoin puolihuolestuneena pilviä, jotka hieroivat koko ajan Gehrenspitzen kivistä poskea. Vilhon mukaan pilvet olivat vuoroin 1800 metrissä, vuoroin 2000 metrissä. Itse vuori tuntui täysin saavuttamattomalta. Laidun vaihtui valkoharmaaseen sepeliin, joka johti sitten pystysuoraan, samanväriseen seinämään. Vuori oli tyly, majesteetillinen ja karu samaan aikaan. Vaikutelmaa ei suinkaan vähentänyt se, että valkoisen pilvet ympäröivät sen teräviä, hammasmaisia huippuja, aina toisinaan kadoten ja paljastaen kivimuodostelmaa jossakin korkealla taivaassa.

***

Korkeudessa 1769 metriä pidimme ensimmäisen tauon. Välillä oli aurinkoakin, mutta vaikka sää ei ollut kylmä, pilvet tekivät valosta kaikkialla häikäisevää sumua. Pilvisyys voi näköjään olla melkoista kirkkautta korkeammalla samanaikaisesti. Joimme mehua, söimme retkimakkaroita eli niitä maankuuluja itävaltalaisia retkisalameita. Vettä ei kulunut hellepäivien tavoin. Tietäjä otti snapsin ja haltijat söivät luomuomenoita. 

Päivän jättipotti koitti pian. Korkeus ei ollut paljon yli 1800 metriä, kun pienen nyppylän ylitettyämme lähellä puroksi muuttuneen joen notkoa yllätimme kaksi murmelia muutamasta metristä! Nehän lähtivät laukkaamaan suurelle siirtolohkareelle ja huusivat jo jotain mennessään. Toinen näistä paineli pakettiauton kokoisen kiven alla olevaan koloon ja toinen kapusi sen laelle vahtimaan. Hetken kuluttua kaksi näistä ravasi seuraavalle siirtolohkareelle ja pian näitä murmeleita oli neljä, mutta ne olivat nopeita ja paineilivat piiloon. Mutta kiven päälle jäi yksi tarkkailemaan, toinen kiven sivuun. Tarkkaileva murmeli oli pystyssä ja pian ilmaa halkoi kirkuva vihellys kolmasti. Pian tuon jälkeen murmelit katosivat kukin minnekin, mutta kaikkiaan näki, että ne operoivat omassa maastossaan. 

Ihan kaikki olivat innoissaan näiden harvinaisten, fantastisten eläinten näkemisestä. Jälkeen päin olen sitä mieltä, että tämä hetki nitoi ryhmämme parhaiten kasaan. Haltijat olivat haltioissaan ja iskivät yläfemmoja kääpiöiden kanssa, tietäjä tuuletti villisti ja loppuosa porukasta tanssi rinkiä. 

    Olimme maailman kauneimmassa laaksossa, ympärillä oli gemssejä ja murmeleita, hevosia ja ties mitä. Olimme melkein pilvien tasalla ja upean puron varrella. Miten maailmassa voisi olla mitään pahaa?

Vilho patisti meitä eteenpäin. Saavutimme lopulta kahden kilometrin rajapyykin, mutta merkittävää oli se, että tuossa vaiheessa pääsimme harjanteelle, josta näki toiseen upeaan laaksoon. Kauempana oli kalkkisena hampaana jylhä Hohe Munde -vuori, mutta edessä oli vehreä laakso lampaineen ja lehmineen, vihreine niittyineen. Pilvet kulkivat rinnallamme ja välillä paljastivat jotain, välillä peittivät sen. 

Nousimme Vilhon tahdosta vielä ylemmäksi. Korkeudessa 2100 metriä oli pilvien seassa pieni müncheniläisten pystyttämä maja, joka oli suljettu ja odotti ties ketä. Nyt näkyvyys oli 20-30 metriä ja olin tyytyväinen kun Vilho päätti lähteä alas viimeinkin. 

Vilhon repussa kulki myös Lexa. Sumussa tai pilvessä kuljimme viimeisenä, Vilho piti perää ja jupisi jotain menentetystä kivihuipusta. Sillon Lexa alkoi huutaa: "Pysähdy, pysähdy!"     

    Ennen kuin ehdin estää tai sanoa mitään, Lexa hyppäsi repusta ja alkoi kaivaa siinä sumussa, siinä mutaisessa laitumessa ja lannansekaisessa maastossa jotain nurmesta.  Ja tämä pienistä hobbiteista pienin nostaa sieltä karjantallomasta laitumesta mutaisen mutta silti kultaisena hohtavan sormuksen. 

    Samassa koko retkikuntamme oli koossa, sieltä pilvien seasta, väsyneenä ja matkaa tehneenä. Lexa antoi sormuksen heti Randomille. Vilho tajosi kallisarvoista pullovettään, sillä sormus saatiin puhtaaksi. 

- "Tässä lukee jotain, sisäpinnassa on kirjoistusmerkkejä" - sanoi haltija.

- "Onko se haltijakieltä?" -hihkui innostunut Lexa.

- "Ei ole, kaikki koukerot eivät aina ole haltijakieltä. Tämä on kreikkaa."  -  virkkoi haltija ja jatkoi

- "Sisäpinnalla lukee ἐλπίς eikä kaiverruksessa ole edes artikkelia. Me sanoisimme 'Elpis". 

- "Mitä se tarkoittaa?" - puhkui ilmoille kaikkien ajatuksen innoittunut Lexa. 

- "Se tarkoittaa 'toivoa'. Tämä on varmaan antiikin roomalaisten muistoja näiltä mailta. Heille kreikka oli maaginen kieli, kuten haltijakieli on meille. Mutta katsopa! Sehän sopii hyvin sinun sormeesi, eikä muuta ketään näkymättämäksi tai rupikonnaksi."

Me palasimme lampaiden ja lampaiden laitumien kautta vieraana näillä vuorilla. Mutta jotain oli muuttunut. Tiesin, että Lexa oli nyt juhlittu sankari, sormuksen herra. Hetken mietin mielessäni, että klonkuttaisin kaverini ensimmäisellä lähimmällä kivellä, ottaisin sormuksen ja olisin onnellinen – mutta sitten havahduin puistatukseen – kuka ikinä laittaisi mieleeni moista raakuutta, voisinko minä ajatella näin?

Laskeuduimme alas, se ei ollut helppoa, mutta nyt tuntui siltä että olimme ystävien joukko. Askeleet eivät olleet liikaa, niitä oli mukava ottaa tuollaisessa seurueessa. Aikoinaan, myöhemmin ajattelin että voisin olla tuolla paluumatkalla lopun elämääni. Kääpiöt iloisina, Lexa keskipisteenä. Vilho onnellisena, tietäjä terävimmilään, sanavalmiina ja haltijat fiksuina, sympaattisina ja ylevän kauniina.

 

 

Haltijat esittelyssä

Haltijat asuvat jugend-talossa Helsingin Katajanokalla. 

Pariskunnan naispuolinen haltija tunnetaan retkikunnassamme nimellä Mari tai Mariél, mutta hänen kokonimensä on Lactanmariél.  Mariel työskentelee päivisin taidegalleriassa Kruununhaassa. Lisäksi hän kerää ja myy antiikkia, sekä opettaa kuvaamataitoa kaupungin Montessori- ja Steiner-kouluissa. Monet Haltija ja huussi -lehden sisutusartikkeleista ovat Marin kuvittamia. Monen vuoden kokemus naisten jousiammuntajoukkuuen valmennustiimissä kuuluu myös hänen taitopakettiinsa.

Mariélin puoliso on Briöcas. Briöcas, tai kavereiden kesken Brikke, on päivisin vapaa taideharrastuksilleen, joita ovat kuvanveisto ja musiikki. Hän huolehtii perhen ruuanlaitosta ja pääpaino on biodynaamisella kasvisruualla ja japanilaisen keittiön herkuilla.  Briöcas on intohimoinen triatlonisti ja harrastaa iaidoa.

 Briöcas opettaa iltaisin työväenopistossa ikebanaa, haltijakieltä ja parcouria. 

Haltijapariskunta esiintyy duona musiikillisesti. Heidän yhtyeensä on Two Elves.  Siitä toivon mukaan ehdin kertoa myöhemmin.

Haltijat on rekisteröity ruotsinkielisiksi. Heidän ruotsinsa on korostukseltaan kauniaislaista, julkisesti mennään suomella, hallinnollisesti ja taloyhtiössä ruotsillla – mutta kotona puhutaan vain haltijaa.

7. päivä: Lisää porukkaa ja melkein häätö - Annikki kuviin mukaan

 Kääpiöiden kanssa pääsimme nyt mukaan kauppaporukkaan ja näin meidän majatalon ydinporukka ajeli upeaa laaksoreittiä läheiseen Saksaan kaupoille. Kaupoilta painelimme iltapäivällä Seefeldin hiihtokeskukseen takaisin Itävaltaan. 

    Vilhon puoliso Annikki saapui linjabussilla Seefeldiin ja nyt koko retkikunta oli täydellinen. Meitä on nyt kymmenen kaikkiaan ja kyllä me kääpiöiden kanssa toivottiin, että Vilhokin saisi vähän lisäryhtiä. Toki isossa kuvassa meillä on ollut ihan rentoa ja mukavaakin omassa alppikylässä, mutta pieni buusti ei olisi pahitteeksi retkille. Takapenkillä oli vähän tiivistä, kun palasimme Leutaschiin. Taas päällä oli rankkasade, sellainen yllätti meidät myös kaupoilla ja silloin parkkipaikka todella lainehti.

Naiset kyllä yleensä saavat aikaiseksi. Vilho se vasta keräsi ostoksia ja matkalaukkuja autonperästä, kun emäntä oli ehtinyt selvittää vuokrahuoneistoasiat perinpohjaisesti Annikin kanssa. Meille tuli häätö sieltä yläkerran poikamiesboxista keskikerroksen lukaaliin. Tässä kun oli kyseessä kaksiosainen vuokraus niin seurauksena oli uusi kolmiosainen asunto. 

    Kivaahan se oli. Meille tuli nyt oma huone pesuhuoneineen ja muutenkin lääniä oli enemmän, iso uuni, mikroaalto ja astianpesukone. Lexa ja Tyrkky hyppivät heti meidän uudella sängyllämme, kunnes Aholaita kivahti jotain. 

Vilholle tämä tiesi kiireitä, sillä hän sai aivan yllätyksenä tyhjentää tupansa. Yläkerrassa olisi toki voinut asua parikin päivää vielä, mutta muutto päätettiin hoitaa heti. Yllättävän nopeasti me kyllä saatiin pirtti tyhjäksi ja tavarat uuteen huusholliin, sellaista tuollainen joukkovoima on parhaimmillaan. Piti tyhjentää jää- ja juomakaappia, mutta keskimäärin meidän kalustomme oli aika pienellä alueella ja yläkerta jäikin kyllä melkoisen siistiksi. Kiva oli nähdä myös Vilho aktiivisena ja työn touhussa.

Näin tämäkin päivä meni "uudelleen järjestäytymiseen" mutta Vilho lupasi meille huomiseksi kunnon retken korkeuksiin. Nyt nostetta on, kääpiötkin tuntuvat valppailta ja toivo kunnon uudesta episodista heräsi.

6. päivä: Huoltohommia ja helteisyyttä. Vieläkin lähinnä leirissä

Olen huomannut sen, että Vilho nimittää saksankielisiä kansalaisia "germaaneiksi". Tässä on kysymys siitä, että rajalla liikkuessamme ja rajaa jatkuvasti ylittäessämme tuntuu turhalta luonnehtia kohdattuja ihmisiä milloin itävaltalaisiksi, milloin saksalaisiksi. Bayern muuttuu Tiroliksi ihan tuosta vaan ja kulttuurissa on enemmän samaa kuin erilaista. Lisäksi kotimaanmatkailijaa täällä paikat ovat täynnä – siis saksankielisiä eli turistitkin ovat tavanomaisissa paikoissa lähes aina "germaaneja". Kukaan ei koskaan oleta, että täällä joku ei puhuisi saksaa.

Tästä syystä olen huomannut, että Baijerissa/Tirolissa on loputon määrä mukavia kyliä ja kodikkaita taloja. Mutta silti pieni kulkija voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi, vieraaksi ja jopa eksyneeksi, jos erehtyy hetken miettimään tilannettaan.

Tässä ei todellakaan ole kysymys siitä, että näissä maissa koskaan kohdeltaisiin huonosti. Sen olen huomannut, ettei tosiaan kohdella koskaan heikosti. Mutta silti toisiaan tuntuu siltä, kuin olisi toistaitoinen muutenkin kuin kielen osalta. 

Minulla oli aikaa ajatella tätä, kun Vilho tuntui taas sössivän päivän ohjelmamme. Ilmeisesti Vilho oli viettänyt lomapäivänsä iltaa ja yötä kirjoittelemalla, kuunnellen musiikkia ja katselemalla nostalgisia tai muuten typeriä videoiden pätkiä. Jalkapalloakin tuo onnistui löytämään telkkarista.

    Niinpä koko majatalomme osasto Vilho nukkui pitkään, päästäen auringon taivaalle ja kaikki germaanit jo määrättömälle etumatkalle – kenet töissään, kenet retkitaipaleella. Haltijat ja tietäjä olivat lähteneet jo aamusta taksilla Seefeldiin päivittämään varustustaan ja ihastelemaan hyppyrimäkiä, mutta me puolituiset ja Vilho teimme kuitenkin "tiedusteluretken" Puitbachin solan suuntaan. Siinä hommassa ei tullut kuin korkeintaan kuuma. Missähän armeijassa Vilhokin on oppinut koulutuksellisen osaamisensa, kun retken menessä pieleen osallistujat saavat kärsiä?

Palasimme pian kotiin. Asunnolla juotiin olutta ja nautittiin kuumasta iltapäivästä. Huushollia laitettiin kuitenkin kuntoon, tiskattiin ja puunattiin keittiötä ja koottiin tavaraoita. Nimittäin retkikuntaan on tulossa lisäystä ja kaiken pitää olla taas reilassa. Teimme osuutemme kierrättämisessä ja lajittelussa, kaikenlaisessa puuhastelussa. Joku pesi vähän maastopaitaa, kukkiakin kasteltiin. Ehkä päivä ei mennyt kokonaan hukkaan, mutta päämäärämme tuskin tuli lähemmäksi.

 ***

 Yö tulee täällä päälle vahvasti ja silloin kaikkialla on täysin pimeää ja hiljaista. Yön laskeutuessa minun oli taas helppo palata mietteisiin ulkopuolisuudesta. En ymmärrä vieläkään näitä germaaneja. Päivisin täällä menee autoja valtavasti. Jos asuu sopivassa kohdassa, huomaa, että kauttakulkuliikenne on loputonta. Vaikka ympärillä on hiljainen, kädenlämpöinen kylä, saattaa sen raittia kulkea melkoinen karavaani autoja ja moottoripyöriä matkalla eteenpäin.

Moottoriajoneuvojen lisäksi kulkee pyöriä, sähköpyöriä ja juoksijoita sekä reippaita kävelijöitä, saattaa joku juostakin. On sauvakävelijää ja kiipeilijää, liitovarjoilijaa ja joka tapauksessa loputtomasti reippaita vanhuksia, joiden lomaparatiisi alppialue tuntuu olevan.

Päivärytmi on näillä kansalaisilla toisenlainen kuin meidän leväperäisessä ryhmässämme. Väki nousee aikaisin ehtiäkseen kaikkiin aktiviteetteihin ja ajoissa korkealle vuoristossa. Vetelehtiminen, torkkuminen tai muu vähemmän tervehenkinen toiminta ei kuulu asiaan sen enempää kuin meidän retkikunnan helmasynti, juopottelu tahi valvominenkaan. Pimeään aikaan tämä kotikylämme hiljenee täysin, sillä tämä ei ole läpikulkureitti. Yökerhoja, myöhäisiä baareja tai muuta häiriötä aiheuttavaa ei näistä keskuksista löydy.

    Sääntöjä, kieltoja ja estettyjä parkkipaikkoja sen sijaan löytyy melkoisen paljon. Lisäksi on normeja, sellaista tapakulttuuria ja toimintamalleja, jotka tarttuvat hanakast kuin raitis ilma keuhkoihin. Jos vuoret eivät olisi niin estottomia, suuria ja kontrolloimattomia itsessään, toisinaan täällä voisi kuvitella olevansa suuressa ulkomuseossa tai loputtomassa Seurasaaressa. 

Vuorilla on kuitenkin omat sääntönsä.

Absoluuttinen paha: Tutustumispaketti

Mitä on absoluuttinen paha? Mitä se on?

Minulle isäntä, päämäärä ja tehtävä. Absoluuttinen paha on absoluuttisen todellinen, käsitteellisesti abstrakti, – mutta hyvin tuttu koettuna. Palvelen absoluuttista pahaa, annan sille kasvot, mutta ennen kaikkea – käden. 

Absoluuttinen paha on... absoluuttista. Parempi olisi sanoa "absoluuttinen", sillä se/hän on olemassa. 

On niin helppoa, kulkea hänen jalanjäljissään, ylistää ja jatkaa hänen tekojaan. Olla hän, jakaa tulikastetta, toteuttaa– todellakin execute.

 Mitä voisinkaan puhua resursseista, luottokorteista, passeista ja koko maailman manipulaatiosta. Rahaan, valtaan ja... viihdykkeisiin voi kyllästyä; – aivan niin, kyllästyä perinpohjaisesti. Mutta itse pahuuteen ei kyllästy koskaan.

Sillä pahuudessa mikään ei riitä.

Ymmärrän, ettette ymmärrä. Otetaan siis esimerkkejä, vertauskuvia ja paraabeleja. Siihen, olette taatusti tottuneet, ettekö vain, lapseni?

Siltä kuuluisalta "valon" puolelta löytyy helppo esimerkki. Jeesus Nasaretilainen tunnetaan "Jumalan poikana",  miehenä joka otti kuolevaisen ruumiin ja kuinka ollakaan, kärsi ristinkuoleman. Työtapaturmia sattuu, c'est la vie. Ei hän ollut absoluutisesti hyvä tai muutakaan, vaan jalkautunut jumalan edusmies. Ihmisten keskuudessa kannattaa toimia ihmisenä, se on huomattu varhain. Näin mekin mennään. Tässä sitä kierretään maata.

Mitä muuten Jeesukseen tulee, niin tuttu kaveri –itsepäinen kuten useimmat juutalaisaktiivit ja fiksu. Ei tullut kauppoja meille, mutta siitä episodista avautui loputon markkina vastarintatoiminnalle. Ja se jarno joka kuvitteli, että head hunter on joku uudehko ilmiö, niin my boy! Sovitaan hinnasta ja samalla sovitaan kaikesta muustakin. Se mikä ei ole kaupan, myytiin hetkeksi jo jollekin toiselle.

Minulla – jos ollaan rehellisiä – on vain kalpea aavistus siitä, mitä on absoluuttinen paha. Työnantajani edustaa jotain suurempaa, rajatonta, valtavaa. Meidän rekoissamme ja kuorma-autoissamme, toki joskus aika pienellä kirjaimella, lukee aina Evil has no boundaries. 

****

Näen käsien nousevan ja typerien kysymysten syttyvän siellä! Mitä ihmettä rekat, kuorma-autot ja tarrat tähän liittyvät?

  Naapurin porukka  – juuri tämä valon ja välittämisen kirkko – keksi tuhat sivua hyviä myyntipuheita ja miltei tyhjenisi pajatson iskulauseista. Meidän markkinointiporukkamme tarttui ensimmäisenä tuohon "Tie, totuus ja elämä" - riffiin ja rakennettiin sitten siitä eteenpäin. Missäs sitä rekkaa muualla pukkaa kuin tiellä.

    Jokainen tietää että, kaikki tiet johtavat helvettiin. Näin se on ja meidän firmamme päällystää ne hyvillä aikomuksilla, ynnä lisäksi kaikki duunataan täysin korruptoituneesti. Tiebisnestä paremmin hankkii ainoastaan rakennus- tai lääkealalla, mutta niitä kytätään ihan "saatanasti". Mitä tulee järjestäytyneeseen rikollisuuteen, niin jonkun sekin piti järjestää.

***

    "Totuus" puolestaan on sopimuskysymys. Tarvitsee vain lukea tämän päivän lehtiä, niitä nykyjulkkisia eli"asiantuntijoita" ja muita koulupudokkaita joita olemme sinne sirotelleet.  

    Ketä kiinnostaa asiantuntija, joka puhuu totta? Oikeasti! Mehän haluamme vain kuulla, kuinka asiantuntija "täräyttää suorat sanat", "kertoo nyt näkemyksensä" tai – herranjestas - "varoittaa"!

Asiantuntija voi olla myös huolestunut tai nähdä huolestuttavia piirteitä tai jopa muistuttaa riskeistä! 

Lue eteenpäin. Klikkaa. 

Me päätämme. Toisille se on tissit, toisille peppu, kolmansille herkkä hauisveikko grillin ääressä tai vartissa valmistuva "arjen herkkuruoka". Anna tulla, meille se sataa. Katso ihmeessä Nollu Noupadin rohkea asu. Niin ja tärkeämpää: Hieno ele kiekkolegendalta (joka ei tiedä mikä on "ele" tai "hieno", mutta sinähän menet nekin typeryydet katsomaan).

    Ja sitten kun joku kuolee, kerrotaan siitä komeasti, sitten kerrotaan sen kuoleman kokemisesta muiden päiväperhosten suulla, kavereiden arvioista edesmenneestä ja nollajulkkiksen reaktioista; Niin ja vielä nollemman eleistä johonkin vainajan tuottamaan ja lopulta vielä kuolinilmoituksen julkaisusta.  Tottahan tämä kaikki on, tämä on totuus. 

Totuus. Totuus. Totuus.

Kunpa osa tyypeistä voisi kuolla monta kertaa. Onneksi sillä tiellä on tulijoita.

Joten ei muuta kuin hyvää matkaa reitille tie, totuus ja elämä. Kaksi ensimmäistä on meidän korporaation hallussa ja voit ihan keskenäsi miettiä, minkälaista "elämää" elelet; Siihen sun elämääs ei varmaan pääse tietä pitkin eikä nettiyhteys toimi lainkaan. Vapaana päästele pikitiellä ja kuolaat luurista kun naapurin koira on just ottanut hauska ilmeen somessa ja rouvankin puskurit näkyy samassa kuvassa. Meillä on sellainen "vapaa kaveri "myyntiosaston maskottina kahvihuoneessa, sen nimi on hukkunut eskimo tonnisessa jääkimpaleessa.

Netti on kyllä kiva, ei siinä mitään. Itse pidän myös kirjoista. Muistatteko, niitä vanhoja paperipinkkoja, joissa on puremisen kestävät kannet. On oikeita sivuja, kieliä ja käännöksiä, miettikää miten alkuperäistä?

Ajatelkaa vaikka miten Bulkakovin kirja kääntyi suomeksi? Niin, katsokaapa vaikkapa meidän Zuuglesta alkuteoksen nimi, tehän tomppelit ette tiedä enää edes sataako pihalle, ellei puhelin sitä kerro.

 Mutta sen vaan sanon, että kun Saatana saapuu Moskovaan, niin sitä pikku tarinaan sivujuonteineen te että unohda kyllä koskaan. 

5. päivä: Kotikylä ja melkoinen annos forellia

Olemme tänään vain perusleirissä. 

Alan ymmärtää vuoristoreissujen hankaluuden henkiselle kantille, sillä ympärillä on määrätön vuoristo mahdollisuuksineen, mutta jokainen päivä ei pysty tekemään pitkää, täysmittaista reissua. Tasaisellakin upeat vuoret ovat maisemana taustalla, eivät jätä ajatuksia rauhaan – muistuttavat, että olemme tasamaalla, poissa reiteiltä joita varten tänne tultiin.

Päivä on kyllä ihan kaunis, ihan hyvä vuoripäivä siltä osin tarjolla, mutta Vilhon mukaan pitää palautua. Ei siis rinteeseen,  vaan ensimmäistä kertaa kotikylään.

 Kylä on pienehkö, mutta erittäin elinvoimainen. Tietysti tämä on siisti ja täynnä kukkalaatikoin koristeltuja taloja. Muutama iso hotellikin on, mutta tirolilaistalot ovat niin tavattoman sopusuhtaisia, että hobbittikin voi tuntea kateutta. Onhan kotitalommekin valtava, mutta sen mittasuhteet ovat sellaiset, että se tuntuu kotoisalta ja sopivalta. Näissä on kyllä oma taikansa näissä maatalo/omakotitalo/lomahuoneistoyhdistelmissä. Sitten on puu-uunipizzeriaa, perinteisiä paikallisia ruokapaikkoja, hakimin pitämä pikaruokapaikka ja turistien matkapuistopaikka.

Aivan asuntomme tuntumassa on suuri lohilammikko, joka paikallisten mukaan on järvi.Täällä viljellään tosissaan forellia ja valtavat laiturit halkovat pikkujärveä Anttila valokuvasi forelleja museokamerallaan ja sai tähtäimeen myös nokikanoja. Samaan aikaan Tyrkky kompuroi ja putosi sivummalla matalaan lohialtaaseen, josta Aholaita hänet kiskoi jupisten ylös. Lexa oli miltei järkyttynyt, mutta henkilövahingoilta vältyttiin.

Anttila paineli kalakasvattamon myymälän ja tinki kalaa kolmasosahintaan. Tässä vaiheessa tietäjä, haltijat ja Vilho lähtivät kohti viinakauppaa eli kylän supermarkettia.

Anttila alkoi paukuttaa suomeksi pitkää selitystä siitä, että nyt pitää lohta myydä edullisesti kun sitä tullaan ihan Suomesta asti ostamaan. Seurasi loputon litania muuta selitystä ja valtava määrä viittelöintiä käsillä. Aholaita seisoi vieressä hämmentyneen. Kieltitaitoinen Tyrkky ei osannut päättää, häpeisikö enemmän märkiä vaatteeitaan kuin suomea polottavaa kaveriaan.

Aika moni kalojen punnitusjonossa eli kassalla ollut asiakas tuntui ajattelevan, että kyseessä on savustamo-kasvattamon jonkinlainen PR-temppu ja joku livautti taikasanan "Gimli" suupielestään. Porukka taputteli ja hurraili, puntaritisikille ei ollutkaan niin kiire. Täällähän kävi oikein konkreettisesti pesunkestäviä kääpiöitäkin, vieläpä epookkikostyymissä

Anttila on just tuollainen. Ne kalat eivät lopulta maksaneet mitään – kolme isoa vonkaletta, jotka selkein käsimerkein näytettiin ja käsiä levitellen kuvailtiin. Siinä otettin sitten esityksen jälkeen kaverikuvia ja sometettiin  Tyrkky taisi jossain välissä – sujuvalla saksalla – ohimennen kiitellä kalasaaliista ja pahoitella toverinsa  "suorasukaisuutta".

    Mehän mentiin sitten kääpiöiden kanssa siihen rannan savustamoon kalasaaliin kanssa. Savustuksen jälkeen saatiin eteemme reissu paras ateria ja söimme viiteen pekkaan valtavan määrän todella maukasta forellia perunasalaatin kanssa. Tyrkyn vaatteetkin ehtivät siinä tohinassa kuivua.

Palasimme asunnolle pitämään  kunnollisen ruokalevon.

Vilho ja tietäjä palasivat viinakaupasta, haltijat ostivat tuliaisia ja hääräsivät tunnin vuorikristallikaupassa. Vilho nakerteli jotain ruokaa asunnolla, tietäjä ja haltijat söivät kylpylällään.

 Jalat olivat kipeät,palautuminen paikoillaan  mutta odottelu käy hermoille. Ja mitä me odottelemme – Can you tell what were waiting for, Señor?

4. päivä: Sateinen seikkailu - muuttuvia mielialoja ja kuluttavia kilometrejä

 Seuraava harjoituksemme muistutti kovasti ensimmäistä lenkkiämme. Tuttujen aamupuuhien jälkeen menimme jokivarteen ja jatkoimme siitä tällä kertaa länteen, ihan kirkolle asti. Sää oli jollain tapaa epävakaa, mutta kuumahan lopulta tuli. 

Kirkolle päädyimme ihan reitin takia, mutta näissä kylissä tottuu siihen, että samat sukunimet toistuvat taloilla ja yrityksissä. Näitä nimiä näkyy myös hautakivissä, myös isäntäväen nimi osuu heti silmiin. Sama tapahtuu sankarihautojen monumentissa. Niin kovin moni kylän mies ja poika oli henkensä menettänyt, etupäässä sodan loppupuolella. Siihen samaan mielettömään myllyyn hukkuivat, mihin suomalaisetkin samaan aikaan. Mutta kuka voisi olla niin paha, että käynnistäisi tuollaisen tuhon uudestaan, meidän aikanamme?

Näissä mietteissä jatkoimme metsäisemmälle polulle ja puissa rääkyivät närhet. Pian nähtiin musta Tirolin orava. Vilho osoitti niityn kohdalla Hohe Munden suuntaan. Se olikin todella upea pilvien keskellä.

Sitten noustiinkin tietä pitkin jokivarressa. Minuin mielestäni se oli puro, mutta haltijat muistuttivat, että melkoisen pienistä vesistä tulee jokia, joet virtaavat mereen ja – meri on se, mitä tämä maailma todella on.

 

 Kävimme lopulta korkeudessa 1765 metriä. Siellä oli mukava majatalo, Wettersteinhut, mutta emme menneet sinne.Alkoi sataa oikein iloisena kuurona, menimme kuusien alle. Lähellä oli toinenkin taverna, Almstube. Sinnekään Vilho ei päästänyt meitä, vaan olimme sateenvarjon alla kuusikossa. Lampaat olivat täällä suuria ja sympaattisia, ne katsoivat meitä liiankin ymmärtävinä. Aholaita meni rapsuttamana mustaa lammasta, puhui sille tottuneesti. Pitääköhän lampaille puhua karjalaa, vai oliko Aholaidalla joku muu taika? "Elä sinä pelkää minnuu, siähän oletkin nätti, myöhän ollaan miltei samankorkusia. Uso pois, sae loppuu."

Lähdimme paluulenkille Schöneggin kautta. Kaikki olivat mielissään siitä, että käännyimme takaisin päin. Välillä satoi,, mutta jatkoimme korkeudessa 1640 metriä mukavaa polkua. Vuoret näyttäytyivät välillä, katosivat toisinaan. Valkoista harsopilveä syöksyi lisää sateesta. Minusta tuntuu, että olemme kokonaan hukassa. Millään puuhallamme ei ole tarkoitusta tai päämäärää. 

Pidimme kuusen alla tauon. Vilho söi itävaltalaisia retkimakkaroita, samoin tietäjä. Koska nyt ei ollut niin kuuma, vettä oli repuissa vielä jäljellä ja join karpalonmakuista urheilujuomaa. Masensi, sadetta tuli toisinaan kuonolle kuusen oksienkin kautta. 

Lexa kipitti naapurikuusen luo haltijoiden luokse. Hän antoi naishaltijalle pienen Haribopussin, juuri suosikkimme, sen lakunauhan, jossa lukee Rotella. 

- Haluan kiitåä siitä, että pelastitte jo kerran retkikunnan, sanoi Lexa.  Naishaltija hymyili, otti lahjan vastaan,  avasi paketin ja puri siitä puolet, antoi toisen puolen Lexalle, ja sanoi:

- Minä luulen että te olette pelastaneet retkikunnan jo monta kertaa.

Myöhemmin, tauon jälkeen minun oli helpompi jatkaa. Haltijan hymy oli sulattanut sieluni jääpuikot ja jaksoin taas tallustaa. Mutta tietenkin tiesin sen sisälläni, että sehän oli pikkuinen kaverini Lexa, joka oli naiivisti taas toiminut, ylittänyt soveliaat rajat ja saanut tämän aikaan.

Edessä oli kuitenkin loputon laskeutuminen pitkin jokilaaksoa. Täältä kunta ottaa vetensä ja näiltä rinteiltä kerääntyy se joki, joka alhaalla juoksee loputtomana. Vilho myönsi meille juomatauon joelle tultaessa, mutta  se oli viimeinen. Edessä oli määrätön määrä ensin laskeutumista, sitten loputtomasti tasaisia kilometrejä.

Vilho teki selväksi sen, että retki oli mitätön. Emme käyneet kuulemma oikeasti korkealla ja pilvet veivät kiinnostavat huiput piiloon. Kuljimme silti nuo 21 kliometriä loppuun asti, oli retki miten mitätön tahansa. Mielestäni Vilho on tunteeton kone, sitkeä mutta sieluton. Hoikat pitkät jalat loputtomissa juoksutrikoissa ja takavuosien teknisiä maratonpaitoja väreissä, joiden season  on jo poistettu Netflixistä. Hyvä se on tuolla kattauksella painella, johan siinä peikot nääntyy ja örkit taittaa niskansa perässä ravatessaan, mutta yritä siinä tavallisen luodun pysyä mukana. 

Asunnolla hoidimme huollon. Kääpiöt joivat olutta ja radleria, mekin teimme niin. Tyrkyn aloitteesta lähdimme koko porukka kylälle Hakimin katuruokapaikkaan syömään kebabia. Siis me ja kääpiöt. Tyrkky puhui Hakimin kanssa turkkia, pian Anttila vaahtosi isännän kanssa jalkapallosta, siinä mentiin Turkin liigaa ja Bundesta. Aholaita söi paljon ja paljon hän olikin hiljaa. Palvelu oli loistavaa, mutta itse törmäsin pariinkin kielimuuriin. Suomessa olen oppinut olemaan hiljaa, ja usein panostanut siihen merkittävään hiljaisuuteen omana repliikkinäni. Mutta kovin usein joku kokeneempi tuppisuu on vientyt senkin repliikin nimiinsä.  Mutta porukka hoiti tämän päivällisen, kiitos kielitaitoiset.

    En edes halua ajatella mitä muut retkikunnan jäsenet tekivät tai heidän hierontatilauksiaa tahi reilun kaupan papu/itu-sotkujaan. Joimme olutta, pillastuin – tai siis melkein pillastuin. Olisin haastanut riittaa, mutta yö oli pimeä, musta ja kylä täydellisen kuollut. 

    Itkin pikkuisen, kääpiöt saatttoivat meidät kotiin. Asunnolla Vilho joi appelsiiniviinaa ja kuunteli vanhaa hämymusiikkia, ärsytti. Huolimatta pahasta tuulestani, nukuin hyvin ja olin kiitollinen saamastani lämpimästä ateriasta. Silmät lupsuivat, mutta Lexa vaan naureskeli – "Taisi Derkku-Matti kutsua!". 

Nukuin hyvin – kunnes aamulla näin kamalaa unta; Unessa lensi Kuoleman enkeli ja osoitti kahta puolalaista kylää.

Tietäjä esittelyssä

 Meille on tullut paljon kysymyksiä tietäjästä ja hänet on nähtävästi pakko esitellä.  Asiakkaan sana on laki (heitä on verkkoseurannan mukaan tosiaan ainoastaan yksi).

Tietäjät tarvitsevat aina yrttejä ja muita kasveja mikstuuroihinsa. Aika helposti oli haarukoitavissa, että Metsälän takamaille Helsingissä toimitettiin usein klassisia rohdoskasveja. Siitä ilmansuunnasta yhytimme retkikuntamme tietäjän Randomin.

Random on oikealta nimeltään Randolf Kultainen. Hän on aina ollut ihan pikkuisen äkkipikainen luonteeltaan ja melkein iänkaikkisesta asti kaikki ovat kutsuneet häntä sattumoisin Randomiksi. Mutta ne kultaiset glitter-kuteet löytyvät tarvittaessa vieläkin.

Random asuu Kustaankartanossa. Se on kaupunginosa, jota naapureina rajaavat Käpylä, Metsälä ja Maunula, oikeastaan myös Oulunkylä. Mutta todellisuudessa näiden maantieteellisten määritelmien taakse kätkeytyy erittäin suuri helsinkiläinen vanhuskeskus, jota harva haluaa ajatella kaupunginosana  – tai nyt ylipäätään ollenkaan.

    Random on varmaan ainoa, joka on hakeutunut vanhuskeskukseen vapaaehtoisesti. Kun keskimaalainen tietäjä haluaa kadota maailman valokeilasta, se onnistuu hienosti vanhainkodissa. Koko yhteiskunta on täydellisesti unohtanut vanhukset ja ummistaa silmänsä kaikista heidän asioistaan, kunhan vain hoitomaksut järjestyvät ja pahveihin saadaan sopivat tunnusluvut. Haltijalle raha ei ongelma ja tarvittava sosiaaliturvatunnuskin järjestyi ihan konkereettisesi käden käänteessä. Mitä tulee tuohon vanhuuteen, niin Randomillahan on ikää jossain 500-5000 vuoden välillä, joten siitä se tuskin jäi kiinni.

Tietäjällämme on vanhuskeskuksessa oma huone, täydet kulkuoikeudet ja avaimet kaikkialle. Palvelurakenteessa oli aikonaan pieniä puutteita, mutta kun Random muutti kaksi lähihoitajaa pariksi viikoksi vanhukseksi, alkoivat asiat muuttua. Lopullinen korjaus epäkohtiin saatiin silloin, kun Random kiivastuessaan muutti ylilääkärin viikoksi lähihoitajaksi. 

Joskus tuollainen pikku loitsuminen voi puhdistaa ilmapiiriä ja kannustaa työyhteisöä parempiin suorituksiin.

Random kulkee siis vapaasti, ateriat ovat korkeatasoisia ja seura sekä on kokenutta että kultivoitunutta. Keskuspuisto on lähellä, Random juttelee mielellään vanhojen puiden kanssa ja kerää kasveja. Lähellä Käpylässä on Alko ja poikkeuksellisen sofistikoitunut K-kauppa. Hänellä on huoltomiesten tallissa oma Harrikka. Randomilla on kantapöytä/tuoli/kolpakko läheisessä Olutravintola Janossa Mäkitorpantiellä, eikä niihin kajoa kukaan (tiedätte miksi). 

Random pitää hiljaisuudesta – ja vanhoista ihmisistä, joiden sanaton katse kertoo enemmän kuin kymmenentuhatta twiittiä.

3. päivä: Kaupoissa, lepoa ja odotusta

 Aika merkillistä toimintaa oli se, että Vilho nukkui yhteen asti. Lepopäivän moni ymmärtää, mutta puuhan mittakaavasta on välillä vaikeaa pysyä perillä. 

    Lopulta kuitenkin auto lähti Saksaan kaupoille, niihin samoihin Krünin myymälöihin pitkin sitä vuoristoista venkuratietä. Paitsi että ainostaan kääpiöt otettiin mukaan. Ihmeellistä sorsimista, mutta johto tekee miten parhaaksi katsoo.

Anttila piti huolen siitä, että juomat eivät enää lopu kesken,. Vettä, urheilujuomaa, olutta radleria ja viiniä tuli uskomaton määrä autonperästä. Aika edullisia ne olivat, se ei yllättänyt. Tyrkky oli valinnut ruokia – pääpaino oli helpossa valmistuksessa ja nopeissa kaloreissa. Vilho haali lisää nallekarkkeja ja retkimakkaroita, näitä itävaltalaisten erikoisuuksia. Se myös maksoi kaiken.

Parvekkeella on meillä nyt kaksikin kressilaatikkoa, jotka menestyvät hyvin. Tuollainen miniviljelmä maksaa täällä 49 senttiä ja se tekee heti hobbitille kotoisen olon. Kaupassa oli myös ihan oikeassa suuressa ruukussa basilica, mutta Anttila nappasi sen pois Vilhon kourasta liian kalliina (2, 49 €). Aholaita löysi miesten juoksusukat halvemmalla kuin Suomesta. Jupisi vielä jotain, että näitähän tässä touhussa kuluu...

Olimme Lexan kanssa pihalla. Täällä on tosiaan kissakin ja aurinkotuolien lisäksi jotain lasten leikkipaikkoja. Lexa meni hyppelemään trampoliiniin tai mitä ne aidatut pomppupaikat ovatkaan. Tunnelma on odottava ja ennen kaikkea odotamme huomista.

Hobbitit esittelyssä

    Hobbittien identiteettiä määrittää ensinnäkin se, että tunnetuimmassa alkutekstissä meitä kutsutaan nimellä "hobbit". 

     Suomennoksen tuloksena kaksoiskonsonantti on vaihtanut paikkaa ja suomeksi olemme "hobitteja". Herkempi alkuperäiskansa saisi tästä jo tuntuvan identiteettikriisin, mutta se ei ole meidän juttumme. En oikein itse tiedä miksi kaksois-b on niin hankala juttu, joten olen itse ihan mielellääni koko ajan vain hoBBitti. 

    Ihan sivumennen sanoen ymmärrän myös meitä "suomalaisia", sillä käsittääkseni kaikkialla maailmassa ihmiset kiinnostuvat pikkusen, kun ollaan "aus Finnland"ja puhutaan jossain finlandesea ja ollaan muutenkin niin finnische ja Finlandia sitä ja tätä. Tunnelman voi missä tahansa muurata ihan kunnolla, kun kertoo, että omissa porukoissa ollaan kuitenkin "suomalaisia Suomesta".  Siis: Finnit kuuluu teini-ikäisten naamaan, mutta kohteliaana pienen maan ihmisenä "olen sulle vähän aikaa Finn." 

    Tai sitten tämä, että kun joku kauhistelee kohteliaisuuttaan,  "että minä en nyt taida osata yhtään suomea" – ja vastaanottavan suomalaisen äidinkieli onkin svenska. Mutta pienet joustaa; uskokaa, kokemusta on.

***

Kuten kävi ilmi, asun pikkuserkkuni Lexan kanssa Kontulassa rivitalossa. Meillä on tosiaan pyöreä ovi, mutta muuten huusholli on melkoisen tavanomainen. Kodikas, ennen kaikkea.

Hobbitit ovat suuren pamauksen jälkeen toimineet hyvin vahvasti puutarha- ja metsäalalla. Puu-rakkaana lajina mekin teemme Lexan kanssa taimikon istutusta kesäkaudella. Sehän on sellaista yksinäistä puuhaa, eikö kukaan koskaan näe mistä ne taimikot metsään tupsahtavat. 

    Talvikaudella olemme töissä kauppapuutarhoissa eli Suomessa se tarkoittaa kasvihuoneita. Hobbitit ovat melkoisia viherpeukaloita ja kasvihuoneet ovat etenkin talvella hiljaisuuden tyyssijoja. Työ on puitteiltaan rauhallista ja palkitsevaa. Ja näkymätöntä.

Tietokonepelit, etenkin verkkopelaaminen on meillä intohimona. En haluaisi kehuskella, mutta mestaruuksia löytyy enemmän kuin oikeastaan keneltäkään, ainoa varteenotettava kilpailija on minulla aina ollut tuo Lexa.  Lexa on hobbitiksikin pieni ja on aina joutunut taidokkuudellaan korvaamaan vähäistä varttaan. Kaveri on aika lailla tunneihminen, herkkäkin, mutta tekniikka sillä toimii. Minä olen enemmän periksiantamaton ja ratkaisukeskeinen. Lexan suku tulee Lahden Messilästä.

Kun me haettiin retkikuntaan väkeä, niin Lexahan se oivalsi heti: Kysytään kaupan tytöiltä. Nimittäin kauppapuutarha, jossa olemme töissä, on kiinteästi kytköksissä suureen pohjoismaalaiseen puutarhakauppaketjuun. Me vietiin Vantaan suurmyymälään pakettiautolla taimia tässä yhtenä päivänä ja varmistettiin se, että ehdittiin mukaan myyjien kahvipaussille. Lexa pisti pullat pöytään ja kuulumisten jälkeen kysyttiin: Onko meillä muuten asiakkaina haltijoita tai tietäjiä?

    Porukkahan tietysti kysyi, olemmeko tosissamme ja mehän sanoimme olevamme. Sitten me todettiin melkein yhteen ääneen, että "jos te ette satu tietämään, niin eihän sille sitten mitään mahda." No, jokainen tietää että kaupoissa käy aika monenlaista väkeä ja ne kovin anonyymit kassaihmiset tietää ja näkee kaikenlaista. Mimmit laittoivat parin päivän päästä sähköpostia muutamasta haltija/tietäjäoletetusta ja vaatimuksen siitä, että pikkujouluihin on tuotava valkoviiniä ja sitä mun kuuluisaa sienipiirakkaani. It's a deal.

Edessä oli pari tapaamista listattujen henkilöiden kanssa, vastahakoisia matkakumppaneita, jotka kuitenkin suostuivat. Kaikki jupisivat, "että jotainhan tässä on tehtävä."

Joten tässä ollaan, retkikuntana. 

Ja kuten huomasitte, kun viimein tuli se kohta, jonka olisi oikeasti pitänyt olla "enimmäkseen hobbiteista" niin sehän se vasta olikin jostain muusta.

2. päivä: Arnspitzen rinteille - avauspäivä on kuuma ja rankka, mutta lopultakin antoisa

Koko seurue saatiin todella aikaisin liikkeelle. Eilinen suurväsymys vei koko porukan aikaisin unten maille ja siten ensimmäinen maastopäivä käynnistyikin varhain. Me nousimme 0755 ja tuvassa puuhasteluun jäi aikaa. Germaniassa mikroaaltouunin kokoiset miniuunit ovat ilmeisesti yleisiä ja sellaisella Vilho viritti lämpimiä aamiaisleipiä. Pöytätilaa asunnossa on hieman heikosti tai ainakin sähköpisteitä on sen verran vähän, että uunia ja kahvinkeitintä sai siirrellä pikkuisen edestakaisin. 

Mutta saksalaiset sekaleipäsiivut olivat hyviä salameineen ja, ihme kyllä, Vilho keitti myös maittavaa kahvia. Reput pakattiin Vilhon mallin mukaisesti ja tavaraa tuli melkoisen paljon. Kaverini Lexa söi saman tien osan nallekarkeista, joten ne piti varustarkastuksessa korvata ennen kuin päästiin liikkeelle. 

Meidän kylämme nimi on Weidach ja koko seutu on nimeltään Leutasch. Me marssimme Vilhon perässä kohti Gassea, naapurikyläämme pellon toisella puolella. Gassen kylästä etsittiin polkua Gehrenspitzen huipulle, mutta sitä ei löytynyt. Osa porukasta jo epäili, että valitsemamme opas olisi toistaitoinen. 

    Itse olin ihan tyytyväinen ettei polkua löytynyt, sillä mainittu Gehrenspitze oli aivan valtava vuori ja rinne nousi oletetussa paikassa miltei pystysuoraan. 

 

Vilho se vain jatkoi tasamaata pidemmälle ja ajatteli kiertää mainitulle vuorelle takakautta. Olisiko sitten katsonut sitä retkikuntaa vähän tarkemmin, kun vielä kerran suunnitelma muuttui? Nyt valittiin kuulemma helpompi reitti ja pienempi vuori. Helpompia reittejä on yhtä vähän kuin ilmaisia lounaita, sen tulin kyllä huomaamaan päivän edetessä.

Mutta sää oli aivan mahtava! Lämmin kesäpäivä, ei liian kuuma, sillä pilviä oli taivaalla mukavasti. Seutu on todella kaunista, pihat hoidettuja ja ihmiset reippaita. Siellä täällä alppitalojen lomassa on pieniä kappeleita ja talot ovat komeita. Vastaan tuli perheitä kävellen ja pyörillä, muutamia eläkeläisiä mutta etupäässä ihme kyllä vähän nuorempaa väkeä. Vilho oli jo varoitellut, että Germaniassa eläkeläisiä riittää kaikille poluille ja jokaikiseen kylään määrättömästi.

Me painelimme Arnin kylään ja ennen kaikkea sen vuorelle, Ahrnspitzelle. Paikkaa kirjoitetaan kahdella tavalla, h-kirjain taitaa olla paikallinen lisä. Me nousimme jokirannasta Satteltal-nimiseen laaksoon ja se oli vielä suhteellisen helppoa hommaa. Satulalaakso oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Meidän haltijamme Random jaksoi kävellä hyvin korkeasta iästään huolimatta, samoin homma oli aika leikinlaskua haltijoille. Me hobbitit saimme kyllä pistellä aika tavalla pysyäksemme perässä, samoin kääpiöt. Jos harjoitus on tällainen, minkähänlaista on se varsinainen vuoripuuha?

Olimme ihan läpimärkiä Satteltalin korkeimmassa kohdassa. Korkeutta oli 1495 metriä. Kohtasimme koko päivänä tusinan verran ihmisiä tällä reitillä, loppupuolella emme enää ketään, vaikka olimme ajoissa liikkeellä.

    Sitten alkoi se totinen nousu. Nyt mentiin tosissaan aika jyrkkää kävelypolkua, eikä mennyt kauaakaan kun metsä muuttui valkoiseksi kivikoksi. Kivikossa oli kuuma, tuntui kuin menisimme koko ajan lähemmäksi aurinkoa. Vaikka olimmekin vehreälllä vuorella, tunnelma oli kuin autiomaassa. Kuivia, pölyisiä valkoisia kiviä ja käkkyrämäntyjä siellä täällä aluskasvillisuuden muuttuessa karummaksi. 

Vilho pysähtyi vasta 1800 metrissä. Olimme kävelleet yli kolme tuntia helteessä ja nousseet koko ajan viimeiset kaksi tuntia. Vesipullot tyhjenivät ja nallekarkkipussit rapisivat. Aholaita jupisi hiljaa partaansa ja muut kääpiöt olivat hiljaista poikaa. Kaverini Lexa näytti siltä, että itku tulee justiinsa. Haltijat vaikuttivat mietteliäiltä. Haltija sytytti piippunsa ja katsoi alas laaksoon.

Niin se laakso! Täältä näki jo melkoisen kauas, sekä reittimme laaksoon että myös alueen päälaaksoon. Uusia vuoria tuntui nousevan koko ajan maisemaan joka suunnasta. Paitsi eteenpäin emme nähneet, edessä oli edelleen jyrkkä, loppumaton rinne. Kumpujen taakse ilmestyi kyliä ja teitä, joista ei aiemmin ollut aavistustakaan. Pilvetkin olivat näyttäviä, kun olimme lähempänä niitä kerrankin.

Vesipulloni, molemmat, olivat tyhjiä. Olin niin uupunut, etten jaksanut edes syödä kaikkia nallekarkkeja, vaikka sekin olisi taatusti ollut kiellettyä. Vilho käski kerätä kamppeet ja valmistautua jatkamaan. Mutta ennen kuin mentiin, hän nosti minut reppuunsa. Näin kuinka tietäjä kopisti piippunsa tyhjäksi ja nosti yllättävän helposti Lexan maasta harteillensa. Sitten matka jatkui.

Pääsimme harjanteelle, korkeus oli nyt 1965 metriä ainakin muistelisin niin. Täältä näkyi ties minne. Vuoritouhun viehättävyys alkoi paljastua: Oli hienoa olla pilvien tasalla ja ihailla korkeudesta yleviä maisemia. Ilma oli raikasta ja vuori todella palkitsi kapuamisen juhlavuudellaan. Kääpiöt kävivät sivummalla tutkimassa uhden luolan, mutta ei siellä näkynyt lohikäärmeitä tai sormuksia. 

Vilholle tuntui olevan tärkeää päästä kahteen kilometriin. Hän kävi lähempänä korkeaa kivihammasta, joka ei kuulunut tähän retkeen jyrkkyytensä takia. Korkeusmittari päivittyi samoihin aikoin ja osasi kertoa, että kaksi tonnia  oli tullut muutenkin täyteen. Sekin asia kun oli hoidettu, niin lähdimme viimeinkin alaspäin.

Mutta laskeutuminen olikin rankkaa puuhaa! Kuljimme harjanteella mäntypensaiden lomassa. Repusta näin hyvin, miten jokainen askel piti katsoa tarkkaan, vaikka mentiinkin sinänsä polulla. Oli kiviä, juuria ja koko ajan jyrkkiä askeleita alaspäin. Myöhemmin sivuhuippujen jälkeen laskeuduttiin metsässä hyvin jyrkästi. Kääpiöt valittivat nyt toisinaan varpaitaan, kun taas nouseminen oli käynyt kaikkien kantapäille.

Tämä riittänee varmaan pääasiassa ensimmäisen retken kuvaukseksi. Olimme retkellä 7 tuntia ja kilometrejä tuli reilu 20. Kuumuus oli kovaa, eikä rasitus loppunut laskeutumiseen vaan meillä oli vielä pitkä marssi jokivartta pitkin kotiin. Näin, että haltijat antoivat vesipullonsa kokonaan kääpiöille, samoin schorlet, asiasta ei tehty numeroa kummankaan puolelta. Jokivarressa meidät laskettiin taas Lexan kanssa maahan ja loppumatka menikin meiltä hienosti.

    Ei tällaisen puolituisen ole helppoa tarpoa tuollaisia matkoja, kääpiöt nyt tuntuvat vaan olevan niin sitkeää kansaa kaikkiaan, mutta koville otti kaikilla.

Asunnolla joimme kovaa tahtia jääkaappia tyhjäksi: Radleria, olutta, vettä ja myöhemmin viiniäkin. Peseytymisen jälkeen laitettiin ruokaa talon uunissa. Haltijat ja tietäjä menivät kylpylähotelliin. Tietäjä aloitti toipumisen terassilta kolpakon kanssa, sitten oli sauna ja jälleen hieronta: Gertrude (special). Haltijat kävivät höyrysaunassa ja uimassa,  painelivat sitten taksilla Seefeldiin biodynaamiseen keitto- ja salaattiravintolaan Zum Steineriin.

Minä olin illalla väsynyt ja epätoivoinen. Hämmästyksekseni Lexa oli toivuttuaan intoa täynnä, näytti hienoja kuvia ryhmästä ja vuorimaisemista. Osassa kuvissa oli kyllä upeasti vangittu ryhmän spiritti rankan hikisessä urakassa. Lexa oli sitä mieltä, että kyllähän tällä porukalla kaikki on mahdollista. Jotenkin se ilo ja innostus tarttui minuunkin ja saatuaa ruokaa kääpiötkin olivat samoilla linjoilla. Vaikka olimme vähän tätä "navetan päädyn tavallista väkeä" tässä retkikunnassa, niin meillä alkoi sen pienen toivon kautta lujittua usko siihen, että onnistuisimme. Pitkää ja raskasta päivää seurasikin mukava ja voimia tuova ilta tarinoiden ja päivän kommellusten kertaamisen parissa.

Kääpiöt esittelyssä

 Ainoa porukka, jota minun ei tarvinnut etsiä, oli kotiini saapunut kääpiöryhmä. Tässä kerrotaan nyt sitten heistä.

Kääpiöitä on retkikunnassamme kolme. He, samoin kuin me hobbittit ja muut tämän kertomuksen päähenkilöt, päätyivät Suomeen aika merkillisen sattuman kautta. No, ei siinä ollut itse asiassa mitään merkillistä. Tolkien oli siinä aivan oikeassa, että Keskimaasta oli lähdettävä, mutta saari Valinorin rannikolla tai Lännen Maa toimi ainostaan maailmansodan pakolaisille. Ei tällä planeetalla purjehtimalla pääse eroon rakennemuutoksesta, verotuksesta tai kusipäistä.

Kaikki jotka lähtivät Mordor-paon aikaan, lähtivät mahdollisimman kauas, tunnetun maailman äärirajoille. Siinä vaiheessa Suomi tuli aika pian mukaan kuvioihin.

Suomessa kaikki oli kaukana, muun muassa paha maailma, maailman metropolit ja värikkäät vaatteet. Osa porukoista meni myös Keski-Suomeen, jonka nimi oli enemmän kuin houkutteleva. Mutta siellähän oli ihan kamalaa; väki kieroa ja vaikeasti tajuttavaa, etäisyydet pitkiä ja niiden takana ei koskaan ollut mitään. Parkkitilaa oli valtavasti, muttei pienintäkään syytä pysähtyä. Aika moni valui etelään, katosi Espoon metsien rivareihin ja Vantaan lähiöihin. Suomessa olikin todella helppoa kadota, usein pelkkä keskiluokkaistuminen riitti.

Kääpiöt jatkoivat vuoristo-alalla. Päijännetunneli saa kiittää heitä, mutta suurisuuntaisia projekteja on sittemmin ollut vähän, Tampereella sentään rouhaistiin keskustatunneli. Tavallisen hiihtoputken voi tehdä kuka tahansa, mutta oikeisiin projekteihin tarvitaan kaivoskääpiöitä. 

  Moni pettyi ihmisten ahneuteen, silmittömään metallihimoon ja kaivannaiskaipuuseen. Kääpiöitä on ollut parkkihalleja louhimassa, yleensäkin rakennusalalla ja sitten aivan muualla. Aika moni kääpiö pitää esimerkiksi rengashotellia. Eihän kukaan huomaa talvirenkaanvaihtajaa, ainostaan sen, miten nopeasti omat kiekot löytyvät ja homma käy – ja rakas auto pääsee taas rouhimaan kuivaa asfalttia.

***

Kertomuksemme kolmikolle Talvivaara oli se viimeinen pisara.  Siinä vaiheessa kääpiöt päättivät tehdä jotain maailman eteen ja potkaisivat tämän meidän sormusprojektimme käyntiin. 

Mennään nyt tämä ryhmä aakkosjärjestyksessä:

Aholaita on porukan hiljaisin kääpiö. Pitää tavattomasti tekstiileistä ja pukeutuu mielellään. Tyyli on kuitenkin niin tavallinen, ettei kukaan huomaa mitään – se kai lienee Aholaidan tarkoituskin. Kuuntelee transistoriradiosta urheilua, intohimona ravit ja ristikot. Tuntomerkkinä villasukat ja printti-t-paidat. Aholaita lämpenee hitaasti, toisinaan ei lainkaan. Työteliäs, mutta osaa olla kriittinen. Pohtii ennemmin kuin puhuu.

Anttila on näistä se, jolla on eniten käytännön silmää ja pettämätön taloudellinen vainu. Tuo vainu aktivoituu aina, kun on jotain edullista saatavilla. Myyntimiehenäkin on varmaan ihan maailman top ten. Anttila on kääpiöiden pomo porukassa, sillä he ovat kovin hierarkkista väkeä. Harrastaa filmivalokuvaamista, DVD-leffoja ja kerää rintaliivikuvastoja. Kulinaristi.

Tyrkky on oikealta nimeltään ThyssenKrupp.  Hän on ainoa, joka kantaa juuri tuota sukunimeä, eikä halua puhua asiasta tai käyttää perhenimeä. Pitää valtamerilaivoista, teräksestä ja kissanpennuista. Edustaa telakkakääpiöiden heimoa, sukuhaaraa, joka vaihtoi kiviluolat valtamerialusten rautaisiin sisusonkaloihin. Tyrkky lähtee ensimmäisenä mukaan hommaan kuin hommaan, on hyväsydäminen ja eläinrakas. Erittäin kielitaitoinen. Pitää karaokesta.

Näin olemme käyneet kolmanneksen koko nykyisestä porukasta ja samalla esitelleet tämän retken alkuunpanijat.

H3: Saapuminen Leutaschiin: Väsynyt porukka hajaantuu ja on tuossa Vilhon muistivihostakin tylsä ote

 Saksassa kaikki meni sinänsä sutjakkaasti, että oltiin jo 0914 maassa ja sitten odoteltiin sitä rahtia aulassa 0938 alkaen. Kassit ja kaikki tarvikkeemme saatiin jo kello 1002.

Nyt mä kyllä esiinnyn aivan liian tarkkana, koska eihän mulla ollut mitään käsitystä ajasta. Nimittäin se aikainen herätys ja koko kaoottinen touhu lentoasemalla + ihan ainutlaatuinen lento olivat liikaa jo kaikilla tavoilla. Kopioin näitä tietoja Vilhon vihosta. No, laitetaan kaikki nyt sitten tähän:

Torstai

0500 herätys

0521 ulos asunnosta

0536 asemalla. On hämärää, pilvistä, näkyy valoja, tuulee.

0544-0610 juna lentoasemalle

0615 hallissa, ensimmäinen automaatti ei toimi.

0623 kassi hihnalle, lähtee. Turvajonoon (valtava)

0657 läpi turvasta. Pukeutuminen...

0738 koneessa. Paikka 17 A, kalusto Airbus 320, FIN

0805 take-off. Saksan aikaan --> 0705

0918 maassa.

0930 koneesta. Gate, mutta bussisiirto sieltä!

0938 matkatavarasalissa. 

1002 kassi saapuu. Marssi vuokraamoon, pikana.

1016 auton avaimet kourassa

1022 auto löytyy tallista West 5krs.

1050 lähtö tallista. Auto tarkastettu, pakattu, tutkittu kuvattu ja tuunattu. Samoin videokamera jalkoineen asemiin, juomat, eväät, lasit, muistiinpanovälineet, puhelin ja  kauppakassit.

1324-1400 Krun. Lidl ja Aldi, ostoksia.

1431 Leutasch, asunnolla. Ketään ei näy, ellei lehmiä lasketa. Isäntä saapuu traktorilla, emäntä saapuy myös.

1511 asunnossa, laukut kannettu ja eväät purettu. Päivä on teknisesti maalissa.

Just tuollainen pikkutarkkuus ja jämptiys on ihan omaa luokkaansa tuntomerkkinä, kun lähdetään hakemaan opasta eräpoluille. Kuka nyt haluaisi hortoilla satunnaisesti rinteillä tai lähteä vaikka liian myöhään liikkeelle. Äkkiähän sitä oltaisiin koko yö jossain autiolla vuorella, jos nämä kellonajat eivät olisi oppaan hallussa.

Se, mitä Vilho ei kertonut listassaan, oli kuitenkin merkittävää. Nimittäin haltijat (2) lähtivät oitis autolta viereiseen kylpylään. He mutisivat jotain "kääpiöiden ja muiden maatiaisten hajusta ja matkan järkytyksistä". Pariskunta paineli välittömästi kylpylän sviittiin. Heitä odotti heti myös "mannermainen sauna ja aromaterapia". 

Myös tietäjä (1) meni kylpylään, syyt olivat hieman toisenlaisia. Ensinnäkin hän halusi laadukkaan futon-patjan yöpuukseen. Palvelulistalta löytyi myös hierontahoito (Gertrude (hart)). Myöhemmin kuulin, että tietäjä päätti illaan veriseen pihviin ja paistettuihin perunoihin. Haltijat sen sijaan menivät syömään luomuvihanneksia paikallisen Steiner-koulun opettajayhdistyksen kutsumana.

Vilho nukkui miltei koko illan, lukuunottamatta videopuhelua kotiin ja suihkussa käyntiä. Hän söi kanssamme mikroaterioita. Pihalla ammui lehmä, jos kolmaskin. Emäntä oli todella ystävällinen ja isäntä pesunkestävä maajussi.

Viihdyimme kääpiöiden kanssa oikein hyvin Vilhon asunnossa. Lehmät menivät ajoissa nukkumaan, eivätkä naapuritkaan olleet haitaksi. Ruokaa ja juomaa oli riittävästi, eikä kukaan meistä jäljelle jääneistä ollut nirsoa sorttia. Väki tosin oli vähän tyrmistynyttä, kun Vilho pakotti aiemmin kaikki pysymään autossa kauppareissujen ajan – minkä ihmeen takia?

 

***

Tunnelma koko retken osalta tuntui pikkusen apealta – siis ihan sen takia, että mahdollisesti se komitean terävin kärki oli oitis nostanut kytkintä täällä kohdealueella. Aholaita, tämä vanhin kääpiöistä oli kuitenkin huoleton:

 

 - Meillä on katto päämme päällä, syötävää, juotavaa ja riittävästi pehmeitä punkkia kaikille. Tilaa on ja vieläpä auto pihassa. Sitä paitsi: Uskon vakaasti, että haltijat ovat lopulta kuitenkin asiamme puolella, samoin tietäjämme.

Aholaidan puhe sai minutkin hyvälle mielelle. Tuollainen vakaumus tarttuu. Kääpiöt puhuivat pitkään vanhoista kertomuksista, tarunhohtoisista taisteluista, suurista seikkailuista ja menneistä menestyksistä. Väsynyt olin minäkin, mutta toivo oli minussa herännyt, eikä sellainen toivo helposti sammu, sen tietää jokainen hobbitti.

H2: Tällä porukalla mennään – Ilmojen teille

Asiat etenevät kovaa ja menevät kirjanpidon edelle, mutta se ei ole niin suuri synti, kun kyse ei ole yritysmaailmasta. Esitellään ryhmää tarkemmin myöhemmin, mutta nyt on kiirehdittävä reissun alkutaipaleelle. Puolivapaaehtoisena henkilöstöresurssina kirjoittelen sitten koko komitean kuulumiset tähän ylös.

Retkikuntaan kuuluu nyt yhdeksän henkeä: kolme kääpiötä, kaksi haltijaa, kaksi hobbittia, yksi tietäjä ja Vilho. Vilho valittiin siksi, että se on käynyt jo kuusi kertaa tuolla vuorilla, eikä hämmästy sen kummemmin vaikka mukana olisi minkälaista porukkaa.

Vilho käski meidän kokoontua lentokenttähotelliin edellisenä iltana ja tulla sieltä sitten tilataksilla. Se olikin ihan hyvä ajatus. Kentällä kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin. 

Ensinnäkin porukoilla oli kaikenlaista kuokkaa ja kirvestä mukana, löytyi jousipyssyä, kilpiä ja haarniskaa. Asut olivat kauniisti sanoen "epookkitavaraa" eivätkä millään mittarilla konventionaalisen muodin mukaisia. Mitä tulee lähtöselvitykseen, niin perinpohjainen noituminen tai muut loitsut eivät ihan loppuun asti vietyinä nekään sovi kansainväliselle lentokentälle, joka se Vantaan suurin rakennus kuitenkin on. Automaateille on turha antaa avo- tai umpikämmentä, eivätkä ne ymmärrä puhettakaan, vaikka voluumia nostaisi. Leppoisa piipunpolttelu ei sekään kuulu enää julkisiin tiloihin, joten aika harva seurueen perustoimintamalleista upposi jäännöksettä lentomatkailun etikettiin.

Vaikutti kaikkiaan siltä, että koko komppania jäisi rannalle, ellei pahimmassa tapauksessa joutuisi jonnekin suljettuun laitokseen jatkotutkittavaksi. Eihän sitä ehditty edes vuorille, kun byrokratian ja toimintamallien lohikäärme haukkasi meidät kitaansa, muistan tuumailleeni.

Vilhokin siihen jo ehti paikalle, sehän oli hyvissä ajoin ollut lähtöportilla, aivan kuten sovittiin. Nyt piti kuitenkin tulla vähän vastavirtaan katsomaan, mikä kalabaliikki turvajonossa oli.

Onneksi meillä oli se tietäjä, sehän veti sitten ässän hihasta ja pelasti päivän. Oikeastaan se ei ollut mikään ässä, vaan tää meidän wizardi veti kaavustaan pari Kustaankartanon leimoilla varustettua vesileimapahvia. Siitä vierestä näin, että siinä oli vanhuskeskuksen viikon ruokalista ja toisena lappuna epäonnistunut bingokuponki. Mutta puheet ja paatos olivat vakuuttavia.

 Tietäjä selitti anteeksi pyydellen, että tässä on tällainen entisten erityisnuorten monenkirjava teatteriseurue ja meidän pitäisi päästä Saksaan esiintymään. Terapiatyönä ollaan työstetty Julius Caesaria esityskuntoon, mutta tragedia huipentuu jo ennen lavalle pääsyä. Juttu jatkui:

"Että saatiin viimeinkin tällainen tilaisuus, kun varojakin on kerätty ainakin sata vuotta myymällä keksejä sukulaisille ja jakamalla heijastimia koululaisille. Ja juuri tuo Vilho tuolla on meidän valvoja, mutta sovittiin että yritetään itse hoitaa nämä muodollisuudet, eikä omastakaan mielestä mennyt kovin hyvin. Nyt menee vuosien harjoittelut ja valmistelut hukkaan ja julma maailma estää tämänkin unelman täyttymisen."

 Ihmiset kuuntelivat tietäjän vuodatusta ja taisi yhdellä raavaalla turvatarkastajalla tulla aidosti tippa linssiin. Osa taputti: Kaikki halusivat auttaa.

Miekat ja sotakirveet hoidettiin rahtiin, asuihin ei puututtu ja liputkin hoidettiin jokaiselle kouraan. Sitten  meidät vietiin siihen koneeseen pikkubussilla. Kaikki olivat kamalan ystävällisiä. 

Niin sitä päästiin ilmaan ja kohti Müncheniä!

Lentokoneessa jokainen sai Haribon pienen nallepussin, tölkin Fantaa ja lapsille suunnatun piirtelysetin. Haltijat olivat järkyttyneitä, mutta älysivät viimeinkin olla hiljaa. Huomasin kuinka tietäjä muutti juomansa konjakiksi. Vilholle eräs vanhempi lentoemäntä toi pienen shamppanjan ja kiitteli ääni väristen vaivautunutta miestä"tärkeästä työstä". Pari kääpiöistä piirtelikin jotain siihen puuhavihkoon. Niistä se kaikkein käytännöllisen, Anttila, tokaisi: Vippi kuin vippi, kaikki erityskohtelu on kotiin päin.

H1: Odottamaton seurue

Jos olette koskaan keränneet aitoa keskimaalaista retkikuntaa suorittamaan vaativaa tehtävää, niin tiedätte että vaikeinta on löytää ryhmään pätevä tietäjä. Näin todella on.

Vaikka kääpiöitä ja hobbitteja on lopultakin reilusti saatavilla, ja haltijoita voi löytää vaikka päivätansseista, ovat tietäjät harvinaisia sekä lisäksi haastavia rekrytöintimielessä. 

Joku saattaa nyt ajatella, että perinteisesti juuri tietäjä on se, joka toimii retkikunnan alkuunpanijana, aivoina ja päämoottorina, mutta oikeasti täällä kentällä se ei aina näin valitettavasti mene. 

Siis voihan joku oikeasti olla niin fantasioiden pauloissa, että luulee hobbitti/kääpiö/haltija/ihmis/tietäjäporukan olevan hyvin järjestäytyneen ja itseohjautuvan projektin perikuva – siis sellaisen, jossa kaikki menee ikiaikaisen viisauden tahdissa ja korkeimman suojeluksessa. Tuo nyt on silkkaa tarua.

Sen verran innostuin nyt tässä alussa, että on pakko peruuttaa vähän ja ottaa se kuuluisa "olipa kerran"  uudestaan. Tästä lähtee:

***********************************

Tämä tarina kertoo enimmäkseen hobbiteista. 

Nyt kun oikea alkulause on saatu hoidettua, voin todeta, että kyllä tämä tarina kertoo enimmäkseen ihan muusta, mutta näin näitä taruja on tavattu aloittaa. Mennään kuitenkin saman tien asiaan.

Yhtenä mukavana torstai-iltana, juuri ennen teetä, ovikello soi. Ovella oli parrakas kääpiö kahden toverinsa kanssa.

- Asuuko täällä hobbitti Rontu Kontulalainen? kysyi parrakas kääpiö.

- Kyllä, minä olen, vastasin pahaa-aavistamattomana.

Samassa nämä kolme marssivat sisään muina kääpiöinä ja asettuivat muitta mutkitta siistiin ja mukavaan keittiööni. Heillä oli mukanaan muovipussillinen huurteisia oluttölkkejä – olin juuri puuttumassa siihen että niitä nosteltiin tiskipöydälle, kun keskellä keittiön pöytää asetettiin kaksi suurta paperikassia. Niistä nousi lämpimän ruuan houkutteleva tuoksu. 

    Kääpiöt levittivät tuotapikaa lautasia, laseja ja ruokailuvälineitä keittiön pöydälle. Mielessäni oli useitakin protesteja, mutta kasseista kuoriutui pusseja ja niistä esille nostettiin miltei höyryäviä, vihannes-, sieni-, liha- ja kaalitäytteisiä piirakoita, sekä lisäksi pino uunituoreita karjalanpiirakoita. Munavoita oli tarjolla, vihanneksia hieman vähemmän.

    Kaikki leivonnaiset olivat lämpimiä ja kertakaikkiaan herkullisen tuoksuisia. Päätin jättää yksityiskohtaiset protestit tuonnemmaksi, sillä eteeni ilmestyi lautanen, jossa komeili valikoima tarjonnasta. Samassa sihahti oluttölkki ja pian lautasen viereen työnnettiin huurteinen tuoppi olutta. Supisin jotain "ei olutta koskaan torstaisin," mutta se oli aivan yhtä turhaa kuin niiden kuumien sienipiirakoiden vastusteleminen. Parempi tässä tilanteessa oli vain iskeä kiinni herkullisiin ruokiin.

Aterian jälkeen kääpiöt siivosivat jäljet yhtä nopeasti kuin pöydän kattoivatkin, ja pian istuimme olutkolpakkojen ääressä piippua poltellen. 

Ehkä arvaattekin, kääpiöt eivät vain yhtäkkiä häipyneet rauhallisesta elämästäni (jättäen loput piirakat jääkaappiini), vaan alkoivat esitellä retkisuunnitelmia, karttoja ja luontokuvia lohikäärmeistä. 

Itse pääsuunnitelma oli yksinkertainen: Vuorille lähdetään hakemaan tasuria (tarkoittaa kuulemma "tasapeliä") ja samalla kerätään kaikki mahdolliset voimasormukset mitä ikinä löydetään. Parillakin mahtisormuksella saataisiin sen verran rajatonta valtaa, että sodat, ilmastonmuutos, nälänhädät ja hikka saataisiin pysäytettyä. Luulisi riittävän motivaatioksi.

Nyt pitäisi - sanoivat - vaan saada possea kasaan riittävästi (tarkoittaa kai samaa kuin "porukka"). Tässä vaiheessa minä tulin kuulemma mukaan kuvioon.

HR ei kuulemma tarkoita "hobbittiressukkaa", mutta tarkoitti mitä tarkoitti, niin tässä sitä vaan googlaillaan suippokorvia ja tietäjiä ja yritetään koota retkikuntaa tähän äärimmäisen haastavaan operaatioon.

Joten vapaaehtoiset tietäjät tai haltijat, ilmoitelkaa!

PS: Sauva tai jousipyssy ois kiva.

20. Pakkauspäivä Vilnassa ja bussitiedustelua – välähdys vapunviettoakin

 Vappuaatto. Vilho herää aamuvarhaisella siihen, että joku kyvytön, idioottimainen amerikkalaispariskunta yrittää ajaa autoa pois sisäkadun parkkipaikasta. Moottori päristää sisäpihalla ja kamalan rumalla aksentilla puhuva kaksikko käy ilmeisesti ratissa vuorotellen. Tämän sulomusiikin täydentää jatkuavasti haukkuva koira, joka kenties lienee pariskunnan oma tai Vilhon tavoin kyllästynyt naapurikoira, mutta muuten tätä rouskutusta ei ole kuullut. 

    Puolen tunnin parkkiepisodin jälkeen Vilho nukkuu taas autuaasti ja nyt pitkään. Kansainvälinen kindergaarten ei tunnu toimivan lauantaina, joten ihanat kiljuvat riiviöt ovat vanhempien ilona ja desibelit kulmilla ovat pienempiä. 

Vilho lähtee korttelin päähän taas capparille heti kun saa itsensä julkiseen kuntoon. Hymyilevät tytöt pyörättävät taas upean cappuccinon ja Vilho menee ikkunapaikalle nauttimaan kahviaan. 

    Pian ohi kulkee marssiva munkkiveljestö ja he vievät kulkueessa kakkua. Perässä tulee etupäässä naisvaltainen, siis babuska-joukko, kulkueena kohti viereistä ortodoksikirkkoa. Asiat ovat sillä tolalla, että paikallisen patriarkaatin pääsiäinen on tänään – toisin sanoen, meidän muiden vappuaattona. Vappu sen sijaan ei juuri missään näy erityisesti.

 

Vilho käy kauppahallin suunnalla Maxima-marketissa ja ostaa tuomisia, matkaeväitä ja pakkausmuonia. Tänään ei lähdetä ravintolaan, vaan pakataan kotona, pannaan tupaa kuntoon ja otetaan Annikin kanssa vapun videopuhelua. Siksi Vilho katsoo illaksi pari valmispiirakkaa, paikallista mahtavaa kaalisalaattia ja varalle liettualaisen firman nuudelipurkin.

Vilhon päiväohjelmaan kuuluu myös pitkä kävely tiedustelemaan bussipysäkkiä huomiselle, sillä Susivuori haluaa olla täysin varma siitä, että oikea pysäkki todella löytyy vappupäivänä laukun kanssa ravatessa. Samalla reissulla tutuksi tulee IKI-supermarket, josta Vilho nappaa vielä laukkuunsa ukrainalaisen hunaja-pippurivodkapullon tuomiseksi.

Pakkauksen ja kävelyiden kanssa askeleita kertyy taas valtavasti, taitaa olla toiseksi kovin päivälukema. Pirtissä kun kulkee edestakaisin maailman ja matkalaukun väliä, askeleita tulee kuin itsestään sisätiloissakin. 

Vapun viettoon kuuluu videopuhelu kotiin ja kuovuviiniä. Vilho on saanut kaiken hyvälle tolalle ja matka alkaa olla pääosiltaan paketissa.

19, Vilho-Suomi: Matkailijan sanaston täydennysosa (osta myös perusosat)

 Ensyklopedian sanasto-osuus on saanut hiljattain muutaman täydentävän "Entryn". 

Tässä parhaimmat tärpit:

J

Järkevin = Järkevin tarkoittaa Vilhon kielellä milloin mitäkin. Vilho-kieli muistuttaa tässä suhteessa paljon klassista japania, jossa kirjoitusmerkkien taakse kätkeytyy monia, osittain ristiriitaisia merkityksiä. "Järkevin" tarkoittaa joissakin tilanteissa järkevintä, toisissa tilanteissa hyvin artikuloitua mutta täysin idioottimaista ratkaisua, josta on tolkku kaukana. Harvinaisissa tilanteissa järkevin tarkoittaa samaa kuin perussuomessa, kuten esim. ilmaisuissa "järkevintä olisi varmaan pyytää apua" tai "olisiko järkevin ratkaisu, jos sinä päättäisit". Nämä ovat kuitenkin harvinaisia ilmaisuja. Yleensä "järkevin"-sana  johtaa mittavaa lihastyöhön ja määrättömään rasitukseen.

K

Kautta = Kautta viittaa kulkureittiin, joka on aina pitkä ja taatusti vaivalloinen, mutta ei välttämättä kulje sen paikan luota mikä lauseessa tuota sanaa seuraa. Jos sanaan "kautta" on yhdistettu  verbi "poiketa", kannattaa ehdottomasti kieltäytyä yhteistyöstä Vilhon kanssa ja alkaa kirkua silmittömästi. Aikoinaan luultiin, että "kautta" tarkoittaa vilhoksi samaa kuin "kauaksi". Ymmärrettävä mielleyhtymä, mutta kielitieteellisesti pitämätön.

Kotiin = Usein iltapäivällä, illalla tai hämärän laskeutuessa esitetty ilmaus, joka sisältää vielä 6-14 kilometriä siirtymää kohti silloista asuinpaikkaa. Jos alussa on fraasi "pääsis perkules jo - - " tilanne on sama mutta kilometrimäärät ovat 21-42.

Kukkula = mikä tahansa mäki, vuoristo tai muu ylipääsemätön este, joka on viimeksi ylitetty Hannibalin toimesta (norsujen auttamana). Pikku kukkula puolestaan on sukulaiskäsite, mutta sellaisen kohteen edessä Hannibal kääntyisi kannoillaan ja E. Hillary saisi paniikkihäriön.

R

Reitti = Satelliittien kuvantama reitti Vilhon kulkemasta matkasta. Ei liity mitenkään suunnitelmaan tai tavoitteeseen. Yleensä osaa reitistä  kukaan ei ole kulkenut aiemmin, eikä kulje jatkossakaan. Reitti välttelee julkista liikennettä, pääteitä, tunnistettua polkuja sekä muita yleisesti hyväksyttyjä siirtymäreittejä tai keinoja. Ei voida suositella kenellekään. Säävaraus (säävaraus ei päde huonolla säällä).

18. Hautausmaa-alueella itään päin isoa jokea

 Vilho kulkee Nerisin rantaa itään ja on lopulta suurella hautausmaa-alueella. Tänään ei oikein mikään toimi ihan nappiinsa ja aamukin oli takkuisa. Vilhon tavoittelema laajempi puistoalue olikin vielä idempänä, mutta minkäs teet.      

    Vilho on Vilnan suurella hautauskappelilla. Kappeli on harhaanjohtava termi, sillä paikka muistuttaa tuotantolaitosta, jonka sivuikkunan risti on ainoa, mikä tuo mieleen siunauskappelin. Seutu on hiljainen, taampana on asutusta, mutta kukkulat ovat miltei pahaenteisen hiljaisia. 

    Kappelista eteenpäin on muistomerkki juutalaiselle hautausmaalle – kaupungin toiselle sellaiselle. Neuvostoväki tuhosi hautausmaan 1960-luvulla ja jäljellä on vain muutama kivi. Tien toisella puolella on aika lohduton parkkialuemainen tontti, jossa on hautakivien (ehkä) kaivettuja jäänteitä kasassa kivipinoina.

Vilho pyörii alueella, eikä viime kädessä pääse oikein pidemmälle. Kierroksen saldona on hyvä kuva ikkunakissasta ja jonkin verran ajatuksia. Myöhemmin Vilho näkee närhen, kenties sen pesän ja jälleen mustapääkertun. 

    Edessä on vaeltaminen takaisin kotiin ja siinäkin on omat seikkailunsa. Hieman oikaistessaan muutaman puisto/piha-alueen kautta Vilho päätyy jonkinlaisen taideoppilaitoksen takapihalle ja sitten seiniä pitkin löytyy kuitenkin se katu ja ajoreitti. Viime reitillä huomaamattoman trespassauksen pääsee kuitenkin todistamaan nuori nainen, joka astuu jostain tyhjänoloisen kompleksin terassiovesta tupakalle ulos. Hän tervehtii, Vilho kakoo nolona päiväätä ja luulee hetken nähneensä Françoise Hardyn.

    Täältä järkevin reitti on kotiin on kolmen ristin kukkulan kautta – mutta lukija varmaan ymmärtää, että  sekä "järkevin" että "reitti"  ja sana "kautta" kannattaa katsoa vilho-suomi -sanakirjasta. Katso myös kukkula  ja kotiin.

17. Asioita joita et tiennyt Liettuasta, etkä osannut kysyä etkä välttämättä usko nytkään

 Viikon aikana Vilho on huomioinut Vilnaa kahlatessaan asioita paikallisesta elämästä ja tässä on niistä muutama esiin nostettuna, ilman järjestystä, ilman arvolatauksia:

1. Vilna on kansainvälinen, oikeasti eurooppalainen ja turistikaupunki – mutta ei multietninen.

Kansainvälisyys ei tietenkään ole mitään erikoista, mutta hämmentävää on se, minkälainen kielten sekamelska vanha kaupunki on, toki englanti, amerikka,  saksa, venäjä, ukraina hallitsevat, mutta täällä kuulee ruotsia, tanskaa, hollantia ja ties mitä. Suomea kuulee itse asiassa näin keväällä todella, todella vähän. Mutta Vilnassa ei käytännössä ole mustia, ei romanialaisia eikä aasialaisporukoita. Viikon aikana mustia on näkynyt kenties kourallinen, hekin turisteja. Enemmän heitä näkee Suomessa yhdellä kauppareissulla kuin viikossa täällä.

2. Kaupoissa liettualaistuotteet on merkitty lipulla, niin monien muidenkin maiden tuotteet

Erinomainen tapa artikuloida se, mitkä ovat paikallisia tuotteita, mitkä monikansallisia tai tunnistamattomia. Pinnat himaan Rimi-ketjulle ja muillekin Liettuan kaupoille. Juuri tätä me tyhmät turistit tarvitsemme ja Vilhokin vaihtoi oitis herkkukurkkunsa vähän kalliimpiin ja paljon parempiin liettualaisiin, kun hyllyn hintalappu kertoi hinnan lisäksi alkuperämaan. Niinpä Vilho pääsi ihailemaan myös IKI-kaupassa Suomen lippua, kun hyllyn ylimpänä komeilivat Finlandia-vodkat.

3. Liettua/Vilna rakastaa Ukrainaa

Täällä kaduilla on ikkunoissa ja parvekkeilla Ukrainan lippuja. Seinillä on kylttejä, jotka kehottavat näyttämään Ukrainan värejä. Jugurttipurkissa on tarra Ukrainan väreissä, suurlähetystöt on koristeltu Ukrainan väreillä. Bussit julistavat ystävyyttä Ukrainalle digiteksteissään, joissa numero kerrotaan. Presidentin linnan istutukset ovat keltasinisiä, samoin pylväikön kankaat. Sama toistuu teatteritaloilla, kulttuuri-instituutioissa, graffiteissa ja aivan kaikkialla. Telkkariohjelmassa näkyy Ukraina-tunnus logona. 

4. Liettualaiset eivät osaa roskata

Totta se on. Vilhon rakastamassa Italiassa roskaamisen taito on viety huippuunsa, espanjalaiset ja ranskalaiset jäljittelevät sitä miten osaavat, mutta on mahdollista että roskaaminen keksittiin Egyptissä ja sai nykyisen muotonsa Kreikassa – molemmat maat ovat roskaamisen suvereeneja huippuja edelleen, silti italialainen roskaaminen on kenties aina askeleen edellä – jos ei määrässä, niin tyylissä.

    Liettuassa kadut eivät ole koiranpaskassa eikä roskia ole oikein missään. Vilhon tutkimat kaupungin lähiluontokohteet ovat olleet liki roskattomia. Ei ole autonromuja, ei pulloja eikä vanhoja betonimyllyjä, jääkaappeja tai rakennusjätteitä pajukossa tai loputtomia muovisia vesipulloja, kolatölkkejä tahi puoliksi maatuneita jätesäkkejä.  Kaupunki on tietenkin rosoinen, eihän tämä mitään Itävaltaa ole, mutta siistiä on ja ilman mitään pingottamisen tunnetta. 

5. Vilnassa ei ole läskejä omasta takaa

Tuotahan ei voi tietenkään sanoa ääneen tahi kirjoittaa ns. paperille, mutta tämä kansa on normaalipainoista jostain Herran ihmeen syystä. Tottahan toki Vilna on fiksujen nuorten naisten aluetta (se on: yliopistokaupunki) ja täällä on varmasti melko kaunis otos koko maasta + melkoinen porukka ulkomaalaisia opiskelijoita. Mutta väki on sutjakkaa, joskus muodokasta ja etupäässä normaalipainoista, laihojakin on koko joukko. En kommentoi sen enempää turisteja, heidät punnitsee lentoyhtiö.

6. Kakkuja, kakkuja, kakkuja

Sivistyskansat pyörittävät kahviloita, kahviloissa tarjotaan kunnon kahvia – ja leivoksia (siinä sivussa tehdään filosofiaa, kulttuuria, musiikkia, taidetta ja mitä näitä turhia humanistijuttuja nyt on). 

    Suomessa leivoskulttuuri kuoli joskus, eikä ollut massiivinen eläessäänkään – tukehtuiko peräti kuivaan baakelsiin. Ruotsissa leivokset ovat kunniassaan, Venäjälläkin. Mutta kun Suomesta mennään veljien keskuuteen ja etelään, leivoskulttuuri vain kohenee. Virossa on kahvila/leivoskulttuuria tosissaan, Latviassa yhä enemmän ja vahvemmin – mutta Liettuassa leivokset vaihtuvat kakuiksi ja senttimetrit vitriineissä metreiksi. Maxima-marketissa kakkutiski oli suomalaisen Cittarin lihatiskin pituinen. Kakkuja on lähikaupassakin pakattuna enemmän kuin pikaruoka-aterioita. 

7. Hymyillään kun tavataan ja katsotaan silmiin

Vilholla on toki oma harmaa charminsa, imago eksyneestä, urbaanista lintumiehestä, joka voisi jossain kanavan 14 päivämainoksessa kaupitella jäähtynyttä pikakahvia sisilialaisena erikoisuutena imuriinsa tympääntyneille rouville. Tästä huolimatta vilnattaret katsovat Vilhoa silmiin kadulla, väläyttävät toisinaan dramatiikkaa ja ovat muutenkin uuvuttavan kauniita (sori, toki kunditkin toimiin näin, kai). He myös nauravat paljon, kaunista naurua, joka on oikeastaan tirskuvaa hymyä; ilmeeseen puettua iloa, kevyttä kuin shamppanjan kuplat, sievää kuin kevään ensimmäiset keltavuokot.

    Mainitaan sekin, että Vilho rakasti keskustan Rimin myyjää, joka oli kunnon vanhan liiton tylyttäjä, miltei sanaton, hymytön ja ilmeetön mimmi, joka ei liikaa piiloitellut vitutustaan. Tänään hän oli vapaalla, ja tilalla oli symppis, lässyttävä ja palveleva, asiallinen iso mies – iltapäivän ostoreissu oli tietysti pilalla. Tylymimmi sai kuitenkin Vilhon tuntemaan itsensä nuoreksi – siis 30-40 vuotta nuoremmaksi. Muistoja tuli 1990-luvulta ja vuodesta 1981, maista joita on vielä ja jota ei ole enää. Jos tarvitaan selityksiä, kysykää kommenteissa.

8. Vilnatteret imevät ahnaasti sähkötupakkaa

Totta se on, nämä upeat urbaanit kaunottaret tupsuttelevat sähkötupakkaa ahkerasti. Paikallinen tuotanto tarjoaa melko laajasti sähkötupakkaa, joka on laitteena tuollainen 15-20-senttinen putki, joka ei ole huulipunaa paksumpi, kynämäinen instrumentti. Sitä on aika sievä tuprutella kävellessä siisteillä, kivetyillä keskustan kaduilla – siis aivan huomaamaton – oikeastaan tyylikäs – elementti. Vähän kuin katsoisi kännykkää, tai korjaisi hiuksia. Poissa on myös röökaamisen sottainen elementti, räkiminen ja teinimäinen köhiminen. (Markkinamiesten paikka helvetissä on muuten kehällä 192 – jäsenkortit, edut tai bonukset eivät valitettavasti ole voimassa, valittaa voi ja varmaan myös pikku pakko,  päätös on ikuinen).

    Neidit siis tupruttelevat, mutta lisäksi poltetaan muutenkin. Äijät vetävät perinteistä röökiä, toisinaan tuoksu on kuin pahimmasta mahorkasta. Muut käärivät itse, varmaan vähän yliopistolainen juttu, mutta erikoisia savuja kaupungissa liikkuu ja pienet pillimäiset savukkeet ovat yleisiä. Pojatkin hamuavat sähkötupakoita, toki. Hoitakaapa porukat tämäkin vielä kokonaan pois, niin olette Euroopan huipulla.

9. Maskit

Ei käytetä missään. Ei kukaan. Pari pelleä turistia. Muut. Ei. Vilho kaupoissa.

16. Huoltohommia, katukävelyä ja pyykkiäkin: Gediminas-kierros ja safkallakin

 Asunnolle tuntuu olevan loputon matkan ja päivämatkasta tuleekin reissun pisin kävelyurakka.  Keli on kuitenkin oikein mukava, joten mikäs tässä on tallustaa määrättömästi kohti vanhaa kaupunkia, ehkä poiketa kauppaa ennen kotia. 

    Lopulta Vilho on sen verran väsynyt, että painelee suoraan asunnolle, jonne polku toki viekin sopivasti. Ensimmäisen päivän hankintana jääkaapissa on erikoiskolmioleipä, ja se pistetään nyt naamaan. Olutta on tarjolla ja Vilhokin alkaa elpyä seikkailustaan.  

    Vilho pesee pyykkiä, sillä asunnossa on jämäkkä Whirlpool-merkkinen pesukone, joka alkaakin heti hommiin ilman turhia pulinoita. Pyykkiä on totisesti vähän, mutta tänään olkoon huoltopäivä, tuumaa Vilho. Pesuaineena toimii liettualainen käsinpesuaine, siis ihan kunnon saippuapalikka, josta Vilho ottaa pyykkiinsä pieniä paloja. Luonnonmateriaaleista valmistettu pesuaine osoittautuukin maanmainioksi suovaksi.

    Pienen siivoilun jälkeen Vilho käy Rimissä ja täydentää Alita-kuohuviinivalikoimaansa vappua kohden. Myös paikallisia leipälastuja pitää saada lisää, nämä ovat Liettuan vastine Latvian ja Viron valkosipulileiville. 

Palattuaan kotiin Vilho lähtee taas ulos 1837 – ripustettuaan pyykkiä, tiskattuaan ja nysvättyään jotain vilhomaisia juttuja. 

    Pitkähkö kaupunkikierros kaartaa katedraalilsta Gediminas-valtakadulle, jossa väkea tulvii paljon ja aurinko paistaa vieläkin suoraan vastaan ja Vilhon silmiin. Vilho katsastaa ostarin jossa on H&M ja Lidl. Mutta Lidliin ei auta nyt mennä, sillä edessä on vielä ruokakeikka.

    Vilho käy aiemmassa aasialaisperuspaikassa syömässä jonkinlaista kiinalaisruokaa, mutta tämä annos on harha-askel, sellainen perussetti mitä vaikkapa pizzat ovat usein. Vilho syö ihan hyvin, mutta jättää aika paljon friteeratusta osuudesta nokkimatta ja palaa sitten kotiin – sopivan kaupunkikävelyn jälkeen. Illalla askelmittari tikittää 17725 ja siitä saa kilometrejä, kun laittaa pilkun oikeaan paikkaan. Mutta nousuja ja laskuja kello ei huomioi tässä moodissa.      

    Viltsun moodi on kuitenkin keskustelu videopuhelulla Annikin kanssa ja siinä sivussa hän juo kuohuviiniä. Onneksi sessio armaan kanssa ei tunnu työelämän Teams-kokoukselta, sillä katso! – niitä olemme kaikki kokeneet pari vuotta kylliksemme, eikä loppua näy.

15. Jokivarren jytäorkesteri eli syvemmälle joen maisemiin

 Eräiden hieman haastavien siltojen ja liittymien jälkeen Vilho päätyy alueelle, jota voidaan kutsua Belmontas-puistoksi. Tämä on laaja metsäalue raviratoineen ja edelleen kuitenkin Vilnia-joen tuntumassa. 

    Vilho kapuaa metsäalueelle – tämäkin on harjumainen ylänkö – ja kulkee siellä pitkään. Pikkutikkoja on täälläkin, myöhemmin Vilho löytää mustarastaan pesän. Hiljaisuutta rikkovat linnunlaulujen lisäksi ainoastaan taivasta repivät lentokoneet. 

Aikanaan Vilho laskeutuu Belmontas-mäeltä jokirantaan ja kulkee tuota asumatonta vesistön vartta takaisin kaupunkia kohden. Päivä on lopulta aurinkoinen ja Vilho saa hyviä luontohavaintoja. Tässä kohtaa jokea ei voi olla huomaamatta majavien jyrsimiä puita, osa jäljistä tuoreitakin. Nuo veijarit operoivat siis täälläkin, niinpä tietysti miettii Vilho. 

    Jokiranta on siisti, lähes roskaton jä hämmästyttävän koskematon ollakseen suuren kaupungin kupeessa. Liettualaiset eivät roskaa tai riko paikkoja, täällä ei jätetä joka kulmalle romuautoja ja kotitekoisia kaatopaikkoja. Siksi Vilhonkin merkillinen kaupunki-luontoloma toimii ja on kaikkiaan miellyttävä kokemus. 

Lomalla kun on, Vilholla on aikaa väijyä lintuja kunnolla. Mustapääkerttu laulaa puissa komeasti ja Vilho vain odottaa, että saa sen näkyville ja myös valokuvaan. 

    Kiireettömyys on valtavaa ylellisyyttä, niin omituista kuin se onkin. Meillä on rajallinen määrä vuosia, päivä ja hetkiä, mutta silti elämämme hallitseva kokemus on kiire eteenpäin, kiire toisaalle tai vain kiire pois. 

    Kaikkea se Vilho miettiikin – ehkä läsnäolo ja pysähtyminen on helpompaa iloisesti eteenpäin soljuvan joen ääressä, vaatimattomien vesakkojen, lehtien täyttämien varvikkojen kevätaurinkoisessa maisemassa.

14. Bastion – Vilnan linnoitus Vilhon tapaan

 Portin räminän ja lasten kiljumisen viimein herättämä Vilho nousee lopulta pedistään ja valmistautuu torstaipäivään. Edessä on suihku, voimistelut ja muu vilhomainen puuha. 

    Tänään Vilho lähtee syvemmälle Vilnia-joelle. Päivä starttaakin hyvin, kun Susivuori kulkee jokivartta pitkin ja katselee isokoskeloa. Sitten hän muistaa suunnitelman: Tänään piti käydä myös Bastionilla.

    Vilnan linnoitus, tässä vain "Bastion", on korkealla mäellä ja nykyään asuinalueiden kupeessa. Itse linnoitus on kuin muisto 1500-luvulta alkaneesta koko kaupungin muurituksesta. Muurit revittiin pois 1800-luvun lopulla kokonaan, mutta Bastion seisoo paikallaan yhä. Linnoitus on koskettanut suuria uskonsotia, Suurta Pohjansotaa ja muutamia muita kähinöitä. Osapuolina paikallisten lisäksi ovat olleet Ruotsi ja Venäjä. Suomihan oli miesvoimansa osalta mukana Ruotsin sotilasliitossa, ja sai, kuten aina, kärsiä isäntämaan mielipuolisista suurvaltapyrkimyksistä.

    Vilho, tuo historiallisten paikkojen kuljeskelija, puolioppinut lasten ja maalaisten älykkö, ei paneudu linnoitukseen sen tarkemmin, kuin tiukalla valokuvaamisella. Joko paikasta selvitetään perinpohjaisesti kaikki, tai sitten kuljetaan vain turistina ja siristetään silmiä taivaalla hehkuvalle ikuisesti ilkikuriselle auringolle.