17. Asioita joita et tiennyt Liettuasta, etkä osannut kysyä etkä välttämättä usko nytkään

 Viikon aikana Vilho on huomioinut Vilnaa kahlatessaan asioita paikallisesta elämästä ja tässä on niistä muutama esiin nostettuna, ilman järjestystä, ilman arvolatauksia:

1. Vilna on kansainvälinen, oikeasti eurooppalainen ja turistikaupunki – mutta ei multietninen.

Kansainvälisyys ei tietenkään ole mitään erikoista, mutta hämmentävää on se, minkälainen kielten sekamelska vanha kaupunki on, toki englanti, amerikka,  saksa, venäjä, ukraina hallitsevat, mutta täällä kuulee ruotsia, tanskaa, hollantia ja ties mitä. Suomea kuulee itse asiassa näin keväällä todella, todella vähän. Mutta Vilnassa ei käytännössä ole mustia, ei romanialaisia eikä aasialaisporukoita. Viikon aikana mustia on näkynyt kenties kourallinen, hekin turisteja. Enemmän heitä näkee Suomessa yhdellä kauppareissulla kuin viikossa täällä.

2. Kaupoissa liettualaistuotteet on merkitty lipulla, niin monien muidenkin maiden tuotteet

Erinomainen tapa artikuloida se, mitkä ovat paikallisia tuotteita, mitkä monikansallisia tai tunnistamattomia. Pinnat himaan Rimi-ketjulle ja muillekin Liettuan kaupoille. Juuri tätä me tyhmät turistit tarvitsemme ja Vilhokin vaihtoi oitis herkkukurkkunsa vähän kalliimpiin ja paljon parempiin liettualaisiin, kun hyllyn hintalappu kertoi hinnan lisäksi alkuperämaan. Niinpä Vilho pääsi ihailemaan myös IKI-kaupassa Suomen lippua, kun hyllyn ylimpänä komeilivat Finlandia-vodkat.

3. Liettua/Vilna rakastaa Ukrainaa

Täällä kaduilla on ikkunoissa ja parvekkeilla Ukrainan lippuja. Seinillä on kylttejä, jotka kehottavat näyttämään Ukrainan värejä. Jugurttipurkissa on tarra Ukrainan väreissä, suurlähetystöt on koristeltu Ukrainan väreillä. Bussit julistavat ystävyyttä Ukrainalle digiteksteissään, joissa numero kerrotaan. Presidentin linnan istutukset ovat keltasinisiä, samoin pylväikön kankaat. Sama toistuu teatteritaloilla, kulttuuri-instituutioissa, graffiteissa ja aivan kaikkialla. Telkkariohjelmassa näkyy Ukraina-tunnus logona. 

4. Liettualaiset eivät osaa roskata

Totta se on. Vilhon rakastamassa Italiassa roskaamisen taito on viety huippuunsa, espanjalaiset ja ranskalaiset jäljittelevät sitä miten osaavat, mutta on mahdollista että roskaaminen keksittiin Egyptissä ja sai nykyisen muotonsa Kreikassa – molemmat maat ovat roskaamisen suvereeneja huippuja edelleen, silti italialainen roskaaminen on kenties aina askeleen edellä – jos ei määrässä, niin tyylissä.

    Liettuassa kadut eivät ole koiranpaskassa eikä roskia ole oikein missään. Vilhon tutkimat kaupungin lähiluontokohteet ovat olleet liki roskattomia. Ei ole autonromuja, ei pulloja eikä vanhoja betonimyllyjä, jääkaappeja tai rakennusjätteitä pajukossa tai loputtomia muovisia vesipulloja, kolatölkkejä tahi puoliksi maatuneita jätesäkkejä.  Kaupunki on tietenkin rosoinen, eihän tämä mitään Itävaltaa ole, mutta siistiä on ja ilman mitään pingottamisen tunnetta. 

5. Vilnassa ei ole läskejä omasta takaa

Tuotahan ei voi tietenkään sanoa ääneen tahi kirjoittaa ns. paperille, mutta tämä kansa on normaalipainoista jostain Herran ihmeen syystä. Tottahan toki Vilna on fiksujen nuorten naisten aluetta (se on: yliopistokaupunki) ja täällä on varmasti melko kaunis otos koko maasta + melkoinen porukka ulkomaalaisia opiskelijoita. Mutta väki on sutjakkaa, joskus muodokasta ja etupäässä normaalipainoista, laihojakin on koko joukko. En kommentoi sen enempää turisteja, heidät punnitsee lentoyhtiö.

6. Kakkuja, kakkuja, kakkuja

Sivistyskansat pyörittävät kahviloita, kahviloissa tarjotaan kunnon kahvia – ja leivoksia (siinä sivussa tehdään filosofiaa, kulttuuria, musiikkia, taidetta ja mitä näitä turhia humanistijuttuja nyt on). 

    Suomessa leivoskulttuuri kuoli joskus, eikä ollut massiivinen eläessäänkään – tukehtuiko peräti kuivaan baakelsiin. Ruotsissa leivokset ovat kunniassaan, Venäjälläkin. Mutta kun Suomesta mennään veljien keskuuteen ja etelään, leivoskulttuuri vain kohenee. Virossa on kahvila/leivoskulttuuria tosissaan, Latviassa yhä enemmän ja vahvemmin – mutta Liettuassa leivokset vaihtuvat kakuiksi ja senttimetrit vitriineissä metreiksi. Maxima-marketissa kakkutiski oli suomalaisen Cittarin lihatiskin pituinen. Kakkuja on lähikaupassakin pakattuna enemmän kuin pikaruoka-aterioita. 

7. Hymyillään kun tavataan ja katsotaan silmiin

Vilholla on toki oma harmaa charminsa, imago eksyneestä, urbaanista lintumiehestä, joka voisi jossain kanavan 14 päivämainoksessa kaupitella jäähtynyttä pikakahvia sisilialaisena erikoisuutena imuriinsa tympääntyneille rouville. Tästä huolimatta vilnattaret katsovat Vilhoa silmiin kadulla, väläyttävät toisinaan dramatiikkaa ja ovat muutenkin uuvuttavan kauniita (sori, toki kunditkin toimiin näin, kai). He myös nauravat paljon, kaunista naurua, joka on oikeastaan tirskuvaa hymyä; ilmeeseen puettua iloa, kevyttä kuin shamppanjan kuplat, sievää kuin kevään ensimmäiset keltavuokot.

    Mainitaan sekin, että Vilho rakasti keskustan Rimin myyjää, joka oli kunnon vanhan liiton tylyttäjä, miltei sanaton, hymytön ja ilmeetön mimmi, joka ei liikaa piiloitellut vitutustaan. Tänään hän oli vapaalla, ja tilalla oli symppis, lässyttävä ja palveleva, asiallinen iso mies – iltapäivän ostoreissu oli tietysti pilalla. Tylymimmi sai kuitenkin Vilhon tuntemaan itsensä nuoreksi – siis 30-40 vuotta nuoremmaksi. Muistoja tuli 1990-luvulta ja vuodesta 1981, maista joita on vielä ja jota ei ole enää. Jos tarvitaan selityksiä, kysykää kommenteissa.

8. Vilnatteret imevät ahnaasti sähkötupakkaa

Totta se on, nämä upeat urbaanit kaunottaret tupsuttelevat sähkötupakkaa ahkerasti. Paikallinen tuotanto tarjoaa melko laajasti sähkötupakkaa, joka on laitteena tuollainen 15-20-senttinen putki, joka ei ole huulipunaa paksumpi, kynämäinen instrumentti. Sitä on aika sievä tuprutella kävellessä siisteillä, kivetyillä keskustan kaduilla – siis aivan huomaamaton – oikeastaan tyylikäs – elementti. Vähän kuin katsoisi kännykkää, tai korjaisi hiuksia. Poissa on myös röökaamisen sottainen elementti, räkiminen ja teinimäinen köhiminen. (Markkinamiesten paikka helvetissä on muuten kehällä 192 – jäsenkortit, edut tai bonukset eivät valitettavasti ole voimassa, valittaa voi ja varmaan myös pikku pakko,  päätös on ikuinen).

    Neidit siis tupruttelevat, mutta lisäksi poltetaan muutenkin. Äijät vetävät perinteistä röökiä, toisinaan tuoksu on kuin pahimmasta mahorkasta. Muut käärivät itse, varmaan vähän yliopistolainen juttu, mutta erikoisia savuja kaupungissa liikkuu ja pienet pillimäiset savukkeet ovat yleisiä. Pojatkin hamuavat sähkötupakoita, toki. Hoitakaapa porukat tämäkin vielä kokonaan pois, niin olette Euroopan huipulla.

9. Maskit

Ei käytetä missään. Ei kukaan. Pari pelleä turistia. Muut. Ei. Vilho kaupoissa.

16. Huoltohommia, katukävelyä ja pyykkiäkin: Gediminas-kierros ja safkallakin

 Asunnolle tuntuu olevan loputon matkan ja päivämatkasta tuleekin reissun pisin kävelyurakka.  Keli on kuitenkin oikein mukava, joten mikäs tässä on tallustaa määrättömästi kohti vanhaa kaupunkia, ehkä poiketa kauppaa ennen kotia. 

    Lopulta Vilho on sen verran väsynyt, että painelee suoraan asunnolle, jonne polku toki viekin sopivasti. Ensimmäisen päivän hankintana jääkaapissa on erikoiskolmioleipä, ja se pistetään nyt naamaan. Olutta on tarjolla ja Vilhokin alkaa elpyä seikkailustaan.  

    Vilho pesee pyykkiä, sillä asunnossa on jämäkkä Whirlpool-merkkinen pesukone, joka alkaakin heti hommiin ilman turhia pulinoita. Pyykkiä on totisesti vähän, mutta tänään olkoon huoltopäivä, tuumaa Vilho. Pesuaineena toimii liettualainen käsinpesuaine, siis ihan kunnon saippuapalikka, josta Vilho ottaa pyykkiinsä pieniä paloja. Luonnonmateriaaleista valmistettu pesuaine osoittautuukin maanmainioksi suovaksi.

    Pienen siivoilun jälkeen Vilho käy Rimissä ja täydentää Alita-kuohuviinivalikoimaansa vappua kohden. Myös paikallisia leipälastuja pitää saada lisää, nämä ovat Liettuan vastine Latvian ja Viron valkosipulileiville. 

Palattuaan kotiin Vilho lähtee taas ulos 1837 – ripustettuaan pyykkiä, tiskattuaan ja nysvättyään jotain vilhomaisia juttuja. 

    Pitkähkö kaupunkikierros kaartaa katedraalilsta Gediminas-valtakadulle, jossa väkea tulvii paljon ja aurinko paistaa vieläkin suoraan vastaan ja Vilhon silmiin. Vilho katsastaa ostarin jossa on H&M ja Lidl. Mutta Lidliin ei auta nyt mennä, sillä edessä on vielä ruokakeikka.

    Vilho käy aiemmassa aasialaisperuspaikassa syömässä jonkinlaista kiinalaisruokaa, mutta tämä annos on harha-askel, sellainen perussetti mitä vaikkapa pizzat ovat usein. Vilho syö ihan hyvin, mutta jättää aika paljon friteeratusta osuudesta nokkimatta ja palaa sitten kotiin – sopivan kaupunkikävelyn jälkeen. Illalla askelmittari tikittää 17725 ja siitä saa kilometrejä, kun laittaa pilkun oikeaan paikkaan. Mutta nousuja ja laskuja kello ei huomioi tässä moodissa.      

    Viltsun moodi on kuitenkin keskustelu videopuhelulla Annikin kanssa ja siinä sivussa hän juo kuohuviiniä. Onneksi sessio armaan kanssa ei tunnu työelämän Teams-kokoukselta, sillä katso! – niitä olemme kaikki kokeneet pari vuotta kylliksemme, eikä loppua näy.

15. Jokivarren jytäorkesteri eli syvemmälle joen maisemiin

 Eräiden hieman haastavien siltojen ja liittymien jälkeen Vilho päätyy alueelle, jota voidaan kutsua Belmontas-puistoksi. Tämä on laaja metsäalue raviratoineen ja edelleen kuitenkin Vilnia-joen tuntumassa. 

    Vilho kapuaa metsäalueelle – tämäkin on harjumainen ylänkö – ja kulkee siellä pitkään. Pikkutikkoja on täälläkin, myöhemmin Vilho löytää mustarastaan pesän. Hiljaisuutta rikkovat linnunlaulujen lisäksi ainoastaan taivasta repivät lentokoneet. 

Aikanaan Vilho laskeutuu Belmontas-mäeltä jokirantaan ja kulkee tuota asumatonta vesistön vartta takaisin kaupunkia kohden. Päivä on lopulta aurinkoinen ja Vilho saa hyviä luontohavaintoja. Tässä kohtaa jokea ei voi olla huomaamatta majavien jyrsimiä puita, osa jäljistä tuoreitakin. Nuo veijarit operoivat siis täälläkin, niinpä tietysti miettii Vilho. 

    Jokiranta on siisti, lähes roskaton jä hämmästyttävän koskematon ollakseen suuren kaupungin kupeessa. Liettualaiset eivät roskaa tai riko paikkoja, täällä ei jätetä joka kulmalle romuautoja ja kotitekoisia kaatopaikkoja. Siksi Vilhonkin merkillinen kaupunki-luontoloma toimii ja on kaikkiaan miellyttävä kokemus. 

Lomalla kun on, Vilholla on aikaa väijyä lintuja kunnolla. Mustapääkerttu laulaa puissa komeasti ja Vilho vain odottaa, että saa sen näkyville ja myös valokuvaan. 

    Kiireettömyys on valtavaa ylellisyyttä, niin omituista kuin se onkin. Meillä on rajallinen määrä vuosia, päivä ja hetkiä, mutta silti elämämme hallitseva kokemus on kiire eteenpäin, kiire toisaalle tai vain kiire pois. 

    Kaikkea se Vilho miettiikin – ehkä läsnäolo ja pysähtyminen on helpompaa iloisesti eteenpäin soljuvan joen ääressä, vaatimattomien vesakkojen, lehtien täyttämien varvikkojen kevätaurinkoisessa maisemassa.

14. Bastion – Vilnan linnoitus Vilhon tapaan

 Portin räminän ja lasten kiljumisen viimein herättämä Vilho nousee lopulta pedistään ja valmistautuu torstaipäivään. Edessä on suihku, voimistelut ja muu vilhomainen puuha. 

    Tänään Vilho lähtee syvemmälle Vilnia-joelle. Päivä starttaakin hyvin, kun Susivuori kulkee jokivartta pitkin ja katselee isokoskeloa. Sitten hän muistaa suunnitelman: Tänään piti käydä myös Bastionilla.

    Vilnan linnoitus, tässä vain "Bastion", on korkealla mäellä ja nykyään asuinalueiden kupeessa. Itse linnoitus on kuin muisto 1500-luvulta alkaneesta koko kaupungin muurituksesta. Muurit revittiin pois 1800-luvun lopulla kokonaan, mutta Bastion seisoo paikallaan yhä. Linnoitus on koskettanut suuria uskonsotia, Suurta Pohjansotaa ja muutamia muita kähinöitä. Osapuolina paikallisten lisäksi ovat olleet Ruotsi ja Venäjä. Suomihan oli miesvoimansa osalta mukana Ruotsin sotilasliitossa, ja sai, kuten aina, kärsiä isäntämaan mielipuolisista suurvaltapyrkimyksistä.

    Vilho, tuo historiallisten paikkojen kuljeskelija, puolioppinut lasten ja maalaisten älykkö, ei paneudu linnoitukseen sen tarkemmin, kuin tiukalla valokuvaamisella. Joko paikasta selvitetään perinpohjaisesti kaikki, tai sitten kuljetaan vain turistina ja siristetään silmiä taivaalla hehkuvalle ikuisesti ilkikuriselle auringolle.

13. Aasialaista illalla

 Minne tahansa Vilnassa kulkeekaan, näkee jotain kaunista ja kulttuurikerrosten tuottamaa, tämä on taatusti totta vanhassa kaupungissa. Vilho kulkee nätisti nousevaa tietä Aurora-portille eli kaupungin legendaariselle Ausros vartulle. Portti ympäristöineen on kieltämättä hieno kokonaisuus ja tänä päivänä alue on hyvin siistiä miljöötä. Kaupunginportit ovat hyvin keskiaikainen ajatus ja tuollaisissa, keskiajalla kukoistaneissa kaupungeissa, niitä vielä löytääkin. Roomalaisajan porttejakin toki kaupungeissa on vielä, mutta yleensä se kaupunki on sulanut ympäriltä pois, portti on jäänyt yksin kertomaan ajastaan jonnekin puiston tai talojen laitaan.

Vilho kulkee portista läpi ja pääsee siten "ulkopuolelle".

Tiedusteltu aasialais-vietnamilainen ruokapaikkakin löytyy. Tästähän Vilho juuri kulki maanataina kaupunkiin ja ajatteli, että onpa epämääräistä seutua. Eikä katu mikä hieno olekaan.

    Ruokapaikassa on jotenkin hämärää, tämäkin paikka, kuten eilinen, on kellaritasolla, joten ikkunat ovat katutasossa ja ensin mennään portaita alas. Ravintolassa ei ole mitään eloa, mutta joku aasialaisnainen siellä tutkii laatikoita tiskin vieressä. Vilho laittaa (turhaan) kirurgisen maskin ja avaa oven. Ruokala on todellakin auki ja henkilökuntakin reagoi jollain tavalla Vilhon sisäänastumiseen. 

    Vilhon päästyä  peremmälle,  perään säntään saksalainen pariskunta ja piakkoin myös Wolttikuski. Hengissähän tämä paikka on, toteaa Vilho. 

    Menemättä paikalleen, kuten ruokalistat saaneet saksalaiset, Vilho tilaa annoksensa ja ottaa oluensa jääkaapista ja vieläpä maksaa koko kympin lystin. Palvelu on ystävällistä ja asiallista. Seuraavaksi sisään tuleekin pari sporttista paikallista nuortamiestä ja lisää Wolttikuskeja. Sivukujan kuollut ja epämääräinen aasialaispaikka muuttuu melkoiseksi hubiksi.

Vilho viestittää Annikille päässeensä riisipatojen ääreen, mutta ei sentään kehtaa sanoa, että otti ravintolan jääkaapista epähuomiossa vehnäoluen – sitä oluttyyppiä Vilho miltei vihaa. Paikallinen vehnis on pint-koossa sekin ja lopultakin ihan hyvää  – ja kenties sopivaa vietnamilaisruokaan. 

    Salainen vilhomainen pahe on halu syödä paistettua riisiä, kiinalaishenkistä pyttipannua, ja siksi sitä tilataan nytkin. Vilho valitsee katkarapuvaihtoehdon ja annoksessa on myös vihanneksia ja erinomainen kaalisalaatti, joka pistää Viltsun miettimään, mistä kulttuurista tämä oikein on – ainakin Balttiassa näitä tuoreita, hapankaalin omaisia salaatteja tapaa, varmaan tämäkin on paikallinen juttu; oli miten oli, todella hyvää. 

Syötyään Vilho seikkailee toisen lähikaupan kautta kotiinsa, hakee aamuksi jugurttia ja pari sämpylää, vesipullon ja paikallisia juureslastuja. Täälläkin lakkaa yöllä alkoholinmyynti, hyllyt on streemerillä suljettu, joten skumppavalikoimaa ei tänään kartuteta. Retkeilevä Vilho on oppinut tarkasti sen, että tyhjin käsin ei kannata kotiin palata, joten aina kannattaa ottaa raskaita pulloja, jos hyllystä irti vain saa. Nyt aina raskas juttu on vesipullo, mutta kaikki on kotiin päin.

12. Friedhof – saksalaisella sotilashautausmaalla Vilnassa

Puistoretken lopuksi edessä on vierailu sotilashautausmaalla, joka on hyvin miellyttävä ja metsäinen. Pitkään Vilho kuunteee alueella lintuja, punakylkirastasta ja punarintaa, sitten paikalle tulee variksia, närhiä ja kaikkialla lentävät peipot ja sinitiaiset. 

    Sotilashautausmaat ovat yleensä, kuten nytkin, kauniita ja vaatimattomia, Niissä on sellaista hautausmailta tuttua rauhaa, mutta mukana on ripaus esteettistä monotonisuutta, joka tuo mieleen armeijan, järjestyksen ja pelkistetyn designin. Keskimäärin hautaristit sotilashautamaalla ovat aina paremmin suorissa riveissä kuin sotilaat milloinkaan eläessään, lisäksi ristit ovat yleensä samanlaisia, toisin kuin virheitä tekevät, persoonalliset ihmiset. 

    Silti sotilashautausmaat ovat surun paikkoja, lukuun ottamatta amerikkalaisia sotilashautausmaita, jotka ovat ikuisen leposijan lisäksi sotilasvallan näyttämisen, lippujen ja vaivoin salatun mahtipontisuuden tyyssijoja.

    Vilnassa saksalaissotilashautausmaa on hieno metsikkö, jonka ristikolmikot kuvastavat ristikukkulan kolmea ristiä, eivätkä ole samanlaisia, keskimmäinen on korkeampi. Näitä kolmikkoja on alueella useita. Tutkimatta lainkaan asiaa, voisi kuvitella että alueelle on haudattu useita eri joukkojen sotilaita. Keskellä on monumetti, jonka paaseihin  saksalaissotilaiden nimiä on kaiverrettu, keskiosaa hallitsee risti. Sivummalla on koskettava kivi, jossa lukee vain saksaksi "Venäläissotilaiden muistolle". Sen takana maastossa on kaksi ortodoksista ristiä.

Vilho olisi toivonut, että sotilashautausmaat pohjoisessa, Baltiassa ja kaikkiaan Itä-Euroopassa olisivat kuuluneet historiaan, sunnuntaikävelyihin ja virkistyalueisiin, huolettomiin iltapäiviin, kunnioittamiseen ja opittuihin läksyihin. 

11. Päivä Vingio parkasissa – Vingis Park

 Zappan patsaalta Vilho kävelee pitkän suoran katuosuuden Vingis-puistoon asti. Tämä 160-hehtaarin paikallinen versio keskuspuistosta on kuitenkin keskustan laitamilla ja muistuttaa ennemminkin harvennettua, mutta kaatamatonta hoitometsää. Itse asiassa Tampereen Pyynikki on tätä ehkä lähellä metsätyypiltään, mutta täällä ei ole korkeuseroja, kuten mainitulla soraharjulla. 

    Puiston pääpolut ovat päällystettyjä eli aika lailla kotimaista pyörätietä muistuttavia. Tämä on suomalaiselle pururatojen ja hiekkapolkujen kulkijalle outoa, mutta vastaavaa menoa oli esim. Belgiassa, jossa paikallinen "virkistysmetsä" oli asfalttipolkuja täynnä oleva puisto, jossa suomalainen ryhtyisi sauvakävelemään hullun lailla varmaan ihan vain sen takia, ettei tietäisi mitä muuta tuolla voi tehdä. 

    Joka tapauksessa Vilho pääsee käpytikan bongattuaan lopulta rantapolulle, joka on ihan maapohjainen ja siellä onkin rauhallista. Ei ole lastenvaunuja eikä ratsastavia naispoliiseja, joita molempia löytyi eläkeläisten lisäksi pitkiltä pyörätiepätkiltä. Mutta rauhallista täällä on kaikkialla. 

Vilho kiertää lopulta puistoreissullaan kaikkiaan neljä tuntia. Valokuvia linnuista, kiikarointia ja kuvausta, kuvakulmien etsimistä. Rantapolkua on kiva kävellä. Mitään päähinettä tai hanskoja Vilho ei ole tässä maassa käyttänyt, mutta nyt välillä on ilkeä tuuli, sitten taas ihana auringonpaiste. 

    Tutkiessaan keltavuokkoja ja yrittäessään saada niistä valokuvia tuulessa, Vilho törmää ohimennen rantakäärmeeseen. Kaikki tapahtuu nopeasti ja käärme häipyy pian paikalta pää pystyssä. Jatkossa Vilho kulkee hyvin varoavasti rantahetteiköllä ja kevään vihertävässä polkumaastossa.

10. Keskiviikko alkaa Zappan patsaalta

 Nukuttuaan melko myöhään Vilho saa päivänsä käytiin aivan kuten eilenkin pienellä jumppatuokiolla. Aamiaisella juomana on vain pikakahvia ja se on melko surkeaa, mutta kaupunkihan on tulvillaan kahviloita, joten itseään voi syyttää. 

    Vilho lähtee pidemmälle linnustamaan eli läpi vanhan ja uudemman kaupungin kohti länttä ja Vingis-puistoa, joka on oikeammin laaja ulkoilualue. Reitti on kuitenkin sen verran harkittu, että ensin osutaan kauppa/ravintolakeskustan jälkeen K. Kalinausko gatvelle/kadulle. Sen alkupuolella on Zappa-aukio, jossa on kai tiettävästi edelleenkin maailman ainoa Frank Zappan patsas, tarkemmin sanoen pylvään päässä oleva pää, pysti, joka tosissaan on kyllä Zappan näköinen. 

    Kuten tiedetään, Zappa ei ole koskaan käynyt Liettuassa saatikka sitten Vilnassa. Hänellä ei ole sukujuuria Baltiassa, vaan ennemminkin Zappa-nimi on sisilialaista sukuperää. Mitään yhteyttä ei ole. Mutta Liettuassa on ollut tarpeeksi hulluja taidesieluja tuottaaksen tämäkin ihme maailmaa. 

    Itse Zappan aukio tai puiston palanen on pieni sivussa oleva kaistale, mutta Frankin faneillehan tämä on silti arvokas paikka. Kyllähän Vilho sellaiseksi tunnustautui jo ensimmäisellä vierailullaan täällä. Hän tuntee olonsa hölmön sentimentaaliseksi ja mieleen kumpuaa 90-luvulta vierailu Prahan Lennon-graffitilla. Kummallakaan paikalla ei ole suoraa yhteyttä artistiin, mutta merkityksiä ne sisältävät kovasti. Eipä paavikaan ole ehtinyt joka kirkkoon, lieneekö Herran henkikään, mutta silti niissä jokaisessa on oma tunnelmansa, joka eroaa selvästi vaikkapa tunnelmista pukuhuoneissa ja bussiasemilla. Joka tapauksessa, pohtii Vilho, pitää tänään ja tällä matkalla taas kuunnella Zappaa.

9. Omeletti, tiskaus ja sitten saakin joku muu kokkailla: Vilho lähtee wokille

 Tehtyään päivän pari mittavaa kierrosta, Vilho virkistää itseään rucola-omeletilla. Siitä tuleekin oikein mainio, mutta päivälliseksi se on kevyen puoleinen, huolimatta siitä, että tarjolla on myös salaattia ja viinirypäleitä.

    Varsinainen palkkio Vilholla puuhistaan pikku asunnossaan on sitten tiskien hoitaminen  pienessä  altaassa ja pienillä kuivaustiloilla. Päivän lopulliset askeleet tulevat olemaan 16 000 ja Vilholla se tarkoittaa 16 kilometriä. Taitaa olla aika hakea muonitukseen apua ulkopuolelta ja samalla ulkoistaa myös keittiönhoito ja tiskaus pääosaltaan.

Vilhon maltillinen aloitus on kaukana Pylimo gatvella oleva sushi/wok-paikka, joka on sopivan arkinen tähän tilanteeseen. Vilho painelee sinne ja saa lisää askelia mittariinsa. Shimai on suoraviivainen ruokapaikka, jossa näyttää olevan noin 6 istumapaikkaa ja kaksi lisäksi ruokakuskeille. Mutta kun Vilho kysyy, saako paikassa syödä, ohjataan hänet vaihtoehtona takasaliin – valaisemattomana olleista tiloista paljastuukin lampun syttyessä reilusti lisätilaa. Iso olut ja valittu wokki ovat yhteensä 10,40 € (2,90 + 7,50), joten voi herranjumala. Eipä ihme, että täällä ravaa woltti/bolttikuskeja tasaisesti. Täällä kuten Riiassakin ruokalähetit ovat aktiivisia ja molemmissa paikoissa työ tuntuu olevan sähköpyöräilevien luminaamojen hommaa.     

    Lisäksi voi todeta sen, että täällä porukka lähtee liikkeelle iltaisin ja käy paljon paikoissa. Sama oli Rigassa, kun Susivuoret olivat siellä 2020 juhlavana koronavuonna. Vilnassa on nuorta väkeä, paljon nuoriapareja opiskelijoita ja valtavasti ulkomaalaisia. Korvakuulolta kaudulla kuulee ydinseudulla kolmasosan englantia, kolmasosan liettuaa ja kolmasosan venäjää/ukrainaa.

    Yksin liikuessa on se helpotus, ettei puhu mitään kieltä eikä siten ole tunnistettava. Mutta kuka tietää, joko loppuviikosta sekin asia muuttuu. (Oltuaan helmikuussa viikon täysin yksin Itä-Suomen erämaissa, Vilho alkoi loppupuolella ns. ajatella suunnitelmiaan ääneen).

8. Užipis ja vähän muutenkin rantahommissa ja kukkuloilla ennen pientä kaupunkikierrosta

 Tunnin verran Vilho pitää taukoa, mutta puuhailee kuitenkin kotona kaikenlaista. Sitten uudestaan ulos kello on 1535. Nyt suuntana on kaupunginosa, tai oikeammin mikrovaltio Užupis. Tämä paikallinen Punavuoren, Kallion ja Montmartren hengenheimolainen julistautui 1997 itsenäiseksi tasavallaksi ja asiaa julistavat sillan jälkeen kyltit ja maalivaate. Boheemi alue siis, joka ei sen kummemmin kulkijalle erikoiseksi välity.  Vilho ei totta vie muista täällä poikenneensa, mutta Annikki voi olla eri mieltä. 

Užupis on valittu Vilhon kävelykohteeksi myös siksi, että täältä pääsee Vilnia-joen varrelle uudestaan.  Aamupäivällä Vilho hieroi Vilnian rantoja, mutta kuittasi sen silloin vain suuren Neris-joen sivupuroksi. Komea jokihan tämä on ja erityisesti näin keväällä. Joten taas Vilho kapuaa Užupis-tasavallasta kukkulalle ja sieltä lintuja tarkkaillen alas. Nyt listaan tulee useampi närhi, sillä niillä tuntuu olevan jotain peliä meneillään. 

Vilnian rannalta päästyään Vilho jättää linnut ja menee kansallismuseon kautta katedraalille. Kansallismuseon liput löytyivät vanhan kirjan välistä, mutta Susivuoret eivät muuten museota paljon muistaneet. Mahtoikohan se toimia täällä 20 vuotta sitten vai jossain pienemmässä kortteerissa? Pakko on kaivaa näistäkin muistelmat esille, sillä nähty valtava laitos olisi varmaan mieleen jäänyt. Vanha rakennushan se on, mutta oliko tuotannossa tuolloin. Mene ja tiedä, pohtii Vilho.

    Toinen suuri pirtti on katedraali tornineen. Huikea on myös päätykolmion harjalla oleva naishahmo, sillä hänen kantamansa risti hehkuu tulisena siihen osuvasta auringosta – ja näin sis ilman mitään efektejä tai Instagramin apua, Itse asiassa risti häikäisee paljon, vaikka onkin korkealla katollaan. Vilho ikuistaa valoilmiön kameroillaan,

Susivuori kiertää vielä melkoisen lenkin modernimmalla puolella kaupunkia ja kulkee sinne valtavaa Gedimino-katua pitkin. Mutta lopulta on kaarrettava kotiin miettimään mitä loppupäivään vielä kuuluu.

7. Tiistaihin oikein suunnitelman kanssa: Vilho Vilnassa lintujahtiin

Asunnolla eletään siinä mielessä ryhdikkäässä päivärytmissä, että sisäpihan autot alkavat poistua sumpustaan ja portti alkaa rämistä, kadulla alkaa kopista ja vähitellen sinne saapuvat lapset kiljumaan. Joten Vilhokin kampeaa vauhtiin kello 09.

 Ennen aamiastaVilho jopa käynnistää päivänsä aamuvenyttelyllä ja pienellä tai chi -sessiolla. Mitähän mahtaa tästäkin reippaasta päivästä tulla!

 

Kello 1115 Vilho lähtee vanhaa kaupunkia pitkin katedraalille. Hän painelee vain kirkon sivuitse ja jatkaa Gediminas-kukkulan kupeeseen. Mutta katedraali on aivan valtava, sitä Vilho ei kyllä muistanut.     Linnakukkulan kupeessa olevassa puistossa on kova lintukuhina ja Vilho alkaa kiikaroida. Samalla testataan uutta kameraa ja ihme kyllä, sillä saa linnuistakin kuvia. Talitiaisten jälkeen alueelle pölähtää kolme tikliä ja puut ovat täynnä laulua ja kuhinaa. 

Vilho jatkaa Kolmen ristin kukkulalle (Trys Kryziai) maastopolkua pitkin, vältellen päällystettyä tietä. Lehtiä puskee puihin ja kevään voi tuntea kaikkialla, vaikka aamu olikin melko viileä. Lintujen äänet vievät huomion jatkuvasti, mutta silti Vilho ehtii räplätä niin puhelinta kuin kameraakin. 

    Kolme ristiä on komealla paikalla ja sää on nyt hieno, koska paikkaan paistaa mukavasti aurinko. Vilnan kukkulat ovat jyrkkiä harjanteita, mitä ilmeisemmin ihan maapohjaisia, sillä kalliotahan täällä ei ole missään. Nämä ovat harjumaisia, vaan eivät mitään hiekkaa kuitenkaan, ihan samanlaista pohjaa Suomessa ei juuri ole.

Viltsu on äärimmäisen tyytyväinen aamupäiväänsä, hyviin lintuhavaintoihin, hyvää säähän ja fiilikseen. Matkalla kaikki on ollut kivasti ja puitteet ovat mainiot. Viihtyminen on helppoa.

Vilho on lopulta 2,5 tuntia kukkuloilla ja palaa lähikaupan kautta. Eilisestä oppineena hän bongaa paistopisteeltä erinomaisen pinaattipasteijan ja sen kaveriksi erikoisen nakkihodarin, joka on puoliksi kuin pizzapala. Tuotteen nimi on liettuaksi "alkupala juustolla ja nakilla" mutta užkandis ei vielä kerro sen enempää, koska näitä alkupaloja on muuallakin ollut. Vaikka nakkipiirakka on raakalaismaisen tuntuinen paistos, on se maan mainio välipala rinteiden jälkeen. Vilho juo janoonsa mietoa kirsikkaradleria, jota ei sitäkään kaikkialla vastaan tule.

6. Ensimmäinen ilta: marja-aroniaviiniä ja toimistohommia

 Illalla Vilho juo vielä toisen oluen. Pelmenit olivat maittavia ja omanlaisiaan, nimenomaan hyvin ohutkuorisia. Tämä versio oli kanatäytteinen. 

    Oluen myötä Vilho pääsee kiinni kirjoitushommiinsa ja puuhaa myös kuviensa kanssa. Kaupasta on tarttunut vitosen hintaluokan marjaviiniä, paikallista tuotantoa. Viini on tehty ihan tosissaan ja pullotettu + korkitettu kaiken taiteen sääntöjen mukaan. Tämä versio on valmistettu marja-aroniasta – asia, jonka tajuamiseen menee kielimuurin takia hetkinen Vilholta. 

    Vähitellen käy selväksi se, että marja-aroniaa viljeltiin hyvin laajasti entisen Neuvostoliiton alueella, sillä se oli perinteisesti hillojen ja mehujen maailmaa. Marjan arvothan ovat hyviä, on kuitua ja runsaasti C-vitamiinia nyt ainakin. Tuskin siis suuri ihme, että täälläkin on sitä viljelty viiniksi asti.

Ilta menee kuvia kahlatessa ja ennen kaikkea kirjoituspuuhien saattamisessa ajan tasalle. Mutta on mukavaa olla taas Vilnassa ja pitkästä aikaa Liettuassa. Viime kerrasta on nimittin aikaa jo 20 vuotta.

5. Välipalaa ja iltapuuhia: Vilho virittäytyy ja käy vieläkin kaupassa

 Kämpille päästyään 1604 Vilho ryhtyy pikaisesti syömään leipähyllystä löytämiään yksittäisiä tuoretavaroita. Myymälä tarjosi paistopisteeltään nimittäin reilulla 70 sentillä hatsapuria ja tuli mukaan joku pizzaleipäkin. Hatsapurit ovat sämpylähenkisiä, rasvaisia ja todella hyviä pienen mikrottamisen jälkeen. Välipalana katoaa myös mainittu pizzapiirakka ja Vilho pääsee jatkamaan asettautumistaan.

Asunnolla on ohjelmassa ensin pientä puhdistelua, ennen kuin tavaroita levitetään liiaksi. Vilho pyyhkii vähän pintoja paikoista, joita tulee käyttämään, tavaroilleen mutta tämähän on todella siisti huusholli. Saniteettitavaroille haetaan paikkaa ja keittiötä tutkitaan. Vilho tsekkaa niiden astioiden kunnon, jota aikoo käyttää ja pesaisee osaa hieman. 

Vähitellen asunto alkaa olla tuunattu sopivaksi ja tuntuu muutenkin kotoisalta. 

Kello 1700 Vilho avaa liettualaisen Svytyrus-oluen. Se maistuu taivaalliselta. Tämä on pehmeävaahtoinen, hyvin vaalea lager. Sitten on aikaa puuhastella taas somen ja muun hömpän kanssa, ihmetellä valokuvia.

1750 Vilho puskee taas kadulle katsomaan kauniita vilnattaria. Mielessä on muutakin, nimittäin ostosten täydennys Rimi-merkkisessä kaupassa keskustassa. Se löytyykin raatihuoneen nurkilta, mutta Vilhoa eivät nyt merkittävät klassisistiset hallintorakennukset kiinnosta.

    Rimistä tarttuu legendaarista Alita-kuohuviiniä, vettä ja muuta kiireellistä, ennen kaikkea paikallisia pelmeneitä päivälliseksi. Tänään ei nimittäin sen pidemmälle ehkä enää lähdetä kuin omaan keittöön.

4. Asunnolla, kaupoissa ja kotiutumista: Boksi Vilnan vanhasta kauupungista

 Melkoisen helposti Vilho löytää asunnolle ja saa koodilukon takaa avaimen huushollin oveen. Huoneiston oven lukko on  sen sijaan tavattoman jäykkä ja aluksi avain ei tunnu toimivan lainkaan. Mutta itse asiassa koko ovi on jäykkä, elänyt ja turvonnut kuin keski-ikäinen mies ja tarvitsee vähän sopivanlaista rynkytystä. Nythän se jo toimii, eikä tarvitse vääntää ainokaistaan poikki lukkoon. Näitä ovia on kohdattu, pitää osata vetää, painaa, työntää tai nostaa oikealla hetkellä, niin asiat loksahtavat kohdalleen.

    Asunto on mukava, ensimmäinen tunne on lämpö, sillä täällähän patterit painavat tosissaan pirttiin energiaa – pattereita on sitä paitsi ainakin neljä ja WC kätkee lattialämmityksen, kuten aikanaan tulee huomatuksi. Siistikin tämä on. Lähtökohtaisesti maanmainio pesä yhdelle Vilholle viikoksi.

    Vilho menee ensitöikseen pesemään kätensä ja paikantamaan pyyhkeet. Vilho tutkii oven ja lukon uusiksi sitten kun on katsellut pirtin päältä päin lävitse. Sitten hän testaa wifin, liittää siihen myös tietokoneensa. Vähitellen tutkitaan kaapit ja astiat, koko kalusto, arvioidaan mitä täällä on ja mitä on hankittava. Asuntoon Vilho on tyytyväinen, mutta historiallisen keskustan katutasossa olevana tämä on hieman aktiivisen elämän tuntumassa. Tällä hetkellä aktiivinen elämä tarkoittaa koululaisia, mahdollisesti jopa päiväkotia, sillä sivukatuhan tämä kuitenkin on. Ja paikkahan on todella mestoilla, kuten kotona sanotaan.

Puolen tunnin jälkeen Vilho lähtee kauppaan hankkimaan perustarvikkeita ja pitkän päivän kotilounasta.

    Reissu suuntautuu isoon Maxima-markettiin, jonne on jonkin verran matkaa. Mukaan kuuluu myös kapuamista, vaikka muistikuvissa keskusta oli tasainen. Itse kauppa on kuitenkin todella hyvin varusteltu ja sehän myy vaikka mitä – siis hyvin laajasti elintarvikkeita aina gourmet-puoleen asti. Tästä johtuen Vilho pyörii tutkimassa kauppaa pitkään ja kerää vähitellen jotain järkevää tätä ja huomista päivää ajatellen. 

    Kauppareissusta Vilho voisi kertoa jotain jokaisesta hyllyvälistä, mutta varjellaan nyt molempia lukijoitamme sentään täydelliseltä selonteolta. Vilho saa kuitenkin säkillisen tavaraa, myös olutta ja paikallista viiniä ja ihan tolkullisia lounastarvikkeita. Retki on siis onnistunut ja tossunkuluttaja palaa pusseineen takaisin kulttuurikaupungin ytimeen.

3. Ykkösbussilla: Station to Stotis

 Koska ei jaksa odottaa pidempään, Vilho päättää mennä seuraavaksi tulevalla bussilla 1 päärautatieasemalle ja kävellä sieltä. Ei sada ja muutenkin parin kilsan lenkki tekee hyvää. Siispä käyttämään uutta matkakorttia ja ykkösen kyytiin. 

    Vilhon pitäisi keskittyä tutkimaan mapsia ja loppumatkan kävelyä, mutta hänpä vain pokettaa ja katselee pihalle. Ensin mennään valtavan Ikean alueelle ja – kappas vaan – täällähän on iso Decathlon-urheilutavaratalo, joissa Susivuoret luuhaavat aina Ranskassa ja Espanjassa.

    Kaupunki on monilta osin rähjäinen ja kulahtanut, mutta ei mitenkään epäystävällisen tai epämiellyttävän tuntuinen. Puutalojakin on hämmästyttävän paljon ja neuvostoaikaista betonirakentamista. Näihin retkiin kuuluu aina myös bussin konekuulutusten kuunteleminen, toistuvat fraasit ja vaihtuvat paikat. "Seuraava pysäkki on Stotis" – sitten naisääni toistaa pari kertaa lauseen, joka taatusti tarkoittaa sitä, että se on pojat sitten tämän linjan päätepysäkki.

Stotiksella Vilho pinkaisee salkkujensa kanssa ulos ja sää on edelleen pilvinen, sateeton ja lämpötila kuin Suomessa. Fiilis on mukava. V.S. lähtee kävelemään aseman liikennehässäkästä oikeaksi kuvittelemaansa suuntaan ja sattuukin kohdalleen. Kävely vanhassa kaupungissa olevalle asunnolle ei ole mitenkään vaikea, mutta itse asiassa Google Maps, tuo tämän päivän turistin paras kaveri, on masentava puhelintuttavuus, jolle pitää löytää piakkoin joku vaihtoehto,

Mutta tämän päivän matkailut ovat nyt loppukävelyä lukuun ottamatta tehty: kävely, juna lentoasemalle, bussi lentokoneeseen, lento, bussi lentokoneesta terminaaliin ja bussi rautatieasemalle. Vain viisi menopeliä kävelyn päälle, eikä edes vaihtoja välissä. Helppoa siis, toteaa Vilho ja marssii syvemmälle kaupunkiin.

2. Lietuva, here I come

 Kun ATR alkaa laskeutua, meno ei ole itse asiassa kovin mukavaa liitoa, vaan ennemminkin sellaista pulkkamäkeä utuisten pilvimassojen läpi. Kakkosrivillä istuva Vilho kokee aina välillä orastavaa turbulenssia, mutta lähinnä se on sellaista kutittelua. 

    Pilvet ovat kuitenkin matalalla ja Liettuaa pääsee ihailemaan vasta hyvin alhaalla. Vilho napsii kuvia uusimmalla lelullaan, Sonyn piskuisella mutta tehokkaalla kameralla. Pilvenriekaleita riittää alhaallakin mukaan maisemaan. Yleisvaikutelma on sateenjälkeinen. 

    Peltoja, pari lätäkköä ja sitten asuinalueita, kerrostaloja mutta myös omakotitaloalueita. Pellot ovat vielä ruskeita, mutta maa vihertää paikoin jos selvästi, tekisi mieli sanoa puoliksi. Ylitetään vielä laajempi rautatiealue ja sitten ollaan pian maassa pienellä lentokentällä. 

Valtaosa väestä koneessa on liettualaisia. Siksi on aina söpöä, kun Finnair kuuluttaa suomeksi ja ruotsiksi englannin lisäksi. Bussikuljetus terminaaliin. Liettualaiset ovat vähän samanlaisia pökkelöitä kuin suomalaiset, ei mitään liikaa kohteliaisuutta, Vilhokin joutuu pyytelemään että mahtuu vielä sisään kenttäbussiin, väki seisoo väljästi oven edessä. 

Kentällä näkyy sekä kentän että saapuneen koneen pienuus. Kävelymatka terminaalin sisällä on pieni, mutta päästyään hihnalle Vilho painelee miestenhuoneeseen. Siellä menee se pari minuuttia ja päästyään takaisin hihnalle se on jo pysähtynyt. Jäljellä on pari laukkua, joista Vilho poimii omansa. 

Vilho painelee nopeasti ulos terminaalista, joka muistuttaa enemmän rautatieasemaa ja vieläpä pientä sellaista. Bussipysäkki on edessä, mutta lippukiskaa tai automaatteja ei näy. Vilho painelee takaisin sisälle ja ravaa putkimaisen aseman oikean ja vasemman puolen nopeasti. Siellähän se Narvesen-kioski lopulta on – opaskylteissä puhuttiin kai kahvilasta, mutta onhan R-kioskikin vähintään ravintola.

Narvesenin kieltitaitoinen ja ystävällinen täti myy Vilholle matkakortin ja siihen pari ropoa matkarahaa. Affääri maksaa 2,15 €. Siitä 1,50 € on matkakorttia ja itse reissu tehdään 0,65 € panostuksella. Fixumpi olisi ladannut useamman matkan, mutta totta puhuen hinnoittelu perustuu aikaan ja Viltsu haluaa nähdä sen, onko 30 minuutin tiketti todella riittävä Cityyn asti ja onhan se. Sitä paitsi, on komeaa painella uudestaan kiskalle lauantaina ja ladata siihen 65 senttiä taas.

Mutta Vilho on Liettuassa, hänellä on tavaransa tallessa ja matkakortti taskussa. Eikö tuo jos mikään kuulosta vapaudelta?

1. Baltian ilmatilaan

Eletään huhtikuun viimeistä viikkoa vuonna 2022. Vilho käyttää melkein fraasia “armon vuonna 2022”, mutta vaikka pandemia on saatu pääpiirteissään hallintaan, niin sodan pahoilainen se vain jauhaa Venäjän toimesta Ukrainaa.Armoa tarvitaan toki varmaan tänäkin vuonna, mutta ties mitä kaikkea muuta tässä tarvitaan, ennen kuin vuosi jälleen vaihtuu.
Vilho matkustaa Vilnaan ja tekee sen tällä kertaa yksin. Annikilla on vähemmän lomaa ja päällä kiireisiä projekteja, Vilhon on puolestaan pidettävä lomansa alta pois ennen toukokuuta.

Aluksi Viltsun mielessä oli telttaretki kotimaan maaperällä, mutta vuokra-autot ovat hinnoissaan, samoin polttoaine. Ratkaisuksi tuli edullinen ja helppo lomareissu Liettuaan. Sanotaanko nyt vaikka niin, että autolla Vilho olisi päässyt metsäretkelleen, nähnyt toki muuttolintuja ja heräävää luotoa, mutta kustannuksia olisi kertynyt jo ajoneuvosta ja majoitus olisi tapahtunut teltassa, sää olisi ollut kotimaisen taattu ja eksotiikka olisi haettu ennen reissua S-marketista ja handelista. Oli helppo päätös ostaa lentoliput ja huokea kortteeri Liettuasta.

Näin Vilho suuntaa kohti Vilnan vanhaa kaupunkia ja siellä odottavaa pientä asuntoa.
Suomessa on ollut kelpo sää viime päivät, tuuli on vain ollut kovaa ja toki lämpötilat kovin vaihtevia.
Taivaalla on hieman utua, kun Vilho säntää Vantaan taivaalle valkoisessa propellikoneessa. ATR 72-500 ei ole suuren suuri, mutta kone on ollut aina Vilhon mieleen. Penkkirivejä lienee 18 kappaletta ja neljä jakkaraa jokaisessa.

Lauttasaaren jälkeen Vilho ei näe muuta kuin utua. Myöhemmin kone kipuaa kunnolla pois pilvistä ja siihen tuttuun taivaiden kirkkauteen, jonka voi kokea vain lentämällä.

Ajatuksia vanhasta kaupungista – Vilho Vilnassa

 Vilho has just arrived in Lithuania.

Vilho Vilnassa keväällä 2022

7. Muutaman kymmenen (sanotaan sadan) kunan verran kritiikkiä Kroatian reissulta

 Pienenä kritiikkinä Kroatiaa kohtaan voi sanoa sen, että valtion vekkulimaisella kuna-rahalla tehdään jonkin verran suorasukaista Eurojen imemistä maahan. Dubrovnik toki lienee maan kallein piste, se seikka ei ole rahayksikön vika, vaan suositun paikan sivujuonteita.

Mutta valtion säätelemät valuuttakurssit antavat tietylle hintavuudelle loppusilauksen. Susivuoret maksoivat kunilla lähes aina, mutta korttiakin kokeiltiin. Lähellä vanhaa kaupunkia olevassa puodissa korttiostoksen vaihtokurssi oli vitosen (5) kun Eurosta pitäisi saada sellaiset 7,75 rahaa. Kurssin näkee sitten kuitista, kun sellaisen saan. 

Vilho maksoi yhden kauppareissun kaupungin isommassa Konsum-marketissa ja kuitti kertoi ihan hienosta kurssista, taisi olla 7,7.
    Koto-Suomessa (kun Vilho katsoi verkkopankissa mitä veloitettu on) kurssi osoittautui aavistuksen verran heikommaksi kuin kuitissa mainittu. Selitys löytyy varmasti, onneksi oli kysymys eurosta parista, ehkä enemmän tulee periaatteet mieleen.

Totta kai rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta tämänkaltaiset valuuttavedätykset eivät ole tätä päivää, eivätkä EU-maalle sopivaa toimintaa. 

    Matkaoppaatkin rupattelivat siitä, että kunan kurssi on sidottu kyllä Euroon, mutta kesällä valtiovalta säätää sen turisteille kehnommaksi. Tarkoitus on ihan suorasukaisesti saada vierasta valuuttaa maahan. Euro on Kroatiallakin pian edessä, saa nähdä mitä se tekee hintatasolle.

Sanotaan lopuksi nyt kuitenkin se, että mitään vedättämistä, ukottamista tai muuta häirintää tuolla ei vastaan tullut. Lisäksi Susivuorten elämäntyylillä matka oli edullinen keikka. Mutta mahdollinen rento korttikäsi ja päällä oleva sesonki voi tulla hieman kalliimmaksi, kuin joku kesäreissun tavallinen turisti ensiksi ajattelee. 

Mutta sellaistahan juuri Game of Kunas, Valuuttaistuinpeli lopultakin on.

6. Dubrovnik pähkinänkuoressa eli lyhyestä Vilho kaunis

Dubrovnikissa Vilho heittäytyi niin lomalle, ettei edes raportoinut. 

Sää oli lomakaupungissa aivan täydellinen pelkkään oleskeluun, sellainen kuin kivan kesäkuinen kotimainen sää, paikoin kuumempikin. Asunnolta, ja rinteeltä ylipäätään oli hieno näkymä meren turkoosiin veteen ja vanhaan kaupunkiin. Kävelyiden lisäksi mitään kummempia turistisuoritteita kaksikko ei tehnyt. 

Vilho touhusi kovasti suurien olutpullojen kanssa. Maittavia burek-piirakoita syötiin ja ne olivat erinomaista turkkilaistyylistä purtavaa. 

Tosin puolipakollinen retki kylästä kohoavalle vuorelle kyllä tehtiin, Vilho kävellen ja Annikki kaapelikaaralla. Sekin oli mukava seikkailu ja Vilhokin sai sentään liikuntaa. Rinteeltä näki hienosti useampaan suuntaan ja pienen palan myös paikallista luontoa. Kukathan täällä kukkivat täyttä päätä.
 

Useampaan kertaan Vilho kyllä sanoi Annikille, että tämä paikkahan on paratiisi – nopeasti päätellen voisi siis veikata, että Susivuori viihtyi ja nautti lämpimästä säästä kauniissa ympäristössä.

Pääsiäinen sujui raamatullisia elokuvia katsoen ja viiniä maistellen. Tässä iltojen Jeesus-elokuvatarjonnassa vilahti myös uusi versio klassikosta Ben-Hur, joka lähinnä hämmensi – ja hämmensi suoraan sanoen heikkoudellaan. Tuntui kuin ohjaaja olisi oikeaissut joka kohdassa  vain päästäkseen tekemään sitä kuuluisaa kilpa-ajokohtausta. Ei oikein selvinnyt kenelle leffa oli tehty tai miksi. 

Susivuorten oma kilpa-ajo Dubrovnikissa suoritettiin maaliin lentokenttäbussilla, sitten edessä olikin paluu Suomeen yöllä. Kevään ja vuoden ensimmäinen ulkomaanmatka oli näin tehty ja Vilhokin saanut listaansa uuden maan: Kroatian.

5. Rinteeltä elintarvikekioskiin

Asunnolta näkee hyvin vanhaankaupunkin ja Lokrumin saareen.  Maisema on kertakaikkisen hieno, jopa näin illalla. Mutta maisemaa ei saapuessa ihailla, ajatukset ovat muualla kun pitkä päivä vielä jatkuu.

Isännän mentyä Vilho lähtee katsomaan, josko avonaista kauppaa löytyisi vielä tähän aikaan, Kello on jo 2038, kun Viltsu pääsee portailta alhaalla kulkevalle kadulle. Lähellä on kuin onkin piskuinen kauppa, joka on ysiin auki ja sinnehän sankarimme painelee viinipullonkuvat silmissään. 

Leivät ovat loppu tässä vaiheessa päivää. Vilho ostaa kylmiä oluita, kylmää radleria Annikille, valkkaria, punkkua ja pientä purtavaa. Jugurttia aamuksi sentään ja pullo vettä.

Täällä käy hyvin pian selväksi se, että kauppareissut ovat melkoista kipuamista alusta loppuun. Ja lämpöä piisaa.

4. Autossa: tiiviit alkumetrit uudessa maassa

 Illan pimetessä Vilho istuu takapenkillä auton kulkiessa kohti Dubrovnikin keskustaa. Matkapäivä on ollut pitkä, mutta nämä hetket uudessa maassa ovat hyvin tiiviitä ja täynnä asioita. Pimetessä vuorinen tie näyttää meren, rannikon ja saaret silhuetteina. Kaikki huokuu kesää, lämpöä ja etelää. 

Vuoret ovat puuttomia, karuja. Puheetkin autossa ovat karuja, sillä juttujen taustalla on Balkanin sota, Ukrainan sota ja kaikki se mitä kriisi tuo eteemme ja palauttaa mieliimme. Isäntä Z on 65-vuotias ja sodan veteraani.

Tasa-arvon maasta saapuva Vilho istuu takapenkillä, sillä vaimo on hoitanut asuntoasiat kokonaan, joten hoitakoon loppuun asti. Tämähän ei ole oikea valinta ilmeisesti täälläkään, miehen asettua statistiksi, mutta Vilhoa se ei haittaa tippaakaan. Tasa-arvo ei oikeastaan ole mikään viitta, joka vedetään päälle  vain sillon kun se näyttää hyvältä, miettii Vilho ja kaivaa videokameransa esille. 

Pimeässä meri on tumma ja kylien valot valaisevat hyvin siistiä katualuetta Alue on roskaton ja siisti, sen kokenut matkailija laittaa heti merkille.

3. Saapuminen Kroatiaan

 Sypressit tuntuvat olevan leimallisia Dalmatia rannikolle, samoin pitkät ja karun kauniit saaret aivan rannikon tuntumassa.

Lentokone on maassa 1913. Laskeutuminen on todella mielenkiintoinen, sillä lennetään muutaman asumuksen ja hotellin päältä hyvin maltalalla, kumpujen ja kukkuloiden välissä niin, että maata näkyy ikkunoista jo koneen yläpuolellakin. Maahan kuitenkin päästään ja hyvinkin vielä.

Itse lentokenttä on pieni. Vilho kiinnittää huomionsa siihen, miten maa näyttää nyt jo kuivalta, mutta vihreäähän täällä on Suomen lumiin verrattuna. 

1930 Susivuoret pääsevät saapumisaulaan. Passintarkastus on täälläkin ensin, sen tekee välinpitämätön mies kopissaan, skannaten dokumentit.

1934 saapuvat laukut ja sitten odottaakin jo talon isäntä aulassa. Susivuorille on siis kyyti tilattuna, sellainen on nyt tilanne. Ulkona on kesäillan lämpö. Näin saavutaan Kroatiaan ja Dubrovnikiin.

2. Lentoasemalta Adrianmerelle

Susivuoret vierailevat iltapäivän edetessä suositussa suomalaisessa kahvilassa eli R-kioskilla. Suhteellisen asialliseen viiden euron hintaan lohkeaa kahvi ja valinnainen leivonnainen. Annikki tarraa oitis dallaspullaan, Vilho saa tuoreen lihapasteijan. Leivonnaiset ovat hyviä ja kahvikin on todella kelvollista, oikeastaan hyvää. Sitä on kolmea erilaista paahtoa tarjolla.

Kun Alepa on lentoaseman yleisellä puolella, se on kuin keidas erämaassa. Kun R-kioski löytyy lentoaseman passialueelta, on se kuin viimeinen mahdollisuus ennen tuplattuja Sveitsin hintoja.

Kahvituokio on hyvä ajatus, sillä edessä on pitkä ilta ilman suurempia tarjoiluita. Susivuoret syövät eväspussistaan kolmioleivän vielä puoliksi, vaikka suomalaisittain on rikos syödä muonat ennen matkan alkua. Mutta on myös kliffaa saada kolmioleipä repusta pyörimästä ja päästä pesemään vielä kätensä ruokailun jälkeen.

Uudet tilat ovat kolossaaliset. Täällä on sushipaikkoja, Burger King ja ties mitä makkarapuotia. B. King on suljettu, samoin moni muu paikka – syytä Vilho ei tiedä.

Edessä on vielä kerran passitsekkaus portilla lippujen kera, sitten bussikuljetus koneelle. Ilmatila tuntuu olevan Euroopassa kortilla, sillä edessä on ainakin 50 minuuttia odotusta siksi, että reitillä on ryysistä. Kapteenin selitysten perusteella ongelmakohta on Valkovenäjän ja Kaliningradin tuottama pullonkaula johon lennonjohto ei päästä koneita ruuhkautumaan. Koulussa viihtyneet ihmiset kutsuvat tuota paikkaa Liettuan ilmatilaksi. Hämmentävää, mutta eipä tunnu vaihtoehtoisia reittejä olevan tarjolla, siispä odotellaan. Kiitos tästäkin kuuluu Venäjän erikoisoperaatiolle, kaikkeen se vaikuttaa kielteisesti.

Vantaalla aurinko paahtaa komeasti ja pääsiäisen hiljaisen viikon keli on todella kohdillaan.

Susivuoret pääsevät taivaalle 1733 Suomen aikaa. Koneena on ilmojen pölynimuri, Embraer ERJ-190, brasilialaisen samban suurin sivuaskel, josta Vilho kuuliaisesti jättää tällä kertaa kokonaan kommenttinsa kertomatta. Koneessa on 2 + 2 jakkaraa ja sellaiset 25 riviä.

Suomen järvet ovat jäässä, samoin monet merenlahdet. Lunta näkyy yhä reilusti. Lentosää on aluksi kovinkin kirkas, mutta pian Viron päällä alkaa pilvituheroa olla ja maanäkymä katoaa. Turbulenssiakin saadaan pariin ensimmäiseen lentotuntiin, sillä aurinko huolehtii kovasti ilmamassojen lämmittämisestä. Vilho istuu hieman siiven takana. Maisemia ei tarvitse pahemmin katsella, sillä alun jälkeen kaikki peittyy sumuiseen pumpulihöyryyn, joka ei näytä oikein edes pilveltä, mutta vie maan kuitenkin suojaan katseilta. Välilllä harson läpi näkyy jotain vähän, kuten vesistöjen ääriviivoja, mutta tarkemmasta sijainnista ei saa selvää.

Koronapasseista ei ole muuten missään puhutta mitään, niitä ei kysellä portillakaan.  Maskeja tietysti käytetään terminaalissa ja koneessa. Mutta on yllättäen terminaalissakin porukoita, jotka eivät käytä maskia. Se on itse asiassa hämmästyttävää.

Tässä vaiheessa päivää kulkupelejä on ollut: pyörä, pyörä, kävely, paikallisjuna, liukuportaat, lentokenttäbussi ja lentokone. Annikilla lisäksi kaksi hissiä. 

 Maski on kiskaistu naamalle kello 1406 juna-asemalla. Koneen noustessa maskia on pidetty käytännössä 3,5 tuntia ja se on vasta hyvä alku.

1. Töistä lentoasemalle - hieman lomajonoja

Keskiviikko on varmasti ehdolla Vilhon vuoden pisimmäksi päiväksi. Alkuosa päivästä on normaali työpäivä, vaikkain lyhyt sellainen. Pyöräilymatkalla on vielä yksi jäinen pätkä puistossa, mutta muuten reitti alkaa olla pölyisen ja soraisen kuiva ja lumeton. Vilhon tulevat lomaseikkailut ulkomailla tekevät sen, että kesärenkaat päästään kuitenkin vaihtamaan vasta varmaan toukokuussa, mutta toistaiseksi moisesta ei ole kannattanut vielä suuresti haaveilla.

Työpäivä kestää vain 1245 asti, mutta siinäkin ehtii. Lounaallakin Vilho käy nopeasti kaverinsa kanssa.
Sitten pyörällä kotiin, vaatteiden vaihto ja viimeiset varusteet laukkuihin. Edessä on kävely juna-asemalle ja hämmästyttävästi ulkona on kesäisen aurinkoista ja auringossa on suorastaan lämmintä.

Annikki on hänkin matkassa, mutta saapuu asemalle bussilla, Vilho puolestaan haluaa kävellä – ja onhan se hyvä, että se poika saa liikuntaa, tekee hyvää toipuville koiville. 

    Susivuoret ehtivät edelliseen junaan, joten operaatio on jopa etuajassa. Junamatka C-alueen matkakorttiveloituksella  maksaa 4,10 € ja sillä hintaan pääsee perillä ihailemaan massiivista, miltei monumentaalista betonirakentamista– radaltahan noustaan lentokentälle kuin kaivoksen uumenista, suurten massiiviseinien suojassa. Täällä on muutama todella pitkä liukuporras.

Oltuaan kentällä 10 minuuttia Vilhon on tulostanut liput ja laukkulipukkeet. Kahdeksan minuuttia myöhemmin laukut on jätetty automaattiselle baggage dropille – tämä peli lukee omatoimisesti laukkulipukkeen ja juttelee skriinillä kaikenlaista turhaa, varoittelee mm. useamman kerran että laukku lähtee, vaikka ei lähdekään. Huvittavasti kone haluaa myös kertoa, että se tutkii lähtölistaa eli varmistaa suomeksi sanoen check-in -tilanteen. (“Retrieving passanger information”). Olisikohan kassi tullut paukkuen varpaille, jos nimeä ei olisi löytynyt autuaiden listasta?

Kentällä on paljon porukkaa, mutta hallikin on tilava. Kuhina keskittyy automaateille ja baggage drop -tiskeille. Uusitun lentoaseman suunnittelu vaikuttaa pikkuisen sellaiselta että jonottaminen ei oikein kuulu perusajatuksiin. Missä väkeä, siellä ruuhkainen, hieman kaaosmainen suma.

Susivuoret ovat nyt ensi kertaa uusimuotoisessa turvatarkastuksessa. Yksi valtava jono kiemurtelee kohti muutamaa tarkastuslinjaa ja jonotusaika on pisin, mitä pariskunta on Helsingissä kohdannut.
Mutta kun linjalle päästään, homma käy nopeasti. Mitään tavaroita ei tarvitse purkaa, reppu menee nesteineen ja läppäreineen vain pulkkaan ja se riittää. Massiivisessa jonossa ollaan aika koronavapaissa tunnelmissa, eikä lentoasema käytä mitenkään hyödyksi sitä, että seisoskelevalla porukalla olisi aikaa lukea tauluilta ohjeita. Ohjeita ei ole, tauluja ei ole, mutta viimeisellä metrillä huudellaan suomeksi ettei mitään tarvitse ottaa erikseen, tulkaan nyt sieltä tänne vaan.

Susivuoret pääsevät myös aivan uudelle porttialueelle, mutta vasta koneellisen passintarkastuksen jälkeen. Vilholle ei ole valjennut syytä siihen, miksi Kroatiaan tentataan passia parikin kertaa. No, passi löytyy, joten käytetään sitäkin sitten. Tuskin tässä yön aikana on tapahtunut Croxitia….

Entracte 5: Juoksijoiden välisestä ystävyydestä

Vilholla on tusinan verran hyviä tuttavia, joita hän tapaa ainoastaan juoksutapahtumissa. Joskus on taivallettu samaan tahtiin, vaihdettu ajatuksia ja sen jälkeen morjestettu vähintään lähtöalueella. Joskus ohitetaan, joskus tullaan ohitetuksi, toisinaan nähdään kun reitti kääntyy silmukkana tai kierrokset kohtaavat. Silloin huudetaan vastavirrassa näkyville tutuille heidän nimeään ja vaihdetaan tsemppitoivotuksia. 

Tänään Vilho taivaltaa juoksututtunsa Hokkasen kanssa (nimi muutettu, oikea nimi Järvinen). Hokkanen on tuttava yli kymmenen vuoden takaa, tuttu kasvo lukuisista kisoista ja kova kulkija. Hokkanen on tänään vähän toipilaana, joten Vilhokin pysyy hänen tahdissaan tuntikausia. 

Nyt on erinomaisesti aikaa vaihtaa kuulumisia ja syventää vanhoja juttuja. Ennen kaikkea on antoisaa saada seuraa loputtoman pyörätien taittamiseen kotimaan puoliankeassa Palmusunnuntaissa.

Kisojen kiertäjiä lienee turvallisinta kutsua maratoonareiksi, sillä sitähän tämä porukka harrastuksekseen puuhaa. Joukkoon mahtuu kovaa kilpamenijää ja huippu-urheilijaakin, mutta jos juoksijoiden vauhdit eivät koskaan kohtaa, niin harvemmin suurempaa keskusteluyhteyttä syntyy. Vilho kun on vauhditon veijari, tuntee hän vain porukoita jotka osuvat sinne vähän suurempaan tilastolliseen tulosmassaan loppuaikansa puolesta.

Näissä maratoonareissa on huikeata porukkaa. Usein keski-ikäistä ja monella tapaa hyvin keskinkertaisen oloista väkeä, joka ei millään jää mieleen tai erotu muista sinipaitaisista menijöistä Asics-kengissään ja puristesukissaan. Mutta jos juostessa puhuttelet toista taivaltajaa, niin helposti syttyy yhteys ja yhteinen tilanne riittää alustaksi tuttavuudelle, jopa luottamukselle. Muutaman kilometrin päästä kuulee ihmiskohtaloita ja kiehtovia elämäntarinoita.

Hokkasenkin Vilho tuntee hyvin, paljon on kuultu lapsuudesta ja sukulaisista. Juoksuissa on tavattu Hokkasen puoliso, setä ja kavereita. On tarinoitu töistä, puhuttu oluesta ja reissuista. Lähtöalueilla on morjestettu, varmuudeksi kerrattu seuraavat yhteiset kisat ja todettu "nähdään sitten siellä". Kun Vilho ajattelee Hokkasta, ensimmäisenä mielessä ovat arvostus ja juoksukaverin ikuinen iloisuus.

 

Pitkän matkan hölkkäämisessä ei ole mitään glamouria tai ylevää. Pääsiäinen tietysti muistuttaa meitä siitä, että kärsimys on ylevää, sillä kristinuskon kulmakivenä on Kristuksen kärsimysnäytelmä ristintiellä. Sen passion loppunäytökseen kuuluvat puun raahaaminen mäelle, julkinen häpäisy ja äärimmäisen kivulias teloituskuolema. Mutta kristinopin ylevyys perustuukin uhrautumiseen ja ylösnousemukseen, joten tarinan lopun jo tuntevat voivatkin unohtaa sujuvasti itse kuolemantuomion tuottaman loputtoman tuskan.

Mutta kuten tuli todettua, pitkän matkan hölkkäämisessä ei ole mitään glamouria tai ylevää, usein selvitään myös hengissä. Suoritus ei näytä hienolta, touhu kestää tuntikausia ja tapahtumapaikkana ovat loputtomat kevyen liikenteen väylät, joita koristavat puskat ja pajukot joko lehdillä, pajunkissoilla tai jäisen paljaina.

Juoksijoita yhdistää kaikkien entisten varusmiesten tuntema "samassa kusessa ollaan" -tunne, johon sisältyy kuitenkin aimo annos aikuismaista itseironiaa, Itsehän sitä on tieten tahtoen jälleen hakeuduttu mukaan henkilökohtaiseen kärsimysnäytelmään. 

Ihmiset ovat hämmästyttäviä tunnevetoisia järkiolentoja. Psykologiassa tunnetaan se seikka, että sopivan kriisitilanteen tai vaaran kokeminen mahdollisen partnerin kanssa voi olla parasta sementtiä mitä orastavalle parisuhteelle voi toivoa. Kaikissa maissa tunnetaan entisten aseveljien verkostot (joista tosin nykytermit ovat tehneet hyvin selvää jälkeä), joissa verkostoituminen on tapahtunut juoksuhaudoissa ja jatkunut siviilimaailmassa siihen oikeaan hautaan asti.  Lyhyesti sanoen: Samassa kusisessa paikassa olleet ihmiset tapaavat luottavan täysin toisiinsa. 

Vilho ei tunne siis kunnolla juoksututtujaan, mutta tunne tuntemisesta on kuitenkin raudanluja. Juoksureissuihin liittyvä uupumus tuppaa olemaan yksi sellainen tekijä, joka estää loputtomat roolinvetämiset, vaikka julkisivua olisikin lystikäs pitää yllä maaliin asti. 

Ja parhaimmillaan porukassa on joku, joka pitää huumoria yllä, kannustaa toisia ja saa muut unohtamaan kuluttavat kilometrit hetkeksi. Moni nuorempi tarvitsee tuekseen tasaisen vauhdinpitäjän, joka ankkuroi tahdin kokemuksellaan järkeväksi, juttelee mukavia ja vie synkät pilvet pois taivaalta. 

Ja onhan Vilhokin toisinaan poiminut mukaansa juoksijoita, jotka ovat hetkeksi hukanneet punaisen langan ja suotta kadonneet synkkyyteen, vaikka voimia vielä hyvin on. Vahvuudesta ei ole iloa ellei joskus kanna jotain toista.

Entracte 4: Jossain on jo kevät mutta juokse poika nyt vain

Ennen pääsiäistä Suomessa tunnelmia koettelee sodan ja pandemian ohella myös takatalvi. Vaikka Vilho tietää sen, ettei säätilassa tilastollisesti ole mitään oudompaa, tuntuu "takatalvi" oikeutetulta termiltä, sillä aiemmin kotomaassa ehdittiin jo nauttia aurinkoisista ja lämpimistä keleistä. 

Palmusunnuntai ja virpojat osuvat kohdalle tänä vuonna päivämäärällä 10.4. ja sää on hyvin tuulinen, viileä ja epävakaa. Lunta ja vettä satelee satunnaisesti,  aiemmat jäät eivät ole vielä sulaneet ja siten väylillä vaihtelevat puhdas asfaltti, määrätön määrä hiekoitushiekkaa, lumi, jääsohjo, jää ja lätäköt.

On siis sopiva aika aloittaa kisakausi.

Niinpä Vilho hölkkää pukinmäkeläisiä pyöräteitä sunnuntain ratoksi. Tossua pistetään toisen eteen harvassa porukassa, sillä todella moni ilmoittautunut on jättänyt saapumatta paikalle. Vilholla on päällään muutama paita ja päässä sekä pipo että maskottia kannatteleva lippis. Kun alkuun päästään, hölkkääminen sujuu kuitenkin melko mutkattomasti sääolosuhteista ja haastavasta pinnasta huolimatta.

Kerta toisensa jälkeen Vilho löytää itsensä tilanteesta, jossa hänen on enää pakattava, hoidettava työt, siivottava ja juostava marathon – sitten pääsee lomille. Lomat ja juoksukalenteri pitää jotenkin sovittaa ja näinhän se elämä on sitten lähtöjen välissä tapahtuvaa toimintaa, lomat etenkin.

Lähtöviivalla ei tarvitse koota itseään, parasta on ennemminkin unohtaa henkilökohtaiset tulokulmat, sillä muutaman tunnin kuluttua läsnäolo on kivuliaan vääjäämätöntä ja juoksukenkien jatkeena on vain se rakas minä.

Entracte 3: Rauha ja sota

Vilhon suosimista touhuista esimerkiksi matkailu ja kuntosalit vapautuvat huomattavasti, kun päästään kevättalveen 2022. Pandemia ei ehkä väisty, mutta rokotteilla ja pelisäännöillä se sysätään sivummalle. Valtaosa rajoitteista alkaa olla mennyttä, emmekä enää kuule tuota sanaa "rajoitus", joka vielä hetki sitten määritti koko elämäämme.

    Pieni särö vapautuvaan maailmaan syntyy kuitenkin silloin, kun Venäjä lähtee valloitussotaan Ukrainaan. Pitkään tunnelma on kiristynyt ja lähtölaskentaa on pidetty yllä mediassa, mutta siitä huolimatta sodan alku on järkytys koko Euroopalle. 

Kirjallisuudessa ja elokuvissa siirtymä rauhasta sotaan on kertomuksen kohokohta, kasvateltu kulminaatiopiste, jännityksen siivittämä kehityskulku näyttävään toimintaan. Sodan syttyminen vie meidät historiakirjojen päivämääriin, faktoihin ja suuriin, määriteltävissä oleviin tapahtumiin, joilla on alku ja lopputulos.

Sodan koskettamille ihmisille haaveena on siirtymä sodasta rauhaan. Median ja kertomusten kannalta rauhan saapuminen on tarinan päättymistä, historian pikakirjoituksen taukoamista ja jonkinlaista antikliimaksia, niin kamalaa kuin  tuota on edes sanoa. 

    Mutta nyt kun sota kajoaa meidän lähialueidenkin ihmisten elämään vähintään välillisesti, rauha vaikuttaa yhtäkkiä kiinnostavalta samalla tavalla kuin nopeasti kadonnut terveys vaikuttaa sairaasta kiinnostavalta.

Jotain arvokasta, ainutlaatuista on särjetty. 

Sodan tuhot ja kiistattomat sotarikokset ovat peruuttamattomia asioita, ja yhtäkkiä me olemme tulipalon vieressä todistamassa, miten vielä hiljattain eletty arkinen tasaisuus katoaa tuhkaksi.

Pandemian aikana opimme epävarmuuteen, sota-aika tuntuu jatkavan näitä oppitunteja. Sekava tilanne johtaa kiristyvää talouteen, energia kallistuu ja kriisi häämöttää. Rajoitteet vaihtuvat pakotteisiin.  Kenties joku pohtii mielessään sitä, ettei vaan pakotteista päädyttäisi painajaisiin.

Entracte 2: Autio maa - etsimässä erämaassa

 Syvän talven aikana helmikuussa Vilho on yksin hiihtelemässä Itä-Suomen metsissä. Hän viettää peräti kuusi yötä autiotuvissa ja istuu illat kynttilänvalossa, kamiinan lämmössä. Sinikantinen vihko täyttyy päiväkirjamerkinnöistä ja pitkät illat tarjoavat tutkiskeluun hyvät puitteet.

Retken alkuvaiheessa Vilho miettii, mitä erämaasta voisi löytää – mitä viikko hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä paljastaisi, minkälaisia oivalluksia erakkopäivät toisivat tullessaan. 

Ajatuksia Vilholla toki oli päivät ja pää täynnä, pohdiskeluja jos jonkinlaisia. Silti retken viimeisenä iltana vihkoon tuli seuraavanlainen päätelmä:

"En tiedä löysinkö erämaasta vastauksia tai muutakaan. En oikeastaan tiedä mitä etsin, sillä en todellakaan tiedä, oliko mitään edes kateissa."

 

Entracte 1: Looking for Vilho

Huolimatta huonosta läsnäolosta palstallaan, Vilho ei ole kadonnut minnekään. 

Roomasta Vilho on palannut normaaliin tapaan, jälkeen on kuitenkin jäänyt vain resuisia blogitekstejä ja ennen kaikkea tyhjiä sarakkeita. 

Kaikesta huolimatta Vilho on viettänyt talvea, joka on 2021-2 ollutkin täysimittainen. Siihen hiljaiselo onkin sopinut mainiosti.

 Pandemian hiipumisesta maailmassa on päästy sotaan, uuteen kansainväliseen kiputilaan ja kriisiin. Epävarmuuden aikoihin vähitellen tottuneena Vilho pakkaa taas matkalaukkuaan. Edessä on lomien pitäminen ennen pitkää kesää ja sehän tarkoittaa myös Vilhon vauhdittomien vaellusten aktivoitumista.

 

 

 

 Kevään ja kesän saapuminen vähentää huomattavasti starttivaikeuksia