Vilho nukkuu aamusta hieman huonosti ja pyörii hereillä sängyssä. Paluupäivät ovat jostain syystä aina melko rasittavia. Vilho on kuitenkin päätynyt siihen, että matkan viimeinen päivä on varmin lupaus uudesta retkestä. Alut ja loput kuuluvat erottamattomina yhteen.
Huoneiston puulattia nitisee tuttuun sävyyn aamutoimien ja pakkausten aikana. Puuhille on kuitenkin aikaa sillä lento on vasta illalla. Valitettavasti kaupungissa sataa hiljakseen, joten viimeiset seikkailut kaupungissa ovat todennäköisesti aika pienimuotoisia.
Kaupunki on sateellakin miellyttävä. Toinen pääsiäispäivä on vahvasti hiljentävä elementti, joten keskustassa pyörii lähinnä viain turisteja ja sunnuntaikävelijöitä. Monikaan paikka ei ole auki. Hieman sivummalla on aikaa nauttia hyvät cappuccinot ja koota ajatuksiaan matkasta.
Ljubljanalle on leimallista kaupungin lähestyttävyys. Keskustan on melkein kokonaan kävelualuetta - joko kävelykatua tai sitten kaduilla on isot jalkakäytävät. Kaupunki on myös melko esteetön - infrastruktuuri on kunnossa ja kaduilla on helppo kulkea.
Liikenne on kaikkialla maltillista ja vespojen meteliä ei kuulu missään. Ilma on raikasta, kuten Vilho on toistuvasti maininnut, eikä ilmansaasterasitettakaan liikenteestä ole. Kansakunta tuntuu muutenkin pitävän siisteydestä, paikat ja kadut ovat siistejä. Koiranpaskaa tai muuta jekkua kadulta on miltei turha etsiä. Sama pätee väestön käyttäytymiseen, tässä maassa ei kiskota hihasta tai muuten ukoteta tahi vedätetä.
Halukkaalle on kuppilaa, baaria ja ravintolaa paljon, eivätkä hinnat ole korkeita. Vilho on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että ravitsemuslaitoksetkin pitävät aika matalaa profiilia - Slovenia ei ole vilkkuvien värivalojen tai raikuvien torvien maa. Tämä sopii erinomaisesti Vilholle. Lisäksi hommat tuntuvat muutenkin hoituvan verrattain jämptisti, ilman liiallista päsmäröintiä tai sääntökirjalla paukuttamista.
Kiertely kaupungilla vie muutamalle lasilliselle baariin ja vaatimattomalle lounaalle. Vilholla alkaa olla vuoden lihansyönti kohta hoidettu, joten paistit eivät juuri enää maistu. Liharuuat ovat maassa hyviä, mutta niitä on nyt viime vuorokausina tullut saatua sopivan paljon.
Lentokenttäbussi lähtee ajallaan linja-autoasemalta, rautatieaseman vierestä. Sade taukoaa vähitellen ja Vilholla on sopivasti aikaa silmäillä vehreitä metsikköjä ja kevättä tulvivia peltoja. Vuorilla pyörii sumua ja pilviä. Bussi vie kentälle rauhallisen vauhdittomasti 50 minuutissa ja retken Slovenia-osuus alkaa olla valmis. Vilho keventää menoa ja syö kentän ruokalassa vain pienen salaatin.Turvatarkastus sujuu nopeasti, kunhan check-in on hoidettu. Lentokentällähän on yksi pieni check-in-käytävä, kahvila, ruokala ja kauppa - sitten suurin piirtein samat palvelut turvamuurin takana. Kiitorata on kostea illan pimetessä. Vilhon vatsa painaa balkanilaisista liharuuista, mutta mieli on sopivan kepeä. Lentokin on sopivan lyhyt, kuin räätälöity tähän vauhdittomaan matkailutyyliin.
20.4.2014
5. Kranj
Paikallisjuna nytkäisee liikkeelle Ljubljanan rautatieasemalta. Vilho on syvällä mietteissään. Jälleen junassa - Vilho voisi kuvitella olevansa jossain italialaisessa paikallisjunassa, joissa Annikin kanssa on usein matkattu. Tai ties missä maassa. Pieniä ja isompia siirtymiä on tehty matkoilla, milloin junilla ja busseilla.
Sataa. Junan ikkunaan syntyy sadevedestä pitkiä pisaroita, ei sentään vesiviiruja, sillä vettä ei tule taivaalta paljon. Juna kulkee meikein äänettömästi ja pysähtelee paikallisjunan tavoille uskollisesti verrattain usein. Junalippu huvittaa Annikkia ja Vihoa, sillä kahden hengen menopaluu puolen tunnin junamatkalle on maksanut sellaisen seitsemän ja puoli euroa. Matkanteko ei tosissaan ole kallista ja touhu tuntuu sujuvan hyvin kaikkiaan.
Kranj. Pääsiäissunnuntai on tuonut oman hiljaisuutensa päivään, mutta Kranjin piskuisella rautatieasemalla ei ole mitään elonmerkkejä. Vetää sataa nyt häiritsevästi ja pariskuntamme on yhden sateenvarjon varassa autiolla asemalla. Muut matkustajat häviävät pian, sillä heitä on tultu hakemaan autoilla.
Kranjin historiallinen keskusta sijaitsee kukkulan laella kirkkoineen ja rautatieasema on syrjemmässä. Kaupunki sijaitsee Kokra- ja Sava-jokien välissä. Asemalta tullessa ylitetään siis ensin Sava. Vähätpä Vilho tietää joen merkittävyydestä sitä ylittäessään Annikin sateenvarjon alla. Sava virtaa kohti Ljubljanaa ja jokihan on yksi Euroopan pisimmistä. Vetää virtaa siis vinhasti kohti Tonavaa, mutta Vilho ei voi olla ajattelematta sitä vettä, jota putoaa sateena taivaalta tässä hiljaisessa kaupungissa, hankaloittaen hieman jokaista askelta eteenpäin.
Kapuaminen kaupunkiin on pian ohi, mutta kaikkialla on hiljaista. Vilho näkee avoimen kahvilan pääkadulla ja hyökkää sinne välittömästi. Tuokion päästä pöytään tuodaan cappuccionot ja lohkare suklaakakkua. Tilanne alkaa näyttää taas vaihteeksi valoisammalta.
Kranj on mukava kylä, historiallinen paikka ja mielenkiintoinen Kokra-joen uomankin takia. Joen syvä, rotkomainen kulkureitti on ihan historiallisen keskustan vieressä erittäin luonnontilaisena ja rakentamattomana. Mutta kaikkiaan tämä maan neljänneksi suurin kaupunki on hyvin pieni, historiallinen keskusta on yhden kadun ympärillä kukkulallaan.
Retki kaupunkiin on miellyttävä, sateesta huolimatta. Pääsiäinen on sulkenut lähes kaiken kaupungista ja muonaa haetaan sivummalta pikaruokalasta. Seuraava ohjelmanumero on odotella kuivassa tilassa junaa, ja se onnistuu hyvin kaupungin kenties klassisimmassa ravintolassa Stara Mayrissa. Sielläkin on keitiö kiinni, mutta iltapäivää on helppo taittaa muutaman viinilasillisen kanssa, muistellen vanhoja matkoja ja seikkailuja bussissa, junissa, pienissä kylissä ja kaupungeissa.
Sataa. Junan ikkunaan syntyy sadevedestä pitkiä pisaroita, ei sentään vesiviiruja, sillä vettä ei tule taivaalta paljon. Juna kulkee meikein äänettömästi ja pysähtelee paikallisjunan tavoille uskollisesti verrattain usein. Junalippu huvittaa Annikkia ja Vihoa, sillä kahden hengen menopaluu puolen tunnin junamatkalle on maksanut sellaisen seitsemän ja puoli euroa. Matkanteko ei tosissaan ole kallista ja touhu tuntuu sujuvan hyvin kaikkiaan.
Kranj. Pääsiäissunnuntai on tuonut oman hiljaisuutensa päivään, mutta Kranjin piskuisella rautatieasemalla ei ole mitään elonmerkkejä. Vetää sataa nyt häiritsevästi ja pariskuntamme on yhden sateenvarjon varassa autiolla asemalla. Muut matkustajat häviävät pian, sillä heitä on tultu hakemaan autoilla.
Kranjin historiallinen keskusta sijaitsee kukkulan laella kirkkoineen ja rautatieasema on syrjemmässä. Kaupunki sijaitsee Kokra- ja Sava-jokien välissä. Asemalta tullessa ylitetään siis ensin Sava. Vähätpä Vilho tietää joen merkittävyydestä sitä ylittäessään Annikin sateenvarjon alla. Sava virtaa kohti Ljubljanaa ja jokihan on yksi Euroopan pisimmistä. Vetää virtaa siis vinhasti kohti Tonavaa, mutta Vilho ei voi olla ajattelematta sitä vettä, jota putoaa sateena taivaalta tässä hiljaisessa kaupungissa, hankaloittaen hieman jokaista askelta eteenpäin.
Kapuaminen kaupunkiin on pian ohi, mutta kaikkialla on hiljaista. Vilho näkee avoimen kahvilan pääkadulla ja hyökkää sinne välittömästi. Tuokion päästä pöytään tuodaan cappuccionot ja lohkare suklaakakkua. Tilanne alkaa näyttää taas vaihteeksi valoisammalta.
Kranj on mukava kylä, historiallinen paikka ja mielenkiintoinen Kokra-joen uomankin takia. Joen syvä, rotkomainen kulkureitti on ihan historiallisen keskustan vieressä erittäin luonnontilaisena ja rakentamattomana. Mutta kaikkiaan tämä maan neljänneksi suurin kaupunki on hyvin pieni, historiallinen keskusta on yhden kadun ympärillä kukkulallaan.
Retki kaupunkiin on miellyttävä, sateesta huolimatta. Pääsiäinen on sulkenut lähes kaiken kaupungista ja muonaa haetaan sivummalta pikaruokalasta. Seuraava ohjelmanumero on odotella kuivassa tilassa junaa, ja se onnistuu hyvin kaupungin kenties klassisimmassa ravintolassa Stara Mayrissa. Sielläkin on keitiö kiinni, mutta iltapäivää on helppo taittaa muutaman viinilasillisen kanssa, muistellen vanhoja matkoja ja seikkailuja bussissa, junissa, pienissä kylissä ja kaupungeissa.
19.4.2014
4. Torilla ja töyräillä Sloveniassa
Vilho huomaa Tivoli-puiston alarinteillä jonkun juoksutapahtuman ja harmittelee heti automaattisesti sitä, ettei ole osa juoksevaa numerolappukansaa. Juoksemassa Vilho kuitenkin on ja lankalauantain juoksuasuksi olisivat shortsitkin riittäneet hienosti, mutta sankarimme t-paitaa täydentävät pitkät juoksuhousut.
Edessä on nousu Tivolin korkeimmalle kohdalle, vaikka totta puhuen Viltsulla ei ole juoksulenkissään mitään sen suurempaa suunnitelmaa. Hän juoksee kuitenkin ylöspäin niin kauan kuin se on mahdollista. Ja se on mahdollista 430 metriin asti, sillä siellä lienee puiston korkein kohta GSM-mastoineen.
Puhuminen puistosta on hieman harhaanjohtavaa, sillä kyseessä on ennemmin kumpuilevassa maastossa oleva ulkoilualue, jota hallitsee sopivasti hoidettu talousmetsä, joka on aivan riittävän luonnonvarainen ja villi. Vilho lenkkeilee alueella tunnin verran, etupäässä juokseminen on joko jyrkkää nousua tai sitten yhtä jyrkkää laskua. Kevät on ihastuttavaa puistossa, linnut ovat aktiivisia ja ihmisiä liikkuu poluilla kuitenkin verrattain vähän.
Aamupäivällä pariskunta on käynyt torilla kaupungin ytimessä. Kojuja on ollut kymmenittäin ja tunnelma sopivan tiivistä. Vilhokin on ostanut paikallista viiniä pullon kotiin vietäväksi ja Annikki on tietysti ollut elementissään.
Päivään mahtuu rauhallista pääsiäisenviettoa, päiväunet ,ja iltapuolessa Vilho poikkeaa vielä lähikaupassa viinivarantoa täydentämässä. Annikki laittaa vaatimattomassa huonekeittiössä päivälliseksi naudanpaistia ja padassa monta tuntia mureutunut liha onkin verratonta. Illan tummetessa on vielä aikaa pieneen kävelyyn ja hiljaiseen iltaan viinilasillisten seurassa.
Edessä on nousu Tivolin korkeimmalle kohdalle, vaikka totta puhuen Viltsulla ei ole juoksulenkissään mitään sen suurempaa suunnitelmaa. Hän juoksee kuitenkin ylöspäin niin kauan kuin se on mahdollista. Ja se on mahdollista 430 metriin asti, sillä siellä lienee puiston korkein kohta GSM-mastoineen.
Puhuminen puistosta on hieman harhaanjohtavaa, sillä kyseessä on ennemmin kumpuilevassa maastossa oleva ulkoilualue, jota hallitsee sopivasti hoidettu talousmetsä, joka on aivan riittävän luonnonvarainen ja villi. Vilho lenkkeilee alueella tunnin verran, etupäässä juokseminen on joko jyrkkää nousua tai sitten yhtä jyrkkää laskua. Kevät on ihastuttavaa puistossa, linnut ovat aktiivisia ja ihmisiä liikkuu poluilla kuitenkin verrattain vähän.
Aamupäivällä pariskunta on käynyt torilla kaupungin ytimessä. Kojuja on ollut kymmenittäin ja tunnelma sopivan tiivistä. Vilhokin on ostanut paikallista viiniä pullon kotiin vietäväksi ja Annikki on tietysti ollut elementissään.
Päivään mahtuu rauhallista pääsiäisenviettoa, päiväunet ,ja iltapuolessa Vilho poikkeaa vielä lähikaupassa viinivarantoa täydentämässä. Annikki laittaa vaatimattomassa huonekeittiössä päivälliseksi naudanpaistia ja padassa monta tuntia mureutunut liha onkin verratonta. Illan tummetessa on vielä aikaa pieneen kävelyyn ja hiljaiseen iltaan viinilasillisten seurassa.
3. Ljubljanan roomalaiset rauniot ja linna
Annikki palaa pian pääaukion turisti-infosta mukanaan antiikin alueiden karttaa ja opasta. Ljubljanassa on kirkas, lämmin pitkäperjantai ja väkeä on paljon liikkeellä. Pariskuntamme suuntaa viimeinkin roomalaisraunioille.
Roomalaisaikainen Ljubljana oli nimeltään Colonia Iulia Aemonia, roomalainen linnoituskaupunki, ehkä oikeammin vain linnoitettu leiri, jota nykyään kutsutaan kaupungissa nimellä Emona. Siten kaikki paikalliset roomalaisrauniot kantavat aina Emonan nimeä ja kaupunki tietysti kantaa ylpeästi roomalaista historiaansa.
Annikki ja Vilho ovat kiertäneet vanhoja roomalaiskiviä puolessa tusinassa maita ja lukemattomissa paikoissa. Ljubljanassa raunioita on vähän ja nekin vähät ovat aika pienellä alueella. Ensimmäisenä kuljetaan kaupunginmuureille. Muurit ovat... no, muureja kadun vieressä ja muodostavat tavallaan pitkän puistokäytävän. Muuriin on rekonstruoitu portteja ja Vilhon silmissä ne näyttävät täysin mielikuvituksen tuotteelta. Sivummalta löytyy kadun pielestä myös pätkä roomalaista cloacaa, viemäriä, joka ei todellakaan voi olla oikeassa kohdassa tai korkeudessa. Annikin ja Vilhon asenne on perin aurinkoinen sään saattelemana, kohteisiin suhtaudutaan hyvin köykäisesti. Mikäpä siinä on suhtautuessa, sillä sää on enemmän kesäinen kuin keväinen, linnut laulavat ja nuoriso kuhertelee auringon lämmittämillä kivimuureilla.
Jostain syystä mikään kohteista ei löydy kertaetsinnällä, vaan uninen pyörintä edeltää jokaista pikkunähtävyyttä. Roomalaisen talon, Emona housen, löytäminen asuinrakennusten keskeltä on puupäisenä hiukan hankalaa, vaikka kylttejäkin on siellä täällä. Asunnon raunioilla on muutaman muunkin talon jäämistöjä, muinaisen julkisen käymälän pohja ja lisää viemärirakenteita. Paikallinen alakoululuokka on seuraamassa opasta, joka kertoo varmaankin antiikin ajoista. Vilho kuvaa mosaiikkeja ja kuuntelee samalla lintujen ääniä vehreiden pihojen puista ja pensaista. Aiemmin taivaalla tikkasi nuolihaukkapariskunta.
Monin paikoin roomalainen rakennuskanta on todellakin jäänyt lopullisesti nykyrakennusten alle ja kadonnut paikkoineen päivineen. Niin on käynyt myös roomalaiselle forumille, josta Vilho muistaa lähinnä iloisen opiskelijaporukan istumassa kahvilla ja oluella - paikalla on suosittu ja edullinen kahvila-baari. Hieman sivummalla on vielä varhaiskristillisen ajan raunioita, jotka ovat saman laajuisia kuin edellinen, vanhempi taloraunio. Täälläkin on lapsijoukko kuuntelemassa naisopasta ja muutama mosaiikki, lattiarakenne ja jälleen viemäri- hypokaustirakenteita. Mutta Vilhoa eivät kohteet juuri huoleta, sillä päivä on todellakin hieno.
Vilhoa hiukoo ja hän ehdottaa Annikille pientä sivulenkkiä ruokapaikkaan. Ehdotus saa kannatusta. Aivan keskustasta löytyykin mielenkiintoinen perinneruokala ja sinne kaksikkomme suuntaakin reippain askelin.
Gostilna Sokol, legendaarinen haukkaravintola, on kaupungin perinnepaikkojen ykkönen, vaikka Vilho ei sisään astuessaan tiennytkään asiasta yhtään mitään. Tummanpuhuva sisustus on rustiikkinen, kalusteet ovat raskasta puuta ja tarjoilijoilla on kansallispuku päällä.
Vilho tilaa saksanhirveä sienikastikkeessa, salaattia ja perunaa. Annikille löytyy listalta kaurista kirsikkakastikkeessa grillattujen vihannesten kanssa. Annikki onkin huomannut pian listoilta, että paikan tarjonnassa on hyvin riistaa ja Vilho lähtee pian mukaan tähän peliin.
Saksanhirvi on on loistavaa, kastike täydentää sitä hienosti. Salaatit ovat jatkuvasti tässä maassa Vilhon mieleen - kaali on erityistä, se on makeaa ja rapeaa. Annikin kauris on suussa sulavaa ja täynnä makua. Ruoka herättää keskustelua ja kommentteja, muistoja, kuten parhaat ateriat tekevät. Ravintolassa on myös minipanimo ja Vilho juo talon humalaista, vahvan makuista olutta. Ateria päättyy Illyn espressoon ja Annikin jälkiruokaan.
Erinomaisen ruuan jälkeen on syytä mennä asunnolle ja edessä on pian päivälepo - ja tässä tapauksessa se tarkoittaa tunnin-parin unia. Tämä on Vilhon mielestä juuri parasta lomalla, mahdollisuus lepoon silloin kuin sitä tarvitaan.
Illalla turismi jatkuu tiiviinä ja päivälevon jälkeen on vuorossa kapuaminen Ljubljanan linnalle. Ljubljanski Grad hallitsee kaupunkinäkymää, sillä se näkyy lähes kaikkialle keskustaan - linnavuori on komea ja linna on näyttävästi sen huipulla, ylinpänä liehuu vielä kaupungin lippu.
Keskiaikainen linna ei totta puhuen Vilhoa kiinnosta lainkaan, mutta reitti linnalle on erittäin miellyttävä. Kevät on kenties parhaimmillaan juuri tänä pitkäperjantaina ja linnut laulavat taukoamatta keväisen vihreässä metsikössä. Linnapolulta näkyy hienosti kaupunkiin ja kapuaminen on palkitsevaa.
Linnalla pyörii monenlaista pyhäpäivän kuluttajaa ja paikka on vahvasti entisöity, paikoin rajusti modernisoitu turistikohde, jossa on pari ravintolaa ja muutama maksullinen museopiste. Moneen paikkaan pääse ilmaiseksi ja muureilta voi katsella näkymiä Alppien tai kaupungin suuntaan. Museoiduissa kohteissa ei ole mitään erityistä, joten Vilholla ei ole niihin mitään asiaa.
Paluu linnalta on yhtä lystikäs kävely kuin nousukin ja pian pariskuntamme on väen täyttämässä jokivarressa aivan kaupungin kuumimmassa keskustassa. Jokivarsi on paikoin yhtä pitkää terassia ja Vilhon jalostunut ynnä tervävöitynyt havaintokyky rekisteröi erään terassin pizzatarjonnan laadun. Kyllä, hyvää ja ohutpohjaista pizzaa kiikutetaan terassille ja aivan tuota pikaa Annikki ja Vilhokin on "nauttimassa pientä välipalaa" yhden ravintolan sisätiloissa; ulkoruokinta kun ei ole kummankaan mieleen erityisesti. Paikan nimi on Aroma ja mesta on aivan suositeltava pasta-pizzapaikka perustankkaukseen - ja pizzanpohja on ohut kuten pitääkin.
Päivän syömiset ovat olleet mittavia ja maittavia. Vilho juo huoneessa paikallista punaviiniä ja leikkii ajatuksella häämatkasta: pitäiskö Annikin kanssa lähteä häämatkalle, kiertää miltei kaikissa paikoissa missä on tullut matkailtua; aloittaa pitkä turnee Baltiasta ja luuhata Eurooppaa pari kuukautta? Kun matkustelee alvariinsa, kai häämatkan pitäisi olla jotenkin erilainen. Ainakin sitä on hauska miettiä, jos ei muuten niin ajatusleikkinä.
Roomalaisaikainen Ljubljana oli nimeltään Colonia Iulia Aemonia, roomalainen linnoituskaupunki, ehkä oikeammin vain linnoitettu leiri, jota nykyään kutsutaan kaupungissa nimellä Emona. Siten kaikki paikalliset roomalaisrauniot kantavat aina Emonan nimeä ja kaupunki tietysti kantaa ylpeästi roomalaista historiaansa.
Annikki ja Vilho ovat kiertäneet vanhoja roomalaiskiviä puolessa tusinassa maita ja lukemattomissa paikoissa. Ljubljanassa raunioita on vähän ja nekin vähät ovat aika pienellä alueella. Ensimmäisenä kuljetaan kaupunginmuureille. Muurit ovat... no, muureja kadun vieressä ja muodostavat tavallaan pitkän puistokäytävän. Muuriin on rekonstruoitu portteja ja Vilhon silmissä ne näyttävät täysin mielikuvituksen tuotteelta. Sivummalta löytyy kadun pielestä myös pätkä roomalaista cloacaa, viemäriä, joka ei todellakaan voi olla oikeassa kohdassa tai korkeudessa. Annikin ja Vilhon asenne on perin aurinkoinen sään saattelemana, kohteisiin suhtaudutaan hyvin köykäisesti. Mikäpä siinä on suhtautuessa, sillä sää on enemmän kesäinen kuin keväinen, linnut laulavat ja nuoriso kuhertelee auringon lämmittämillä kivimuureilla.
Jostain syystä mikään kohteista ei löydy kertaetsinnällä, vaan uninen pyörintä edeltää jokaista pikkunähtävyyttä. Roomalaisen talon, Emona housen, löytäminen asuinrakennusten keskeltä on puupäisenä hiukan hankalaa, vaikka kylttejäkin on siellä täällä. Asunnon raunioilla on muutaman muunkin talon jäämistöjä, muinaisen julkisen käymälän pohja ja lisää viemärirakenteita. Paikallinen alakoululuokka on seuraamassa opasta, joka kertoo varmaankin antiikin ajoista. Vilho kuvaa mosaiikkeja ja kuuntelee samalla lintujen ääniä vehreiden pihojen puista ja pensaista. Aiemmin taivaalla tikkasi nuolihaukkapariskunta.
Monin paikoin roomalainen rakennuskanta on todellakin jäänyt lopullisesti nykyrakennusten alle ja kadonnut paikkoineen päivineen. Niin on käynyt myös roomalaiselle forumille, josta Vilho muistaa lähinnä iloisen opiskelijaporukan istumassa kahvilla ja oluella - paikalla on suosittu ja edullinen kahvila-baari. Hieman sivummalla on vielä varhaiskristillisen ajan raunioita, jotka ovat saman laajuisia kuin edellinen, vanhempi taloraunio. Täälläkin on lapsijoukko kuuntelemassa naisopasta ja muutama mosaiikki, lattiarakenne ja jälleen viemäri- hypokaustirakenteita. Mutta Vilhoa eivät kohteet juuri huoleta, sillä päivä on todellakin hieno.
Vilhoa hiukoo ja hän ehdottaa Annikille pientä sivulenkkiä ruokapaikkaan. Ehdotus saa kannatusta. Aivan keskustasta löytyykin mielenkiintoinen perinneruokala ja sinne kaksikkomme suuntaakin reippain askelin.
Gostilna Sokol, legendaarinen haukkaravintola, on kaupungin perinnepaikkojen ykkönen, vaikka Vilho ei sisään astuessaan tiennytkään asiasta yhtään mitään. Tummanpuhuva sisustus on rustiikkinen, kalusteet ovat raskasta puuta ja tarjoilijoilla on kansallispuku päällä.
Vilho tilaa saksanhirveä sienikastikkeessa, salaattia ja perunaa. Annikille löytyy listalta kaurista kirsikkakastikkeessa grillattujen vihannesten kanssa. Annikki onkin huomannut pian listoilta, että paikan tarjonnassa on hyvin riistaa ja Vilho lähtee pian mukaan tähän peliin.
Saksanhirvi on on loistavaa, kastike täydentää sitä hienosti. Salaatit ovat jatkuvasti tässä maassa Vilhon mieleen - kaali on erityistä, se on makeaa ja rapeaa. Annikin kauris on suussa sulavaa ja täynnä makua. Ruoka herättää keskustelua ja kommentteja, muistoja, kuten parhaat ateriat tekevät. Ravintolassa on myös minipanimo ja Vilho juo talon humalaista, vahvan makuista olutta. Ateria päättyy Illyn espressoon ja Annikin jälkiruokaan.
Erinomaisen ruuan jälkeen on syytä mennä asunnolle ja edessä on pian päivälepo - ja tässä tapauksessa se tarkoittaa tunnin-parin unia. Tämä on Vilhon mielestä juuri parasta lomalla, mahdollisuus lepoon silloin kuin sitä tarvitaan.
Illalla turismi jatkuu tiiviinä ja päivälevon jälkeen on vuorossa kapuaminen Ljubljanan linnalle. Ljubljanski Grad hallitsee kaupunkinäkymää, sillä se näkyy lähes kaikkialle keskustaan - linnavuori on komea ja linna on näyttävästi sen huipulla, ylinpänä liehuu vielä kaupungin lippu.
Keskiaikainen linna ei totta puhuen Vilhoa kiinnosta lainkaan, mutta reitti linnalle on erittäin miellyttävä. Kevät on kenties parhaimmillaan juuri tänä pitkäperjantaina ja linnut laulavat taukoamatta keväisen vihreässä metsikössä. Linnapolulta näkyy hienosti kaupunkiin ja kapuaminen on palkitsevaa.
Linnalla pyörii monenlaista pyhäpäivän kuluttajaa ja paikka on vahvasti entisöity, paikoin rajusti modernisoitu turistikohde, jossa on pari ravintolaa ja muutama maksullinen museopiste. Moneen paikkaan pääse ilmaiseksi ja muureilta voi katsella näkymiä Alppien tai kaupungin suuntaan. Museoiduissa kohteissa ei ole mitään erityistä, joten Vilholla ei ole niihin mitään asiaa.
Paluu linnalta on yhtä lystikäs kävely kuin nousukin ja pian pariskuntamme on väen täyttämässä jokivarressa aivan kaupungin kuumimmassa keskustassa. Jokivarsi on paikoin yhtä pitkää terassia ja Vilhon jalostunut ynnä tervävöitynyt havaintokyky rekisteröi erään terassin pizzatarjonnan laadun. Kyllä, hyvää ja ohutpohjaista pizzaa kiikutetaan terassille ja aivan tuota pikaa Annikki ja Vilhokin on "nauttimassa pientä välipalaa" yhden ravintolan sisätiloissa; ulkoruokinta kun ei ole kummankaan mieleen erityisesti. Paikan nimi on Aroma ja mesta on aivan suositeltava pasta-pizzapaikka perustankkaukseen - ja pizzanpohja on ohut kuten pitääkin.
Päivän syömiset ovat olleet mittavia ja maittavia. Vilho juo huoneessa paikallista punaviiniä ja leikkii ajatuksella häämatkasta: pitäiskö Annikin kanssa lähteä häämatkalle, kiertää miltei kaikissa paikoissa missä on tullut matkailtua; aloittaa pitkä turnee Baltiasta ja luuhata Eurooppaa pari kuukautta? Kun matkustelee alvariinsa, kai häämatkan pitäisi olla jotenkin erilainen. Ainakin sitä on hauska miettiä, jos ei muuten niin ajatusleikkinä.
17.4.2014
2. Miklosičeva cesta ja pari muuta mestaa
Ruskea peitto on pehmeä ja sen kätköissä Vilho on kuin sukelluksessa suuren sängyn uumenissa. Toisen kerroksen ikkunan takana kaupunki on jo verkkaisessa vauhdissa ja merkittävän Miklosičeva-kadun elämä jatkuu, pyörät pyörivät.
Vilho sekoittelee jonkinlaista cappuccinoa pikakahvista ja maidosta huoneen keittiössä ja juomasta tulee yllättävän hyvää. Leipää ja vihanneksia, jugurttia, tuoremehua - vähitellen Vilho alkaa olla valmis juomaan toisen cappuccinon.
Keskeistä Mikosičeva cestalle astuessa on se, että ilma on raikasta. Ljubljana on varmasti yksi niistä Euroopan pääkaungeista, joissa on tosissaan raikas ilma. Liikennettä ei ensinnäkään ole valtavasti, vaan kadut ovat kapeita, kävelijöiden ja pyöräilijöiden käyttämiä. Kääntäen ajatuksen päälaelleen Vilho tuumii sitäkin, että keskustan vuokrataso on kaupungissa niin kallis, että siellä ei juuri asuta. Siten kadunvarret eivät ole täynnä autoja, eikä liikennettäkään ole paljon. Kävelykatuja tai sellaisiin verrattavia on lisäksi paljon. Liikenteen vähäisyys pitää myös metelin vähäisenä.
Miklosičeva cestan ylpeytenä pidetään sekessionistista arkkitehtuuria. Katu ei Vilhon mielestä ole kovin pitkä, eikä kummoinen - mukava kuitenkin. Arkkitehtuuri on sellaista sopivasti koristeltua kerrostaloarkkitehtuuria, jonka kutsuminen jugendiksi olisi väärin, mutta jotain samaakin siinä on kuin jugendissa. Kasvoja ja hahmoja on koristeina, mutta rakennukset ovat usein vaaleita, suuria ja mahtailevampia. Silti katu on hillitty ja hieno, mutta kaikkiaan kuitenkin vain tavallinen katu.
Prešeren trg, kenties kaupungin keskeisen paikka, on aivan asunnon vieressä. Prešeren trg on aukio, jota paatunut stadilainen saattaisi sanoa paikalliseksi viiskulmaksi, sillä näkymää hallitsevan fransiskaanikirkon varjossa kohtaa viisi katua, joista Miklosičeva cesta on yksi. Vilhon päähän on jäänyt aukion nimitys trg - turku, suomeksihan on se sanonta "turuilla ja toreilla". Samaa syntyähän on tuo trg-sana kuin Suomen Turkukin, josta vanha pääkaupunkimme lienee nimensä saanut.
Kaupungin kadut saattavat kierrellä keskiaikaisesti, toisinaan näkyy pieniä aikakauteen sopivia kujiakin, mutta rakennuskanta on 1700-1900-lukulaista. Kadut on kivetty huolellisesti, paikat ovat siistejä ja tunkua ei ole. Kevätauringon välkähdellessä rakennusten takaa on helppo liikkua kaduilla, katsella liikkeitä ja rakennuksia. Siltoja riittää Ljubljanica-joen yli, koristeomenapuut ja hevoskastanjat kukkivat sen rannoilla vihreän veden virratessa hyvin verkkaisesti kohti Sava-jokea, joka puolestaan laskee Zagrebissa Tonavaan ja sitten aikanaan vedet kulkevat Mustaanmereen. Vilhosta sekin tuntuu erikoiselta, sillä Adrianmeri on todella lähellä lounaan suunnassa, Mustameri sentään on kaukana, kenties sopivasti alavan maan suunnassa kuitenkin. Mutta onneksi vesistöt eivät toimi tuottavuus- tai säästöperiaatteiden perusteella, tuumailee Vilho kulkiessaan Ljubljanican yli jälleen kerran yhtä lukuisista silloista käyttäen.
Iltapäivällä lounaaksi on ćevapčičia, jauhelihapatukoita balkanin tapaan - sana lienee jotain etäistä sukua kebabille. Lisukkeena on reilusti salaattia, joka on erityisesti Vilhon makuun. Tämäkin päivä tuntuu menevän hyvin rauhallisissa merkeissä. Vilho miettii edelleen ruuan jälkeen, missähän ne roomalaiset rauniot mahtavat olla? Mutta kiirehtiminen ei sovi oikein ohjelmaan, kenties seuraava päivä valottaa veilä paremmin tämän miellyttävän kaupungin nähtävyyksiä.
Vilho sekoittelee jonkinlaista cappuccinoa pikakahvista ja maidosta huoneen keittiössä ja juomasta tulee yllättävän hyvää. Leipää ja vihanneksia, jugurttia, tuoremehua - vähitellen Vilho alkaa olla valmis juomaan toisen cappuccinon.
Keskeistä Mikosičeva cestalle astuessa on se, että ilma on raikasta. Ljubljana on varmasti yksi niistä Euroopan pääkaungeista, joissa on tosissaan raikas ilma. Liikennettä ei ensinnäkään ole valtavasti, vaan kadut ovat kapeita, kävelijöiden ja pyöräilijöiden käyttämiä. Kääntäen ajatuksen päälaelleen Vilho tuumii sitäkin, että keskustan vuokrataso on kaupungissa niin kallis, että siellä ei juuri asuta. Siten kadunvarret eivät ole täynnä autoja, eikä liikennettäkään ole paljon. Kävelykatuja tai sellaisiin verrattavia on lisäksi paljon. Liikenteen vähäisyys pitää myös metelin vähäisenä.
Miklosičeva cestan ylpeytenä pidetään sekessionistista arkkitehtuuria. Katu ei Vilhon mielestä ole kovin pitkä, eikä kummoinen - mukava kuitenkin. Arkkitehtuuri on sellaista sopivasti koristeltua kerrostaloarkkitehtuuria, jonka kutsuminen jugendiksi olisi väärin, mutta jotain samaakin siinä on kuin jugendissa. Kasvoja ja hahmoja on koristeina, mutta rakennukset ovat usein vaaleita, suuria ja mahtailevampia. Silti katu on hillitty ja hieno, mutta kaikkiaan kuitenkin vain tavallinen katu.
Prešeren trg, kenties kaupungin keskeisen paikka, on aivan asunnon vieressä. Prešeren trg on aukio, jota paatunut stadilainen saattaisi sanoa paikalliseksi viiskulmaksi, sillä näkymää hallitsevan fransiskaanikirkon varjossa kohtaa viisi katua, joista Miklosičeva cesta on yksi. Vilhon päähän on jäänyt aukion nimitys trg - turku, suomeksihan on se sanonta "turuilla ja toreilla". Samaa syntyähän on tuo trg-sana kuin Suomen Turkukin, josta vanha pääkaupunkimme lienee nimensä saanut.
Kaupungin kadut saattavat kierrellä keskiaikaisesti, toisinaan näkyy pieniä aikakauteen sopivia kujiakin, mutta rakennuskanta on 1700-1900-lukulaista. Kadut on kivetty huolellisesti, paikat ovat siistejä ja tunkua ei ole. Kevätauringon välkähdellessä rakennusten takaa on helppo liikkua kaduilla, katsella liikkeitä ja rakennuksia. Siltoja riittää Ljubljanica-joen yli, koristeomenapuut ja hevoskastanjat kukkivat sen rannoilla vihreän veden virratessa hyvin verkkaisesti kohti Sava-jokea, joka puolestaan laskee Zagrebissa Tonavaan ja sitten aikanaan vedet kulkevat Mustaanmereen. Vilhosta sekin tuntuu erikoiselta, sillä Adrianmeri on todella lähellä lounaan suunnassa, Mustameri sentään on kaukana, kenties sopivasti alavan maan suunnassa kuitenkin. Mutta onneksi vesistöt eivät toimi tuottavuus- tai säästöperiaatteiden perusteella, tuumailee Vilho kulkiessaan Ljubljanican yli jälleen kerran yhtä lukuisista silloista käyttäen.
Iltapäivällä lounaaksi on ćevapčičia, jauhelihapatukoita balkanin tapaan - sana lienee jotain etäistä sukua kebabille. Lisukkeena on reilusti salaattia, joka on erityisesti Vilhon makuun. Tämäkin päivä tuntuu menevän hyvin rauhallisissa merkeissä. Vilho miettii edelleen ruuan jälkeen, missähän ne roomalaiset rauniot mahtavat olla? Mutta kiirehtiminen ei sovi oikein ohjelmaan, kenties seuraava päivä valottaa veilä paremmin tämän miellyttävän kaupungin nähtävyyksiä.
16.4.2014
1. Saapuminen Ljubljanaan
Maa on kaunis korkeudesta. Näkymää kehystävät lumihuippuiset Alpit ja alapuolella maa kumpuilee jatkuvasti vehreinä, metsäisinä rinteinä. Lentokoneen alla on harjanteiden ja laaksojen sarja, jonka toisinaan rikkoo kiemurteleva joki. Maa on keväisen vaaleanvihreä niittyjen ja peltojen kohdalta, mutta pääosassa ovat rinteillä olevat metsät. Siellä täällä on teitä ja asutusta, mutta kaikkiaan maa näyttää kauniilta ja siistiltä kuin valtavan kokoinen golfkenttä - luonto on vain luonut jotain vielä parempaa ihmisen osittain muokattavaksi. Kevät on selvästi jo pitkällä Sloveniassa.
Ljubljanan lentokenttä on pieni, jotenkin maakuntamainen. Vilho ja Annikki tuntuvat laskevan sekunteja matkalaukkujaan odottaessaan, sillä paikallisen bussin aikataulu on hyvin tiedossa ja kello on jo neljä minuuttia vaille kymmenen, kun kantamukset ilmestyvät hihnalle. Vilhon mielestä on jotenkin huvittavaa kiirehtiä bussiin paikassa, jossa ei ole koskaan ollut. Matkailijan maailma on kuitenkin järjestynyt siten, että kaikkialla kuviot ja elementit ovat pohjimmiltaan samat. Siten pariskuntamme juoksee ulos tullin vihreää linjaa pitkin, ja rakennuksen aulasta jatketaan ulkoilmaan väistellen muiden matkalaisten vastaanottajia. Ulkona paikannetaan pian bussit ja pian myös pääkaupunkiin lähtevä kyyti. Meno kentän ulkopuolellakin on hyvin rauhallista ja mitään teollisen tehokasta matkailutoimintaa ei ole nähtävissä. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että aamupäiväisen unelias bussikuski nostelee jonkun kasseja kyytiin sivummalla, jossa on 4 autoa odottamassa lähtöä. Juuri tämä hiljainen kyyti on juuri lähteävä, etsitty linja-auto. Kylttejä ei ole tai lipunmyyjiä, ei vilkkuvia valoja tai väkijoukkoja. Totta puhuen bussi ei ole mikään lentokenttäbussi, vaan vain linja, joka nyt sattuu pitämään päätepysäkkiään kentällä.
Vilho varmistaa kuskilta vielä matkalaukkuja lastatessaan linjan päämäärän - ja, vastaa kuski, tämä menee Ljubljanan linja-autoasemalle. Kysymyksen verran paikallista kieltä Vilho saa päkisteltyä venäjän alkeidensa perusteella.
Kyydissä on kourallinen ihmisiä. Finnairin koneen väki on kadonnut etupäässä seuramatkakyytiin ja loput ties minne. Bussi kiertää muutamassa siistissä lähikylässä ja liukuu sitten ilman isompia ruuhkakokemuksia radan tuntumaan, Ljubljanan bussiasemalle.
Puoliltapäivin pariskuntamme on asunnolla, oikeammin hotellihuoneessa, josta löytyy piskuinen keittiö jääkaappeineen. Vaikutelmat Sloveniasta ovat positiivisia. Tietysti sää on ollut keväisen aurinkoinen vaikkakin tuulinen, kaupunki on ollut siisti ja asiallinen ja meno mukavaa. Etelämaalaista ylitsevuotavaa sydämellisyyttä täällä ei harrasteta, mutta toiminta on ystävällistä, kohteliasta ja ehkä suomalaisellekin sopivasti pikkuisen jäyhää.
Vilho ei tunne Balkania, mutta Ljubljana näyttää pikkuisen itävaltalaiselta, ehkä ripaus on itäeurooppalaisuutta ja samaa kuin Baltiassa. Italialaisvaikutteita on vaikea täällä huomata, jos niitä on. Kaupunki näyttää 1800-1900-lukulaiselta, siellä täällä on jotain art deco -tyylistä. Ihmiset näyttävät slaavilaisilta, mutta hyvin yleiseurooppalaisella tavalla - eivät niin vahvasti "itäiseltä" kuin esimerkiksi Puolassa.
Päivä on hyvin rauhallinen matkailumielessä. Siihen sisältyy vain kaksi kävelyretkeä kauppoihin ja lähialueen kartoittamista. Annikki on flunssassa ja päivä on alkanut aikaisin, joten mitään erikoisempia tavoitteita ei ole. Iltapäivällä nukutaan päiväunet, jotka helpottavat kummasti vallitsevaa univajetta.
Ilalla Vilho ehtii pohtia jälleen matkailua. Ensimmäinen päivä uudessa paikassa on aina tärkeä, aina jollain tavalla paras ja ainutlaatuisin. Vaikka ei menisi minnekään eikä kävisi oikein missään, niin siltä näkee paljon ja se on kaikki uutta. Siitä voi nauttia hyvällä omalla tunnolla vaikkei juuri poistuisi hotellihuoneestaan ja sen pehmeästä sängystä. Näin tuumailee Vilho nuuhkiessaan hämmentävän vahvaa ja hyvää Vipavan alueen Barbera-punaviiniä. Tuoksussa on suklaata, nahkaa ja toffeeta. Lasillisen loputtua on kuitenkin käytävä jo levolle, odottamaan seuraavan päivän vauhdittomia seikkailuja.
Ljubljanan lentokenttä on pieni, jotenkin maakuntamainen. Vilho ja Annikki tuntuvat laskevan sekunteja matkalaukkujaan odottaessaan, sillä paikallisen bussin aikataulu on hyvin tiedossa ja kello on jo neljä minuuttia vaille kymmenen, kun kantamukset ilmestyvät hihnalle. Vilhon mielestä on jotenkin huvittavaa kiirehtiä bussiin paikassa, jossa ei ole koskaan ollut. Matkailijan maailma on kuitenkin järjestynyt siten, että kaikkialla kuviot ja elementit ovat pohjimmiltaan samat. Siten pariskuntamme juoksee ulos tullin vihreää linjaa pitkin, ja rakennuksen aulasta jatketaan ulkoilmaan väistellen muiden matkalaisten vastaanottajia. Ulkona paikannetaan pian bussit ja pian myös pääkaupunkiin lähtevä kyyti. Meno kentän ulkopuolellakin on hyvin rauhallista ja mitään teollisen tehokasta matkailutoimintaa ei ole nähtävissä. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että aamupäiväisen unelias bussikuski nostelee jonkun kasseja kyytiin sivummalla, jossa on 4 autoa odottamassa lähtöä. Juuri tämä hiljainen kyyti on juuri lähteävä, etsitty linja-auto. Kylttejä ei ole tai lipunmyyjiä, ei vilkkuvia valoja tai väkijoukkoja. Totta puhuen bussi ei ole mikään lentokenttäbussi, vaan vain linja, joka nyt sattuu pitämään päätepysäkkiään kentällä.
Vilho varmistaa kuskilta vielä matkalaukkuja lastatessaan linjan päämäärän - ja, vastaa kuski, tämä menee Ljubljanan linja-autoasemalle. Kysymyksen verran paikallista kieltä Vilho saa päkisteltyä venäjän alkeidensa perusteella.
Kyydissä on kourallinen ihmisiä. Finnairin koneen väki on kadonnut etupäässä seuramatkakyytiin ja loput ties minne. Bussi kiertää muutamassa siistissä lähikylässä ja liukuu sitten ilman isompia ruuhkakokemuksia radan tuntumaan, Ljubljanan bussiasemalle.
Puoliltapäivin pariskuntamme on asunnolla, oikeammin hotellihuoneessa, josta löytyy piskuinen keittiö jääkaappeineen. Vaikutelmat Sloveniasta ovat positiivisia. Tietysti sää on ollut keväisen aurinkoinen vaikkakin tuulinen, kaupunki on ollut siisti ja asiallinen ja meno mukavaa. Etelämaalaista ylitsevuotavaa sydämellisyyttä täällä ei harrasteta, mutta toiminta on ystävällistä, kohteliasta ja ehkä suomalaisellekin sopivasti pikkuisen jäyhää.
Vilho ei tunne Balkania, mutta Ljubljana näyttää pikkuisen itävaltalaiselta, ehkä ripaus on itäeurooppalaisuutta ja samaa kuin Baltiassa. Italialaisvaikutteita on vaikea täällä huomata, jos niitä on. Kaupunki näyttää 1800-1900-lukulaiselta, siellä täällä on jotain art deco -tyylistä. Ihmiset näyttävät slaavilaisilta, mutta hyvin yleiseurooppalaisella tavalla - eivät niin vahvasti "itäiseltä" kuin esimerkiksi Puolassa.
Päivä on hyvin rauhallinen matkailumielessä. Siihen sisältyy vain kaksi kävelyretkeä kauppoihin ja lähialueen kartoittamista. Annikki on flunssassa ja päivä on alkanut aikaisin, joten mitään erikoisempia tavoitteita ei ole. Iltapäivällä nukutaan päiväunet, jotka helpottavat kummasti vallitsevaa univajetta.
Ilalla Vilho ehtii pohtia jälleen matkailua. Ensimmäinen päivä uudessa paikassa on aina tärkeä, aina jollain tavalla paras ja ainutlaatuisin. Vaikka ei menisi minnekään eikä kävisi oikein missään, niin siltä näkee paljon ja se on kaikki uutta. Siitä voi nauttia hyvällä omalla tunnolla vaikkei juuri poistuisi hotellihuoneestaan ja sen pehmeästä sängystä. Näin tuumailee Vilho nuuhkiessaan hämmentävän vahvaa ja hyvää Vipavan alueen Barbera-punaviiniä. Tuoksussa on suklaata, nahkaa ja toffeeta. Lasillisen loputtua on kuitenkin käytävä jo levolle, odottamaan seuraavan päivän vauhdittomia seikkailuja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)