0630 Vilho ei saa enää unta, ihme kyllä. Hän nousee ja katsastaa ensimmäisenä vuoret. Taivas on vaaleanharmaa ja pilvet vaeltavat vahvoina rinteillä, peittäen huiput kokonaan aina toisinaan. Terassinäkymät ovat säällä kuin säällä kiinnostavia, joten aamu alkaa aivan pakollisilla valokuvilla. Oli niin tai näin, tässä on tekeillä sadepäivä.
Vilhon suhtautuminen sadepäiviin on miltei problemaattinen. Sade tarjoaa mahdollisuuden lepoon ja kaupoissa notkumiseen, mutta samalla menetetään rinnepäivä lähes varmasti.
Ensimmäinen todellinen loma-aamu on hidas, vaikka Vilho puuhaakin itselleen aamiaista ja kaikkea muuta. Pihalla on kiinnostavia tiaisia ja naapurin katolla on kaksi nokivarista komeine nokkineen kuin pieninä korppeina. Varikset eivät varsinaisesti pidä sadetta, sillä ne seisoskelevat savupiipun tuntumassa veden pudotessa sulille. Toinen tuntuu kyllä kraakahtavan jotain sapekasta säästä.
Auto on nyt sitten päivän pääkulkupelinä, sillä sade tuntuu vain yltyvän. Vilho katsoo kotitien päätepisteen, Alm-bahnin lähtöpaikan ja siellä väkeä tuntuu riittävän kelistä huolimatta. Köysiratoja pitkin toki pääsee aina jonnekin ilman mutaisia polkuja ja liukkaita kiviä.
Kotikylän Mpreis-supermarket on seuraava stoppi. Vilho kerää talvivarastoja ihan tosissaan ja löytää viimein mm. legendaarista Stibitzer-kettusiideriä. Paikallista omppu-päärynäjuomaa lähtee mukaan useampi pullollinen ja toki ostetaan pehmeänmakuista hapanpunakaalia, jota täällä saa foliopusseissa puoli-ilmaiseksi.
Sade yltyy, joten Susivuori päättää painella Saksaan kaupoille eli lähimpään Lidliin. Vilho ei pidä Garmischista lainkaan, mutta siksi siellä voi käyttää sadepäivää ostoksiin. Lidlin nurkilla vettä tulee jo miltei kaatamalla. Autonperä sen kuin täyttyy tarvikkeista, mutta edelleen Susivuori vaanii lisää. Fristo-juomamarketista löytyy kahta Oktoberfest-olutta ja tietysti schorlea ja muutama muu pullo. Sitten vaan takaisin Itävaltaan ja lastia purkamaan.
Aikaisen herätyksen takia Vilho nauttii sushilounastaan jo puoliltapäivin. Sitten on yritettävä puoliväkisin päiväunia, koska sellaisille on selvästi tarvetta. Sohva kutsuu ja lopulta myös unten kaukomaat.
Vilhon heräillessä sade on lakannut ja aikaa on vielä kävelyreissulle. Hän lähtee pienelle varustetestauslenkille läheisen puron varrelle.
Vanhan myllyn paikkeilla sankarimme on tohkeissaan, sillä koskipaikassa hypähtelee virtavästäräkki, yksi Vilhon suursuosikeista. Pensaissa on vikkeliä tiaisia, mutta Susivuorta innostavat seuraavaksi pähkinähakit, jotka kraakahtavat ylilennollaan.
Polku vie alemmas, niittyjen sivuitse. Sade on nostanut maasta raikkaan, hyvin yrttisen tuoksun ja ilma tuntuu kuin eliksiiriltä. Täällä olisi helppo aloittaa kunnon vouhkaaminen vaikkapa luonnonlääkityksestä tai ryhtyä muuten terveysintoilemaan.
Seuraavalta sillalta Vilho näkee koskikaran ja se taitaa olla ensimmäinen kerta ulkomailla. Tästäkin linnusta saadaan hyvää videokuvaa. Kara sukii höyheniään huolellisesti sukelluskuntoon ja alkaa sitten tutun nytkivän niiailun kivellään.
Kävelyretki on siis miltei tasamaalla, alkumatkasta nyt on vähän sen verran profiilia, että vesi valuu, mutta korkeusmitoissa ollaan vaatimattomasti välillä 1000-1100 m. Tässä korkeudessa tuntuu kuitenkin olevan kovasti erilaisia villejä marjapensaita, joita Vilho ei juuri tunne. Kylässä on lisäksi tapana pitää omenapuita koristeena katujen ja polkujen varsilla ja niissä on todella komeita omppuja.
Paikallinen pedantti henki näkyy siinäkin, että pihojen omenapuista on huolehdittu ja ne ovat hedelmineen todellisia katseenvangitsijoita, vaikkakin kaikessa maltillisuudessaan. Tyypillinen omenapuu on kapea, pylväsmäinen eikä reunoille rehottava varjo. Vilho alkaa jo miettiä jääkapissa olevia siidereitään. Urheilukenttien tuntumassa pari oravaa naureskelee Vilhon omenapohdinnoille kuusenoksalta.
Tasamaalla ollaan kilometrissä ja siellä lentää 3-4 harmaahaikaraa yöpuulleen, yksi raakkuu muille suuntimia sellaisella äänellä, että mikä tahansa yskänlääkemarkkinoija villiintyisi tarjoamaan linnulle mainosroolia. Puro on nyt tasainen alppiniittyjen joki ja pian Vilho bongaakin muutaman pienen forellin.
Sadepäiväksi tämä alkaa olla aika hyvä, tuumailee Susivuori. Tirolilaistaloista alkaa siellä täällä nousta savua, mutta pääosassa taitaa olla kaikki sähkön varassa. Komeita halkopinoja pihoilla silti on ja kaikkiallahan täällä yhdistyy saumattomasti maalaismeininki, kova elintaso, siisteys ja asiallisuus.
Baijerissa/Tirolissa on jemmassa varmaan maailman korkein elintaso yhdistettynä hyvään elämänlaatuun. Näiden maiden koko ja kansallinen tasovaihtelu tekee sen, ettei suomalaisten tarvitse huolestua äitiyspakkaustensa ja Pisa-tulostensa kanssa: Saksalaisten suurkaupunkien kirjo pitää keskiarvot ns. kunnossa ja Mynämäellä voidaan edelleen uskoa kotimaisten tilastojen valossa siihen, että paratiisissahan tässä elellään.
Vilho kapuaa kylän poikki koloaan kohden. Ikkunaostoksia pitää tehdä urheilukaupalla kirkon luona kuitenkin. Annikin pitäisi nähdä tuo naisille tarkoitettu Deuterin reppu, Zugspitze 22. Pitäähän Saksan korkeimmalla vuorella nimikkovarusteita olla, sehän on selvä. Vilhon elintasohöpinöitä kuin pilkaten keskustassa on baari, jossa ovella mainostetaan tupakointimahdollisuutta. Perkele, siellä tosiaan eilenkin röyhyteltiin tuopin varressa. Tämähän on kamalaa, ehkä se tasaa hieman tuota tolkuttoman raikasta vuoristoilmaa.
Ilta on rauhallinen, Vilho jopa pakkaa reppunsa. Zugsptize on kadonnut pilviverhoon. Kylä on todella hiljainen jo varhaisesta illasta, täällä saa kyllä ainakin sen puolesta nukuttua hyvin. Asteita taitaa olla enää vain 14 ja yö on pimeä, rauhallinen.
30.8.2018
Ensimmäisen asteen esoteerinen tehtävä
- Näyttäkää Profaanille se, ettei Neljäs eikä Viideskään Tie ole oikea. Kohotkaan astraalitasolle, näyttäkää hänelle Portinvartija, näyttäkää pelko.
Menkää siis tasamaalle, menkää pohjoiseen, menkää meren luo ja kohdatkaa Profaani Hadeksen tarhassa.
Toistakaa tunnuksemme:
- Ihmisviisaus, Jumalten tieto: Labor Rudii
- Ihmisviisaus, Jumalten tieto: Labor Rudii, sanovat akolyytit silmät suljettuina, kädet kohotettuina.
Hunnutettu Mestaritar on jo kadonnut raunioihin.
Akolyytit aloittavat pitkän matkan alas vuorelta, aina kaukaisen meren rantaan ja kohti pohjoista.
1.1 Helteestä salamointiin eli miten Vilho kieputtaa itsensä Baijerista viimein Itävaltaan
Mustan Fiestan pysähtyessä Ehrwaldin kylässä asunnon pihaan lämpömittari näyttää lystikkäästi 29 astetta. Onneksi kesä on mennyt helleharjoituksissa, joten sää ei tule aivan uutena kesäkokemuksena.
Vilho painelee suuren tirolilaistalon ovelle, soittaa ovikelloa ja esittelee itsensä saksaksi taloa emännöivälle mummolle. Mummo kertookin heti, että kaikki on valmista - tämä onkin hyvä avaus, sillä se on muuten yksi Vilhon lempilauseista. Emäntä kysyy kuitenkin vielä missä rouva mahtaa olla, sillä rouvahan toden totta on asunnon varannut. Vilho lataa vastaukseksi sen, että rouva tulee viikon päästä, sillä "Rouvalla on uusi työ, lyhyt loma." Emäntä hyväksyy vastauksen ja esittelee asunnon.
Vilhon saksa on sen verran "taloudellista", että hänestä voisi tulla fantastinen saksandubbaaja seuraavaan Tarzan-elokuvaan ihan pääroolissa.
Pienen paperityön jälkeen Vilho majoittuu toisen kerroksen tilavaan asuntoon. Perheen porstuassa on täytetty murmeli ja Vilho ottaa siitä luvan kanssa valokuvan Annikkia varten.
Aiemmin on tapahtunut kaikenlaista tavanomaista. Saksan puolella on ollut tiekatkoksia ja kahden ison kiertotieseikkailun jälkeen Vilho on päässyt Garmischin tielle ja vielä perillekin tuohon talviurheilukeskukseen. Heti kaupungin jälkeen Grainaussa on ollut kauppatauko, sitten on päästy Itävaltaan ja hyvin pian Zugspitzen "taakse" Ehrwaldin kylään ja asunnolle.
Vilho syö ostamansa wrapit ja juo yhden oluen parvekkeella. Näköalat ovat huikeat, niskoihin koskee kun katselee ympärillä nousevia jyrkkiä vuoria. Kello tulee pian kolme ja sitten puuhailujen lomassa neljä.
Vilho menee sohvalle ja laittaa herätyksen kello 1715. Herättyään piipitykseen, Vilho sulkee puhelimen ja jatkaa uniaan kunnes Annikki soittaa kuudelta. Puhelimesta ei kuulu mitään, joten Vilho pistää viestin, että hän lähtee kauppaan. Puoliuninen Vilho kävelee asunnolta korkeudesta 1030 metriä alas kilometrin korkeuteen halki kylän ja vierailee täydentämässä tarvikkeitaan Sparissa.
Ainoana henkilönä yllttävän vilkkaassa vuoristokylässä Susivuori kulkee pitkissä housuissa, muu kansa on säänmukaisesti shortseissa. Kaikesta huolimatta helteinen keli on väistymässä, kuten Viltsukin pian huomaa. Asunnolla on aikaa olla skype-yhteydessä Annikin kanssa. Tulopäivästä olisi valtavasti kerrottavaa, kuten aina. Pimeä alkaa tulla jo 19 jälkeen - niinpä Vilho huomaa lämpimässä elokuisessa illassa, miten etelästä päin alkaa näkyä salamointia vuoristossa kahdeksan maissa. Toisinaan kuuluu jyrinääkin, mutta pääasiassa vain välähdykset näkyvät kauempaa.
Hauska salamointi lähestyy ja jyrinä kovenee, niinpä puoli yhdeksältä alkaakin jo sataa, ukkonen tulee päälle ja jatkaa tunnin aikana ohikin. Salamointi on sen verran jatkuvaa, että Vilho videoi ukkoskeliä ja ns. nauhalle tallentuukin runsaasti salamoita ja jyrinää. Pian vettä tulee kaatamalla ja samalla lämpötila laskee kuuteentoista. Hellepuuhat tuntuvat hetkessä kaukaiselta.
Kunnon turistina Vilho on pitänyt puolta tusinaa laitetta latauksessa ja lopulta päättää ladata itseään, kömpien puoliltaöin makuuhuoneen valkoisen, pehmeän ja lämpöisen peiton alle.
Vilho painelee suuren tirolilaistalon ovelle, soittaa ovikelloa ja esittelee itsensä saksaksi taloa emännöivälle mummolle. Mummo kertookin heti, että kaikki on valmista - tämä onkin hyvä avaus, sillä se on muuten yksi Vilhon lempilauseista. Emäntä kysyy kuitenkin vielä missä rouva mahtaa olla, sillä rouvahan toden totta on asunnon varannut. Vilho lataa vastaukseksi sen, että rouva tulee viikon päästä, sillä "Rouvalla on uusi työ, lyhyt loma." Emäntä hyväksyy vastauksen ja esittelee asunnon.
Vilhon saksa on sen verran "taloudellista", että hänestä voisi tulla fantastinen saksandubbaaja seuraavaan Tarzan-elokuvaan ihan pääroolissa.
Pienen paperityön jälkeen Vilho majoittuu toisen kerroksen tilavaan asuntoon. Perheen porstuassa on täytetty murmeli ja Vilho ottaa siitä luvan kanssa valokuvan Annikkia varten.
Aiemmin on tapahtunut kaikenlaista tavanomaista. Saksan puolella on ollut tiekatkoksia ja kahden ison kiertotieseikkailun jälkeen Vilho on päässyt Garmischin tielle ja vielä perillekin tuohon talviurheilukeskukseen. Heti kaupungin jälkeen Grainaussa on ollut kauppatauko, sitten on päästy Itävaltaan ja hyvin pian Zugspitzen "taakse" Ehrwaldin kylään ja asunnolle.
Vilho syö ostamansa wrapit ja juo yhden oluen parvekkeella. Näköalat ovat huikeat, niskoihin koskee kun katselee ympärillä nousevia jyrkkiä vuoria. Kello tulee pian kolme ja sitten puuhailujen lomassa neljä.
Vilho menee sohvalle ja laittaa herätyksen kello 1715. Herättyään piipitykseen, Vilho sulkee puhelimen ja jatkaa uniaan kunnes Annikki soittaa kuudelta. Puhelimesta ei kuulu mitään, joten Vilho pistää viestin, että hän lähtee kauppaan. Puoliuninen Vilho kävelee asunnolta korkeudesta 1030 metriä alas kilometrin korkeuteen halki kylän ja vierailee täydentämässä tarvikkeitaan Sparissa.
Ainoana henkilönä yllttävän vilkkaassa vuoristokylässä Susivuori kulkee pitkissä housuissa, muu kansa on säänmukaisesti shortseissa. Kaikesta huolimatta helteinen keli on väistymässä, kuten Viltsukin pian huomaa. Asunnolla on aikaa olla skype-yhteydessä Annikin kanssa. Tulopäivästä olisi valtavasti kerrottavaa, kuten aina. Pimeä alkaa tulla jo 19 jälkeen - niinpä Vilho huomaa lämpimässä elokuisessa illassa, miten etelästä päin alkaa näkyä salamointia vuoristossa kahdeksan maissa. Toisinaan kuuluu jyrinääkin, mutta pääasiassa vain välähdykset näkyvät kauempaa.
Hauska salamointi lähestyy ja jyrinä kovenee, niinpä puoli yhdeksältä alkaakin jo sataa, ukkonen tulee päälle ja jatkaa tunnin aikana ohikin. Salamointi on sen verran jatkuvaa, että Vilho videoi ukkoskeliä ja ns. nauhalle tallentuukin runsaasti salamoita ja jyrinää. Pian vettä tulee kaatamalla ja samalla lämpötila laskee kuuteentoista. Hellepuuhat tuntuvat hetkessä kaukaiselta.
Kunnon turistina Vilho on pitänyt puolta tusinaa laitetta latauksessa ja lopulta päättää ladata itseään, kömpien puoliltaöin makuuhuoneen valkoisen, pehmeän ja lämpöisen peiton alle.
29.8.2018
1. Tiroliin eli miten väsynyt Vilho pakenee taas vuoria kohden
0530 Vilho nousee nukuttuaan jotain tunnin ja kahden väliltä, onneksi takana ovat sentään iltaunet ennen pesuhuoneen siivousta ja loppupakkauksia. Kassit ovat valmiina, asunto on siivottu, eikä Annikin käsiin jää kotona mitään kaaosta. Kuudelta Vilho on jo pysäkillä ja siitä sitten vähitellen kentällä ja kentän rituaaleissa. 0729 miehemme on lentokoneessa penkillä 13A. Taivaalle päästään hieman kahdeksan jälkeen.
Viedään elokuun viimeisiä päiviä. Nääntynyt Vilho linkuttaa kesälomalle pitkän kesän jälkeen. Hän on samanaikaisesti täysin toimintakykyinen ja siipirikko, samalla innostunut sekä uupunut. Tekemistä on ollut paljon ja kaikki toteutetaan rutiinilla, suunnitelmien mukaan. Silti tuossa menossa on jotain zombimaista puskemista, suuntana pelkästään eteenpäin. Eihän Vilholla mitään hätää ole, mutta vapusta asti katseltu kesä kaikkien toisten lomien tullessa, mennessä ja päättyessä jättää Vilhon aina vain toimistolle, pyöränsä selkään ja marketin kassajonoon: Loputtomiin rutiineihin ja rannattomalle merelle samanlaisten lukemattomien laineiden laskentaan.
Kolme viikkoa sitten Vilholla oli edessään 17 työpäivää ja kolme maratonia - loma tuntui aika kaukaiselta. Työpäivät on nyt arkistoitu leimauslaitteen kitaan, juoksut on juostu ja helteet miltei haihtuneet ja sehän tarkoittaa sitä että kaverukset Airbus ja Vilho lähtevät Saksaan eli Müncheniin.
Päivä on aurinkoinen, lentosää erinomainen, olkoonkin että viilenevät yöt ja kuumenevat päivät tuottavat taivaalle utua, joten näkyvyys on harsoinen korkeuksissakin.
Susivuoresta kuoriutuu tarpeen tullen miltei konemainen suorittaja, mitä Vilhoa tuntevienkin on vaikea välillä käsittää. Vilhon uneliaan epävarma, pikkuhermostunut pohdinta purkautuu parhaimmillaan yllättävän järkevän suunnitelman konemaiseen toteuttamiseen. Omituista Vilhossa on se, miten pikkupoikamainen epävarmuus ja rasittava hermoilu loppuvat jossain vaiheessa ja Susivuori nousee tehtävänsä tasalle ja onnistuu suorituksessaan. Hämmentävää on myös se, miten tuo kotimainen toppahousu, tämä maalaismainen crocsien kuluttaja pystyy pitämään joviaalin, systemaattisen maailmanmatkaajan imagonsa piilossa lähes kaiken aikaa ellei äärimmäinen pakko sitä kisko Vilhosta esille. Kuten tänne asti lukeneet kaikki tietävät, mieluiten Vilho on hiljaa, hamuilee punaviinilasia huuli mutrussa ja jättää vaimolleen suhdetoiminnan, järjestelyt ja muunmuassa ajattelemisen ellei pakko toisin sanele.
Maailman kenties tylsimmässä henkilökuvassa Vilho kuitenkin juuri nyt painelee liukukäytävää alas vasemmalle tullin ohitettuaan. Kulkee sitten pitkää tunnelia - jatkuvasti muita ohitellen - pitkin Münchenin lentoaseman keskusalueelle, yhtään hapuilematta edelleen P6-sektorille "jossa kaikki on" ja johon ei kuitenkaan päädy jos harhailee. Vuokraamoalueella hän varmistaa Hertzin taulusta autonsa parkkipaikan - se on tosiaan 651- ja samassa Vilho kulkee jo parkkihallin itäisille hisseille, ohittaa 13 työmatkailijaa ja nappaa yksin hissin kutoseen, pyörähtää tottuneesti oikealle autorivistölle ja löytää musta Fiestansa oikealta paikalta.
Auton kanssa hoidetaan kaikki rutiinit, edelleen konemaisesti. Melkoisen pian väsynyt Vilho ajaa hallitusti pois parkkihallista ja suuntaa etelään, Bad Töltziin. Saksassa lämpötila nousee pian ja mittarin 21 astetta vaihtuu lukemiin 26. Sää on utuinen, ruoho on vihreää ja tunnelma kesäinen, olkoonkin että maissipellot kertovat jo elokorjuun ajasta. Vilho katoaa määrättömille, 6-8-kaistaisille saksalaisteille, horisontissa näkyvät pian ensimmäiset vuoret.
Viedään elokuun viimeisiä päiviä. Nääntynyt Vilho linkuttaa kesälomalle pitkän kesän jälkeen. Hän on samanaikaisesti täysin toimintakykyinen ja siipirikko, samalla innostunut sekä uupunut. Tekemistä on ollut paljon ja kaikki toteutetaan rutiinilla, suunnitelmien mukaan. Silti tuossa menossa on jotain zombimaista puskemista, suuntana pelkästään eteenpäin. Eihän Vilholla mitään hätää ole, mutta vapusta asti katseltu kesä kaikkien toisten lomien tullessa, mennessä ja päättyessä jättää Vilhon aina vain toimistolle, pyöränsä selkään ja marketin kassajonoon: Loputtomiin rutiineihin ja rannattomalle merelle samanlaisten lukemattomien laineiden laskentaan.
Kolme viikkoa sitten Vilholla oli edessään 17 työpäivää ja kolme maratonia - loma tuntui aika kaukaiselta. Työpäivät on nyt arkistoitu leimauslaitteen kitaan, juoksut on juostu ja helteet miltei haihtuneet ja sehän tarkoittaa sitä että kaverukset Airbus ja Vilho lähtevät Saksaan eli Müncheniin.
Päivä on aurinkoinen, lentosää erinomainen, olkoonkin että viilenevät yöt ja kuumenevat päivät tuottavat taivaalle utua, joten näkyvyys on harsoinen korkeuksissakin.
Susivuoresta kuoriutuu tarpeen tullen miltei konemainen suorittaja, mitä Vilhoa tuntevienkin on vaikea välillä käsittää. Vilhon uneliaan epävarma, pikkuhermostunut pohdinta purkautuu parhaimmillaan yllättävän järkevän suunnitelman konemaiseen toteuttamiseen. Omituista Vilhossa on se, miten pikkupoikamainen epävarmuus ja rasittava hermoilu loppuvat jossain vaiheessa ja Susivuori nousee tehtävänsä tasalle ja onnistuu suorituksessaan. Hämmentävää on myös se, miten tuo kotimainen toppahousu, tämä maalaismainen crocsien kuluttaja pystyy pitämään joviaalin, systemaattisen maailmanmatkaajan imagonsa piilossa lähes kaiken aikaa ellei äärimmäinen pakko sitä kisko Vilhosta esille. Kuten tänne asti lukeneet kaikki tietävät, mieluiten Vilho on hiljaa, hamuilee punaviinilasia huuli mutrussa ja jättää vaimolleen suhdetoiminnan, järjestelyt ja muunmuassa ajattelemisen ellei pakko toisin sanele.
Maailman kenties tylsimmässä henkilökuvassa Vilho kuitenkin juuri nyt painelee liukukäytävää alas vasemmalle tullin ohitettuaan. Kulkee sitten pitkää tunnelia - jatkuvasti muita ohitellen - pitkin Münchenin lentoaseman keskusalueelle, yhtään hapuilematta edelleen P6-sektorille "jossa kaikki on" ja johon ei kuitenkaan päädy jos harhailee. Vuokraamoalueella hän varmistaa Hertzin taulusta autonsa parkkipaikan - se on tosiaan 651- ja samassa Vilho kulkee jo parkkihallin itäisille hisseille, ohittaa 13 työmatkailijaa ja nappaa yksin hissin kutoseen, pyörähtää tottuneesti oikealle autorivistölle ja löytää musta Fiestansa oikealta paikalta.
Auton kanssa hoidetaan kaikki rutiinit, edelleen konemaisesti. Melkoisen pian väsynyt Vilho ajaa hallitusti pois parkkihallista ja suuntaa etelään, Bad Töltziin. Saksassa lämpötila nousee pian ja mittarin 21 astetta vaihtuu lukemiin 26. Sää on utuinen, ruoho on vihreää ja tunnelma kesäinen, olkoonkin että maissipellot kertovat jo elokorjuun ajasta. Vilho katoaa määrättömille, 6-8-kaistaisille saksalaisteille, horisontissa näkyvät pian ensimmäiset vuoret.
Prologi: Kuuma, päättymätön kesä
Vuoden 2018 kesä oli selvästi Vilhon elämän kuumin. Helteelle keksittiin pitkin kesää erilaisia nimityksiä ja määreitä, mutta kaikesta huolimatta elokuun loppua kohden syksy on vastassa. Lämpö pitää silti hämmentävän pitkään pintansa, loppuneeko tuo koskaan?
Vilho on kahlannut helleaallon läpi töissä ja kesä on kieltämättä vaikuttanut tarunhohtoisen pitkältä, päättymättömältä. Lomaa on odotettu kuin sadetta, odotettu kuin virvoittavaa tuulevirettä mutta kuumat päivät ovat seuranneet toisiaan ilman sateita, vailla viilenemistä.
Liikuntakaan ei ole suuresti kuumalla maittanut, mutta Vilho on oppinut pyöräilemään myöhäisen illan, oikeastaan yön hetkinä. Kuumuus on hieman hellittänyt ja poluilla viillettäessä on voinut tuntea virkistävää ilmavirtaa. Kuumuus on pistänyt Vilhon liikkeelle, kotona tuntuu kuin olisi odottamassa hidasta mutta vääjäämätöntä paistumistaan.
Syksyn tulo ei tunnu vielä lämpötilassa, mutta hämärä hieman yllättää Vilhon eräällä myöhäiselokuisella iltalenkillä. Malmin hautausmaa on kuulunut Vilhon reittiin usein; vaikka periaatteessa Vilhon mielestä pyörät eivät kuulu kirkkomaille, niin Malmin tapauksessa aluetta halkovat isot, maantiemäiset tiet ja niitä Vilho kehtaa ajella. Iltayhdeksän jälkeen ketään ei ole missään, joten häiriötä tuskin ajelusta on ja kuten niin kuluneesti sanotaan, varsinaiset asiakkaat eivät enää valita mistään.
Pimenevässä yössä Vilho kiitää yksivaihteisella pyörällään ja muistelee: neljäs tai viides poikkitie vie hautausmaalta elävien maille, suojaista kuusikujaa tunneliin, Lahdenväylän ali ja Viikin uudelle kirkolle, siitä suurille peltomaisille aukeille pitkine väylineen. Sankarimme kiitää pyörällään ja laskee poikkiteitä vasemmalle: yksi, kaksi… ehkä se oikea oli se viides?
Niin Vilho ajaa neljännen väylän ohi ja huomaa heti missanneensa reitin vapauteen. Ohi ollaan jo menty ja on käännyttävä viidennelle tielle. Pieni kieppaus kuusiaitojen välissä, yhden ison puutarhablokin kierto , kääntyminen ja sitten tunneli on edessä, mustana. Miten yö tuli nyt näin pian, eihän alikulussa edes näy mitään, mustaa vain - eihän tässä sentään jäädä tänne yöksi?
Tunnelissa ei tosiaan näe mitään, mutta nopean pyörän selässä Vilho huomaa, miten tunnelin poistumispäässä portit ovat kiinni. Ei täältä niin vaan lähdetäkään. Oikeassa reunassa on kuitenkin vielä reitti auki, eikä kello tosiaankaan ole vielä kymmenen, jolloin hautausmaa sulkee.
Vilho livahtaa ulos, mutta koska kyseessä on monikaistainen väylä, edessä on vielä toinen tunneli lyhyen avo-osuuden jälkeen. Tämä tunneli on kokonaan auki, mutta Vilholla on edessään uusi järkytys: oikeassa reunassa, tunnelin keskivaiheilla seisoo mustana hahmona suurikokoinen hahmo kuin jonkinlainen portinvartija tuonpuoleisesta. Murtosekuntien aikana Vilho näkee hahmon munkkikaapuisena, aavemaisen karmeana ja kokonaan mustana silhuettina. Pyörän kiitäessä hahmon ohi munkkiviittainen hahmo osoittautuukin kahdeksi teinipojaksi, jotka seisovat käytävän hämärässä. Pojat supisevat ja sopivat jotain tunnelin suojissa. Vilho lipuu jo Viikin kirkon piazzalle
Vaikutelma hahmosta seuraa kuitenkin Vilhon mielessä todellisena. Yön ilmavirrassa on jotain hieman viileämpää, kun Vilho ohittaa kirkon, jota voidaan pitää jo jonkinlaisena hiljaisena virstanpylväänä suomalaisessa rakentamisessa. Kirkossa on paanuja, sen edessä on italialainen piazza bistroineen urbaanissa asetelmassa, mutta heti kirkon takana on puro, vihreät nurmikentät ja ulkoilualueen avara luonto täydellisenä kaupunkimaiseman kääntöpuolena, kaikki tämä sekunneissa jopa Vilhonkin pyöräilyvauhdilla.
Olen tosiaan loman tarpeessa, tuumii Vilho. Lapsena on luettu lisäksi liikaa Edgar Allan Poen novelleja, kun mystisiä hahmoja vilisee jo lähiöiden kulmillakin Susivuoren mielestä. Alkavat arjen kivimuurit ahdistaa ja tuntuu olevan vaikea löytää sitä oikeaa risteystä ulos.
Vilho on kahlannut helleaallon läpi töissä ja kesä on kieltämättä vaikuttanut tarunhohtoisen pitkältä, päättymättömältä. Lomaa on odotettu kuin sadetta, odotettu kuin virvoittavaa tuulevirettä mutta kuumat päivät ovat seuranneet toisiaan ilman sateita, vailla viilenemistä.
Liikuntakaan ei ole suuresti kuumalla maittanut, mutta Vilho on oppinut pyöräilemään myöhäisen illan, oikeastaan yön hetkinä. Kuumuus on hieman hellittänyt ja poluilla viillettäessä on voinut tuntea virkistävää ilmavirtaa. Kuumuus on pistänyt Vilhon liikkeelle, kotona tuntuu kuin olisi odottamassa hidasta mutta vääjäämätöntä paistumistaan.
Syksyn tulo ei tunnu vielä lämpötilassa, mutta hämärä hieman yllättää Vilhon eräällä myöhäiselokuisella iltalenkillä. Malmin hautausmaa on kuulunut Vilhon reittiin usein; vaikka periaatteessa Vilhon mielestä pyörät eivät kuulu kirkkomaille, niin Malmin tapauksessa aluetta halkovat isot, maantiemäiset tiet ja niitä Vilho kehtaa ajella. Iltayhdeksän jälkeen ketään ei ole missään, joten häiriötä tuskin ajelusta on ja kuten niin kuluneesti sanotaan, varsinaiset asiakkaat eivät enää valita mistään.
Pimenevässä yössä Vilho kiitää yksivaihteisella pyörällään ja muistelee: neljäs tai viides poikkitie vie hautausmaalta elävien maille, suojaista kuusikujaa tunneliin, Lahdenväylän ali ja Viikin uudelle kirkolle, siitä suurille peltomaisille aukeille pitkine väylineen. Sankarimme kiitää pyörällään ja laskee poikkiteitä vasemmalle: yksi, kaksi… ehkä se oikea oli se viides?
Niin Vilho ajaa neljännen väylän ohi ja huomaa heti missanneensa reitin vapauteen. Ohi ollaan jo menty ja on käännyttävä viidennelle tielle. Pieni kieppaus kuusiaitojen välissä, yhden ison puutarhablokin kierto , kääntyminen ja sitten tunneli on edessä, mustana. Miten yö tuli nyt näin pian, eihän alikulussa edes näy mitään, mustaa vain - eihän tässä sentään jäädä tänne yöksi?
Tunnelissa ei tosiaan näe mitään, mutta nopean pyörän selässä Vilho huomaa, miten tunnelin poistumispäässä portit ovat kiinni. Ei täältä niin vaan lähdetäkään. Oikeassa reunassa on kuitenkin vielä reitti auki, eikä kello tosiaankaan ole vielä kymmenen, jolloin hautausmaa sulkee.
Vilho livahtaa ulos, mutta koska kyseessä on monikaistainen väylä, edessä on vielä toinen tunneli lyhyen avo-osuuden jälkeen. Tämä tunneli on kokonaan auki, mutta Vilholla on edessään uusi järkytys: oikeassa reunassa, tunnelin keskivaiheilla seisoo mustana hahmona suurikokoinen hahmo kuin jonkinlainen portinvartija tuonpuoleisesta. Murtosekuntien aikana Vilho näkee hahmon munkkikaapuisena, aavemaisen karmeana ja kokonaan mustana silhuettina. Pyörän kiitäessä hahmon ohi munkkiviittainen hahmo osoittautuukin kahdeksi teinipojaksi, jotka seisovat käytävän hämärässä. Pojat supisevat ja sopivat jotain tunnelin suojissa. Vilho lipuu jo Viikin kirkon piazzalle
Vaikutelma hahmosta seuraa kuitenkin Vilhon mielessä todellisena. Yön ilmavirrassa on jotain hieman viileämpää, kun Vilho ohittaa kirkon, jota voidaan pitää jo jonkinlaisena hiljaisena virstanpylväänä suomalaisessa rakentamisessa. Kirkossa on paanuja, sen edessä on italialainen piazza bistroineen urbaanissa asetelmassa, mutta heti kirkon takana on puro, vihreät nurmikentät ja ulkoilualueen avara luonto täydellisenä kaupunkimaiseman kääntöpuolena, kaikki tämä sekunneissa jopa Vilhonkin pyöräilyvauhdilla.
Olen tosiaan loman tarpeessa, tuumii Vilho. Lapsena on luettu lisäksi liikaa Edgar Allan Poen novelleja, kun mystisiä hahmoja vilisee jo lähiöiden kulmillakin Susivuoren mielestä. Alkavat arjen kivimuurit ahdistaa ja tuntuu olevan vaikea löytää sitä oikeaa risteystä ulos.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)