17. Ses Païsses ja elämää muuten saarella

Aikanaan Susivuoret lähtevät liikkeelle ja suuntana on Mallorcan tärkeä talaioottikohde, Ses Païsses. Paikka on Artan lähellä, saaren koillisnurkassa.

Alkaapa Vilhoa jo hieman ihmetyttää kun paikkaa lähestytään, sillä tie on melkoinen kärrypolku ja parkkipaikka on pieni palsta tammien alla.

Ses Païsses on vaatimaton talaioottikohde, Sen merkittävin piirre on siinä, että se on Mallorcalla, mutta se on huomattavasti heikompi kuin oikeastaan mikään Menorcan muinaismuisto.

Täällä on murtunut talaioottitorni ja lisäksi joitakin asumusten jäännöksiä. Alueelle tullaan muurin läpi ja se muuri on paikan kolmas nähtävyys. Kassalta jaettu esite kertoo, että talaiootit käyttivät alueen tammenterhoja ravinnokseen ja tammia täällä terhoineen onkin edelleen valtava määrä. Vilholle tammenterhojuttu alkaa olla viimeinen pisara talaioottien tarinassa ja näiden kohteiden kiertäminen alkaa olla lopussa. Pakko on kuitenkin Vilhonkin myöntää, että Menorcan paikat olivat hienoja ja kiertämisen arvoisia, toisin kuin tämä paikka.

Niin tai näin, paikalle säntää koululuokka toisensa jälkeen kiertämään ja meluamaan. Lapset heiluttelevat käsissään narunpätkiä, jotka Vilhon päätelmien mukaan ovat osallistavan opetuksen näpertelytuotteina tehtyjä kivilinkoja. Sedän kirjoissa on selitetty pitkään sitä, että Baleaarit saavat nimensä kreikan ballein-sanasta, joka tarkoittaa heittämistä. Antiikin tekstien mukaan näiltä saarilta värvättiin linkomiehiä Rooman armeijaan ja Baleaarien nimi on tullut tästä taustasta. Joka tapaiksessa Susivuoret lähtevät kauppaan.

Kaupassa tehdään mittavat kahden päivän ostokset ja sitten kaahtaan taas mäkisessä ja mielenkiintoisessa maisemassa kotiin. Lounastauon jälkeen lähdetään nopeasti Annikin tiedustelemalle rannalle, joka siljaitsee luonnonpuistossa Parque Natural de Cala Mondragó,

Ranta on kivinen lahti, jonka perukassa on pieni hiekkaranta. Siellä käydään uimassa ja levätään hetken.

Ilta on etupäässä rauhallista kotielämää, alueen kissat alkavat vaan yhä vahvemmin kotiutua Annikin ja Vilhon pihalle, ainakin yksi on jo julistautunut Susivuorten ottokissaksi ihan omatoimisesti.

16. Kulmakävelyä ja pihagrillausta mallorcalaiseen tapaan

Susivuoret tekevät pienen kävelyretken asuinalueellaan Cales de Mallorcassa. Oman rivitalopätkän jälkeen on tyhillään olevien valkoisten villojen alue, ja sitten ensimmäinen hotelli. Toisella puolella notkoa on suuria hotelleja ja pienessä pohjukassa on hiekkarantaa 60 metriä ja siellä on melkoista vipinää. Lapset ja lapsiperheet puuhastelevat vedessä ja vesirajassa aamuvarhaisesta alkaen, eikä sää edes Vilhon mielestä ole kovin lämmin. Vähitellen Vilho on matkakilometriensä jälkeen huomannut mediterraneasaation eli välimerellistymisen saaneensa hänet yhä enemmän valtaansa. Vaikka keli on asteiltaan parikymppinen ja puoliaurinkoinen, ei Vilho pidä säätä minään varsinaisena rantakelinä. Paikallistenhan – jos täällä jossain on paikallisia – mielestä on talvi ja uintikelit ovat kaukana takana päin. No, ehkä tästä kannattaisi vaieta, sillä Suomessa ainakin moista ajattelutapaa ei ymmärretä. Eipä Vilho nytkään kulje missään shortseissa, kun ei niin kuuma ole.

*

Hotellien, rantapolun ja muutaman kauppakeskittymän tarjoama näkymä on masentava. Brittien läsnäolo on voimakasta ja siitä seuraa aina myös pubien ja englantilaista aamupalaa tarjoavien kuppiloiden syntyminen turistialueille. Britanniasta tulevat matkalaiset haluavat samaa mitä he saavat kotopuolessakin, mutta lisäksi auringon ja edulliset hinnat. Sama ilmiö toistuu kaikkialla ja siinä on jotain mykistävää Vilhon mielestä. Yllättävää on se, että saksalaiset solahtavat aika helposti maahan kuin maahan, eikä heitä varten ole omia bratwurstibaareja tai saksalaisia ravintoloita. Kaupoissa on saksalaisia sanomalehtiä ja Paulaner-olutta saa kaupoista, mutta pääasiassa germaanit ovat aika näkymättömiä.

Asunnolle päästyä käydään oman asuinalueen uima-altaalla. Vesi tuntuu viileältä, mutta hetken Susivuoret viitsivät siellä kuitenkin pulikoida. 

Päivän mittaan Vilho on valmistellut pihalla olevaa tiiligrilliä. Jo edellisenä päivänä Vilho tutki kaikki grillitarvikkeet ja -välineet, joita asunnolta löytyi. Tänään on ollut vuorossa grillitason pesu ja välineiden lopullinen valmistelu. Matkoillaan Vilho on nähnyt usein Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa näitä kiinteitä pihagrillejä, joissa on savupiippu. Nyt tällaisen grillin testaamisesta on tehty ihan ohjelmanumero ja hiiletkin on hankittu edellisenä päivänä.

Grillaus käynnistyykin hyvin. Itse hiilet pistetään vaan grillin hyllymäiselle tiilitasolle. Hiilien päällä on siirrettävä grillitaso, jota voi nostaa tai laskea tiilen korkeuden verran, sillä tiilien saumakohdissa on ritilää varten uomat ja itse grillitasossa kaksi kahvaa siirtämistä varten.

Nätisti grilli toimiikin, eikä savuta tai kärytä ympäristöön. Reilut porsaankyljykset paistuvat pian ja kyytipojaksi grillataan pikkuisen paprikaa. Vilholla on apunaan hiililapio, hiilipihdit, paistolasta ja grillipihdit – ne talosta löytyivät. Ei pidä unohtaa harjaa, jolla palotilan saa lopuksi puhdistettua.

Kissoja on alkanut ilmestyä Susivuorten seuraan ja joukko tuntuu vain tiivistyneen grillausiltana. Liharuokien pienemmillekin ystäville löytyy muonaa (viimeistään purkista), joten illan pimetessä kuuden jälkeen kaikki ovat melkoisen tyytyväisiä.

Ennen nukkumaanmenoa Vilho ehtii avata taas sedän Baleaarien matkakirjan ja kuin ensimmäistä kertaa lukee kirja alussa olevan moton: "Meidän ja helvetin välissä on ainoastaan vakaumus."

15. Cales de Mallorca sateessa ja paisteessa

Yöllä sataa aika iloisesti ja Vilho herää jossain vaiheessa kohinaan. Aamulla sää on kuitenkin parempi, mutta iltapäivään asti keli on epävakaata.

Susivuoret käyvät kaupassa lähikylissä, mutta muuten ei tehdä juuri mitään.

Asunnon takaterassilla on mukava istua ilta-auringossa, kun sää vähitellen paranee. Kovasti Vilhokin pohtii taas asioita, mutta pihapalmun katveessakaan mieli ei ole täysin kepeä.

Kotipuolessa on vanhemmilla pientä terveysongelmaa, eikä aikamiespoikakaan voi olla silloin murheista vapaa. Perhe on kuitenkin perhe, ja äiti äiti. Asiat ovat asettuneet, kunnossakin, mutta tekstiä Vilho ei pysty itsestään puristamaan.

14. Matkalla Manacoriin

Edes Vilho ei voi kieltää sitä, etteikö naapurin ranskalainen pariskunta häiritsisi yöunia tuntuvasti. Kaksikko saapuu kuuden maissa, eikä pulina lopu koskaan viereisessä huoneessa. Seinät ovat kuin paperia, kaiken kuulee niin hyvin, ettei nukkumisesta tule enää mitään. Matkailun pieniä iloja nämä, tuumailee Viltsu. Mallorcalle lennetään hyvin ihmeellisinä aikoina, oikeastaan koko ajan ja nämä lomalentopaketit tekevät sen, että hotelleissakin on herkästi liikettä koko ajan.

Vilho ja Annikki lähtevät hotellista kymmenen maissa ja ihmettelevät hetken alueen ilmettä. Näillä kulmilla on myös lukematon määrä etnisiä ruokapaikkoja, brittipubeja ja monenlaista syöttölää ja juottolaa suomalaisen baarin lisäksi. Kaikkiaan näkymä on aika siivoton – näkyy se, että alue on bileiltojen tankkausseutua. Hieman alempana, rantabulevardin tasolla odottavat sitten yökerhot ja menomestat. Nuorempi väki näkee täällä ehkä elämää ja vipinää, mutta väsynyt Vilho näkee vain lähinnä tahraisia jalkakäytäviä.

Rantabulevardilta noustaan lentokenttäbussiin nro 1.

Kentällä Vilho hoitaa vuokra-auton paperiasiat, saa avaimet ja sitten lähdetään kohti Manacoria, uudelle asunnolle.

Sää on puolipilvinen, lämmin. Sen sijaan tunnelma on ollut tänään heikko – se johtunee matkailun rasituksista, vähäisistä unista ja siirtymistä.

*

Iltapäivällä päästään kuitenkin Manacorin lähelle ranta-alueelle, Cales de Mallorcalle. Susivuorilla on täällä eteläisellä itärannikolla rivitaloasunto viikoksi, eikä muita suunnitelmia sen pidemmälle olekaan.

Rivitaloasunto on loma-asuntoalueella, joka on kuitenkin melko asiallinen. Tässä kohtaa mäkeä on vain yksi pitkä rivi asuntoja ja niiden takana on metsikköä. Ranta on lähellä, mutta sinne ei näe.

Tässä huushollissa Susivuorilla on hieman askarreltavaa, sillä paikka on espanjalaisperheen kesämökki ja muutama juttu Pedron asunnossa on hieman talviterässä. Pienellä järjestelyllä ja astianpesulla saadaan juttuja reilaan ja iltaan mennessä kaksikkomme on kotiutunut hyvin uusimpaan koloonsa. Asunnon hyvänä puolena on ainakin takaterassi, jossa suuren pöydän ääressä on mukava istua ilta-auringossa. Paikka on rauhallinen, talorivistössä on kymmeniä lukaaleja, mutta vain murto-osassa, ehkä kolmessa,  on joku paikalla ja taitavat nekin olla enimmäkseen hiljaisia saksalaispareja. Polun päässä on alueen pieni ja siisti uima-allas, mutta sää ei ole aivan niin lämmin, että altaalle tulisi lähdettyä.

Päivän ohjelmaan kuuluu vain kauppakäynti ja majoittuminen. Susivuoret eivät ehdi edes miettiä tulevan viikon ohjelmaa.

 ***

Kuten niin usein näissä elämän seikkailuissa, tässäkään tarinassa ei päästä Manacoriin, vaikka kunnan alueella toki ollaan. Jokin turhamaisuus Vilhoa vaivaa, sillä hän haluaa otsikkoon ehdottomasti sanan Manacor. Manacor on Rafael Nadal Pareran eli tutummin Rafa Nadalin synnyinkunta ja kotipaikka. Rafa on kaikkien aikojen suurimpia tennispelaajia, "massakenttien kuningas" ja "Manacorin härkä". Välitön ja sympaattinen Rafa on valloittanut tenniksen ystävät ympäri maailman, samoin Annikin. Vaikka Vilho hieman kiusottelee Annikkia Rafasta, niin hän pitää Nadalia kuitenkin aivan käsittämättömän kovana huippupelaajana. Manacorin vasurilla on mitatusti maailman kovin kämmenlyönti, joka pistää pallon pyörimään vinhempaan kuin kenenkään muun lyönnissä.

13. Pientä seikkailua Sant Tomasin suunnassa. Rías Baixas -ravintola Ferreriesissä ja paluu laivalla Mallorcalle

Viimeinen päivä Menorcalla osoittautuu säältään kenties viikon parhaaksi. Tuuli on hyvin maltillinen ja yö on ollut siten rauhallinen. Myrskyöinä talon katto, antennit ja kulmat soittivat melkoista sävelmää ihan siksi, että tuuli pyöri rakenteissa. Takana on siis hiljainen yö ja auringon noustessa kahdeksan maissa todenteolla, lämmin alkaa myös.

Illan pakkaukset viimeistellään aamiaisen jälkeen ja tavarat ovatkin pian kasassa. Alkaa tuttu asunnon tarkastaminen ja auton lastaus. Annikki ja Vilho katsovat lähteissään asunnot ja hotellihuoneet siten, että kummatkin katsovat koko huushollin läpi. Silloin mikään ei jää huomaamatta eikä tavaraa jää nurkkiin koska silmä on jo tottunut siihen. Isäntä jumittaa jossain vielä yhdentoista jälkeenkin, joten Susivuoret lähteävät ja jättävät huushollin eteläamerikkalaistaustaisen siivoojakaksikon haltuun.

Auton vuokraus jatkuu iltapäivään ja lautta lähtee vasta illalla, joten vielä on aikaa seikkailla saarella. Susivuoret tutkivat vieä lisää saaren etelärantaa ja etsivät muutamaa muinaismuistopaikkaa. Kahta kohdetta etelässä, Es Migjorn Granin ja Sant Tomasin välisen tien varressa ei lainkaan löydetä, koska mitään kylttejä ei ole missään. Vilhon setä oli nämä kivet vielä löytänyt jonkun paikallisen avulla. Tien päässä on laaja loma-asuntoalue, jossa on kyllä elämää, mutta meno melko hiljaista. Asukkaat ovat valtaosaltaan selvästi brittejä näissä lomakylissä, joissa ei koskaan aiemmin ole ollut mitään alkuperäisasutusta.

Yksi muinaismuisto kyllä paikannettaan Ferreriesin kaupungin lähellä, tiellä  Me-20, mutta sikäläinen yksityistie käy niin kelirikkoiseksi peltojen keskellä, että retkeltä on palattava ennen kuin pikkuauto hajoaa. Susivuoret löytävät kuitenkin joltain aikakaudelta peräisin olevan kivisen majan, joka on holvattu nätisti pyöreäksi ja kappelimaiseksi tilaksi. Sinne pääsee sisäänkin. Missään ihan vastaavassa kivimajassa ei olekaan tullut käytyä, toteavat Susivuoret. Varsinainen esihistoriallinen kohde jää muiden matkailijoiden löydettäväksi – se on kyllä saavutettavissa vähän eteenpäin farmitietä pitkin. Vilho oli vain hieman kyllästynyt rallimaastoon väistettyään viittä hevosta ja sitten räyhäkästä nelivetoa Alkaa tehdä mieli päästä autosta ehjänä eroon.

Kivijahti julistetaan nyt kokonaan päättyneeksi ja Ferreriesin kaupungista yritetään löytää lounasta. Pikkukaupunki on lauantainakin aika unelias, mutta heti pian silmään osuu Rías Baixas -niminen ravintola, joka on selvästi jo avannut ovensa. Susivuoret marssivat tähän galicialaiseen ruokapaikkaan. Rías Baixas -sanapari tuli heille tutuksi retkellä Luoteis-Espanjaan pari vuotta sitten, sillä tuota maan kolkkaa sanat tarkoittavat. Galiciassa Ría tarkoittaa merenlahtea, joka on yleensä samalla joen laskupaikka ja tämä jokimainen lahti tarjoaa erinomaisen kalastusalueen. Rías Baixas tarkoittaa "alempia Rioja", jotka ovat etelämpänä,  lähellä Portugalia, sillä pohjoisempana Galiciassa on "ylemmät riat" A Corunan kaupunkin ympäristössä.

Galiciasta ja tästä ravintolasta löytyy laadukasta, merellistä muonaa. Paikka on hyvin siisti, palvelu ystävällista ja nopeaa, eikä ruuassa ole valittamista. Annikki syö simpukoita paikallisella juustolla maustettuna ja Vilho tilaa merellisen paistoksen, jossa mustekalaa, ja simpukoita kyydittävät perunat, sipulit ja paprikat. Annos tarjotaan ruukkumaisessa saviastiassa. Pöytään tuodaan vielä vadillinen ranskalaisia perunoita varmistamaan, ettei annos jää liian pieneksi. Itse asiassa Susivuoret ovat jo syöneet alkupalana matkan maittavinta leipää, joka on tarjottu aioli-valkosipulimajoneesin kera.

Annikki vaihtaa muutaman sanan päätarjoilijan kanssa ja keskustelu käydään akvaariolla, jonne Vilho on Annikin vetänyt. Altaassa liikuskelee jos jonkinmoista saksiniekkaa menorcalaisesta atlanttiseen hummeriin. Nämä veijarit eivät todellakaan ole mitään pieniä rapuja, vaikka menorcalainen serkku onkin valtameren kaveria vaatimattomampi. Tuoretta kalaakin toimitetaan juuri ravintolaan laatikossa. Vilho vilkuilee vielä akvaarioon ja huomaa siellä verkkopusseissa ostereita ja simpukoita. Isännälle joudutaan toteamaan, ettei kotivesillä ole mitään näistä merenelävistä, ainoastaan Annikin kynnenpituisia katkoja. Ravintolan omistaja on kuulemma Galiciasta, joten siinä syy paikan suuntautumiseen luoteeseen näissä asioissa. Isäntä toteaakin, että menorcalainen ja galicialainen keittiö tarjoavat “onnistuneen fuusion” merenherkkuasioissa. Rías Baixas -ravintola Ferreriesissä kannattaa muistaa, jos pitää merellisestä ruuasta ja on valmis maksamaan pikkuisen laadusta.

*

Lounaasta vahvistunut kaksikko lähtee lentokentälle. Annikki on tosin ennemminkin siirtymässä höyhensaarille autossa, joten Vilho joutuu käymään dialoginsa milte keskenään. Repsol-huoltoasemalla tankataan bensaa litrahinnan ollessa hieman alle 1,20 euroa/litra. Sitten lyhyt matka lentokentälle ja auton palautus samaan paikkaan, mistä se haettiin. Se käy helposti. Taksijonosta otetaan kyyti satamaan ja siellä ollaan taas kaikkien tavaroiden kanssa Menorcan taivaan tarjotessa kuumaa aurinkoa.

Laivaan pääsyä saadaan odotella pitkään, mutta siihen on varauduttu ja sää on, kuten sanottu, erinomainen. Varustepussista löytyy tölkillinen yhä viiileää sangriaa ja se on enemmän kuin passelia juomaa tähän tilanteeseen.Nyt on aika jättää kivien ja tuulien Menorca taakse. Mukava paikkahan tämä on ollut, tuumii Vilho, rauhallinen ja jotenkin Mallorcaa maltillisempi.

Laiva lähtee viideltä, jopa viisi minuuttia etuajassa. Valoisaa on vielä kaksi tuntia. Keli merellä on erinomainen, lähinnä myotätuulta eikä maininkeja käytännössä ole. Kyyti on tasaista ja laivassa on hyvin tilaa. Alus on muuten lähtenyt Kvarner-Masa Yardsin Turun telakalta maailmalle 1993 ja kantaa nimeä Juan .J. Sister. Nojatuoliosaston seinällä on kymmeniä kaupallisen laivaston aluksia esiteltynä tauluissa. Sieltä löytyy myös kaksi Wärtsilän rakentamaa alusta.

Mallorca näkyy pian jo horisontissa ja matka kestää etupäässä siksi pitkään, että edessä on sama kierto kuin viimeksikin, koska kohteena on saaren takana sijaitseva Palma. Vilho toteaa Annikille, että aika ei sinänsä mene hukkaan, sillä yleensä nämä illat on istuttu tiiviisti asunnolla; nyt istutaan laivassa ja syödään eväitä, katsellaan kannelta ja otetaan kuutamosta merihenkisiä valokuvia.

Yhdentoista jälkeen yöllä ollaan taas Palmassa ja rantabulevardin menomestoissa on lauantain huuma alkamassa. Susivuoret kiskovat laukkujaan tunnettujen yökerhojen ohi ja sitten ylös mäkeä pitkin kohti edullista hotellia. Lähellä on "Suomalainen Baari Bosque Pia ja Pepe", joka vaikuttaa sangen kuolleelta tai sitten paikka on kunnon remontissa. Listalla on kuitenkin lihapullia ja muuta mukavaa.

Hotelliin ehditään juuri ennen puoltayötä. Paikka on vaatimaton mutta siellä päästään nukkumaan hetken ennen matkan jatkumista. Palman yö on lämmin, tumma ja täynnä lauantain tuntua.

12. Talaioottirannan nousu ja tuho: Eräs perjantai Menorcalla, Torre D'en Galmes

Tuuleen vähitellen tottuneet Annikki ja Vilho ovat lähteneet jälleen aamupäivällä kivikierrokselle talaiootti-kohteille. Nyt ajellaan Alaiorin suuntaan ja sieltä jatketaan lounaaseen, Sou Bonin suuntaan.

Täällä on hyvin laaja ja tärkeäkin talaioottinen kohde, Torre D'en Galmes. Lippukassa ja info-piste opasvideoineen on vastassa ensin, sitten itse alueella on vain parkkipaikka ja valvoja kioskissaan.

Tämä on ehkä saaren suurin kivikasa-alue. Syynä siihen on ehkä se, että kyseessä on miellyttävä osa saarea – tulkinta voi olla vähän arkisen vilhomainen, mutta aurinko paistaa alueella kuumasti, eikä tuuli osu pahasti. Lieneekö sattumaa se, että tästä kun menee rantaan asti, edessä on menorcalaisittain laaja loma-asuntovyöhyke satoine osakkeineen? Vilhollekin tulee raunioilla kuuma pitkästä aikaa, vaikka tuuli sentään täälläkin hieman puhaltaa.

Täällä Torre D'en Galmesissa on miltei kaikki talaiootti-herkut tarjolla, ainoastaan naveta-hautamonumenttia ei näy. Kivilinnatornia on, samoin asuinrakennuksia, silo-luolia ja hautaluolia. Paikka on todellakin laaja, Merkittävä taula löytyy myös, siitä t-kirjaimen ylätaso on pudonnut ja se on jätetty pikkukivien varaan alas, siinä voi tarkastella myös hyvin taulan liittymäkohdan koloa. Taulan oheiskivet on pystytetty uudestaan tomerasti ja näin on saatu kivikehä taas aikaiseksi.

***

Aurinko paistaa ja kivillä on kiva kiertää, mutta se mikä Vilhoa hiertää, on muinaiskulttuurin tulkinta. Vähän täälläkin kylteissä ja vaikkapa päivän videossa on tulkinnoissa värittynyttä sävyä – puhutaan vaikkapa saarelaisten tasa-arvoisuudesta. Vilho on kiertänyt hitailla matkoillaan sadoilla esihistoriallisilla kohteilla ja selväksi on tullut se, että esihistoria on aina valtaosaltaan arvailujen varassa. Kirjoitettuja lähteitä ei ole, joten selvitettäväksi jää, mikä on uurna, mikä alttari, missä uuni ja kuka oli talkkari. Mutta me emme yksinkertaisesti tiedä yhtään mitään siitä, mitä nuo ihmiset ajattelivat tai uskoivat tai mitä valintoja he tekivät. Kukaan ei ole kertonut meille mitään, olemme kivien ja kaivausten varassa.

Sedän matkakirjasta Vilho on lukenut luvun "Seitsemän kysymystä talaioottisesta kulttuurista". Ennen Menorcan matkaa sedän puheilla ei oikein ollut merkitystä Vilholle, mutta talaioottiseen kulttuuriin tutustuttuaan teksti on noussut taas mieleen. Vastauksia Vilho ei ole pahemmin pystynyt  näihin pulmiin kuitenkaan tuottamaan.

Sedän kysymykset olivat:

1) Saarilla on valtavasti luonnonluolia ja tehtyjä luolia. Onko löydetty kalliomaalauksia tai -piirroksia, jotka aina kertovat jotain kulttuurista esineitä enemmän? --> Ei ilmeisesti ole.

2) Mitä tiedetään talaioottien veneilystä? Kaikki mitä meillä on, liittyy kiviin ja luoliin, mutta asuinympäristö on merellinen. Tiedetäänkö siitä mitään?  --> Ei tunnuta tietävän mitään muutamaa ongenkoukkua enemmän.

3) Talaioottinen kulttuuri on käytännössä metalliton. Eikö se ole merkki täydellisestä alkeellisuudesta?

4) Esinelöydöt viittaavat kauppaan mm. foinikialaisten kanssa. Mitä myytävää kivikansalla oli? Ihmisiäkö he myivät?

5) Talaiootteja on pidetty tasa-arvoisena ja demokraattisena väkenä. Hautalöytyjen määrä on pieni suhteessa aikaan ja populaatioon. Voiko se kertoa tasa-arvosta vai ennemminkin siitä, että vain tärkeillä ihmisillä on ollut hautoja?

6) Onko talaioottinen kulttuuri lopultakin hyvin primitiivistä? Saarelta ei tunnu olevan taidelöytöjä, ei metallintuotantoa, ei pyörää eikä mitään teknologiaa.  Aseitakaan ei toki tunnu olevan,  mutta eipä työkalujakaan juuri löydetä.

7) Piratismi. Ilmeisesti roomalaiset valtasivat alueen 123 eKr. koska saaret toimivat piraattien tukikohtana. Mikä on merirosvouden rooli saaren esihistoriassa? Mistä tulevat aatteet onnellisten, rauhanomaisten demokraattien saaresta?

Sedän jutut laittavat Vilhonkin miettimään sitä, miten kivikulttuuri tunnutaan esittävän aika positiivisessa valossa Menorcalla. Esihistoriastaanhan voi olla ylpeä, mutta näilläkin saarilla on veri vaihtunut tiheään viimeisinä 3000 vuotena. Se mitä setä tuntui kammoavan, oli ajatus "onnellisten saaresta" – siis sellainen menneisyyden tuntemattomuuteen perustuva glorifiointi, joka on läheistä sukua nurkkapatriotisimille.

Setä oli kyllästynyt aikoinaan yhtä lailla sosialistisen leirin viljelemään "demokratiaihailuun" kuin yltiöisänmaallisten oikeistolaiseen idealismiinkin. Lopultakin tiedämme yhtä vähän esihistoriallisten Menorcan kivenvääntäjien ajattelusta kuin havumajoja pystyttäneiden kantasuomalaisten ideoista. Ne uskomukset ovat tulleet ja menneet, sitten kadonneet. Mutta se mikä on vahvana siellä kuten täälläkin, on paikan henki ja todellisuus. Seisominen samoilla kiville kertoo ainakin sen, mihin tunnelmiin oli aikanaan totuttava.


***

Keskusteluissa Annikki nostaa esille sen, miksi niin usein ihastus esihistoriallisiin kulttuurikohteisiin kääntyy vähitellen kapinaksi ja kyseenalaistamiseksi Susivuorten matkoilla? Hyvä kysymys Vilhon mielestä. Mutta ehkä ongelma onkin siinä, että Susivuoret ensin kiinnostuvat, sitten paneutuvat asioihin ja sitten tietävätkin jotain. Kymmenes kohde ei olekaan enää pelkästään fantastinen, vaan saman teeman muunnos. Vauhdittomallakin matkailijalla alkaa kysymyksiä tulla mieleen; vertailuja ja myös mielipiteitä. Samalla aiheeseen on paneuduttu ja prosessia on pyöritelty päässä. Vilho setä väitti, että sivistynyt ihminen ajattelee aina ensin ja lopulta toimittuaan ajattelee taas. Sedässä oli sellaista oman polun kulkijaa, mutta ilman härkäpäisyyttä. On tainnut jotain siitä individualismista tarttua hitaaseen Vilhoonkin.

Esihistoriassa on kysymys löytöjen tulkinnasta. Tulkitseminen on lopultakin aina oppineen mielipiteen esittämistä.

Elämässä käy kuitenkin yleisesti niin, että jonain päivänä roomalaiset nousevat rantaan ja kivenvääntäjien ja -pyörittäjien salainen kulttuuri päättyy ja muuttuu arvoitukseksi, jota tutkitaan aikanaan siitä, mitä jäljelle on jäänyt. Usein on Vilhollakin käynyt mielessä se, miten aikanaan tulkitaan velipoika Heimon laajoja kivitöitä kesämökillä? Heimo on kivistä mäkeä vuodet perannut ja upottanut järveen varmaan tonneitain kivitavaraa rantaviivaa terassitöillään muokatessaan. Näinköhän velipojan harrastuksen hedelmiä tulkitaan parin tuhannen vuoden päästä joko uskonnollisena rituaalina tai sitten puolustusmuurina?

***

On tullut aika kääntää hopeisen Vilhomobiilin nokka kotirantaa kohden ja hieman pakkailla tavaroita. Sen verran kuitenkin jää aikaa, että käydään lahden vastarannalla; terävässä ja kivisessä niemessä valokuvaamassa kylää ja omaakin villaa. Lahti on todella hieno, terävien kivien ja suurten tyrskyjen merimiljöö. Taas kerran Vilhon mieleen tulee Tintti-sarjakuvan Mustan saaren salaisuus  ja sen skotlantilainen maisemakuvasta karuine rantoineen.

Myöhemmin Annikki paistaa poikkeuksellisen hyvät pihvit ja ahkeroi muutenkin keittiössä. Samalla viimeistellään pakkausta ja Annikin kissa, Negredo, käy syömässä iltapalaa. Tuuli on leppeä, katto ei soi puhalluksesta ja meri vaahtoaa vain kareilla ja terävillä rantakivikoilla. Kaikki on siis helppoa kuin laulussa.

11. Torstai on täynnä kiveä

Torstaina tuuli taittuu hieman ja iltapäivää kohden sää alkaa muuttua aurinkoiseksi.
Annikki ja Vilho aloittavat tiukan kivi-kierroksen saaren kotoisassa päässä, idässä.

Nyt käydään talaioottikohteilla, jotka ovat seuraavat:

- Trebucó. Täällä on useampia kohteita. Suuri, halkaisijaltaan 26-metrinen talaiootti ja ja osittain rekonstruoitu taula ja joitakin asumusten raunioita. Paikalla on parkkipaikka ja opasteita, suljettu kassa.
- Trebalúger. Tämä on suuri talaiootti-torni yksinäisen tien sivussa. Opasteita on, mutta autolle on vain pieni levike. Tornin päälle voi kiivetä, sieltä näkee melko hyvin ympäristöön.
- viinitalo Bodegas Binifadet, Sant Lluisissa osuu seuraavana matkalle. Kallista paikallista viiniä ja turisteille sovitettu ravintola- ja vierailusali. Smartia ja mutkatonta menoa sinänsä.
- Poblat Binissafullet. St Lluisin nurkilla oleva, tien kupeessa oleva talaioottikylä. Paikalla on taula sivupylväineen, jonkintasoinen talaiootti ja muutama pieni luola ja asumuksen jäänteet. Sinänsä miellyttävä paikka, mutta kaikkiaan esihistoriallisilta nähtävyyksiltään keskinkertainen
- Biniparratxet.  Lentokentän aivan, aivan vieressä on aidattu Biniparratxet-talaioottikylä.  Tätä voi katsoa aidan läpi ja toivoa, ettei koneita nouse juuri sillä hetkellä.  Muutama luola ja pystykiviä, jotain infrakstruktuuria. Läheisessä aitauksessa hevosia ja aaseja, niiden alueella myös talaiootti-kasa.
- Talaiot de Torelló. Tämäkin on lentokentän tuntumassa, pikkutiellä,  ja kone voi nousta aika lailla pään päältä. Suuri ja komea talaiootti-torni, hyvässä kunnossa ja näyttävä. Ei parkkipaikkaa, vain levike ja muurin kupeeseen voi pysäköidä pari pientä autoa. Rosmariinia kasvaa runsaasti muurien kupeessa. Tornille pääsee vähän talojen teiden kupeessa.
- Ihan pikkusen eteenpäin tietä, löytyy Basilica paleocrisitiana des Fornàs de Torelló.  Kirkko lienee 500-luvulta. Sinänsä kiinnostava, kaiken väliin ja silti metsikköön jäänyt rakennuksen pohja, joka on aidattu pirun tiukasti mosaiikkiensa tähden. Ruutuaidan raoista voi tähystellä mosaiikin kissapetokuviota ja muutamia lintuja, sekä geometrisia aiheita. Retkikohteena sangen vaatimaton.

Kivikierroksen lisäksi Susivuoret käyvät kahdessakin terminaalissa, lahden molemmilla puolin Mahónissa. Uudessa terminaalissa saadaan liput tulostettua ja varmistettua se, että laiva (todennäköisesti) lähtee seuraavana parin päivän päästä tästä laiturista.

Kotona keräillään voimia, ruokitaan kissaa ja valmistaudutaan iltaan.

Illan tummuessa kävellään läheiseen Cap Roig -ravintolaan, joka on erikoistunut meren herkkuihin.
Alkuruokan on Mejillones Marinera – simpukoita yksinkertaisessa liemessä. Tätä simpukkalautasellista Susivuoret tyhjentävät aika hartaasti. Tarjolla on juotavaksi talon valkoviiniä ja Vichy Catalan -kuplavettä, joka on katalaanien omaa vichyä ja todella suolaista. Simpukat ovat erinomaisia, pian edessä on iso lautasellinen tyhjiä kuoria.

Seuraavaksi on tilattu merellinen arroz-kahdelle, Arroz Caldos de Peix – tämäkin annos periaattessa jonkinlainen paella, mutta ehkä ei aivan tyypillinen.

Ruoka tuodaan pöytään padassa ja tarjoilija täyttää lautaset, jättää sitten padan saataville. Ruoka on miltei keittoa, ennemmin pataa – nestettä on runsaasti ja liemi on maittavaa. Riisit ovat tässä liemessä mukana sopivan kovina. Meren antimia lautasella on runsaasti – isoja katkoja kuorineen, taskuravun sakset, simpukoita ja mustekalaa. Eipä Vilho voisi merellisempä ruokaa kuvitella, täyttävääkin muona on.

Vilho on hyvin tyytyväinen ruokailuun ja juo loppuja valkoviinistä kaikessa rauhassa. Annikki puuhastelee jo vanukkaan parissa.

Sitten edessä on vielä kävely pimeässä yössä takaisin kotiin,parin kilometrin päähän. Yö on lempeä ja taivaalla voi nähdä hyvin tähtikuvioita ilman turhaa valosaastetta. Yö lahden pohjukassa on rauhallinen ja pitkään Vilho tuntee itsensä kylläiseksi tuhdista mariscopadasta.

10. Naveta des Tudons, Torretrencada, Torrellafuda ja Cala Morell – kivinen keskiviikko Menorcalla

Yöllä koko rakennus tuntui soivan myrskyssä ja sama puhallus jatkui aamullakin. Annikki avasi terassin oven jälleen kisalle ja pian muutkin saivat aamiaista.

Nyt Susivuorten suuntana oli Menorcan länsipää ja Ciutadellan kaupunki. Päätie Me-1 on se selkäranka, joka kulkee Menorcan päästä päähän ja kaikki muut tiet ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia tästä väylästä.

Jo hyvin lähellä Ciutadellaa, Susivuoret lähteävät jälleen seuraamaan kivimuurisille sivuteille opaskylttejä ja löytävät lopulta päätien eteläpuolelta Torretrencadan talaioottikylän.

Piskuisella parkkipaikalla on yksi auto ja edessä on pieni seikkailu pellon laidassa muinaismuistoalueelle. Ei siis kassoja tai opaskeskuksia, mutta itse Torretrencadassa on kyllä selitekylttejä.

Paikka on Vilhon mielestä asiallinen, mutta täälläkin tuulee, kuten koko saarella ja pipon voisi laittaa päähän. Tuiverruksesta huolimatta aluetta tutkitaan huolellisesti. Täällä on tuttu talaioottitorni-kivikasa ja sitten erikoisuutena vesisäiliönä käytetty luola, joka on kuin katettu allas. Kallioon on kaiverrettu myös hautakoloja. Vielä löytyy mahdollisia asuintalojen jäännöksiä. Lopuksi päästään tutkimaan taulaa, joka on verrattain avoimessa tilassa – tämän ympärille ei ole rekonstruoitu mitään kivikehää, vaikka sellainen varmasti on ollut entisöijien mielessä. Taula on tuettu apujalalla, mutta kaikkiaan komea.

Sitten matka vie päätielle ja melkein tiellä pysytäänkin seuraavalla pysähdyksellä, sillä Naveta des Tudons on aivan pikatien laidassa. Tämä on keskeinen turistikohde näistä muinaismuistoista, sillä se on todella helposti saatavilla ja lähellä Ciutadellan kaupunkia.

Kahden euron lipun kanssa päästään pellolle ja tarkastelemaan paikan ainoaa nähtävyyttä, hienoa navetaa, laivanmuotoista hautaröykkiötä. Naveta des Tudons on hienosti ladottu hautamonumentti, siinä on ripaus pyramidien arvokkuutta. Hauta on 14,5 metriä pitkä, 6,5 metriä leveä ja 4,55 metriä korkea. Muodoltaan se muistuttaa katollaan olevaa laivaa, toisen päädyn ollessa suora ja toisen laivamaisesti kaartuva. Haudasta on löydetty sata luurankoa ja joitain pronssiesineitä.

Hauta on ollut pitkään käytössä, ilmeisesti 1200-750 eKr. ja sitä kuvataan "kollektiiviseksi ossuaarioksi", sillä alempi kammio on toiminut vainajien luuvarastona ja ylempi ilmeisesti ruumiiden kuivaamiseen ja lihojen poistamiseen niistä.

Navetaa ympäröivä kivimuuri on modernia työtä, suojaamassa kohdetta. Kammioihin ei pääse, mutta päädystä sisään pääsee tirkistämään.

Touhu jatkuu hautatunnelmissa, sillä seuraava paikka on Necròpolis de Cala Morell, Ciutadellasta koilliseen. Täällä on luolahautausmaa loma-asuntoalueiden välissä. Paikalla on parkkipaikka ja opasteita, muttei maksua tai valvontaa.

Luolat alkavat heti tieltä; ne on kaiverrettu tai kaivertuneet paikan pystyyn kallioseinään. Osa luolista on tilavia, varsinaisia kaksioita ja niissä mahtuu oikeastaan kaikissa seisomaan. Tästä paikasta pitävät turistit, sillä se on niin lähellä tietä ja asutusta, mutta luoliin kiipeillessä saa olla varovainenkin, sillä niihin mennään luonnon omia portaita pitkin ja paikka on kaikkiaan aika luonnonvarainen. Susivuoretkin pääsevät seuraaman vanhemman espanjalaisrouvan seikkailua korkokengissä näissä koloissa ja siinä onkin jännitystä kerrassaa päivään.

Lokeroisen kallion jälkeen matka vie rantaan Cala Morellissa, sillä sielläkin piti olla jotain nähtävää. Jos jotain loma-asuntojen välissä on, niin sitä ei löydetä eikä oikein osata etsiäkään, mutta tuuli on jo niin kovaa, että ilmassa lentää vettä ja autonovia ei  meinaa saada auki. Nyt on mentävä takaisin sisämaahan.

Poblat talaiòtic se Torrellafuda on seuraava pysähdys, kun päätietä lähdetään takaisin itään. Pienen tien jälkeen löytyy pieni parkkipaikka ja taas mennään pellonreunaa alueelle. Ei siis lippuja eikö valvontaa, mutta kyltit kylläkin. Paikkaa hallitsee korkea ja suuri talaiootti ja niityn takana on paikan tärkeä juttu: hyvä pätkä talaioottien puolustusmuuria hyvässä kunnossa. Siinä on parikin kulkuaukkoa vielä jäljellä.

Täällä on vielä komea taula ja sen oheiskivet, aika kapeassa kehässä, miltei sumpussa. Taula, tuo megaliittinen t-kirjain on matala, parimetrinen, mutta jylhä. Paikalla ei varsinaisesti ole kova ryysis, sillä ainoastaan kaksi muuta ihmistä siellä liikkuu, ranskalainen nuoripari.

Sitten alkaa olla muinaismuistomittari taas päivälle täynnä ja kivinen tie muuttuu pikitieksi ja päästään kotiin itäpäähän. Ennen kuitenkin poiketaan Mahónissa kaupassa, jonka tunnuksena on ostoskärryjä työntävä jänis – se logo on kovasti Annikin mieleen, vaikka Vilho pitääkin moista jänistyyppiä aika vaarallisena. Marketti on suuri ja ihan kiinnostava, ainakin erilainen tarjonnaltaan kuin tutummat. Sitten päästään taas kotiin. Siellä odottaa kissa ja tuttu tuuli jatkuu yhä.

Illalla nautitaan puolivalmispaellaa ja merenherkut maistuvat erinomaisesti. CL-pelit jatkuvat, mutta TV ei näytä mitään, joten on tyytyminen radiolähetykseen. Espanjalaisjoukkueita on kentillä 3 samaan aikaan, joten selostajajoukolla on kiireinen ilta. Moista vipinää kuunnellessa voi itse rauhoittua ja järjestää kivisiä ajatuksiaan päivän ajalta.

9. Kivikierros Menorcalla

Tavallisena tiistainakin on selvää, että Menorca on kivien ja tuulen saari.

Vilho ja Annikki käyvät saaren itäpään kahdella tärkeällä esihistoriallisella kohteella katsomassa talaiootti-kulttuurin kivimonumentteja. Ensimmäinen paikka on Poblado Talayótico de Talatí de Dalt.  Toinen talaiootti-kylä on Poblado Talayótico den Torralba d'en Salort. 

Molemmat näistä paikoista on ns. valvottuja kohteita, joissa on myös kolmen euron pääsymaksu. Kummassakin paikassa on monipuolisesti talaiootti-kulttuurin kohteita, suuria megaliitteja, luolia, asumusten jäänteitä ja kivikasoja. Kaikki tämä on menorcalaisen luonnon ja maaseudun helmassa.

Turismipäivä kestää pitkään. Iltapäivällä nautitaan salaattipainotteinen lounas ja sitten Vilho käy rannikkopolulla juoksulenkillä ja Annikki kävelyllä. Lopuksi Vilho pulahtaa uimaan melko tyrskyävään mereen. Villoja on tässä lahdessa muutamia, mutta tällä kohtaa ne ovat niin rinteessä, että Susivuorten asunnon alapuolellakin on pari asumusta. Niissä ei kuitenkaan olla tähän aikaan vuodesta. Talojen välistä kulkee jyrkkä käytävä alas rantakalliolle ja mereen – sieltä Vilho suorittaa tämän toisen virkistävän uintiretkensä. Mikään rantakeli ei ole, mutta vellova meri on silti suomalaiselle lämmin ja pikku pulahdus tekee hyvää. Illalla on sitten Mestareiden liigaa ja ohjelmaa riittää jalkapallon parissa.

Menorcan esihistoriaa banaaninkuoressa

Menorcan esihistoriaa hallitsee talaioottinen kulttuuri (talayótica), joka on pronssi- ja rautakautista, suurten kivimonumenttien aikakautta.

Suuret kivimonumentit luonut kulttuuri toimi Menorcalla karkeasti alkaen 1400-luvulta eKr. Toisin sanoen yli 3000 vuotta sitten. Aiempaakin kulttuuria on, ns. esitalaoioottista asutusta ja tietysti runsaasti myöhempää. Kaikki nämä kerrostumat tekevät asioiden jaksottamisen vaikeaksi.

Talaioottisen kulttuurin pääpiirteet on helpointa tiivistää muutamaan avainkäsitteeseen:

Talaiootti (Talayót) = on usein yleisnimi Mallorcan ja Menorcan esihistoriallisille kivilöydöille, megaliiteille ja niihin liittyville muille rakennuksille. Tarkemmin määriteltynä talaiootti on kivistä koottu torni, jolla on ehkä ollut vartiotornin rooli. Nämä kivitornit ovat niin yleisiä, että ne ovat antaneet nimensä koko kulttuurille. Yleensä ajatellaan, että talaioottinen kulttuuri alkoi 1400-luvulla eKr. ja päättyi roomalaisten tuloon saarille vuonna 123 eKr. Ensi vilkaisulta talaiootti (rakennus) näyttää kivikasalta, umpeen rakennetun vanhan tornin rauniolta. Ovat yleensä lähinnä pyöreitä ja kaventuvat ylöspäin.

Taula = Taulan sydän on kahden suuren kiven muodostama megaliittinen T-kirjain. Yleensä taulan ympäristössä on muitakin kiviä ja muodostelmia, jotka on perinteisesti tulkittu jonkinlaisiksi alttareiksi. Uskonnollista tulkintaa tukevat esinelöydöt ja poltettujen kokkojen jäänteet taulojen ympäristössä.  Taulassa huomio kiinnittyy siihen, miten hienosti suuret kivet on muotoiltu ja liitetty toisiinsa. T-kirjaimen yläkiven paikalle saaminen tyypilliseen 2-4 metrin korkeuteen on ollut melkoinen operaatio. Kiviä on louhittu lujittamaan osien pysymistä yhdessä, liitoskohdassa on usein kolo. Taula on kataloniaa ja tarkoittaa pöytää. Monien taulojen ympäröivät kivet on rekonstruoitu kehän muotoon, ikään kuin Stonehengen tyyliin.

Silo = Silo tai siilo on kiveen louhittu "kuoppa" eli keinotekoinen pieni luola, jota on käytetty veden ja elintarvikkeiden varastoimiseen.

Hypogeumi =  kaivettu luola tai luolasto, jota on käytetty ainakin hautapaikkana talaiootisella kaudella. Kreikkalainen sana. Hautapaikoissa on usein erillisiä hautakoloja pohjassa.

Hypostyle, hypostyyli = rakennustapa, jolla tehtiin taloja talaioottikulttuurissa. Kreikankielinen sana viittaa siihen, miten asumus muodostui siitä, että iso kivi toimi kattolaattana muutaman pylväskiven varassa.

Naveta = kivistä rakennetu hautamonumentti, jonka nimi tulee sen laivamaisesta muodosta (nave). Iso, muurimainen naveta on taidokkaasti ladottu ja siinä on pyöristettyä muotoa, kuten laivassa.

8. Farkkutakki Menorcalla – Far de Favàritx ja muita seikkailuita

Farkkutakki on palannut vahvasti estradille laivamatkan aikana. Vihon naurettava, paidaton parvekejakso on päättynyt. Välimeren tuulet ovat puhaltaneet merellä takin takaisin Vilhon niskaan. Autolautan kannella Vilho on jopa visusti napittanut takkinsa ylös asti kiinni, luojan kiitos ajatuksiin ei ole tullut matkalaukussa huilaava musta soft shell -takki. Varmaan tuo ranskaa soperteleva ulkoilupusakka olisi ollut kannella parempi, mutta farkkutakki on pitänyt asemansa Vilhon ykkösmatkatakkina ja siksi saarisiirtymässä takki on taas kiilannut paalupaikalle.

Palman asunnolla takki ryytyi täysin hyvien kelien tuomaan komerokomennukseen ja pyörimiseen tuolien selkänojilla. Olisi edes kunnon eteisnaulakkoja, joista voisi haistella maailman tuulia, mutta eihän täällä saarilla ole sellaisia vastaan tullut. Aina viedään komeroon tai paiskotaan minne lie jakkaralle.

Menorca on kuitenkin farkkutakin mieleen, samoin Vilhon hankkima, sinänsä aivan naurettava pikkuauto. Takki olisi halunnut kunnon menopelin, esimerkiksi Alfa Romeon tai sähäkän Lancian, mutta eihän Vilho Villasukka sellaisen kanssa vuokraamosta tullut, vaan jonkun hopeisen mikroauton avaimet kourassa! Vilhohan olisi ottanut tiskiltä varmaan vaikka risan skootterin, jos vuokraamon nainen olisi sellaista tarjonnut. No, auto on kuitenkin hyvä, sillä Vilho heittää herkästi takkinsa silloin päälle tai ainakin mukaan: sitten meno taas maistuu ja moottoritie on kuuma.

Tämä päivä oli farkkutakin mieleen. Aamulla päästiin varhain liikkeelle ja sitten mentiin heti takaisin Mahóniin sillä mikroautolla. Susivuorten tarkoitus oli "ostaa aamiaistarvikkeita", sillä asunnolla ei tietenkään vielä ollut ruokaa. Melkoinen aamiainen tuntui olevan luvassa, sillä johan siinä meinasi hihat taas palaa farkkutakiltakin, kun Vilho kiskoi vesipaksia ja kahta valtavaa ostoskassia autolle päin.

Takki piti näkemästään maisemasta. Välimerellistä, tiheää pusikkoa, joka näyttää kotimaiselta, hyvin tiheältä katajikolta. Aiemmin mainittu soft shell -takki, nimeltään Salomé, kutsuu tätä pöheikköä ranskaksi nimellä maquis, ja sitä sanaa Vilhokin on käyttänyt sitten Korsikalla käytyään. Farkkutakki pitää karusta maquis-pensaikosta ja Menorcalla alati puhaltavasta tuulesta, sekä kiemurtelevista teistä. Tämä on kunnon elämää sen kaupungissa nyhjäämisen sijaan.

Iltapäivän lähestyessä takki alkaa taas oikeutetusti hermostua. Vilholla on taipumus terassoitua hyvin pahasti, joten riskinä on se, että kaksikko jää nysväämään jotain koko päiväksi/viikoksi asunnolle. Onneksi näin ei ole, vaan hopeinen nelipyörä ajetaan tielle ja alkaa taas jonkin jonninjoutavan matkakohteen metsästys. Farkkutakki meinaa nauruunsa tikahtua takapenkillä, kun Susivuoret etsivät taas joitain täysin lapsellisia, pinottuja kiviä pitkin saarta. Mitäpä seuraavaksi, kihisee takki, menevätkö kuvaamaan jonkun mummon navettaa vai papparaisen venevajaa? Kyllä väki voi olla lapsellista!

Venevajaa ei ilmeisesti löydy, mutta pian takki löytää itsensä majakalta. "Voi kiesus", tuumailee takki. Nyt ne ovat järjestäneet itsensä saarelle, jossa majakat ovat nähtävyyksiä. Seuraavaksi mennään varmaan Viron saarille katsomaan poijuja...

Takinkin on pakko myöntää, että majakka, Far de Favàritx, on hieno, merellinen paikka. Majakka sijaitsee luonnonpuistossa, terävällä ja tuulisella niemellä. Ympäristö on karua, kuin kuun maisemaa rikkonaisine ja terävine kivineen. Kallio tuntuu lohkeilevan jalan alla, sillä kivi on liuskaista ja maa paikoin vulkaanisen mustaa. Meri velloo ympärillä ja tuuli jatkaa ikuista huminaansa. Paikassa ei oikein ole mitään, mutta silti se on jotenkin ainutlaatuinen, konstailematon. Kaikki täällä liikkuvat matkailijat ovat espanjalaisia, väkeä majakalla on liikkeellä tusinan verran.

Pohjoisrannan majakkakäyntiä farkkutakki piti raikkaana, mutta vanhojen kivien kiertämistä sen sijaan hyvin rasittavana. Sehän ralli alkaa sitten heti seuraavaksi! Eihän rehti ulkoilmaseikkailu muuten takkia haittaa, mutta muinaismuistojen etsimiseen liittyy yleensä aina isäntien haulien väistelemistä, pillastuneiden sonnien välttelyä ja repeämistä piikkipensaissa. Itse muinaismuistot saattavat raadella, taittaa nilkkoja tai kaiken jälkeen romahtaa niskaan ja aiheuttaa hengenmenon lisäksi museoviraston syvän halveksunnan. Ennen kaikkea; vanhojen kivien löytäminen tuntuu olevan vaikeaa ja pyöriminen pölyisillä teillä saattaa rauhallistakin farkkutakkia nyppiä siinä määrin, että tekee mieli laukaista auton airbagit tai ainakin sivutörmäyslistat – jos tässä autossa nyt sellaisia edes onkaan, miettii farkkutakki.

Susivuoret pyörivät yhdellä yksityistiellä, josta palataan ilman kivikokemuksia, samoin toisella asuinalueella mennään muinaiskivien ohi. Vilho palailee autolle persuksiaan pidellen ja koirien haukkuessa – luojan kiitos takki ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi tiedusteluretkelle! Nämä kiviretket ovat niin nähtyjä juttuja, mutta mikään ei tunnu Susivuorillle riittävän. Onneksi lähtevät sentään kämpille päin. Lopuksi Annikki ostaa huoltamolta Baleaarien kartan; varmaan voisivat ostaa seuraavaksi Afrikan tähden ja suunnistaa sen pelilaudan mukaan – naurettavia kivi-hippejä koko kaksikko! Takki alkaa kummasti kaivata takaisin asunnolle ja huilaamaan suureen, naulakkona toimivaan kynttilätelineeseen. Eihän tätä kulttuurimatkailua jaksa kukaan tämän pidempään. Loppu.

7. Lautalla Mallorcalta Menorcalle eli Vilho veneilee Palmasta Mahóniin

Kannella ilmavirta viilentää Vilhoa merkittävästi, mutta samalla auringon lämmitys tasaa tilanteen. Nyt merta näkyy aika lailla vapaasti joka suuntaan, sillä ollaan jo sillä meriosuudella, jossa on päästy Mallorcan suojista ja edetään ulapalla kohti Menorcan eteläkärkeä.

Sää merellä on hyvä ja matka etenee reippaasti. Nyt ollaan talviaikataulujen varassa, joten lauttamatka on pitkä. Kesäaikaan Menorcalle pääsee lautalla saaren pohjoisrannalta, joten retki on selvästi lyhyempi. Talviset vuorot ovat harvat ja nyt mennään koko rahalla Palmasta asti Mahóniin saakka. Tämä risteily kestää kuusi tuntia.

Päivässä on kieltämättä ollut matkailun rasitteita, sillä ensin edessä oli herätys kuudelta ja satamassa edessä oli pientä lippusekoilua. Lippuautomaatti oli tulostanut 2 lippua, mutta niitä pitikin olla 2 + 2, koska yksi jää laivayhtiölle ja yksi matkustajalle, henkilökohtaisesti. Meno laivalla on keskittynyt täysin lastin ympärille, joten matkustajat pyörivät nurkissa aika lailla lisälastina. Sisään marssittiin koruttomasti autokannen kautta, siellä matkatavarat jätettiin säilytyskonttiin ja sitten päästiin tutumpiin, ruotsinlaivamaisiin hytti- ja palvelukerroksiin.

Meno tällä aluksella, Zurbaranilla, on sangen väsynyttä. Kahviossa on pientä eloa, mutta viereisen ravintolan ruokapuoli ei tunnu heräävän lainkaan. Laivan kauppa on pieni kioski, jossa on aika erikoista tavaraa: hajuvesiä, Legoja, pari kelloa ja karamellejä.

Väkeä on tullut mantereelta asti yötä pitkin ja nojatuoliosastossa on väkeä lattialla nukkumassa. Osa väestä vaikuttaa marokkolaisilta siirtotyöläisiltä, mukana on pari arkista pariskuntaa, yksi pakollinen espanjalainen kolmen hengen poikaporukka (kundit liikkuvat aina kolmistaan) ja sitten on tätejä ja nuorempia naisihmisiä. Väestössä on jotain samaa kuin rasittavan junamatkan kansoituksessa: miehet ja menevät pariskunnat kulkevat autoilla tai lentävät, jäljelle jää eläkeläisiä, vähävaraisia, tyttökultia ja taskurahaseikkailijoita. Susivuorten kanssa samaa poikkeusryhmää, ulkomaalaisia, edustaa tässä kyydissä myös ranskalainen perhe, jossa on kolme sangen energistä lasta. Lasten isäkin on uskomaton, sillä hän jaksaa leikkiä joukkionsa kanssa loputtomasti terminaalissa, kannella ja ympäri laivaa. Ennen matkaa mainittu isä juoksee myös kilpaa printtaamaan lisää lippuja Annikin kanssa – tämä on turistien kohtalo matkan alkumetreillä.

Vilho päivystää merta miltei koko ajan kannella, välillä hän käy katsomassa, että Annikin touhut sujuvat tablettitietokoneen kanssa mukavasti. Väkeä on laivalla muutamia kymmeniä, ei kuitenkaan sataa. Tilaa siis on. Vilho kiikaroi kannella ja seuraa matkan edistymistä.

Meren ylitys menee sovitussa  kuudessa tunnissa ja saapuminen Mahónin satamaan on oikein hieno, sillä kaupunki on poikkeuksellisen hienossa luonnonsatamassa, aivan kuin krokotiilin kidassa, pitkässä lahdessa. Rannat on rakennettu asiallisesti ja saari näyttää hyvin kauniilta, vaikkakin rosoisen karulta.  Tallinnanlaivan kokoinen Zurbaran mahtuu kuitenkin hyvin kääntymään lahden perällä ja sitten alus peruuttelee rahtisatamaan.

Aika pian kannelta katsellessa käy ilmi, ettei tällä puolen kaupunkia ole luvassa mitään sen erikoisempaa matkustajaterminaalia. Ja kansalaisethan puretaan aivan viimeisenä. Ensin alkaa kontti- ja rahtipurku, sitten kutsutaan portaikkoon automiehet ja aivan lopuksi päästetään jalkaväki liikkeelle. Vilho on nyt nopea, sillä hän haluaa ensimmäisenä varustekonttiin sisälle ja ennen kaikkea ulos sieltä. Se onnistuukin Annikkia sopivasti patistamalla. Sitten odotellaan autokannella vapauttavaa komentoa ja sen tullessa Vilho onkin ensimmäisenä autorampilla, Annikki seuraa perässä matkalaukkujen renkaiden vonkuessa.

Terminaali kyllä on olemassa, se on aika uusi peltihalli, jossa on wc-tilat ja rajavartioston vastaanotto, mutta hallista ollaan pihalla ennen kuin Vilho ehtii edes tajutakaan. Kansalle on tarjolla kaksi taksia. Susivuoret ottavat ensimmäisen, sopivat hinnasta ja auto lähtee ennen kuin Menorcalla on vietetty enempää kuin kaksi minuuttia.  Aika monia muita oli joku vastassa, mutta tarkempaa selkoa heistä ei enää saada. Toinen taksi taitaa mennä espanjalaiselle tytökolmikolle.

Lentokentälle mennään hurjaa vauhtia mutta kuski osaa asiansa. Matka ei ole pitkä ja Vilho on lentokentän aulassa niin nopeasti, että hän nauraa; asioiden luistaminen viidessä minuutissa tuntuu epätodelliselta laivan toistuvien jonottamisten jälkeen.

Lentökentällä ei ole tarkoitus jatkaa jonottamista tai lentää koemielessä takaisin Mallorcalle, vaan sieltä Vilho kuittaa vuokra-auton. Pohjimmiltaan homma käy hyvin, mutta päivän lippusekoilujen jälkeenkin tuntuu epätodelliselta allekirjoittaa seitsemän (7) kohtaan samassa vuokrasopimuspaperissa. Näillä nimmareilla vahvistetaan seitsemän eri asiaa sopimuksessa. Vilhon vuokraamo Saksassa on luopunut kokonaan allekirjoituksista, mutta se tuntuu aika kaukaiselta nyt. Vilho nauraa tällekin asialle ja piirtelee nimensä seitsemästi soppariin.

Vilho huomaa mielikseen, että ranskalainen kaveri laivalta on saanut juniorijoukkueensa kanssa toisen taksin itselleen ja tulee viereisen vuokraamon luukulle. Vaihdetaan morjestukset.

Pikkuautolla lähdetään sitten vain reilun kymmenen kilometrin päähän asunnolle. Hyvin pian Vilholle on käynyt selväksi se, että Menorca on aika lailla erilaista kuin se pala Mallorcaa, jonka hän on ehtinyt nähdä. Mahónin kaupungin loputtua tie kulkee kiemurrellen välimerellisen pensaikon sisällä. Pensaikko on tuulisten saarten sitkeää, mutta vihreää aluskasvillisuutta ja usein se kätkee alleen rosoisen, karun maaperän.

Asunto löytyy lopulta helposti, mutta kotiläksyt on nyt tehty hyvin ja navigointi on mietitty Vilhon italiaa kiljuvan navigaattorinkin puolesta, sillä kone ei tunne ihan kaikkia teitä kohdealueella. Karttaa on tuijotettu internetistä ja ilmakuvia päälle. Isäntä ilmestyykin ihan samaan aikaan talon pihalle ja tuttu tutustuminen asuntoon pääsee käyntiin. Asunnon esiteltyään isäntä lahjoittaa pullon punaviiniä ja mikä parempaa, kaksi vasta tuottajalta haettua alueen juustoa.

Talo on hieno, se laskee terasseina merta kohden ja lahti heti asunnon edessä on hyvin kuvauksellinen, vieressä nousee historiallinen kivitorni ja etuoikealla kalastajakylä. Muutama veistoksellinen kari ja luoto kehystää näkymää.  Meren äänet hallitsevat laajalla terassilla joka antaa lahdelle.

Ilta menee aika lailla matkapäivästä toipuessa. Eletään pyhäpäivää, joten on ihan mukavaa, että lahjaksi on saatu pari juustoa ja pullo viiniä, itse on varattu varmuudeksi valikoima espanjalaisia leikkeleitä, viiniä ja vettä. Näillä eväillä päästään kotitumaan uudelle saarelle ja valmistautumaan tulevaan viikkoon.

6. Fundación Pilar i Joan Miró – Taide katkaisee Vilhon terassielämän

Susivuorten kotikadulla voi huomata hyvin sen, että lähinurkkien kerrostalot ovat kuitenkin poikkeuksellisia tässä Cala Majorinkin liepeillä. Pian kaikissa suunnissa on matalampia asumuksia ja ihan yksittäisiä villojakin. Kaavoittamisessa tuntuu hieman olevan hallitsemattomuutta (koko maassa). Varmaa on se, että osa pienempien talojen asukkaista on joskus ollut kovin närkästynyt, kun eteen on noussut 12 kerrosta surutonta blokkia. Mutta kaikki tämä on osa sitä isoa projektia, jossa Espanjasta tehtiin aurinkolomien mekka. Ja jos matkaoppaita on uskomista, niin kehityksen isänä ja arkkitehtina on häärinyt yksi Euroopan viimeisistä yksinvaltiaista, Franco.

Kotikadun päästä on hyvät näkymät Cala Majorin hiekkarannalle, joka on niitä ensimmäisiä uimapaikkoja, jotka Palmassa tulevat vastaan – keskustanhan rannat ovat kokonaan satamaa.  Susivuoret uskovat hartaasti pääsevänsä rannalle vielä lähipäivinä uudestaan, joten kaupunkibeach ohitetaan nyt vain tutustumisvilkaisulla.

"Eipä taitaisi meidän setä tästä ostoskeskuksesta pitää", joutuu Vilho toteamaan Annikille, sillä Carrefourin ympärille rakentuneesta Porto Pi -ostarista ei löydy kirjakauppaa. Sata rättikauppaa kyllä on, mutta ei mitään paikkaa missä voisi tutkia karttoja tai matkaoppaita. Edes suuren Carrefourin kirjaosastolla ei ole mitään erityisen paikallista opastarjontaa, vaan jotain hyvin ympäripyöreää matkailuaiheesta.

Vilho olisi motivoitunut hankkimaan jotain luettavaa Menorcaa koskien, mutta se jää nyt haaveeksi. Päiväkävely tuo Susivuoret kaupan kautta takaisin kotiterassille ja verrattoman San Simonin sangrian pariin. Päivä on ihastuttavan lämmin ja kaksikko juurtuu helposti lumoavan parvekenäkymän eteen.

Annikki taikoo pienessä keittiössä tonnikalafileitä paistettuna ja niille kehitetään pikaruokahengessä kaveriksi patatas bravas -einesperunat. Nämä katalonialaiset potaatit ovatkin erittäin maukkaita setissä mukana olevan kastikkeen ja majoneesin kanssa.

Lounaan jälkeen on aika ryhdistäytyä ja marssia asunnon vieressä olevaan taidemuseoon, nimeltään Fundación Pilar i Joan Miró. Susivuoret ovat vetkutelleen lähimuseossa käyntiä aikansa ja kun lopulta sinne on viimeinkin mentävä, niin museossahan on ilmaispäivä, lauantai.

Ensi alkuun tuntuu siltä, että museo on kokonaan autio, mutta portit ovat kyllä auki. Hiljaisuus jatkuu aulassa ja näyttelysaleissakin. Susivuoret saavat nollaneuron pääsylippunsa ja aloittavat kierroksensa hienossa näyttelytilassa.

Talossa ei ole esillä kovin paljon Mirón taidetta, kenties sata työtä. Ilmeisesti täällä näyttely vaihtuu usein, koska säätiöllä töitä kyllä on muutama tuhat. Veistoksia on myös pihalla ja sinänsä koko museo on arkkitehtoninen taideteos.

Vilholle parasta antia on kuitenkin Joan Mirón ateljee, jota pääsee samalla lipulla tarkastelmaan museoalueen ylärinteessä. Miró asettui Palmaan 1956,  joten täällä monet hänen töistään ovat syntyneet. Ateljee onkin tilava, hyvin miellyttävä tila, jossa valo tulee erilaisten sivu- ja kattoikkunoiden kautta pehmeänä työtilaan. Ateljeessa on yhä paljon taiteilijan tavaroita, työkaluja, töitä ja telineitä esillä, samoin kuin suuria maalaamattomia kankaita.

Edelleen ylempänä on vanhempaa rakennuskantaa, jossa Miró on työskennellyt ennen studion valmistumista. Vilho seikkailee hetken myös puutarhassa ja huomaa sivummalla banaanipuun, josta voisi poimia hedelmiä. Yksi suuri terttu on pudonnut maahankin. Vilho on innoissaan tästä löydöstä, sillä hän on pitkään halunnut päästä poimimaan banaanin, sitrushedelmien ja erilaisten pähkinöiden jälkeen. Museopuutarhassa hedelmää ei viitsi kuitenkaan irti kiskoa, vaikka tertullinen on jo maassakin ja Vilho ylettyy hienosti toiseen, puussa roikkuvaan banaaninippuun.

Tästä huolimatta museokäynti on kantanut hedelmää ja pistänyt Vilhon mietteet liikkeelle. Joskus aikoinaan Vilho valitteli sedälleen sitä, ettei oikein ymmärrä modernia taidetta. Setä sanoi, ettei modernia kuvataidetta ole tarkoitus ymmärtää, vaan sitä on tarkoitus katsella. Setä vertasi taidetta modernimpaan musiikkin, jota pitäisi kuunnella, ei pyrkiä ensisijaisesti ymmärtämään. Ymmärtäminen ja syvempi tuntemus voi tuoda jotain lisää kokemuksiin, mutta silti taiteessa itse kokeminen on sedän mukaan keskiössä.  Setä kyllä hämmästeli usein, miten ihmiset aina ovat huolissaan siitä, etteivät ymmärrä vaikkapa taidetta kun heitä ei lainkaan huoleta ihmisen, elämän tai omien tekemistensä täydellinen ymmärtämättömyys.

Sedän ohjelinjojen mukaisesti Vilho on vain katsellut Mirón taidetta ja antanut sen olla mitä on. Ja pakkohan se on myöntää, museokäynnit ovat aina stimuloivia, virkistäviä.

Illalla pakataan ja valmistaudutaan. Edessä on siirtyminen ja saaren vaihto, aikaisin aamulla.

5. Tarinoita terassilta eli Vilho välttelee edelleen nähtävyyksiä

Kirkas päivä kutsuu verhojen välistä auringonsäteillä ja orastavalla lämmöllä. Vilhokin nousee yllättävän reippaasti sängystä aamiaiselle. Pian pitää jo käydä rakkaalla terassilla tähystämässä laajalle Palman lahdelle, yli talojen ja pinjojen, siniselle merelle.

Kävelymatka vie tänään pinjametsiköön ja sen keskellä nousevalle linnalle, Castillo de Bellverille. On mukavaa kulkea asunnolta pohjoiseen, rauhalliselle ja siistille asuinalueelle ja kohti kohoavia kukkuloita. Osa Susivuorten asuinalueesta on melkoisen räävittömien kerrostalojen kansoittamaa, mutta pian ylempänä tornitalot vaihtuvat siisteihin yksityistaloihin.

Pian reitti vie pinjametsikköön, Bellverin puistoon. Näin hakeutuvat suomalaiset aina metsään, toteaa Vilho Annikille. Kävely linnalle on helteessäkin miellyttävä, metsä viilentää sopivasti polkua.  Nyt on hetki aikaa miettiä, mitä setä linnasta kirjoitti: Castillo de Bellver sijaitsee hallitsevalla paikalla ja on peruskaavaltaan pyöreä linna. Rakennus on peräisin 1300-luvulta, jolloin kuninkaat Jaime II, Sancho ja Jaime III hallitsivat. Linnan nykyasu lienee vuosisatojen kehityksen tuotetta, mutta silti siinä on leimallista goottilainen henki –  toisaalta se muistuttaa runsaasti eteläitalialaisia normannilinnoja. Kaiken kaikkiaan linnoituksessa on kaikuja ristiretkiltä ja kauempaa etelästä."

Vilhosta tuntuu aika lailla siltä, että setä on putsannut pöydän linna-arvioissaan. Vilholle tuntuu nyt hyvin riittävän rauhallinen kävely linnalle ja muutama hassu turistivalokuva eri puolilta rakennusta. Turisteja pyörii linnalla taas riittävästi, mutta päivä on vielä nuori ja sää kertakaikkisen upea. Totuus on se, että Vilholla ei ole yhtään energiaa tutustua Palman nähtävyyksiin mitenkään  syvällisemmin. Lieneekö syynä työelämän paine rekisteritoimistossa vai jokin muu väsymyksen aihe? Mutta meno tiukassa turistimielessä tuntuu muuttuvan vaan koko ajan rennommaksi.

Linna ja sen juurelta avautuva näköala on nautittu ja paluu pinjametsään on edessä. Lämpö ja suhteellinen rauhallisuus on nautittavaa. Metsässä on toki leikkipuisto ja siellä on muutamia kymmeniä tenavia ohjaajineen, eikä näiden lasten iloa ole hillitty lainkaan. Desibelit ovat kuin huvipuistossa, kun lapset jonottavat pitkään liukumäkeen eikä Vilho voi olla hymyilemättä lasten pidäkkeettömälle riemulle.

Asunnolla juodaan sangriaa ja Vilho ottaa terassilla paidan pois. Nyt on kuuma ja verannalla on ilo istua merta tuijottaen korkeudesta. Meno on niin rentoa, että iltapäivällä ei lähdetä minnekään vaan ainoa seikkailu on siirtyminen makuuhuoneeseen päiväunille.

Ei Vilho kuitenkaan ole sedän sivistäviä opetuksia täysin laiminlyönyt. Jo edellisenä iltana on aloitettu Suetoniuksen kirjan lukeminen. De Vita Caesarum  on yksi antiikin tärkeistä klassikoista ja se on käännetty englanniksi täällä Mallorcalla. Käännös onkin nautittavaa tekstiä ja kaikkien näiden vuosien jälkeen Vilho on saanut keisarielämäkertojen kirjan näin viimein aloitettua.

4. Loputon rantakävely eli pitkän kaavan kautta lyhyesti Palmassa

Susivuoret eivät tällä kertaa odota sadetta lähteäkseen tikankolostaan vaan pitkään kävelyretkeen valikoituu päivän ja matkan toistaiseksi kuumin jakso.

Kaksikkomme on yöllä muistellut lukuisia matkojaan ja pitkä ilta on venähtänyt vähitellen lyhyeksi yöksi. Nyt pää tuntuu hieman raskaalta, mutta komea päivä kutsuu ulos. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta pehmeästi, mutta määrätietoisen lämpimästi. Hellepäivä on myös hyvin kirkas, eikä tuuli tunnu kovin voimakkaalta.

Ensimmäisenä Annikki selvittää läheisessä satamassa tulevan merimatkan lippuasioita – tiketit saadaan printattua automaatista viivakoodin avulla. On hyvä myös tietää etukäteen lähtösataman tarkka sijainti, laitureita kun on Palmassa lukuisia.

Sitten edessä on viisi kilometriä sataman rantakatua kohti katedraalia. Tällä matkalla saa aika kattavan läpileikkauksen erilaisista venetyypeistä, sillä koko matka on satamaa. Pyöräilijöitä menee edestakaisin rantatiellä ja sieltä löytyy peräti pyörätie tätä tarkoitusta varten.

Mitään suunnitelmaa Susivuorilla ei vieläkään ole, mutta katedraali tuntuu vetävän puoleensa. Pääkirkko on komea kauempaa, mutta lähempänä se hieman hukkuu muiden rakennusten joukkoon. Sisään on pääasymaksu, eikä Vilholla ole mitään kiinnostusta nyt mennä tutkimaan goottilaista kirkkoa sisältä. Retki jatkuu hortoiluna vanhassa kaupungissa. "Näin kierrämme kohteita, enimmäkseen vielä melko kaukaa", toteaa Vilho vaimolleen.

Kaupunkipyörinnän jälkeen edessä on paluukävely kotiin ja matka alkaa tuntua melkoiselta vaellukselta. Liikunta tekee kyllä hyvääkin. Lähikaupasta haetaan täydennyksiä ja Vilho saa voimailla 12-litraisen vesipaketin kanssa takaisin kotirinteille.

Kotona syödään salaatit hengenpitimiksi ja myöhemmin Annikki valmistaa mustaa mustekalariisiä. Kahvin kanssa on jälkiruuaksi Gijonin turronea, öljyistä, perinteistä mantelilevyä.

Illalla Vilho palaa parvekkeelle; merinäkymästä on vaikea saada kyllikseen, eikä edes saapuva pimeys hiljennä vesiliikennettä sen kummemmin kuin kissojen mouruamistakaan.

3. Päiväunet Palmassa

Eipä Vilhon touhuissa tunnu vauhtia olevan lainkaan. Ensimmäinen lomayö on usein hieman rikkonainen ja sängyssä tulee vähän kieputtua. Varsinaisesti täkkiä ei ole tarvittu, mutta Annikki on kiskonut terhakkaasti peittona toimivaa yhteistä lakanaa ja Vilho on pari kertaa herännyt hävittyään vetokilpailun.

Uusi päivä vaikuttaa sään puolesta yhtä epävakaalta kuin edellinenkin. Aurinko pilkottaa välillä, mutta lopulta päivä kääntyy sateeseen – tosin sitä kestää vain pari tuntia iltapäivästä.

Kaksikon aamiainen on ylellisen rauhallinen. Annikki tarjoaa tortillaa, paksua espanjalaista munakasta ja Vilho keittelee espressopannulla kahvia. Espanjalaisesta kahvista Vilho voisi tarinoida pitkäänkin, veijareilla kun on vimmana ujuttaa sokeria kahvinpurujen sekaan ihan yleisesti. Kahvihyllyssä saa sitten silmä kovana etsiä "pelkkää" kahvia sokeristen mezcla-pakettien seasta.

Susivuoret askartelevat kaikenlaista asunnollaan ja vähän väliä mennään terassille katsomaan kiikareilla lokkeja, kyyhkysiä, aavaa merta tai alhaalla puuhastelevia kissoja. Liikkeelle ei päästä sitten millään. Välillä naputellaan tietokonetta ja tuon tuostakin varsinkin Vilholla on jokin ainutlaatuisen tärkeä ajatus, havainto tai muu mietelmä, joka pitää mennä kertomaan vaimolle tuoreltaan. Ulkopuolinen voisi sanoa, että Susivuoret tuppaavat inspiroitumaan matkailusta niin paljon, että he voisivat viettää viikon kyttäämällä vierasta maata ikkunasta ja käymällä vain lähikaupassa – ja valitettavasti arvio on ihan oikea. Susivuoret ovat yksinkertaista väkeä, jotka elävät mitä ilmeisemmin sitä kuuluisaa "sisäisesti rikasta elämää".

***

Sateen alkaessa lähdetään kuitenkin kauppaan, tuohon kaikkien matkojen pääkohteeseen. Kaksikko näyttää huvittavalta sadeviitoissaan ja he tajuavat asian kyllä itsekin. Läheltä risteilylaituria löytyy Carrefourin supermarketin ympärille rakennettu ostoskeskus, jossa pyörii samanlainen kansallisuuskirjo kuin lentokentälläkin.

Ruokaostosten aikana sade on lakannut ja merkittävän kulttuuriretken jälkeen kivutaan taas kotoisalle mäelle. Lounaan jälkeen koittaa Vilhon tähtihetki: päiväunet sohvalla. Tätä ylellisyyttä Vilho usein ajattelee lomaa ajatellessaan; Ensimmäisten lomapäivien raukea väsymys, kiireettömyyden tunne ja mahdollisuus levätä vaikka maailma odottaakin kaikkine nähtävyyksineen.

Illalla tehdään pieni kävelylenkki ja tutustuaan uima-altaaseen, joka on viereisen hotellin pihassa. Altaalle on oma reitti ja käyttöoikeus muutamalta lähitalolta. Kävelyretkellä tavataan muutama alueen kissa ja sitten ylempänä rinteessä paikannetaan Joan Mirón museo, Fundació Pilar i Joan Miró.  Myöhemmin iltaa istutaan 18-asteisessa yössä terassilla, kirjoitellen ja keskustellen. Kissat mouruavat vaikuttavasti alhaalla ja katseen vangitsee jälleen yksi lähtevä risteilyalus, Aida Blu.

2. Sedän matkakirja eli miten ihmeessä Vilho päätyi Mallorcalle

“Uuteen maailmaan tullaan taivaalta, mereltä tai sateenpiekesemältä tieltä, mutta aina ensimmäistä kertaa ja aina uutena ihmisenä.” Niin luki Vilhon sedän matkakirjan mottona. Setä onkin taas kovasti Vilhon mietteissä, sillä ollaan paikassa, josta hän aikanaan puhui paljon: Mallorcalla, Espanjassa.

Vilho on itse sitä sukupolvea, jolle sana “Mallorca” tarkoittaa hyvin vahvasti aurinkorantakohdetta sen pahimmassa merkityksessä. Tenavana Vilho vietiin pikkuauton takapenkillä mökille joka kesä, mutta tuttavaperheet lähtivät Mallorcalle. Siihen sanaan sisältyy aurinkovoiteenmakuisia käsitteitä kuten paketti/seuramatka, lomahelvetti, sangria, rantaleijona ja niin edelleen. Kaiken käsitemassan taustalla alkaa soimaan päässä vielä “ Y viva España”. Mallorcasta tuli varhain esimerkki ylikuumentuneesta, ylirakennetusta lomasaaresta, jossa laatu korvattiin pian kokonaan määrällä. Lentokoneet täyttyivät loma-aikoina ja muulloin Alkosta kannettiin pussikaupalla espanjalaisia viinejä, kun suomalainen teki kuppimatkoja takaisin aurinkoon.

Jo parikymmentä vuotta sitten Mallorcalla ryhdyttiin nostamaan saaren profiilia, räikeimpiä hotellinromuja on purettu ja laatuun muutenkin panostettu. Silti Vilho on kovin ihmeissään edelleen siitä, miten ihmeessä hän on nyt itse Mallorcalle. Kai se lähti jostain pienestä pilailusta. Totta puhuen intohimoisena jalkapallon ystävänä Viho on huomannut, että monet pelaajat viettävät kesälomiaan Baleaarien saarilla, esimerkiksi Formenteralla. Jet-Setillä on aina ollut taloja ja lomapaikkoja näillä saarilla, sillä alue itsessään on aina ollut hieno ja luonnokaunis – eikä saariryhmä sattumalta ole muodostunut suosituksi lomakohteeksi. Saaret ovat kuitenkin kauniita ja lentomatka on eurooppalaisille lyhyt. Pitää siis “tulla taivaalta” ja selvittää minkälainen paikka tarun- ja kauhunhohtoinen Mallorca sisaruksineen on.

***

Vilhon setä ei kuitenkaan puhunut massaturismista, vaan saaren luonnosta, sen monipuolisesta historiasta ja ennen kaikkea alueen merkittävistä asukkaista  Sedän Mallorca oli satumainen saari, jossa sai kosketuksen kirjailijoiden ja taiteilijoiden suosimaan miljööseen, toisinaan myös itse taiteilijoihin. Pakkohan se Vilhon on myöntää, että sedän matkakirja Baleaareilta on yksi pääsyy tähän matkaan. Teos on suorastaan huutanut hyllystä huomiota. Lopulta siihen on ollut pakko tarttua, hankkia lentoliput, pistää kirja tuttuun retkireppuun ja lähteä.

Näissä melkoisen ristiriitaisissa taustatiedoissa Vilho on saapunut jälleen Välimerelle. Ensimmäisenä Vilholla on kuitenkin mielessä lepääminen ja sellainen merkillinen asia kuin loma.

1. Turistilauma miehittää Mallorcan: Susivuoret saapuvat Palmaan

Palma de Mallorca on Vilhon silmissä vilkas, melkein ruuhkaisen kuhiseva ja rennosti nuhjuinen kaupunki. Palma on Helsingin kokoinen, joten on turha odottaakaan mitään kylämäistä kodikkuutta. Lentokenttälinjabussi on aivan täynnä, eivätkä kaikki edes mahdu kyytiin – sama ruuhkaisuus on sisäänajoväylällä ja myöhemmin myös kiireisessä keskustassa.

Jos tosissaan puhutaan, Vilho kiinnittää ensimmäisenä tässä kaupungissa – ja muuallakin – huomionsa siihen, minkä värisiä talojen seinät ovat. Espanjassa kiviaines on yleensä taloissa hiekan eri sävyissä – ja siihen Suomesta tullessa kiinnittää huomionsa. Samanlaista vaaleaa, toisinaan pastellisävyuistä värimaailmaa tulee kaikkialla Espanjassa vastaan, pohjoisesta etelään. Myös kadut näyttävät tutuilta, katulaatat ovat  pikkuruudullisia tai sitten nappipintaista versiota. Tien laidalla on palmuja ja pinjoja. Palmassa meri on aina aika lähellä. Satama-alue on laaja. Ensin näkyy purjesatama, jossa mastojen metsä nousee vastaan rantatien takana. Taaempana näkyy muutama iso risteilyalus. Sitten purjeveneet vaihtuvat suuriin luksusaluksiin, jotka on parkkeerattu perä laituria kohden. Niitä Vilho on nähnyt Nizzassa ja muissa rahakkaissa satamissa. Hieman rahvaanomaisempia suurten risteilyalusten matkustajia seikkailee pitkin Palman katuja muiden turistien joukossa ja ruuhkaiseen bussiinkin heitä tunkee reilusti.

Sää on pilvinen, asteita on parikymmentä ja ilma tuntuu selvästi kostealta, aika miellyttävältä. Päässä suhisee ruuhkaisen bussin kielikylpy ja lentokentän syyslomaa tihkuva perheidylli. Tuntuu kuin Susivuoret olisivat osa valloitusarmeijaa, joka vyöryy kentältä bussien, vuokra-autojen ja tilauskyytien avulla kohti kaupunkia kasseineen, pusseineen, tennismailoineen, rollaattoreineen ja lastenvaunuineen.

Susivuorten asunto on keskustan takalaidalla, lännessä, lähellä risteilyalusten satamaa, mutta ylempänä sisämaassa. Kyseessä on kaksio 9. kerroksessa ja näköala merelle on erityisesti Vilhon mieleen. Talo on kuitenkin ihan tavallinen asuinkerrostalo – toki jokaisessa asunnossa on pitkä parveke mukavasti merelle päin. Itse talo on tosiaan melkoisessa rinteessä, muutamien hikisten nousujen takana, mutta näkymät kyllä korvaavat kapuamisen.



Susivuorten kaupunginosa, Cala Majorin ja Genovan välissä, on aika konstailematonta perusasuinaluetta. Kadut toki yrittävät muodostaa jonkinlaista ruutukaavaa, mutta jyrkähkö rinne järjestelee maisemaa omalla tavallaan. Vilhon silmiin näyttää hieman siltä, että taloja on rakennettu vähän minne sattuu kuin uudisraivaajien kylässä. Taloja onkin moneen lähtöön ja Susivuorten isolta terassilta näkyy varsinainen elämäntapaintiaanien lukaali, jonka kattoa koristavat antiikin patsaiden kopiot ja kaikenlainen muu krääsä. Sekin mökki on vaan niin paljon alempana, että se katoaa kitscheineen upean, ikuisen meren vaikutelman alle. Muut talot ovat korkeita ja täynnä terasseja, kulmaikkunoita ja muita katseluluukkuja merelle päin. Ja sinne todella kelpaa katsella tältä rinteeltä.

Päivä on jälleen ollut pitkä ja ohjelmassa on vain majoittumista, ruokaostoksia ja lepäilyä, tähystämistä parvekkeelta. Se riittääkin mainiosti saapumispäivän ohjelmaksi.

Prologi: Räyhäkäs farkkutakki järjestää asiat kuntoon

Vilhon farkkutakki on räyhäkkäällä ja häikäilemättömällä mielialalla. Sillä ei ole pienintäkään tarkoitusta päästää kesää käsistään, vaan mielessä on ansaittu loma etelässä. Sille lomalle takki aikoo päästä, hinnasta viis.

Syksyn matkan taivaalle on kuitenkin tullut tummia pilviä, sillä Vilho on hipelöinyt viime aikoina punaista soft shell -takkiaan, onhan se Vilhon uudempia hankintoja. Farkkutakilla ei kuitenkaan ole aikomustakaan päästää punaista nousukasta kiilaamaan omalle apajalleen, viralliseksi matkatakiksi. Kilpailutilanne on saanut jälleen häijyn puolen esille tästä tutusta denimvaatteestamme. Naulakossa se on antanut hihojensa heilua ja uusi takki on saanut karusti kokea farkkutakin kyynärpäiden kovuuden. Monesti on henkari heilahtanut ja niin on uusi pusakka kerta toisensa jälkeen löytänyt itsensä maasta, kenkien päältä. Farkkutakki on vain naureskellut räkäisesti povariinsa - näin otetaan hupparilta turhat luulot pois! Siellä sopii huilata, Vilhon naurettavan suurien lenkkitossujen seassa kenkätelineessä! Turhaa on Annikki nostellut paitarukkaa takaisin henkariin, pian on taas höykytys alkanut ja urheillullinen, pirteä ja reipas vaate on yhä uudestaan lempattu lattiaan. Farkkutakki alkaa nauttia tilanteesta siinä määrin, että mietteissä on jo koulukiusaamista opettavan, maksullisen nettipalvelun perustaminen.

Tutuilla keinoilla farkkutakki vaikuttaa myös Vilhon mietteisiin ja niin siinä vaan käy, että punainen huppari viedään vaatekomeroon ja farkkutakki saa pitää paalupaikkansa naulakossa ja matkavalmisteluissa.  Meinaapa farkkutakki nauruunsa tukehtua, kun se kuulee miten Vilho perustelee Annikille takkinsa käytönnöllisyyttä, sopivuutta ja kätevyyttä. Nauru toki takertuu kurkkuun, kun Annikki  myyntipuheen vaikuttamana puuskahtaa, että hänellä ei valitettavasti ole samanlaista takkia. Ei kai vaan Annikki ala silmäillä farkkutakkia sillä silmällä? Ongelmalllisen käänteen tilanne saa siinäkin, että kirottu sporttinen huppari kaivetaan komerosta ja Annikkikin sitä sovittelee, ikään kuin vaihtoehtona. Onneksi se(kään) vaate ei sovi rouvalle ja saa palata kaappiinsa.

Näin pääsee farkkutakki taas matkalle ja pois pakastavasta Suomesta. Retken rasitteena on tietysti Vilho, tuo unelias untamo, joka löntystää hitaasti kamera kaulassa, suu auki. Vilholla on myös rasittava tapa pohdiskella ja puntaroida asioita, jäädä tuon tuostakin kadunkulmiin pällistelemään maailmaa ja muutenkin unelmoida joutavia. Mutta näistäkin tilanteista farkkutakki on tottunut selviämään - keinoja kaihtamatta. Kun kello soi tiistaiaamuna kello viisi, takki hyppää luontevasti Vilhon selkään ja omaksuu matkanjohtajan roolin. Hop-hop Vilho, lentokentälle siitä!