70. Paluu: Saderallia lentokentälle

Vilho herättää Annikin viideltä aamulla ja sitten alkaa hieman uninen lähtö hotellista.

Hämmästyttävästi ikkunaverhojen takana maailma on ihan kunnon sateen kourissa ja aurinkohan ei ole edes vielä harkinnut nousemista.

Puolisen tuntia myöhemmin pillit on saatu pussiin ja ihmeen kuivin jaloin kaksikko on autossaan. Vesikeli tekee tien entistäkin pimeämmäksi, joten edessä on taas melko monen liittymän ja kaistanvaihdon ralli kentälle, vaikka matkaa on vain 16 kilometriä.

Autonpalautus käy helposti, sillä toimipisteet eivät ole vielä auenneet. Auto jätetään palautusruutuun ja avaimet palautusboksiin. Sade jatkuu, joten autoparkin katoksesta luikitaan terminaaliin. Onneksi kaksikko selviää tästäkin yllättävän kuivana.

19-päiväinen seikkailu alkaa olla ohi, kun Susivuoret istuvat kahdeksalta lentokoneessa. Aamulento tekee sen, että valoa on kerrankin koko matkalle. Sää on kuitenkin melkoisen pilvinen koko ajan.

Lopulta kotimaatakin näkyy pilvien alta, mutta kirkasta valoa pohjoisessa maassa tuntuu olevan niukalti.

69. Pakkaus ja muita loppupuuhia

Ruokareissunsa jälkeen Susivuoret tankkaavat auton naapurissa olevalla Repsol-asemalla. Vaikka on sunnuntai, niin toisena naapurina oleva supermarketti on auki, joten sieltä saadaan lentoevästä ja Vilholle pakkauskaljaa. Ehditäänpä hotellikin jo maksaa ja juoda myös kahvit baarissa.

Vilho hortoilee lähiseudulla pienen iltakävelyn ja vie kierrätysroskia.

Sitten on vuorossa auto: Vilho käy lampun kanssa läpi kaikki Corsan lattiat ja lokerot ja varmistaa, ettei mitään tavaraa jää. Hän kirjaa nyt jo ajoneuvon käyttöönottopäivän vihkoonsa, samoin ajetun matkan tiedot.

Loppuillan Susivuoret viimeistelevät matkalaukkujaan ja syövät viimeisiä eväsvarastoja. Vilho napsii jalopenatäytteisiä oliiveja ja siemailee olutta. Espanjassa valmistettu kauppaketjun oma anonyymi olut maksaa 0,26 €/tölkki ja illan juomavalikoima koostuu noista nimettömistä juomamerkeistä, joita kaupassa oli useitakin; Vilho on kuitenkin vilkaissut sen verran tölkkejä, että ne sentään ovat paikallista tuotantoa.

Ilta on loppujen lopuksi ihan mukava, pakatessa tulee kerrattua erikoisen kiertomatkan vaiheita yhdessä. Takamaiden kiertue on ollut onnistunut ja hämmästyttävän antoisa, monipuolinenkin.

Vilhosta vaikuttaa aivan siltä, että vaikka reissuja tähän maahan on pian tusinan verran, niin tällä kertaa ollaan kuljettu portista sisään aika toisenlaiseen ja kiinnostavaan Espanjaan,

Trajanuksen kaari, Mérida

68. Etanoita ja suhteellisen paljon elämäniloa: Alcobendas

Alcobendasiin Susivuoret saapuvat ajoissa, sillä päivään ei ole valittu mitään ohjelmaa. Hotelli on suuri ja suhteellisen hieno. Pian majoituttuaan kaksikko lähtee etsimään ruokapaikkaa. Nythän on sunnuntai, joten kaupungin paikoissa on väkeä ja menoa.

Susivuoret päätyvät erääseen suosittuun mesóniin puolivahingossa, mutta saavat kuitenkin kahden hengen pöydän.

Juomatilausten jälkeen pöytään tulee etanoita ja chorizoa öljyisessä tomaattikastikkeessa ihan talon puolesta tapas-annoksena. Nämä herkut syödään tässä maassa hammastikuilla ja toisena työkalupakkina jokaisessa pöydässä on serviettijakelija.

Desibelit espanjalaisessa ruokapaikassa vastaavat suunnilleen hävittäjäkoneen ääntä, sillä kysymys ei ole mistään "puheensorinasta" vaan riemukkaasta ja äänekkäästä keskustelusta ja aivan loputtomasta puuhakkaasta toiminnasta. Väkeä, annoksia ja tarjoilijoita tulee ja menee jatkuvasti, koko ajan tapahtuu.

Myös Susivuorten kanssa mennään espanjalla ja Vilhoakin valistetaan siitä, että annokset ovat sen kokoisia, ettei tarvitse ihan tukkua tapaksia tilailla. Pöytää tulee kuitenkin hyvä annos patatas bravas /aioli  -perunoita ja sitten simpukoita vihannes-pistossa.

Veden, punaviinin ja leipien kanssa kokonaisuus maksaa 13 euroa.

Sinisimpukoita a la El Gran Mesón, Alcobendas.

67. Alcobendas – Madridin kupeeseen

Susivuoret ajavat Alcobendasiin, jota ilkeä voisi kutsua Madridin esikaupungiksi ja sitähän se oikeastaan on – oma oikea kaupunkinsa, kuten tukku muitakin, suurkaupungin ympärillä.

Vilholla on kuula jumissa, sillä hän vietti punaviiniensä kanssa jo edellisen iltana matkan viimeistä iltaa ja hyvästeli rakkaan punaisen juomansa tältä erää. Sinänsä idioottimaisen liikkeen jalo tarkoitus oli rauhoittaa lähtöilta viinittömäksi, sillä edessä on herätys aamuyöllä.

Susivuorten majapaikka Soto del Realissa. Yläkerran kattohuoneisto ja terassi.

 Taakse jää maaseutumaisen rauhallinen, sympaattinen pikkukaupunki Soto del Real, joka on ihan Madridin kupeessa mutta selvästi irti pääkaupungin rasitteista. 

Näin jälleen katsotaan sängyn alle, availlaan kaappien ovia ja tunnustellaan taskuista kännykät ja lompakot.  Avaimet palautuslaatikkoon ja kaikki Susimobiiliin: Maantielle.

66. Parque Regional Cuenca Alta Manzaners - jaloittelua

Lauantaina Vilho vie Annikin autolla alueen maastoon, vain muutaman kilometrin päähän kylästä. Jylhiä, kivisiä maastoja ja asiallinen polku. Paljon petolintuja ja myöhemmin myös ibexejä, läntisiä Iberian vuorikauriita.

Käydään vain maltillisesti korkeudessa 1307 metriä, mutta reissu polulla kestää monta tuntia. Hienoa maisemaa, upea sää – Vilhon levoton sielu lepää.

65. Rabo de Toro, toinen otto: Restaurante Gredos

Illalla Susivuoret käyvät kylän pikkuisen hienommassa paikassa.

Vilho tekee saman tilauksen kuin aiemminkin, hän haluaa testata vielä uudestaan tällä matkalla häränhäntää.

Illan päätähti on kuitenkin todellisuudessa Annikin tilaama pihvi, sillä sellaista näkee suomalainen harvoin.

Vilho taistelee hienosti Rabo de Toro -annoksensa kanssa, se on suuri ja sitä edelsi tukeva salaatti.

Mutta armoa ei pyydetä, eikä vankeja oteta. Annos on hyvä, mutta se vie Vihannes-Vilhon äärimmilleen.

Rabo de Toro. Restaurante Gredos. Soto del Real, Madrid.

64. Kaupassa – tietysti – ja muistakaa merelliset säilykkeet

Terassielämän, naapureiden ja katutoiminnan seuraamisen ja Vilhon oluen jälkeen Susivuoret käyvät tietysti kaupassa.

Kylän reunassa on suuri Unide-marketti jonkinlaisessa ostarissa ja sinne vie heidän tiensä. Nyt ostellaan haikeasti viimeisiä vietäviä Suomeen ja loppupäivien eväitä.

Liittymättä asiaan pitää aina muistaa, että Espanja on merenherkkujen säilykepuolella aivan ykkönen. Kaikkea hyvää saa ns. sardiinipurkeissa pilkkahintaan.

Yksi legendaarinen merkki on MIAU.

63. Pistäytyminen vuoristossa: Rascafria

Perjantaina Susivuoret ajavat asunnoltaan Rascafrian vuorille ja päätyvät lopulta Puerto de la Morcueran -huippuparkille.

Vuoret ovat kuitenkin ylhäältä kokonaan pilvessä, lisäksit tuulee vimmatusti, joten 1800 metrissä ei ole mitään mieltä kävellä.

 

Korkeammalla pilvi rajoittaa maisemaa.

Kaksikko palaa alemmassa ja tekee kävelyretken normaalissa kelissä ja pilvien alapuolella. Arkinen metsäkävely on ihan miellyttävä ja polun pielessä on karhunvatukoita, rauniotalon piha-alueella omenpuita ja taivas täynnä suuria petolintuja.

Karhunvatukkaa

Alempaa maisemat ovat oikein mukavia, eikä tuulikaan ole rasitteena. Susivuoret viihtyvät hyvin iltapäivään asti pikkulenkillään.

Pilvet liikkuvat 1700-1800 metrissä.

62. Soto del Realiin

Vuoristosta selvittyään Susivuoret laskeutuvat yhä Madridia kohden.

Vuoristoa ylittämässä. Puerto de Navacerrada.

Pääteasemana on Soto del Real -kylä, jossa on tarkoitus jäähdytellä seuraavat kolme yötä.

Soto del Real on järvensä ja vuoriseudun takia melko reipashenkinen, puolittainen lomakylä. Susivuorilla on pieni asunto kolmikerroksisessa asuntohotellissa. Pyhäpäivästä huolimatta täällä on melko hiljaista. Keli on viileä, mutta kaksikon ullakkohuoneessa on komea kulmaparveke kolmiomaisessa talon kärjessä.

61. Suomalainen voi lähteä lumesta mutta lumi ei lähde suomalaisesta

Seuraavaan majapaikkaan pääsee helpoiten kapuamalla yli vuoriston. On pyhäpäivä, joten moni muukin on samoissa mietteissä ja maantiellä.

Tie lähtee parin pikkukylän jälkeen kiemurtelemaan ylös ja sitten mennäänkin tosissaan. Vilho lukee kylttejä puoliksi kauhuissaan tiensivussa. 1300 metriä, 1400 metriä, 1500 metriä.... 1800 metriä.

Suvikumit miltei sauhuavat, kun Vilho pääsee viimein pysähtymään melkein lakikohdassaan olevan tien laajalle levikkeelle. Täällä on täysi talvi.  Luojan kiitos tiet ovat sulia ja kuivia.

Puerto de Cotos, lumipesutarvikkeita, 1800 m.

60. Ennen vuoristoa: Ruta de los Reales Sitios

Segovian jälkeen Vilhomobiili tekee melkoiset kierrokset tietöiden takia, sillä keskeneräisten silta- ja liittymätöiden takia ajetaan kilometritolkulla, että päästään oikealle tielle. Matkailun riemuja, joihin ei voi oikein vaikuttaa.

Uusi tie onkin mainio luontopolku, joka lähtee lopulta hyvin rankasti vuoristoon.

Puskaa. Ruta de los Reales Sitios -tie

Ennen jokilaajentuman muodostamaa järveä ja varsinaista profiilia Susivuoret poikkeavat puskassa.

Puskaa tarvitaan moneen hommaan ja tieltä on hyvä joskus päästä hetkeksi. Se ei tosissaan ole helppoa, sillä sivuteitä, levikkeitä tai pientareita ei pahemmin ole. Osa tienkanteista on sellaisia, ettei niiden yli ole asiaa ilman traktoria.

Annikki kaivaa takaluukusta lakritsaa autoevääksi, Vilho irrottaa hetkeksi ratista ja kävelee ulkona.

Vilhoa huvittaa hänen nappaamansa kuva dehesa-laitumesta. Pusikkoahan siinä vain näkyy, vaikka pienet kummut pöheikön takana ovatkin paritonnisia vuoria.

Kohta mennään taas polttomoottorijumalan julmilla ehdoilla.

59. Segovian akvedukti

Susivuoret saapuvat Segoviaan joskus puoliltapäivin. Tänne on tänään saapunut moni muukin, sillä kansallinen vapaapäivä hienossa säässä on pistänyt ihmiset liikkeelle.

Segovia on täydellinen päivämatkakohde vaikkapa Madridista, sillä lähellähän roomalaiskaupunki on.

Kadunvarret ovat aivan täynnä autoja, joten Vilho ajelee aika kauas historiallisesta keskustasta ja saa auton parkkiin eräällä asuinalueella ihan tavattomassa rinteessä.

Nyt päästään katsomaan akveduktia, joka saattaa olla hienoimpia säilyneistä roomalaisaikaisista, ainakin varmaan Top 3 -kohde. Susivuorten meininki Segoviassa on se, että muuta täällä ei turisteerata, vaan matka jatkuu ilman kirkkokierroksia.

 

Acueducto de Segovia

Segovian akvedukti on aivan keskustassa ja se on säilynyt hienosti. Vilho tuumii, että roomalaisten taidonnäyte lienee kestänyt niin hyvin ennen kaikkea hyvän kiviaineksensa takia.

Akveduktin rakennusmääräyksen antoi ilmeisesti keisari Domitianus ja työ valmistui joko vuonna 98 tai 112 jKr.

***

 
Susivuoret kuvaavat muiden sankareiden ohella akveduktia tietysti järjettömän paljon kaikilla välineillään. Päivä on hyvin kirkas, joten kuvaamisessa on omat haasteensa ja omat ilonsa.

Kaksikko kulkee ylämäkeen, aina säilyneen akveduktin alkupäähän. Rakennelma mataloituu mäen noustessa, mutta sitä ennen se tekee kaksi miltei 90 asteen käännöstä. Sen verran Vilho alkumetreillä kurottautuu rakennelman päälle, että hän näkee vesiuoman edelleen olevan tallessa siltarakenteen päällä. Suunnon vuoristokello kertoo, että korkeutta on sellaiset 1030 metriä. Takavuosina tuli tuskin mieleen, että Segovia on kilometrin korkeudessa.

Vilho on taas tohkeissaan  kuin pikkupoika. Hänen mittarissaan akvedukti on aivan kärkisijoilla kaikista maailman rakennelmista. Niin,  ne kaksi muuta kehuttua akveduktia ovat ranskalaisten Pont Du Gard ja Itä-Espanjassa sijaitseva Tarragonan akvedukti.

Acueducto de Segovia. Roomalaista kivityötä ja kaarirakennetta.

58. Männikkö matkalla Valladolidista etelään

Portillo, Cuéllar – paikkakuntia ja maantietä ja kaikkiaan maaseutua. Sitten tiellä Madridia kohden saavutaan männikköön tahi pinjametsään.

Tie on vienyt tasankojen ja viljapeltojen kautta pääsuunalle etelään. Nyt nähdään kunnon pinjamännikköä ja Susivuoret iloitsevat siitä, että päivä on kirkas ja aurinkoinen.

Pian edessä on legendaarinen Segovia.

Pikkuisen hölmöille Susivuorille Segovia on tuttu noin kymmenen vuoden takaa, sillä maatakiertävä kaksikko ei muista millään minä vuonna takavuosina kuukausi vietettiin Madridissa, pienessä ullakkokämpässä.

Silloin pariskunta kävi Segoviassa bussilla  ja paikan akvedukti on muodostunut Susivuorille melkoiseksi virstanpylvääksi.

57. Madrid Calling – Valladolid jää taakse

Vilho herää aamuyöllä elämänsä vähiin murheisiin.ja aikansa niitä pureskeltuaan hän lähtee suihkuun. Annikki katselee jo padiaan joten Vilho uskaltuu ylös.

Vedenkeitin, tortilla, leivät ja Don Simon -appelsiinimehua (hedelmälihalla). Kahvia, avattuja tapparelli-ikkunasuojia ja verhojen raosta katseltua harmaata aamua, jo tuttua katua.
Latureita, laitteita niistä irti ja muutama vielä kiinni hetkeksi valtion verkkoon, aivan samalla tavalla kuin sielu tarrautuu lähtöpaikkaan viimeiseksi hetkiksi.

Parisataa majoitetta aiemmin Vilho olisi voinut hämmästellä lähtöpäivän sanatonta yhteistyötä Annikin kanssa. mutta nyt hän ei hämmästele heidän täysin erillistä, koordinoitua yhteistoimintaansa lainkaan. Ei, Vilho ei hämmästele sitä lainkaan, hän on vain kiitollinen Annikille siitä, että kaikki on mahdollista. Tässä joukkueessa Vilho on – voitteko kuvitella – brasilialainen hyökkäyskalusto, joka tuulettaa maalejaan lapsellisella tavalla. Vilhon puuhat ovat tulosta Annikin taustalla olevasta rankasta maalivahtitoiminnasta, tiukasta puolustamisesta ja täysijärkisestä keskikenttätyöstä.

***

Viltsu vie ensimmäiset kassit autolle ja miettii, mitä ihmettä majoittaja on tarkoittanut annetulla ajo-ohjeella. Sitä Vilho ei koskaan ymmärrrä, sillä vaikka talli on eri kadulla ja toisessa talossa, niin ajo-ohjeessa asunnolle tai talliin ei ole mitään järkeä. Mennään hämäläisellä perusymmärryksellä, joten Vilho availee tallin ovet ja iskee autonsa kadulle. Muutaman yksisuuntaisen jälkeen ollaan asunnon edessä.

Sitten lastataan. Ollaan vieraassa kaupungissa muukalaisena ja aina pakomatkalla, vieraan pellin sisällä. Vilho katsoo vaimoaan – ollaan valmiit: Käynnistetään koneet ja lähdetään vauhditta kohti Madridia.

56. Rabo de Toro eli miten salaatti-Susivuori lankeaa liharuokiin

Illalla Annikki saa Susivuoret liikkelle ja erääseen lukemattomista ravintoloista kaupungissa.

Valladolidissakin väki tulee todella myöhään syömään ja kahdeksalta kaksikkomme on ensimmäinen vieras pöytäliinapuolella. Seinänä takana baari on Vilhon mielestä jo aika lailla täynnä, mutta reilun tunnin päästä väkeä on kaksinverroin ja kaikki viihtyvät.

 

Vihannes-Vilho syö  mielellään liharuokia, eritysesti pitkään kypsytettyjä lihapatoja ja vastaavia, sillä niitä hän yrittää itsekin kotona tehdä.

Espanjassa tarjolla on usein Rabo de Toroa – häränhäntää. Luuta siinä annoksessa on suurin osa, mutta ympärillä oleva liha on pitkän kypsytyksen tuote ja maukasta ja mureaa. Vilho sijoittaa 13 euroa valintaansa ja on todella tyytyväinen. Lautasella annos näyttää mutkattomalta kotiruualta, mutta tässä on nyt ihan toiset tarkoitukset mielessä kuin asettelulla koreilu. Huippuruokaa, tuumii Vilho.

Onhan talon punaviinikin Susivuoren mieleen; Valladolidin lähialueelta sekin ja nuorta viiniä, joka ei ole tammessa kypsynyt. Tällaisia mehukkaita espanjalaisviinejä ei Suomeen kulkeudu vaan kotimaassa saa lähinnä vanhoja, tynnyrissä viihtyneitä suuria nimikkeitä.

55. Kohti pyhäinpäivää Valldolidissa: Halloweenia ja kukkakimppuja

Kadulla liikkuu paljon mummoja ja rouvia kukkakimppujen kanssa, kaikki valmistautuvat pyhäinpäivän haudoilla käymiseen.

Nuorempi väki hankkii halloweenvarusteita, asuja ja rekvisiittaa. Erityisesti teinitytöt ovat asialle vihkiytyneitä, teinipojat ovat puolestaan vihkiytyneet teinityttöjen seurailemiseen.

Kaikki hommaavat hyvää ruokaa ja juomaa.

Perhe ja tuttavat ovat espanjalaisilla aina fokuksessa, pyhäinpäivänä myös edesmenneet sukulaiset.

Ja iltasella suosituimmat baarit täyttyvät ihmisistä, lasillista ja tapasta hakevista pariskunnista ja ystävistä, perheistä. Erityisesti tänään keskiviikkona, sillä edessä on torstain vapaapäivä.

 

 Hyvät baarit ovat kaikkialla maassa valoja yössä, tässä yksi niistä.

54. Kohti pyhäinpäivää Valldolidissa: Kaupoista

Pyhäinpäivä on katolisissa maissa 1.11. ja se on siinä mihin kalenteri sen pistää. Nyt päivä sattuu torstaihin ja se tarkoittaa sitä, että kaupat ovat kiinni ja ihmiset vapailla.

Susivuoret valmistautuvat vapaapäivään tietysti käymällä kaupassa ja pitäähän sitä taas pakata, sillä Valladolidin episodi on vain kaksi yötä ja sitten mennään taas maantielle.

Tylsät supermarketit eivät ole Susivuorille tylsiä, mutta kyllähän ne pikkukaupat täällä ovat kiinnostavia ja niitä on kaikkialla, eikä niiden elinvoima ole uupumassa.

 

Paulan hedelmä- ja vihanneskauppa, Valladolid 

Kauppakassejaan ja vesipullojaan kantaessaan Vilho miettii, että jonain päivänä hän siirtyy kokonaan kulmakauppojen käyttäjäksi ja käy supermarketeissa vain mausteeksi. Olkoonkin että rakkaat supermarketitkin ovat kyllä melkoisen upeita liha- ja kalatiskeineen ja hämmentävine valikoimineen. Mutta kaiken täällä saisi helposti myös korttelin kulmilta pikkuliikkeistä.

53. Katedraalilla käväisemässä: Valladolid

Päivä on pilvinen ja pikkusateinen, mutta Espanjan mittakaavassa Valladolidissa on oikeastaan hyvä sää. Pohjoisessa tulee lunta, rannikolla vettä ja siellä täällä sää on kohtuullinen sisämaassa, kunhan ei olla liian korkealla.

Valladolid on ollut Susivuorille askel kohti Madridia ja ennen kaikkea korvaava kaupunki rannikon majoituspaikoille. Täältä ei ole siis haettu mitään erityisen ihmeellistä, vaan kohdalle sattui mukava ja sopiva asunto.

Kaupungissa on kiva kävellä, mutta sellainen verrattain mutkaton bisnesmeininki paikassa jatkuu.

Ydinalueella on kirkkoja miltei tuhkatiheässä, mutta mitään idylliä ei varsinaisesti vastaan tule.

 

Valladolidin katedraali

Katedraali ei välttämättä ole merkittävin kaupungin rakennuksista, mutta pitäähän se katsastaa. Susivuorten kaupunkikierros on todella pintapuolinen ja pääasiassa liikkellä ollaan virkistysmielessä.


Katedraalin takaosat ovat eri aikakausilta ja osa talosta on yhä kesken. Nykytilassaan mökki on jokseenkin käsittämätön kokonaisuus:

Valladolidin katedraalin peräpäätä

Susivuoret käyvät vielä Plaza Mayorilla, joka toki on komea paikka. Heitä vetää kuitenkin puoleensa enemmän läheinen El Corte Inglés -tavaratalo. Sinne onkin helppo paeta, sillä puuhakkaassa Valladolidissa tapahtuu ja aukiollakin on helvetinmoinen sirkkelin tai jonkin muun työkoneen ääni. 

Mutta suuressa tavaratalossa alkaa homma taas sujua.

 

Plaza Mayor de Valladolid

52. Prinsessa Leonor tarttuu toimeen

Vilhon ensimmäiset aamukahvit Valladolidissa juodaan aamutelkkarin saattelemana.

Espanjan kuninkaalliset ovat perheporukalla pitämässä luentoa perustuslaista, sillä Espanjan parlamentti vahvisti perustuslain tasan 40 vuotta sitten 31.10.  Laki meni vielä kansanäänestykseen Suomen itsenäisyyspäivän aikaan, mutta laki meni kuitenkin läpi.

TV kuvaa juhlavaa tilaisuutta suorana. Uusi, päivitetty perustuslaki teki vuonna 1978 Espanjasta perustuslaillisen monarkian ja laissa oikastiin mm. hieman vanhoja francolaisia kohtia ja toisaalta vähennettiin kuninkaan valtaa.

La Princesa de Asturias eli Asturiaksen prinsessa Leonor tekee tänään ensimmäisen virantoimituksensa ja tuo tehtävä on perustuslain ensimmäisen artiklan lukeminen.

Pikkutyttö suoriutuu juhlakansan, perheensä ja valtavan median edessä tehtävästä hienosti. Iskä eli Espanjan kuningas seisoo vieressä ja muu perhe seuraa työtehtävää ylpeänä eturivistä, erityisesti muoti-ikonina tunnettu äiti, Letizia.

La Princesa de Asturias

51. Iltapäivä Valladolidissa

Lämpötila lienee jossain kahdeksan asteen paikkeilla, sää, kuten on toistettu, on sateista, mutta sinänsä siedettävää.

Keskeistä iltapäivässä on se, että Valladolidin keskustan itäpuolella oleva kakkoskerroksen asunto on kerrassaan viihtyisä, siisti, lämmin ja hyvin varusteltu.  Susivuoret puolestaan ovat piskuisesta matkustelusta ja turisteeraamisesta vähän väsyneitä ja lähteävät pikkuvälipalan jälkeen tietysti kauppaan.

 

Valladolidin sateista katunäkymää.

Valladolid ei ole ihan pikkukylä, täällä asuu metropolialueella sellaiset 300 000 ihmistä ja kaikkiaan kunta-alueella yli puoli miljoonaa.

 

Radan varressa on suurten kerrostalojen kortteleita.  

 Susivuorten lähikatujen taloista osa on huippukuosissa ja osa aikakautensa tuotteita mutta niistä on pidetty huolta ja kämpät asuttavina. Hämmästyttävästi välissä on rappiolle jääneitä ja hylättyjä taloja, joissa ei totisesti asu kukaan. 

Seinänaapurissa voi olla arvokiinteistö, mutta useammallekin kadulle mahtuu purkukuntoa lähestyviä tai sitten vielä toistaiseksi pelastuskelpoisia, komeitakin vanhoja taloja.

50. Valladolidiin pienessä sateessa

Vilhon toimipisteellä maailma näyttää siltä, miltä maantie ja sen pielet milloinkin näyttävät. Reitti Leónista kaakkoiseen pääsuunnassa Valladolidia kohden ei ole mitään erityisen inspiroivaa, aika lailla perusmaaseutua ilman suuria vaihteluilta. Tuulivoimailoita ja maissipeltoja tielle näkyy.

 

Mielenkiintoista maantietä Osornosta lounaaseen.

Sää on nyt aika syksyisen tummaa ja sateista. Valladolidin lähestyessä vaikutelma on teollinen ja tehokas, kaupunki vaikuttaa olevan aika lailla "no bullshit" -seutua. Täällä kulkee rekkaa ja tuotantolaitoksia näkyy. Ajonopeudet ovat kovia jopa raskaalla liikenteellä.

Vilhon rakastama kaupunkikieputus on edessä pikkusateessa. Kaikki menee kuitenkin hyvin ylivarovaiselta Vilholtakin ja niin päästään yksisuuntaiselle uudelle kotikadulle, jossa on taivaan ja Padre Pion lahjana pysähdyssyvennys kolmelle autolle täysin vapaana. Sillä itse kadulla ajorata on pyörätien levyinen ja liikennettä tässäkin sumpussa on.

Asunnon vuokraajan edustaja José onkin jo vastassa. Perillä ollaan.

Susivuoret ovat suorittaneet taktisen lumivetäytymisen Valladolidiin.

49. Palencian Jesús

Sadeajelun kesken roomalaispaikoista Valladolidiin Susivuoret osuvat vahingossa yhdelle matkan mietityistä kohteista.

Palencia, joka on hieman pienempi kaupunki ennen Valladolidia, on saanut kuuluisuutta myös kolossaalisesta Jeesus-patsaastaan

Patsas on vuodelta 1931 ja se on asetettu siunaamaan kaupunkia korkealta mäeltä. Patsas on korkeudeltaan 20 metriä ja sen on suunnitellut palencialainen Victorio Macho – mies joka on myös haudattu patsaan juureen.

Patsaan virallinen nimi on El Cristo del Otero – Monumento al sagrado corazón de Jesús.
"Kummun Jeesus – monumentti Jeesuksen pyhälle sydämelle".

Patsas sijaitsee komealla kummulla, siitä lisänimi.

 

El Cristo del Otero – puhelinkuva maantieltä.

48. Museo de la Villa Romana Olmeda

Sellaiset kuusi kilometriä Vilho ajelee peltojen keskellä ja sitten piskuisessa palencialaiskylässä ennen kuin päästään museolle, joka on sisarkohde VRO:lle eli Olmedan Villa Romanalle.

Kenties joku muu olisi laittanut kourallisen muinaislöytöjä esille rauniovillan yhteyteen, mutta lieneekö kunta päättänyt, että aihetta käsittelevä museo pistetään kylään.

Vilhon mietteet eivät tästä ratkaisusta ole paino- tahi bittikelpoista tekstiä.

Museo sijaitsee entisessä kirkossa sen mainitun noin kuuden kilometrin päässä raunioista Saldañan kylässä. Ihan hieno juttu Vilhon mielestä, mutta Saldaña on yksi helvetin sumppu ja vihonviimeinen peräkylä palencialaisten purojen ja peltojen keskellä. Museolla ei ole parkkipaikkaa ja Vilho tykkää niin kovasti muutaman metrin kaduista, joilla kuitenkin paikallisest vetävät autoillaan kuin skeittaajat puistossa.  Mur!

Vilho saa kuitenkin Sorsan parkkiin ja pikkusateesta päästään pieneen näyttelyyn.

 

Lasinen ja keraaminen kannu. Museo de la Villa Romana Olmeda, Saldaña.

Museohan on siisti, hienosti aseteltu ja henkilökunta on sydämellistä. Näyttelyesineet ovat hyviä, mutta esillä ei ole mitään erityisen ainutlaatuista. Ongelmana lienee se, että Olemedan Villa on aikanaan hävitetty ja vasta sitten unohdettu. Ei maalattuja ruukkuja, ei mitään uutiskynnystä ylittävää, vaikka mukana on hieman myös hautalöytöjä. Taitaapa olla niin, että joko barbaarit tai madridilainen museovirasto on vienyt jo aikoja sitten kaikki kovimmat löydöt täältä.

Mutta eihän näyttelyssä mitään hävettävää ole ja sehän on, mikä parasta, sopivan pieni Susivuorille.

 

Museo de la Villa Romana Olmeda, Saldaña. Museotila on entisessä kirkossa.

47. Leónista roomalaisvillalle: VRO Olmeda

San Mamésin kaupunginosassa sataa, kun Vilho raottaa hotellihuoneen verhoa neloskerroksessa. Nyt pistetään loputkin pillit pussiin, mutta ensin kaksikko käy hotellin mainiolla aamiaisella kaikessa rauhassa.

Hotellista päästään liikkeelle kymmenen maissa ja nyt suunta on Annikin tiedustelemalle roomalaisraunioille Olmedaan.  Tämä suuren villan raunio on aika lailla suoraan lännessä, mutta se sijaitsee sen verran landella, että reitti vie ensin pitkin isompia teitä, sitten todella piskuisia pitäjätason kulkuväyliä.

Rekonstruktiokuva Olmedan roomalaisvillasta.

Susivuoret ovat päivän ensimmäiset asiakkaat ja sateinen valtava parkkipaikka on täysin tyhjä. Villa on viimeisen päälle museoitu ja valtavan hallin suojassa, erinomaisesti opastettu ja tyylikäs. Kaikki tämä luo kontrastia luvalla sanoen aika rähjäisen maalaismiljöön kanssa. 

Paikka on komeasti tuotteistettu ja opasteet sekä esitteet on suunniteltu hienosti. VRO-teksti, jota täällä viljellään, tarkoittaa tietysti Villa Romana la Olmedaa ja Palencian kunta on tehnyt nähtävyydestään sellaisen, että siitä saattaa olla ylpeä. 

***

 Tämä 300-luvulta oleva villa on varmaan suurin yksittäinen roomalaisvilla, missä Vilho on käynyt. Sisilialainen Piazza Armerinan Villa Romana del Casale saattoi olla suurempi, mutta siellä rakennukset olivat kompleksisempia, joten paikan koon hahmottaminen on vaikeampaa.

Tämän retken roomalaisvillat ovat sen sijaan olleet tasamaalla sijainneita suuria ja pohjarakenteeltaan selkeitä rakennuksia, joissa talon koko kiinnittää kyllä huomion mosaiikkien ohella.

Tänään rakennusta mosaiikkeineen suojelee suuri museohalli.

Entisöinti, kaivaminen ja museointi on tehty todella huolella ja tämä on tosissaan käynnin arvoinen, hieno paikka, siitä huolimatta että paikka sijaitsee hieman hevonkuusessa.

 

Metsästysmosaiikki. La Villa Romana La Olmeda. 

Mosaiikkeja on paljon ja ne ovat todella hienoja, kiinnostavia myöhäisen tyylinsä takia. Samoin Vilho on tyytyväinen villan komeaan kylpylään, hienosti näkyviin viemäreihin ja vähän harvinaisempiin nurkissa oleviin kulmikkaisiin torneihin, joista pohjat ovat sentään yhä jäljellä.

Ensimmäinen eläkeläisiä tuova retkibussi on saapunut kohteelle Susivuorten lähtiessä, samoin parkkipaikalta löytyy nyt jo kaksi muuta henkilöautoa.

46. Talvi yllättää Susivuoret

Mennään sen verran eiliseen, että iltapuhteella Susivuoret ovat katsoneet telkkaria ja muitakin säätiedotuksia. Kylmä rintama puskee Atlantilta ja Espanjassa ollaan kerrasta talven kourissa.

Muuten olisi mukavaa, mutta Léon sijaitsee tavallaan viimeisenä etappina etelässä ennen vuoria ja vuorilla on nyt lunta.

Kaksikon varaama "rantaloma" Gijonissa on hieman vaarassa, sillä kylmä rintama on paiskonut heidän ja meren välissä olevaan vuoristoon lumet: Teitä ja sähköjä on poikki, tieliikenteessä tarvittaisiin nelivetoa ja lumiketjuja.

Susivuorten on tehtävä iltamyöhään päätös: Vuoriston yli ei ole asiaa. Lumiriski on liian suuri ja kaatosateitakin on luvassa siinä määrin, että rinneteille ei auta lähteä kokeilemaan kesä-Corsalla.

Onneksi Annikki osaa kieliä ja hän säveltää peruutuksen majapaikkaan rannikolle. Riskinä on saada sakkoa myöhäisestä peruutuksesta, mutta poikkeuksellisessa säässä niitä todellisia riskejä ei voi ottaa.

Siten Susivuoret pysyvät majapaikassaan vielä toisen yön ja koittavat keksiä jotain kesäisempää ilmansuuntaa.

45. León pipo päässä eli kohti katedraalia

Ulkona on vietävän kylmä. Susivuoret ovat lastanneet lähes kaikki vaatteensa päälleen, on hanskaa ja pipoa ja silti raikas aamu tuntuu viileältä. Asteita on vain muutama ja tuuli on melkoinen.

Korkeutta on kaupungilla sellaiset 800-900 metriä ja tuore talvi ravistelee Espanjaa. Täällä porukat ovat kyllä siihen selvästi tottuneet. Pyhiinvaeltajia täälläkin on selvästi nykyaikaisine reppuineen ja vaelluskenkineen, nuorista eläkeläisiin.

 

La Catedral de Santa Maria de Regla de León

Susivuoret käyvät roomalaisilla muureilla, Santa Isidoren kirkolla ja katedraalilla. Keskusta-alueella pyöritään muutenkin ja sitten Annikki haluaa tavaratalolle. El Córte Inglés haetaan ja sitten Susivuoret painelevat suureen, miltei kaikkialla samanlaiseen tavarataloon lukuisine kerroksineen.

44. Leónissa aamiaisella

Suuren hotellin aamiaissali on pieni, mutta eipä vieraitakaan ole paljon.

Täällä tarjoilu on todella laajaa ja mittavaa, joten Susivuoret vain keräävät muonaa lautaselle ja juomaa kuppeihin ja nauttivat.

Muut vieraat ovat espanjalaisia. Hämmästyttävästi he kaikki viettävät enemmän aikaa seisaallaan ja buffeessa pyörimiseen, kuin istumiseen ja syömiseen. Ja kaikki pyytävät keittiöstä jotain, joko toisenlaista kahvia tai sitten kuumaa maitoa tai ties mitä.

 

Vilho juo kolmen maitokahvin jälkeen vielä tuplaespresson. Marmeladit jäävät pieneen rooliin.

Vilhoa huvittaa matkailijoiden arpominen. Joskus on helppoa olla yksioikoinen suomalainen ja koota sämpylänsä, nakkinsa, jugurttinsa ja munakkaansa; Juoda viisi kuppia kahvia ja neljä lasia tuoremehua ja vain nauttia siitä, että joku muu tarjoaa muonat ja tiskaa tiskit.

Annikki varmaan osaa kertoa paremmin siitä, miten makeat leivonnaiset tekevät espanjalaisille kauppansa. Kannattaa vilkaista:

http://annikkisusivuori.blogspot.com/

43. El Clàsico, syksy 2018, Bar Casablanca, León

Susivuorten virkistäytyminen hotellihuoneessa vie sen vartin, jonka ottelun puoliaika (descanso) kestää. Kaksikko painelee takaisin ulos ja oitis läheiseen Casablanca-baariin, jonka sisustus rakentuu klassisen Bogart-leffan ympärille. El Clàsico on vetänyt tuvan täyteen ja ennen kuin Vilho saa ovenkahvasta kiinni, tulee seuraava maali, eikä se jää kadullakaan huomaamatta.

Casablancassa on neljä suurta telkkaria ja Susivuoret näkevät hetken päästä Madridin kavennusmaalin tilanteeseen 2-1.

Madrid painaa päälle ja Vilho patistaa Annikin hakemaan punaviiniä. Kaksikkomme seisoo seinustalla, talon jakkarat ovat täynnä. Jengihän ei juurikaan juo, mutta eipä tuo ole täällä tapanakaan. Väki käy usein ja viihtyy vähemmälläkin.

Real Madridin kannattajaväki viihtyy juuri nyt vähän huonommin. Madridin ponnistus tuottaa tolppakudin ja hienon puskutilanteen, mutta niin vaan kotijoukkue kohta kuittaa tilanteen 3-1 -maalilla.

El Clàsico-tunnelmia. Bar Casablanca, León.

Kuten usein jalkapallossa, lähellä olleesta tasoituksesta päädytään täydelliseen katastrofiin ja Barcelona on lopulta täysin ylivoimainen.

Taululla seisoo loppuvihellyksen aikaan 5-1 -lukemat ja Julen Lopetegui Madridin peräsimessä voi ryhtyä pakkaamaan putkikassiaan ja putsaamaan pukukoppiaan. Vilho viestii työkaverilleen, että hänen jengissään on on sitten tiistaina uusi valmentaja ja niinähän siinä käy.

Porukka Casablancassa seuraa peliä tunteella, mutta tasapainoisesti. Vaikuttaa siltä, että peliin suhtaudutaan (ja kannattamiseen) täysipainoisesti, mutta ei raskaasti. Tappiota ei märehditä, eikä toisaalta voittoa juhlita silmittömästi. Baarissa pyörii eläkeväkeäkin, mutta myös muutama pikkulapsi - pelihän on tällä kertaa kello viiden matsi.

42. León, peli ja pizzaa

Sunnuntai jatkuu majoittumisella suureen campus-alueen hotelliin. Huone on mukava ja tilava, täällä on piskuinen kitchenettekin, mutta siinä ei kyllä mitään oikeasti kokkailla. Vesipisteestä ja jääkaapista on kuitenkin suuri ilo. Sängyt ovat nekin hyvät, sillä muutamankin kerran Vilholla on ollut vaikeuksia sopia lyhykäiseen espanjalaispetiin. Tänne mahtuu ja itse patjakin on erinomainen.

 

Näkymää Leónin koilliskulmalta, campuksen laidalta.

 

Vietyään pussinsa ja nyssykkänsä neljänteen kerrokseen Susivuoret lähtevät syomään ja kulmilta löytyy espanjalainen pizzeria. Ruoka on hyvää, alkusalaatit erinomaisia ja paikallinen talon kelpo viini maksaa korkillisessa pullossa 5 €.

 

Vilhon maittava vege-pizza. Kasviksissa löytyy, huomaa parsat.

Täytevaihtoehdoista löytyi lisäksi kerma, omena, rusinat, kapakala, verimakkara ja suomalaisille rakkaat sinihomejuusto, kananmuna ja ananas. 

Mukavan aterian edetessä telkkarissa alkaa El Clàsico ja Susivuorilla on tässä ruokapaikassa sattumalta ihan hyvät näköalapaikat. Barcelonan ja Real Madridin kamppailu on alusta asti klassikko-nimensä veroinen ja taukotilanne on 2-0. Susivuoret lähtevät hotellille ja katsovat puoliajan viimehetket vielä ruokapaikan pubin puolelta.

41. Pohjoiseen Salamancasta eli suoraan kohti vuoria

Salamancasta selvitään hienosti, vaikka liikenne alkaa kiihtyä sunnuntain edetessä. Tusinan verran kiertoliittymiä saattelee Susivuoret pohjoiselle maantielle, joka kulkee Zamoraan, Benaventeen ja sitten Leóniin.

Melkein ensimmäisessä kylässä Vilho poikkeaa tankkamaan ja 54 euroa myöhemmin Sorsa on taas ruokittu ja valmis kulkemaan sellaiset 800 kilometriä lisää. Susivuorilla alkaa olla takana 1500 kilometriä, mutta pikatie on kyltymätön loputtomine kumisevine kaistoineen, liittymineen, sivukylineen ja esikaupunkikatuineen. Vilho varmistaa että valot ovat päällä ja puskee vakkarin päälle sekä vitosen silmään, kun liittymästä päästään taas suoralle pikitielle.

Kylmä päivä on todella kirkas ja aurinko lämmittää. Sinitaivas antaisi ymmärtää, että mennään lämpimässä kelissä, mutta tuuli on kovaa ja onhan taivaalla tummia pilviäkin sivulla vaanimassa.

Haukat ovat kuitenkin aktiivisia ja jo maalaiskylästä lähdettäessä Susivuoret sopivat, että nyt lasketaan petolinnut koko ajopäivälle.

Haukkalaskurin lukema on illalla 79 kappaletta. Haukoista 95 % on isohaarahaukkoja, jotka ruskean-punertavan-vaaleina ja komeina kieppuvat loppumattomien viljapeltojen yllä.

 

Siellä jossakin. Kuskin puhelimen kuva vaimon ottamana. Autovia Salamancasta Leóniin.

Toden totta, täällä maisema on kuin ukrainalaisesta propagandakuvastosta, välillä tasangolla leviää keltainen viljelysmaa silmänkantamattomiin ilman häiritseviä kukkuloita tai vuoristoja. Ilkeästi sanoen Salamancan jälkeen ei lukuun ottamatta paria kaupunkia ole yhtään mitään, onneksi alla on pikatie, joka vie armotta pohjoiseen.

Jossain Zamoran pohjoispuolella tie on huonolaatuista, Vilho vetää satastaan vasemmalla kaistalla, joka on paljon parempi. Liikennettä on vähän ja tie on pääasiassa kuitenkin suoraa ja helppokulkuista.

Sitten kieputetaan iltapäivällä yliopisto-campukselle Leónin kaupungissa. Täällä ruutukaava on moderni ja mittakaavaltaan suuri kuin Neuvostoliitossa. Vilho naureskelee, että tässähän palataan muinaisiin opiskeluaikoihin, majapaikkakin kantaa campus-nimeä ja on suuri kompleksi.

León on viimeinen "tasamaan" maalikylä ennen seuraavaa vuoristoa, vaikka korkeutta on yli 800 metriä. Tästä on tarkoitus jatkaa vuoriston halki rannikolle.

Susivuoret laskeutuvat siis Leóniin mutta Espanjassa on siirrytty talveen.

40. Salamanca 1755

Pitkin maantietä pyyhkäisevä Vilhokin miettii hetken sitä, että paljon puhuttu Lissabonin maanjäristys vuonna 1755 on tietysti kirjallisesti tuttu monellakin tapaa, mutta jysäys tuolloin oli niin kova, että sehän tuntui jo Suomessa asti.

Tsunamiaaltoja pyyhki jopa naapurimantereille asti ja järistyksen vaikutus tuntui vahvana kaukanakin.

Salamancan uusi katedraali sai kunnon tärskyt samassa yhteydessä ja itse asiassa aika uskomattoman moni rakennus ympäri Espanjaa. Ympäri Eurooppaa voisi tehdä kulttuuriretken, jossa käytäisiin läpi vuoden 1755 järistyksen vaikutuksen alle jääneitä paikkoja, katsottaisiin raunioita ja halkeamia.

Niitä halkeamia on edelleen Salamancan katedraalissakin nähtävissä.

Matkaa Lissaboniin lienee sellaiset reilut 400 kilometriä. Ihan vieressä ei kuitenkaan olla

39. Salamanca & Spaceman

Salamancan uudessa katedraalissa on kaksikin hieman poikkeuksellista figuuria oven julkisivussa.

1992-restauraation yhteydessä koukeroiseen, klassiseen ovenpieleen ilmeistyi restauroijan kätösien tuotteena avaruusmies, joka Vilhon mielestä näyttää erityisesti nimenomaan kosmonautilta. Niin ja se toinen erikoinen hahmo on fauni jäätelötötterön kanssa.

Täydellisesti lajinsa osaava taiteilija on saanut avaruusmiehen sopimaan aukottomasti katedraalin tyyliin ja koristeisiin.  Häntä ei huomaa, jos ei osaa etsiä. Onneksi on matkaoppaita ja turistioppaita.

Astronautti Salamancan uuden katedraalin fasaadissa (1992).

38. Isku Salamancaan: Susivuoret pikavisiitillä

Vilho ajaa kohti Salamancan katedraaleja ja Susivuorten puolella on sunnuntai. Nyt nimittäin aamusella on hiljaista ja Vilhokin mahtuu sekaan autoineen.

Historialliseen keskustaan ei ole mitään asiaa, mutta navigaattorihan kertoo aina, miten lähellä ollaan, joten parkkipaikan voi katsoa sopivasta paikasta. Kaksikko pyörii hetken ja sivukadulta löytyy mainio parkkipaikka kadulta – sunnuntaisin pysäköinti on vieläpä ilmaista.

Aurinkoisessa Espanjassa on aurinkoista, mutta asteita on edelleen vain pari. Vilho kaipaa pipoa ja hansikkaita, mutta turistirynnäkkö lämmittää ja pian päästään jo katedraaleille.

Salamanca on komea paikka ja kaikkialla on yliopiston rakennuksia, samoin kirkkoja. Jopa aikaisin sunnuntaiaamuna kylmänä päivänä täällä pyörii hieman turisteja, mutta kaikkiaan on hiljaista.

Etenkin kimpassa olevat katedraalit ovat on komeita ja näyttäviä. Susivuoret pyörivät rakennuksen luona erilaiset tallentimet kourissaan ja napsivat kuvallisia muistinkorvikkeita kirkosta ja sen yksityiskohdista.

 

Kohti Salmancan katedraaleja.

Kirpeässä aamussa on kuitenkin kivaa yliopistokaupungissa. Täysin törkeä tunnin pysähdys historiallisessa kaupungissa on takuulla antoisa ja moderni kohteiden rääpiminen täysin paneutumatta toteutuu tietysti hienosti. Mutta Vilho ei ole unohtanut erästä elämänsä parasta puolituntista Sienassa, kauniin kaupungin katsastamista pikaisesti kuin kisahevosen selästä. Samalla kaavalla mennään nytkin, kiertolaisena ja puoliksi varkaana.

37. San Pedrosta aamulla: Jäätä

Aamupala on tosissaan palvelupohjainen, sillä kaikki mitä pikkuhotellissa saadaan, tarjoillaan erikseen pöytään aivan viimeisen päälle talon rouvan toimesta. Vilhoahan moinen hieman häiritsee, passaamisen kohteena on vaikea olla – etenkin kun emännällä on jalka tänään kipeä. Siksi Vilho hakee toiset maitokahvit itse tiskiltä ja säästää rouvalta muutaman kuljetun metrin.

Kokenut taisteluryhmä Susivuori kokoaa pian tavaransa ilman pulinoita huoneesta ja kohta ollaan taas valmiit. Auto lastataan ja lasku maksetaan ilman erillistä käskynjakoa.

Autolla Vilho arpoo hieman. Toki pakkaus on pikkuautoon aina sovittelua ja sommittelua, mutta kun se on tehty on edessä silti jäätynyt auto.

Katto on täynnä jäätä, eikä siinä mitään, mutta pyyhkimet edessä ja takana ovat reilun jääkantin hallussa, Ikkunat ovat kaikki huurussa ja kaiken lisäksi autosta ei löydy jääskrabaa lainkaan. Nyt ei auta muu kuin pistää Sorsa supattamaan eli kone tyhjäkäynnille.

Vilhon on kaivettava itsestään esille kekseliäs jääkarhu; Jään, lumen ja jäätyneiden artefaktien spesialisti. Vilho repii kämmenillään suurimpia jääpaloja irti, kiskoo kynsillään pyyhkimet vapaiksi ja skrabaa ikkunoita auton varoituskolmion kotelolla. Muutama arktinen murahdus kuuluu.

Onneksi uudehkon auton lämmitys on tehokas ja ikkunat alkavat sulaa pian, samoin näkyvyyden estävä huuru häviää. Vilho sukii turkkiaan tyytyväisenä ja istuu työpisteelleen ratin taakse.

 

Tie San Pedroon.

36. San Pedro de Rozados: Iltakävelyllä pähkinöitä ja viikunoita

Pihviaterian jälkeen Vilho käy kävelyllä kylässä, Annikki huilaa.

Ollaan peltomailla, jossain tuhannessa metrissä. Keli on viilentynyt ja tuuli on tosissan kylmä. Kylähän on äärimmäisen hiljainen, naapurissa pappa kapuaa puutarhan puuhun tikapuilla, mummo valvoo. Vilho tervehtii heitä kohteliaasti.

 

Viikunapuu. San Pedro de Rozados.

Pihoilla kasvaa komeaita viikunapuita ja kivahan kylä on, vaikka onkin keskellä preeriaa. Vilho katsoo, onko paikassa mitään liikettä tai baaria auki, mutta sellaista ei vastaan tule.

 San Pedro de Rozadosin kaduilla.

Kylmä tuuli ajaa hupun Vilhon päähän ja takin tiukasti kiinni. Kylän takalaidalla on muutaman kävelyreitin opastusta ja muutama maataloustarvike sekä jonkinlainen leikkipuisto. Sitten alkaa preeria.

Vanhaan vajaan on kirjoitettu suoraan seinään kylän suoramainontaa muutamasta paikasta, josta täällä saa palvelua. Tekstitkin kertovat, että nyt ollaan edelleen hopeatiellä ja ennen kaikkea pyhiinvaellusreitillä Sevillasta Santiago de Compostelaan, sillä teksteissäkin pyhiinvaeltajat mainitaan.

Vilhon tohkeilu on kuitenkin suurimmillaan siinä vaiheessa, kun tyhjältä asuinkadulta löytyy maasta saksanpähkinä ja Susivuori alkaa etsiä lähdettä tälle pudonneelle pähkinälle. Toden totta, talon pihalla ja puoliksi kadulla olevasta puustahan pähkinä on tullut ja sen verran Susivuorella on ulottuvuutta, että pariinkin pähkinään hän ylettyy. 

Jumaliste! virkkoo Susivuori. Tällä retkellä tulee kerrasta selvyys siihen, millainen puu saksanpähkinäpuu on ja tästä tulee myös selvä poimintapiste ihan siihen mantelin viereen. Saksanpähkinän ympärillä on kuivunut, lehtimäinen suojakuori, mutta se rapisee hetkessä irti.

 

 Pari pähkinää taskussa Vilho palaa hyvin hiljaisen kylän kaduilta hotellille, avaa ovet sen kehnoilla avaimilla ja päätyy taas Annikin seuraan huoneeseen viisi.

35. San Pedro de Rozados: Ruokapöytään

Susivuorten lauantai-illan majapaikka on Salamancan lähellä oleva San Pedro de Rozados.

Vuoristokylästä ollaan tultu maalaiskylään, korkeus on aika lailla 1000 metriä, mutta kylän koko on edelleen aika tarkalleen sama.

Kivitaloja ja kapeita kujia, kaikkiaan pienellä alueella sijaitseva  kylä, jonka liepeillä on hieman uusia rivitalohenkisiä rakennuksia, mutta kylän ydin on pieni.

Jos puhutaan kylän ytimestä, niin se lienee Susivuorten päämääränä – nimittäin kylän eläväisin ravintola-hotelli, Carretera VII.

Vilho pistää auton reilun kahden auton levyiselle kivikadulle (rakennuksen muurina kiviä nekin) ja Annikki hoitaa kaikki asiat. Annikki kertoo heti, että baarissa oli mukavan lämmin ja pyrähtäähän sieltä pihalle tumma rouvakin vetävissä mustissa housuissaan ja viittoo Vilholle ajo-ohjeet väljemmille vesille.

Susivuoret kiertävät talon toiselle puolelle ja siellä tosiaan on muutamalle autolle tilaa.

Piskuisessa hotellissa on muutama huone, Susivuoret majoittuvat. Emäntä lupaa myös ruokapalveluita, joten Susivuoret lähtevät baariin hakemaan "jotain pientä purtavaa".

Baarissa heidät ohjataan peremmälle, mutta kaksikon yrittäessä baarin pöytiin, ohjaus jatkuu peremmälle, varsinaisen salin puolelle. Hämmentävästi verhon takaa paljastuu kaiken taiteen mukainen asiallisen tyylikäs espanjalainen ruokasali valkoisine pöytäliinoineen. Maalaishotellin huoneesta on tupsahdettu komeaa ravintolaan.

Nälkäiset Susivuoret villiintyvät mahdollisuudesta lämpimään ateriaan ja tilaavat pihvit.

 

Vilhon pihvi, perunat ja grillipaprikat, San Pedro de Rozados.

Punaviinilasillinen on Toron viinialueelta. Se maistuu. Sitten saapuvat pihvit.

Lihanpala on melkoinen. Pihvi menee Vilholla elämän top-kymppiin ja annos tulee tarpeeseen. Naudanliha on todella hyvää, grillipaprikat aivat huippuja ja lastuina paistetut peunat maukkaita. Suomesta moista pihviä on vaikea saada. Täällä annokset viineineen, kahvineen ja jälkiruokineen maksaa reilut 30 euroa. 

 

34. Salamancan sivuitse

Sadekeli on vaihtelevaa.

Lopulta peräkylien sivuteiltä päästään isolle Autovialle ja Salamancan kuuluisa yliopistokaupunki saadaan tähtäimeen.

Sadekeli sotkee omalta osaltaan suunnitelmia, mutta oma harminsa on siitä, että Salamancan lähinurkilla lauantain ajomeininki on impulsiivista ja ihmeen kärsimätöntä. Torvi soi aika herkästi takana ja ihan turhaan.

Susivuoret yrittävät päästä kaupoille tai sopivaan rakoon esikaupungissa että päästäisiin vaikka parkkiin tai lounaalle. Tämä ei oikein onnistu. Lopulta sivukaupunginosassa löytyy marketti ja siellä käydään hakemassa vettä ja pientä evästä.

Seuraava osoite on sitten hotellille piskuiseen kylään Salamancan kupeessa.

Salamanca loppuu kuin seinään ja preeria alkaa. Ei kyliä, ei taloja, ei muuta kuin keltaista peltojen lakeutta teiden ympärillä.

Niitty-peltolakeutta Salamancan seuduilta.

33. Sateessa Salamancan suuntaan

Los Gredos ja Barajas jäävät taakse ja Susivuoret lastaavat autonsa, pistävät asunnon kuntoon ja tervehtivät vielä isäntäväkeä. Perheen poikakin heiluttaa vielä parvekkeelta vieraille.

Vilho ajelee pohjoiseen pikkuteitä. Kaksikkomme kiertää komeilla ylänkömailla ja pitkään pysytään korkealla. Sitten alkaa kylmä sade.

Lukemattomia kärrypolkuja ja muita maakunnan väyliä myöhemmin Susivuoret ovat Chamartinin kylässä takamailla Avilan länsipuolella.

Kolmen kilometrin päässä on Castro De La Mesa De Miranda, esihistoriallinen arkeologinen kohde. Turisteeraamisessa tulee vain vilhostelu-ongelmia, sillä kyltin kohdalla olevalla tiellä on täysremontti käynnissä eli tie on kaivettu auki ja työkoneet paikalla.

Toki kylässä tien voi kiertää, mutta joka raitti näyttää hillittömän kapealta ja mitä lie on vastassa seuraavat kolme kilometriä. Vesisade ja tuuli yltyvät, lämpötila on sellaiset 5 ja ulkoilukohde jossain tuntemattomassa saa kivisine härkineen kyllä nyt jäädä. Vilho kääntää mobiilin kohti Salamancaa. Hetken päästä tulee pikkuisen räntää.

Espanjaa koettelee lännestä ja pohjoisesta kylmä, sateinen aalto ja Viltsun terassinotkuminen näyttää olevan ohi, samoin kesäkelit.

32. Los Gredosissa: Sadeilta

Nyt vuoristoleirissä sataa ja kolmas ilta on menossa. Susivuorten ravintolaretki sateenvarjoineen alas naapurikylään päättyy pieneen kinasteluun ja siihen, että ravintolat aukeavat vasta kello 2030 ja kaksikko on jo klo 19 sateisessa kylässä. Pientä tiedusteluvirhettä jälleen.

Paikallisessa baarissa nautitaan viinilasilliset (1,20 €(kpl) ja huonossa sovussa palataan kotikylään, sillä Vilho ei suostu hengailemaan tuppukylässä odottelemassa ravintolan aukeamista.

Kotona syödään jääkaappia tyhjäksi, salaattia ja kinkkuja. Vilho on asetellut kyllä takkapuut valmiiksi ja tuli syttyy heti.

Ulkona on viileää ja sateista, sopukin alkaa löytyä ja eväät ovat siedettäviä. Takkatulen ääressä on aika vaikea olla myös rentoutumatta. Mänty palaa komeasti ja ympärillä on rauhallinen vuoriston yö.

31. Mitä voi tehdä korkealla?

Annikki on kummissaan kuunnellut miehensä puheita korkeanpaikanleiristä. Vilho, joka luuhaa toistuvasti Itävallassa ja Saksan Alpeilla, asuu germaanien luona kuitenkin vaatimattomasti lähinnä jossain kilometrin paikkeilla tai alemmassa.

Täällä asunto on mukavasti 1566 metrissä, joten nythän tulee helposti ennätyksiä. Vilho on käynyt kävelemässä toki korkealla, mutta nyt tulee uudenlaisia saavutuksia, koska täällä a) nukutaan ja b) käydään suihkussa ihan uusissa lukemissa. Vaatimatonta tämä on ecuadorilaistan elämään verrattuna, mutta meren rannassa asuvalle aika lailla poikkeavaa.

Ja oli sitten takkatulta tai ei, niin varmaahan on se, että Vilho patistaa Annikkinsa lemmentouhuihin makuukammarissa. Luvassa on takuulla korkeatasoista seksiä, joten retkihousut pois ja patja pomppimaan.

30. Tormes-joen varrella kävelemässä ja pari sanaa häristä

Susivuorten toinen vuoristoretki tehdään Tormes-joen alkumetreille. 

Poluille päästään Navarredondon kylän kautta. Alueella on selvästi myös lasten kesäleiripistettä, laajat parkkipaikat ja muuta leirintäaluetta.

Jokialue on komea, taustalla on näyttäviä tunturimaisia vuoria, jotka nousevat kohti kolmea tonnia.

Valitettavasti iltapäivällä alkaa sataa, kuten ennuste lupasi. Vilho manaa sitä, ettei hän pääse korkeille huipuille, mutta minkäs teet. Täälläkään opasteista ei ole mitään hyötyä, mutta heikosti Viltsu on kyllä valmistautunutkin – niin sanottu win-win -tilanne.

Päivä on silti erinomainen, sillä ilma on raikasta ja lämpötila on passeli, vaikka viileämpää onkin huomattavasti. Vilhokin kulkee hupparissaan.

 

Näillä kukkuloilla ja lakeuksilla on vain yksi kuningas ja se on El Toro. Härkiä on kaikkialla ja koko maatalous pyörii selvästi torojen ympärillä. Ei lampaita, ei missään kuuluisia Ibérico-possuja mustine sorkkineen – ei, ei, vaan cowboy´ta Toyota Hiluxineen ja härkiä härän perään, mitä nyt muutama hevonen pitää lehimpoikia varten olla.  

Lehmien pelolle voi tosiaan naureskella ja tänne voi tulla vetämään kotitekoisen pamplonalaisen härkäjuoksun ihan helposti, alkaa vaan haastaa riitaa vaikkapa pikkukiviä silmille viskelemällä. Vilhon veikkaus on se, että kun puskat alkavat heilua ja pihvikarja liikkua, niin pian puskee härkäpapua punttiin ja uhittelu loppuu.

***

Kaikkiaan äärimmäisen mielenkiintoista seutua ja eipähän Vilho moista seutua tiennyt olemassa olevankaan. Ja korkeallahan härät ovat, eikä jostain 1500 metrin korkeudessa olevasta laitumesta täällä tehdä kyllä mitään numeroa – ja maidosta ei hiisku kukaan, se jää naapurimaakuntien murheeksi.