Eli miten Vilho ruokailee itsensä lentokentälle asti aasialais-turkkilaisissa tunnelmissa
Kuin aika poika, pistelee Vilho aamiaisella ranskanperunoita ja taitaapa lautasella olla nakkejakin, munakasta ja vihanneksia. Oliiveita on kolmea sorttia ja muutenkin tarjonta on laajaa. Ruokalassa puhutaan etupäässä turkkia, muutama lapsikin pyörii tarjoilupöytien edessä ja taitaa erillä rouvilla olla liinakin päässään. Vilhon oma rouva on löytänyt jostain taas mansikoita ja viinirypäleitä.
Ei, Vilho ei ole Ruotsinlautalla, eikä palannut ajatuksen voimalla Istanbuliin vaan hän on edelleen Saksassa ja hotelliaamiaisella paluupäivän aamuna. Lentokenttähotellissa on muutakin maailmallista kuin nimi, Global. Tämäkin on hyvin siisti paikka ja homma käy. Sitä paitsi ne ranskalaiset perunat ovat erinomaisia, vaikka aamiaisella Vilho ei olekaan niihin tottunut, niin joustavuutta löytyy ja uusi kierros pöytien ääreen on edessä.
Mutta nyt on hypätty pari ateriaa, tai siis pari asiaa yli ja pitää palata vielä Mustaanmetsään.
Näköala-asunto Bad Wildbadissa on jäämässä taakse ja Vilhomobiili käynnistyy kuuliaisesti päivän levon jälkeen parkkipaikaltaan. Viimeinen vuorokausi on ollut haalittujen eväiden tuhoamista ja pussukuiden sekä nyssyköiden vähentämistä samalla kun loman loppua kohden on menty. Toki Vilho yllätettiin edellisenä päivänä kauppakassinsa kanssa jokirannasta, mutta virallisesti V oli vain hakemassa vettä loppumatkaa varten. Tietty matkaan tarttui fetatäytteisiä pepperoneja ja kuin ihmeen kaupalla viinipulloja.
Hämmennyksen ja hallitun innostuksen vallassa Vilho tutki korkean Kabinett-laatuluokan punaviiniä iltasella ja pakkohan se oli myöntää, että kelpo juomaahan se oli kaikessa keveydessään. Juoman oli tuottanut Badenin alueen vahva tekijä, Alde Gott. Spätburgunder Rotwein 2011 oli Kabinett-laatuluokkansa lisäksi merkitty myös "kuivaksi". Iloisesti Vilho pullonsa kanssa viihtyi ja hienosti juoma sopikin Annikin laatimille liha-aterioille. Koko matkaa punaiselta puolelta hallitsivat kevyet punaviinit Luxembourgin ja Alsacen pinot noireista Badenin juomiin. Mutta tämän matkan valtit olivat toki valkoviinit ja kuplivien kuningatar, tuumi Vilho, samalla kun ajatukset palailivat myös kölniläiseen olueen, mielen jo hiipiessä lähemmäksi lentokenttää.
Vilhon oli vaikea pysyä reippaiden kiinalaisten lukumäärässä mukana, mutta jossain 5-6 paikkeilla näitä tuntuu olevan tiskin tuottavalla puolella. Nuudelibaarissa käydään kierroksilla kuin läheisellä Hockenheimin kilparadalla - yksi paistaa, toinen hoitaa valtavaa nuudelimassaa, kolmas friteeraa, neljäs menee edestakaisin ja joku ehtii rahastaakin. Koko prosessia pääsee seuraamaan tiskin yli ja annosta pukkaa huikeaa tahtia. Suit-sait Vilho ja Annikkikin ovat ruokapöydässä nuudeleineen ja kevätkääryleen rapea kuori murenee kuskimme hampaissa. Maantie on vapauttanut Vilhon hetkeksi Hockenheimilaiselle ostarille ja siellä suosittuun lounaspaikkaan. Nuudeliannos tulee salamana ja maksaa muutaman euron, paikka on tietysti suosittu. Kaupan puolella Vilho etsii matkalaukkuunsa viinipulloa ja hyllyn päässä oleva rouva pitää perjantain kunniaksi maistiaisia muutamasta pullosta, eikä meinaa millään hyväksyä sitä seikkaa, ettei Vilho lämpene drinkille. Erikoistahan se on toki Vilhostakin, mutta viinihyllyt vetävät miehen vakavaksi.
Illalla Vilho on päässyt Annikkinsa kanssa Global lentokenttähotelliin ja kävellyt iltapuolella siistiin kebab-ravintolaan täydentämään globaalia ruokapuhdettaan. Ruoka on halpaa ja maittavaa. Perjantai-illan alkuhulinat ovat lähiössä huikean asiallisia. Paikallisen ravintolan edessä oleva nuoriso on savukkeella ulkona ja väistää kohteliaasti tulijoita. Örvellystä tai muuta ilmene, sisällä baarissa näkyy iloista porukkaa, joka tuntuu ennen kaikkea viihtyvän.
Yöllä Vilho ja Annikki maistelevat valkoviiniä, kun matkalaukut on pakattu. Yö menee rauhallisesti ja aamiaisesta olemmekin jo kuulleet. Pariskuntamme pääsee kentälle helposti ja vatsa on niin mukavasti täynnä, että vasta lentokoneessa tarvitaan syötävää. Annikkihan siinä sitten pääsee nauramaan kun reissun viimeinen ateria lentoyhtiön tarjoaman on kuin onkin Vilhomobiilin perusmuona, kolmioleipä.
4.4.2013
13. Bad Wildbad
Astellessaan Bad Wildbadin jokivartta lähikauppaan, Vilho miettii Martin Heideggeria. Nuorempana Vilho opiskeli monenlaista, etupäässä toki sosiologiaa, mutta toisinaan tuli tentittyä filosofiaakin. Heidegger jäi Vilholle mieleen ja vuosisadan merkittävimmäksikin mainittu saksalaisajattelija tykkäsi mökkeillä Mustassametsässä. Vilhon mielestä Heideggerin tekstit olivat hienoja, ne herättivät kiinnostusta ja hämmennyksen sekaista kunnioitusta opiskelija-Vilhossa. Paljon ei Vilho niistä kirjoista ymmärtänyt, vaan tuntemukset olivat kuin modernin taidemusiikin konsertissa.
Kaupungin jokivarren kävelykadun luona Vilho vaihtaa virran toiselle puolelle ja jatkaa supermarkettia kohden. Ihmiset tervehtivät ja Vilhokin nyökkäilee takaisin. Pari sinisorsaa ui kanavamaiseksi muuttuvassa joessa ja Vilho palaa Heideggeriin mietteissään. Vuonna 1927 Martin Heidegger julkaisi pääteoksensa Sein und Zeit, joka on edelleen Vilhon mielestän kryptisyydessään järisyttävä nide. Nimikin on tyhjentävä: Oleminen ja aika. Siinä filosofi - mikäli Vilho asian tajusi - pyrkii selvittämään syytä Olemisen Kysymyksen Unohtamiseen. Pienen perusselvittelyn jälkeen Heidegger päättää dekonstruoida tuon unohtamisen menneisyyden - eli suurin piirtein purkaa filosofian historian - ja paljastaa Olemiskysymyksen kaiken turhan hapatuksen alta. Aika tulee analysoitua siinä muun tohinan ohessa.
Vilho näkee Martti-filosofin lämmittämässä saunaa Schwarzwaldin sinertyvässä illassa ja kehittämässä Olemiseen liittyvää ajattelua halko halolta, pesällinen pesälliseltä. Eniten Vilhoa kiinnostaisikin nähdä Heideggerin tekemä halkopino, vaikka perusoletuksena onkin se, että se on siisti ja loppuun asti mietitty. Lieneekö Heidegger kehitellyt ajatuksia dekonstruktiosta kirves käsissään; hämmästellyt syntyvää hakkuuaukiota ja sinne pilkistävää päivänvaloa, mustaan metsään tunkeutuvaa valaistumista, joka sekin on ajattelijan sanastossa? Niin, ja tekniikan filosofia, se miten edistys tulee kuin vesuri koivikkoon. Näistä olisi mukava jutella Heideggerin mökin verannalla ja avata samalla pullolliset filosofin lempiolutta. Syvällisiä pohtiessa alkaa tehdä mieli makkaraakin, mutta Vilho lupaa itselleen tarttua ajattelijan teksteihin jälleen kerran.
Kylä on siisti ja asiat selvästi toimivat täällä. Asunto on todella Vilhon mieleen, siellä ratkaisut ovat fiksuja ja siisteys on huikeaa, toimivuus ratkaisevaa. Meininki kylässä on jotenkin samanlaista, elämänmyönteistä mutta kohtuullista, siistiä mutta sujuvaa. Turhaa nysväystä ei ole, mutta ei mitään huikenteluakaan. Paikka ja asuntohotelli ovat kerrassaan myönteisiä kokemuksia.
Vilho katselee Bad Wildbadin pohjalta eli jokiuomalta vuoria. Kukkulat ovat hillittyjä, mutta jylhiä. Rinteet nousevat puhuttelevan jyrkästi mutta maastoa peittää puusto, usein havupuiden voimin. Metsä pehmentää maiseman ilmettä ja vuoret tuntuvat pieniltä, kun niistä puuttuu terävä huippu. Huippuja ei ole, sillä lähes jokainen vuori muodostaa yläosassaan tasaisen harjanteen, jossa havupuut edelleen kasvavat. Mutta pieniä nämä vuoret eivät ole, ne vain näyttävät siltä ilman kalliolta ja jyrkänteitä. Ja hittolainen kun ne näyttävät samalta kuin Vilhon yhden suosikkimaalarin Caspar David Friedrichin maalauksissa.
Kaupungin jokivarren kävelykadun luona Vilho vaihtaa virran toiselle puolelle ja jatkaa supermarkettia kohden. Ihmiset tervehtivät ja Vilhokin nyökkäilee takaisin. Pari sinisorsaa ui kanavamaiseksi muuttuvassa joessa ja Vilho palaa Heideggeriin mietteissään. Vuonna 1927 Martin Heidegger julkaisi pääteoksensa Sein und Zeit, joka on edelleen Vilhon mielestän kryptisyydessään järisyttävä nide. Nimikin on tyhjentävä: Oleminen ja aika. Siinä filosofi - mikäli Vilho asian tajusi - pyrkii selvittämään syytä Olemisen Kysymyksen Unohtamiseen. Pienen perusselvittelyn jälkeen Heidegger päättää dekonstruoida tuon unohtamisen menneisyyden - eli suurin piirtein purkaa filosofian historian - ja paljastaa Olemiskysymyksen kaiken turhan hapatuksen alta. Aika tulee analysoitua siinä muun tohinan ohessa.
Vilho näkee Martti-filosofin lämmittämässä saunaa Schwarzwaldin sinertyvässä illassa ja kehittämässä Olemiseen liittyvää ajattelua halko halolta, pesällinen pesälliseltä. Eniten Vilhoa kiinnostaisikin nähdä Heideggerin tekemä halkopino, vaikka perusoletuksena onkin se, että se on siisti ja loppuun asti mietitty. Lieneekö Heidegger kehitellyt ajatuksia dekonstruktiosta kirves käsissään; hämmästellyt syntyvää hakkuuaukiota ja sinne pilkistävää päivänvaloa, mustaan metsään tunkeutuvaa valaistumista, joka sekin on ajattelijan sanastossa? Niin, ja tekniikan filosofia, se miten edistys tulee kuin vesuri koivikkoon. Näistä olisi mukava jutella Heideggerin mökin verannalla ja avata samalla pullolliset filosofin lempiolutta. Syvällisiä pohtiessa alkaa tehdä mieli makkaraakin, mutta Vilho lupaa itselleen tarttua ajattelijan teksteihin jälleen kerran.
Kylä on siisti ja asiat selvästi toimivat täällä. Asunto on todella Vilhon mieleen, siellä ratkaisut ovat fiksuja ja siisteys on huikeaa, toimivuus ratkaisevaa. Meininki kylässä on jotenkin samanlaista, elämänmyönteistä mutta kohtuullista, siistiä mutta sujuvaa. Turhaa nysväystä ei ole, mutta ei mitään huikenteluakaan. Paikka ja asuntohotelli ovat kerrassaan myönteisiä kokemuksia.
Vilho katselee Bad Wildbadin pohjalta eli jokiuomalta vuoria. Kukkulat ovat hillittyjä, mutta jylhiä. Rinteet nousevat puhuttelevan jyrkästi mutta maastoa peittää puusto, usein havupuiden voimin. Metsä pehmentää maiseman ilmettä ja vuoret tuntuvat pieniltä, kun niistä puuttuu terävä huippu. Huippuja ei ole, sillä lähes jokainen vuori muodostaa yläosassaan tasaisen harjanteen, jossa havupuut edelleen kasvavat. Mutta pieniä nämä vuoret eivät ole, ne vain näyttävät siltä ilman kalliolta ja jyrkänteitä. Ja hittolainen kun ne näyttävät samalta kuin Vilhon yhden suosikkimaalarin Caspar David Friedrichin maalauksissa.
12. Alsacesta Schwarzwaldiin
Matkalla Mulhousesta pohjoiseen alkaa selvitä mistä Alsacen valkoviinit saadaan: viinitielle päästyään Vilho näkee säntillisiä köynnösrivistöjä lähes loputtomiin maltillisesti nousevilla rinteillä. Viinipeltotilkut kiinnittyvät toisiinsa ja jatkuvat lähes saumattomasti harjanteiden laelle asti ja taatusti sieltä eteenpäinkin. Välissä ei törötä puita tai pensaikkoja eikä sen kummemmin muutakaan häiritsevää. Miljöö on siistiä ja kauttaaltaan jämptin oloista.
Matka vie Colmaria ja Strasbourgia kohden, mutta koko ajan suurten kaupunkien länsipuolta, jossa viinireitti ja -viljelmät ovat. Legendaariset kylien ja/tai viinimerkkien nimet vilisevät köynnösten kanssa kilpaa Vilhon silmissä: Pfaffenheim, Hunawihr, Sparr, Engel. Juustoakaan ei pidä unohtaa; pariskuntamme saapuu Munsterin sievään kaupunkiin, jossa kaupassa Petit Munster -juustoja löytyy monessa pakkauksessa. Keskellä kylää kattohaikarat asuttavat jälleen kirkon kattoa.
Pientä taisteluväsymystäkin kylien ja viinpeltojen ketjussa esiintyy ja Vilhomobiili syöksyy rapaisena mutta sääntöjä noudattaen supermarketin pihalle, matkustajat vessaa kaivaten ja palveluita janoten. Kun käpälät on pesty, tehdään siirto periaatteella "ensimmäinen vaihtoehto on paras" ja pariskuntamme astelee marketin vaatimattomaan mutta pätevään ruokalaan. Kenties romantiikka ja glamouria ruokapaikasta ei löydy, mutta cafeteria on siisti ja homma käy. Päivän annos on kalkkunaa ja perunanoisetteja. Vilho on hämmästynyt siitä, miten maukas annos on: rintafile on käytetty grillissä ja sitä kyydittää erinomainen herkkusienikastike. Retki on edennyt siis rekkabaarista tavallaan marketin kahvioon mutta muona on erinomaista, palvelu moitteetonta ja sitä paitsi Annikki löydetään hetken päästä lounassettiin kuuluvan vadelmatortun äärestä. Torttu on huikeaa Annikin setti maksaa annoksen, valinnaisen juoman, sen tortun ja kahvin kanssa kympin. Sillä rahalla voisi yrittää ehkä juomaa ja torttua Suomesta mutta köpelösti kävisi jos olisi viinin valinnut, Vilho tuumailee.
Leivistä ja tortuista Vilho voisi paasata pitkäänkin, mutta nyt pitää vaihtaa hiippakuntaa ja maata. Strasbourgin Vilho ohittaa reilua satasta paukuttaen ja moottoritiellä on kova, mutta sujuva trafiikki. Rekkoja menee paljon ja kaikesta jää sellainen tunne, että tässä ollaan taloudellisestikin Euroopan ytimessä. Annikki ehtii nähdä vilauksen jostain, joka voisi olla Europan parlamentin rakennus, mutta Vilho vetää parta väpisten ystävänsä navigaattorin kanssa Reinin rallia ja Opel Sorsa reagoi kiintettävästi toimiston turbo-uunon komentoihin. Puissa on haukkoja ja Annikki räknäilee Strasbourgin paikkeilla haukkalaskurin olevan lukemassa 27.
Rein on mahtava virta ja sen ylitettyään pariskunta on taas Saksassa. Auto suristaa kohden Baden-Badenia. Klassinen kylpyläkaupunki katsastetaan autosta, kasino nähdään ja ripaus hallitusta charmista hyvästä järjestyksestä. Kaupungista tie lähtee Schwarzwaldin rinteille ja siten suoraan mäkeen. Metsä- ja mäkimaastoa täplittävät vain siellä täällä olevat maalaistalot ja taukoa pidetään erään pellon reunassa, kun on aika kuvata kauriita. Bambi-viisikko on tullut ruokailemaan pellolle, mutta katoaa vähitellen taas metsän suojaan. Haukkalaskuri naksuttaa päivän loppulukemaksi 35.
Tie laskeutuu suurten kumpujen keskellä olevaan Bad Wildbadeniin, joka on pienempi painos kylpyläkaupungista ja Schwarzwaldin syleilyssä. Kauniin kylän rinteiltä löytyy myös majapaikka, Aparthotel Schwarzwald panorama, joka on suggestiivisesta nimestään huolimatta kelpo pikku hotelli. Annikkilla ja Vilholla on täältä mukava asunto pariksi päiväksi, ja toden totta miellyttävä mäkimaisema huoneiston terassilta näyttäytyykin.
Matka vie Colmaria ja Strasbourgia kohden, mutta koko ajan suurten kaupunkien länsipuolta, jossa viinireitti ja -viljelmät ovat. Legendaariset kylien ja/tai viinimerkkien nimet vilisevät köynnösten kanssa kilpaa Vilhon silmissä: Pfaffenheim, Hunawihr, Sparr, Engel. Juustoakaan ei pidä unohtaa; pariskuntamme saapuu Munsterin sievään kaupunkiin, jossa kaupassa Petit Munster -juustoja löytyy monessa pakkauksessa. Keskellä kylää kattohaikarat asuttavat jälleen kirkon kattoa.
Pientä taisteluväsymystäkin kylien ja viinpeltojen ketjussa esiintyy ja Vilhomobiili syöksyy rapaisena mutta sääntöjä noudattaen supermarketin pihalle, matkustajat vessaa kaivaten ja palveluita janoten. Kun käpälät on pesty, tehdään siirto periaatteella "ensimmäinen vaihtoehto on paras" ja pariskuntamme astelee marketin vaatimattomaan mutta pätevään ruokalaan. Kenties romantiikka ja glamouria ruokapaikasta ei löydy, mutta cafeteria on siisti ja homma käy. Päivän annos on kalkkunaa ja perunanoisetteja. Vilho on hämmästynyt siitä, miten maukas annos on: rintafile on käytetty grillissä ja sitä kyydittää erinomainen herkkusienikastike. Retki on edennyt siis rekkabaarista tavallaan marketin kahvioon mutta muona on erinomaista, palvelu moitteetonta ja sitä paitsi Annikki löydetään hetken päästä lounassettiin kuuluvan vadelmatortun äärestä. Torttu on huikeaa Annikin setti maksaa annoksen, valinnaisen juoman, sen tortun ja kahvin kanssa kympin. Sillä rahalla voisi yrittää ehkä juomaa ja torttua Suomesta mutta köpelösti kävisi jos olisi viinin valinnut, Vilho tuumailee.
Leivistä ja tortuista Vilho voisi paasata pitkäänkin, mutta nyt pitää vaihtaa hiippakuntaa ja maata. Strasbourgin Vilho ohittaa reilua satasta paukuttaen ja moottoritiellä on kova, mutta sujuva trafiikki. Rekkoja menee paljon ja kaikesta jää sellainen tunne, että tässä ollaan taloudellisestikin Euroopan ytimessä. Annikki ehtii nähdä vilauksen jostain, joka voisi olla Europan parlamentin rakennus, mutta Vilho vetää parta väpisten ystävänsä navigaattorin kanssa Reinin rallia ja Opel Sorsa reagoi kiintettävästi toimiston turbo-uunon komentoihin. Puissa on haukkoja ja Annikki räknäilee Strasbourgin paikkeilla haukkalaskurin olevan lukemassa 27.
Rein on mahtava virta ja sen ylitettyään pariskunta on taas Saksassa. Auto suristaa kohden Baden-Badenia. Klassinen kylpyläkaupunki katsastetaan autosta, kasino nähdään ja ripaus hallitusta charmista hyvästä järjestyksestä. Kaupungista tie lähtee Schwarzwaldin rinteille ja siten suoraan mäkeen. Metsä- ja mäkimaastoa täplittävät vain siellä täällä olevat maalaistalot ja taukoa pidetään erään pellon reunassa, kun on aika kuvata kauriita. Bambi-viisikko on tullut ruokailemaan pellolle, mutta katoaa vähitellen taas metsän suojaan. Haukkalaskuri naksuttaa päivän loppulukemaksi 35.
Tie laskeutuu suurten kumpujen keskellä olevaan Bad Wildbadeniin, joka on pienempi painos kylpyläkaupungista ja Schwarzwaldin syleilyssä. Kauniin kylän rinteiltä löytyy myös majapaikka, Aparthotel Schwarzwald panorama, joka on suggestiivisesta nimestään huolimatta kelpo pikku hotelli. Annikkilla ja Vilholla on täältä mukava asunto pariksi päiväksi, ja toden totta miellyttävä mäkimaisema huoneiston terassilta näyttäytyykin.
2.4.2013
11. Moselle, Ronchamp, Ballon d'Alsace (Vosges),
Päivän reitti vie Nancysta suoraan etelään ja tällä kertaa yrityksenä on seurata Mosellen jokivartta. Se onnistuukin kohtuullisesti, mutta jokiuoma on paikoin hyvin suistomainen ja sitä reunustavat kanaalit - näkymät eivät ole erityisen vaikuttavia, vaikka idyllisiä ovatkin.
Oma idyllinsä on se, että Vilho hamstraa Bordeaux'n parempia viinejä mukaansa edessä olevaa saksalaista "korpivaellusta" varten evääksi. Heti kun silmä vähän välttää, toinen kulttuurimatkailija on hakutunut cremant- ja shamppanjahyllyjen tuntumaan, joten Vilhomobiili kilisee jokivarren kaarteissa laatujuomista. Päiväeväät hoidetaan muhkeilla patongeilla, joita saa tuoretavarana ja siis täytettynä pilkkahintaan leipomo-kahviloista.
Vilhomainen episodi on käynti Ronchampin kappelilla, joka on Le Corbusierin legendaarinen arkkitehtuurikohde eli Notre Dame du Haut. Kappeli on linnoitettu lippukiskalla, aidalla ja muutamalla tökeröllä myöhäisemmällä rakennuksella siten, että mökkiä pääsee päällistelemään vain kassan kautta. Jotain tässä on Vilhon mielestä periaatteellisesti vinossa ja kappelin valokuvaaminen parkkipaikalta on ratkaisu asiaan. Pääsymaksut kuuluvat museoihin, eivät kirkkoihin. Kappelissa palvotaan jotain muuta kuin alkuperäistä jumalaa, kun sinne ei pääse kuin reilunhintainen lippu kourassa.
Vosges. Nimittäminen mäkimaastoksi ei tee oikeutta tuolle alueelle, vaikka valtavia vuoria nämä massiivit eivät olekaan. Vosgesit ovat jylhiä hiljaisella, julistamattomalla tavalla, sillä niiden rinteitä peittävät metsät ja ne kumpuilevat aaltoilevina kerroksina kevään utuisessa kirkkaudessa. Vilho päättää pujotella vielä muutamien kymmenien kylien halki ja suuntaa Ballon d'Alsacea kohden. Alkaa tuttu vuoristovemputus serpentiinitiellä ja lopulta näkyy lunta, sitten lunta on reilusti tien vieressä ja vähitellen kunnon aurausvallit. Tie on kuitenkin kuiva ja alla ovat saksalaiset talvikitkarenkaat.
Lopulta tilanne on se, että joku hiihtelee tien vieressä ja lunta on joka paikassa. Vuoren huippuosassa kulkee murtomaahiihtolatu ja rakennukset ovat kuin Alpeilla. Paikallisista asukkaista saadaan kontaktia, kun matkamuistomajan musta kissa suostuu jututettavaksi. Ylhäällä on ihme kyllä lämmin, sillä siellä päivä paistaa. Maisemat ovat jylhät, mutta untu pehmentää näkymät melko lyhyiksi. Kissa hyvästellään ja palataan kurvaillen alamaille odottamaan kevään ihmettä.
Illalla Vilho paneutuu Alsacen kulttuuriin syömällä klassisen hapankaaliannoksen lihoineen ja makkaroineen hotellin ravintolassa. Mulhousen edustalla oleva paikka on rahtareiden suosiossa ja asiallisessa ruokapaikassa onkin reilu tusina ehtaa rekkamiesta. Äijät syövät alkusalaattinsa mukisematta ja päättävät ateriansa jäätelöön samalla telkkarista Simpsonia katsellen. Joku karju juo lasillisen roseeta, useimmat tyytyvät veteen. Ravintolan tarjoilijoina ovat sievät, pikkuiset sisarukset jotka vilistävä kaikkialla ja koko ajan. Vilhokin saa suuren jäätelöannoksen ja voi siltä osin samaistua rekkamiehiin. Annikki syö kalaa paikalliseen tapaan ja kaikki on niin kuin pitääkin kun ilta Vosgesien varjossa pimenee.
Oma idyllinsä on se, että Vilho hamstraa Bordeaux'n parempia viinejä mukaansa edessä olevaa saksalaista "korpivaellusta" varten evääksi. Heti kun silmä vähän välttää, toinen kulttuurimatkailija on hakutunut cremant- ja shamppanjahyllyjen tuntumaan, joten Vilhomobiili kilisee jokivarren kaarteissa laatujuomista. Päiväeväät hoidetaan muhkeilla patongeilla, joita saa tuoretavarana ja siis täytettynä pilkkahintaan leipomo-kahviloista.
Vilhomainen episodi on käynti Ronchampin kappelilla, joka on Le Corbusierin legendaarinen arkkitehtuurikohde eli Notre Dame du Haut. Kappeli on linnoitettu lippukiskalla, aidalla ja muutamalla tökeröllä myöhäisemmällä rakennuksella siten, että mökkiä pääsee päällistelemään vain kassan kautta. Jotain tässä on Vilhon mielestä periaatteellisesti vinossa ja kappelin valokuvaaminen parkkipaikalta on ratkaisu asiaan. Pääsymaksut kuuluvat museoihin, eivät kirkkoihin. Kappelissa palvotaan jotain muuta kuin alkuperäistä jumalaa, kun sinne ei pääse kuin reilunhintainen lippu kourassa.
Vosges. Nimittäminen mäkimaastoksi ei tee oikeutta tuolle alueelle, vaikka valtavia vuoria nämä massiivit eivät olekaan. Vosgesit ovat jylhiä hiljaisella, julistamattomalla tavalla, sillä niiden rinteitä peittävät metsät ja ne kumpuilevat aaltoilevina kerroksina kevään utuisessa kirkkaudessa. Vilho päättää pujotella vielä muutamien kymmenien kylien halki ja suuntaa Ballon d'Alsacea kohden. Alkaa tuttu vuoristovemputus serpentiinitiellä ja lopulta näkyy lunta, sitten lunta on reilusti tien vieressä ja vähitellen kunnon aurausvallit. Tie on kuitenkin kuiva ja alla ovat saksalaiset talvikitkarenkaat.
Lopulta tilanne on se, että joku hiihtelee tien vieressä ja lunta on joka paikassa. Vuoren huippuosassa kulkee murtomaahiihtolatu ja rakennukset ovat kuin Alpeilla. Paikallisista asukkaista saadaan kontaktia, kun matkamuistomajan musta kissa suostuu jututettavaksi. Ylhäällä on ihme kyllä lämmin, sillä siellä päivä paistaa. Maisemat ovat jylhät, mutta untu pehmentää näkymät melko lyhyiksi. Kissa hyvästellään ja palataan kurvaillen alamaille odottamaan kevään ihmettä.
Illalla Vilho paneutuu Alsacen kulttuuriin syömällä klassisen hapankaaliannoksen lihoineen ja makkaroineen hotellin ravintolassa. Mulhousen edustalla oleva paikka on rahtareiden suosiossa ja asiallisessa ruokapaikassa onkin reilu tusina ehtaa rekkamiesta. Äijät syövät alkusalaattinsa mukisematta ja päättävät ateriansa jäätelöön samalla telkkarista Simpsonia katsellen. Joku karju juo lasillisen roseeta, useimmat tyytyvät veteen. Ravintolan tarjoilijoina ovat sievät, pikkuiset sisarukset jotka vilistävä kaikkialla ja koko ajan. Vilhokin saa suuren jäätelöannoksen ja voi siltä osin samaistua rekkamiehiin. Annikki syö kalaa paikalliseen tapaan ja kaikki on niin kuin pitääkin kun ilta Vosgesien varjossa pimenee.
10. Épernay, Nancy (Laxou)
Vilho palaa rattiin päivän ajamattomuuden jälkeen, mutta pian hän onkin junan kyydissä. Épernayn shamppanjakaupungissa viinituottajien talot ovat komeasti rivissä omalla avenuellaan. Sitä ajelleessaan Vilho toteaa Annikille: meidänkin rahoilla näitä on maksettu. Aurinko paistaa keväisen kirkkaasti kun pariskunta astelee Mercierin shamppanjataloon odottamaan esittelykierrosta.
Niin, se juna. Hisseillä ryhmä pääsee alas kalkkikivikellareihin ja siellä kierrosta tehdään aidolla possujunalla; avoimella, pienellä sähkötoimisella junalla. Esittely tapahtuu kaikkia kohteita riivaavalla audio guidella, mutta Vilhopa antaa vehkeen roikkua vain narussaan ja surista saarnaansa omia aikojaan, nyt on tärkeämpää tekemistä kuin luentojen kuuntelu. Pieni kierros kellareissa on vääjäämättä pieni kierros, sillä tunneleita on sellaiset 18 kilometriä. Paikat ovat kiinnostavia, mutta ei niissä juuri näy valmistusprosessin merkkejä, sen sijaan tuhansia pulloja loputtomissa telineissä ja räkeissä.
Junaretki minun makuuni, miettii Vilho ja toteaa, että tätä voi suositella kenelle vain. Etenkin kun lopuksi vakuuttava madame, joka johti junakulkuetta, opastaa maistelemaan Mercierin juomia. Kelpo tavaraa, etenkin vuosikertapullo. Vilholla on mahdollisuus vain kastaa kieltä juomiin, sillä junalla ei voi matkaa jatkaa, vaan auto odottaa. Kierros ei maaginen ollut, mutta monessa paikassa ei käytäviin edes pääse.
Loppupäivä on erikoinen, sillä viineistä ei ole tietoakaan. Laajat viljapeltoaukeat jatkuvat länsi-kaakkoon välillä tolkuttoman suurina. Vilho välttelee suuria väylejä ja pienemmät tiet vievät kevättä odottavin loputtomien, hiljaisten kylien läpi. Peltoja kyliä, peltoja kyliä, välillä harjanteita ja metsiäkin, mutta lopulta aina peltoa, peltoa.
Illalla Vilhomobiili kaahaa Nancyn esikaupunkiin nimeltään Laxou. Aikaa on myös lepoon ja illalla ruoka maistuu paikallisessa tavernassa, l'Auberge des quatre ventsissä. Tunnelma on mainio ja isäntä kohentaa aina toisinaan suuren kiviuunin tulta, samalla kun avotulella lämmitetään osa annoksista. Tupa on mukavasti täynnä ja Vilho syö kunnon pihvin ja Annikki kania. Melkein kaikkialla annosta kyyditetään kelpo kulholla ranskalaisia perunoita. Ruokailu viineineen päivineen hoituu alle neljänkympin ja edelleen kovin viileänä pysyvään yöhön voi lähteä tyytyväisenä.
Niin, se juna. Hisseillä ryhmä pääsee alas kalkkikivikellareihin ja siellä kierrosta tehdään aidolla possujunalla; avoimella, pienellä sähkötoimisella junalla. Esittely tapahtuu kaikkia kohteita riivaavalla audio guidella, mutta Vilhopa antaa vehkeen roikkua vain narussaan ja surista saarnaansa omia aikojaan, nyt on tärkeämpää tekemistä kuin luentojen kuuntelu. Pieni kierros kellareissa on vääjäämättä pieni kierros, sillä tunneleita on sellaiset 18 kilometriä. Paikat ovat kiinnostavia, mutta ei niissä juuri näy valmistusprosessin merkkejä, sen sijaan tuhansia pulloja loputtomissa telineissä ja räkeissä.
Junaretki minun makuuni, miettii Vilho ja toteaa, että tätä voi suositella kenelle vain. Etenkin kun lopuksi vakuuttava madame, joka johti junakulkuetta, opastaa maistelemaan Mercierin juomia. Kelpo tavaraa, etenkin vuosikertapullo. Vilholla on mahdollisuus vain kastaa kieltä juomiin, sillä junalla ei voi matkaa jatkaa, vaan auto odottaa. Kierros ei maaginen ollut, mutta monessa paikassa ei käytäviin edes pääse.
Loppupäivä on erikoinen, sillä viineistä ei ole tietoakaan. Laajat viljapeltoaukeat jatkuvat länsi-kaakkoon välillä tolkuttoman suurina. Vilho välttelee suuria väylejä ja pienemmät tiet vievät kevättä odottavin loputtomien, hiljaisten kylien läpi. Peltoja kyliä, peltoja kyliä, välillä harjanteita ja metsiäkin, mutta lopulta aina peltoa, peltoa.
Illalla Vilhomobiili kaahaa Nancyn esikaupunkiin nimeltään Laxou. Aikaa on myös lepoon ja illalla ruoka maistuu paikallisessa tavernassa, l'Auberge des quatre ventsissä. Tunnelma on mainio ja isäntä kohentaa aina toisinaan suuren kiviuunin tulta, samalla kun avotulella lämmitetään osa annoksista. Tupa on mukavasti täynnä ja Vilho syö kunnon pihvin ja Annikki kania. Melkein kaikkialla annosta kyyditetään kelpo kulholla ranskalaisia perunoita. Ruokailu viineineen päivineen hoituu alle neljänkympin ja edelleen kovin viileänä pysyvään yöhön voi lähteä tyytyväisenä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)