Wallgaun ja Krünin lähikaupoissa jatkuvasti ravaaminen on jälleen opettanut kaikenlaista Vilholle. Toki kaupassa käynti on mahdollistanut taas monenlaista makumatkaa ja leivässä pysymisenkin.
Kotoistasta Wallgausta löytyy Rewe-marketti. Kun samaa tietä jatkaa puolisen kilometriä ja yhden peltoaukean ohi, ollaan Krünin puolella: sitten tien oikealta puolelta löytyy Edeka-niminen kauppa.
Tietä jos jatkaa vielä kilometrin, niin Krün loppuu ja tie kaartaa oikealla, muuttuen Garmischiin vieväksi maantieksi. Ennen tuota mutkaa voi liittyä vasemmalle kääntyvälle sivutielle, niin pääsee uudelle liikealueelle, jossa on hetimmiten Lidl ja Aldi vierekkäin, hieman kaikesta muusta sivussa. Lidl lienee tuttu suomalaisille, Aldi on hyvin samankaltainen, ellei siivun verran halvempi kauppaketju.
Jos oluesta puhutaan, Vilhon tärkein havainto on kaupoista ollut se, että Lidl ja Aldi myyvät lähinnä omia olutmerkkejään, Lidlistä saa lisäksi ainakin Paulaneria tölkissä, mutta muuten olutvalikoima on heikko. Liikkeiden omat oluet ovat puoli-ilmaisia, mutta nyt halutaankin paikallisia herkkuja. Siksi aatokset pitää suunnata Reween ja Edekaan.
Rewen eteisessä ja osittain pihalla on melkoinen tuotetori vihanneksineen ja muine tarjouksineen. Mutta eteisessä on myös koritolkulla kaljaa – tämä tuskin onnistuisi Suomessa sitten millään.
Olutta on eteisessä sen tähden, että on syyskuu. Kyllä kaupan olutsektori tai oikeammin juomahuone lukemattomine koreineen on ihan hyvin käytössä. mutta eteisessä onkin lisätarjontaa: Oktoberfest-olutta. Rakkaassa Edekassa puolestaan Oktoberfest-korit on nostettu saarekkeeksi makeishyllyn tietämille. Lisäksi molemmista kaupoista saa näistä pisteistä juhlatuoppeja ja kymmenellä eurolla Paulanerin mukavan olkalaukun jossa on täytteenä six-pack (6 x 0,5).
Vilhon käsitys Okoberfestistä on ollut se, että se on lokakuinen tapahtuma, jossa juodaan kamalasti olutta ja heilutaan kansallisasuissa jos kehdataan. Käsitys on ollut aika kapea, eikä sitä tietämättömyyttä tässäkään täysin oikaista, mutta puhutaan nyt pari sanaa festistä ja oluesta.
Oktoberfest – jos ollaan lyhyitä – vietetään syyskuun lopusta 16-päiväisenä niin, että juhla päättyy lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna. Tähän on tarkennuksia ja pientä säätöä, mutta näin siis pääasiassa. Jos siis odottelee Oktoberfestiaan lokakuuhun, niin juhlat voivat jäädä lyhyiksi.
Toinen asia on se, että Oktoberfestiä varten tehdään omaa olutta ja sitä saa valmistaa vain kuusi perinteistä panimoa Münchenissä:
* Augustiner
* Hacker-Pschorr
* Löwenbräu
* Paulaner
* Spätenbrau
* Hofbräu_Munchen (HB)
Vilho on ehtinyt juoda lomansa aikana pari kierrosta näitä kuutta
olutlaatua. On aivan mahtavaa, että Wallgaunkin kaupoista saa tätä
erikoisolutta ja pääsee siten kisatunnelmaan. Oluet maksavat 0.5 litran
pulloissa vajaasta eurosta jonnekin euroon. Ehkä 5-10 senttiä enemmän
kuin normaalioluet.
Ilman syväanalyysia näistä oluista voi sanoa seuraavia asioita.
Tietenkin kaikki nämä ovat hyviä oluita, ne ovat hieman vakio-olutta vahvempia, mutta eivät nykyään radikaalisti eroa standardioluesta. Ilmeisesti aiemmin Oktoberfestbier on ollut tummempaa, mutta se on vähitellen muuttunut yhä lähemmäksi tavallista vaaleaa lageria. Vilho huomasi, että Paulanerin juoma oli kuitenkin suurin piirtein keskitummaa, Dunkelin ja Hellen väliltä.
Olutta kutsutaan nimellä Märzenbier (Maalisolut), sillä traditionaalisesti juhlaolut on pantu maaliskuussa ja se on sitten ollut valmista syyskuun lopun juhliin.
12.9.2015
11. Paluu Müncheniin lentokentälle ja muita mietteitä
Aamu Wallgaussa on viileä ja kirkas, olkoonkin että viileyden tuomat pilvet vielä pyörivät vuorten rinteillä.
Annikilla ja Vilholla on kiireinen aamu, pakkaaminen viimeistellään ja kaikki asunnosta tyhjennetään, niin roskat kuin loput ruuatkin. Retken päätöspäivät ovat aina hieman rasittavia, mutta ne kuuluvat matkaan vääjäämättä. Ilman loppua ei ole alkua; ja jos paluupäivä on kovin riemukas, niin parempi olisi ollut pysyä kokonaan kotona.
Vilho pistää navigaattorin kiertämään Münchenin, sillä suorin reitti kentälle vie miltei kaupungin halki. Kokemuksia kaupungin ruuhkista Vilholla on jo työmatkaltaan Baijerin pääkaupunkiin, eikä Vilho muutenkaan halua loputtomiin liittymiin ja risteyksiin. Kaupunki kierretään idästä.
Matka vie tutusti Bad Tölziin ja sieltä sitten mukavan viistosti Sachsenkamin ja Holzkirchenin kautta kasitielle. Kasitietä Vilho ajaa kehämäiselle 99-tielle ja sen avulla kierretään koko kaupunki kaukaa kovaa vauhtia tien ollessa 4+4 -kaistainen. Rekkoja kulkee oikealla ja henkilöautot kaahaavat muita kaistoja nopeudella 80-120 km/h. Toki osa menee ylinopeutta, varmasti useatkin 130-140 km/h aika ajoin.
Auto tankataan kenttäalueella, kun maltetaan seurata kolossaalisen saapumisalueen opasteita, niin Agip-asema löytyy huoltotieltä. Bensapumpun symboli, Agipin kelta-musta logo ja teksti "Tankstelle" auttavat tuolle arvokkaalle pysähdyspaikalle huoltotiellä.
Sitten auton palautus – se on tässä mittakaavassa mielenkiintoinen operaatio, sillä lähes kaikkien firmojen autot ohjataan pysäytysalueelle ja ne paikoitetaan henkilökunnan toimesta tiukkaan jonoon. Vilhokin seuraa ohjeita ja lippua heiluttavaa opasta. Jonosta ei enää lähdetä mihinkään, laukut sentään saa vielä nostettua nippanappa autonperästä. Onneksi kaksikkomme pakkasi tavaransa jo mainitulla bensa-asemalla kuntoon. Lisäksi Vilho on tutkinut aamulla päivänvalossa auton lattiat ja lokerot, joten mitään ei jää autoon jemmaan.
Sitten ostopalvelumies tulee tarkastamaan auton. Hänen liivissään on useamman vuokrafirman logot, joten homma käy. Paperia ei käytetä, veikko lukee viivakoodin auton avaimesta laitteellaan ja saa siihen ajoneuvon tiedot. Myös vuokraustiedot, kilometrit ja tankkitilanne kuitataan laitteeseen, samoin Vilhon nimikirjoitus kuittauksena. Laite pistää sähköpostikuittauksen palautuksesta, paperina jos haluaa, voi käydä tiskillä. Tämä on nykyaikaa ja toimivaa. Sitten päästään jo aika pian tallista terminaalille päin. Vilho yrittää olla nyyhkimättä jättäessään mustan Mininsä talliin.
Vilhon päässä pyörivät jo uudet matkat – vuorille ja Wallgauhun tekee jo uudestaan mieli. Nyt pitää jälleen päivittää kalustoa ja hankkia muutama alppipoluille sopiva varuste. Lentokoneessa onkin aikaa tehdä varustelistaa ja samalla kommentoida kaikki mukana olleita tavaroita. Aina reissuun hinkuvaa Vilhoa auttaakin kovasti se asia, että uusi retki on jo valmisteilla, vaikka kone onkin vielä Itämeren yllä, kotiin menossa.
Annikilla ja Vilholla on kiireinen aamu, pakkaaminen viimeistellään ja kaikki asunnosta tyhjennetään, niin roskat kuin loput ruuatkin. Retken päätöspäivät ovat aina hieman rasittavia, mutta ne kuuluvat matkaan vääjäämättä. Ilman loppua ei ole alkua; ja jos paluupäivä on kovin riemukas, niin parempi olisi ollut pysyä kokonaan kotona.
Vilho pistää navigaattorin kiertämään Münchenin, sillä suorin reitti kentälle vie miltei kaupungin halki. Kokemuksia kaupungin ruuhkista Vilholla on jo työmatkaltaan Baijerin pääkaupunkiin, eikä Vilho muutenkaan halua loputtomiin liittymiin ja risteyksiin. Kaupunki kierretään idästä.
Matka vie tutusti Bad Tölziin ja sieltä sitten mukavan viistosti Sachsenkamin ja Holzkirchenin kautta kasitielle. Kasitietä Vilho ajaa kehämäiselle 99-tielle ja sen avulla kierretään koko kaupunki kaukaa kovaa vauhtia tien ollessa 4+4 -kaistainen. Rekkoja kulkee oikealla ja henkilöautot kaahaavat muita kaistoja nopeudella 80-120 km/h. Toki osa menee ylinopeutta, varmasti useatkin 130-140 km/h aika ajoin.
Auto tankataan kenttäalueella, kun maltetaan seurata kolossaalisen saapumisalueen opasteita, niin Agip-asema löytyy huoltotieltä. Bensapumpun symboli, Agipin kelta-musta logo ja teksti "Tankstelle" auttavat tuolle arvokkaalle pysähdyspaikalle huoltotiellä.
Sitten auton palautus – se on tässä mittakaavassa mielenkiintoinen operaatio, sillä lähes kaikkien firmojen autot ohjataan pysäytysalueelle ja ne paikoitetaan henkilökunnan toimesta tiukkaan jonoon. Vilhokin seuraa ohjeita ja lippua heiluttavaa opasta. Jonosta ei enää lähdetä mihinkään, laukut sentään saa vielä nostettua nippanappa autonperästä. Onneksi kaksikkomme pakkasi tavaransa jo mainitulla bensa-asemalla kuntoon. Lisäksi Vilho on tutkinut aamulla päivänvalossa auton lattiat ja lokerot, joten mitään ei jää autoon jemmaan.
Sitten ostopalvelumies tulee tarkastamaan auton. Hänen liivissään on useamman vuokrafirman logot, joten homma käy. Paperia ei käytetä, veikko lukee viivakoodin auton avaimesta laitteellaan ja saa siihen ajoneuvon tiedot. Myös vuokraustiedot, kilometrit ja tankkitilanne kuitataan laitteeseen, samoin Vilhon nimikirjoitus kuittauksena. Laite pistää sähköpostikuittauksen palautuksesta, paperina jos haluaa, voi käydä tiskillä. Tämä on nykyaikaa ja toimivaa. Sitten päästään jo aika pian tallista terminaalille päin. Vilho yrittää olla nyyhkimättä jättäessään mustan Mininsä talliin.
Vilhon päässä pyörivät jo uudet matkat – vuorille ja Wallgauhun tekee jo uudestaan mieli. Nyt pitää jälleen päivittää kalustoa ja hankkia muutama alppipoluille sopiva varuste. Lentokoneessa onkin aikaa tehdä varustelistaa ja samalla kommentoida kaikki mukana olleita tavaroita. Aina reissuun hinkuvaa Vilhoa auttaakin kovasti se asia, että uusi retki on jo valmisteilla, vaikka kone onkin vielä Itämeren yllä, kotiin menossa.
10. Hoher Kranzberg ja pakkailua
Lopulta Vilho löytää matkailijalle ilmaisen parkkipaikan – ja
helpostikin – aseman luota Mittenwaldista. Annikki on jätetty
Kranzbergin köysiradan asemalle odottamaan – sikäläinen maksuparkki oli
nimittäin aivan täynnä ja Vilho veti asiasta johtopäätökset.
Matkailijakortti mahdollistaa kuitenkin ilmaisen pysäköinnin kylällä,
joten Vilho vie menopelin sinne. Samassa paikassa on myös lasinkeräyspiste,
jota on turhaan haettu Wallgausta. Nyt lukemattomat viinipullot saadaan
kierrätykseen.
Vilho harppoo läpi Mittenwaldin keskustan, jossa vaeltaa paljon ulkoilijaa ihastelemassa kylämäistä, siistiä ja hienoa keskustaa. Sitten alkaakin nousu ylemmäs, taakse jäävät viehättävät mutta myös hieman arkisemmat Mittenwaldin asuintalot. Osassa näitä pirttejä vain asutaan, eikä pelkästään pyöritetä turismia. Kirkon takana on heti taloja, joissa on komeita halkopinoja ja vieressä taas upeasti maalauksin koristeltuja valkoseinäisiä rakennuksia. Mutta jälleen: paikat eivät ole nuhjuisia tai alkeellisia, ainostaan traditionaalisia.
Näitä Vilho ehtii pohtia myöhemminkin, nyt on kiire Annikin luo hiihtohisseille.
Vilho saavuttaakin pian hissiaseman ja sitten lähdetään vaijerin varassa ylös loivaa rinnettä. Annikki keikkuu edellä menevässä penkissä ja Vilho tulee perässä. Lastautuminen jakkaraan käy hyvin henkilökunnan avustaessa ja sitten alkaa reilun vartin mittainen matka Kranzberg-vuorelle. Yhdensuuntaisen matkan tarjoaa matkailukortti, joka kuuluu alueen vierailijalle.
Köysiradan päätepisteestä pääsee taas erilaisille poluille. Vilho usuttaa Annikin 45 minuutin nousuun Hoher Kranzbergille, tämän vuoren varsinaiselle laelle. Pienen puhinan ja kiroamisen jälkeen kaksikko saadaankin laelle. Siellä on taukotupa – kalustamaton mökki suojaksi luonnonvoimia vastaan – ja lisäksi näköalapenkkejä ja tietysti se hieno näköala useampaan suuntaan. Aiemmin tutustuttu Karwendelin huippu hallitsee näkymää länsi-kaakkoon, mutta myös pohjoisemmassa ja etelässä aukeaa hienoja huippuja. Sää on tänään hieno, kirkas ja sopivasti pilvinen. Siis siinä mielessä sopivasti pilvinen, että monet poutapilvet leikittelevät lähihuippujen kanssa ja verhoavat tai paljastavat niitä jatkuvana näytelmänä. Valokuville tämä antaa tietysti aivan uutta säväystä.
Hoher Kranzbergillä on myös ravintola, niin kuin tuntuu olevan kaikilla patikointireiteillä. Nyt onkin ihan huippuhetki syödä vähän lounasta. Ruokapaikoissa Vilho skannaa listan 20 sekunnissa ja kertoo vaimolle mitä aikoo syödä. Pelin henki on se, että Annikki myös tuntee ukkonsa ja tietää, että tämä syö miltei mitä vaan, joten tilausta voidaan soveltaa tilanteen mukaan. Tällä kertaa nimittäin taverna on täynnä ja terassilla on runsaasti tilaa, joten Annikki menee sisälle tilaamaan Vilho katsellessa reppuja.
Pian Annikki palaa isojen kolpakoiden kanssa. Hieman myöhemmin kiireinen tarjoilija tuo annokset ja safkaaminen käsittämättömän komeassa vuorimaisemassa voi alkaa. Vilho on mielissään, ruoka on leivitettyä lihaa ja kyytipoikana kasa ranskalaisia. Se sattuu olemaan juuri sitä, mitä tässä vaiheessa tarvitaan. Annos on 8 euron paikkeilla, olut lienee 3,50 € - aika naurettavaa siinä mielessä, että kaikki pitää roudata tänne vuorelle. Lisää katutason hintaan lienee ehkä euron verran per henkilö.
Paluumatka tehdään jalan ja tuttu alamäkijarruttelu alkaa taas. Siinä saa uusia lihaskokemuksia jaloistaan, tuumii Vilho. Auto on odottelemassa P1-parkissa, jonne matkailijakortilla voi siis pysäköidä ilmaiseksi. Mittenwald on hieno, mutta sehän on suorastaan pikkukaupunki kotoiseen Wallgau-kylään verrattuna. Tuolla olisi kiva kierrellä putiikkeja ja ravintoloita, mutta nyt pitää mennä kotiin pakkaamaan.
Vilhon Mini huomauttelee bensiinin vähyydestä ja polttoaineen vähyys tekee muuten niin lupsakasta, rallihenkisestä vilhomobiilista kärttyisen ja pikkumaisen. Vilho huutelee vaimonsa kyytiin lasikierrätyslaatikoilta ja sitten mennään takaisin kotia päin. Krünissä Vilho hyökkää Lidliin hakemaan tuliaisviinejä ja sitten on aika ruokkia Mini. Saksalaiseen täsmällisyyteen oppinut Vilho tankkaa autoon tismalleen 20,00 eurolla bensiiniä – bensahan käydään maksamassa tiskillä – ja Mini rauhoittuu kummasti. Digitaaliset laskurit myöntävät satoja kilometrejä lisää matkaa ja mustan auton voikin nyt ajella kaikessa rauhassa kotipihaan. Tosin Vilho, tuo huvittava nörtti, laittaa ajomoodiksi viimeinkin räyhäkkäästi "Sportin". Sporttimeiningistä vie hieman terää se, että kotimatkaa taitetaan Wallgaun pääkadulla, vauhdilla 40 km/h. No mitä vielä kypärä päähän, irvistys naamalle ja täydestä rallista tuo Vilholle menisi, on se vaan sellainen mussukka.
Illalla käydään vielä täydentämässä tuliaisia kaupassa ja sitten pakataan. Huone täyttyy pusseista ja vaatteista, sitten vähitellen laukut täyttyvä ja huone tyhjenee. Puuhien jälkeen testataan Aldin shamppanja (Monsigny) illan kisajuomana. Ihan siedettävää.
Mutta Lidlin paremman valikoiman Bissinger-shamppanja on ollut tämän retken kovin löytö ja suositeltava hänelle, ken juoman myyntialueella matkaileekaan. Ei pidä sotkea perusvalikoiman pulloon, vaan laittaa pari euroa lisää ja ottaa tämä Lidlin puuhyllystä. Bissinger on rosé. mutta todella ryhdikäs, maukas ja miellyttävä –ei mikään lässy-rosé, vaan markettishamppanjoista paras mitä vastaan on tullut. 15 €.
Asiat alkavat olla valmiina ja shamppanja pikku hiljaa juotu. Edessä on tällä erää viimeinen yö Wallgaussa.
Vilho harppoo läpi Mittenwaldin keskustan, jossa vaeltaa paljon ulkoilijaa ihastelemassa kylämäistä, siistiä ja hienoa keskustaa. Sitten alkaakin nousu ylemmäs, taakse jäävät viehättävät mutta myös hieman arkisemmat Mittenwaldin asuintalot. Osassa näitä pirttejä vain asutaan, eikä pelkästään pyöritetä turismia. Kirkon takana on heti taloja, joissa on komeita halkopinoja ja vieressä taas upeasti maalauksin koristeltuja valkoseinäisiä rakennuksia. Mutta jälleen: paikat eivät ole nuhjuisia tai alkeellisia, ainostaan traditionaalisia.
Näitä Vilho ehtii pohtia myöhemminkin, nyt on kiire Annikin luo hiihtohisseille.
Vilho saavuttaakin pian hissiaseman ja sitten lähdetään vaijerin varassa ylös loivaa rinnettä. Annikki keikkuu edellä menevässä penkissä ja Vilho tulee perässä. Lastautuminen jakkaraan käy hyvin henkilökunnan avustaessa ja sitten alkaa reilun vartin mittainen matka Kranzberg-vuorelle. Yhdensuuntaisen matkan tarjoaa matkailukortti, joka kuuluu alueen vierailijalle.
Köysiradan päätepisteestä pääsee taas erilaisille poluille. Vilho usuttaa Annikin 45 minuutin nousuun Hoher Kranzbergille, tämän vuoren varsinaiselle laelle. Pienen puhinan ja kiroamisen jälkeen kaksikko saadaankin laelle. Siellä on taukotupa – kalustamaton mökki suojaksi luonnonvoimia vastaan – ja lisäksi näköalapenkkejä ja tietysti se hieno näköala useampaan suuntaan. Aiemmin tutustuttu Karwendelin huippu hallitsee näkymää länsi-kaakkoon, mutta myös pohjoisemmassa ja etelässä aukeaa hienoja huippuja. Sää on tänään hieno, kirkas ja sopivasti pilvinen. Siis siinä mielessä sopivasti pilvinen, että monet poutapilvet leikittelevät lähihuippujen kanssa ja verhoavat tai paljastavat niitä jatkuvana näytelmänä. Valokuville tämä antaa tietysti aivan uutta säväystä.
Hoher Kranzbergillä on myös ravintola, niin kuin tuntuu olevan kaikilla patikointireiteillä. Nyt onkin ihan huippuhetki syödä vähän lounasta. Ruokapaikoissa Vilho skannaa listan 20 sekunnissa ja kertoo vaimolle mitä aikoo syödä. Pelin henki on se, että Annikki myös tuntee ukkonsa ja tietää, että tämä syö miltei mitä vaan, joten tilausta voidaan soveltaa tilanteen mukaan. Tällä kertaa nimittäin taverna on täynnä ja terassilla on runsaasti tilaa, joten Annikki menee sisälle tilaamaan Vilho katsellessa reppuja.
Pian Annikki palaa isojen kolpakoiden kanssa. Hieman myöhemmin kiireinen tarjoilija tuo annokset ja safkaaminen käsittämättömän komeassa vuorimaisemassa voi alkaa. Vilho on mielissään, ruoka on leivitettyä lihaa ja kyytipoikana kasa ranskalaisia. Se sattuu olemaan juuri sitä, mitä tässä vaiheessa tarvitaan. Annos on 8 euron paikkeilla, olut lienee 3,50 € - aika naurettavaa siinä mielessä, että kaikki pitää roudata tänne vuorelle. Lisää katutason hintaan lienee ehkä euron verran per henkilö.
Paluumatka tehdään jalan ja tuttu alamäkijarruttelu alkaa taas. Siinä saa uusia lihaskokemuksia jaloistaan, tuumii Vilho. Auto on odottelemassa P1-parkissa, jonne matkailijakortilla voi siis pysäköidä ilmaiseksi. Mittenwald on hieno, mutta sehän on suorastaan pikkukaupunki kotoiseen Wallgau-kylään verrattuna. Tuolla olisi kiva kierrellä putiikkeja ja ravintoloita, mutta nyt pitää mennä kotiin pakkaamaan.
Vilhon Mini huomauttelee bensiinin vähyydestä ja polttoaineen vähyys tekee muuten niin lupsakasta, rallihenkisestä vilhomobiilista kärttyisen ja pikkumaisen. Vilho huutelee vaimonsa kyytiin lasikierrätyslaatikoilta ja sitten mennään takaisin kotia päin. Krünissä Vilho hyökkää Lidliin hakemaan tuliaisviinejä ja sitten on aika ruokkia Mini. Saksalaiseen täsmällisyyteen oppinut Vilho tankkaa autoon tismalleen 20,00 eurolla bensiiniä – bensahan käydään maksamassa tiskillä – ja Mini rauhoittuu kummasti. Digitaaliset laskurit myöntävät satoja kilometrejä lisää matkaa ja mustan auton voikin nyt ajella kaikessa rauhassa kotipihaan. Tosin Vilho, tuo huvittava nörtti, laittaa ajomoodiksi viimeinkin räyhäkkäästi "Sportin". Sporttimeiningistä vie hieman terää se, että kotimatkaa taitetaan Wallgaun pääkadulla, vauhdilla 40 km/h. No mitä vielä kypärä päähän, irvistys naamalle ja täydestä rallista tuo Vilholle menisi, on se vaan sellainen mussukka.
Illalla käydään vielä täydentämässä tuliaisia kaupassa ja sitten pakataan. Huone täyttyy pusseista ja vaatteista, sitten vähitellen laukut täyttyvä ja huone tyhjenee. Puuhien jälkeen testataan Aldin shamppanja (Monsigny) illan kisajuomana. Ihan siedettävää.
Mutta Lidlin paremman valikoiman Bissinger-shamppanja on ollut tämän retken kovin löytö ja suositeltava hänelle, ken juoman myyntialueella matkaileekaan. Ei pidä sotkea perusvalikoiman pulloon, vaan laittaa pari euroa lisää ja ottaa tämä Lidlin puuhyllystä. Bissinger on rosé. mutta todella ryhdikäs, maukas ja miellyttävä –ei mikään lässy-rosé, vaan markettishamppanjoista paras mitä vastaan on tullut. 15 €.
Asiat alkavat olla valmiina ja shamppanja pikku hiljaa juotu. Edessä on tällä erää viimeinen yö Wallgaussa.
10.9.2015
9. Fischbachalm
Eilisestä huippuvierailusta innostuneena Vilho saa Annikin houkuteltua pitkälle päiväkävelylle lähivuorille.
Reitti on aika lailla tuttu, sillä samaa rinnettä Annikki ja Vilho tahkosivat alkupäivien sateessa, samoin Vilho omalla kävelyllään. Nyt on kuitenkin tarkoitus edetä ajan kanssa korkeammalle ja pidemmälle tällä reitillä.
Päivä on aurinkoinen ja kirkas, siten myös lämmin. Sää on oikeastaan parhaimmillaan alkupäivien jälkeen. Matkaan voikin lähteä sitten oikeastaan paitahihasillaan.
Vuorikävelystä ei ole paljon kerrottavaa, sillä reitti on pohjimmiltaan tie, se vaan nousee paikoin jyrkästi ja ennen kaikkea koko ajan mennään ylämäkeen. Tie kiertää rinnettä vähitellen ylemmäksi ja näkymät paranevat pikku hiljaa. Susivuoria viehättää metsäinenkin osuus. Puut ovat suuria ja komeita, eikä kiikaroitavista linnuistakaan ole puutetta. Kotoisia talitiaisia ja hömötiaisia lentelee välillä puissa. Mutta varsinaisen näytöksen valmistavat hiirihaukat, joita kiertelee ensin kolme, sitten lopulta kahdeksan Susivuorten yllä. Lopulta pedot laskeutuvat reiluun kymmeneen metriin ennen kuin liitävät jälleen muille maille. Susivuoret vastaavat tervehdykseen täysilaidallisella optiikkaa ja kohtaamisesta erotaan tasatilanteessa.
Fischbachalm on korkeudessa 1402 m. ja siellä on hienon laidunmaiseman laidassa taverna, joka tarjoaa ravintolapalveluita reippailijoille. Päivä on niin komea, että ravintolan terassi on täynnä ja maisema niin hieno kuin vain voi olla. Hevoset laiduntavat ylängön niityllä melkoisena joukkona ja niiden takana kohoaa Itävallan suunnassa jylhiä, kivikärkisiä huippuja.
Susivuoret nyökkäilevät hevosille kohteliaan pelokkaasti "hyvää päivää" ja jatkavat niityn taakse polkua pitkin. Parikymmentä askelta polulta sivummalle mäkeen tarjoaa aurinkoisen taukopaikan, Taverna oli totisesti houkutteleva terasseineen, mutta Susivuoret ovat koonneet kämpästään kaikenlaista irtomuonaa evääksi, hieman loppupäivien kaappien siivousmielessä. Tarjolla on siis kuumaa auringonpaistetta, vuorimaisemaa ja hedelmiä, suklaakonvehteja ja pähkinöitä. Omasta uudesta puolilitraisesta retkitermoksesta juodaan tsaikat ja tuntuu Vilho näpläilevän jotain piskuista alppiviinapulloa. Rinteiden yrtit raikastavat hengityksen ja sankarimme alkaa jo kohta ojennella sääriään valmiina uusiin seikkailuihin.
Kotia kohden käännytäänhyvän sään aikana ja pitkälti samaa reittiä. Vilho suosittelee Annikille rajua oikoreittiä, ja tämä maastopolku oikaiseekin kotimatkaa huomattavasti. Puronvarsireitti on tiukempi laskeutua, mutta siellä ei liiku ketään muuta, sillä eläkeläiset ovat jääneet tielle, pyöräilijöistä puhumattakaan.
Alarinteen niityllä on nyt lehmäjoukko laiduntamassa. Nämä maidontuottajajärkäleet ovat vaikuttavia eläimiä, mutta mitä ilmeisemmin lempeitä. Susivuoret kälppivät kaikessa hiljaisuudessa pois lehmien ruokapöydästä ilman välikohtauksia.
Kotona on olo melkoisen raukea, niin mielen täyttävistä maisemista kuin raittiista ilmastakin. Alppiliikunta tekee sekin kerta kaikkiaan meisseliä, tuumailee Vilho, joka taas sormeilee Oktoberfest- olutpulloa maastojanoonsa.
Reitti on aika lailla tuttu, sillä samaa rinnettä Annikki ja Vilho tahkosivat alkupäivien sateessa, samoin Vilho omalla kävelyllään. Nyt on kuitenkin tarkoitus edetä ajan kanssa korkeammalle ja pidemmälle tällä reitillä.
Päivä on aurinkoinen ja kirkas, siten myös lämmin. Sää on oikeastaan parhaimmillaan alkupäivien jälkeen. Matkaan voikin lähteä sitten oikeastaan paitahihasillaan.
Vuorikävelystä ei ole paljon kerrottavaa, sillä reitti on pohjimmiltaan tie, se vaan nousee paikoin jyrkästi ja ennen kaikkea koko ajan mennään ylämäkeen. Tie kiertää rinnettä vähitellen ylemmäksi ja näkymät paranevat pikku hiljaa. Susivuoria viehättää metsäinenkin osuus. Puut ovat suuria ja komeita, eikä kiikaroitavista linnuistakaan ole puutetta. Kotoisia talitiaisia ja hömötiaisia lentelee välillä puissa. Mutta varsinaisen näytöksen valmistavat hiirihaukat, joita kiertelee ensin kolme, sitten lopulta kahdeksan Susivuorten yllä. Lopulta pedot laskeutuvat reiluun kymmeneen metriin ennen kuin liitävät jälleen muille maille. Susivuoret vastaavat tervehdykseen täysilaidallisella optiikkaa ja kohtaamisesta erotaan tasatilanteessa.
Fischbachalm on korkeudessa 1402 m. ja siellä on hienon laidunmaiseman laidassa taverna, joka tarjoaa ravintolapalveluita reippailijoille. Päivä on niin komea, että ravintolan terassi on täynnä ja maisema niin hieno kuin vain voi olla. Hevoset laiduntavat ylängön niityllä melkoisena joukkona ja niiden takana kohoaa Itävallan suunnassa jylhiä, kivikärkisiä huippuja.
Susivuoret nyökkäilevät hevosille kohteliaan pelokkaasti "hyvää päivää" ja jatkavat niityn taakse polkua pitkin. Parikymmentä askelta polulta sivummalle mäkeen tarjoaa aurinkoisen taukopaikan, Taverna oli totisesti houkutteleva terasseineen, mutta Susivuoret ovat koonneet kämpästään kaikenlaista irtomuonaa evääksi, hieman loppupäivien kaappien siivousmielessä. Tarjolla on siis kuumaa auringonpaistetta, vuorimaisemaa ja hedelmiä, suklaakonvehteja ja pähkinöitä. Omasta uudesta puolilitraisesta retkitermoksesta juodaan tsaikat ja tuntuu Vilho näpläilevän jotain piskuista alppiviinapulloa. Rinteiden yrtit raikastavat hengityksen ja sankarimme alkaa jo kohta ojennella sääriään valmiina uusiin seikkailuihin.
Kotia kohden käännytäänhyvän sään aikana ja pitkälti samaa reittiä. Vilho suosittelee Annikille rajua oikoreittiä, ja tämä maastopolku oikaiseekin kotimatkaa huomattavasti. Puronvarsireitti on tiukempi laskeutua, mutta siellä ei liiku ketään muuta, sillä eläkeläiset ovat jääneet tielle, pyöräilijöistä puhumattakaan.
Alarinteen niityllä on nyt lehmäjoukko laiduntamassa. Nämä maidontuottajajärkäleet ovat vaikuttavia eläimiä, mutta mitä ilmeisemmin lempeitä. Susivuoret kälppivät kaikessa hiljaisuudessa pois lehmien ruokapöydästä ilman välikohtauksia.
Kotona on olo melkoisen raukea, niin mielen täyttävistä maisemista kuin raittiista ilmastakin. Alppiliikunta tekee sekin kerta kaikkiaan meisseliä, tuumailee Vilho, joka taas sormeilee Oktoberfest- olutpulloa maastojanoonsa.
9.9.2015
8. Bergwelt Karwendel – köysirataretkellä Mittenwaldista
Annikki on jo pitkään kärttänyt matkaa köysiradalla Karwendelin rinteille. Vilho tassuttelisi mieluummin mäkiä omin voimin, mutta suostuu kuitenkin retkelle, sillä korkeallakin on kyllä mukava käydä.
Ajomatka Wallgausta ei ole varttiakaan ja köysiratamatka ei ole sen pidempi sekään. Vuoristovaunuun mahtuu parikymmentä ihmistä, mutta menomatkalla ei ole kyydissä tusinaakaan. Tilaa on siis hyvin tähystellä ympäriinsä, kun vaunu nousee tasaisesti korkeuteen 2244 mm. Toki matkakin jo alkaa korkealta, miltei kilometrin korkeudesta, mutta nousua tulee vielä n. 1300 metriä.
2244 metrissä suomalaiset pääsevätkin sitten aika nopeasti lumeen, heidän luonnolliseen elementtiinsä. Köysirata-aseman yhteydessä on pieni ravintola ja lieriöksi muotoiltu, kaukoputkea mallintava luontokeskus. Torvessa on ihan siisti puupinnoite ja sen sisällä pääsee tapaamaan ainakin alueen eläimiä täytettynä ja kuvissa.
Muuten köysiradan pääteasemalla ei olekaan sitten muuta kuin reittejä, muutamia lankkupenkkejä polun varrella ja sitten polkuja ympäristöön. Paikka on kuin kraatteri, sillä pääpolku kiertää säteeltään ainakin 50-metristä monttua, jonne ei ole mitään asiaa, kymmeniä metrejä alemmaksi vierineiden kivien ja lumen seuraan.
Pikkupakkasessa pipoa viritetään päähän ja vetoketjuja kiskotaan kiinni. Annikki livahtaa polkua pitkin Itävaltaan, ennen kuin Vilho ehtii edes kieltää. Rajalla on juhlallisesti valtakuntien vaakunapylväät vierekkäin ja paikka on tietysti suosittu kuvauspiste. Muutenkin tässä maisemassa kamerat laulavat ja videokamera surisee jatkuvasti. Itävallan suuntaan – tai siis oikeammin Itävallassa – huippuja näkyy miltei loputtomasti ja profiilit ovat kaikkialla jyrkkiä.
Polku on paikoin vahvasti lumen peittämä. Säätilanne vaihtuu – ainakin pienessä mittakaavassa – hyvin nopsasti. Nimittäin tässä korkeudessa ollaan välillä aika pilvessä ja välillä kirkkaassa auringonpaisteessa. Kaksikkomme kavutessa korkeammalle luontokeskuksen torvi ja koko köysiratakeskus häviää toisinaan pilveen, toisinaan taas aurinko lämmittää huomattavasti kävelijöitä.
Ylempänä polku kapenee. Kivikkoinen polku on lumen peitossa puoliksi ja vähitellen tullaan paikkoihin, joissa horjahtaminen johtaa vääjäämättä holtittomaan pudotukseen pitkin rinnettä. Näissä korkeuksissa ja profiileissa ei ole leikkimistä; touhu muuttuu minuutissa puistokävelystä huippureitiksi, jossa todella kiipeillään, eikä keikuta. Tässä korkeudessa polut ovat vain arpia kivisessä pinnassa ja osa niistä kulkee harjanteita pitkin. Vilho nousee vain kokeeksi harjannereitin alkuun ja sekin onnistuu vain tukivaijereiden avulla. Tässä vaiheessa meno muuttuu oikeasti nelivedoksi, eikä virheille ole sijaa.
Nyt ollaan kuitenkin kävelyretkellä ja teetaukoa suunnittelemassa. Kivikkoisella huipulla on lumen lisäksi ongelmana se, että siellä on runsaasti paikallisten sorkkaeläinten lantaa. Joten ihan mihin vaan ei voi istua tai tavaroitaan levittää. Muuten tilaa kyllä piisaa.
Teetuokiolle saapuu oitis myös laivue alppinaakkoja, huippu(!)ammattilaisia, jotka havaitsevat evästauot jo kaukaa. Naakat ovat kesyjä ja syövät niin halutessa retkeilijän kädestä. Niiden lento on vaivatonta ja dramaattista huipuilla, usein valokuvauksellista. Samoja kavereita Susivuoret tapasivat jo aikoinaan Mont Blancilla.
Vilho on viihtynyt vuorella. Tämä on sitä tosielämää ja huippuympäristöä, jota Vilho kaipaa. Vuorilla kaikki on mahtavaa ja kiinnostavaa. Vilhossa on kuitenkin sen verran muulin vikaa, että se varsinainen halu on edelleen päästä nousemaan rinteitä. Siinä puuhassa yhdistyy retkeily ja kestävyysurheilu aika vauhdittomalla, mutta vaativalla tavalla.
Paluu lumen ja lannan huippupoluilta tapahtuu mukavasti. Kaapelikaara on täynnä väkeä paluumatkalla, mutta Susivuoret näkevät vaunusta gemssejä parissakin paikassa alarinteillä. Retki on siis ollut voittopuolinen, koska eläinhavaintojakin on tullut.
Vielä kerran kotimatkalla Vilho voi olla vauhdikas, sillä edessä on kauppareissu. Edelleen Vilho haalii ostoskärryyn uusia, kokeilemattomia saksalaisoluita.
Illalla on sitten aikaa tutkia lukemattomia valokuvia vuorilta. Nyt pitäisi kuitenkin valmistautua myös seuraavan päivän patikointiin, mutta toisaalta oluttutkimuksetkin vievät aikaa.
Ajomatka Wallgausta ei ole varttiakaan ja köysiratamatka ei ole sen pidempi sekään. Vuoristovaunuun mahtuu parikymmentä ihmistä, mutta menomatkalla ei ole kyydissä tusinaakaan. Tilaa on siis hyvin tähystellä ympäriinsä, kun vaunu nousee tasaisesti korkeuteen 2244 mm. Toki matkakin jo alkaa korkealta, miltei kilometrin korkeudesta, mutta nousua tulee vielä n. 1300 metriä.
2244 metrissä suomalaiset pääsevätkin sitten aika nopeasti lumeen, heidän luonnolliseen elementtiinsä. Köysirata-aseman yhteydessä on pieni ravintola ja lieriöksi muotoiltu, kaukoputkea mallintava luontokeskus. Torvessa on ihan siisti puupinnoite ja sen sisällä pääsee tapaamaan ainakin alueen eläimiä täytettynä ja kuvissa.
Muuten köysiradan pääteasemalla ei olekaan sitten muuta kuin reittejä, muutamia lankkupenkkejä polun varrella ja sitten polkuja ympäristöön. Paikka on kuin kraatteri, sillä pääpolku kiertää säteeltään ainakin 50-metristä monttua, jonne ei ole mitään asiaa, kymmeniä metrejä alemmaksi vierineiden kivien ja lumen seuraan.
Pikkupakkasessa pipoa viritetään päähän ja vetoketjuja kiskotaan kiinni. Annikki livahtaa polkua pitkin Itävaltaan, ennen kuin Vilho ehtii edes kieltää. Rajalla on juhlallisesti valtakuntien vaakunapylväät vierekkäin ja paikka on tietysti suosittu kuvauspiste. Muutenkin tässä maisemassa kamerat laulavat ja videokamera surisee jatkuvasti. Itävallan suuntaan – tai siis oikeammin Itävallassa – huippuja näkyy miltei loputtomasti ja profiilit ovat kaikkialla jyrkkiä.
Polku on paikoin vahvasti lumen peittämä. Säätilanne vaihtuu – ainakin pienessä mittakaavassa – hyvin nopsasti. Nimittäin tässä korkeudessa ollaan välillä aika pilvessä ja välillä kirkkaassa auringonpaisteessa. Kaksikkomme kavutessa korkeammalle luontokeskuksen torvi ja koko köysiratakeskus häviää toisinaan pilveen, toisinaan taas aurinko lämmittää huomattavasti kävelijöitä.
Ylempänä polku kapenee. Kivikkoinen polku on lumen peitossa puoliksi ja vähitellen tullaan paikkoihin, joissa horjahtaminen johtaa vääjäämättä holtittomaan pudotukseen pitkin rinnettä. Näissä korkeuksissa ja profiileissa ei ole leikkimistä; touhu muuttuu minuutissa puistokävelystä huippureitiksi, jossa todella kiipeillään, eikä keikuta. Tässä korkeudessa polut ovat vain arpia kivisessä pinnassa ja osa niistä kulkee harjanteita pitkin. Vilho nousee vain kokeeksi harjannereitin alkuun ja sekin onnistuu vain tukivaijereiden avulla. Tässä vaiheessa meno muuttuu oikeasti nelivedoksi, eikä virheille ole sijaa.
Nyt ollaan kuitenkin kävelyretkellä ja teetaukoa suunnittelemassa. Kivikkoisella huipulla on lumen lisäksi ongelmana se, että siellä on runsaasti paikallisten sorkkaeläinten lantaa. Joten ihan mihin vaan ei voi istua tai tavaroitaan levittää. Muuten tilaa kyllä piisaa.
Teetuokiolle saapuu oitis myös laivue alppinaakkoja, huippu(!)ammattilaisia, jotka havaitsevat evästauot jo kaukaa. Naakat ovat kesyjä ja syövät niin halutessa retkeilijän kädestä. Niiden lento on vaivatonta ja dramaattista huipuilla, usein valokuvauksellista. Samoja kavereita Susivuoret tapasivat jo aikoinaan Mont Blancilla.
Vilho on viihtynyt vuorella. Tämä on sitä tosielämää ja huippuympäristöä, jota Vilho kaipaa. Vuorilla kaikki on mahtavaa ja kiinnostavaa. Vilhossa on kuitenkin sen verran muulin vikaa, että se varsinainen halu on edelleen päästä nousemaan rinteitä. Siinä puuhassa yhdistyy retkeily ja kestävyysurheilu aika vauhdittomalla, mutta vaativalla tavalla.
Paluu lumen ja lannan huippupoluilta tapahtuu mukavasti. Kaapelikaara on täynnä väkeä paluumatkalla, mutta Susivuoret näkevät vaunusta gemssejä parissakin paikassa alarinteillä. Retki on siis ollut voittopuolinen, koska eläinhavaintojakin on tullut.
Vielä kerran kotimatkalla Vilho voi olla vauhdikas, sillä edessä on kauppareissu. Edelleen Vilho haalii ostoskärryyn uusia, kokeilemattomia saksalaisoluita.
Illalla on sitten aikaa tutkia lukemattomia valokuvia vuorilta. Nyt pitäisi kuitenkin valmistautua myös seuraavan päivän patikointiin, mutta toisaalta oluttutkimuksetkin vievät aikaa.
8.9.2015
7. Vorderriss, Sylvensteinsee, Bad Töltz ja pari muuta kiertoretken paikkaa
Ihan minuutin päässä Wallgausta itäsuuntaan, vastaan tulee kaikkia Vilhon kuvitelmia vastaan saksalainen maksutie. Kyseessä ei kuitenkaan ole kuusikaistainen moottoritie, jollaisilla maksua kerätään vaikkapa Portugalissa ja Italiassa, vaan kapea yksityistie. Annikki maksaa ikkunasta 4 € tiemaksun miehelle, joka päivystää sadekelissä pienessä puumökissä. Tie on päällystetty ja kunnossa, vain pikkuisen kapea.
Tie vie Isar-joen vartta pitkin ja metsäseutujen läpi itää päin, Vorderriss on paikka, jossa tie ylittää joen ja jatkaa sitten suurempana kohti patoa ja vesivoimalaitosta. Vilho on hieman väsynyt, sillä ajaminen vaatii paljon huomiota pienelläkin tiellä. Osa saksalaisista ajaa tiellä jonkinlaista rallia, eikä ajatus ole oikein Vilhon mieleen, ainakaan vastaantulijana.
Vähitellen Isar muuttuu yhä leveämmäksi uomaksi ja sitten lopulta Sylvensteinseeksi, padotuksi järveksi.
Sylvensteinseen silta on hieno näköalapaikka ja sieltä saa näin heikollakin säällä tämän matkan parhaita kuvia tässä vaiheessa. Sillalta näkee hyvin kahteen suuntaan ja järvi heijastelee hienosti peilikuvina rantaa ja metsää. Vesi on toiseen suuntaan turkoosia, toisessa suunnassa tummempaa, valoista riippuen. Näkymät ovat sellaisia, että Vilhonkin tekee mieli tarttua vesivärisiveltimeen epävarmalla tassullaan. Vuoret ovat huippuineen jylhiä, alarinteitä korostavat kauniit metsät ja Sylvensteinsee muodostaa tälle taivaan kanssa kauniin kuvastimen.
Sylvensteinseen muoto ja sen silta kertovat Vilhon hitaille muistisoluille sen, että tämä järvi on nähty aikoinaan lentokoneesta - sitä on myös kuvattu ja järven patokin on huomattu. Alpit on tullut usein ylitettyä Italian-matkailun takia ja näitä alppijärviä on tullut ihasteltua -sekä niiden lukuisuutta on tullut ihmeteltyä - lentokoneesta.
Susivuoret pistäytyvät myös yhdessä risteyksessä Itävallan puolelle. Visiitti on todella ranskalainen, sillä käynti kestää sekunteja. Sekin sopii, sillä autoon ei ole ostettu bensa-asemalta Vignettea, itävaltalaista tiemaksutarraa.
Mutta maantie vaatii Vilhoa eteenpäin. Saksassa ja Baijerissa ei tiellä hermoilla tai töötötetä turistin takana, mutta ajonopeudet ovat korkeita. Suomalaisen pitää tarkkailla taajamasta kertovaa keltaista kylännimikylttiä, sillä se pudottaa nopeuden viiteenkymppiin. Monessa kylässä on nopeusnäyttö kertomassa, kuinka nopeasti "Te ajatte" ja kuskeille jätetään täällä muutenkin vastuuta käytöstavoistaan, ilman peltipoliiseja. Jotenkin Vilhosta tuntuu siltä, että saksalainen saa autobahnilla vetää kyllikseen huippunopeuksia, siten sivuteillä ymmärretään että aina ei ole niin pakko kaahata.
Viikonloppu tuo Porschet Baijerin teille. Monet ovat selvästi lähtenee reissuun vapaapäivänä: urheiluautoista nousee vanhempaa pariskuntaa taukopaikoilla ja P-pisteillä. Mersuja voi maantiellä tulla vastaan 7 perättäin, se on täällä arkinen auto. Saksalainen valitsee urheiluauton, jos hän haluaa päteä ajoneuvollaan. Senkin Vilho huomaa, ettei väki sporttiautojen kahvoissa kuitenkaan kilpaile Minien kanssa pikkuteillä; taitaa monille riittää se, että katseet kääntyvät. Moottoripyöriä ja motoristikerhoja liikkuu hyvin paljon. Nuokin porukat ovat asiallisia ja ajavat sääntöjen mukaan ja järjestyksessä. Saksalaisilla teillä voi prätkäporukka tehdä viikonloppuretken kaukaakin kotimaassa, sen verran joutuisasti matka tarvittaessa taittuu.
Tie vie Kreuthiin ja sitten Tegernseelle, seuraavalle järvelle. Kenties itäsuunnassa Baijeri on hieman arkisempaa, maataloussuuntaisempaan ja vähemmän postikorttimaisempaa. Mutta lopultakin näkymät ovat kaikkiaan hienoja ja maaseutukin komeaa. Tegernseellä on useampi kylä, Bad Wiehsee ehkä hallitsevampina, mutta järvi on sievä, eikä maisemissa tai ympäristössä ole moitittavaa.
Kiertolenkki vie vähitellen Bad Töltzin ohi. Se on selvästi isompi maalikylä ja tie ohittaa sen osittain korotettuna. Kaupungissa on erikseen vanha keskusta, sitten esikaupunkia ja teollisuusaluetta. Kaikkea tätäkin ympäröi maaseutu, joten mistään rasittavasta urbaanialueesta ei ole kysymys.
Susivuoret pysähtyvät hetkeksi matkalle osuvaan Benedikterbeuern-kylään. Siellä pitää lyhyesti katsastaa suuri benediktiiniläisluostari. Tämä kulttuuripysäkki hoidetaan nopeasti; samalla Annikilla on mahdollisuus kuvata myös lähellä laiduntavia lampaita.
Matka jatkuu taas saapumispäivän tutuille järville, Kochelsee ja Walchensee odottavat rantoineen ja vuoristokiemuroineen. Vilho laskeskelee ajaneensa noin kymmenessä maassa ja aika monessa niistä, tie vie on vienyt vuorille ja mutkateille. Arkisen Vilhon on oltava valmis tarttumaan rattiin kymmenessä maassa ja siten sadoissa erilaisissa ympäristöissä, joissa saapuja on aina ensikertalainen ja vieläpä uuden auton kahvoissa. Ja tietysti arkinen Vilho on valmis, mitäpä muutakaan suomalainen jörrikkä voisi olla? Antakaa vain auto ja edes pari sääntöä, Vilho vie.
Illalla pilvet leikkivät lähivuorilla, aurinkokin pilkottaa jostain. Markkinat päättyvät vähitellen lähipuistossa ja orkesterikin lopettaa. Myöhemmin Annikki laittaa kaurispaistia ja tuorepapuja. Ruoka on erinomaista. Yö on Wallgaussa pimeä ja vuoristoisen viileä.
Tie vie Isar-joen vartta pitkin ja metsäseutujen läpi itää päin, Vorderriss on paikka, jossa tie ylittää joen ja jatkaa sitten suurempana kohti patoa ja vesivoimalaitosta. Vilho on hieman väsynyt, sillä ajaminen vaatii paljon huomiota pienelläkin tiellä. Osa saksalaisista ajaa tiellä jonkinlaista rallia, eikä ajatus ole oikein Vilhon mieleen, ainakaan vastaantulijana.
Vähitellen Isar muuttuu yhä leveämmäksi uomaksi ja sitten lopulta Sylvensteinseeksi, padotuksi järveksi.
Sylvensteinseen silta on hieno näköalapaikka ja sieltä saa näin heikollakin säällä tämän matkan parhaita kuvia tässä vaiheessa. Sillalta näkee hyvin kahteen suuntaan ja järvi heijastelee hienosti peilikuvina rantaa ja metsää. Vesi on toiseen suuntaan turkoosia, toisessa suunnassa tummempaa, valoista riippuen. Näkymät ovat sellaisia, että Vilhonkin tekee mieli tarttua vesivärisiveltimeen epävarmalla tassullaan. Vuoret ovat huippuineen jylhiä, alarinteitä korostavat kauniit metsät ja Sylvensteinsee muodostaa tälle taivaan kanssa kauniin kuvastimen.
Sylvensteinseen muoto ja sen silta kertovat Vilhon hitaille muistisoluille sen, että tämä järvi on nähty aikoinaan lentokoneesta - sitä on myös kuvattu ja järven patokin on huomattu. Alpit on tullut usein ylitettyä Italian-matkailun takia ja näitä alppijärviä on tullut ihasteltua -sekä niiden lukuisuutta on tullut ihmeteltyä - lentokoneesta.
Susivuoret pistäytyvät myös yhdessä risteyksessä Itävallan puolelle. Visiitti on todella ranskalainen, sillä käynti kestää sekunteja. Sekin sopii, sillä autoon ei ole ostettu bensa-asemalta Vignettea, itävaltalaista tiemaksutarraa.
Mutta maantie vaatii Vilhoa eteenpäin. Saksassa ja Baijerissa ei tiellä hermoilla tai töötötetä turistin takana, mutta ajonopeudet ovat korkeita. Suomalaisen pitää tarkkailla taajamasta kertovaa keltaista kylännimikylttiä, sillä se pudottaa nopeuden viiteenkymppiin. Monessa kylässä on nopeusnäyttö kertomassa, kuinka nopeasti "Te ajatte" ja kuskeille jätetään täällä muutenkin vastuuta käytöstavoistaan, ilman peltipoliiseja. Jotenkin Vilhosta tuntuu siltä, että saksalainen saa autobahnilla vetää kyllikseen huippunopeuksia, siten sivuteillä ymmärretään että aina ei ole niin pakko kaahata.
Viikonloppu tuo Porschet Baijerin teille. Monet ovat selvästi lähtenee reissuun vapaapäivänä: urheiluautoista nousee vanhempaa pariskuntaa taukopaikoilla ja P-pisteillä. Mersuja voi maantiellä tulla vastaan 7 perättäin, se on täällä arkinen auto. Saksalainen valitsee urheiluauton, jos hän haluaa päteä ajoneuvollaan. Senkin Vilho huomaa, ettei väki sporttiautojen kahvoissa kuitenkaan kilpaile Minien kanssa pikkuteillä; taitaa monille riittää se, että katseet kääntyvät. Moottoripyöriä ja motoristikerhoja liikkuu hyvin paljon. Nuokin porukat ovat asiallisia ja ajavat sääntöjen mukaan ja järjestyksessä. Saksalaisilla teillä voi prätkäporukka tehdä viikonloppuretken kaukaakin kotimaassa, sen verran joutuisasti matka tarvittaessa taittuu.
Tie vie Kreuthiin ja sitten Tegernseelle, seuraavalle järvelle. Kenties itäsuunnassa Baijeri on hieman arkisempaa, maataloussuuntaisempaan ja vähemmän postikorttimaisempaa. Mutta lopultakin näkymät ovat kaikkiaan hienoja ja maaseutukin komeaa. Tegernseellä on useampi kylä, Bad Wiehsee ehkä hallitsevampina, mutta järvi on sievä, eikä maisemissa tai ympäristössä ole moitittavaa.
Kiertolenkki vie vähitellen Bad Töltzin ohi. Se on selvästi isompi maalikylä ja tie ohittaa sen osittain korotettuna. Kaupungissa on erikseen vanha keskusta, sitten esikaupunkia ja teollisuusaluetta. Kaikkea tätäkin ympäröi maaseutu, joten mistään rasittavasta urbaanialueesta ei ole kysymys.
Susivuoret pysähtyvät hetkeksi matkalle osuvaan Benedikterbeuern-kylään. Siellä pitää lyhyesti katsastaa suuri benediktiiniläisluostari. Tämä kulttuuripysäkki hoidetaan nopeasti; samalla Annikilla on mahdollisuus kuvata myös lähellä laiduntavia lampaita.
Matka jatkuu taas saapumispäivän tutuille järville, Kochelsee ja Walchensee odottavat rantoineen ja vuoristokiemuroineen. Vilho laskeskelee ajaneensa noin kymmenessä maassa ja aika monessa niistä, tie vie on vienyt vuorille ja mutkateille. Arkisen Vilhon on oltava valmis tarttumaan rattiin kymmenessä maassa ja siten sadoissa erilaisissa ympäristöissä, joissa saapuja on aina ensikertalainen ja vieläpä uuden auton kahvoissa. Ja tietysti arkinen Vilho on valmis, mitäpä muutakaan suomalainen jörrikkä voisi olla? Antakaa vain auto ja edes pari sääntöä, Vilho vie.
Illalla pilvet leikkivät lähivuorilla, aurinkokin pilkottaa jostain. Markkinat päättyvät vähitellen lähipuistossa ja orkesterikin lopettaa. Myöhemmin Annikki laittaa kaurispaistia ja tuorepapuja. Ruoka on erinomaista. Yö on Wallgaussa pimeä ja vuoristoisen viileä.
7.9.2015
6. Schloss Neuschwanstein lyhyen kaavan mukaan
Baijerissa satelee edelleen, joten päivä on sopiva pienelle autoretkelle länteen Wallgausta.
Määränpäänä on Füssen, sillä lähellä sitä sijaitsee Etelä-Saksan tärkein nähtävyys, kuuluisa Schloss Neuschwanstein. Mielikuvituksellisesta alppilinnasta on kirjoitettu ja sanottu niin paljon, että tässä yhteydessä riittää mainita siitä, että linna on ollut esikuva Disneyn Prinsessa Ruususen linnalle ja sen rakennutti puolihullu Ludwig II vuoden 1886 paikkeilla. Ludwig II oli ammatiltaan Baijerin kuningas, mutta toiminnaltaan ennemminkin eksentrinen, romanttinen rokkitähti. Tavoitteena Luddella tuntui olevan se, että tehdään infrastruktuurille sama minkä Wagner teki oopperalle.
Koska joku lukee tätä matkailuvihjemielessä, niin otetaan tähän alkuun heti ne vinkit mitä löytyy. Koillisesta tulevalta Colomanstrasselta saa linnasta melko mainioita valokuvia ja samalla voi pysähtyä katsomaan melko mainiota, kapeaa ja korkeaa St. Coloman -kirkkoa, joka kohoaa komeasti peltojen keskellä Alppeja vasten. Kun Colomanstrassen maalaistietä ajaa kohti linnan parkkialuetta, tiellä on muutamia puolivirallisia levikkeitä, joilta voi ottaa kuvia ylhäällä kohoavasta linnasta.
Auto on viisainta jättää viralliseen parkkiin. Niitä on runsaasti alueella ja kannattaa ottaa vaikka heti oikeanpuoleinen parkkialue, kun tulee Colomanstrasselta. Puomilta saa parkkikortin ja se maksetaan automaattiin lopuksi: 6 eurolla saa olla 6 tuntia.
Väkijoukkoa voi seurata lippukassoille. Ravintoloiden ja matkamuistokojujen välistä tie nousee vähitellen ylemmäksi. Bussit lähtevät alhaalta, hieman ennen lippukassoja, mutta moni kävelee tien ylös. Parkkipaikalta lähtee suorempikin polku jyrkästi ylös, mutta siitä pitkin ei pääse lippukassoille. Polku lähtee menosuunnassa vasemmalta, viimeiseltä parkkipaikalta ennen ravintolaa. Tämä kirjoittaja ei ostanut lippua, eikä mennyt sisälle linnaan, mutta kuvaaminen onnistuu kyllä hyvin, sillä linnaa pääsee kyllä tutkimaan ulkopuolelta. Tätä naputtaessa Marienbrücke oli remontissa, joten sinne ei päässyt kuvaamaan, oli lippua tai ei. Nopeampaa polkua kannattaa ainakin tulla alas linnalta. Lippukassojen suunnalla pääse tähystämään toki myös toista linnaa, Schloss Hohenschwangauta.
***
Vilholla ei ole tarkoitustakaan mennä sisälle linnaan tai linnoihin, mutta mukavahan Schloss Neuschwanstein on nähdä ulkoa. Itse ajomatka Wallgausta Füsseniin on melkoisen antoisa. Matkalle mahtuu useita kiinnostavia kyliä ja ennen kaikkea maisema vaihtuu melkoisesti reitillä. Wallgaun puolessa ollaan vuorten välissä, Garmischissa tulee kaupunkimiljöötä ja korkeita huippuja. Myöhemmin huiput jatkuvat, mutta sitten tullaan lännessä suuremmille peltoaukeille, oikeastaan tasangolle, ja Alpit jäävät hetkeksi kauemmaksi Itävallan puolelle. Füssenissä vastassa on taas järviä, peltoa, linna-alue ja taustalla hienot vuoret – vaikkakaan ne eivät ole niin korkeita kuin hieman idempänä.
Itse linna on toki komea, mutta mitä lähemmäksi sitä menee, niin sitä enemmän kuninkaallinen vaikutelma katoaa Vilhon mielestä. Helvetinmoinen turismi ja kielten sekamelska on linnalla vastassa; parhaiten rakennusta katselee kaukaa pellolta ja vasten ylhäisiä vuoria, Vilho ei ole niitä matkailijoita, joita linnojen sisällä nuohoaminen kiinnostaa, etenkin kun paikan historia on näinkin irtonainen ja nuori.
Kotimatkalla pysähdytään Steingadenissa syömässä Gasthof Grafissa. Majatalo mainosti mukavasti ruokiaan ulkona liitutaululla ja Vilho kiinnitti paikkaan huomionsa jo menomatkalla. Lounastus on lihapainotteinen ja käy nopeasti ja helposti. Vuoristotietä on sen verran edessä, että Vilho kuskina juo retken ensimmäisen alkoholittoman oluen – se juoma onkin Saksassa jo melkoisen yleinen. Ruokatauko maksaa 25,40 € kelpo annosten, juomien ja Annikin alkusalaatin kanssa.
Paluumatkalla sää on muuttunut sen verran, että lumihuiput näkyvät hienosti. Alppitunneliakin tulee muutama kilometri, pisin pätkä on hieman reilu kaksi kilometriä. Saksalainen tunneli on siisti, hyvin valaistu ja turvallisen tuntuinen.
Vilho on pari päivää tarkkaillut sitä, miten elinvoimaista Baijerin oma kulttuuri ja maatalous on. Alue on selvästi varakasta, mutta se on myös konstailematta maatalousmaata. Alppimaidosta ja muista omista tuotteista pidetään sopivasti, ylpeästi ääntä, mutta maalaiskulttuuri ei silti ole täällä muuttunut näpertelyksi tai näytöslajiksi. Alueen omia tuotteita ovat kaupat täynnä, eivätkä ne ole mitään mummon tekemiä perinnepiirakoita vaan tuotantomaatalouden tavaraa, silti alueellista ja omaleimaista.
Seutu saattaa olla paikoin lannantuoksuista landea, mutta se on silti hyvin siistiä ja nykyaikaista. Aluetta halkovat huippukuntoiset maantiet; hyvinvointi on käsinkosketeltavaa ja lehmät ovat tyytyväisempiä kuin Hrutshev olisi ikinä voinut kuvitella. Tyytyväiseltä vaikuttaa porukkakin, joka elää kylissään kaikilla nykyajan mukavuuksilla varustettuina - ilman urbaaneja haittoja. Silti Baijeri ei ole tippaakaan takaperoista.Täällä turismi on tullut elinvoimaisen elinkeinorakenteen päälle ja se on leivottu nätisti sisään kyliin, aivan kuten turistien majoittaminen on upotettu alueen talojen kakkoskerroksiin. Wallgaussakin kylä on pysynyt kylänä – ei tässä ole ketjuhotelleja eikä kerrostaloja tarvittu.
Tulee mieleen parikin paikkaa, jossa turismia yritetään viimeisenä mahdollisuutena saada alueelle elinkeinoa tilanteessa, jossa muut elinkeinot ovat jo miltei tyystin kaikonneet. Eipä ihme, että kotimaamme perähikiän matkailukohteet kuolevat omaan mahdottomuuteensa. Jos paikassa ei ole mitään, ei sinne mitään tulekaan.
Määränpäänä on Füssen, sillä lähellä sitä sijaitsee Etelä-Saksan tärkein nähtävyys, kuuluisa Schloss Neuschwanstein. Mielikuvituksellisesta alppilinnasta on kirjoitettu ja sanottu niin paljon, että tässä yhteydessä riittää mainita siitä, että linna on ollut esikuva Disneyn Prinsessa Ruususen linnalle ja sen rakennutti puolihullu Ludwig II vuoden 1886 paikkeilla. Ludwig II oli ammatiltaan Baijerin kuningas, mutta toiminnaltaan ennemminkin eksentrinen, romanttinen rokkitähti. Tavoitteena Luddella tuntui olevan se, että tehdään infrastruktuurille sama minkä Wagner teki oopperalle.
Koska joku lukee tätä matkailuvihjemielessä, niin otetaan tähän alkuun heti ne vinkit mitä löytyy. Koillisesta tulevalta Colomanstrasselta saa linnasta melko mainioita valokuvia ja samalla voi pysähtyä katsomaan melko mainiota, kapeaa ja korkeaa St. Coloman -kirkkoa, joka kohoaa komeasti peltojen keskellä Alppeja vasten. Kun Colomanstrassen maalaistietä ajaa kohti linnan parkkialuetta, tiellä on muutamia puolivirallisia levikkeitä, joilta voi ottaa kuvia ylhäällä kohoavasta linnasta.
Auto on viisainta jättää viralliseen parkkiin. Niitä on runsaasti alueella ja kannattaa ottaa vaikka heti oikeanpuoleinen parkkialue, kun tulee Colomanstrasselta. Puomilta saa parkkikortin ja se maksetaan automaattiin lopuksi: 6 eurolla saa olla 6 tuntia.
Väkijoukkoa voi seurata lippukassoille. Ravintoloiden ja matkamuistokojujen välistä tie nousee vähitellen ylemmäksi. Bussit lähtevät alhaalta, hieman ennen lippukassoja, mutta moni kävelee tien ylös. Parkkipaikalta lähtee suorempikin polku jyrkästi ylös, mutta siitä pitkin ei pääse lippukassoille. Polku lähtee menosuunnassa vasemmalta, viimeiseltä parkkipaikalta ennen ravintolaa. Tämä kirjoittaja ei ostanut lippua, eikä mennyt sisälle linnaan, mutta kuvaaminen onnistuu kyllä hyvin, sillä linnaa pääsee kyllä tutkimaan ulkopuolelta. Tätä naputtaessa Marienbrücke oli remontissa, joten sinne ei päässyt kuvaamaan, oli lippua tai ei. Nopeampaa polkua kannattaa ainakin tulla alas linnalta. Lippukassojen suunnalla pääse tähystämään toki myös toista linnaa, Schloss Hohenschwangauta.
***
Vilholla ei ole tarkoitustakaan mennä sisälle linnaan tai linnoihin, mutta mukavahan Schloss Neuschwanstein on nähdä ulkoa. Itse ajomatka Wallgausta Füsseniin on melkoisen antoisa. Matkalle mahtuu useita kiinnostavia kyliä ja ennen kaikkea maisema vaihtuu melkoisesti reitillä. Wallgaun puolessa ollaan vuorten välissä, Garmischissa tulee kaupunkimiljöötä ja korkeita huippuja. Myöhemmin huiput jatkuvat, mutta sitten tullaan lännessä suuremmille peltoaukeille, oikeastaan tasangolle, ja Alpit jäävät hetkeksi kauemmaksi Itävallan puolelle. Füssenissä vastassa on taas järviä, peltoa, linna-alue ja taustalla hienot vuoret – vaikkakaan ne eivät ole niin korkeita kuin hieman idempänä.
Itse linna on toki komea, mutta mitä lähemmäksi sitä menee, niin sitä enemmän kuninkaallinen vaikutelma katoaa Vilhon mielestä. Helvetinmoinen turismi ja kielten sekamelska on linnalla vastassa; parhaiten rakennusta katselee kaukaa pellolta ja vasten ylhäisiä vuoria, Vilho ei ole niitä matkailijoita, joita linnojen sisällä nuohoaminen kiinnostaa, etenkin kun paikan historia on näinkin irtonainen ja nuori.
Kotimatkalla pysähdytään Steingadenissa syömässä Gasthof Grafissa. Majatalo mainosti mukavasti ruokiaan ulkona liitutaululla ja Vilho kiinnitti paikkaan huomionsa jo menomatkalla. Lounastus on lihapainotteinen ja käy nopeasti ja helposti. Vuoristotietä on sen verran edessä, että Vilho kuskina juo retken ensimmäisen alkoholittoman oluen – se juoma onkin Saksassa jo melkoisen yleinen. Ruokatauko maksaa 25,40 € kelpo annosten, juomien ja Annikin alkusalaatin kanssa.
Paluumatkalla sää on muuttunut sen verran, että lumihuiput näkyvät hienosti. Alppitunneliakin tulee muutama kilometri, pisin pätkä on hieman reilu kaksi kilometriä. Saksalainen tunneli on siisti, hyvin valaistu ja turvallisen tuntuinen.
***
Vilho on pari päivää tarkkaillut sitä, miten elinvoimaista Baijerin oma kulttuuri ja maatalous on. Alue on selvästi varakasta, mutta se on myös konstailematta maatalousmaata. Alppimaidosta ja muista omista tuotteista pidetään sopivasti, ylpeästi ääntä, mutta maalaiskulttuuri ei silti ole täällä muuttunut näpertelyksi tai näytöslajiksi. Alueen omia tuotteita ovat kaupat täynnä, eivätkä ne ole mitään mummon tekemiä perinnepiirakoita vaan tuotantomaatalouden tavaraa, silti alueellista ja omaleimaista.
Seutu saattaa olla paikoin lannantuoksuista landea, mutta se on silti hyvin siistiä ja nykyaikaista. Aluetta halkovat huippukuntoiset maantiet; hyvinvointi on käsinkosketeltavaa ja lehmät ovat tyytyväisempiä kuin Hrutshev olisi ikinä voinut kuvitella. Tyytyväiseltä vaikuttaa porukkakin, joka elää kylissään kaikilla nykyajan mukavuuksilla varustettuina - ilman urbaaneja haittoja. Silti Baijeri ei ole tippaakaan takaperoista.Täällä turismi on tullut elinvoimaisen elinkeinorakenteen päälle ja se on leivottu nätisti sisään kyliin, aivan kuten turistien majoittaminen on upotettu alueen talojen kakkoskerroksiin. Wallgaussakin kylä on pysynyt kylänä – ei tässä ole ketjuhotelleja eikä kerrostaloja tarvittu.
Tulee mieleen parikin paikkaa, jossa turismia yritetään viimeisenä mahdollisuutena saada alueelle elinkeinoa tilanteessa, jossa muut elinkeinot ovat jo miltei tyystin kaikonneet. Eipä ihme, että kotimaamme perähikiän matkailukohteet kuolevat omaan mahdottomuuteensa. Jos paikassa ei ole mitään, ei sinne mitään tulekaan.
6.9.2015
Hieman saksalaisista punaviineistä ja rypäleistä
Viime vuosina Vilho on tutkinut innokkaasti saksalaisia punaviinejä, jotka ovat lähtökohtaisen mietoutensa tähden hyvin vähän tunnettuja Suomessa. Tässä nyt sitten seuraavaksi siitä tärkeästä aiheesta.
Ensin vähän rypäleasiaa. Ensin pitää selventää kolmea pohjimmiltaan tuttua rypälettä, jotka ovat: Spätburgunder, Weisser Burgunder ja Grauburgunder.
* Spätburgunder on Saksan viljellyin punainen rypäle ja yleinen myös viinihyllyssä. Rypäle on ranskaksi/Ranskassa Pinot Noir.
* Weisser Burgunder on vastaavasti valkoviinihyllyn tuttavuus ja ranskalaisnimeltään Pinot Blanc.
* Grauburgunder tunnetaan yleensä nimellä Pinot Gris (Pinot Grigio Italiassa). Se on vaalea rypäle, ja mainitaan tässä Burgunder-siskojensa kanssa.
* Dornfelder on punaviinihyllyn vakioviinejä Tämä rypäle on uusi tulokas, sillä sen on risteyttänyt August Herold vuonna 1955. Tämäkin rypäle tuottaa vaaleaa punaviiniä, joka lyhyesti sanoen on sekin hyvin Pinot Noir -tyyppistä. Rypäle on nimetty henkilön mukaan, joten nimestä ei voi päätellä paikkaa tai johdatella muuta itse viinistä. Lajikkeena mutkattomampi viljeltävä kuin Spätburgunder.
* Lemberger eli Blaufränkish on punaviinirypäle, josta saadaan satoa etenkin Itävallassa ja toki myös Saksassa.
*Regent on vielä uudempi tulokas punaisissa rypäleissä, sillä se on vasta 1967 luotu risteytys. Viini on yleistynyt vasta 1990-luvulla, mutta trendi on nouseva. Kyseessä on selvästi viileämmillä ja pohjoisemmilla alueilla menestyvä rypälelaji.
Baijeri on tietysti lähes täysin olutaluetta, viljapeltoa ja laidunta. Viinit tulevat lähinnä Badenista, Baijerin länsireunalta, Schwartzwaldista.
Saksalaiset punaviinit ovat kansainvälisesti aliarvostettuja. Täkäläiset Spätburgunderit ovat hyvin edullisia ja erittäin miellyttäviä viinejä. Edullisimmillaan pullot ovat 1,50 € ja valikoima on jo laaja, kun hinta nostetaan 5 euroon.
Täkäläiset punaviinit ovat valtaosaltaan vaaleita ja mietoja maultaan, ja ne nautitaan nuorina. Pihviviinien jahtaajan suussa nämä ovat herkästi litkun maineessa, mutta trendit ovat jo pitkään eläneet muutosta viinimaailmassa. Tyypillisessä Spätburgunderiissa on metsämarjojen aromeita, tuoksussa on usein suklaata, samoin jälkimaussa. Viinit sopivat yleensä vahvoillekin liharuuille ja juustoille, sillä suhteellisen raikkaina ja sujuvina ne eivät taistele vahvojen ruokien kanssa vaan ennemmin täydentävät niitä.
Ranskalaiset Pinot Noir -viinit ovat globaalisti kovissa hinnoissa ja ne ovat arvokkaita Ranskassakin. Ranskasta on turha odottaa löytävänsä edullista käyttöpinokkiota rahalla, jolla saa Saksassa jo loistavan Spätburgunderin. Pinot Noir on vähitellen muuttunut todella muodikkaaksi rypäleeksi ja uuden maailman valmistajat ovat vastanneet hanakasti huutoon, esimerkiksi Chilessä. Saksassa taitaa siten olla pieni aarre piilossa Spätburgunder-viineissä. Niin taitavat täällä aarteet olla piilossa aika monessa muussakin asiassa kuin viineissä ja kultajunissa. Maailmalla tunnetaan Volkswagen ja Audi, mutta matkailumaanakin Saksa on monelle ulkomaalaiselle tuntematon suuruus. Tai ainakaan siitä ei pidetä meteliä, eikä sitä "löydetä" muutaman vuoden päästä aina uudestaan kuten tehdään monelle trendikohteelle.
Ensin vähän rypäleasiaa. Ensin pitää selventää kolmea pohjimmiltaan tuttua rypälettä, jotka ovat: Spätburgunder, Weisser Burgunder ja Grauburgunder.
* Spätburgunder on Saksan viljellyin punainen rypäle ja yleinen myös viinihyllyssä. Rypäle on ranskaksi/Ranskassa Pinot Noir.
* Weisser Burgunder on vastaavasti valkoviinihyllyn tuttavuus ja ranskalaisnimeltään Pinot Blanc.
* Grauburgunder tunnetaan yleensä nimellä Pinot Gris (Pinot Grigio Italiassa). Se on vaalea rypäle, ja mainitaan tässä Burgunder-siskojensa kanssa.
* Dornfelder on punaviinihyllyn vakioviinejä Tämä rypäle on uusi tulokas, sillä sen on risteyttänyt August Herold vuonna 1955. Tämäkin rypäle tuottaa vaaleaa punaviiniä, joka lyhyesti sanoen on sekin hyvin Pinot Noir -tyyppistä. Rypäle on nimetty henkilön mukaan, joten nimestä ei voi päätellä paikkaa tai johdatella muuta itse viinistä. Lajikkeena mutkattomampi viljeltävä kuin Spätburgunder.
* Lemberger eli Blaufränkish on punaviinirypäle, josta saadaan satoa etenkin Itävallassa ja toki myös Saksassa.
*Regent on vielä uudempi tulokas punaisissa rypäleissä, sillä se on vasta 1967 luotu risteytys. Viini on yleistynyt vasta 1990-luvulla, mutta trendi on nouseva. Kyseessä on selvästi viileämmillä ja pohjoisemmilla alueilla menestyvä rypälelaji.
***
Baijeri on tietysti lähes täysin olutaluetta, viljapeltoa ja laidunta. Viinit tulevat lähinnä Badenista, Baijerin länsireunalta, Schwartzwaldista.
Saksalaiset punaviinit ovat kansainvälisesti aliarvostettuja. Täkäläiset Spätburgunderit ovat hyvin edullisia ja erittäin miellyttäviä viinejä. Edullisimmillaan pullot ovat 1,50 € ja valikoima on jo laaja, kun hinta nostetaan 5 euroon.
Täkäläiset punaviinit ovat valtaosaltaan vaaleita ja mietoja maultaan, ja ne nautitaan nuorina. Pihviviinien jahtaajan suussa nämä ovat herkästi litkun maineessa, mutta trendit ovat jo pitkään eläneet muutosta viinimaailmassa. Tyypillisessä Spätburgunderiissa on metsämarjojen aromeita, tuoksussa on usein suklaata, samoin jälkimaussa. Viinit sopivat yleensä vahvoillekin liharuuille ja juustoille, sillä suhteellisen raikkaina ja sujuvina ne eivät taistele vahvojen ruokien kanssa vaan ennemmin täydentävät niitä.
Ranskalaiset Pinot Noir -viinit ovat globaalisti kovissa hinnoissa ja ne ovat arvokkaita Ranskassakin. Ranskasta on turha odottaa löytävänsä edullista käyttöpinokkiota rahalla, jolla saa Saksassa jo loistavan Spätburgunderin. Pinot Noir on vähitellen muuttunut todella muodikkaaksi rypäleeksi ja uuden maailman valmistajat ovat vastanneet hanakasti huutoon, esimerkiksi Chilessä. Saksassa taitaa siten olla pieni aarre piilossa Spätburgunder-viineissä. Niin taitavat täällä aarteet olla piilossa aika monessa muussakin asiassa kuin viineissä ja kultajunissa. Maailmalla tunnetaan Volkswagen ja Audi, mutta matkailumaanakin Saksa on monelle ulkomaalaiselle tuntematon suuruus. Tai ainakaan siitä ei pidetä meteliä, eikä sitä "löydetä" muutaman vuoden päästä aina uudestaan kuten tehdään monelle trendikohteelle.
5.9.2015
5. Pakolaisia ja muita jalkamiehiä: Wilho jatkaa maastoretkiä Wallgaussa
Tämän matkan aikana on tiedotusvälineitä on hallinnut pari aihetta, jotka molemmat liittyvät juniin. Ensin puhuttiin "natsien kultajunasta", joka on ilmeisesti löydetty Puolasta, saksalaisittain Breslaun kaupungista (Wroclaw).
Toinen juna-aihe koskee sitten käsiin räjähtänyttä pakolaisongelmaa Unkarissa. Pakolaiset, syyrialaiset ja afrikkalaiset, ovat pyrkimässä Itävaltaan ja Saksaan junilla, mutta matka on paljolti pysähtynyt Budapestin rautatieaseman liepeille. Lopulta väkijoukko on lähtenyt kulkemaan jalan kohti rajaa. Nyt viranomaiset pyrkivät järjestämään joukolle busseja, jotta kansanvaellus saataisiin hoidettua. Kuten Annikkikin muistutti, vain viisi kuukautta aiemmin pariskunta vietti kevättä Budapestissä, eikä pakolaisongelmaa ollut olemassa tässä mitassa – silloin puhuttiin toki unkarilaisten suunnittelemasta raja-aidasta. Aitaa tai ei, niin nyt ongelma on muuttunut täysin konkreettiseksi.
Ei ole Vilho nytkään kaukana tästä kriisistä, vaikka se ei Baijerissa mitenkään näy. Itävalta on vain parin nyppylän takana, ja toisaalta Saksa on monen pakolaisen päämaali. Pääministerit kokoustavat erilaisilla kokoonpanoilla ja antavat vuorotellen lausuntoja asiasta. Mutta vuosi 2015 on tuonut ihan uudenlaisen vyöryn Lähi-idästä ja Afrikasta ensin Välimerelle ja sitten miltei kaikkialle Eurooppaan. Ennen Budapestia ruuhkaa oli Ranskassa, jossa väki pyrki Kanaalin tunneliin ja siten Britanniaan.
Vilho ihmettelee kriisiä lähinnä samalta kielialueelta, mutta melkein koko Itävalta ja iso kasa Alppeja on Vilhon ja Budapestin välissä. Väkisin täällä vuoristossa tulee mieleen se, että Alpit olivat aina antiikissa se, este, joka piti pohjoisen laumoja poissa viljavasta Italiasta Rooman valtakunnan aikana. Silloin nämä alueet olivat hyvin metsäisiä ja puiden takaa kurkki alkuvoimaisia gootteja. Nyt metsiä on hieman vähemmän, niityt ovat vihreitä ja pellot viljavia, talous täyttä rautaa ja sileät tiet ovat täynnä saksalaisia huippuautoja. Nyt tulijat Alppien takaa ovat etelästä, ennen pohjoisesta.
Sateisena päivänä Vilho tekee kuitenkin muutakin kuin pohtii Eurooppaa. Hän käy omin päin kävelyretkellä kotirinteillä, sillä Annikki on toipilaana. Sää onkin ihan hyvä lopulta ja kävely rinnepoluilla sujuu hyvin. Vähän pidemmälle päästyään polku kuitenkin nousee hyvin jyrkästi ja nousussa tulee lämmin. Polku menee hyvin miellyttävissä metsissä, pyökkien, kuusien ja tammien keskellä. Vilho haluaisi tutkia näitä vehreitä metsiä tarkkaan, opetella kasveja ja puulajeja – ja tietysti kavuta yhä korkeammalle, askel askeleelta.
Korkeammalla polku vie metsätielle ja sillalle, jossa tie ylittää puron. Paikassa on hyviä näköaloja huipun suuntaan ja silloin tietä pitkin marssiikin tusina saksalaista, jotka tekevät Vilhosta ensitilassa ryhmävalokuvaajan.
Vilho palailee Krünin suuntaan ja saa olla jälleen melko rauhassa. Maastossa on paljon ampumalavoja, joista metsästäjät ampuvat gemssejä. Haukkoja näkyy jälleen taivaalla ja metsässä tiaisia, lähempänä jokivartta kuusikossa on myös punatulkkuja. Vilho palaa jälleen Iser-joen yli, katsellen virran kalkkipitoista vettä. Joki vaikuttaa tässä vaiheessa vuotta kesyltä, kun vettä menee vain leveän joen pohjauomissa, mutta menomatkalla Vilho huomasi, että isokin tukki kulki hyvin liukkaasti virrassa. Pääskyset jatkavat lentoaan uoman yllä, sujahtaen usein kävelysillan alta.
Illalla televisiossa on Saksa – Puola -karsintaottelu. Saksa hoitelee pelinsä verrattain varmasti luvuin 3-1, mutta pelaamisessa on vieläkin tiettyä ylimääräistä rentoutta. Silti maajoukkuevalmentaja Löw voi huolettomasti juoda espresson kisastudiossa pelin jälkeen, etenkin kun sarjataulukko näyttää jo todella hyvältä.
Toinen juna-aihe koskee sitten käsiin räjähtänyttä pakolaisongelmaa Unkarissa. Pakolaiset, syyrialaiset ja afrikkalaiset, ovat pyrkimässä Itävaltaan ja Saksaan junilla, mutta matka on paljolti pysähtynyt Budapestin rautatieaseman liepeille. Lopulta väkijoukko on lähtenyt kulkemaan jalan kohti rajaa. Nyt viranomaiset pyrkivät järjestämään joukolle busseja, jotta kansanvaellus saataisiin hoidettua. Kuten Annikkikin muistutti, vain viisi kuukautta aiemmin pariskunta vietti kevättä Budapestissä, eikä pakolaisongelmaa ollut olemassa tässä mitassa – silloin puhuttiin toki unkarilaisten suunnittelemasta raja-aidasta. Aitaa tai ei, niin nyt ongelma on muuttunut täysin konkreettiseksi.
Ei ole Vilho nytkään kaukana tästä kriisistä, vaikka se ei Baijerissa mitenkään näy. Itävalta on vain parin nyppylän takana, ja toisaalta Saksa on monen pakolaisen päämaali. Pääministerit kokoustavat erilaisilla kokoonpanoilla ja antavat vuorotellen lausuntoja asiasta. Mutta vuosi 2015 on tuonut ihan uudenlaisen vyöryn Lähi-idästä ja Afrikasta ensin Välimerelle ja sitten miltei kaikkialle Eurooppaan. Ennen Budapestia ruuhkaa oli Ranskassa, jossa väki pyrki Kanaalin tunneliin ja siten Britanniaan.
Vilho ihmettelee kriisiä lähinnä samalta kielialueelta, mutta melkein koko Itävalta ja iso kasa Alppeja on Vilhon ja Budapestin välissä. Väkisin täällä vuoristossa tulee mieleen se, että Alpit olivat aina antiikissa se, este, joka piti pohjoisen laumoja poissa viljavasta Italiasta Rooman valtakunnan aikana. Silloin nämä alueet olivat hyvin metsäisiä ja puiden takaa kurkki alkuvoimaisia gootteja. Nyt metsiä on hieman vähemmän, niityt ovat vihreitä ja pellot viljavia, talous täyttä rautaa ja sileät tiet ovat täynnä saksalaisia huippuautoja. Nyt tulijat Alppien takaa ovat etelästä, ennen pohjoisesta.
Sateisena päivänä Vilho tekee kuitenkin muutakin kuin pohtii Eurooppaa. Hän käy omin päin kävelyretkellä kotirinteillä, sillä Annikki on toipilaana. Sää onkin ihan hyvä lopulta ja kävely rinnepoluilla sujuu hyvin. Vähän pidemmälle päästyään polku kuitenkin nousee hyvin jyrkästi ja nousussa tulee lämmin. Polku menee hyvin miellyttävissä metsissä, pyökkien, kuusien ja tammien keskellä. Vilho haluaisi tutkia näitä vehreitä metsiä tarkkaan, opetella kasveja ja puulajeja – ja tietysti kavuta yhä korkeammalle, askel askeleelta.
Korkeammalla polku vie metsätielle ja sillalle, jossa tie ylittää puron. Paikassa on hyviä näköaloja huipun suuntaan ja silloin tietä pitkin marssiikin tusina saksalaista, jotka tekevät Vilhosta ensitilassa ryhmävalokuvaajan.
Vilho palailee Krünin suuntaan ja saa olla jälleen melko rauhassa. Maastossa on paljon ampumalavoja, joista metsästäjät ampuvat gemssejä. Haukkoja näkyy jälleen taivaalla ja metsässä tiaisia, lähempänä jokivartta kuusikossa on myös punatulkkuja. Vilho palaa jälleen Iser-joen yli, katsellen virran kalkkipitoista vettä. Joki vaikuttaa tässä vaiheessa vuotta kesyltä, kun vettä menee vain leveän joen pohjauomissa, mutta menomatkalla Vilho huomasi, että isokin tukki kulki hyvin liukkaasti virrassa. Pääskyset jatkavat lentoaan uoman yllä, sujahtaen usein kävelysillan alta.
Illalla televisiossa on Saksa – Puola -karsintaottelu. Saksa hoitelee pelinsä verrattain varmasti luvuin 3-1, mutta pelaamisessa on vieläkin tiettyä ylimääräistä rentoutta. Silti maajoukkuevalmentaja Löw voi huolettomasti juoda espresson kisastudiossa pelin jälkeen, etenkin kun sarjataulukko näyttää jo todella hyvältä.
4. Tavallinen päivä Wallgaussa
Sää on aamulla pilvinen, mutta sadetta ei ole. Nyt on hyvä päivä lähteä pikaisesti patikoimaan talolta lähimaastoon.
Päämääränä on vain 1160 metrin korkeudessa oleva naapurivaara, josta näkyy kuitenkin hyvin kotilaaksoon. Sää on sen verran pilvinen, että korkeammat huiput ovat piilossa eikä niitä kannata ainakaan näkymien takia tavoitella.
Kävelyretki tekee Vilholle hyvää, kuten aina liikunta. Reitti on verrattain helppo ja poluilla liikkuu lähinnä eläkeläisiä, sillä saksalaiset ovat kerta kaikkiaan innokkaita ulkoilijoita. Annikin jalka on kipeä, mutta ylös päästään kyllä. Näkymät kotilaaksoon ovat hyvät, eikä sää ole lopultakaan hullumpi ulkoiluun.
Iltapäivällä Annikki pesee kellarikerroksessa emännän kanssa vaatepyykkiä. Talo, joka näyttää ensin kaksikerroksiselta, mutta onkin kolmikerroksinen, on lopultakin hyvinkin nelikerroksinen, sillä kellarikerros ei ole mikään kellari, vaan täynnä toimivaa tilaa, kodinhoitohuonetta ja pesulaa. Vilho laittaa kevyttä lounasta suuresta säilykepurkista, sillä saksalaiskaupat ovat täynnä hyviä keittoja, joita myydään säilykkeinä.
Illan tullessa pilvet vaeltelevat vuorilla ja lopulta sataa ihan kunnolla. Ukkonen tulee taas ja jyrinä kaikuu vuoristossa kuin lentokoneen kumu. Annikki tarvitsee lepoa ja hän sujahtaakin höyhenpeiton alle petiin. Vilho tutkii olutvarastojaan ja naputtelee tovin tietokonettaan. Ilta on pikkuisen viileä, ja maaseudun hajujen joukkoon tulee taas savun tuoksua. Vilho nukahtaa tietokoneensa ääreen, vieressä vaimo jo tuhiseekin unten mailla päiväuniaan.
Illalla syödään Annikin paistamat pihvit kotona. Kyytipoikana on kaalisalaattia, joka on täällä erityisen hyvää einestä, samoin kuin tutumpi perunasalaatti. Alkuyön sataa, mutta se ei suuremmin haittaa, sillä nyt seurataan maajoukkueiden edesottamuksia Euro-karsinnoissa.
Päämääränä on vain 1160 metrin korkeudessa oleva naapurivaara, josta näkyy kuitenkin hyvin kotilaaksoon. Sää on sen verran pilvinen, että korkeammat huiput ovat piilossa eikä niitä kannata ainakaan näkymien takia tavoitella.
Kävelyretki tekee Vilholle hyvää, kuten aina liikunta. Reitti on verrattain helppo ja poluilla liikkuu lähinnä eläkeläisiä, sillä saksalaiset ovat kerta kaikkiaan innokkaita ulkoilijoita. Annikin jalka on kipeä, mutta ylös päästään kyllä. Näkymät kotilaaksoon ovat hyvät, eikä sää ole lopultakaan hullumpi ulkoiluun.
Iltapäivällä Annikki pesee kellarikerroksessa emännän kanssa vaatepyykkiä. Talo, joka näyttää ensin kaksikerroksiselta, mutta onkin kolmikerroksinen, on lopultakin hyvinkin nelikerroksinen, sillä kellarikerros ei ole mikään kellari, vaan täynnä toimivaa tilaa, kodinhoitohuonetta ja pesulaa. Vilho laittaa kevyttä lounasta suuresta säilykepurkista, sillä saksalaiskaupat ovat täynnä hyviä keittoja, joita myydään säilykkeinä.
Illan tullessa pilvet vaeltelevat vuorilla ja lopulta sataa ihan kunnolla. Ukkonen tulee taas ja jyrinä kaikuu vuoristossa kuin lentokoneen kumu. Annikki tarvitsee lepoa ja hän sujahtaakin höyhenpeiton alle petiin. Vilho tutkii olutvarastojaan ja naputtelee tovin tietokonettaan. Ilta on pikkuisen viileä, ja maaseudun hajujen joukkoon tulee taas savun tuoksua. Vilho nukahtaa tietokoneensa ääreen, vieressä vaimo jo tuhiseekin unten mailla päiväuniaan.
Illalla syödään Annikin paistamat pihvit kotona. Kyytipoikana on kaalisalaattia, joka on täällä erityisen hyvää einestä, samoin kuin tutumpi perunasalaatti. Alkuyön sataa, mutta se ei suuremmin haittaa, sillä nyt seurataan maajoukkueiden edesottamuksia Euro-karsinnoissa.
3.9.2015
3. Pikkuisen Ministä, vähän Garmischista ja muutenkin koekävelyllä kylän laitamilla
Saadessaan Mininsä avaimet autovuokraamosta, Vilho ei tajunnut lainkaan auton paikallista alkuperää. Olkoonkin, että sana alkuperä on tässä tapauksessa melko harhaanjohtava, autotehtaiden maailmassa alkuperä on yksi ja omistaja sitten ihan toinen juttu. Sen verran kuitenkin tiedetään, että vuonna 1994 BMW osti legendaarisen brittiläisen autotehtaan Roverin. BMW hajotti Roverin liiketoiminnan vuonna 2000, mutta säilytti kuitenkin tuolloin Roverin omistaman Mini-konseptin. Vilhon ajama Mini Cooper on siis lopultakin BMW. Näitä Minejään BMW valmistaa Cowleyssa Englannissa ja Itävallan Grazissa, Magna Steyr -autotehtaalla. Kertauksena sanottakoon, että BMW tulee sanoista Bayerische Motoren Werke – autotehtaan pääkonttori löytyy Münchenistä.
Mini on mainio peli ja yksinkertainen Vilho saa siitä monenlaista iloa. Auton ohjaus on miellyttävä ja koneessa on selvästi potkua. Ajotuunausta saa vaihdettua akselilla Sport–Eco, vaihteita on kuusi ja autossa on nappuloita ja vipuja niin paljon, että moni pikkupoikakin hiljenisi hetkeksi.
Moderni auto muistuttaa Vilhoa siitä, että kaikki ihmisen luomat ongelmat ovat ratkaistavissa. Olemme tehneet tukun virheitä, mutta meillä on edelleen voima ja taito. Vilhon lapsuudessa autot olivat savuttavia hirviöitä, jotka kuluttivat paljon eikä hienoja nappejakaan ollut kovin montaa. Tietämisestä – siitä että näemme välineillämme miltei kaiken koko maailmassa – on tullut meille vääjäämättä ylipääsemätön ongelma. Meillä on rajattomasti tietoa planeettamme ongelmista, mutta meillä ei koskaan ole tietojemme vaatiman mittakaavan ratkaisuja tai parannuskeinoja. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme kyvyttömiä, koska totisesti olemme keinoiltamme pystyvämpiä kuin koskaan aiemmin.
***
Vilho ei kuitenkaan pysty estämään Wallgauhun saapunutta sadetta putoamasta. Korkeimmat huiput ovat kadonneet vahvan pilviharson peittoon ja alhaalla nautitaan tihenevästä tihkusateesta. Silti kaksikon pitää nyt lähteä kokeilemaan varusteitaan alppipoluille. Sinne pääsee onneksi ihan kotipirtistä kävelemällä.
Jokilaaksosta päästään pian metsäiselle lehmien laidunmaalle. Maasto nousee pian, mutta testilenkkiä ei sateessa jatketa pitkälle, sillä ylhäältä ei näe mitään. Sadeviittoja ainakin tulee kokeiltua, sillä sade jatkuu koko ajan. On kuitenkin mukava saada raitista ilmaa ja päästä vähän polulle.
Iltapäivällä pistäydytään Garmisch-Partenkirchenissä. Vilho ei kuitenkaan kiinnosta veivata autolla pikkusateessa kovin pitkään kaupungin kaduilla. Ehkä tänne voisi tulla kävelemään jonain päivänä, mutta nyt ei suuresti huvita. Autosta näkyy muutama kunnon rinne, mäkihyppypaikkaa ja tietysti kaupunkielämää.
Palatessa ohitetaan ampumahiihtopaikka ja autostakin näkyy maalitauluja rivissä. Onneksi sentään lunta ei vielä täällä alhaalla ole. Niittyjen päällä liitelee muutama isompi haukka ja hieman alempana näkymän poikki lentää tuulihaukka.
Lomalaiset palaavat alppitalonsa toiseen kerrokseen ja syövät pientä välipalaa. Meno on edelleen todella unista. Vilho jatkaa kenttäkokeitaan erilaisten olusien kanssa. Kalja on edullista ja erinomaista, eikä lajeista ole puutetta, vaikka pysyttelisi suurin piirtein alueen omissa panimoissa.
Illalla Vilho saa Annikin innostettua iltakävelylle, lupaamalla tutustumista lähilaitumen lampaisiin. Kävelyretkellä näkyykin lampaita ja yksi vallan innostunut lehmä. Sivuniityllä raidallinen kissa on iltametsästyksellä. Vaikka näkymät ovat vallan agraareja aittoineen ja niittyineen, niin silti kylä on hyvin huoliteltu ja puhkuu nykyaikaista hyvinvointia. Baijerissa maaseutu vain on vaurasta ja siistiä.
Kotinurkilla on parin talon päässä majatalo, johon väki painelee syömään. Annikki saa helposti Vilhonsa suostumaan ulkoruokintaan, ja niinpä asunnolla poiketaan vain lyhyesti ja sitten kaksikko suuntaa pienen majatalon alakerran ravintolaan. Meno on mutkatonta, ruoka konstailematonta ja hyvää. Annikki syö naudan paistia, herneitä ja muusia, Vilholle tulee grillistä possua, kirsikkatomaatteja ja ranskalaisia perunoita. Sitä ennen Vilho on jo saanut lautasellisen salaattia. Juomana on vettä, Vilholle olutta ja Annille iso lasillinen viiniä. Koko lysti maksaa 35,50 €. Ruoka on maittavaa ja kaikki käy sujuvasti.
Mini on mainio peli ja yksinkertainen Vilho saa siitä monenlaista iloa. Auton ohjaus on miellyttävä ja koneessa on selvästi potkua. Ajotuunausta saa vaihdettua akselilla Sport–Eco, vaihteita on kuusi ja autossa on nappuloita ja vipuja niin paljon, että moni pikkupoikakin hiljenisi hetkeksi.
Moderni auto muistuttaa Vilhoa siitä, että kaikki ihmisen luomat ongelmat ovat ratkaistavissa. Olemme tehneet tukun virheitä, mutta meillä on edelleen voima ja taito. Vilhon lapsuudessa autot olivat savuttavia hirviöitä, jotka kuluttivat paljon eikä hienoja nappejakaan ollut kovin montaa. Tietämisestä – siitä että näemme välineillämme miltei kaiken koko maailmassa – on tullut meille vääjäämättä ylipääsemätön ongelma. Meillä on rajattomasti tietoa planeettamme ongelmista, mutta meillä ei koskaan ole tietojemme vaatiman mittakaavan ratkaisuja tai parannuskeinoja. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme kyvyttömiä, koska totisesti olemme keinoiltamme pystyvämpiä kuin koskaan aiemmin.
***
Vilho ei kuitenkaan pysty estämään Wallgauhun saapunutta sadetta putoamasta. Korkeimmat huiput ovat kadonneet vahvan pilviharson peittoon ja alhaalla nautitaan tihenevästä tihkusateesta. Silti kaksikon pitää nyt lähteä kokeilemaan varusteitaan alppipoluille. Sinne pääsee onneksi ihan kotipirtistä kävelemällä.
Jokilaaksosta päästään pian metsäiselle lehmien laidunmaalle. Maasto nousee pian, mutta testilenkkiä ei sateessa jatketa pitkälle, sillä ylhäältä ei näe mitään. Sadeviittoja ainakin tulee kokeiltua, sillä sade jatkuu koko ajan. On kuitenkin mukava saada raitista ilmaa ja päästä vähän polulle.
***
Iltapäivällä pistäydytään Garmisch-Partenkirchenissä. Vilho ei kuitenkaan kiinnosta veivata autolla pikkusateessa kovin pitkään kaupungin kaduilla. Ehkä tänne voisi tulla kävelemään jonain päivänä, mutta nyt ei suuresti huvita. Autosta näkyy muutama kunnon rinne, mäkihyppypaikkaa ja tietysti kaupunkielämää.
Palatessa ohitetaan ampumahiihtopaikka ja autostakin näkyy maalitauluja rivissä. Onneksi sentään lunta ei vielä täällä alhaalla ole. Niittyjen päällä liitelee muutama isompi haukka ja hieman alempana näkymän poikki lentää tuulihaukka.
Lomalaiset palaavat alppitalonsa toiseen kerrokseen ja syövät pientä välipalaa. Meno on edelleen todella unista. Vilho jatkaa kenttäkokeitaan erilaisten olusien kanssa. Kalja on edullista ja erinomaista, eikä lajeista ole puutetta, vaikka pysyttelisi suurin piirtein alueen omissa panimoissa.
Illalla Vilho saa Annikin innostettua iltakävelylle, lupaamalla tutustumista lähilaitumen lampaisiin. Kävelyretkellä näkyykin lampaita ja yksi vallan innostunut lehmä. Sivuniityllä raidallinen kissa on iltametsästyksellä. Vaikka näkymät ovat vallan agraareja aittoineen ja niittyineen, niin silti kylä on hyvin huoliteltu ja puhkuu nykyaikaista hyvinvointia. Baijerissa maaseutu vain on vaurasta ja siistiä.
Kotinurkilla on parin talon päässä majatalo, johon väki painelee syömään. Annikki saa helposti Vilhonsa suostumaan ulkoruokintaan, ja niinpä asunnolla poiketaan vain lyhyesti ja sitten kaksikko suuntaa pienen majatalon alakerran ravintolaan. Meno on mutkatonta, ruoka konstailematonta ja hyvää. Annikki syö naudan paistia, herneitä ja muusia, Vilholle tulee grillistä possua, kirsikkatomaatteja ja ranskalaisia perunoita. Sitä ennen Vilho on jo saanut lautasellisen salaattia. Juomana on vettä, Vilholle olutta ja Annille iso lasillinen viiniä. Koko lysti maksaa 35,50 €. Ruoka on maittavaa ja kaikki käy sujuvasti.
2.9.2015
2. Wallgau vauhdittomasti – talvivarastoja kokoamassa
Annikki on tehnyt koko joukon erittäin hyviä havaintoja pienestä Alppikylästä, miettii Vilho. Kaikenlaista on Vilhonkin silmiin osunut, mutta vaimolla on ollut kiinnostavia kommentteja tästä uudesta ympäristöstä.
Annikki on ensin huomauttanut siitä, miten talot todella täällä ovat kolmikerroksisia, vaikka ne näyttävät kaksikerroksisilta, jotenkin niin tosiaan on. Alppitalot ovat järjestään aika suuria ja isojen kattojen alla kiertävät pitkät terassit, kuten onkin jo tullut puhuttua. Annikki on todennut, että terasseja koristavat kasvit ovat valtavaksi kasvaneita pelargonioita, eikä joukossa näy lainkaan kuivuneita kasveja. Iltapäivällä huomataankin, että kasvit käydään nyppimässä säännöllisesti. Baijerilaiset ovat huolellista väkeä, eikä halkopinoissakaan ole kuin tasapitkää puuta. Mutta vieraileva kansa on kauden tässä vaiheessa vanhaa, toteaa Annikki. Seiskakymppistä reippailijaa kulkee kaduilla hyvin paljon, nuorempi väki painaa retkipyörillä pitkin pääväylää tai istuu sitten autoissaan.
Kylää hallitsevat loma-asunnot ja majoituspalvelut, mutta talot ovat yhtenäistä tyyliä ja vapaa-ajan majoitustarjonta ei sinänsä näy heti päälle katukuvassa. Tänne ei ole paiskattu hotellitorneja tai edes kerrostaloja, vaan on pysyttäydytty perinteissä. Sekin on vahvuus, jota ei Suomessa pahemmin ymmärretä.
Aamiainen on viimeistelty terassilla. Päivän on jälleen lämmin, vaikka sääennuste on uhkaillut sateella ja viileydellä. Pariskunta päättää tehdä pienen kävelyn kylään.
Lämmin kävelyretki 28 asteessa on sinänsä mukava ja on miellyttävää liikkua umpituristina kameroiden kanssa ihailemassa vuoria ja koristeellisia taloja. Liki jokaiseen taloon on maalattu kuvia henkilöistä ja maisemista, vieläpä hyvin taidokkaasti. Seinässä lukee koristeellisin kirjaimin myös talon nimi. Kylän rajan saavuttaa helposti kävellen – siellä on parkkialue ja lähtöpiste lukuisille reiteille, joista vain 1-2 ensimmäistä kilometriä kulkee tasaisella, sitten alkaa harras nousu näille massiivisille vuorille. Alueen kolme lähekkäistä kylää on nivoutunut aika tavalla yhdeksi taajamaksi, mutta jokainen on identiteettinsä pitänyt.
Vilho ja Annikki sen sijaan elelevät kuin paksut oravat kolossaan. He käyvät toki jälleen kaupassa täydentämässä varastojaan ja nauttivat lämmöstä ihan sellaisenaan. Vuorien ympäröimänä on kiva käydä arkisessa Lidlissäkin, kun naapurikylässä myymälästä poistuessa liukuovien takaa paljastuu jylhä vuorenrinne ensin havumetsineen ja sitten kallioisine huippuineen.
Olo ja meno on raukeaa. Kaksikko purkaa kauppakasseja asunnollaan ja syö sitten lounasta. Pilviä tulee vuorille, mutta lämpö säilyy edelleen. Vilho täyttää tuopin oluella ja sitten käydään asunnon toiselle terassille vuoria tuijottamaan. Lämpö ja aurinko ovat ihania. Parvekkeella tavataan talon isäntä, joka käy kättelemässä ja tervehtimässä – sitten hän jatkaa, tietysti, pelargonioiden kitkemistä.
Iltapäivällä alkaa todellakin sataa. Onpa todellakin onni, etteivät suomalaiset lähteneet reippailemaan vuorille, vaan ovat hyvän sään aikana kasanneet valtavan määrän evästä mökkiinsä. Raukea meno jatkuu ja Vilhokin vain lepäilee vuoteessaan, mitä lie kirjoittelee joutavia tekstejään. Taustalla soi Richard Straussin Symphonia Domestica. Annikki tuntuu miltei torkahtaneen, mutta Vilho päättää hivuttautua lähemmäksi vaimon lämmintä ja pehmeää ihoa.
Myöhemmin ukkonen alkaa jyristä vuorilla, pimeyden tullessa salamat välähtelevät yhä voimakkaampina. Ukkonen tulee päälle, sadekin yltyy. Lämpöä on enää 17 astetta, mutta terassilla voi vielä istuskella. Nyt pitää miettiä viimein ohjelmaa lähipäiville, vuoretkin ovat hetkeksi kadonneet pilvien taa. Salamat välkkyvät edelleen ikkunoiden takana kun pariskunta tutkii papereitaan ja miettii mitä sateiseksi kääntyvällä viikolla tehdään.
Annikki on ensin huomauttanut siitä, miten talot todella täällä ovat kolmikerroksisia, vaikka ne näyttävät kaksikerroksisilta, jotenkin niin tosiaan on. Alppitalot ovat järjestään aika suuria ja isojen kattojen alla kiertävät pitkät terassit, kuten onkin jo tullut puhuttua. Annikki on todennut, että terasseja koristavat kasvit ovat valtavaksi kasvaneita pelargonioita, eikä joukossa näy lainkaan kuivuneita kasveja. Iltapäivällä huomataankin, että kasvit käydään nyppimässä säännöllisesti. Baijerilaiset ovat huolellista väkeä, eikä halkopinoissakaan ole kuin tasapitkää puuta. Mutta vieraileva kansa on kauden tässä vaiheessa vanhaa, toteaa Annikki. Seiskakymppistä reippailijaa kulkee kaduilla hyvin paljon, nuorempi väki painaa retkipyörillä pitkin pääväylää tai istuu sitten autoissaan.
Kylää hallitsevat loma-asunnot ja majoituspalvelut, mutta talot ovat yhtenäistä tyyliä ja vapaa-ajan majoitustarjonta ei sinänsä näy heti päälle katukuvassa. Tänne ei ole paiskattu hotellitorneja tai edes kerrostaloja, vaan on pysyttäydytty perinteissä. Sekin on vahvuus, jota ei Suomessa pahemmin ymmärretä.
Aamiainen on viimeistelty terassilla. Päivän on jälleen lämmin, vaikka sääennuste on uhkaillut sateella ja viileydellä. Pariskunta päättää tehdä pienen kävelyn kylään.
Lämmin kävelyretki 28 asteessa on sinänsä mukava ja on miellyttävää liikkua umpituristina kameroiden kanssa ihailemassa vuoria ja koristeellisia taloja. Liki jokaiseen taloon on maalattu kuvia henkilöistä ja maisemista, vieläpä hyvin taidokkaasti. Seinässä lukee koristeellisin kirjaimin myös talon nimi. Kylän rajan saavuttaa helposti kävellen – siellä on parkkialue ja lähtöpiste lukuisille reiteille, joista vain 1-2 ensimmäistä kilometriä kulkee tasaisella, sitten alkaa harras nousu näille massiivisille vuorille. Alueen kolme lähekkäistä kylää on nivoutunut aika tavalla yhdeksi taajamaksi, mutta jokainen on identiteettinsä pitänyt.
Vilho ja Annikki sen sijaan elelevät kuin paksut oravat kolossaan. He käyvät toki jälleen kaupassa täydentämässä varastojaan ja nauttivat lämmöstä ihan sellaisenaan. Vuorien ympäröimänä on kiva käydä arkisessa Lidlissäkin, kun naapurikylässä myymälästä poistuessa liukuovien takaa paljastuu jylhä vuorenrinne ensin havumetsineen ja sitten kallioisine huippuineen.
Olo ja meno on raukeaa. Kaksikko purkaa kauppakasseja asunnollaan ja syö sitten lounasta. Pilviä tulee vuorille, mutta lämpö säilyy edelleen. Vilho täyttää tuopin oluella ja sitten käydään asunnon toiselle terassille vuoria tuijottamaan. Lämpö ja aurinko ovat ihania. Parvekkeella tavataan talon isäntä, joka käy kättelemässä ja tervehtimässä – sitten hän jatkaa, tietysti, pelargonioiden kitkemistä.
Iltapäivällä alkaa todellakin sataa. Onpa todellakin onni, etteivät suomalaiset lähteneet reippailemaan vuorille, vaan ovat hyvän sään aikana kasanneet valtavan määrän evästä mökkiinsä. Raukea meno jatkuu ja Vilhokin vain lepäilee vuoteessaan, mitä lie kirjoittelee joutavia tekstejään. Taustalla soi Richard Straussin Symphonia Domestica. Annikki tuntuu miltei torkahtaneen, mutta Vilho päättää hivuttautua lähemmäksi vaimon lämmintä ja pehmeää ihoa.
Myöhemmin ukkonen alkaa jyristä vuorilla, pimeyden tullessa salamat välähtelevät yhä voimakkaampina. Ukkonen tulee päälle, sadekin yltyy. Lämpöä on enää 17 astetta, mutta terassilla voi vielä istuskella. Nyt pitää miettiä viimein ohjelmaa lähipäiville, vuoretkin ovat hetkeksi kadonneet pilvien taa. Salamat välkkyvät edelleen ikkunoiden takana kun pariskunta tutkii papereitaan ja miettii mitä sateiseksi kääntyvällä viikolla tehdään.
1.9.2015
1. Vantaa - München - Wallgau: Vilho matkaa Baijeriin
Lentokoneen valkohohtoinen runko kiitää läpi taivaan häikäisevän kirkkauden. Alla on vaaleaa utupilveä peittävänä mattona. Vilho juo pahvimukista lentokonekahvia ja vilkuilee ulos silmät sirrillään.
Matka vie jälleen kerran Saksaan ja tällä kertaa tarkoitus on myös todella mennä Saksaan, eikä vain vaihtaa konetta maan suurilla lentokentillä.
Annikki istuu Vilhon vieressä ja syö sämpylää samalla kun maistelee Sektiä. Pariskuntamme on matkalla Müncheniin Lufthansan lennolla. Elokuu on loppusuoralla, mutta sää on Suomessa yhä hyvin kesäinen. Saksassakin on todella helteistä, lämpötilojen hipoessa 30 astetta. Lentoyhtiö tarjoaa hyviä juomia ja kolmioleivän; suuret täytetyt sämpylät pariskuntamme on tuonut lähikaupasta ja leipä täydentääkin mukavasti lentävää lounastaukoa.
Nyt pilvet raottavat peitettään ja Vilho näkee tuttuja eurooppalaisia peltoja. Kone lienee jossain Puolan tai Saksan yllä, on ollut vaikea seurata sen tarkempaa reittiä raskaassa pilvipeitteessä ilman lentomonitoria.
Vilho on kesälomalla, tarkemmin sanoen loman ensimmäisen jakson toisessa osassa. Kyllä – vilhomaisempaan vilhokuvausta lomastaan tuskin voi antaa, mutta luonnehdillaan sankarimme tarkoittaa sitä, että hän on kesälomalla viimeinkin oltuaan koko kesän töissä. Toki Vilho lähtee vielä syksylläkin seikkailemaan jonnekin, kun lokakuu kääntyy Suomessa julmaksi ja pimeys valtaa pohjoisen. Se retki on sitten se toinen jakso kesälomasta.
Ihan tämän ensimmäisen lomajakson alkuosan Vilho on viettänyt veljensä kesämökillä päivystäen grillin ääressä. Sitten miehemme on ehtinyt juoksemaan yhden maratonin grillaamisen päätteeksi. Ravi on jatkunut välittömästi laukkujen pakkaamisella ja matkapuuhilla. Nyt ollaan sitten siinä loman toisessa osassa, lentokoneessa menossa Saksanmaalle. Eipä ihme, että Vilho on vielä osittain mökkitunnelmissa, hieman kotoisissa pakkaus- ja siivousmietteissä, pää on vielä pikkuisen työelämän paineissa ja muistona maratonista jalat tuntuvat jäykiltä. Menee siis vielä tovi, ennen kuin saamme hitaanpuoleisen jössikkämme kokonaan matkamieheksi ja täysin lomalaiseksi.
Vilho on päättänyt etsiä matkallaan nykyaikaa. Ainakin hänen mielestään otsikko “Nykyaikaa etsimässä” on aina ollut eräs kaikkein hienoimmista kirjan nimistä ja jotenkin inspiroiva. Olihan Olavi Paavolaisella pari muutakin nasevaa otsikkoa; pari niistä liittyi suoraan Saksaan, mutta ehkä niistä ei tällä kertaa enempää, sillä tarkoitus ei ole puhua politiikkaa. Taitaa olla Nykyaikaa etsimässäkin aika väärin ymmärretty otsikko, mutta mikä estää etsimästä nykyaikaa nyt 2010-luvulla? Ensimmäisenä tulee mieleen tietysti se, että nykyaikaa pitäisi etsiä internetistä älypuhelimella, eikä vaivautua sen pidemmälle kotoaan. Toisena ajatuksena voi tulla mieleen se, että nykyaika on liikakansoitusta, digitalisointia, sotia ja pakolaisia ympäristötuhoilla vauhditettuina – mitäpä etsimistä siinäkään on? Jos joku asiaa vielä pidemmälle pohtisi, niin Vilholta vois kysyä, miksi ihmeessä hän lähtee Baijerista nykyaikaan etsimään? Vilhon tuntevat eivät varmaan projektista niinkään ylläty, vaan antavat hänen jatkaa noita suhteellisen vaarattomia (ja vauhdittomia) etsintöjään. Tehkäämme mekin niin ja päästäkäämme Vilho vaelluksilleen ja etsintäpuuhinsa.
Mikä ihme onkaan moderni lentokone! Parissa tunnissa Vantaalta pääsee Alppien juureen turvallista ja väkevää kyytiä. Aikamme on tehnyt mahdolliseksi hiotun ja kehittyneen lentokoneen kuten Airbus 321. Konemallista on hioutunut näiden reittien vakiomenopeli, josta ongelmat on karsittu jo aikoja sitten pois. Vahvat suihkumoottorit vievät teräksisten ja alumiinisten siipien varassa taivaalle kaksisataa matkustajaa tavaroineen, ja taivasta leikataan kymmenessä kilometrissä mahtavaa vauhtia. Airbus on todella nimensä veroinen, se on linja-auto näillä taivasreiteillä ja lentämisestä on tullut arkista matkantekoa, turvallista rutiinia. Mutta tylsää se ei Vilhon mielestä ole, vaan edelleen näyte ihmisen voimasta ja yhtä lailla mahdollisuus nähdä korkealta tätä upeaa planeettaamme.
München. Asukkaita 1,4 miljoonaa ja esikaupunkien kanssa sellaiset 2,6 miljoonaa – Saksan kolmanneksi suurin kaupunki ja Baijerin suurin. Lentokenttä on valtava ja suuri on tietysti kaupunkikin, vaikka tunnelmaltaan Müncheniä pidetään maailman suurimpana kylänä – siis postitiivisessa mielessä.
Asteita on miltei 30 ja taivaalla vain hieman poutapilveä. Vilho saa vakioasiakkaana autonvuokrauksesta hieman paremman ajoneuvon, pienen mutta sähäkän Mini Cooperin. Mustassa menopelissä on neljä ovea ja runsaasti varustelua. Annikki ehtii piipahtaa lentokentän supermarketissa hakemassa vettä ja perustarvikkeita, sitten voidaankin siirtyä Saksan kuuluisille maanteille. Navigaattori huutelee innostuneena ajo-ohjeita, kun Vilho polkee koneeseen vauhtia Autobahnilla. Tiellä on valtavasti liikennettä, mutta ei todellista ruuhkaa.Vilho miettii edelleen sitä, miten taakse jääneestä autotallista löytyi pelkästään vuokraamojen parkkialueita valtavasti, oli itää ja länttä ja ainakin kuusi kerrosta. Mistään pienestä garagesta ei ollut kysymys – auton koordinaatitkin annettiin kerroksien, ilmansuuntien ja tuhtatlukuisten paikkanumeroiden lapulla. Kaikki kävi silti vuokrauksessa ihan hetkessä.
Tie vie Münchenin lävitse ja myös Allianz Arena ohitetaan vierestä – modernilla stadionilla pelaa tietysti hallitseva Saksan mestari, Bayern. Myöhemmästä liittymästä nähdään myös Olympiastadion. Matka jatkuu suurten liittymien ja melkoisten keskustatunnelien kautta aina vain etelään päin. Sitten kuusikaistainen tie tuo matkailijamme järvialueelle ja tiekin pienenee.
Järvillä on menossa harras rantakausi, sillä illallakin lämpöä on 27 astetta ja ihmiset ottavat vesien äärellä ilon irti loppukesästä. Näkymät alkavat olla huikeita: vuoristojärvien vesi on kirkasta, turkoosia ja taustalla nousevat jylhät vuoret. Kochelsee, sitten seuraavaksi Walchensee – tie kiemurtelee serpenttiininä ylös ja alas kun järveltä siirrytään toiselle. Pian edessä on kohteeksi valittu alppikylä, Wallgau.
Iltapäivällä Annikki ja Vilho majoittuvat alppitalon yläkerran puolikkaaseen ja käyvät lähikaupoista hakemassa ruokaa. Vilho on silminnähden innostunut retroautostaan, mustasta Ministä. Autolle on pihassa oma parkkipaikka, sillä alppikylässä ollaan tarkkoja kaikesta, myös pysäköinnistä. Kasseista puretaan vettä, olutpulloja, viiniä, juustoa leipää, antipastoa, leikkeleitä ja vihanneksia. Rakastavaiset ovat hyvin väsyneitä, vaikka päivä onkin ollut melkoisen helppo. Iltaa onkin mukava viettää asuntoa kiertävällä parvekkeella viiniä juoden. Maisemat ovat ainakin korkeatasoista luokkaa, pohtii Vilho. Ilma on pimeässä lempeää ja asteita on vielä 20. Lepakot kiertävät hiljaisessa kylässä ja jostain kuuluu lehmien kellon kalke. Yö tulee alppikylään sopivaan aikaan ja pariskuntamme käy melko ajoissa maaten.
Matka vie jälleen kerran Saksaan ja tällä kertaa tarkoitus on myös todella mennä Saksaan, eikä vain vaihtaa konetta maan suurilla lentokentillä.
Annikki istuu Vilhon vieressä ja syö sämpylää samalla kun maistelee Sektiä. Pariskuntamme on matkalla Müncheniin Lufthansan lennolla. Elokuu on loppusuoralla, mutta sää on Suomessa yhä hyvin kesäinen. Saksassakin on todella helteistä, lämpötilojen hipoessa 30 astetta. Lentoyhtiö tarjoaa hyviä juomia ja kolmioleivän; suuret täytetyt sämpylät pariskuntamme on tuonut lähikaupasta ja leipä täydentääkin mukavasti lentävää lounastaukoa.
Nyt pilvet raottavat peitettään ja Vilho näkee tuttuja eurooppalaisia peltoja. Kone lienee jossain Puolan tai Saksan yllä, on ollut vaikea seurata sen tarkempaa reittiä raskaassa pilvipeitteessä ilman lentomonitoria.
Vilho on kesälomalla, tarkemmin sanoen loman ensimmäisen jakson toisessa osassa. Kyllä – vilhomaisempaan vilhokuvausta lomastaan tuskin voi antaa, mutta luonnehdillaan sankarimme tarkoittaa sitä, että hän on kesälomalla viimeinkin oltuaan koko kesän töissä. Toki Vilho lähtee vielä syksylläkin seikkailemaan jonnekin, kun lokakuu kääntyy Suomessa julmaksi ja pimeys valtaa pohjoisen. Se retki on sitten se toinen jakso kesälomasta.
Ihan tämän ensimmäisen lomajakson alkuosan Vilho on viettänyt veljensä kesämökillä päivystäen grillin ääressä. Sitten miehemme on ehtinyt juoksemaan yhden maratonin grillaamisen päätteeksi. Ravi on jatkunut välittömästi laukkujen pakkaamisella ja matkapuuhilla. Nyt ollaan sitten siinä loman toisessa osassa, lentokoneessa menossa Saksanmaalle. Eipä ihme, että Vilho on vielä osittain mökkitunnelmissa, hieman kotoisissa pakkaus- ja siivousmietteissä, pää on vielä pikkuisen työelämän paineissa ja muistona maratonista jalat tuntuvat jäykiltä. Menee siis vielä tovi, ennen kuin saamme hitaanpuoleisen jössikkämme kokonaan matkamieheksi ja täysin lomalaiseksi.
Vilho on päättänyt etsiä matkallaan nykyaikaa. Ainakin hänen mielestään otsikko “Nykyaikaa etsimässä” on aina ollut eräs kaikkein hienoimmista kirjan nimistä ja jotenkin inspiroiva. Olihan Olavi Paavolaisella pari muutakin nasevaa otsikkoa; pari niistä liittyi suoraan Saksaan, mutta ehkä niistä ei tällä kertaa enempää, sillä tarkoitus ei ole puhua politiikkaa. Taitaa olla Nykyaikaa etsimässäkin aika väärin ymmärretty otsikko, mutta mikä estää etsimästä nykyaikaa nyt 2010-luvulla? Ensimmäisenä tulee mieleen tietysti se, että nykyaikaa pitäisi etsiä internetistä älypuhelimella, eikä vaivautua sen pidemmälle kotoaan. Toisena ajatuksena voi tulla mieleen se, että nykyaika on liikakansoitusta, digitalisointia, sotia ja pakolaisia ympäristötuhoilla vauhditettuina – mitäpä etsimistä siinäkään on? Jos joku asiaa vielä pidemmälle pohtisi, niin Vilholta vois kysyä, miksi ihmeessä hän lähtee Baijerista nykyaikaan etsimään? Vilhon tuntevat eivät varmaan projektista niinkään ylläty, vaan antavat hänen jatkaa noita suhteellisen vaarattomia (ja vauhdittomia) etsintöjään. Tehkäämme mekin niin ja päästäkäämme Vilho vaelluksilleen ja etsintäpuuhinsa.
***
Mikä ihme onkaan moderni lentokone! Parissa tunnissa Vantaalta pääsee Alppien juureen turvallista ja väkevää kyytiä. Aikamme on tehnyt mahdolliseksi hiotun ja kehittyneen lentokoneen kuten Airbus 321. Konemallista on hioutunut näiden reittien vakiomenopeli, josta ongelmat on karsittu jo aikoja sitten pois. Vahvat suihkumoottorit vievät teräksisten ja alumiinisten siipien varassa taivaalle kaksisataa matkustajaa tavaroineen, ja taivasta leikataan kymmenessä kilometrissä mahtavaa vauhtia. Airbus on todella nimensä veroinen, se on linja-auto näillä taivasreiteillä ja lentämisestä on tullut arkista matkantekoa, turvallista rutiinia. Mutta tylsää se ei Vilhon mielestä ole, vaan edelleen näyte ihmisen voimasta ja yhtä lailla mahdollisuus nähdä korkealta tätä upeaa planeettaamme.
München. Asukkaita 1,4 miljoonaa ja esikaupunkien kanssa sellaiset 2,6 miljoonaa – Saksan kolmanneksi suurin kaupunki ja Baijerin suurin. Lentokenttä on valtava ja suuri on tietysti kaupunkikin, vaikka tunnelmaltaan Müncheniä pidetään maailman suurimpana kylänä – siis postitiivisessa mielessä.
Asteita on miltei 30 ja taivaalla vain hieman poutapilveä. Vilho saa vakioasiakkaana autonvuokrauksesta hieman paremman ajoneuvon, pienen mutta sähäkän Mini Cooperin. Mustassa menopelissä on neljä ovea ja runsaasti varustelua. Annikki ehtii piipahtaa lentokentän supermarketissa hakemassa vettä ja perustarvikkeita, sitten voidaankin siirtyä Saksan kuuluisille maanteille. Navigaattori huutelee innostuneena ajo-ohjeita, kun Vilho polkee koneeseen vauhtia Autobahnilla. Tiellä on valtavasti liikennettä, mutta ei todellista ruuhkaa.Vilho miettii edelleen sitä, miten taakse jääneestä autotallista löytyi pelkästään vuokraamojen parkkialueita valtavasti, oli itää ja länttä ja ainakin kuusi kerrosta. Mistään pienestä garagesta ei ollut kysymys – auton koordinaatitkin annettiin kerroksien, ilmansuuntien ja tuhtatlukuisten paikkanumeroiden lapulla. Kaikki kävi silti vuokrauksessa ihan hetkessä.
Tie vie Münchenin lävitse ja myös Allianz Arena ohitetaan vierestä – modernilla stadionilla pelaa tietysti hallitseva Saksan mestari, Bayern. Myöhemmästä liittymästä nähdään myös Olympiastadion. Matka jatkuu suurten liittymien ja melkoisten keskustatunnelien kautta aina vain etelään päin. Sitten kuusikaistainen tie tuo matkailijamme järvialueelle ja tiekin pienenee.
Järvillä on menossa harras rantakausi, sillä illallakin lämpöä on 27 astetta ja ihmiset ottavat vesien äärellä ilon irti loppukesästä. Näkymät alkavat olla huikeita: vuoristojärvien vesi on kirkasta, turkoosia ja taustalla nousevat jylhät vuoret. Kochelsee, sitten seuraavaksi Walchensee – tie kiemurtelee serpenttiininä ylös ja alas kun järveltä siirrytään toiselle. Pian edessä on kohteeksi valittu alppikylä, Wallgau.
Iltapäivällä Annikki ja Vilho majoittuvat alppitalon yläkerran puolikkaaseen ja käyvät lähikaupoista hakemassa ruokaa. Vilho on silminnähden innostunut retroautostaan, mustasta Ministä. Autolle on pihassa oma parkkipaikka, sillä alppikylässä ollaan tarkkoja kaikesta, myös pysäköinnistä. Kasseista puretaan vettä, olutpulloja, viiniä, juustoa leipää, antipastoa, leikkeleitä ja vihanneksia. Rakastavaiset ovat hyvin väsyneitä, vaikka päivä onkin ollut melkoisen helppo. Iltaa onkin mukava viettää asuntoa kiertävällä parvekkeella viiniä juoden. Maisemat ovat ainakin korkeatasoista luokkaa, pohtii Vilho. Ilma on pimeässä lempeää ja asteita on vielä 20. Lepakot kiertävät hiljaisessa kylässä ja jostain kuuluu lehmien kellon kalke. Yö tulee alppikylään sopivaan aikaan ja pariskuntamme käy melko ajoissa maaten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)