12. Orangerie eli lisää lummemaalauksia ja sadetta Pariisin merkkipaikoilla

Orangerien sisällä ei ole mitään pahaa kansainvaellusta. Se sopii Vilholle ja Annikille mainiosti.

Sijainniltaan tämä näyttelytila on melkoisen keskeinen Pariisissa mutta rakennus on rauhallisessa puutarhapuistossa, nimeltään Jardin des Tuileries. Tänne on tultu Napoleonia morjestaen Place Vendôme halki. Korsikalainen sotapäällikkö seisoo pylvään päässä, keskellä komeaa aukiota. Näillä kulmilla alkavat sekä liikehuoneistot, että ihmiset näyttää aika kalliilta. Helposti täällä edetään ja pian päästään puutarhan puolelle. Vilho nauttii pienestä puistokävelystä sateessa. Museolla jonotkaan eivät mittavia; liputhan Susivuorilla jo on, sillä Annikki osti aikanaan yhteistiketin tänne ja Orsayhin. Jono lippunsa ostaneille onkin erillinen ja sisään päästään nopsaan.

Vilho kuivattelee huppariaan ensin yläkerrassa. Claude Monet sai taatusti kerrankin maalata kyllikseen lumpeita, kun sai komennuksen sisustaa Orangerie'n yläkerran. Täällä on kaksi ovaalia huonetta, joissa on molemmissa neljä kuvapintaa. Lyhyesti voisi todeta, että nämä kuvapinnat ovat suurempia kuin mitkään taulut normaalisti ovat, sivuseinillä kanvaasille tulee mittaa varmaan kymmenen metriä, korkeutta kaikilla lienee kaksi metriä. Vilhon on pakko mennä katsomaan asiaa ihan kuono kiinni maalaukseen, sillä tuoreessa muistissa on Claude-sedän väripinnat edellisessä näyttelyssä. Niinhän se on, täällä ei ole pistetty maalia enää niin paksusti kuin pienemmissä töissä. Olisiko ihan käytännön rajat tulleet vastaan, kun maalattavaa pintaa alkaa olla saman verran kuin lentopallokentässä?

Huolimatta Vilhon epäasiallisista ja sangen kvantitatiivisista taidearvioista, Monet on kuitenkin onnistunut jälleen luomaan vaikutelmansa. Onkohan ukko kehittynyt loppuun asti? Nämähän nimittäin tehtiin taiteilijan viimeisinä vuosina ja huoneissa on edessä ehkä vieläkin hennompi, harsomaisen kevyt näkymä kuin aiemmissa impressioissa. Jos näitä maalauksia ei katsomalla katso, niin ne eivät huuda, hälytä tai saa päätä kääntymään. Lumpeet ja lammen seisova vesi kasveineen vain ovat jossain katseen horisontissa maisemana. Jotenkin näin se Vilhon mielestä menee, kun näissä maalauksissa ei ole oikein mitään kiinnekohtaa, ei alkua eikä loppua. Siinä ne vain ovat kuin verhot seinällä.

Alakerrassa on sitten perinteisempää näyttelyä taidekokoelmasta. Renoir, Cezanne, Derain, Picasso, Matisse – jos haluaa pudotella nimiä. Vähän pienempääkin värinkuluttajaa on esillä, mutta Vilho ei nyt välitä ryhtyä näyttelyoppaaksi. Täällä tauluja on sopiva määrä, niiden laatu on myös tasaisen korkea, joten voi rauhassa katsoa miltei kaiken. Se pitää kyllä todeta, etteivät Annikki ja Vilho koskaan kaikkia taideteoksia katso. Esimerkiksi Renoir ei tässä talossa pärjää muulle tarjonnalle. Parissa huoneessa on lisäksi paria melkoisen nimetöntä taiteilijaa ja heidän nimettömyytensä ei Vilhoa hämmästytä; huoneet voi hoitaa aika kovalla kelauksella.

Kun koko appelsiinitalo on kierretty taas kahdesti, on aika mennä nauttimaan aidosta sateesta pihalle. Heti pihalla tullaan Place de la Concordelle, jossa on pitkäaikaislainassa Luxorista yksi komea 23-metrinen obeliski. Michelin-ukon mainio matkaopas kertoo, että neljä vuotta meni siihen, että kivi saatiin tuotua Pariisiin. Concordella käytettiin giljotiinia aikoinaan ahkerasti ja täällä mestattiin niin Ludvig XVI kuin Marie-Antoinettekin, ilmeisesti kaikkiaan 1344 henkilöä, vuosina 1793-5.  Aukiolla oli ensin kuninkaan nimi (Ludvig XV), sitten vallankumouksen (Révolution) ja lopuksi nykyinen otsikko (Concorde).

Susivuoret ihmettelevät kahta Ferraria liikennevaloissa, joten ajatukset siirtyvät nopeasti vanhoista leikkuupuimureista uudempiin. Matka jatkuu sitten Madeleine-kirkolle ja Opéralle. Nämä ovat melkoisen hienoja alueita ja se näkyy kyllä kaikessa. Ilmassa on kuitenkin tasa-arvoisesti sadetta, joten rikasta elämää ei viitsi jäädä ikkunoihin tuijottamaan. Muutaman poikkikadun jälkeen edessä on taas paluu metrolla kotinurkille.

Loppupäivä on aika lailla lepäilyä. Illalla Vilho roiskuttaa kylpyammeessa ja Annikki kuorii parsaa keittiössä. Päivällisenä on ankanrintaa ohuina siivuina ja parsaa kauden ensimmäisen kerran. Shamppanjaa nautitaan jälkiruuaksi ja ilta tuntuu Vilhostakin aika mukavalta, kaikesta sateesta huolimattakin.

11b) Fanfaron sohaisee sosialismiin ja arvioi analyyttisen filosofian

Fanfaronin tutkimukset keskittyivät romaanin jälkeen erikoiseen aiheeseen: valtiososialismiin. Tarkemmin sanoen hän perehtyi Kiinan ja Neuvostoliiton kommunistiseen hallintoon. Fanfaron tapasi Englannissa ja Ranskassa ihmisiä, jotka olivat joko paenneet näistä sosialistisista maista tai sitten tehneet niihin virallisia vierailuita. Fanfaronin näkemykset vahvistuivat ja saivat joka tapaamisesta yhä enemmän tukea.

Fátima-romaanin menestys jatkui edelleen siinä vaiheessa, kun hän 1962 julkaisi seuraavan teoksensa "Sosialismin suuret ihmiskokeet".

Fanfaron ei säästellyt sosialismin suuria nimiä: "Mao ja Stalin ovat heimopäälliköitä, jotka sopisivat johtamaan savimajoista koostuvaa villien kylää. Jos annat näiden miesten käsiin satojen miljoonien kansan, ovat tappiotkin miljoonissa."  Valtiososialismia Fanfaron luonnehtii "Niin suuren luokan vedätykseksi, että se jatkuu vielä vuosikymmeniä sekin jälkeen, kun kukaan ei enää haluaisi jatkaa."

Fanfaron muistuttaa kirjasessaan vielä siitä, että vapauden, veljeyden ja tasa-arvon tärkeä sanoma on sosialismia vanhempi, eikä hyvän yhteiskunnan järjestämiseksi tarvitse tehdä koko valtiosta vankileiriä.

Arvaatteko mitä? Ranskassa alkoi silmitön huuto ja pauhu tätä taantumuksellista ja poroporvarillista katsantokantaa vastaan! Opiskelijaliikehdinnästä alkoi olla ensimmäisiä merkkejä ja monet intellektuellit olivat jo hartaasti puhuneet maolaisuudesta ja sosialismista vastavoimana oikeiston konservatiivisille näkemyksille. Suurin piirtein koko älymystö oli pienen vasemmistolaisen huuman pauloissa, poistamassa ongelmia punakynällä yhteiskunnasta. Fanfaronin kirjanen kohtasi sellaisen kritiikkimyrskyn, että sen desibelejä ei hänen urallaan koskaan ylitetty.

Fanfaron puolestaan oli jo niin tottunut kriittisiin myrskyihin, että hän lähti haravoimaan kesämökkinsä pihaa Normandiaan.

***

Englannissa käydessään 1959 Fanfaron oli tavannut Bertrand Russellin ja puhunut tämän kanssa myös sosialismista, olihan Russell 1920-luvulla tavannut peräti Leninin käydessään Neuvosto-Venäjällä. 

Russellin kanssa oli muutakin mielenkiintoista tarinoitavaa, ihan filosofiasta. Fanfaron pahoitteli Russellille sitä, miten Ludwig Wittgenstein oli jäänyt kiinni Cambridgessa Jeesuksen rooliin, pyörinyt opetuslastensa kanssa pieniä lauseita pudotellen, eikä koskaan saanut enää julkaistua mitään,  ettei vain tulisi sanoneeksi jotain. Pitkään Russell oli ollut aivan hiljaa, sitten nauranut katketakseen muutaman minuutin ajan. Tapauksen perään hän oli  tarjonnut sherryä Fanfaronille, eikä asiasta oltu puhuttu sen enempää.

Aikanaan Fanfaron kirjoitti, että piti Russellista hyvin paljon ja että tämä osasi kirjoittaa mistä tahansa todella hyvin, myös arkisista aiheista. Britanniassa vallitsevaa analyyttista filosofiaa Fanfaron piti jonkinlaisena skolastiikan jatkeena. "Tuollainen filosofia on omaksunut tieteellisen hengen ja matemaattis-loogisen ilmiasun, mutta siinä ei ole enää mitään henkeä, joka skolastiikassa sentään oli vahvana." Fanfaronin arvion mukaan "Valtiot rahoittavat aikansa tuollaista tutkimustoimintaa, mutta lopulta kaikki unohtavat sen, mihin nämä loogiset tutkimukset olivat menossa tai mistä tulossa, eikä eräänä päivänä jollain ministerillä ole mitään ongelmaa vääntää rahahanoja kiinni ja lopettaa koko tieteenhaaraa."

***

Kotimaassa Jean-Marc Fanfaronin Fátima-romaani oli noussut uudestaan keskusteluun, sillä kaikesta metelöinnistä huolimatta pidettiin ihan mahdollisena sitä, että Fanfaron voisi saada ansaitusti Nobelin kirjallisuuspalkinnon – muutamia paikallisia palkintojahan kirja oli suvereenisti voittanut.  Oli Fanfaronillakin siihen sanansa sanottavana: "Ne norjalaiset eivät koskaan opi lukemaan sen vertaa, että antaisivat palkintoa minulle tai Tove Janssonille."

Sanomattakin on selvää, että sekä norjalaiset että ruotsalaiset suuttuivat silmittömästi lausunnosta. Onneksi Suomessa ei luettu ranskalaisia kulttuurilehtiä, olisi vielä sielläkin jäänyt jotain ymmärtämättä.

Niin ja se Nobel jäi saamatta. Vuonna 1963 se meni Giorgos Seferikselle, joka on tietysti meidän kaikkien tuntema ja rakastama helleenistä maailmaa kuvaava lyyrikko.

11. Taiteen elvyttävä vaikutus – Musée Marmottan-Monet ja pisto Trocaderolle

Sairastelun, pienenkin, seurauksena on usein se, että päivärytmin saaminen ruotuun on vaikeaa. Vilholla onkin aamuyöllä kahdenlaista tuntemusta: on mukavaa, kun alkaa tuntua täysivoimaiselta, mutta tietysti olisi asiallista olla unessa neljältä aamulla.

Aamulla Vilho on äreä ja muistuttaa maaliskuista karhua.

Lopulta ollaan metrossa. Oma kotilinja vie parinkymmenen pysäkin kautta kauaksi länteen ja Eiffelinkin toiselle puolelle. Metrossa matka sujuu aika hienosti, sillä naapurinivelessä soittaa poikien akustinen bändi pop-musiikkia. Pojat ovat erittäin taitavia, osaavat asiansa ja laulu pelittää kolmesta suusta ihan nappiin. Vilho tuntee kyllä tämän puolen ja nämä sällit osaavat laulaa ja soittaa oikeasti. Pari tyttöä taitaa missata oikean pysäkkinsä enkelistemmoja kuunnellessaan. Mies ja helisevä kitara on aina jotain muuta kuin vain mies, sen tietää Vilhokin parinkymmenen vuoden takaa.

Marmottan-Monet sijaitsee hyvin keskustassa, mutta viereisen laajan puiston takia paikka tuntuu siltä, kuin se olisi jotenkin sivussa. Tämäkin talo on kaupunkipalatsi.

Näyttelyn aiheena on "Lapsi ranskalaisessa taiteessa kautta aikain" ja sehän on viimeinen näyttely, johon Vilho äkkiseltään hakeutuisi. Mutta Vilho ei ole hakeutunutkaan yhtään mihinkään, vaan seurannut Annikkia puoliunessa läpi koko kaupungin metrossa.

Näyttelyssä on yksi lapsi lastenvaunuissa, mutta mummoja tuntuu olevan kymmenittäin joka taululla. Lisäksi heillä on mummoja oppainaan ja tämä kulttuurikarja liikkuu hyvin hitaasti, jos ollenkaan. Vilhon pitää pujotella edestakaisin kuin aikakoneella ja hakeutua vapaimmille vesille tässä kronologisessa näyttelyssä. Tänään Vilho tarvitsee elintilaa ympärilleen erityisen vahvasti.

***

Tehdäänpä yksi asia selväksi: Ranskalaiset osaavat ripustaa ja rakentaa taidenäyttelyitä erinomaisesti. Tässä maassa täytyy olla satatuhatta ihmistä, joilla on ymmärrystä ja silmää sille, miten teoksia pistetään seinälle ja missä järjestyksessä. Tämä ei ole ihan yhtä yksinkertaista kuin mittarin laittaminen saunaan.

Oma iso juttunsa ripustamisen lisäksi on sellainen pikkujuttu, kun töiden valitseminen ja hankkiminen näyttelyihin. Aika monta puhelinsoittoa, sähköpostia ja vakuutussopimusta on tehty ennen kuin pässinpää turisti pääsee taulun eteen ottamaan kännykkäkuvaa.

***

Lapsi taiteessa -aiheesta voi tällä kertaa sanoa sen, että keskeistä lopultakin oli se, miten 1800-luvulla taiteessa alkoi räävittömästi (mutta korkeatasoisesti) näkyä lasten vetäminen kurjuuteen, sotiin, kaduille; myymään kukkia, lehtiä, sotimaan ja hoitamaan lähes palkattomia töitä. Näyttelyn koskettavat työt ovat kuin klassista Gallénia tai Edelfeltiä  – sosiaalista viestiä maalaustaiteen klassisin keinoin: Pieni poika uupuneena kadulle kukkakimppuineen tai lapsisotilaiden tyhjät silmät. Vastaavasti mielenkiintoista on se,  miten nykyisin juhlitut 1800-luvun lopun impressionistit ja muut näkijät eivät enää näiden kuvien perusteella tuoneet mitään aiheeseen, vaan lapsien kuvaukset ovat kuin Möttösten kesäalbumista, täynnä pulloposkista pysähtyneisyyttä.

Takaseinällä on tietysti Picassoa, konkreettisesti tien päänä. "Heidän ikäisenään maalasin kuin Raffaello – siitä asti olen opetellut maalaamaan kuten he maalaavat." Jotain tällaista Vilho tavaa Pablon sanoneen näyttelyn selitysteksteissä. Viimeisenä maalauksena onkin jo täysin "moderni" taulu, jossa lapsi ja taiteilija ovat kiinni samassa pensselissä - tai niin voidaan näistä infantiileista hahmoista tulkita. Pablo Picasson töitä voi yrittää jäljitellä kotona, niistä tulee aina töherryksiä. Hänen  työnsä näyttävät toisinaan pinnallisesti tuherruksilta, mutta ne eivät yleensä sitä ole. Hän todella oli käynyt pitkän tien teknisestä huippuosaamisesta taiteeseen, jossa lopulta oli vain lapsen keinot ja kirkastunut näkemys: sen verran on Vilhonkin päähän jäänyt Euroopan Picasso-museoissa.

Näyttelytilasta päästään alakertaan. Monet, Monet, Monet – hänen töitään on alakerta täynnä. Ei taida olla sopivaa sanoa täynnä, sillä  tilassahan on mukavaa väljyyttä. Aiempaan palaten voi kai siis sanoa: Alakerrassa on sopivasti ripustettu vakionäyttely Claude Monet'n töistä.

Claude Monet (1840-1926) maalasi "impressioita" 1800-luvun jälkipuoliskolla. Koska mummojoukot ovat alakerrassa harventuneet, Vilhokin ehtii katsoa mistä näissä impressioissa on kysymys.

Kaikki nämä taulut ovat epätarkkoja. Läheltä katsottuna ne ovat karkeasti sudittuja kanvaaseja, joissa on paksu kerros värikkäitä maaleja. Viiden metrin päästä taulut näyttävät jo ihmeen hyviltä, eläviltä. Kymmenen metrin päästä taulut ovat sitä, miltä maailma monesta meistä näyttää jossain pään perukoilla. Nämä "vaikutelmat" ovat niitä hetken kuvia, joita jokainen valokuvaaja tavoittelee. Nyt kyseessä ei ole kuitenkaan se hetki, jolloin jugurtti putoaa daamilta lattialle, vaan maisemien, näkymien ja samojen lummelampien vaikutelmat eri aikana, eri valoissa ja eri tunnelmissa.

Susivuoret pyörivät Monet-salissa pitkään ja myös puhuvat tauluista välillä. Sitten sali kierretään kokonaan uudestaan, keskustellen. Kun kaikki on varmasti katsottu, lähdetään ylös.

Täälläkin on säätyläishuoneita ja niissä muutama kiinnostava taulu. Nekin katsotaan ja samoin yläkerta, jossa on vahva kokoelma Berthe Morisot´n töitä. Susivuoret kiertävät nämäkin asiallisesti. Sitten voidaankin palata alakertaan ja kulkea ulko-ovea kohden. Lapsi-näyttelyn ovella Vilho viittoo Annikkia peremmälle... Ja aivan kuin kaikkialla, missä se vaan on mahdollista, Susivuoret kiertävät koko vaihtuvan näyttelyn vielä uudestaan, alusta loppuun. Sitten kierretään Monet-näyttelyhuoneet uudelleen: sitten päästäänkin jo pihalle.

Opetus: Talviunesta herätettyä Vilhoa ei kannata viedä taidenäyttelyyn, sillä se kiertää siellä kunnes kaikki syksyllä syödyt mustikat on poltettu.

Susivuoret käyvät Boulougnen metsäpuistossa (Bois de Bolougne) ja se onkin tervetullut lenkki keväiseen luontoon. Metsässä on hieno, pitkä lampi rakennettuine mutta kauniine polkuineen ja maisemineen (Lac Inférieur).

Kotiin palataan Trocadero-aukion kautta. Täältä on erinomainen näkymä Eiffel-tornille. Väkeäkään ei ole liikaa. Vilhohan on samanlainen kuin teinit, jotka loputtomana virtana läpi aikojen valuvat näkötorneille: Vilhon mielestä Eiffel-torni on oikeasti todella hieno. Mitäpä siihen voi sanoa sen enempää?

10. Ostarille Périphériquen tuntumaan - pieni siivu kaksikymppistä kaupunginosaa

Susivuoret lähtevät reippaalle kävelylle huolimatta siitä, että sää on hyvin epävakaa ja myrskyisä. Britanniassa samat tuulet ovat aiheuttaneet kunnon tuhoa, mutta täällä syvällä sisämaassa ainoastaan ikkunat hieman helisevät. Paikoin kuitenkin aurinkokin paistaa, sää vaihtuu nopeasti kuin rannikolla konsanaan.

Muutama terävä käännös ja pientä askellusta, sitten ollaankin 20. kaupunginosassa ja sekin alkaa pian loppua kehätien lähestyessä. Kaksikymppisessä saavutaan tukevasti musulmaanien (se sana on muuten ranskaa, eikä epäasiallinen) alueelle. Herkullinen kebabin tuoksu on vahvasti ilmassa ja liikkeiden kylteissä näkyy arabiaa. Täällä ollaan yhtäkkiä vähemmistönä pohjoisafrikkalaisten ja turkkilaisten keskuudessa.

Kaduilla on aika mukavasti kuhinaa ja elämää, teetä juodaan turkkilaiseen tapaan lasista ja ukot päivystävät terassilla. Koko ajan miehet tervehtivät toisiaan, kätellään ja vaihdetaan kuulumisia, näytetään ehkä vain käsimerkillä, että soitellaan perään. Kauppa käy: lihakaupat, sekatavaraputiikit ja hedelmäliikkeet ovat täynnä toimintaa. Parturiliikkeissä jakkara on aina varattu: nämä kaverit eivät koskaan kulje tukka takussa tai repsottaen. Samaa ei kyllä voi sanoa huppari-Vilhosta.

"Kaikkialla Euroopassa pohjoisafrikkalaiset, aasialaiset ja aivan erityisesti mustat ovat aina kaksinkertaisessa syynissä. Vaaleampi väestö katsoo heitä ensin aina rotunsa edustajana, vasta sen jälkeen ihmisenä. Koskaan nämä henkilöt eivät voi erehtyä jälkimmäisessä kohdassa, vaan heidän on näytettävä siistimmältä ja asiallisemmalta kuin valkoinen väestö – vasta sitten valtakansa voi kenties hetkeksi unohtaa heidän rotunsa ja kohdata heidät ihmisenä." Jean-Marc Fanfaron: Euroopassa kotimatkalla (1983).

Risteyksessä, joka vie Périphérique-kehätielle, tunnettu hampurilaisravintola on vallannut kulmahuoneiston juuri liikennevalojen tuntumassa. Äkkiseltään Vilho ei näe liikkeessä yhtään valkonahkaa, vaikka kuppila on käytännössä aika täynnä. Nämä nurkat ovat aika erilaista Pariisia kuin kaupunki kymmenen metropysäkin päässä, suurilla bulevardeilla. Näillä alueilla ei ole sen kummemmin mitään pelättävää, eikä pidä kuvitella että täällä kukaan kiskoisi hihasta tai kohtelisi huonosti.

Périphérique ylitetään kävellen laajaa siltaa pitkin. Tiessä on ainakin kahdeksan kaistaa ja nopeudet näyttävät olevan satasen molemmin puolin. Onhan Vilho tuota tietä ajanut, puristaen hulluna jonkun Opelin tai Fordin rattia, parta väpättäen. Nopeus tekee aina sen, että näistä väylistä lähtee aina kovaa melua.

Edessä on pyörimistä Decathlon-urheilukaupassa ja sitten laajassa Carrefour-ostoskeskuksessa.  Decathlon on paikka, josta saa halpoja ja usein huonoja varusteita, mutta kaikkea on kuitenkin paljon. Vilho tutkii puolikuntoisena kiipeilyreppuja perinpohjaisesti, mutta liikkeen omasta tuotemerkista ei ole lopultakaan saksalaisen Deuterin haastajaksi oikein millään tasolla. Vähän samanlaista testailua Vilho tekee vaellussauvaosastolla. Kalastusosastoilla ympäri maailman on aina kiva nähdä Rapalan tarvikkeita ja vieheitä – niitä on aina saatavilla.

Carrefourin ruokaosaston tarkastamisen jälkeen palataan kotiin. Illalla Vilho aika kanttu vei, mutta alkaa tuntea olonsa vähitellen terveemmäksi.

9b) Lähden Pariisista – Fanfaronin suuri hiljaisuus

Viisikymmenluvulla Fanfaron katoaa julkisuudesta. "Olen saanut tarpeekseni älymystöstä, olen saanut tarpeekseni Pariisista. Pariisilaisuus ei edes ole tätä päivää, pohjimmaltani olen normandialainen ja haluan olla rauhassa. Jätän Pariisin."

Tämähän olikin lausunto, joka yllätti kaikki, siitä huolimatta että sen antoi Fanfaron. Erikoisinta oli se, että Fanfaron oli läpeensä paljasjalkainen pariisilainen. Hänen äitinsä oli tullut Normandiasta 3-vuotiaana, mutta se ei kyllä tehnyt filosofista vielä maajussia Luoteis-Ranskaan.

Fanfaron katosi kuitenkin julkisuudesta. Hän meni naimisiin kodinhoitajattarensa tyttären, Fátima Brahimin kanssa. Vihkiminen tapahtui kaupunginosan kirkossa, filosofi halusi perinteisen kristillisen vihkimisen, perinteisen avioliiton. Pariskunta sai kolme poikaa ja pysyi yhdessä koko elämänsä  – Pariisissa.

Fanfaron osti kyllä pienen talon Normandiasta, äitinsä muinaisesta kotikylästä. Siellä perhe vietti kesiään ja lyhempiä loma-aikoja. Fanfaron tapasi saapastella tämän pienen tilansa pihalla ja esiintyä normandialaisen talonpoikana. Ainoastaan hänen vaimonsa Fátima uskalsi nauraa näille kaupunkilaispojan tempauksille piittaamatta vähäänkään ajattelijan reaktioista.

Etupäässä Jean-Marc Fanfaron eli arkeaan 11. kaupunginosassa. Hän kävi samassa baarissa, löi vetoa samassa kioskissa ja usein vielä samoista hevosista. Lihakauppias ja hedelmämyyjä tunsivat hänet, kuten tunsivat kaikki muutkin kulmilla. Kukaan ei tietenkään vaivautunut kysymään filosofilta, mitä ihmettä hän täällä teki käännettyään Pariisille selkänsä. Fanfaron oli hemmetin pidetty kaveri, myös muiden kuin perusranskalaisten asukkaiden silmissä.

Miltei kymmenen vuotta Fanfaron eli vain vaimolleen ja lapsilleen, hänellä oli siihen taloudellisesti varaa kirjamyynnin onnistumisten takia. Hän teki pari matkaa työmielessä ja tapasi yllättävän nimekkäitä ihmisiä Englannissa ja Saksassa.

Kuusikymmenluvun lähestyessä hän ryhtyi kaunokirjallisen pääteoksensa työstämiseen.  Fátima on häikäisevän herkkä, syvällinen romaani rakkaudesta, suvaitsevaisuudesta ja kahden ihmisen omistautumisesta toisilleen.

Superlatiivit alkoivat loppua, kun kriitikot kehuivat kirjaan kilpaa kotirouvien kanssa. Fanfaronin suuri hiljaisuus oli päättynyt armon vuonna 1960.

9. Pohjakosketus eli kuumeinen kävely Père-Lachaisen hautausmaalle

Eipä siinä juuri selitykset auta, sillä Vilhohan on tullut kipeäksi. Asia ei suinkaan ole Vilholle kovin selvä juttu, sillä mies on kipeänä ehkä kerran vuodessa, eikä silloinkaan sen pahemmin.

Nyt kuitenkin edellinen yö on ollut hyvin raskas ja kuumeinen. Vuode ei kuitenkaan jaksa enää houkutella, vaan jotain pientä tekemistä on kehitettävä, ja siihen hätään mieleen tuleekin naapuritontilla oleva Père-Lachaisen hautausmaa.

Hautausmaa on yksi varsinaisista Pariisin nähtävyyksistä ja sanottakoon se heti, että merkittävä syy tähän on siellä sijaitseva Jim Morrisonin hauta. Père-Lachaisessa lepää toki junalastillinen kulttuuriväkeä eri aikakausilta ynnä joukko muita nimekkäitä tieteen ja ties minkä alalta. Silti Morrisonin melko vaatimaton hauta on vuodesta toiseen eri-ikäisten nuorisojoukkojen pyhiinvaelluskohteena.

Lomalla sairastaminen on sen verran kivaa, että Vilhosta on aivan sopivaa mennä kiertämään tätä kivistä puutarhaa, suunnistamaan merkittävältä hautapaikalta toiselle. Eihän tässä enää mitään hävittävää ole, pääsiäisen teemaankin hautapuuhat sopivat täyttymyksellisesti.

Hautausmaat ovat Pariisin tiiliviidakossa tärkeitä kävelypaikkoja, sopivia pieneen ulkoiluun ja taukoon kadulta. Tämäkin hautausmaa on melkoisen suuri saareke kaikkien teiden ja talojen keskellä.
Vakiokävelyllä on sekin pappa, joka kysyy Annikilta, mitä he etsivät – ja sitten ystävällisesti vie kaksikon Sarah Bernhardin haudalle. Pappa on kävelyllä, pientä kissaystäväänsä samalla ruokkimassa. Suomalaisjössykkä kuuntelee nyökkäilevänä tuppisuuna keskustelua. Vilhoa puoliksi ihmetyttää se, että hän toistuvasti ymmärtää kaiken mitä sanotaan, puoliksi se, että itse ei tule paljon mitään sanottua. Pappa oikein onnittelee Annikkia tämän hyvästä ranskasta ennen kuin lähtee tapaamaan kissaa, kadoten suurten paasien ja kappelimaisten hautamonumenttien taakse.

Vilhon ihaileman filosofin Jean-Marc Fanfaronin hauta tai oikeammin laatta, löytyy kolumbaariosta, vaikka siihen meneekin aikaa. Kun se lopulta se löytyy, siinä komeilee vain teksti "Jean-Luc Fanfaron (1910-2000)" Filosofin oikea etunimi oli Jean-Luc, mutta hänet tunnettiin koko maailmassa Jean-Marcina. Nimijuttu on kuitenkin ihan oma tarinansa. Filosofin tuhkia ei kuitenkaan ole täällä, vaikka hauta onkin. Tai tiedä vaikka olisikin, Fanfaronin kanssa ei koskaan voi olla mistään ihan täysin varma. Mutta jätetään Fanfaronin nimiselkkaukset ja hautapaikat hetkeksi lepoon.

Tähän ikään Vilho on huomannut ainakin sen, että aikansa paikkoja kierrettyään, ei ole enää niin kamalan merkittävää, jos jotain jää näkemättä. Siksi hautausmaallakin käydään lähinnä kävelemässä ja katsotaan muutamat haudat siinä samalla. Tältä kertaa jää mieleen Champollionin hauta ja samoin sivummalla olevat, lähes hirvittävät keskitysleirimonumentit. Champollion oli se veijari, joka selvitti hieroglyfien arvoituksen, hänen haudallaan onkin sopivasti obeliski. Jokuhan oli ihan toisaalla täällä pistänyt haudalleen pienen pyramidinkin.

Keskitysleirien monumentit ja lento-onnettomuuksien muistokivet ovat Ranskassa tyypillisiä. Näihin ei välttämättä ole koskaan haudattu ketään, mutta ne ovat monumentteja menehtyneille – ja varmaan sopiva paikka näille onkin hautausmaalla. Näissä on monesti melkoista veistotaidetta, jossa on kyllä tavoitettu todellakin jotain holokaustin hirveydestä.

Kaksi merkittävä hautaa täällä saa osakseen erikoisia huomionosoituksia: Morrisonin ja Oscar Wilden. Ranskalaiset haudat saavat olla ilman räikeämpiä lisäkoristeita, mutta jonkinlainen teinihysteria tuntuu kuuluvan irlantilaiskirjoittajan ja amerikkalaisen rock-ikonin haudoille. Oscar Wilden hautaa lienee pakko pussata tukevasti punatuilla huulilla ja Morrisonin hautaa suojaavat aidat on tällä kertaa koristeltu hiuslenkeillä. Ei siitä nyt sen enempää, mutta Pariisin nämäkin ilmiöt kyllä kuuluvat, samoin nämä kaksi hautaa, ihan leimallisesti vielä. Se pitää kyllä sanoa, että eihän noidenkaan poikien elämä, sen enempää kuin kuolemakaan ihan kaikilta osin aina yksinkertaista ollut.

Vilhonkin voimat loppuvat ja jokohan ne enkelit alkavat soitella viimeistä virttä hänellekin? Ainakaan peseytyä ei kannata missään tapauksessa; Vilho muistaa elävästi sen, että monsieur Morrison sai sydänkohtauksen nimenomaan kylpyammessa täällä Pariisissa. Onneksi tulikin suihkuteltua jo aamulla, nyt voi mennä petiin potemaan kun on yksi suuri uhka vältetty, tuumii Vilho.

Merkillistähän on sekin, että 27-vuotias Jim Morrison ei voinut millään muuttaa elämänsä suuntaa ja jäädä keskuuteemme vielä muutamaksi vuosikymmeneksi. Vilhollakin on mittarissa parikymmentä vuotta enemmän kuin Jimillä oli lopussa. Kun selviää hengissä tuosta rock-tähtien "parasta ennen" -vuosiluvusta, elämä alkaa yleensä olla aika mukavaa, vähemmän ristiriitaista ja tietysti tylsää verrattuna jatkuvaan umpisekoiluun. Samalla tajuaa senkin, miten "tylsä ja tavallinen" on luksusta – vaikkapa sellaiset tavalliset asiat kuin työ, toimeentulo, koti, rakkaus ja terveys. Kerran marathonilla Vilho sanoi samaa tahtia juoksevan porukan jutellessa, että juokseminen on ylellisyyttä. Kaikki ukot ympärillä sanoivat miltei yhdestä suusta hyrähtäen  "on, on". Sitä asiaa voisi olla kuitenkin vaikea selittää nuorille leijonille ja pantterittarille, jotka elävät ja kuolevat puolestamme, ennen aikojaan,  viihteen eturintamassa.

Yöllä Vilho kieppuu taas sängyssä ja on kuumeessa. Kuumejaksot ovat piinallista sukeltelua unen ja valveen, pinnan ja syvyyden välillä. Jossain kylmyyden ja  kuumuuden rajapinnalla Vilhon mielessä kiertää lause "Break on through to the other side", kun hän pinnistelee kohti aamuvaloa ja ehkä vähitellen taas terveen kirjoihin.

Toisen version aika samoista asioista voi aina ja edelleen lukea täältä:

http://annikkisusivuori.blogspot.fr/

8b) Fanfaron vauhdikkaasti viisikymmenluvulle: Valistuksen harha ilman kunniamainintaa

Viisikymmenluvun tunnelmissa Ranskassakin muistetaan viimein Fanfaronin työ vastarintaliikkeessä ja pientä keskustelua alkaa olla ajattelijan palkitsemisesta Kunnialegioonan jäsenyydellä ja kunniamerkeillä.

Herra Jean-Marc Fanfaron ottaa pian itsekin kantaa keskusteluun. Hän kertoo haastattelussa, että vastarintatoiminta oli hänelle "poikamaista puuhastelua" ja "jännittävää ajanvietettä, jossa hän sattui olemaan loistavan taitava". Fanfaron lisää vielä, että vastarintatoiminta oli vaarallista välillä sivullisillekin, ehkä arveluttavaakin, eikä siitä tarvitsisi sen enempää puhua enää.

Julkisuudessa raivoaminen alkoi taas: kommenttien mukaan Fanfaronin motiivit sotatoimiin olivat ala-arvoisia ja typeriä. Hänen kimppuunsa hyökkäsivät yhtä lailla pasifistit, nationalistit kuin militaristitkin. Hyvin pian katosi tarve antaa Fanfaronille yhtään minkäänlaista prenikkaa töistään Ranskan edestä.

***

Jo aiemmin mainittu Valistuksen harha -teos ei sekään mene läpi aivan hiljaisuudessa. Kirja julkaistaan 1949 ja se käsittelee tosiaan kuuluisia Valistusfilosofeja, Ranskan ajattelun kultapoikia. Vaikka tässä yhteydessä ei ole aikaa sen suuremmin perehtyä kirjan filosofiseen antiin, niin teoksessa Fanfaron kuitenkin käy perusteellisesti läpi Diderot'n, Voltairen, Montesquin ja Rousseaun elämän ja teokset.

Diderot'ta Fanfaron pitää "salonkikelpoisena sanaseppona, joka olisi ollut lyömätön täyttämään ristisanatehtäviä." Voltaire oli hänen mielestään "konservatiivinen kartanonherra, joka olisi saanut keskittyä seikkailukirjoihin."

Montesquieu on ainoa, jota Fanfaron ei suomi surutta, sillä hän arvostaa ajattelijan klassista vallan kolmijako-oppia ja oikeudellisia ajatuksia.

Mutta Rousseauta hän ei juurikaan säästele. Fanfaronin mukaan Rousseau teki parhaansa, vaikka olikin "ylivilkas sekopää", mutta olisi voinut jättää vallankumoukselliset pohdinnat vähemmälle ja perehtyä lapsilaumastaan huolehtimiseen. Rousseau oli lisäksi "luulosairas kiertolainen Genevestä", jonka yhteiskunnalliset pohdinnat olivat lopultakin perin epäkäytännöllisiä.

Teoksesta nousi ensin kohu, sitä seurasi jättimenestys. On arvioitu, että Fanfaronin kirja on opettanut enemmän valistuksesta monelle sukupolvelle kuin koulut yhteensä. Teos on nautittavaa luettavaa, sillä se ponnistaa kokonaan filosofien elämäntarinasta ja kertoo heidän ajattelustaan kuin varkain, sivulauseissa. Kirja on hillittömän kriittinen, mutta rakastettavalla, ihmisläheisellä tavalla. Painosmäärät ovat huikeita.

On varmaan turha lisätä että kriitikot, yliopistomiehet ja kaikki kahvilafilosofit pitivät Fanfaronin Valistuksen harhaa järkyttävänä, haitallisena roskana.

8. Saint-Germain ja tusinan verran muita kilometrejä

Annikki ja Vilho varustautuvat päivän operaatioon tutulla rutiinilla: Videokamera on ladattu, puhelimessa on virtaa ja esiladatut kartat pelaavat. Järjestelmäkamera pitää vielä nostaa reppuun ja tarkistaa, että reisitaskuhousuissa ovat napit kiinni ja lompakko tallessa.

Vilho on vaihtanut keväthousuihinsa, jotka ovat vaaleammat. Pääasiassa pitkä ja unelias suomalainen liikkuu mustissa vaatteissa, mutta välillä pientä vaihtelua sallitaan. Mukavahan mustissa on kulkea, mutta tylsää se on ja kesällä kuumaa. Vilhon pääkin on sen verran harmaa, ettei tässä voi naamioitua tummaksi kuppila-ajattelijaksi ihan täysin kuitenkaan.

Kymmenen vuotta sitten piti aina liikkua tässäkin kaupungissa nahkakengissä. Mutta muoti on muuttunut aika radikaalisti, kun koko nuoriso kulkee likaisissa, kelvottomissa tennareissa. Vilholla on superkevyet, punaiset juoksukengät, joita on ahkerasti Milanossa suunniteltu. Kengät ovat kuin tulevaisuudesta, mutta ilman avaruuspelleilyä. Avainasia on se, että näillä voi niellä kilometrejä lähes loputtomasti ja siihen on Pariisissa pystyttävä. Eikä niitä katsota hienoillakaan kaduilla vinoon. Ovella päälle pitää heittää kokomusta huppari, joka käy takista, mutta on riittävän kevyt ja hengittävä, vaikka onkin soft shell -mallia.

Katuojissa virtaa paikoin vähän vettä, kun taloyhtiöt ovat pesseet pihojaan, mutta muuten kadut ovat jo kuivuneet pienistä sateista. Rue de la Roquette, kotikatu, muuttuu pian ruuhkaiseksi ja kuhisevaksi, ja kulku on pujottelevaa. Melua on paljon ja loputtomasti pikkuliikkeitä. Liiketarjonta on mukavaa kotikaupunginosassa, sillä täältä saa kaikkea kotitekoisista nuudeleista, sushiin, leipomotuotteisiin ja viiriäisiin.

Ennen Bastillea on pienempi aukio, Leon Blum - Place Léon Blum.  Se on Vilholle rakas aukio, sillä siinä yhdistyvät molemmat pariisilaiset kotikadut Roquette ja avenue Parmentier. Aukion tuntumassa on myös muutama hyvä ruokakauppa ja peruspariisilaisia ravintoloita telttaterasseineen.

Rue de la Roquetten loppupätkä Bastillelle on kapea ja täynnä ravintoloita. Täällä on parikymppistä pariisilaista porukkaa ja terassien pienet pöydät täyttyvät jo iltapäivällä. Paikallisia ei hulina ja kadun liikenne haittaa, päin vastoin. Sitten tullaan Place de la Bastillelle, paikkaan joka on kuuluisa siitä, mitä siellä ei enää ole – vallankumouksen todelliseen nivelpaikkaan. Jalankulkijalle Bastille on melkoinen este, joka on ylitettävä useiden liikennevalojen kautta. Sieltä on päästävä kiertäen kohti Seineä ja keskustaa.

Susivuoret ylittävä Seinen ja pääsevät sitten Bulevard Saint-Germainen alkuun. Asuinalue on nyt selvästi kotinurkkia hienompi ja mittakaava on sen mukaista. Täällä ei ole pikkuliikkeitä tai varsinaisia palveluita, vaan hienompia ravintoloita ja design-liikkeitä.

Kilometrien kävely vie lopulta nimekkäiden kirjailija/kulttuurikahviloiden luo ja niiden edessä on ahdasta kulkea. Amerikkalaiset turistit ja nuori väki tunkevat Sartren ja muiden legendojen entisiin kahviloihin yhtenä matkakohteenaan.

Susivuoret käyvät kirkossa Eglise Saint-Germain des Prés. Se onkin komea, lähinnä goottilainen kirkko, jossa on jäljellä vielä melkoisen vanhaakin kerrosta seinämaalauksista. Kirkossa ei mitään tungosta varsinaisesti ole. Se on Pariisin vanhimpia.

Vilho ei viihdy vieläkään Saint-Germainilla, se asia ei ole muuttunut kymmenessä vuodessa. Hän muistelee, miten silloin Sorbonnen paikkeilla hampparipojat telttailivat kaikkein ahtaimmassa kohdassa vilkasta jalkakäytävää, vilisevän suojatien vieressä. Sorbonne puolestaan oli aika lailla suljettu mellakoiden takia, samoin Pantheon.

Pitkä paluu joen taakse ja Rivolin ympäristöön alkaa. Rue de Rivoli on yhdistelmä turismia ja tavallista elämää, mutta kaikki siellä on vähän suurempaa ja hienompaa kuin kotona yhdennessätoista. Mutta väkeä täälläkin on valtavasti.

Susivuoret poikkeavat Pompidou-keskuksen kulmalla. Aikanaan tämä taidekeskus oli vallankumouksellinen putkimaisine rakenteineen ja laivat mieleen tuovine ilmastointitorvineen. Hieman on tämäkin monumentti kulahtanut ja asettunut vahvemmin tähän aikaan.

Bastille jo näkyy, koti alkaa tulla mieleen, vaikka matkaa on vielä muutama kilometri.

Mittarissa on 12 kilometriä kun Père-Laichaisen hautuumaan portit ovat silmien edessä ja ollaan kotiovella. Pieni harmiton turistikierros on taas tehty.

7b) Fanfaron kohtaa Sartren ja eksistentialistit

Välittömästi sodan jälkeen Pariisin taivaalle nousee uusi filosofinen suurtähti: Jean-Paul Sartre (1905-80). Eksistentialismista tulee käsite, joka on kaikkien huulilla. Sartren uusimpia tekstejä siteerataan kahviloissa ja hänen teoksiaan myydään paljon, joskus jopa luetaan. Myös Fanfaronin varhaisteos "Oleminen, arvokkuus" löydetään uudestaan ja se loppuu pariisilaisista kirjakaupoista hyvin nopeasti. Uutta painosta kirjasta ei saada, sillä yhteydet italialaiseen Manuzio-kustatamoon ovat kokonaan katkenneet sodan aikana. Antikvariaateissa käy kuhina kun Fanfaronin klassikkoa etsitään.

Fanfaron ei kuitenkaan perusta lainkaan uudesta maineestaan sartrelaisena eksistentialistina. Hänen lausuntonsa mukaan "Eksistentialistit ovat mustiin pukeutuvia höpöttäjiä, joilta pitäisi pyytää vuokraa kahviloissa."

Baariajattelijat, kahvilafilosofit, mustaan pukeutuvat ja miltei koko nuoriso raivostuvat Fanfaronin kommentista. Hetken aikaa ajattelijan on parasta pysytellä vain 11. kaupunginosassa ja siellä hän tietysti muutenkin aina pysyy. Kireä tunnelma purkautuu lopulta eksistentialistien pääkomeetan ulostuloon: Sartre kutsuu "ystävänsä" Fanfaronin Café de Floreen Saint-Germain des Présin sydämessä. Paikallinen intelligentsia odottaa kahden viisaan kohtaamista, mutta ranskalaisen kohteliaasti tapaamisen iltana kahvilassa ei ole ketään muuta. Illan edetessä hyväntuulinen Sartre kuitenkin avaa ovet kutsuen ihmisiä kadulta kahvilaan "tapaamaan ystäväänsä".

Sartren mukaan Fanfaron on "Niitä harvoja, jotka Ranskassa ymmärtävät Husserlia." Sartre ja Fanfaron ovat innoissaan toistensa seurasta ja heidät tapaa seuraavana kuukautena aina yhdessä. Simone de Beauvoirkin vaikuttaa innostuksesta hämmentyneeltä, mutta viihtyy itsekin Fanfaronin seurassa.

Pääkatujen ja upeiden kahviloiden elämä ei kuitenkaan sovi pitkään Fanfaronille. Hän palaa yhdenteentoista kaupunginosaansa ja työnsä pariin. Vuonna 1949 hän julkaisee keskeisen teoksensa Valistuksen harha. Kirjan keskiössä ovat ranskalaiset valistusfilosofit, mutta katsantokanta on äärimmäisen, äärimmäisen kriittinen.

7. Orsayn museossa ja pientä pataruokaa

Susivuoret käyttävät nippuna ostettuja lippuja ja ajelevat sadepäivän viettoon linjan 69 bussilla keskustaan. Matka on hyvä turistikierros ja bussista on oivallista katsella pariisittaria ja toki Vilho silmäilee muutakin maisemaa.

Orsayn museon pihalla kiemurtelee hahmoton jono kohti ovia. Jonossa Vilho pohtii ääneen sitä, että kuinka moni turisti todella kaipaa näitä taiteen huipputeoksia ja kuinka moni on matkalla museoon siksi, että se on tärkeä paikka, johon pitää mennä. No, niin tai näin, väkeä on reilusti, mutta aika pian päästään turvatarkastukseen ja sitten kiertämään saleja.

Henri Rousseau oli se verraton maalari, joka kuvasi paljon villieläimiä ja kaiken hän teki naiiviin tyyliin. Näkymissä on usein viidakkoa ja siihen kätkeytyviä villipetoja. Orsayn erikoisnäyttelyssä on hieno valikoima Rousseaun tauluja ja näitä on tuettu muilla aikalaisten teoksilla, paikoin myös samaa tematiikka olevilla tauluilla aivan toisilta ajoilta.

Vilho ihastelee Henri Rousseaun tapaa käsitellä pintaa: työt ovat äkkiseltään hyvin naiiveja ja vaikuttavat vahvasti kaksiulotteisilta. Silti töissä on hämmästyttävä syvyysvaikutelma, kun leijonat ja marakatit katoavat lehvästöön. Itse pinta vaikuttaa silti hyvin monotoniselta. Näyttelyitä Vilho pitää kiinnostavana monesti juuri sen takia, että taulujen koosta ja työn pinnasta saa aika lailla erilaisen vaikutelman kuin kirjoissa, vaikka kirjojen kautta taiteeseen voikin rauhassa tutustua.

 

Pari tuntia menee vielä perusnäyttelyn piirissä. Van Goghia ja tusinaa muuta nimekästä taiteilijaa on Orsay täynnä – ja sitten loputtomasti vähemmän tunnettua tekijää. Tosiaan suomalaisista töistä esillä on Albert Edelfeltin tekemä Louis Pasteurin muotokuva. Taulu onkin kyllä komea muotokuva. Edelfelt päätyi maalaamaan tiedemiehen kuvan siksi, että hän oli Pasteurin pojan kavereita.

***

Illalla Vilho laittaa jonkinlaista burgundinpataa. On oikeastaan hauska kaivaa kaapista kaikenlaista ja pistää tarvikkeita sitten pataan. Maustaminen harissalla, sinapilla ja pippureilla tuottaa aika tutun vilhopadan maun. Uunikin on kiertoilmauuni, Vilho pistää sieltä tulemaan ranskalaisia perunoita.

*SähköSusiSanoma Pariisista 2: Uutisaiheet alkavat yhä t-kirjaimella ja tiekin täyttyy

Brittilehdet ovat tehneet aika selväksi sen, että Belgian poliisi ja myös poliittinen johto on sössinyt pahasti terrorismitutkinnassaan. Tiistaisen iskun (lentokenttä, metro) tekijöistä oli saatu tietoa turkkilaisilta jo aikoja sitten, mutta tiedustelutieto on juuttunut jonnekin kohtalokkain seurauksin. Ranskalaisetkin kertoivat vastaavanlaista tietoa jo viikko sitten, kun Pariisin iskujen epäilty löydettiin. Sekin operaatio oli vaarassa monipolvisen, monikielisen ja moniongelmaisen belgialaispoliisiorganisaation tähden.

Ranskalaiset ovat etupäässä keskittyneet solidaarisuuden ilmaisemiseen belgialaisille, samoin toistamaan kuvia rautatieaseman reppumiehen nappaamisesta. Positiivista uutisiakin on saatu sillä Pariisin läheltä on kiinniotettu mies, jolla oli jo hyvin pitkälle valmisteltu isku Ranskaan suunnittelussa.

Tiistain iskujen etsitty kolmas mies on saatu kiinni jo torstaina, nyt hänen nimensä on tullut julkisuuteen. Mies on freelance-reportteri. [Mies vapautettiin viikon päästä, toim. huom]. Samalla huonot uutiset ovat jatkuneet, sillä ydinvoimalan vartija on löytynyt koirineen tapettuna kotoaan ilman kulkulupaansa. Belgialaisille ydinvoimaloille on sijoitettu sotilaita. Muutakin tietoa on tihkunut siitä, että voimaloille on mitä ilmeisemmin valmisteltu iskuja.

Ranskassa on pääsiäisliikenne pahimmillaan, A5-tie on täynnä autoja ihmisten lähtiessä viettämään kevään ensimmäistä minilomaa.

6. Kiirastorstai hiljaisena eli passiivisena Pariisissa

Susivuoret tekevät kävelyretken Go-sport -kauppaan, vierailevat ruokakaupassa, mutta muuten he eivät tee mitään. Ainoa mainittava toimi on kävely Viaduc des Artsilla, tuolla Pariisin vihreällä verisuonella joka kulkee avenue Daumesnil'n suuntaisesti. Täällä Susivuoret kulkivat kymmenen vuotta sitten ja ihailivat muun muassa viehättävää bambumetsikköä, joka edelleen näyttää olevan hyvissä voimissa.

Illalla pelataan maaotteluita, Susivuoret seuraavat niitä nettiradiosta ja nuorten peli (Ranska-Skotlanti) tulee sentään telkkarista. Ranskan miehet pelaavat vasta pitkänäperjantaina.

Huvittavaa on Vilhon iltainen huokailu, kun hän kuuntelee verkkoradiosta italiankielistä selostusta Italia-Espanja -pelistä Udinesta. Vilholla on otsaa kaivata taas Italiaan, mutta hän pitää visusti suunsa kiinni. Muuten on suuri riski siihen, että Annikki taas villiintyy ja ostaa oitis lentoliput syksyksi Roomaan tai Milanoon. Mutta mainiostihan Vilho Ranskassakin viihtyy, on se poika vaan niin merkillisen, loppumattoman kaukokaipuun riivaama vauhditon seikkailija.

*SähköSusiSanoma Pariisista: Mellakkaa ja attentaatin uhkaa

Brysselin tapahtumat pysyvät pitkänäperjantainakin uutisten keskiössä myös Ranskassa.

Poliisioperaatio jatkuu nytkin Brysselissä, kun rautatieaseman lähellä tehdään kiinniottoja. Lisäksi kuullaan pari pienempää räjähdystä ja poliisi ampuu myös erästä reppumiestä.

 ***

Pariisissa nuoriso on mellakoinut työlakia vastaan. Laissa on ainakin pidennetty työaikaa. Joka tapauksessa lyseolaiset ovat lähteneet kaduille osoittamaan mieltään. Poliisin kanssa on lopulta otettu yhteen.

Kriisi on pahentunut, kun julkisuuteen on tullut video, jossa poliisi vetää iloisesti turpaan nuorta miestä. Tästä on seurannut se, että 19. kaupunginosan komissariaattiin eli poliisiasemalle on hyökätty. Nuoriso on heitellyt tavaraa poliisiasemaa päin ja virkavalta on vastannut kyynelkaasulla.  Edellisenä päivän on myös poltettu roihuna yhden oppilaitoksen suuret puuovet - kyseessä on 9. kaupunginosan Jacques Decour -lyseo.

Kiristynyt tunnelma ei näy juuri sivummalla näin suuressa kaupungissa. Hälytysajoneuvojen ääni Pariisissa on muutenkin lähes taukoamaton.

5b) Vilho lukee Fanfaronin sota-ajasta

Sotaa edeltävässä valmiustilassa Fanfaronia ei kutsuta armeijaan hänen Espanjan-seikkailunsa takia. Vuoden 1939 liikekannallepano jää siis pariisilaiselta kokematta. Asevoimissakin Fanfaron on siis ei-toivottu, mutta se sopii kirjailijalle mainiosti. Hän syventyy jälleen filosofisten tekstiensä pariin ja julkaisee artikkelin Nietzschen ajattelun eettisestä ulottuvuudesta. Artikkeli poimitaan englantilaiseen julkaisuun ja siitä tulee eräs avainteksti Nietzschen ajatuksille Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Fanfaron uppoutuu myös psykoanalyysiin ja kirjoittaa lopulta kirjan Adlerin ja Freudin syvyyspsykologiasta. Teosta luonnehditaan erinomaiseksi synteesiksi ajankohdan paljon puhutuista psykologeista. Juutalaisia pakenee samanaikaisesti sekä Itävallasta että Saksasta, mutta moni jää myös sulkeutuneiden rajojen taakse. Fanfaronin kirja ilmestyy juuri ennen Freudin kuolemaa Lontoossa. Ajoitus on täysin sattumaa, mutta se vaikuttaa vahvasti siihen, että kirjasta tulee myyntimenestys. Ainoastaan samanaikainen sodan syttyminen sekoittaa sekä kirjamyynnin että koko Euroopan.

Sodan aikana Fanfaron opettaa lyseossa kirjallisuutta, ranskaa ja filosofiaa, Sorbonneen hänellä ei ole asiaa. Saksalaisten miehitettyä Pariisin Fanfaron jatkaa kouluopettajana, eikä häneen kiinnitetä mitään huomiota. Mutta maisteri Jean-Marc Fanfaron elää todellista kaksoiselämää, sillä päivisin kansankynttilänä toimiva filosofi on öisin ja viikonloppuisin ahkera vastarintamies. Fanfaronista kuoriutuu todellinen organisaattori ja hän pyörittää kellarissaan varsinaista johtokeskusta sabotaasitoimille ja tiedustelulle.

Saksalaisten kanssa Fanfaron ei joudu ongelmiin, sillä miehittäjät pitävät oppinutta ranskalaista arvossa, osittain siksi, että filosofi puhuu virheetöntä saksaa paneuduttuaan vuosikausia jälkihegeliläiseen filosofiaan.

Sota-aikana Fanfaron kirjoittaa myös paljon ja valmistelee uusia kirjoja.

de Gaullen viimein marssiessa Pariisiin 26.8.1944 Ranska vapautuu miehityksestä. Myös Fanfaron pääsee palaamaan yhä enemmän filosofin töihin.

5. Musée Jacquemart-André ja metroajelu Champs-Élysées:n suuntaan

Tiedotusvälineet raportoivat Brysselin iskun kolmannen tekijän jääneen kiinni mutta iltapäivällä uutinen perutaan. Tiedotusvälineet eivät kerro mistään uusista kauheuksista, joten viimeinkin matkalaiset päättävät suunnata johonkin oikeaan kohteeseen, kuten museoon.

Erittäin merkillinen sattumus on se, että pariskunta on kiinnostunut samasta kohteesta ja aika lailla eri perustein. Musée Jacquemart-André ei varmasti ole kaupungin tunnetuimpia, mutta Vilho on jostain matkaoppaasta huomannut sen, että paikassa on italialaisia renessanssimaalauksia ja ennen kaikkia pari Botticellin työtä. Vilhon taideinnostus on hyvin vahvasti lukiolaisen tasoa, mutta nuoresta asti hän on pitänyt Sandro Botticellin tauluista ja innostui niistä varsinkin Firenzessä. Mutta samaisessa Jacquemart-André -museossa Annikki on huomannut ajankohtaisen näyttelyn, L'atelier en plein air - Les impressionnistes en Normandie. Jo näyttelyn nimen tavaaminen on hankalaa Vilholle, mutta matkailun kiertokouluranskallaan hän ymmärtää kyllä, että kyseessä on näyttely impressionistien maisemamaalauksista Normandiassa.

Annikin jalkoja säästääkseen museoon ajellaan nyt metrolla. Matka onkin yllättävän pitkä ja metrot ovat aika usein melko täynnä. Suomalaiset eivät nyt puhu mitään metrovaunussa, sillä molemmat tarkkailevat koko ajan ihmisiä. Annikki yleensä istuu, Vilho seisoo jossain vieressä. Väkeä on monen rotuista ja lähempänä keskustaa turisteja on yhä enemmän. Afrikkalaistaustaisia ja aasialaisia on asukkaissakin paljon.

Kiireiset, työssäkäyvät ranskalaiset vaeltavat määrätietoisesti, suorastaan väkijoukkoina avenueita ja bulevardeja pitkin. Nyt on lounasaika ja se otetaan Ranskassa vakavasti. Ravintolat täyttyvät ja osa kansasta kiirehtii jo takaisin töihin. Ihmisiä on kaduilla paljon, eikä näillä nurkilla maleksi enää kukaan, ellei sitten kerjäläisiä lasketa, sillä näitä parkoja on kaikilla metroasemilla sisäänkulkureiteillä.

Italiassa Vilho on seurannut ihmisten lounaselämää ja siellä päiväruoka on usein hyvin kevyt ja sitä kautta vaatimaton. Ihmiset syövät tietysti paljon pastaa, mutta se on yleensä hyvin tehtyä ja kasviksia on paljon tarjolla. Ranskalainen lounas kadulta katsottuna saa Vilhon tuntemaan itsensä roskaruokaa syöväksi amerikkalaiseksi, sillä paikalliset pitävät pikkuaterioidenkin tason korkealla. Väki syö ostereita, simpukoita ja juo valkoviiniä huolettoman elegantisti, koska ruoka on heille arkista. Pöydissä keskustellaan tiiviisti ja paikat ovat täynnä, lähes ahtaina, aina kuhisevina. Silti on pakko toistuvasti myöntää, että näillä ihmisillä on tyyliä arkipäiväisyyteen asti.

Museo Jacquemart-André on käytännössä palatsi, joka sijaitsee kätkössä suuren Haussman-kadun fasadin takana. Museo oli 1800-luvun lopussa eläneen pariskunnan asunto – heidän sukunimensä on museon nimessä – ja taidekokoelmä on sittemmin jäänyt Ranskan instituutin haltuun.





Perusnäyttelyssä ei ole paljon hurraamista, seinällä on Tiepolon fresko, mutta muuten sisustus ja maalaustaide on pahinta säätyläistyyliä, josta ei paljon jää kerrottavaa. Italialainen maalauskokoelma on ehkä ongelmallisesti ripustettu, mutta esillä on kourallinen kiinnostavia renessanssitauluja ja Vilho löytää myös Botticellinsa. Neitsyt ja lapsi (1470) on tyyliltään vielä sangen perinteinen maalaus, mutta silti taiteilijalle tyypillinen. Valitettavasti kiinnostavampi Botticelli on lainassa toisessa näyttelyssä; Pako Egyptistä olisi ollut huomattavasti näyttävämpi taulu, mutta kaikkea ei voi saada. Pako Egyptiin -taulussa olisi Vilholle mieleiseen tapaan myös seurueen aasi kuvattu vallan mainiosti.

Huomattavasti vahvempi esitys on impressionistien näyttely. Sekään ei ole laaja, mutta laadittu kuitenkin huolellisesti. Näyttelyssä on Monet'ta, Renoiria, Gaugainia, Pisarroa, Morisot'ta, Boudainia ja Degas'ta ja jopa kaksi pientä Turnerin työtä. Teemana ovat Normandia ulkoilmamaalaukset, etupäässä merinäköalaa mutta myös kaupunkikuvia. Paikalla ei ole muita turisteja, kävijät ovat kaikki ranskalaisia ja etupäässä vähän varttuneempaa väkeä.

Kulttuurista virkistyneet Susivuoret päättävät laukata katsomaan Riemukaarta, koska ollaan jo tuon maamerkin lähellä. "Riemukaari"on Vilhon mielestän kenties suomen typerin sana.  Arc de Triomphe lienee parempi ja Vilho pitäytyneekin nyt alkukielessä.

Arc de Triomphe on kuin onkin valtava rakennelma, edelleenkin. Suuren liikenneympyrään johtaa peräti 12 tietä ja liikenne on kaaren ympärillä vilkasta. Rakennelma on miltei 50 metriä korkea ja se on lähes yhtä leveäkin. Kaari olisi vieläkin vaikuttavampi, elleivät ympäristön tiet ja rakennukset olisi vastaavasti suuressa mittakaavassa.

Pakollisten valokuvien jälkeen Susivuoret marssivat alas Champs-Èlysées'tä. Ja nimenomaan alaspäin, sillä tiehän viettää aivan selvästi keskustaan päin, pois kaarelta. Asialla ei kai muuten olisi merkitystä, mutta Susivuorten tapaiset vähemmän kultturellit matkailijat ajattelevat tällä kadulla automaattisesti Ranskan ympäriajon viimeistä etappia, Tourin maaliintuloa. Silloin  Champsin reittiä ajetaan jatkuvia kierroksia hurjaa vauhtia. Tässä pojat saavat polkea ylämäkeä, mutta ei se heidän menossaan näy.

Käydään myö PSG:n kaupassa. Viime visiitin aikaan Vilho ryhtyi kannattamaan Paris Saint-Germainia ranskalaista joukkueista. Kymmenen vuotta sitten pariisilainen jengi oli kuuluisa siitä, että se ei voittanut mitään. Faneja se ei häirinnyt, kannustus stadionilla oli mahtavaa. Lyon hallitsi tuolloin pääsarjaa ja Susivuoret näkivät myös mestareiden juhlintaa Pariisin Parc De Princesillä, koska illan ottelu oli PSG–Lyon. Lyonilaisilla ei ollut enää panosta, sillä edellisenä iltana muiden jengien pelit olivat menneet siten, että Lyon oli varmistanut mestaruutensa. Peli oli kuitenkin hyvä.

Hieman myöhemmin Vilhon suosikkiseuraan alkoi virrata sheikkien öljyrahoja ja nyt PSG on muuttunut suuripalkkaisten ostomiesten huippuseuraksi, joka on jälleen kerrran varmistanut jo tässä vaiheessa vuotta mestaruutensa. Viime visiitin aikana, 10 vuotta sitten,  PSG pärjäsi Ranskan cupissa ja itse asiassa lopulta voitti sen. Vilhon kannattajan ura alkoi siis lopultakin nousujohteisesti, koska pokaalittomia vuosia oli ollut liuta. Mutta ei sitä omaa joukkuetta viitsi sen takia hylätä, että nyt se pärjää maailman suurimmillakin areenoilla...

Kotona Vilho perkaa loput lihat kanasta ja valmistaa lounasta. Tarjolla on cous-cousia ja salaattia kanan lisäksi. Annikki menee päiväunille, Vilho alkaa naputella näppäimistöään.

4b) Fanfaron Espanjassa

Iltapäivällä Vilho lukee taas Jean-Marc Fanfaronin elämäkertaa. Ranskalaisfilosofi lähti Espanjaan 1937, eikä matka ollut lainkaan yksinkertainen. Sisällissota oli jo täydessä käynnissä ja liikkumisessa oli omat haasteensa. Fanfaron päätyi pian muiden muukalaisten joukkoon ja hän vietti paljon aikaa ulkomaalaisten sotareporttereiden kanssa, erityisesti muutaman amerikkalaisen valokuvaajan seurassa.

Pääosa ulkomaalaisista oli tasavaltalaisten puolella ja enemmän tai vähemmän vasemmistolaisia suuntautumiseltaan. Asetuttuaan Espanjaan Fanfaron tajusi hyvin pian sen, ettei hän osannut lainkaan piirtää – koko piirtämisjuttu olikin ollut hetken mielijohde. Sitä paitsi sodasta raportoitiin valokuvien ja kirjoitusten avulla, piirrosten aika sanomalehdissäkin alkoi olla ohi. Kirjoittaahan Fanfaron osasi ja pian hänen tekstejään alkoi ilmestyä ranskalaislehdissä.

Puolitoista vuotta Fanfaron seikkaili Espanjassa, liikkui tasavaltalaisten kirjavassa joukossa ja kirjoitti lehtiin. Sotatoimiin hän ei osallistunut. Fanfaronin viesti oli pääasiassa aina sama: Kriisi voi levitä koko Eurooppaan ja Saksa on vahva ja fasistit häikäilemättömiä. Ranskassa raivostuttiin. Fanfaronia pidettiin epäisänmaallisena, saksalaismielisenä ja paniikin lietsojana. Monet kirjoittivat vasta-artikkeleita, joiden mukaan Fanfaron aliarvioi Ranskan sotilaallista voimaa ja modernien linnoitusrakennelmien vahvuuksia. Osa kirjoittajista piti Espanjassa toimivaa taiteilijaväkeä pohjasakkina, tasavaltalaisia hännystelevänä, epäilyttävänä irtolaisjoukkona. Totta olikin, että aika Espanjassa oli filosofille yhtä seikkailua. Sotatoimien ja raakuuksien seuraamisen sivussa juhlittiin paljon, ystävystyttiin ja rakastuttiinkin.

Francolaisten saadessa maan vähitellen haltuunsa vierasmaalaiset alkoivat paeta ja Fanfaroninkin oli kadottava. Hän palasi Ranskaan, Pariisiin ja piti aika lailla suunsa kiinni seuraavat kuusi kuukautta. Hänen analyysinsä nykyaikaisesta sodasta oli kuitenkin hyvin oivaltava. Fanfaronin päätelmän mukaan Espanjassa lentokonein käytävä "iskusota" voi olla esisoittoa maassa käytävälle, nopealle taistelumuodolle,"jossa koneiden vauhti ja jylinä peittävät rintamalinjat ja miehet alleen."

Pikavauhtia kirjoitettu näytelmä "Suljetut rajat" sai ensi-iltansa jo kesällä 1939. Se kertoi Espanjan sisällissodasta tasavaltalaisten silmin, mutta juoneen kuului myös rakkaustarina ulkomaalaisen vapaustaistelijan ja espanjalaisnaisen välillä. Näytelmässä kuvattiin seksiä ja sotaa rinnakkain, molempia yhtä häpeilemättä. Kohu oli taas valmis, mutta näytelmä ei olisi voinut saada parempaa mainosta. Suljetut rajat  toi Fanfaronille myös taloudellista voittoa ja hän pystyi nyt keskittymään ajatteluunsa ja kirjoittamiseensa täysin rinnoin.

Syyskuun 1. päivänä 1939 Saksa hyökkäsi Puolaan. Jean-Marc Fanfaron julisti "hamstraavansa shamppanjaa, konjakkia, vehnäjauhoa ja sokeria, sillä saksalainen olisi jouluna jo Pariisissa". Älykköpiireistä aina isämaallisiin tahoihin asti kaikki raivostuivat ja Fanfaronia pidettiin – jälleen kerran – halpamaisena suunsoittajana. 

4. Synkkiä pilviä Belgiassa, Pariisissa vielä aurinkoista

Vilho ei havahdu puhelimensa surinoihin, mutta herää lopulta siihen, kun Annikki lähtee asunnosta lähileipomossa käymään.

Suihkun jälkeen Vilho pääsee aamiaispöytään ja katsoo puhelintaan epäuskoisena. Velipoika on laittanut viestejä, samoin Antero. Heti käy selväksi se, että Brysselissä on tehty pari pahaa attentaattia. Terrorismi ei väisty näemmä millään taka-alalle tällä matkalla. Koska Annikki on tuonut tuoreita sarvia ja pöydässä on myös maitokahvia, päättää Vilho viettää aamiaisen loppuun ilman tiedostusvälineitä. Pojille pitää kuitenkin naputella vastaukset ja kiittää viestinnästä.

Televisiossa on yksi uutisaihe, samoin tietysti verkkosivuilla on vain yksi vaihtoehto pääuutiselle. Brysselin lentokentällä on räjähtänyt, ilmeisesti American Airlinesin check-inin tuntumassa. Toinen isku on tehty metrossa, molemmat lienevät itsemurhapommeja. Iltapäivän raporteissa puhutaan jo 34 kuolleesta ja reilusta sadasta loukkaantuneesta.

Vilhoa raportit hirvittävät senkin tähden, että Pariisi voi hyvinkin olla seuraava kohde. Samalla päässä pyörii ajatus siitä, että Äiti saattaa kotona olla kohtuuttoman huolestunut poikansa vaelluksista vaarallisessa maailmassa.

Arkeen on kuitenkin palattava ja Susivuoret pistäytyvät kauppareissullaan viereisellä Pére Laichaisen hautausmaalla katsomassa vain muutaman monumentin. Tänään vilkaistaan Alfred de Musset'n, Rossinin ja Hausmannin haudat. Hautuumaan puissa on nokivaristen lisäksi ainakin neljä vihreää papukaijaa. Sää on muuttumassa lämpimäksi auringon paistaessa.

Muutaman korttelin päässä käydään täydentämässä varastoja Lidlin tarjonnalla. Vilholla on runsaasti viiniputeleita ja pieni pullo Pastista. Annikki löytää Grenoblen kuuluisia saksanpähkinöitä irtotavarana. Kylmäaltaassa on tarjolla 1,4 kiloa simpukoita kuorineen, hinta viiden euron tietämillä. Ranskalainen grillattu kana maksaa 3,5 euroa kilo ja sellainen poimitaan kokonaisena matkaan. Arkinen Lidlinkin tarjoaa villisikapaistia, strutsinlihaa ja käsittämättömän hyvännäköisiä kylmäkakkuja. Annikki esittelee Vilholle mauritiuslaista mini-ananasta, joka on uskomattoman sievä ja tuoksuu hyvältä.

Reppu selässä heiluen palataan asunnolle. Auringossa alkaa olla jo kuumakin. Asunnolla Vilho maistaa oliivisekoitusta ja Lidlin vakiovalikoiman suolaamattomia, paahdettuja maapähkinöitä, joita toivoisi kotimaankin valikoimaan. Lasissa on Kronenbourgin olutta. Annikki on mennyt lepäämään. Verkosta on pakko katsoa myös terrorismiuutisia ja pakko on kai pysyä tapahtumista ajan tasalla muutenkin. Miten ihmeessä maailmastamme on tullut tällainen paikka? Koska tämä mielettömyys loppuu?

 Iltapäivän ihmettelyiden jälkeen tehdään taas pitkä pariisilainen kävely aina Seinelle asti ja kuuluisille silloille. Notre-Dame kierretään ja kuvataan jälleen kerran. Väkeä on paljon liikkeellä, mutta niin on myös poliiseja ja santarmeja. Hälytysajoneuvojen ääni kuuluu vähän väliä ja Seinen rantaa ajaa 15 poliisiauton saattue kovaa kyytiä.

Pont Neufilla Susivuoret odottelevat yli seitsemään asti auringon laskemista ja Eiffelin valojen syttymistä. Lopulta sitä ei jakseta odottaa, sillä kotiin on vielä kilometritolkulla käveltävää. Kaduilla onkin vipinää, baarit ja etenkin niiden ikkunaterassit täyttyvät nuoresta väestä. Eiffel-tornin valot palavat tänään Belgian väreissä. Belgiassa on edessä kolmen päivän maansuru. Ranskassa pidetään hyvin tärkeänä sitä, että Belgialle osoitetaan myötätuntoa ja tukea. Pariisissa valmiustasoa on nostettu ja poliisijoukkojen määrää on lisätty. Belgian hälytystaso on jo terrorin osalta korkeimmalla tasolla.

Illalla syödään kanaa ja ollaan rauhallisesti.

3. Maanantaikävely Seinelle ja muuta vetelehtimistä

Brysselin terroristi-iskujen takia tämä kirjoitus alkoi alun perin näin näin ja tiistai julkaistiin ensin:
Tähän tulee piakkoin tarinaa Vilhon maanantaipäivästä, mutta maailmantapahtumat ehtivät jälleen kerran kaiken edelle ja siksi teksteissä hypätään hetkeksi suoraan tiistaihin.

***

Päivällä Susivuoret tekevät pitkän kävely- ja kauppareissun kaupunginosassaan. Tämäkin vaellus vie osittain vanhoille tutuille aukioille ja kaduille. Ihmisiä, vilinää ja kaupunkikuvaa katsellaan ja samalla silmäillään hyviä ruokakauppoja, pikkuisen myös tiedustellaan ravintoloita. Kaupunkikuvaan on kymmenessä vuodessa ilmestynyt paljon sushipaikkoja, joista ei aiemmin ollut juuri merkkiäkään. Sama trendi kuin Suomessakin, siis, vaikka monet villitykset häviävät Ranskasta jälkiä jättämättä ja jalansijaa saamatta.

Köyhää väkeä näkyy enemmän kuin aiemmin, vähän sellaista nukkavierua kansaa ja sitten oikeita kerjäläisiä. Vuonna 2006 kaduilla oli valkoihoisia pultsareita, osa asui kaduilla teltoissa, jotka hyväntekeväisyysjärjestö oli lahjoittanut. Nyt kulmissa on romanialaiskerjäläisiä ja nurkkauksissa asuu ryysyjensä ja pahvivuoteidensa kanssa osatonta väkeä. Vanhuksia tuntuu kaduilla olevan paljon, moni heistäkin on sangen kulahtaneessa vaateparressa ja parillekin papparaiselle tekisi mieli kertoa saippuasta. Vähän vilkkaimmilla paikoilla on sitten nuorempaa ja menestyneempää väkeä, trendikkäämpänä ja kiireisenä.

Kaupungin koko tekee taas vaikutuksen. Suuret kadut ovat kuin loppumattomia ja kun ne viimein päättyvät valtaville aukioilla, lähtee sieltä neljä–viisi samanlaista valtakatua ja alkaa taas loputon määrä baareja, ravintoloita, liikkeitä ja leveää jalkakäytävää. Autoja on paljon, metroasemia kaikkialla, lehtikioskeja ja ranskalaisterasseja pyöreine pöytineen ja rottinkituoleineen. Liikenteen melu on paljon kovempi kuin Vilho muistikaan.

Lounastauon ja lepäämisen jälkeen tehdään toinen kaupunkikävely. Sille tulee matkaa 6,7 kilometriä, Vilho pistää nimittäin sporttimittarin puhelimesta päälle. Seinen ranta saavutetaan Lyonin rautatieaseman jälkeen. Siellä on niin kova meteli, että sillalta vain kuvaillaan vähän Notre-Damen suuntaan ja ihmetellään vastakkaisella suunnalla olevia moderneja, valtavan suuria bisnesrakennuksia. Sitten taas kilometrejä jatkuvalle avenuelle.

Asunnolle palataan Annikin jo kovasti valittaen kipeää polveaan. Kaupasta poimitaan vielä jotain pientä evästä. Vilho tarttuu 68 senttiä maksavaan Harissa-tuubiin ja katselee muitakin tulisia kastikkeita innoissaan.

Kotona Vilho syö pikkuisen tabouléta ja salaattia. Taboulé on kaikkialla Ranskassa saatavaa edullista valmisruokaa. Virallisesti taboulé on kai bulguuria, mutta Vilho nimittää ruokaa cous-cousiksi. Kaupan valmiiksi keitetyt tabouléet ovat maustettuja ja Vilhon suosikki on oriental-maku – kevyen pikantti, yrttimausteinen ja mintulla viimeistelty cous-cous on melkein aina saanut kaverikseen rusinoita, jotka ihme kyllä sopivat annokseen hyvin. Taboulé syödään yleensä kylmänä, mutta Vilho pitää annoksensa mikroon. Kun puoli kiloa tabouléta maksaa yleensä euron, ei täällä viitsi pääruokansa kaveriksi paljon riisejä keitellä.

Myöhemmin illalla Annikki taikoo keittiöstä pihvit ja niiden kanssa nautitaan Minervois'n punaviiniä. Syrahista ja Grenache'sta valmistettu viini on pehmeää ja miellyttävän mausteista. Vilho on häärinyt iltaisin Bordeaux-viinien kanssa, mutta kokeilee välillä vähän muitakin alueita. Monet Bordelais-viinit ovat vahvoja ja vaihtelu tekee hyvää. Annikki on löytänyt Savoijin valkoviinit ja ne ovatkin olleet erittäin hyviä, maukkaita mutta raikkaita. Illalla muistellaan matkoja ja katsellaan suuresta ikkunasta pimeää Pariisia.

2b) Pariisilainen palmusunnuntai vilhomaiseen tapaan – Fanfaron käynnistää koneet

Vilholle tyypillinen iltapäivä sujuu vuoteessa kyljellään ja sitten sohvalla punaviinilasin kanssa. Fanfaronin elämäkerta suorastaan kuluu käsissä ja kaupunkilomaa vietetään lähes täysin sisätiloissa. Mutta pienen ulkoilun Vilho kyllä suorittaa. Asunnolla on nimittäin aikaa pohtia ilmansuuntia ja tehdä perusteellinen paikantaminen sekä talolle että ikkunanäkymälle. Levitettyään kartan Vilho onkin vakuuttunut siitä, että kaikkien maamerkkien kummisetä, Eiffel-torni, voi näkyä tännekin, kaupungin toiselle puolelle.

Sanoista tekoihin: Ja niin Vilho kiskaisee ranskalaisen parvekkeen auki ja keikkuu hetken kuudennen kerroksen ikkunakaidetta vasten. Toden totta, kaukana näkyy kuin näkyykin Eiffel-tornin kärki ja varpaille noustessaan hän voi nähdä häivähdyksen tornin tyypillisestä muodosta. Onneksi Annikki ei ole näkemässä tätä keikkumista! Rapsakan ulkoiluretken jälkeen Vilho palaa sohvalle, ranskalaisajattelijan elämäntarinan ääreen. [Aikanaan Vilho joutuu kyllä sen verran havaintojaan tarkentamaan, että Eiffelin kärki jää kuin jääkin viereisen talon taakse, sillä yöllä tornin voi paikantaa kiertävästä valonheittimestään. Havaittu torni on kenties ollut kirkontorni].

***

Jean-Marc Fanfaron teki läpimurtonsa 25-vuotiaana kirjoittamallaan teoksella "Oleminen, arvokkuus" (1937). Teos valmistui vuonna 1935, mutta Fanfaron riitaantui kustantajansa kanssa painokoneiden jo ollessa valmiina. Julkaisuseikkailuun meni pari vuotta ja vasta kolmas kustantamo, italialainen Manuzio toi kirjan julkisuuteen. Aiemmin kustantajariidat ovat jääneet hieman epäselviksi, mutta elämäkerran mukaan  koko selkkaus alkoi ilmeisesti täysin viattomasta ravintolakeskustelusta. Fanfaron oli päivällispöydässä kustantamon johtajan, herra Mongardin kanssa – tarkoituksena oli juhlistaa teoksen julkaisua – mutta alkuruuan valinta johti ensin sanasotaan ja sitten ilmiriitaan. Illanvietto ei koskaan edennyt pääruokaan asti, eikä sen enempää teoksen julkaisemiseenkaan. Välit kustantamoon katkesivat täysin 30 vuodeksi.

***

Vilho hämmästelee Fanfaronin seikkailuja mutta keittiöstä tulee niin houkuttelevaa tuoksua, että hän päättää selvittää mitä ihmettä Annikki siellä puuhaa. Mustarastas laulaa sisäpihan tuijassa aivan kuin kymmenen vuotta sittenkin. Ilta hämärtyy ja palmusunnuntai etenee miellyttävän rauhallisesti.

***

Fanfaronin kirja aiheutti suunnatonta kiinnostusta filosofipiireissä. Sen heideggerilaisista lähtökohdista kohistiin kahviloissa, vaikka vanhat parrat pitivät uutta ajattelijaa pinnallisena ja "liian saksalaisena".  Fanfaronin maine oli rakettimaisessa nousussa. Silloin pariisilainen sankarimme ilmoitti lähtevänsä Espanjaan, tekemään  piirroksia sisällissodasta. Nousi tietenkin kohu ja Fanfaron sai lopulta potkut lehtorin virastastaan Sorbonnessa. "Raportoin vuosisatamme tärkeintä kamppailua", julisti Espanjaan lähtevä Fanfaron. Raivostuneet kriitikot pitivät filosofia kiihkoilijan tai typeryksenä.

***

Annikki on valmistanut kaniinia keittiössä. Ruoka on kerrassaan erinomaista. Kerta toisensa jälkeen Vilho jaksaa hämmästellä vaimonsa kykyä loihtia vieraassa keittiössä huippuaterioita paikallista tarjontaa kunnioittaen. Lähelläkin voi yllättyä, vaikka se toisinaan on matkan takana. Ja niin on totta sekin, että Pariisin tärkein nähtävyys on tuttua tutumpi: Vilhon loppumaton rakkaus omaan Annikkinsa.

2. Tutuilla paikoilla – ja Bataclan, joka kuitenkin lienee pakko mainita

Siitä on todellakin kymmenen vuotta, kun Susivuoret viettivät kuukauden täällä yhdennessätoista kaupunginosassa. Vilhon päässä on kuitenkin enemmän ajatuksia ensimmäisen vuorokauden kokemuksista kuin vanhoista muistoista. Ensimmäinen päivä ulkomailla on aina tavallaan vahvin ja merkittävin, sitten alkaa sopeutuminen ja mukautuminen eivätkä asiat enää pistä silmään niin vahvasti. Siksi aamukahvin jälkeen Vilho käyttää tovin sen miettimiseen, mitä tällä kertaa on jo nähnyt huolimatta siitä ettei missään ole vielä edes käyty.

Eilinen vierailu kaupunginosan Lidlissä oli kiinnostava. Kaupassa väki oli osittain hyvin köyhää, kaikkiaan vahvasti niin sanottua tavallista kansaa ja osittain myös laitapuolen kulkijaa. Nuoriso haki hieman halpaa juhlajuomaa viikonloppua varten, samoin muutama hampuusi – kaikkiaan siis tutun kotoisaa menoa. Kassaneidit olivat etupäässä mustia ja asiakkaissakin oli paljon afrikkalaistaustaista väkeä. Meno kaupassa oli siistiä ja mutkatonta.

Kadulla on vilinää ja Vilhon tunnelmat ovat hieman kuin kotoisassa Kalliossa. Väki on monen kirjavaa ja osittain myös kertakaikkisen nuhjuista kaupunkiväestöä. Kaikki mitä näkyy, huokuu sanaa "urbaani"– metsät ja pellot ovat täältä yhtä kaukana kuin taivaan satelliitit. Annikki kipaisee vielä FranPrix-markettiin hakemaan patongin ja palaa kaupasta Chablis-valkoviinillä varustettuna; laukusta pilkistää patongin kärki, joten leipääkin on saatu. Vilho havahtuu tarkkailutoimistaan kadulla ja matka asunnolle alkaa. Kulmaravintolan edessä ranskalaismies komentaa koiraansa odottamaan ovella, mutta melko pian koiralle tulee leikkikaveri kulman takaa ja kiusaus juoksennella liikkeen edessä kimpassa osoittautuu liian suureksi. Isäntä säntää ulos brasseriesta ja komentaa koiran takaisin oven suuhun. Pentu näyttää katuvalta ja asettuu paikallensa uudestaan. Vilhoa naurattaa. Nuori nainen painelee napit korvissa lenkille pitkin katua ja Vilho miettii mielessään, missä ihmeessä tyttö aikoo juosta tässä katuviidakossa. Vilinä jatkuu ja Susivuoret katoavat sivureittiä pitkin omalle asunnolleen. Menneen illan mietinnöistä Vilho palaa kuitenkin tähän päivään, kun kahvikin kupissa loppuu.

***

Tänään on vuorossa sunnuntaiohjelmaa ja hyvin maltillinen kävelyretki tutuille paikoille. Hautausmaan kupeessa katsotaan tarkemmin kirkko, joka näkyy näyttävästi Susivuorten asunnon ikkunasta. Notre-Dame du Perpétuel Secours on tavanomainen mutta jylhä kaupunkikirkko, rakennettu 1800-luvulla. Kirkossa on palmusunnuntain jumalanpalvelus ja tupa on aivan täynnä. Susivuoret seuraavat hetken kirkonmenoja ja jatkavat sitten matkaa entisen asuntonsa suuntaan.

Kymmenen vuoden takaisen asuinpaikan tarkastelu on melkoinen nostalgiatrippi. On oikein mukavaa katsella vanhoja, hyvinkin tuttuja paikkoja, taannoista kotiovea ja lähikauppoja, kulmakunnan liikeeitä. Mielenkiintoista on huomata sekin, miten jo kymmenessä vuodessa yksityiskohdat katoavat mielestä – nyt on miltei mahdotonta tunnistaa sellaisia liikehuoneistoja, joissa toimijat ovat tällä välin kokonaan vaihtuneet. Tuolloin käytetyn pikapesulan tarkka sijainti ei enää ole itsestään selvää, mutta jossain tuossa se toimi, viittoilevat Susivuoret toisilleen.

Muutaman minuutin matkan päässä vanhasta asunnosta tullaan Square du Bataclanille. Vaikka Bataclanin iskujen pääepäilty on juuri kiinniotettu Brysselissä, Vilho ei mielellään tästä aiheesta puhu. Hiljaiseksi menee mies myös Bataclanin konserttipaikan edessä. Eipä Vilho pahemmin ole Suomessa siitä puhunut, että järjettömät iskut tuntuivat yhtä pahalta kuin Suomeen olisi isketty. Ei Vilho ranskalainen ole, mutta sen verran eurooppalainen, ettei Pariisin terroritekoja voinut sillä kuitata että Suomessa ollaan turvassa ja kaukana, jotenkin kokonaan sivussa. Nyt juuri ei tunnu yhtään kaukaiselta, eikä tuntunut iskujen aikanakaan. Sen verran umpihullut asemiehet tallasivat Vilhon karttakirjalle, että tapaus tuntui pirun pahalta, liiankin läheiseltä. Samalla tavalla henkilökohtaiselta tuntuvat Suomeakin koskevat historialliset tapahtumat, vaikka ne olisivat tapahtuneet ennen Vilhon tai jopa hänen vanhempiensa syntymää. Toisissa tapauksissa henkilökohtaisuus syntyy tuttujen paikkojen kautta, kuten Pariisissa. Yhtä kaikki löytyy kosketuspinta ja yhteys; ja se tuo lähelle tapahtumat tunnelmineen ajan ja matkankin takaa.

Vielä kymmenen minuuttia kävelyä ja edessä on Place de la République. Tasavallan monumentilla on satoja kynttilöitä, kylttejä, viestejä ja julistuksia. Pääsanoma iskulauseissa on kuitenkin yksinkertainen: Rauha ja Pariisi voittavat lopulta. Vaikka patsasryhmä on jalustoineen muuntunut tällä kertaa iskujen uhrien muistoalttariksi, niin vihaa tästä paikasta ei voi aistia. Surullisen tunnelman päällä lepää jotenkin vahvana se henki, että tämäkin kriisi selätetään.

Hiljainen Vilho on koko ajan tiennyt sen, ettei terrori-iskuja voi näissä vaellustarinoissa väistää sen enempää kuin vanhoilla kunnailla käymistäkään. Pohjimmiltaan ajatuksena on se, ettei Vilho halua antaa iskujen tekijöille ja heidän teoilleen yhtään enempää palstatilaa kuin on pakko. Näitä miettiessä ja tuttuja, pitkiä katuja astellessa Vilho pistää pikkuhiljaa pistettä näiden veritekojen pohdinnoille.

***

Iltapäivällä Vilho keittelee pastaa ja lounaan jälkeen hänet tavoittaa suomalaismiesten tutusta ajanvietteestä, lattian moppaamisesta. Asunto on toki siisti, mutta lattialla on kevyt kerros pölyä. Sukkaisin liikkuva Vilho moppaa kevyesti huushollin lattiapinnat ja sukankuluttaminen sujuu asunnolla sitten mukavammin.

Tänään vietetään pyhäpäivää hyvin vapaassa ja rauhallisessa hengessä eli oikeastaan mitään ei tehdä. Pelejä voi seurata vähän internetistä ja aika tovi vierähtää myös vuoteessa päivälevolla. Pariisin taivas on yhä harmaa, mutta Vilho on jotenkin täysin varma, että sää on pikkuhiljaa paranemassa.

1. Pariisiin, Pariisiin jälleen kerran

Maaliskuun puoliväli näyttää parhaita, vaikkakin talvisia puoliaan. Helsinki-Vantaalla on kirkas lauantaiaamu ja lumi hehkuu puhtaanvalkoisena aamuauringossa. Maahan on tullut pakkasjakso ja korkeapaine hallitsee säätä.

Kylmää sääjaksoa erikoisempi ilmiö on se, että Vilho on loungessa ja painii innokkaasti moniviljasämpylän kimpussa. Annikki sormeilee Prosecco-lasiaan, Vilho Marimekon kahvimukia. Miksi ihmeessä virkailijat ovat päästäneet Susivuoret loungeen?

Annikki on taannoin järjestellyt hieman lentopisteitä ja tästä on ollut seurauksena pariskunnan lennon kohottaminen bisnesluokkaan. Kaksikko on kuitenkin ollut niin rennosti liikkeellä pisteineen, että lounge-mahdollisuutta on ajateltu ensimmäisen kerran vasta kenttäbussissa. Siinäkin vaiheessa lapsellinen Vilho on ollut enemmän innostunut bisnesluokan tuomasta priority-turvatarkastuksesta. Mutta niin vaan matkalippuna toimiva paperinpala on kelvannut lentokentän loungen päästötodistukseksi ja kohtapa Vilho jo kokoaa nakkeja ja munakasta kulmikkaalle – ja aivan liian pienelle – desing-lautaselle.

Sämpylä on hyvää, mutta toisen leivän jälkeen pitää jo lähteä portille. Kerrankin kentälle on tultu sopivasti, eikä aivan liian aikaisin. Pian pariskunta on jo koneessa ja istuu toisella rivillä katsellen muuta matkustavaa kansaa, joka ohi vaeltaa. Bisnesluokassa on viisi ihmistä ja tarjoilu pelaa.Vilho syö jugurttia, täälläkin munakasta ja pienen sarven. Myöhemmin kun tarjottimista on päästy, Annikki tilaa shamppanjat ja sitten Vilho mahtuukin jo kaivamaan tietokoneensa ja muut romunsa esille.

Pariisi. Kaupunki on tuttu, mutta aina kiinnostava. Vuoden aikana terrorismi on tehnyt hallaa paikkaan liittyville mielikuville, mutta vuosihan on kaikkiaan ollut raskas koko Euroopalle. Susivuoret ovat menossa kaupunkilomalle ja tällä kertaa on tarkoitus myös lepäillä. Pariisissa on se hieno puoli, että siellä on lystikästä vain olla ja lomailla, mutta tarvittaessa tekemistä ja nähtävyyksiä löytyy loputtomasti.

***

Lentokoneessa on sopivasti aikaa lukea. Vilhon matkakirjana on pariisilaisen filosofin elämäkerta. Jean-Marc Fanfaron (1910-2000) oli vuosisatansa merkittävämpiä ranskalaisajattelijoita ja melkoinen persoona muutenkin. Jäyhää Vilhoa on aina kovasti innostanut Fanfaronin rohkea, räiskyvä ajattelu. Pariisilainen oli usein ristiriitainen lausunnoissaan. Hän oli välillä erittäin vaikeaselkoinen, toisinaan sitten hyvinkin suorasukainen, mutta aina hänen mielipiteistään syntyi hälyä ja julkista keskustelua. Jean-Marc Fanfaronin elämäntarinakin on täynnä rikkaita vaiheita alusta loppuun asti. Vilhoon tämä kaikki tekee suuren vaikutuksen ja niinpä hän tarttuu elämäkertaan täynnä harrasta ihailua ja silkkaa intoa.

“Ainoastaan saksalainen saa kirjoittaa elämäkertani, mutta se on tehtävä englanniksi”, julistaa kirjan takakansi ranskalaisfilosofin määräystä teoksen laatimisesta. Poikkeuksellisesti Fanfaron perustelee vaatimuksensa: “Saksalainen ymmärtää parhaiten ajatteluani, koska sen juuret ovat  saksalaisissa filosofiassa. Mutta englanti on se kieli, joka tekee tästä kaikesta riittävän ymmärrettävää.”  Elämäkertaa voidaan pitää Fanfaronin viimeisenä suurena siirtona, vaikka pariisilainen on ollut jo pitkään haudassa. Siinäkin hän noudattaa kehittämäänsä  “salaperäisen suorasukaisuuden” lakia, ja häivyttää jälkensä  – tässä tapauksessa sen, että hän oli umpiranskalainen kulttuurivaikuttaja. Niinpä pitkän odottaminsen jälkeen virallinen elämäkerta on lopultakin julkaistu. “Sfinksin tanssi” (2015) on saksalaisen yliopistomiehen Karl Nichtbinin suurtyö ja antaa varmasti vastauksen lukuisiin suurmiestä koskeviin kysymyksiin mutta todellakin englanniksi ja Lontoossa julkaistuna.

***

Puolenpäivän jälkeen Annikki ja Vilho pääsevät jatkamaan matkaansa lentokentältä. Pariisin Charles de Gaulle on suuri, kuhiseva lentokenttä. Suomesta tuleva pääsee hyvin nopeasti todella kansainväliseen ja multikulturaaliseen tunnelmaan. Vuorossa on RER-junamatka Pariisiin ja paikallisjunamatka vie Gare du Nordille, niin kuin monen muunkin matkalaisen tie. Sitten vaihdetaan reippaasti metroon ja jatketaan kohti Père-Lachaisen hautausmaan aluetta.

Pariisi on erittäin harmaa, sillä taivas on täysin pilvessä. Lentokentältä tullessa Vilho katsoo junan ikkunasta näkymää. Radan vieressä olevat talot ovat hyvin vaatimattomia, paikoin lähes hökkeleitä. Roskaa ja graffittia on paljon. Hieman kauempana radasta talot ovat hienompia, mutta pääasiassa esikaupunkimiljöö on tasoltaan vaatimatonta. Suuria kerrostalojakaan ei kyllä ole. Amerikkalaisten turistien virta näkyy heti kentällä ja myös junissa. Pariisi vetää kovasti väkeä  rapakon takaa ja on aina vetänyt.

Asunnolla on emäntä vastassa, tutustuminen asuntoon käy pian ja paperiasiat hoidetaan kuntoon. Asunto on hyvä, pohjakaavaltaan sokkeloinen mutta miellyttävä.

Iltapäivän ja illan Susivuoret lepäävät. Kaupassa käydään kahdesti, mutta aikaa jää myös päiväunille. Ilta käytetään muuten taloksi asettumiseen ja ensimmäinen päivä Pariisissa alkaa olla vähitellen hoidettu.