18. Lento Lissabonista Helsinkiin.Tap, Tap

Vilho havahtuu kuuden aikaan ja kellokin herää 0630.
Aamiaisena on kaksi juotavaa jugurttia ja se onkin erinomainen muonitus tällaisena aamuna, jolloin leivän päkistäminen alas kurkusta ei oikein onnistu.

Vilholla ei mene kuin 20 minuuttia ajaa kentälle ja luovuttaa auto. Kaikki käy ihmeen helposti.

Kentällä tutut jonottelut sujuvat melkoisessa lämmössä, eikä aikaa ole liikaa ostoksille tai turhalle odottelullekaan. Se on ihan hyvä sekin.

TAP (Vilhon puheessa Tapiiri) on ihan hauska portugalilainen lentoyhtiö. Tapiiri yleensä sössii aina jotain pikkusen, mutta lopulta homma käy sitten ihan hyvin. Yksi kansallisruoka sardiini tulee pitkäkoipiselle Vilholle kyllä Tapiirin kyydissä mieleen, sillä Airbus on pistetty aika täyteen penkkejä, olo on kuin säilykepurkissa. Ei penkki nyt ihan sumppu ole, mutta kyllä edellinen kerta näin tiukasta pakkauksesta tulee mieleen edelliseltä Portugalin matkalta... Silloin Tapiiri muuten hukkasi toisen laukun mennessä ja molemmat palatessa - no, hukkasi ne nyt sitten kuka tahansa, niin sattui sekin Tapiirilla. TAP on yleensä tilanteessa, jossa "menee vielä 5 minuuttia" ja se kestää keskimäärin 13-30 minuuttia. Ei sillä suurta väliä ole, mutta matkustelu on odottamista ja joskus se pikkusen rasittaa, kun niitä viisiminuuttisia alkaa laskeskella. Menomatkallahan se odottelu oli muuten siis laakista 5 tuntia, joten pienestä ei pidä nyt pillastua.

Vilho laskee taas asioita vihkoonsa. Kilometrejä tällä kertaa tuli vain 2230. Monta lepopäivää ajosta olikin. Bensaa meni sellaiset 93 litraa, joten kulutus oli vähäistä.

Retki on ollut mainio ja monipuolinen, hyvin erilaisissa tunnelmissa ollaan oltu ja kahdessa maassakin, miettii Vilho. Jossain vaiheessa Vilho on kyllästynyt suureen tavaramäärään ja sen siirtelyyn autoon ja ulos. Seuraavalla retkellä pitää yrittääkin minimipakkausta. Vaan mahtaako Vilho muistaa sitä enää siinä vaiheessa?

Kone kaartaa iltapäivällä jo hämärtyvään Suomeen. Sää on kuitenkin melko lempeä, näkymät ovat hyvin harmaita ja pilvipeite muodostaa savumaisen verhon maan ylle.  Tämähän on mainio keli palata kotiin, rauhoittua hieman, purkaa laukkunsa ja sulkeutua talven hiljaisuuteen.

17. Portosta Lissaboniin. Pikatietä ja pakkaamista. Leitão sittenkin.

Vilho ajelee päivän aikana lukuisista maksutieporteista vihreää kaistaa ja automaattinen laite tuulilasissa piippaa kassavirtaa tieyhtiölle.

Voisi melkein yleistäen sanoa, että Portugalissa ei useinkaan ole samanlaista tiejärjestelmää kuin monissa muissa maissa. Nimittäin useissa maissa teitä on kärjistäen kolmea tasoa: maksullista moottoritietä, hyvää maantietä ja sitten "huoltotietä". Huoltotie on Vilhon termi sellaiselle tielle, joka kiertää kaikki kylät ja liikkeet, kaikki liittymät, teollisuusalueet ja risteykset. Huoltotiellä nopeusrajoitus vaihtuu jatkuvasti, mutta paikalliset ajavat koko ajan täyttä tilannenopeutta tuolla taajamien, kiertoliittymien ja takapihojen tiellä.

Monissa maissa voi ajella sitä maksutonta, keskikategorian tietä ilmaiseksi, ja meno on edelleen sujuvaa ja maantiemäistä. Portugalissa tilanne on usein se, että keskimmäistä tiekategoriaa ei ole, vaan maksutielle ainoa vaihtoehto on mainittu taajamatie, jonka matkanopeus on herkästi 50-60 km/h. Vilho näkee kaikkitietävästä navigaattorista, että matka-aika ilmaista tietä pitkin on sellaiset 5 tuntia - maksutiellä mennään perille kahdessa tunnissa. Vaikka nämä vaellukset ovat vauhdittomia, niin todellisuudessa Vilho tietää miten vaarallista nykivä, impulsiivinen pikkutieajelu on tässä maassa. Nyt on aika sijoittaa itseensä parikymppiä ja siirtyä moottoritielle - se saattaa olla isossa kuvassa kaikkein halvinta.

Kuusikaistaisen moottoritien leikatessa paikallista maaseutua Pombalin kaupungin tienoilla, Vilho ajaa auton huoltamoseisakkeelle, josta löytyy suurehko ravintolarakennus. Matkalounaaksi valitaan sämpylä tai voileipä sandes. Vielä täälläkin erikoisuutena on leitão, juottoporsas - se on matkaravintolan mainostettu spesialiteetti. Joten Vilho omaa sanastoaan käyttäen pääsee paikkaamaan aiemman porsaan puutteen niin sanotusti takaovella.

Sandes de leitäo on matkaravintolassa suuri grahamsämpylä, joka on halkaistu saranaksi ja sitten puolitettu eli katkaistu pituussuunnassa. Sisällä on pelkästään paahdettua kinkkua. Kinkku muistuttaa joulukinkkua, se on siis vaaleanruskeaa ja koostumukseltaan hieman kuin broilerinlihaa. Kinkku on jotenkin tasaisemmin mehevää kuin joulukinkku, ei ylitsevuotavan kosteaa mutta kuitenkin kokonaan mehukasta, pehmeää mutta jämerää tavaraa. Sämpylä on yllättävän täyttävä - pariskunta kiittelee mielessään sitä, että matka ei vienyt minnekään pöytäliinapaikkaan, jossa kokonainen porsas toimitettaisiin perunavuoteella. Tämän aterian jälkeen pystyy vielä sovittamaan itsensä ratin ja penkin väliin, kylläisenä kylläkin.

Merkilliset liittymät vievät Vilhomobiilin konseptihotelliin lähelle Lissabonin lentokenttää, kehätien tuntumaan. Sankarimme ovat väsyneitä, ja aluksi hotellissa vain levätään hetken. Sitten Vilho lähtee tiedustelemaan autolla ruokapaikkaa ja huoltamoa. Liittymäviidakon ja 4 liikenneympyrän kautta Vilho paikantaa mega-ostoskeskuksen ja onnistuu kieputtamaan itsensä vielä takaisin hotellillekin. Vedettyään autossa syvään henkeä, Vilho lähtee uudestaan liikkeelle ja ajaa toista reittiä eteenpäin, kunnes löytääkin bensa-aseman.

Tankkaus tapahtuu Portugalissa siten, että kassalla maksetaan yleensä ensin vaikka 40 euroa ja sitten kone antaa bensaa 40 eurolla. Vilho kysyy apua toisella mittarilla olevat pojalta ja saa ohjeen puhua kassan kanssa. Vilho menee kassalle änkyttämään, että nyt pitäisi saada tankki täyteen, eivätkä ennustajan lahjat oikein riitä sanomaan paljonko se pennilleen maksaa. Vilho saa tankata vapaasti kallista portugalilaista polttoainetta tankin täyteen ja maksaa kassalla viimeiset menovedet tällä erää. Kaikki ovat hyvin ystävällisiä ja kielitaitoisia.

Vilho laskee, että voi viedä Annikin syömään ostarille ja sitten auton kentälle 10 kilometrin päässä näillä tankkauksilla. Auto ei juuri mitään kuluta ja aamulla lähtö on siihen aikaan, ettei mieli tee tehdä mitään ylimääräistä.

Pariskuntamme syö ostoskeskuksen ravintolassa erinomaisen pihvin pilkkahintaan. Pikaravintolahenkisessä paikassa voi valita lihat, kastikkeet ja paistoasteet  - sitten annos kootaan ja grillataan oikeastaan silmien edessä. Raaka-aineet ovat kunnossa ja homma käy pienen hampurilaisannoksen hinnalla. Aterian jälkeen marketista haetaan viimeiset eväät illaksi.

Konseptihotellissa alkaa miljoonan muovipussin marssi, kun matkalaukut puretaan ja pakataan kertaalleen. Pesuhuoneen hiustenkuivaaja on erittäin monipuolinen kapistus - ulkoisesti se näyttää defibrillaattorilta, mutta napeista painelemalla Annikki saa tukankuivaajasta radiolähetyksen soimaan.  Vastapesty Vilho pysyykin hyvin paikallisen jalkapallojättiläisen Benfican peliselostuksesta ajantasalla, kun hiustenkuivaaja karjuu 3-0 maalia Vilhon poistuessa toilettimodulista. Suomalaisjörrikkämme sanoo ovella vielä varmuuden vuoksi "anteeksi ja kiitos" pesuhuoneen kaikille kalusteille, tukankuivaaja jatkaa räyhäkkäästi vaatien keltaista korttia Vilhon sulkiessa oven.

Viimein hotellihuone hiljenee ja kaikki pussukat on saatu typistettyä repuiksi ja matkalaukuiksi. Edessä on muutaman tunnin yöuni.

16. Porto. Vilhon farkutakki lähtee kylille

Vilhon farkkutakki alkoi Espanjassa jo kyllästyä kylmenevään säähän ja sadetta enteilevään tunnelmaan. Onneksi retkikunta tuli järkiinsä ja palasi Portoon. Farkkutakilla oli erinomaisia muistoja kaupungista.

Vilhon villitys portviineihin ja portviinitaloihin oli jo tovin nyppinyt takkia. Mennä nyt kesäisillä keleillä nuohoomaan pimeisiin kellareihin kameraansa kopeloimaan. Lisäksi se näytteiden maistelu johti usein pitkiin päiväuniin, takki halusi puolestaan aurinkoa ja elämää. Oli keksittävä jotain. Vilholle piti taas syöttää "hyviä" ideoita ja niinpä aamulla Vilho olikin jo saanut erinomaisen idean: pitää mennä katsomaan paikallista musiikkitaloa ja lisäksi ostamaan tuomiseksi portviiniä. Erittäin vilhomainen, yksinkertainen, naiivin maalaismainen suunnitelma, joka sattuneesta syystä sopi hyvin takille. Kaskun Vilho ei keksinyt keksinyt lähteä katselemaan vaikka rautatieaseman kaakeleita! - takki tirskui niin että hihat hytkyivät.

Aamupäivällä takki lähtikin matkaan Vilhon selässä. Se nautti menosta ja lämmöstä, suorastaan varastoi aurinkoa, kaupungin kaikkia tuoksuja ja tunnelmia.

Porton idea on korkeuseroissa. Kaupunki on kerta kaikkiaan kalteva ja tietysti joen kohdalta jopa jyrkkä. Jyrkkiä ovat muutkin erot - modernia ja vanhaa rinta rinnan, siistiä rikkautta ja kurjaa köyhyyttä kylki kyljessä. Takki naureskeli povariinsa, miten Vilho ravasi Annikki kintereillään toiselle puolelle kaupunkia katsomaan jotain hassua musiikkitaloa tässä urbaanissa vuoristossa! Olisi varmaan pitänyt keksiä vielä joku kaukaisempi kohde näille torville. Ensi kesänä voisi yrittää saada Vilho innostumaan vaikkapa Riihimäen rautatieasemasta... Joka tapauksessa musiikkitalon etsinnän aikana takilla oli hyvin aikaa nauttia kaupungin paisteisesta päivästä.

Valitettavasti pariskunta hyökkäsi pieneen viinikauppaan kesken hyvin alkaneen katuvaelluksen. Farkkutakki puutui totaalisesti myyjän loputtomiin selvityksiin portviineistä ja Vilhokin tuntui kuin  juurtuneen hämärään ja pölyiseen liikkeeseen. Lopulta pullot sentään saatiin valittua ja matka saattoi jatkua. Vilhon villitseminen portviineihin oli osoittautumassa kerta kaikkiaan kaksiteräiseksi miekaksi. Toisaalta suomalaiskuikelo saattaisi tulla Portoon kolmannenkin kerran, jos viini-innostus syvenisin, mutta vastapainoisesti riskinä on sitten taas tuo luuhaaminen kellareissa ja kaupoissa. Ei ole helppoa, ja takilla jos jollakin voi tosiaan hihat palaa.

Kaupunki oli juuri sellainen kuin farkkutakki ensimmäiseltä retkeltä muistikin. Kirkkautta, kuumottavaa aurinkoa vielä näin syksylläkin. Varmasti kaupungin korkeuserot vaikuttavat kirkkauden kokemukseen - monin paikoin kaupunki vaikuttaa avaralta, kun talojen välillä on tilaa ja kaltevilla kaduilla ei hämyisiä, pimeitä kujia juuri ole. Kaikki ne rinteet ja jyrkänteet luovat tuntuman siitä, että täällä ollaan lähempänä taivasta kirkkaina päivinä. Liikenne jyristää ja pilaa ilmaa täälläkin tehokkaasti, mutta merta ja metsiä on kuitenkin lähellä ja ilma ei sentään seiso.

Casa da Mùsica ei takkia juuri kiinnosta, mutta onneksi se ei tunnu Vilhoakaan suuresti liikuttavan.  Nythän tuokin on sitten kuitenkin nähty.

Takki nauttii viimeisistä metreistä lähes helteisillä kaduilla, raitiovaunujen kolinasta ja melustakin, äänitorvien törähdyksistä. Iltapäivällä ravintoloista kantautuu paistetun kalan ja possunlihan tuoksua, friteerattujen perunoiden kutsuvaa katkua. Vihanneskauppojen seinustoilla on kori korin jälkeen tuoretta kauppatavaraa, puhumattakaan hedelmäkauppojen värikkäistä myyntipöydistä.

Ravintolassa Vilho sijoittaa 2,80 euroa puoleen litraan punaviiniä ja nauttii rasvaisen lounaansa hilpeästi. Ulkona lämpö tuntuu lisääntyneen ja kadut kallistuvat näemmä pariinkin suuntaan kerrallaan. Keskustassa Annikki ja Vilho osuvat tuttuun kohteeseen, rautatieasemalle. Ja niinpähän se Vilho on kohta muiden turistien kanssa kuvaamassa aulan kuuluisia azulejo-kaakeleita! Olisihan tämäkin pitänyt arvata, kohta se innostuu varmaan kiertämään vessoja ja kylppäreitä.

Seikkailu alkaa olla lopuillaan. Farkkutakki tyytyy kohtaloonsa ja vetäytyy komeroon suunnittelemaan seuraavaa siirtoaan. Takki tietää: seuraavaksi mennään reilusti etelään, että päästäisiin kauas pohjoiseen. Sellaista on matkailu.

15. Porto. Portviinitaloissa

Rio Douro halkaisee Porton ja tekee tästä paikasta sen mikä se on. Joen toista puolta voi kutsua Vila Nova de Gaiaksi, Gaiaksi tai toiseksi rannaksi, mutta joki on täällä keskeisempi kuin missään. Joen ylittävät useat huikeat sillat, sillä ruminkin niistä on huikea korkeutensa takia. Vanha ja legendaarinen Dom Luís -silta tai vaihtoehtoisesti Ponte Luíz I on korkeudeltaan 44 metriä ja Vilhon katsellessa alas veteen metrit tuntuvat melkoisilta. Vilho pitää sillasta paljon, sen suunnitteli Gustave Eiffelin työtoveri Téophile Seyrig ja kaksikko hallitsi teräksen estetiikan. Läheinen ja varhaisempi Ponte Maria Pia on puolestaan Eiffelin nimiin laitettu, entinen rautatiesilta, siinäkin Théophile vahvasti mukana.

Siltoja tarvitaan, sillä lyhyesti sanoen portviinitalot ovat toisella rannalla ja Porton keskusta toisella. Pelin henki on se, että sillat ylitetään innosta hihkuen ja takaisin palataan posket punaisena ja "kenkälaatikot" kassissa. Vilho tietää nämä kujeet, sillä hän on harpponut siltoja edestakaisin jo vuosia sitten.

Portviinitaloissa kuvio on se, että tiskillä kysytään esittelyä. Esittely maksaa 5 euroa ja se on jollain kielellä seuraavaksi, englanniksi silloin ja espanjaksi tällöin. Pariskuntamme menee yleensä (kyllä, nyt voi jo yleistää) ensimmäiseen ja se on tänäänkin portugalinkielinen. Annikki ymmärtää esityksestä jonkin verran ja Vilho räplää koko ajan kameroitaan puheen häntä häiritsemättä.

Esittelyt päättyvät kahteen maistiaislasilliseen. Jos on räplännyt kameraansa tahi tuijottanut sammioita ja tynnyreitä ymmärtämättä esittelyn yksityiskohtia, voi laskea drinkkien maksaneen 2,50 €/kpl. Vilhon mielestä on mukava kuunnella esittelyä portugaliksi, sillä niitä pitävät sievät, tomerat ja tummatukkaiset tytöt, joiden puhe on miellyttävän soljuvaa ja surisevaa. Kierros tapahtuu puolihämärissä saleissa ja kellareissa, joissa on vaikuttavia, erikokoisia tynnyreitä ja vakuuttavia esityksiä viinitalon toiminnasta ynnä historiasta. Lopussa päästään yhdistettyyn myymälä- baaritilaan, jossa odottavat valmiit lasit talon luotettuja juomia.

Totta puhuen kierrokset ovat hauskoja ja portviinin ystäville talojen myymälät tarjoavat juomia edullisesti, erityisesti vanhat ja vuosikertaportviinit ovat naurettavissa hinnoissa, jos asiaa uskaltaa suhteuttaa kotimaiseen viinimonopoliin. Ostosten kanssa on sitten hauska kompuroida ulos kirkkaaseen päivänvaloon, lähestyä Douron rantaa ja katsoa miten puiset, klassiset portviiniveneet kelluvat tynnyrilastissa vasten kaupungin profiilia.

Vilho suuntaa jo seuraavaan taloon ja uuteen kierrokseen kuin ampumahiihtäjä sakkokierrokselle. Kassalla veloitetaan taas 5 euroa intoilijaa kohden ja kysytään kieltä - ensimmäinen buukkaaja saa täällä valita kielen. Vilho miettii, josko turneen saisi kuubaksi... Pariskuntamme lausuu, että englanti on ok, mutta muukin käy, jos muut osallistujat haluavat. Kassa sanoo, että ei muuten käy, sillä ensimmäinen päättää, piste.

Kierroksen vetääkin kundi, joka on kerrassaan mainio ja puhuu virheetöntä englantia. Talo on Ramos Pinto ja kierros on pikkusen erilainen, tuottajana firma melko pieni. Vilho jopa kysyy kahta valmistusteknistä asiaa, joista toiseen poika osaakin vastata.

Ulkona aurinko paistaa ja joki virtaa edelleen ja Vilho seilaa mukavassa myötätuulessa kohti Eiffelin firman siltaa. Sitten on vuorossa klassikko: portaita ylös kantakaupunkiin. Tätä kapuamista ei pidä missata: portaissa on kissoja pyörimässä, mutta sen lisäksi ne menevät - sanotaanko nyt vaikka näin - tavallisten portolaisten talojen lomitse, miltei olohuoneiden, pyykkinarujen ja terassien kautta. Vilho ei halua tunkeilla näiden ihmisten kotiin, mutta he elävät taloineen Dom Luís -sillan alla ja keskeisellä kulkureitillä keskustaan - ja ovat tottuneet siihen.

Lounastaminen sujuu edullisessa baarissa paikallisten kanssa ja sitten on luvassa päivälepoa huoneella, Vilho sukeltaa peittoihin ja katkaisee wifi-yhteyden arkimaailmaan.

Iltapuolessa on aikaa kävelylle auringon laskiessa. Sen jälkeen Vilho istuu design-henkisen asunnon tuolilla ja napsii oliiveita punaviinin kanssa.  Puulattia on miellyttävä, samoin terassin jykevä kiviseinä. Liikenne kohisee siltatiellä taustalla, mutta Vilho kuuntelee Lou Reedin levytyksiä, artistin uraa ja menehtymistä miettiessään. Myöhemmin yöllä musiikki vaihtuu Haydnin pianosonaatteihin, mutta kaikessa hiljaisuudessa, Annikkia ärsyttämättä.

14. Luoteis-Espanjasta takaisin Portugaliin. Porto, Rùa das Fontainhas

Yöllä sataa kovaa ja vanhan vesimyllyn puro kohisee aina vahvana. Ulkona on raikasta, mutta viileää, asteet pyörivät aamulla nyt lokakuun päättyessä yhdeksässä asteessa. Kirkkaus leikkaa kosteuden ja aurinko puhuu siitä miten päivästä tulee kaunis. Sadepisarat kilpailevat kasteen kanssa auton katolla. Vilho lastaa autoa ja tavaraa on toivottoman paljon. Evakkoreki lähtee nyt etelään, paluu Portugaliin on alkamassa.

Jotenkin Vilho aina hakeutuu fiksujen ihmisten seuraan ja joukkoon. Jossain matkan varrella hän on huomannut sen, että näiden neropattien kanssa pitää käyttää maagista taikasauvaa: aikaa. Kaikki tehokkaat ja taiteelliset tuttavuudet säätävät ja söheltävät – Vilhon mielestä asioiden hoitamiseen kuuluu liikaa viittelöimistä ja fundeeraamista. Usein on helpompaa olla vain sivussa ja lopputuloksen on yleensä se että lihapyörykät tarjotaan ajallaan, maittavina ja hienossa paikassa.

Kotijoukoissa Vilholla pyörii multilahjakkuus Annikki, joka on koko illan suunnitellut seuraavaa majapaikkaa. Yöllä Vilho on jo hermostunut ja vaimo pitää kiskoa nukkumaan tietokoneen vierestä. Kaikesta tästä seurauksena on se, että aamiaisen aikaan mennessä päätös on jo kypsynyt, ja vastapuristetun tuoremehun kanssa Vilholle tarjoillaan tieto seuraavasta yöpaikasta. Mitä minulta puuttuisi - Santiago de compostela takana ja vaimo vieressä?, tuumailee Vilho.

Maantiellä Vilho on elementissään, mutta rasittunut. Tie vie kaiken, se imee keskittymisen ja voimat. Maantiehen taotaan kaikki ne tarinat, joita kukaan ei ikinä kerro; ne näkymät ja mietteet, joille ei ole aikaa ja joita kenelläkään ei ole aikaa kuunnella. Tie on paikka, jossa myös hetkessä pyyhitään pois sekä kerrotut että kertomattomat tarinat. Tie on kovempi kuin mikään, pidempi kuin kukaan.

Alkumetreillä Espanjan puolella tiellä on peltikolari. Vilho miettii sitä, että on ihme kun kolari on täällä, sillä rehellisesti sanoen meno Portugalissa oli hurjempaa. Vilhon on vaikea tottua siihen, että Portugalissa on tapana ajaa puskurissa kiinni kunnes ohitus onnistuu. Galiciassa etäisyydet ovat suurempia. Molemmissa maissa tilannenopeudet ovat suuria, mutta liikennekulttuuri on joustavaa ja aggressiivisuutta ei ilmene.

Paluu Portugaliin tapahtuu pikatietä pitkin ja Porto lähestyy vauhdilla. Aikaeroa on taas tunnin verran ja saapuminen tapahtuu ajoissa, joten pariskuntamme päättää seikkailla rannikon kautta ja tie vie tietysti rantakaupungin kaduille. Vilholla palaa kuitenkin käämi kylän kapeilla raiteilla ja loputtomissa kiemuroissa, ja se kuuluisa huumori loppuu. Jörököllimme raivostuu ja suuntaa lähimmälle pikatielle. Vilho nimittäin tietää senkin, että perillä Portossa tarvitaan hävittäjälentäjän keskittymiskykyä loppumetreihin asti.

Pillastunut Vilho onkin todella tarkkana Portoa lähestyessään ja kaikki lukemattomat liittymät sujuvatkin nappiin. Kymmenen kilometriä matkasta on lopussa liittymää ja kaupunkialuetta, sitten päästään ison sillan yli kotikadulle.

Kotikatu on yksisuuntainen mäkitie ja väki ajaa siihen sillalta sellaista kahdeksaakymppiä. Vilho ajaa tien suosiolla läpi ja päättää yrittää uutta kierrosta. Viimeisillä metreillä keskittyminen pitää olla parhaimmillaan, sen Vilho on lukenut tilastotutkimuksistakin. Joten uusi kierros katualueella kaikessa rauhassa ja takaisin kiivaaseen mäkeen. Nyt Vilho jää tien tyveen, sillä sieltä löytyy pieni kaistale pysähdystilaa. Annikki lähtee tiedustelemaan mäkeen. Auto heilahtelee ilmapaineesta, sillä mäkeen ajetaan kahta kaistaa kovaa. Vilho hivuttaa autoa vieläkin lähemmäksi reunaa.

Annikin huiskutus kertoo, että majapaikka on löytynyt ja Vilho ajaa mäkisen tien puoliväliin, ristii itsensä ja taustapeilejä tuijottaen survoo auton kohti kapeaa porttikongia ennen seuraavaa aaltoa sillalta. Auto osuu raamien väliin ja pysäköinti on onnistuva.

Asunto on valmis muutama tunti myöhemmin ja sen aikaa pariskuntamme käyttää lounaaseen ja Porton katujen kävelemiseen. Keli on aurinkoinen, kirkas.

Kolmelta asunto on valmis ja palataan uudelle kotikadulle. Siellä onkin päivän toinen auto-onnettomuus. Volvo on ollut kääntymässä - kaikista paikoista - samaan porttikäytävään kuin Vilhokin ja bussi on kolauttanut kylkeen. Henkilövahingoilta on vältytty ja kolhutkin ovat pieniä, mutta seurauksena on se, että liikenne seisoo puolituntia pitkälle sillalle asti. Kolarin on ajanut asuntoa vuokraavan yrityksen työntekijän äiti, joka on tuonut jälkikasvuaan toimipisteelle. Tyttären kädet hieman tärisevät kun huoneita käydään katsomassa. Viileät suomalaiset haluavat varmistua siitä, että äiti on kunnossa - tyttö kun kertoo vasta hissimatkalla, että he siinä kolarissa olivat.

Asunto on ok. Etuikkunan alla on kolarin jälkiselvittely ja takapihan suunnassa lukuisat kissat seikkailevat sisäpihoilla, takapihoilla, purkutonteilla jättömailla ja katoilla.

13. Santiago de Compostela arkena ja ilman vaellusta

Tässä paikassa on jotain sellaista, joka tuo Vilhon mieleen juhlien päättymisen. Mistä lie kaikki tunnelmat maailmassa tulevat, mutta jollain tavalla tuntuu siltä, kuin kaupungissa olisi yksi 24 h -turistikohde joka on kuin musiikkiartistin ainoa hitti - miltei kiusallinen, mutta silti maineen ja elannon tuonut menestyskappale?

Eipä sillä, pyhiinvaellusreitin päätekohteena Santiago de Compostela on varmasti pätevä paikka ja historiaa täynnä olevana kaupunkina arvonsa ansainnut. Turha on ryhtyä arvioimaan sitä, minkälaisen merkityksen sille on antanut kaukaa vaeltanut kristitty, joka on kuitenkin joutunut myös palaamaan ilman lentomatkailun apua.

Compostela on tässäkin matkassa käännekohta, retken etäisin ja viimeinen nurkka. Vilhon Espanjan-matkoissa kaupunki on myös yksi viimeisiä Espanjan nurkkauksia, joissa ei ole vielä käyty lainkaan.

Kaupungissa on nykyaikaisessa osassa nykyaikaisen kaupungin arkista tohinaa, vanhassa kaupungissa on hiljaista. Kirkolla pyörii vaeltajia ja turisteja jotenkin yhtä lailla päämäärättömästi. Kaikkiaan on hiljaista, eikä saapuvia reittiläisiäkään ole tähän aikaan vuodesta paljon. Sama hortoilu jatkuu kirkon sisälläkin, mutta ihmisiä on vähän. Kirkko on ulkoa laaja, vaikuttavakin, sisällä kerrostumia on niin monelta aikakaudelta, että Vilhoa hirvittää. Barokin aikakauden kaikkivoipa henki on käynyt pilaamassa pitkin Eurooppaa kaikenlaista. Vilho on helpottunut siitä, että vanhempana ei tarvitse pitää kaikesta ja arvostaa kaikkea. Useimmiten riittää se, että antaa asioiden olla ja niiden kuuluisien kukkien kukkia vaan.

Vilho lähtisi mielellään pyhiinvaellukselle, mutta eurooppalaisista maanteistä hänellä on useiden tuhansien kilometrien kokemuksia. Valitettavan usein kävelyreititkin kulkevat teiden kapeita laitoja ja teillä ajelee valitettavasti Vilhoakin suurempia tolloja. Ja vaikka alle ei jäisikään, niin sitä melua riittää paljon ja lisänä pakokaasua. Mutta varmasti osa matkasta on rauhallisempaakin taipaletta, miettii Vilho huristellessaan eteläisen reitin suuntaa Portugaliin päin - reittiä täplittävät Compostelan reitin kyltit ja siellä täällä joku samoaakin tien laidassa.

Siinäpä Vilho miettii, että Suomen pyöräteillähän kelpaisi pyhiinvaellella. Tarvittaisiin ensin kunnon ihme, esimerkiksi Jumala pitäisi messun vaikkapa Lapissa, ja sensaatio ynnä uusi kohde olisi syntynyt. Sittenhän jo suomalaiset pikaisesti laatisivat päällystetyn pyhiinvaellusreitin Helsingistä pohjoiseen asti. Siinä olisi taatusti turvallista kävellä,  löytyisi 4G-verkko koko matkalle ja kinkkupizzaa saisi 6 kilometrin välein aina Inariin asti. Jos henkinen pokka pettäisi välillä, voisi patoutumiaan purkaa lukuisissa Angry Birds- teemapuistoissa. Viini ja leipä tietysti tuppaa kotimaassa olemaan kallista, mutta toisaalta suksivoiteiden ja karvalakkien saatavuus on erinomainen. Eipä aikaakaan kun mämmiä syötäisiin koko maailmassa ja Aino/Reino-tossuja tapaisi kaikilla mantereilla -  ja kaikki tämä olisi kamalan hienoa sekä trendikästä.

Kaikkeapa Vilhon mieleen aina tulee. Illalla on kuitenkin syytä pakata maallinen omaisuus, ristiä itsensä ja ennen lepoa keksiä minne seuraavana päivän menee. Vilho veikkaa Portugalia, mutta emäntä ei ole vielä julkaissut sopivaa sijoituspaikkaa seuraaville päiville. Amen.

12. Ria de Arousa, Illa de Arousa, O Grove. Vilho Galician saaristolaistunnelmissa

Männynneulaset ovat selvästi kämmentä pidempiä - niiden muodostama matto hiekkakankaalla tuntuu pehmeältä kenkien alla, kun tuuli puhaltaa mereltä väkevänä. Hiekkarannalla on aaltoilevia raitoja, jotka rakentuvat vihreästä levästä ja sitten simpukankuorista. Katse hakeutuu väkisin tuohon vaaleaan massaan, josta pitää etsiä aarteita. Valtameri tarjoaakin upeita kuoria ja monenlaisen merenelävän kappaleita. Vilhon löytäessä suuren kampasimpukan kuoren kuuluu taaempaa samanaikaisesti Annikin hihkaisu: katso! Annikki näyttää juuri samanalaista simpukkaa kädessään. Joku voisi pitää kohtausta jopa romanttisena, mutta siihen Vilho taitaa olla liian jäyhä. Kampasimpukan kuori on suuri kuin Annikin kämmen. Vilho ajattelee heti Shell-huoltoasemaa, joka on napannut kuoren logoonsa, oppineemmalle saattaisi tulla mieleen pyhiinvaeltajien tunnus matkalta kohti Santiago de Compostelaa.

On sunnuntai ja keli on syksyinen. Pilvistä ja tuulista - lämpötila sellaiset 20 astetta kaikesta huolimatta. Brittein saarille on iskemässä myrsky, kertovat uutiset. Vilho katsoo tuuleen lokkien liikkeitä luonnonpuistoalueen rantakalliolla sen yllä ja samassa yksi merimetso tekee näyttävän siirtymisen sivutuulessa. Saaren nimi on Illa de Arousa ja se sijaitsee laajassa Ria de Arousa -lahdessa. Saarelle kulkee kaksikilometrinen siltatie ja kesällä lukuisat rannat kuhisevat lomalaisia. Näissä saarissa, jotka nykyään liittyvät mantereeseen silloilla, on myös kyliä ja kaupunkeja, joten mistään luodoista ei ole kysymys.

Vilhon tekee vietävästi mieli mariscopaellaa loputtomia simpukankuoria rannalla talloessaan. Näillä nurkilla pitää kuitenkin puhua paellan sijaan mieluummin pelkästä riisistä, Arroz, ja jättää paella toiselle puolelle valtakuntaa Valencian pojille. Nälkä ei kuitenkaan helpotu sillä tiedolla, että mieli tekeekin Arroz de mariscoa, joten muonaa lähdetään miettimään seuraavaan saareen.

O Grove on saari ja kaupunki samassa Ria de Arousassa ja sinne Vilho köröttelee viininpunaisella menopelillään. Tällä seudulla, Galiciassa,  kasvaa vimmatusti viiniä, se yllättää hieman matkailijamme. Viljelmät ovat kauniita, sillä nämäkin köynnökset ovat järjestään laitettu kiemurtelemaan pergoloihin, vai pitäisikö sanoa espanjaksi pérgola? Suomalaista sanaa Vilho ei keksi, eikä sitä taida olla olemassa. Käytännössähän pergolat ovat viljelmillä miehenkorkuisia telineitä, jotka on järjestetty riviin kuin pyykkinarut ja viinit kasvavat sitten niitä pitkin. Eikä se espanjan kieli sinänsä autakaan, täällähän puhutaan  galegoa, paikallista portugalin sukukieltä. Saarilla viiniä ei kuitenkaan juuri kasva, siellä pääroolissa ovat merenelävät.

Ravintola löytyy O Groven kaupungista ja Vilhon kieliopinnot jatkuvat. Kalaravintolan edustalla isäntä saapuu selvittämään päivän annoksia verrattain perinpohjaisesti mutta kaikkiaan nopeasti ja laajasti. Vilhon nuppikompuutteri tunnistaa kielen espanjaksi ja mielikuva muonituksesta alkaa hahmottumaan. Tuppisuiset suomalaiset kuuntelevat sujuvasti luennon keskeyttämättä - noin 1322 sanaa - jonka jälkeen sympaattinen isäntä kiittää huomiosta, ja Vilho seuraa Annikkia pöytään. Pöydässä isäntä antaa ruokalistat ja kysyy tässä vaiheessa: Osaatteko espanjaa?

Vilho jää romaanisissa maissa herkästi kuunteluoppilaaksi, joten kieliä on tietysti opittu hyvin. Erityistä pätevyyttä Vilho on osoittanut ravintola-, jalkapallo- ja viinisanastoissa. Ravintoloissa touhu tuntuu onnistuvan  parhaiten siten, että kertoo isännälle suurin piirtein mitä pitäisi saada ja jättää loput asiantuntijalle. Niin tälläkin kertaa. Tavaraa alkaa tulla pöytään.

Ruokahalua virittää pieni pincho, suurien valkoisten papujen kanssa tarjottu simpukka, sitten saapuvat veitsisimpukat öljykastikkeessa, navajas, kavereinaan almejas (sydänsimpukoita) tomaattikastikkeessa. Vilho on erittäin mielessään, alkuruoka on maittava ja isäntä tuo vielä tuoretta leipää, jolla kastiketta kelpaa pyyhkiä.

Myöhemmin saapuu paistettu kala tarjoilulautasella. Kala on kahden kämmenen mittainen ja siitä tulee kylki ruokailijaa kohden. Kyytipoikana on pinaattia, paistettua perunaa ja erinomaista grillattua parsakaalia toverinaan vastaavasti valmistettua kesäkurpitsaa. Isäntä kattaa ensimmäisen puolikkaan kokonaisuudesta suomalaisten lautaselle ja toivottaa hyvää ruokahalua. Kala on hyvää, paistettua ja suolattua.

Illalla Vilho ehtii oikaista hetkeksi unten maille asunnon sohvalla ja keittelee herättyään teetä. Illalla pitää avata paikallinen valkoviini, Albariño, samannimisen rypäleen laadukas ja pirskahteleva juoma, jonka kanssa voisi nauttia vaikka mitä. Vilho kaivaa loput oliivit jääkaapista ja avaa radiosta pelikanavan jo reilusti ennen ottelun alkua.

11. Pohjois-Portugalista Espanjaan: Citãnia de Briteiros, Poio (Pontevedra)

Riojan 2008 reserva tuoksuu lasissa ja graniitista tehdyssä takassa palaa tuikku tunnelmaa tuomassa. Vilho on jälleen päässyt ulkomaille. Päivä on käytetty siirtymiseen ja yhteen merkittävään ulkoilmakohteeseen.

Pontevedra, Espanja. Majapaikka on löytynyt suurin piirtein puolivälistä matkalla Portugalin rajalta Santiago de Compostelaan, tarkemmin sanottuna kylän nimi on Poio, Pontevedran pohjoispuolella. Atlantti on lähellä suurena ja alue on kuuluisa simpukoistaan ja muista meren herkuista. Maakuntana on Galicia, joka on ylpeä kelttiläisistä sukujuuristaan.

Päivän seikkailut veivät ensin Citãnia de Briteirokseen. Citãnia de Briteiros on kelttiläisten rauniokaupunki mäellä ja tämän tyyppiset vanhojen kivien kokoelmat vetävät Vilhoa ja Annikkia puoleensa aivan vääjäämättömästi. Mäkimaasto löytyy pienen kruisailun jälkeen Guimarãesin ja Bragan välimaastosta. Rauniot ovat kiinnostavia, etupäässä paikalla on pyöreiden asuinrakennusten pohjia ja roomalaishenkistä kivikatua. Aluetta reunustaa kivimuuri. Maasto on tosissaan mäkinen, kohteesta ei ole koko perheen paikaksi. Päivä alkaa paistaa tosissaan ja rinteessä jumppaaminen on lämmintä puuhaa, kiviltä saa tehdä välillä näyttäviä loikkia edetäkseen. Maasto on täynnä tammia ja maa täynnä suuria tammenterhoja. Muutama närhi ehtii nauraa Vilhon maastossa tangellukselle terhoja syödessään. Lisäksi puissa on tiaisia, jossain korkealla vilahtaa edelleen pääskynenkin. Paikalla ei ole ketään muuta pyörimässä.

Päivän ajomatkalla Vilho ottaa navigaattorin kanssa sekoilukisaa. Välillä on pihalla Viltsu, välillä navigaattori. Jossain siinä välissä viittelöi Annikki ja niin pysyy myös sopiva tasapaino ja suuntakin aina löytyy. Kaikki tiet ovat tietysti Vilholle aivan uusia ja tuntemattomia, mutta niin tuntuu osa niistä olevan navigaattorillekin.

Rajalla ei oikeastaan huomaa valtion vaihtuvan. Rajapyykkinä on mittava Minho-joki, espanjalaisille Rio Miño, joka saa alkunsa kaukaa koillisessa galicialaisessa vuorimaastossa. Maisemat muuttuvat vuoristoisemmiksi ja pian reitin länsipuolta hallitsevat valtavat Atlantin lahdet, Rías Baixas. Vigon kaupungin lähellä voi huomata laskuveden vaikutuksen matalissa mutta jylhissä lahdissa.

Illalla syödään espanjalaista muonaa kivitalon kaksiossa. Leikkelelajitelmaa, manzanilla-oliiveja, tuoretta leipää, vihanneksia ja juustoa. Kaupasta tarttui kassikaupalla kaikkea mukavaa tortilloja ja torronea myöten. Pyykkikonekin pääsee hommiin ja radiosta pistetään seurantaan Barcelona - Real Madrid -peli. El clásicon selostusta on aina ilo kuunnella, siinä ei säästellä mitään. Vilhoa jo nukuttaa, mutta vielä pitää katsoa mitä ihmettä Annikki on kuvannut videokameralla automatkalla - tuleepa nähtyä päivästä ehkä muutakin kuin liikennemerkkejä ja pikitietä.

10. Hiljainen Guimarãesissa

Rinteellä tuuli repii hellästi pikkuisen tilaa taivaalle mutta pisaroita putoaa edelleen hiljakseen. Kello tulee kahdeksan ja Vilho hylkää tyynynsä hetkeksi. 0741 sanoo kello, eikä Vilho mahda sille mitään, että hän ajattelee kellonajat aina kuten armeijassa oli tapana. Vilho ei välttämättä ole erikoinen reserviläinen, mutta kotimaisen koulutusjärjestelmän tuote kuitenkin, reservin ylioppilas. Tästä syystä Annikkikin osaa aukottomasti Puolustusvoimien käsimerkit ajoneuvon ohjaamiselle, taito josta on hyötyä kaikkien suomalaisten putkiaivojen kanssa maailman parkkipaikoilla.

Aamiaisella ei ole ruuhkaa, joten sitä enemmänkin on aikaa seurata muutamia kanssaruokailijoita. Siinä lajissa pariskuntamme on alansa huippua. Aamiaispöytä pitää valita huolellisesti, sillä molempien tulee pystyä kyylätä muita hotellivieraita mahdollisimman hyvin. Jokainen kansallisuus, kaikki syömiset ja mahdolliset tilanteet tulee seurata tarkasti, samalla kun vehnäleipää ja kinkkua survotaan suuhun. Tänään tarjolla on taas 7 erilaista kakkua ja hedelmäpöytä, joka voisi saada minkä tahansa jälkiruokaesittelyn kateelliseksi. Mutta ei vihanneksia - ei koskaan näissä maissa. Sen sijaan löytyy loputon läjä pikkupurkkeja, joista saa erimakuisia sokerihilloja. Pitää kuitenkin todeta, että Portugalissa tee on tosiaan kunniassaan, eikä kahvissakaan ole moittimista. Kaikkiaan hotellin aamupala on erinomainen, mutta Iberian aamupalojen painottuminen makeaan aina hämmästyttää.

Kaupungilla Vilho voikin esiintyä reteesti oppaana, hänhän eksyi kaupunkiin jo edellisenä iltana. Guimarãesin nähtävyyksistä ei oteta suurempaa painetta. Paikallinen arkeologinen museo on kauniisti sanoen harmiton... Vitriineissä on ihan hyvin tavaraa, mutta aineisto ei ole mitään erityisen huikeaa tai omaperäistä. Museossa ei ole muita vieraita. Matka jatkuu mäkeen linnaa ja herttuapalatsia katsomaan. Linnalla on esillä muutama metsästyshaukka hoitajansa kanssa.

Iltapäivällä on vuorossa shoppailutuokio ja sen ohessa syödään merellistä pastaa vaatimattomassa ruokalassa. Ruoka on asiallista ja edullista.

Guimarães on leimallisesti keskiaikainen kaupunki ja historiallisen keskustan kadut ovat sokkeloisia ja talot vanhoja. Kaupunki on hyvin siisti ja rauhallinen. Päivällinen syödään paikallista ruokaa tarjoavassa ravintolassa aivan keskustassa, mutta paikka on sijainnistaan huolimatta edullinen ja laadustaan huolimatta konstailematon. Annikki syö kalaa ja kokonainen paistettu fisu tuodaan lisukkeineen pöytään; alkuruokana on pinaattikeitto paikalliseen tapaan. Vilho syö vihersalaatin ja vasikanselystä riisin ja vihannesten kanssa - perunat on friteerattu lastuina. Kyytipojaksi tilataan talon omaa viiniä, pikkupullot valkoista ja punaista. Alueen viini, punainenkin, tarjotaan kylmänä. ja pulloissa on ravintolan omat etiketit. Kaupunki onkin pirskahtelevan Vinho Verden ydinaluetta. Tästä syystä ravintolan muut turistit tilaavatkin legendaarista Mateusta  alkujuomakseen. Roséna tämä leveään puteliin pakattu juoma onkin levinnein portugalilainen viini ja sitä saa kaikkialta maailmasta. Vilho muistelee, miten suurin piirtein sata vuotta sitten Mateus olikin tuoreen täysi-ikäisen sankarimme mieleen. Jotkut muistot kannattaa kuitenkin pitää pullossa turvassa.

Annikin ahkeroidessa ananasvanukkaan parissa, Vilho viimeistelee aterian Beirão-liköörillä. Juoma tarjotaan jäiden kera ja se maistuu yrteiltä ja mintulta, mutta ennen kaikkea  Licor Beirão on huikean makeaa. Illan hinta on 40 euroa. Perjantai-illan kadut ovat suhteellisen hiljaisia kun on aika palata hotelliin, keskiaikaista keskustaa koristavat joulunvalon tapaiset lamput talojen seinissä. Vasta myöhemmin alkaa hiljakseen sataa.

9. Leiriasta Coimbran ohi, Mealhada, Luso, João da Madeira, Porton kautta Guimarãesiin. Sadetta ja siirtymää

Sade paiskoo vettä kattoon ja seinään, mutta se ei auta Vilhon rutikuivaa kurkkua. Vilho-pentele! on tutkinut koko illan mainioita matkaeväitä ja nyt ei hymy ole kovin herkässä. Onneksi onneton sankarimme on sentään ajokunnossa, vaikka muuten pisteytys on kerrassaan pohjalukemissa.

Vettä tulee välillä paljon, välillä kaatamalla. Tuuli on myrskyisää ja paikoin vettä myös tulvii tielle. Pääosa päivästä edetään maksuttomilla teillä, mutta iltapäivällä Vilho saa ruuhkautuvasta, hitaasta ja jatkuvasti risteytyvästä sivutiestä tarpeekseen - ryysis ei ole edes kovin turvallista. Maaliin saavutaan maksutietä pitkin kovaa vauhtia ja tien käytön kustannus on kolme euroa. Portugalin hieman byrokraattisen maksutiekäytännön takia Vilho ja Annikki olivat päättäneet ottaa vuokraamon tarjoaman sähköisen passin maksuteitä varten. Laitteesta tulee kustannusta n. kaksikymmentä euroa, mutta osa maksuteistä on miehittämättömiä ja maksu suoritetaan jossain postitoimistossa. Niin tai näin, nyt voi ajaa läpi porteista aika surutta ja valita tilanteen mukaan reittinsä.

Mutta päiväohjelmaan takaisin. Perustietä ajellessa huomio alkoi Mealhada-nimisessä paikkakunnassa kiinnittyä lukuisiin ravintoloihin, joista jokainen mainosti grillattua, tai paahdettua juottoporsasta. Ruokapaikkoja tuntui olevan vierivieressä. Leitão assado, leitão à bairrada ja nimen muut muunnoksen vilisevät kylteissä. Niitä katsellessa alkaa sikalihaa tehdä kyllä mieli.

Luso. Vilhon retkikunta koukkaa hetkeksi itään ja käy kääntymässä pienessä Luson kylpyläkaupungissa. Paikka on tunnettu Portugalin kuuluisimman ja levinneimmän pulloveden brandinimenä. Tuntuu kuitenkin siltä, että kylän parhaat päivät ovat menneisyydessä ja reumaa parantavat kylvyt eivät enää vedä sankkoja joukkoja puoleensa.

Sade jatkuu ja lukuisat sikaravintolat ovat herättäneet Mealhadassa kiinnostuksen ja sittenhän sitä lounaspaikkaa ryhdytään hakemaan, kun tarjontaa ei enää ole. Lukuisten seikkailujen jälkeen matka seisahtuu mega-ostoskeskuksessa João da Madeirassa. Vilho ei edes tiedä missä kaupungissa on, mutta ostarilta löytyy ravintolamaailma ja ruokaa tulee nopsasti naaman alle. Nyt saa sievistely jäädä ja klassinen "seuraavan päivän" ruoka, iso kebab-annos tekee kauppansa hyvin. On myös mukava jaloitella pienen hetken sateensuojassa kauppakeskuksen leveillä kaduilla.

Sitten matka vain jatkuu ja aluetta hallitseva Douro-joki ylitetään Porton kaupungin kohdalla. Samalla näkyy hyvä pala Portoa, mm. FC Porton stadion, Dragão. Vettä tulee yhä, mutta vain harvasti.

Guimarães. Tuntuu hyvältä saada auto hotellin talliin pariksi päiväksi. Villa Hotel Guimarães on hyväntuntuinen paikka, huone on suuri ja tila tuntuu taas mukavalta. WC on muuten kooltaan Ibis-ketjun tarjoamien huoneiden kokoinen. Mikä siinä tilassa sitten lieneekään, mutta vaikka ihminen ei tarvitse paljon tilaa lähtökohtaisesti, niin elämä kopissa alkaa pian ahdistaa. Matkalaisen on mukava joskus vähän levitellä releitään ja elää ilman pariskunnan välisiä rajakiistoja joka sentistä.

Illalla Vilho tekee omin päin lenkin kaupungilla, muuten vain levätään. Kaupunki on keskustaltaan keskiaikainen ja tyylikäs, siisti ja asiallinenkin. Paikka voisi tuoda vaikka saksalaisen kaupungin mieleen. Ilta on sateeton, mutta lämpöä on edelleen. Vilho laukkaa takaisin hotelliin miltei hikisenä - keskiaikaisiin katukaavoihin kuuluu pieni eksyminen sisäänrakennettuna. Päivä se tämäkin, mutta hyvä sitten kuitenkin. Mutta siihen paahdettuun juottopossuun pitää palata, vaikka onhan näitä juovia sikoja tässä ihan omastakin takaa.

8. Dinosaurusten jäljillä ja muutenkin hukassa: Ourém, Fátima, Leiria

Kierrettyään koko louhoksen Vilho on vieläkin epäluuloinen koko projektista. Louhoksen kiertävä polku on tarjonnut näköaloja alas kallioon ja ennen kaikkea sumuiseen maisemaan tältä melko korkealta harjanteelta. Annikki livahtaa kärkeen siinä samassa ja luikahtaa avokalliolle, jossa ei ole mitään opasteita. Rakas italialainen oppimäärä pätee universaalisti: jos jokin on kiellettyä (Italiassa), se on myös käytännössä tehty mahdottomaksi. Paikoissa on yleensä aita, portti tai vartija, jos meno on oikeasti kielletty. Eipä mikään estä Annikkia kipaisemasta kalliolle ja kohti dinosaurusten jälkiä.

Nythän on niin, että kohteessa on yksi työntekijä, ja hänen tehtävänsä on myydä lippuja, eikä hän tietenkään ole vahtimassa näitä oppineita pariskuntia, jotka tiensä löytävät paikalle. Totta, jälkireitti vie köysillä merkittynä läpi laajan avokallion ja siihen karsinaan suomalaisetkin nätisti asettuvat ilman käskijää. Ranskalainen pariskunta, samoin nuorempi portugalilainen, seuraa nätisti perässä oikealle reitille.

Marmoria tai kalkkikiveä on louhittu tästä parikymmentä metriä ja pohjalle on jäänyt vieläkin vanhempaa kiviaineista, ja siinä on ohimarssineiden dinosaurusten jälkiä. Päivä on sateinen ja muutenkin saa olla tarkkana, mutta siinä ne ovat, vanhimmat tekojäljet eläinkunnasta mitä Vilho on nähnyt. Maailmahan on täynnä vanhaa, jokainen voi jutella vaikka lähimmälle kivelle maailman synnystä, mutta nämä jäljet ovat eläinten tekoa. Vilholle eläimet ovat tietysti sen verran ihmisiä läheisempiä, että hetki on herkkääkin herkempi. Oman aikansa ammattilaisethan siitä astelivat, mitä lienevät miettineet? Jäljet ovat hyvin hienovaraisia, mutta siti katsojilleen selviä, vaikuttavia. Vilho poistuu kaivokselta vaikuttuneena, vain muutaman sadepisaran kosteampana. Keikka maksoi kolme euroa/saurus.

Fátima.
Tänne Vilho on halunnut jo tovin, monet pyhiinvaelluskohteet onkin jo kierretty. Hengelliset, katoliset kohteet saavat mukavaa säpinää aikaiseksi, kun niistä puhuu tuttavien kanssa kotimaassa. Vilholle Fátima on kuitenkin hyvin kiinnostava kohde ja se on itse asiassa aika tärkeä paikka koko Portugalissa.

Kirkon takana on valtava parkkipaikka, ajatellaan vaikka automarketin pysäköintialue kerrottuna neljällä. Se kertoo jotain tästä kohteesta.

Kirkko on normaalin pyhätön oloinen , mutta se on kuitenkin hautapaikka kolmelle hieman epätavalliselle lapselle. Lapset kohtasivat Neitsyt Marian 13.5. 1917. Marian ilmestymisiä ei ole tarpeen tässä kerrata, Fátiman tapahtumista on kirjoitettu paljon kaikkialla. Lasten kokemuksiin perustuvat tapahtumat ovat kuitenkin tuottaneet huikean pyhiinvaelluskohteen ja sitä Vilhokin on todistamassa.

Kirkon takana on useamman jalkapallokentän kokoinen "paraatikenttä", siellä on myös osittainen ulkoilmakirkko jossa on meneillään englanninkielinen jumalanpalvelus. Laajan kentän toisessa päässä on modernin arkkitehtuurin tuote, osittain maanalainen kirkko, johon mahtuu satoja, ellei tuhat kuulijaa. Kompleksissa on lisäksi useita kappeleita, nämäkin maan alla.

Sade ajaa suomalaiset ihmettelemästä katolisen maailman menoa ja paluu parkkipaikalle käy matkamuistokojujen ja uskonnollisten artikkeleiden myyntipaikkojen ohi. Kynttilänkäry tuntuu vielä nenässä, sillä ulkoilmakirkon vieressä ollut kynttilänpolttopaikka oli tuulen ansioista melkoinen sauhupesä. Vilho se hetken luuli, että siellä grillataan porsasta kirkkokansan evääksi, mutta pieleen meni taas.

Iltaa kohden saavutaan Leirian kaupungin liepeillä. Yösija on paikallisen opettajan talossa, Bed & Breakfast -tyylisenä. Talo on pätevä paikka ja sateinen ja tuulinen ilta menee hyvin. Mutta Vilho tuntuu tutkivan kovin ahkerasti puteleita päivän pimetessä.

7. Algarvesta Alentejoa pohjoiseen, Castro Verde, Beja, sitten Vimiero

Aamuyöllä Vilho herää tuulen aiheuttamaan kolinaan tai ainakin uskoo heräävänsä siihen. Voi olla niinkin, että sielu se siellä jossain liikkuu levottomana ja janoaa eteenpäin. Niinpä niin, Vilho rakastaa ja pelkää maantietä, inhoaa ja kaipaa lähtemistä, vastustaa muutosta ja tarvitsee uutta. Niinpä sitä ollaan taas hereillä, hieman väsyneenä ja kurkku kuivana, täysin tietoisena siitä, että unta ei enää tule. Jälleen kerran on lähtöpäivä. Maantiet ja matkalaukut, voiko olla mitään yhtä niin rasittavaa, ihanaa kirousta?

Illan pilvet hieman lupasivat sadetta ja nyt sadetta tulee. Tuuli paiskoo vettä pitkin seiniä ja ikkunoita. Aluksi ei sada paljon, mutta tuuli tekee menosta myrskyisän. Vilho repii tavaroita autoon ja siinä hommassahan kastuu sitten varmasti pikkuisen ainakin ja todellisuudessa puoliksi.

Lopulta auto on täynnä reppua, laukkua, nyyttiä ja nyssykkää - on vesipulloja, evästä ja vaatepussia. Mutta maantielle kelpaavat kaikki kattaukset joissa pyörät pelittävät. Viisi yötä rantakohteessa on takana ja tulevaisuus on jossain pohjoisemmassa.

Sisämaassa luonnollinen kohde olisi Evora, alueellisesti selkeästi merkittävin kaupunki, mutta sen pariskunta on jo kokenut viisi vuotta aiemmin.  Sateisella maantiellä todellisuudesta tulee Vilholle pyyhkijöiden takana vilkkuva maisema jota tahdittavat navigaattorin latelemat paikannimet.

Castro Verde. Vettä tulee edelleen siten, että ulkoiluun ei ole mitään mahdollisuutta. Castro Verden pikkukaupungissa pysähdytään linja-autoasemalla vessatauolla ja juodaan kuumat maitokahvit. Kylissä meno on väsähtänyttä, passissa istuu lähinnä pappoja lakit päässään, jonkinlaista liikettä syntyy vasta koulujen päättyessä. Maantie vetää eteenpäin täältäkin, niin kuin vuosia sitten kun bussikyyti seisahtui tällä samaisella bussiasemalla.

Jostain syystä Alentejon maakunnasta Vilhon mieleen tulee savanni. Puut ovat paikoin suuria, hallitsevat maisemankohtaa, ja maa on keltaista, toisinaan punertavaa ja pensaiden kehystämää. Hiekkaa ja puskia, suuria puita. Ties vaikka jostain loikkaisi kenguru tielle?

Bejassa pitää hakeutua kauppakeskukseen sadetta pitämään ja lounastamaan. Ruokalasta löytyy lounastarjouksena mm. ankkarisottoa, joka on oikein Vilhon mieleen. Annos on sellaiset 5 euroa. Lounastauolla sade on tauonnut ja matka voi jatkua hieman kirkkaimmissa merkeissä.

Viljely on täällä kuitenkin vahvaa. Välillä oliivipuumetsiä suorine rivistöineen, sitten taas pitkäköynnöksistä viiniä, kunnes vanhat korkkitammet taas valtaavat maaston. Lampaita, tummia maatiaispossuja, kilejä ja suuria nautoja - myöhemmin jykeviä härkiä siellä täällä tammien seassa. Härkätaisteluperinne elää täälläkin ja toisinaan auto ohittaa muutamana härkätaisteluringin tai -stadionin. Havupuitakin näkyy, eukalyptusta ja vaahteraa. Lehmähaikaroita lentää paikoin parvina ja kaikkialla nämä valkoiset linnut täplittävä peltoja. Kottaraiset, mustat varikset ja harakat liikkuvat pelloilla. Syvemmällä maastossa nähdään muutama harjalintu, töyhtökiuru ja merkillisiä närhen sukulaisia.

Rio Guadianan uoma on paikoin niin laaja, että sen laajentumien suhteen voidaan puhua järvialueesta. Järvimaisema on hyvin yllättävä näkymä Alentejon lakeuksilla, etenkin kun samaan aikaan maisema on muuttunut muutenkin hieman rytmikkäämmäksi. Seutu on kaunista, hyvin agraaria mutta jotenkin ainutlaatuista. Pariskuntamme jäljittää jälleen erästä esihistoriallista kivikasaa, mutta peltoja sivuavat tiet käyvät niin karuiksi, että autoa ei uskalla enää niihin viedä. Vilho on onnellinen saadessaan menopelinsä yhtenä palana korvesta pois.

Päivän kulku jää kolmeen sataan kilometriin. Majapaikka on piskuisessa Vimieirossa, maatilalla. Tilalla on hyvin hiljaista, mutta lopulta opastusta löytyy. Alueelle on rakennettu muutama majoitusrakennus, joten ihan possujen pahnoille ei tarvitse mennä. Talon edessä on uima-allaskin, mutta kelit eivät juuri nyt tue polskuttelua. Asunto on kaikkiaan asiallinen ja iltaa voi viettää verkkoyhteyksien ja illan mestarien liigan pelien parissa tai sitten tuijotellen puisia kattopalkkeja, terracottaisia kattotiiliä tai valkoiseksi kalkittuja paksuja seiniä.

6. Praia da Marinha, Lagoa. Rantaelämää rannalla

Maanantaiaamu koittaa yhtä aurinkoisena kuin aiemmatkin päivä Portugalissa tähän mennessä. Toden totta, tämä on vasta retken kuudes päivä Portugalin maaperällä - sitä paitsi ensimmäinen päivä jäi muutaman tunnin öiseksi kokemukseksi. Nyt on lokakuun 21. päivä.

Vilho on toki tyytyväinen paikkaansa auringossa, miksi ei olisikaan? Annikki laatii tapansa mukaan topakasti mutta tyylikkäästi päivän ensimmäisen aterian ja Vilhon ei tarvitse kuin kömpiä makuuhuoneesta pöytään.

Kyseessä on kuitenkin vasta päivän kolmas kattaus. Vilho on nokkimisjärjestyksessä toisena, sillä paikallinen João on numero yksi. João on syönyt jo kahdesti ja Vilho on puoliunessa kuunnellut lepertelyä eteisestä. Tämä kuvio toistuu sitä paitsi jokaisella matkalla - aina joku muu on ykkönen.

Rehellisyyden nimissä ei Vilholla ole mitään Joãota vastaan. Se on kerrassaan mainio, siisti ja rehdinoloinen kissa. Ensimmäisenä päivänä meni hetken, ennen kuin João osasi tulla oikealle ovelle, mutta sinnehän se sitten ilmestyi, portaiden alapäähän. Ruuat oli kyllä hankittu jo valmiiksi etukäteen, joten tarjoilu saatiin pelaamaan pian 2-3 kertaa päivässä. Kissat löytävät kaikkialla Annikin (ja Vilhon), eivätkä ne yleensä ole mitään irtolaisia, vaan puolivapaita taiteilijasieluja, jotka syövät missä tahtovat ja kenen kädestä haluavat.  João käy aamiaisella, sitten päivällisellä yleensä 35 minuuttia ennen auringonlaskua. Sen turkissa on pikkuisen vaaleanruskeaa kirjavuutta, tiikerimäistä raitaa tummalla värillä ja iskän puolen perintönä häntä on mustaraitainen harmaalla pohjalla. Valkoiset sukat ja valkoinen vatsapuoli. Jos tapaatte Joãon, kertokaa terveisiä, se muistaa kyllä.

Kun kollit on ruokittu, voidaan seikkailla rantaan. Koko maan eteläosa on yhtä uimarantaa, mutta muutama paikka on toista suositumpi ja kuuluisampi. Nyt matka vie Lagosin alueen Praia da Marinhaan, jylhien kallioiden ja patsasmaisten, aaltojen syömien kivipilarien luo. Ranta on jälleen alhaalla, pystysuoran kallion päältä on upea näkymä merelle ja miksei myös hiekkarannalle, jota louhikkoinen kivigalleria ympäröi. Kivet ovat hiekankeltaisia ja mainingit ovat taas miehekkäitä. Parkkipaikalla on muutama saksalainen ajoneuvo ja rannalle kerääntyy perheitä, eläkeläisiä ja pariskuntia. Vesillä käy muutama turistialus kallioita, koloja muodostelmia katsomassa mereltä päin.

Annikki ja Viltsu käyttävät aaltojen heitä paiskoessa uimajalkineita. Kivet ovat vedessä teräviä ja koko pohja on kraatterimaisen kallion ja hiekan vuoroin peittämää, aallot ovat sellaisia, että rantavedessä mennään miten meri tahtoo. Kontrasti rannan hienohkoon hiekkaan on karu. Uintikäyntien välissä naapuriporukan saksalaista isäpappaa siellä jo laastaroidaan, kun peukalovarvas on tosissaan auki. Rouva kysyy lainaksi veistä tai saksia ja 7 sekuntia myöhemmin Vilho leikkaa linkkuveitsensä saksilla laastarimatosta palaa. Perheen poika kiipeilee hetkeä myöhemmin isolle kivenlohkareelle ja vuoren valloitusta juhlistetaan huutamalla äitiä paikalle. Vilho seuraa kiipeilyä sydän kurkussa, mutta perheen äiti on tottunut miesväen temppuihin ja kehottaa junioria laskeutumaan, osoittaen muutamaa hyvää jalansijaa kivessä. Vilho on vaikuttunut. Rouvassa on hyvä ripaus turkkilaista verta ja pitkäpinnainen luonne kulkee vieläpä ihan kivan kehon matkassa. Keskittymistä on ilmeisesti syytä parantaa, muuten nokkimisjärjestys ruokinnassa putoaa entisestään. No, hetket auringossa ovat pian ohi ja pieneen, hiekan karhentamaan unelmaan on varaa kotikissaa muistuttavalla, harmaantuneella rantaleijonallakin.

5. Terve sielu terveessä valtameressä

Toisinaan tuntuu siltä, että Vilhon tavaramerkkinä ovat niukasti verkkoon napsahtavat pallot. Tänään peli kuitenkin tuntuu sujuvan yllättävän hyvin. Oikeammin kysymys on tietenkin pallottelusta eikä pelistä. Keli on huikean kirkas ja lämmin. Vilho lätkii palloa yläruumis paljaana, iholla kimaltelee kosteus ja aurinkovoide. Olo on kuin antiikin kreikkalaisella, öljytyllä painijalla. Jätämme Vilhon mielikuviensa ja pallojensa kanssa kommenttien ja sarkasmin saavuttamattomiin, kuvitelmien ikuiseen kesään.

Yhtä kaikki aamupäiväinen tennistuokio tekee Vilholle todella hyvää. Huolimatta siitä, että on taipuvainen sekä lepäämään että vetelehtimään, hän on myös vannoutunut kuntourheilija - jopa siinä määrin, että liikunta on niin normaalia elämää että ruumis sieluineen sitä tarvitsee toimiakseen.

Asunnolla tavarat kerätään nopeasti ja suuntana on ranta. Uudestaan keikkumaan aaltoihin ja hiekkaan piehtaroimaan. Vedessä Vilho tapaa paikallisia kaloja työnsä ääressä. Vesi on hieman pölyistä hiekkarannan takia, mutta siinä pystyy kuitenkin snorkkeloimaan riittävästi. Rannalla on pohjoismaalaisia, mutta etupäässä pienessä porukassa tuntuu olevan brittejä, saksalaisia ja hollantilaisia. Vaaleat pikkutytöt rakentavat hiekkalinnaa kilpaa äitinsä kanssa, perheen isää varten mimmit ovat rakentaneet kaksinkertaisen suojamuurin aaltoja vastaan. Laineet pyyhkivätkin kapeaa rantakaistaletta jatkuvasti. Takana nousevan seinäkallion ja meren välissä ei ole paljon tilaa, kassit pitääkin nostaa rosoisille, fossiileja täynnä oleville kiville kallon juuressa. Aalto pyyhkii Vilho miltei kokonaan istumapaikassaan ja hollantilaisrouva naurahtaa, kun kastuva Vilho nostaa rantakassiaan vedenpaisumuksen alta hetkeksi turvaan. Ranta tuntuukin nostavan jokaisessa esille muistoja lapsuudesta, ilosta ja auringosta - riippumatta siitä ovatko uimarannat kuuluneet lapsuuteen vai eivät.

Vilho laittaa lounaan, täytepastaa ja salaattia. Parvekkeella sankarimme litkii sangriaa kirja käpälissään. lltasella on edessä jälleen kävely Internetin kuuluvuusalueelle. Annikki taikoo päivälliseksi lihapullia jääkaapista. Pimeää on hieman seitsemän jälkeen ja kuu katsoo lähes täysin kasvoin asunnon kaarevasta ikkunasta sisään.

4. Algarve, Nossa Senhora da Rocha. Elvyttävissä vesissä

Atlantin suuret mainingit keinuttavat Vilhoa ja rannan pystysuorat hiekkakivikalliot katoavat toistuvasti hänen näkökentästään. Vesi on erittäin suolaista, vahvaa valtameren vettä.
Vilho on onnellinen ja innoissaan kuin pikkupoika aina päästessään meren syliin kellumaan.Näitä lyhyitä uimahetkiä Vilho on odottanut pitkin syksyä, ja paljon lomasta kulminoituu näihin muutamiin rannalla vietettyihin minuutteihin. Vilhosta tuntuu kuin töiden, maratonien ja muun elämän rasitukset liukenisivat isoon mereen: ne kaikki kuuluisat pölyt ja piinat pyyhkiytyisivät hetkessä. Mutta valtavissa aalloissa heittelehtiminen ja rantahiekassa pyöriminen tekee selvästi keholle hyvää, sielun seuratessa perässä.

Aamupäivällä Annikki ja Vilho ovat olleet kaupassa jälleen ja asuntoa on edelleen täytetty monenlaisilla herkuilla. Vilho kiinnostavat kovasti hankitut pienet juustolajitelmat, marisco-pakasteet ja paikalliset juomat. Tänään kaupasta on vielä voinut ostella mitä huvittaa, mutta pian täytyy shoppailuhaluja hillitä.

Pariskunta palaa rannasta asunnolleen ja hiekkaa on kaikkialla varusteissa kuin ihollakin. Vilho kävelee nurmikentän poikki talolle. Ruoho on etelässä muovimaisen vahvaa, jotenkin kovaa ja pehmeää samanaikaisesti, ruohon lehdet ovat suuria, kuivan mutta elinvoimaisen tuntuisia. Jalat tuntuvat nauttivan tästäkin hoidosta.

Iltasella Vilho avaa kymmenvuotiaan portviinin. Juoma on toffeentuoksuista, kullanruskeaa. Suussa viini maistuu makealta, kehittyneeltä ja vahvalta niin kuin elämäkin joskus toisinaan hiljaisina, hyvinä hetkinä.

3. Valkoinen talo ja ruusuja seinällä eli miten Vilho keskittyy algarvelaiseen kesämökkeilyyn

Aamupäivällä Vilho nousee sängystä ja hakeutuu huikeaan auringonvaloon olohuoneessa. Vastapäätä levittyvät naapuritalojen kourutiilikatot ja niiden yllä on muutama suurikokoinen lokki. Kottaraisia ei näy vielä, mutta läheisessä puussa on varpusia. Meri on taustalla kuin varkain. Mitähän elintarvikkeita mahtaa löytyä aamupalaksi?

Leivän ja teen jälkeen työelämän tainnuttama ja talloma pariskuntamme lähtee kauppareissulle ilman mitään sen jalompaa päiväsuunnitelmaa. Ostosten jälkeen kaupan parkkipaikalla auto ladataan täyteen ruokaa ja monenlaista nestettä. Pieni kierros naapurikylissä tuottaa muutaman lisäostoksen. Huikea seikkailu voidaan viedä vähitellen päätökseen ja Vilho palautetaan hyvässä järjestyksessä loma-asunnon sohvalle, toisin sanoen luonnolliseen ympäristöönsä.

Nykyajan hullutuksista tärkein, Internet, loistaa asunnolla poissaolollaan, joten Vilho on hieman eksyksissä, mutta samanaikaisesti myös vapautunut modernista tietotulvasta. Tuijottaessaan asunnon kivikautista kasettisoitinyhdistelmää tunnelmatkin palaavat aikaan, jolloin televisio  satelliittikanavineen oli viimeisin villitys. Nyt ollaan verkottuneita kaikessa, musiikista viestintään, töistä viihteeseen. Aikoinaan taidettiin puhua siitä, miten pässillä oli naru kaulassa ja sitten pässiä vietiin. Nyt vapautta on langattomuus, Wi-Fi. Mitähän wifittömyys sitten on? Onko pässi nyt langattomassa liekassa kaiken aikaa? Siihen ei Vilho tosissaan osaa vastata.

Päästäkseen tähän himottuun maailmanlaajuiseen verkkoon pariskuntamme marssii resparakennuksen tuntumaan ja seikkailee verkossa tovin. Asiat hoidetaan pian, vaikka muina aikoina tuntuu jatkuvasti  siltä, että verkkoon pitäisi päästä vähän väliä ja koko ajan. Vilho kiskoo farkkutakkiaan päälle ja miettii, että tuuleehan sitä sen verran, että takki pitää olla. Ja kyllä kunnon takissa on taskut, niihin kelpaa työntää passinsa ja kukkaronsa luotettuun talteen. Vaikka tarkenisi täällä kai ilmankin takkia, kenties?

Asunnolla Annikki on vallannut keittiön ja tuoksut täyttävät huoneiston. Oliiviöljyä, sipulia, paistia. Salaatti tuodaan pöytään, ateriahetki lähestyy.

Ennen ruokaa Vilho miettii, mitä kaikkea voi yleisimmin löytää vuokratusta loma-asunnosta niin sanotulla aurinkorannalla. Mieleen tulevat ainakin seuraavat tavarat:

- erikielisiä pokkareita, joista 70 % on jännitystä tai dekkareita
- hollanninkielisiä juorulehtiä useita eri nimikkeitä: kaikkia on luettu ahkerasti
- lasten hiekkarantaämpäri, kahva saattaa olla kunnossa tai sitten kadonnut
- pianomusiikkia ostokasetilla: Richard Clayderman tunnelmoi kynttilänvalossa, vol. 12
- puhjennut kumipatja, punertava
- värittömäksi haalistunut, muovipintainen aurinkotuolin patja
- 8 pussia kamomillateetä
- lautasesta tehty paikallinen matkamuistoseinäkello, joka raksuttaa omatuntoakin kovempaa
- Ikeasta ostettu sisustustaulu
- sisustustaulu, jonka toivoisi olevan Ikeasta ostettu, mutta todennäköisesti se on omistajan kummipojan tekemä
- sisustustaulu, jonka alkuperää ei halua ajatella
- John Grishamin Pelikaanimuistio tanskaksi ja englanniksi
- 3 viinipullonavaajaa, joista yksi toimii, muilla voi avata vielä olutpulloja (olutpullonavaajia on muuten kahdeksan)
- ravintoloiden kortteja, joihin joku on kirjoittanut innostuneita suosituksia yhden käynnin perusteella
- simpukankuoria, jotka on jätetty matkalaukusta viimeisenä lomapäivänä
- olutfirman mainoslasi, jonka kaksonen on rikottu aikoinaan parvekkeella (lasiraukat saatu paikallisen sixpackin kylkiäisenä ostarin supermarketista)
- keraaminen maljakko, jonka voisi antaa anopille lahjaksi, kun haluaisi elämäänsä säpinää toviksi
- kansio, jossa on läheisen vesiparkin mainoksia, samojen ravintoloiden kortit jotka olivat jo ilmoitustaululla ja käyttöohje kahvinkeittimeen. Komerossa olevaan vesitykkiin tai moottorikelkkaan ei ole ohjeita, mutta post it -tarrassa korostetaan, että huonekaluja ei saa polttaa grillissä. Grilliä ei näy.
- sitruuna-limekuvioinen pöytäliina, joka sopii hienosti asuntoon
- n. 14 värikästä keraamista astiaa, joihin voi asetella tapaksia
- 4 kauko-ohjainta, joista keskimäärin 2 on teipattu patterikotelon kohdalta
- lappu ovisuussa: luotettava taksi: Joäo Pereira (numerosta ei saa täysin selvää).
- lappu kansiossa: kysykää delfiiniretkiä: Joäo Pereira (puhelinnumero läheiseen kalaravintolaan, jonka kortit olivat kansiossa ja ilmoitustaululla)
- arvostettu ja todella perusteellinen lähialueen matkaopaskirja tshekin kielellä

Muilta osin asunnot ovatkin sitten täysin erilaisia. Ainoastaan asukkaat ovat hyvin, hyvin samanlaisia kaikkialla.

2.2 Farkkutakki päivittää: Armação de Pêra

Vilhon farkkutakki alkaa päästä tunnelmaan. Keli on kerta kaikkiaan passeli - asteet herkästi 28 plussan puolella ja kostea ilma suorastaan hivelee puuvillaa.

Armação de Pêra on farkkutakin mielestä jokseenkin joutava lomakyläkokonaisuus, mutta täällä on tarjolla kaikkea sitä mitä lähdettiin hakemaan: lämpöä, lomatunnelmaa ja etelän menoa. Takkia hämmentää kuitenkin Vilhon uskomaton vetelyys ja yleinen rentoutuminen. Takkiparka on käyttänyt koko vetovoimansa saadakseen suomalaisen ulos pienelle kävelylle. Onneksi kyseinen kantoeläin on sen verran unessa, että takki otetaan joka kerta ulos huolimatta siitä, että hihaton t-paita saattaisi riittää. Mutta kuten on niin usein kerrottu, Vilhoa on suhteellisen helppo ohjailla.

No, takki on tottunut odottamaan. Lomakohteessa on ihan hyvä huilailla tovin ja sitten varmaan Vilhoonkin saadaan vipinää ja takkikin pääsee vähän ihmisten ilmoille farkkushortseja tsiigailemaan ja muun elämän makuun.

2. Autoilua Algarveen

Hotellin kissan naukumisessa on sellaista määrätietoisuutta, mikä Vilholta tuntuu puuttuvan. Kissa tekee hyvin selväksi kahvila-ravintolan keskilattialla sen, että tarjoilu voidaan aloittaa välittömästi. Vilhokin ohjaillaan tyhjään aamiaistilaan ja notkuvien pöytien ääreen. Leipää, sarvia, juustoa, kinkkua, jugurttia, tuoremehua ja automaattikahvia. Lämpimissä ruuissa on nakkeja ja munakasta. Saliin saapuu myöhemmin vielä kaksi portugalilaista tyttöä, mutta muita ei näy.

Aamiainen tarjoillaan erillisessä rakennuksessa. Hotelli ja Camping-alue Inatel, joka sijaitsee Caparicassa heti Lissabonin liepeillä, on pienen metsikön keskellä ja käytännössä myös rannalla. Vilho huomaa hotellin kissan aterioimassa pihalla puun juurella. Pienen parkkipaikan takana on kappeli ja sielläkin käydään lyhyesti. Metsikössä on pieniä kyyhkyjä, varpusia ja harjalintu. Lintujen äänet ovat hyvin rauhoittavia. On vaikea uskoa olevansa suurkaupungin tuntumassa.

Maantie kutsuu loputtomana Vilhoa. Matka vie etelään, pyörät pyörivät sellaiset 270 km ja lämpötila tuntuu vain paranevan auton mittarissa. Metsiä, korkkipuita, mäntyjä, värikästä maaperää ja maataloutta. Maa on paikoin keltaista, paikoin punertavaa, mutta liki kaikkialla on kasvillisuutta vaikka humusta on selvästi melko vähän hiekkaisen maan pinnalla. Jossain maasto on palanut aikanaan, sen huomaa taatusti pitkään. Kylteissä toistuu paikkakuntana Faro, pääsuuntana on maan etelärannikko, Algarve.

Iltapäivällä Vilho kiskoo laukkua valkoisena hohtavan rakennusryhmän polulla ja nyökkäilee alueen eläkeläisille. On kuuma, ehkä oikeammin miellyttävän lämmin ja edelleen kosteus on vahva. Asunto on asiallinen, siisti. Pariskunta hakee autolta vielä ostokset, sillä päivällä on pysähdytty supermarketissa maantien sivussa.

Loppupäivä on täynnä pohdintaa ja kokemusten järjestelyä, mutta hiljaisesti. Väsymys on edelleen vahvana läsnä ja voimia ei ole paljon. Asuinalueella tehdään kierros ja tästä Algarven piskuisesta osasesta saadaan jonkinlainen käsitys. Ranta on uljaan jyrkänteen alla ja meri kohisee kutsuvasti.

Myöhemmin illalla uni voittaa muutamaksi tunniksi ja sen jälkeen on aikaa miettiä päivän tapahtumia. Tai ennemmin päivien tapahtumia; aika tuntuu pitkältä kaikkine siirtymisineen. Silti kalenterissa on kääntynyt lehti vain kerran, kahden päivän verran.

1.2 Lissabonin lentokentältä Costa da Caparicaan yöksi

Suomessa kello on puoli kolme yöllä. Vilho tutkii vuokra-autoa lentokentän autotallirakennuksessa. Menopeli on ulkoisesti kunnossa ja matka voi tältä osin alkaa.

Lissabonissa on pimeää, mutta toisaalta liikenne on yöllä melko hiljaista ja matka hotellille taittuu sujuvasti. Ulkona on edelleen sellaiset 18 astetta ja yö on tyyni. Kaste laskeutuu vahvasti öiseen Portugaliin,  ilma tuntuu merellisen kostealta. Vilho ajaa valtavan pitkää siltaa etelään ja auto rullaa kuin unelma kuusikaistaisella tiellä meren yllä. Ponte de 25 Abril kulkee sellaisen reilun kilometrin Rio Tejon ja Atlantin vesien päällä ja rannalta rannalle siltaa riittää pari kilometriä kaikkiaan.

Vilhoa ei väsytä; väsymys on ylellisyyttä, josta on pitänyt luopua ja josta Vilho on pystynyt luopumaan vallitsevassa tilanteessa.

Hotellin etsimisen viimeiset metrit ovat kuitenkin kuitenkin raskaita pimeässä ja hiljaisessa Caparicassa. Silti Vilho on täysin tyytyväinen tilanteeseen, kun hotelli lopulta löytyy camping-alueen keskeltä piilosta. Kaikki on hyvin. Vilho tietää täysin sen, että asiat ovat kunnossa kun hän tapaa hotellin kaksi vanhaa, virkapukuista vartijaa. Ystävälliset miehet avaavat portin nukkuvan hotellin pihaan ja sinne auto ajetaan. Annikki pahoittelee myöhäistä saapumista. Herrasmiehet vakuuttavat, ettei mitään ongelmaa ole, tervetuloa. Kellon on paikallisesti puoli kaksi yöllä. Lämmin, sylimäinen etelän pehmeä yö ympärillä.

Huone on korkea, asiallinen. Vilhon selkä on kipeä, jalkoja pakottaa. Lento oli pitkä ja jalkatila oli koneessa kortilla, pientä jäykkyyttä lisänä vanhoihin vaivoihin. Silti sankarimme käy suihkussa ja tajuaa vähitellen mitä kello on Suomessa - niin, sen voisi kirjoittaa muistivihkoonkin: 4:20.

Vilho oivaltaa, että yöpöydän lamppu sammuu pitkästä vivusta ja ehtii miettiä miten monenlaisia katkaisimia ihminen käyttää elämänsä aikana. Unta ei tarvitse odottaa.

1. Vauhditonta lentomatkailua eli Vilho syö kotimaisen patongin

Kahvi on hämmästyttävän hyvää ja se tarjotaan isosta kupista, aivan kuin kotona. Ympärillä on tasainen puheensorina, vieraita sanoja kuuluu sieltä täältä tasaisen taustamelun seasta. Matkailu avartaa - miettii Vilho - mutta mitähän se mahtaa avartaa? Ainakin matkaillessa oppii odottamaan, jonottamaan ja suuntautumaan seuraaviin kommervenkkeihin hämmennyksen ja odotuksen vallassa.

Vilho puree edessään olevaa, erittäin edullista patonkia. Ei moittimista. Vesipullo, kahvi ja kinkkupatonki 5 sentillä! Kyllä täällä Suomessa on halpaa. Edullista lounasta on kuitenkin tuettu vihreällä lapulla, jonka Vilho on saanut lähtöselvityksestä. Nimittäin aurinkoon ja lämpöön suuntautuva teräksinen lintu on kuvainnollisesti vasta sukimassa siipiään, tarkalleen ottaen kone on vielä tulossa Euroopan toisesta reunasta. Ilmabussi on siis saapumassa toiselta päätepysäkiltä myöhässä. Päivään rapsahti siten rutkasti vapaa-aikaa.

Vilho yrittää väännellä silmäkulmiaan kurttuun ja pyrkii vaikuttamaan kiireiseltä, kyynisen tehokkaalta matkailijalta joka ei siedä minkäänlaisia viivytyksiä. Ei onnistu, sankarimme vaikuttaa lähinnä pehmo-oravalta ilvehtiessään. Vilholla ei oikeastaan ole mihinkään kamala kiire. Patonki maistuu mainiolta, kahvi on tuoretta ja kuumaa: hetkessä ei ole oikeastaan mikään pielessä. Matka on päässyt alkuun, turha vauhti on otettu pois heti kättelyssä. Annikkikaan ei tunnu hermostuneelta. Tosin mistäpä Vilho voisi sen varmaksi tietää, rouva on jo nimittäin aloittanut systemaattisen taxfree-myymäläkierroksen - kaikessa rauhassa.

0. Vilhon farkkutakki saa idean

Kuuden vuoden aikana Vilhon farkkutakki on oppinut hyvin paljon suomalaisesta säätilasta ja vuoden kierrosta. Kesä on hyvää aikaa, lämpöä ja valoa piisaa. Mutta syksystä farkkutakki ei ole oppinut pitämään, sillä kelit kylmenevät kavalasti ja pimeys hallitsee hyvin nopeasti koko vuorokautta. Lisäksi joka syksy on edessä sama tuomio: laatikkoon ja kellariin kevättä odottamaan. Siinä kohtalossa on kestämistä.

Viime talvena farkkutakilla oli aikaa miettiä kaikkea kokemaansa. Samassa kellarilaatikossa asustivat parit tekopirteät shortsit ja ruotsinkielinen veneilyliivi. Onneksi Annikki piti huushollissa kuitenkin järjestystä ja esimerkiksi lenkkitossut olivat ihan muualla kopistelemassa. Etupäässä farkkutakki nukkui, mutta toisinaan alkoi denimiä hiukan kiristää ja mielen valtasi kaipuu valoon, aurinkoon. Kellarissahan saattoi tietysti kuvitella, että ulkona olisi sitä lämpöä saatavilla. Tunnelmaa ei tukenut se, että Vilho haki, lunta jaloistaan kopistellen, kellarista vuorelliset kumisaappaat. Kumisaappailta olisi ennen noutoa voinut kysellä vuoden kierrosta, mutta ne vain jurottivat mustana, puhumattomana pitkin syksyä. Mutta tammikuussa vinkuna vain kävi kun ne haettiin palvelukseen.

Jotain oli tehtävä. Farkkutakki halusi sinne mistä oli tullutkin. Takin identiteetti ei kuitenkaan ollut syntynyt aasialaisessa vaatetehtaassa, mistä se oli oikeasti kotoisin, vaan portugalilaisessa ruokakaupassa. Takista tuli vasta silloin takki, kun joku veti sen ensimmäistä kertaa päällensä. Siihen hommaan tarvittiinkin Vilhoa. Ja Vilho saisi myös ratkaista pitkän talven ongelman. No, tarkemmin sanoen farkkutakki sen päätti ratkaista itse, mutta Vilholla oli ideassa, suunnitelmassa keskeinen rooli.

Kevytrakenteinen ja erinomaisesti istuva farkkutakki oli helposti lunastanut paikkansa Vilhon kesätakkien kuningattarena. Kevään koittaessa Annikki viimeinkin haki takin kellarista ja lämpötilan noustessa Suomessa takki pääsi taas päivätyöhön ja pihalle. Silloin koitti myös aika toimia.

Pitkin kevättä ja kesää takki antoi pientä vihjettä ja virikettä Vilholle, ohjaili tätä pehmein keinoin aina pikkuisen haluamaansa suuntaan. Kirjastossa Vilho havahtui Fado-levyjen edestä, ruokakaupassa käsi hakeutui piri-piri -maustekastikkeelle ja alkoholimyymälässä takki kiskoi Vilhoa portviinihyllylle. Vähän kerrallaan Vilhon mieli saatiin asetettua oikealle tolalle ja kuin ihmeen kautta Vilho alkoi pitää Portugalia oikein sopivana matkakohteena. Oman propaganda-annoksensa farkkutakki latasi myös Annikin takeille naulakossa hengaillessaan. Takki oli aika pian tajunnut sen, miten tässä huushollissa päätökset todella tehtiin. Joka tapauksessa operaatio "Kesän pidennys" eteni vääjäämättömästi kuin talouden laskusuhdanne.

Vilhoa oli suhteellisen helppo käsitellä, piti aina vain niin sanotusti vetää pikkuisen hihasta. Eteläisessä Portugalissa farkkutakki oli ehtinyt vaania laatikkokaupan laarissa jonkin aikaa sopivaa tolvanaa, kun suomalainen kolossi purjehti perunalastujensa kanssa ohi. Miehellä oli suu osittain auki ja vetävä askel johdatti muuten niin kiireettömän seikkailijan oloista sankaria kohti punaviinihyllyä. Farkkutakki iski koko charminsa peliin ja lomaileva Vilho havahtui,  ehti kuin ehtikin sovittaa takkia ja teki siitä samalla siis oikean vaatteen. Asia ratkesi Annikin saapuessa paikalle nyökyttelemään. Liitto virallistettiin oitis supermarketin kassalla. Aurinko paistoi ja kuukauden päivät meni kovaa. Sitten tultiin Suomeen ja säännöt muuttuivat. Oli lokakuun loppu, todellisuus iski vastaan talvisään muodossa ja kellari odotti takkia ensimmäisen kerran.

Näin siis sellaiset viis kesää sitten. Mutta nyt takki oli valmistautunut ja teki kaiken oikein kesän mittaan. Niinhän siinä sitten kävi, että matkaliput Portugaliin hankittiin. Farkkutakki päätti mennä tuulettumaan parvekkeelle uuvuttavan projektin jälkeen. Ulkona oli kamala sää. Farkkutakki oli silti voitonriemuinen ja antoi sadeveden valua pitkin parvekelaseja, pensaiden ja puiden heilua tuulessa.
Hahaa - vaikka lunta tupaan,  tämä takki lähtee kotiin!

14. Schwarzwaldista Frankfurtiin

Eli miten Vilho ruokailee itsensä lentokentälle asti aasialais-turkkilaisissa tunnelmissa

Kuin aika poika, pistelee Vilho aamiaisella ranskanperunoita ja taitaapa lautasella olla nakkejakin, munakasta ja vihanneksia. Oliiveita on kolmea sorttia ja muutenkin tarjonta on laajaa. Ruokalassa puhutaan etupäässä turkkia, muutama lapsikin pyörii tarjoilupöytien edessä ja taitaa erillä rouvilla olla liinakin päässään. Vilhon oma rouva on löytänyt jostain taas mansikoita ja viinirypäleitä.

Ei, Vilho ei ole Ruotsinlautalla, eikä palannut ajatuksen voimalla Istanbuliin vaan hän on edelleen Saksassa ja hotelliaamiaisella paluupäivän aamuna. Lentokenttähotellissa on muutakin maailmallista kuin nimi, Global. Tämäkin on hyvin siisti paikka ja homma käy. Sitä paitsi ne ranskalaiset perunat ovat erinomaisia, vaikka aamiaisella Vilho ei olekaan niihin tottunut, niin joustavuutta löytyy ja uusi kierros pöytien ääreen on edessä.

Mutta nyt on hypätty pari ateriaa, tai siis pari asiaa yli ja pitää palata vielä Mustaanmetsään.

Näköala-asunto Bad Wildbadissa on jäämässä taakse ja Vilhomobiili käynnistyy kuuliaisesti päivän levon jälkeen parkkipaikaltaan. Viimeinen vuorokausi on ollut haalittujen eväiden tuhoamista ja pussukuiden sekä nyssyköiden vähentämistä samalla kun loman loppua kohden on menty. Toki Vilho yllätettiin edellisenä päivänä kauppakassinsa kanssa jokirannasta, mutta virallisesti V oli vain hakemassa vettä loppumatkaa varten. Tietty matkaan tarttui fetatäytteisiä pepperoneja ja kuin ihmeen kaupalla viinipulloja.

Hämmennyksen ja hallitun innostuksen vallassa Vilho tutki korkean Kabinett-laatuluokan punaviiniä iltasella ja pakkohan se oli myöntää, että kelpo juomaahan se oli kaikessa keveydessään. Juoman oli tuottanut Badenin alueen vahva tekijä, Alde Gott. Spätburgunder Rotwein 2011 oli Kabinett-laatuluokkansa lisäksi merkitty myös "kuivaksi". Iloisesti Vilho pullonsa kanssa viihtyi ja hienosti juoma sopikin Annikin laatimille liha-aterioille. Koko matkaa punaiselta puolelta hallitsivat kevyet punaviinit Luxembourgin ja Alsacen pinot noireista Badenin juomiin. Mutta tämän matkan valtit olivat toki valkoviinit ja kuplivien kuningatar, tuumi Vilho, samalla kun ajatukset palailivat myös kölniläiseen olueen, mielen jo hiipiessä lähemmäksi lentokenttää.

Vilhon oli vaikea pysyä reippaiden kiinalaisten lukumäärässä mukana, mutta jossain 5-6 paikkeilla näitä tuntuu olevan tiskin tuottavalla puolella. Nuudelibaarissa käydään kierroksilla kuin läheisellä Hockenheimin kilparadalla - yksi paistaa, toinen hoitaa valtavaa nuudelimassaa, kolmas friteeraa, neljäs menee edestakaisin ja joku ehtii rahastaakin. Koko prosessia pääsee seuraamaan tiskin yli ja annosta pukkaa huikeaa tahtia. Suit-sait Vilho ja Annikkikin ovat ruokapöydässä nuudeleineen ja kevätkääryleen rapea kuori murenee kuskimme hampaissa. Maantie on vapauttanut Vilhon hetkeksi Hockenheimilaiselle ostarille ja siellä suosittuun lounaspaikkaan. Nuudeliannos tulee salamana ja maksaa muutaman euron, paikka on tietysti suosittu. Kaupan puolella Vilho etsii matkalaukkuunsa viinipulloa ja hyllyn päässä oleva rouva pitää perjantain kunniaksi maistiaisia muutamasta pullosta, eikä meinaa millään hyväksyä sitä seikkaa, ettei Vilho lämpene drinkille. Erikoistahan se on toki Vilhostakin, mutta viinihyllyt vetävät miehen vakavaksi.

Illalla Vilho on päässyt Annikkinsa kanssa Global lentokenttähotelliin ja kävellyt iltapuolella siistiin kebab-ravintolaan täydentämään globaalia ruokapuhdettaan. Ruoka on halpaa ja maittavaa. Perjantai-illan alkuhulinat ovat lähiössä huikean asiallisia. Paikallisen ravintolan edessä oleva nuoriso on savukkeella ulkona ja väistää kohteliaasti tulijoita. Örvellystä tai muuta ilmene, sisällä baarissa näkyy iloista porukkaa, joka tuntuu ennen kaikkea viihtyvän.

Yöllä Vilho ja Annikki maistelevat valkoviiniä, kun matkalaukut on pakattu. Yö menee rauhallisesti ja aamiaisesta olemmekin jo kuulleet. Pariskuntamme pääsee kentälle helposti ja vatsa on niin mukavasti täynnä, että vasta lentokoneessa tarvitaan syötävää. Annikkihan siinä sitten pääsee nauramaan kun reissun viimeinen ateria lentoyhtiön tarjoaman on kuin onkin Vilhomobiilin perusmuona, kolmioleipä.

13. Bad Wildbad

Astellessaan Bad Wildbadin jokivartta lähikauppaan, Vilho miettii Martin Heideggeria. Nuorempana Vilho opiskeli monenlaista, etupäässä toki sosiologiaa, mutta toisinaan tuli tentittyä filosofiaakin. Heidegger jäi Vilholle mieleen ja vuosisadan merkittävimmäksikin mainittu saksalaisajattelija tykkäsi mökkeillä Mustassametsässä. Vilhon mielestä Heideggerin tekstit olivat hienoja, ne herättivät kiinnostusta ja hämmennyksen sekaista kunnioitusta opiskelija-Vilhossa. Paljon ei Vilho niistä kirjoista ymmärtänyt, vaan tuntemukset olivat kuin modernin taidemusiikin konsertissa.

Kaupungin jokivarren kävelykadun luona Vilho vaihtaa virran toiselle puolelle ja jatkaa supermarkettia kohden. Ihmiset tervehtivät ja Vilhokin nyökkäilee takaisin. Pari sinisorsaa ui kanavamaiseksi muuttuvassa joessa ja Vilho palaa Heideggeriin mietteissään. Vuonna 1927 Martin Heidegger julkaisi pääteoksensa Sein und Zeit, joka on edelleen Vilhon mielestän kryptisyydessään järisyttävä nide. Nimikin on tyhjentävä: Oleminen ja aika. Siinä filosofi - mikäli Vilho asian tajusi - pyrkii selvittämään syytä Olemisen Kysymyksen Unohtamiseen. Pienen perusselvittelyn jälkeen Heidegger päättää dekonstruoida tuon unohtamisen menneisyyden - eli suurin piirtein purkaa filosofian historian - ja paljastaa Olemiskysymyksen kaiken turhan hapatuksen alta. Aika tulee analysoitua siinä muun tohinan ohessa.

Vilho näkee Martti-filosofin lämmittämässä saunaa Schwarzwaldin sinertyvässä illassa ja kehittämässä Olemiseen liittyvää ajattelua halko halolta, pesällinen pesälliseltä. Eniten Vilhoa kiinnostaisikin nähdä Heideggerin tekemä halkopino, vaikka perusoletuksena onkin se, että se on siisti ja loppuun asti mietitty. Lieneekö Heidegger kehitellyt ajatuksia dekonstruktiosta kirves käsissään;  hämmästellyt syntyvää hakkuuaukiota ja sinne pilkistävää päivänvaloa, mustaan metsään tunkeutuvaa valaistumista, joka sekin on ajattelijan sanastossa? Niin, ja tekniikan filosofia, se miten edistys tulee kuin vesuri koivikkoon. Näistä olisi mukava jutella Heideggerin mökin verannalla ja avata samalla pullolliset filosofin lempiolutta. Syvällisiä pohtiessa alkaa tehdä mieli makkaraakin, mutta Vilho lupaa itselleen tarttua ajattelijan teksteihin jälleen kerran.

Kylä on siisti ja asiat selvästi toimivat täällä. Asunto on todella Vilhon mieleen, siellä ratkaisut ovat fiksuja ja siisteys on huikeaa, toimivuus ratkaisevaa. Meininki kylässä on jotenkin samanlaista, elämänmyönteistä mutta kohtuullista, siistiä mutta sujuvaa. Turhaa nysväystä ei ole, mutta ei mitään huikenteluakaan. Paikka ja asuntohotelli ovat kerrassaan myönteisiä kokemuksia.

Vilho katselee Bad Wildbadin pohjalta eli jokiuomalta vuoria. Kukkulat ovat hillittyjä, mutta jylhiä. Rinteet nousevat puhuttelevan jyrkästi mutta maastoa peittää puusto, usein havupuiden voimin. Metsä pehmentää maiseman ilmettä ja vuoret tuntuvat pieniltä, kun niistä puuttuu terävä huippu. Huippuja ei ole, sillä lähes jokainen vuori muodostaa yläosassaan tasaisen harjanteen, jossa havupuut edelleen kasvavat. Mutta pieniä nämä vuoret eivät ole, ne vain näyttävät siltä ilman kalliolta ja jyrkänteitä. Ja hittolainen kun ne näyttävät samalta kuin Vilhon yhden suosikkimaalarin Caspar David Friedrichin maalauksissa.

12. Alsacesta Schwarzwaldiin

Matkalla Mulhousesta pohjoiseen alkaa selvitä mistä Alsacen valkoviinit saadaan: viinitielle päästyään Vilho näkee säntillisiä köynnösrivistöjä lähes loputtomiin maltillisesti nousevilla rinteillä. Viinipeltotilkut kiinnittyvät toisiinsa ja jatkuvat lähes saumattomasti harjanteiden laelle asti ja taatusti sieltä eteenpäinkin. Välissä ei törötä puita tai pensaikkoja eikä sen kummemmin muutakaan häiritsevää. Miljöö on siistiä ja kauttaaltaan jämptin oloista.

Matka vie Colmaria ja Strasbourgia kohden, mutta koko ajan suurten kaupunkien länsipuolta, jossa viinireitti ja -viljelmät ovat. Legendaariset kylien ja/tai viinimerkkien nimet vilisevät köynnösten kanssa kilpaa Vilhon silmissä: Pfaffenheim, Hunawihr, Sparr, Engel. Juustoakaan ei pidä unohtaa; pariskuntamme saapuu Munsterin sievään kaupunkiin, jossa kaupassa Petit Munster -juustoja löytyy monessa pakkauksessa. Keskellä kylää kattohaikarat asuttavat jälleen kirkon kattoa.

Pientä taisteluväsymystäkin kylien ja viinpeltojen ketjussa esiintyy ja Vilhomobiili syöksyy rapaisena mutta sääntöjä noudattaen supermarketin pihalle, matkustajat vessaa kaivaten ja palveluita janoten. Kun käpälät on pesty, tehdään siirto periaatteella "ensimmäinen vaihtoehto on paras" ja pariskuntamme astelee marketin vaatimattomaan mutta pätevään ruokalaan. Kenties romantiikka ja glamouria ruokapaikasta ei löydy, mutta cafeteria on siisti ja homma käy. Päivän annos on kalkkunaa ja perunanoisetteja. Vilho on hämmästynyt siitä, miten maukas annos on: rintafile on käytetty grillissä ja sitä kyydittää erinomainen herkkusienikastike. Retki on edennyt siis rekkabaarista tavallaan marketin kahvioon mutta muona on erinomaista, palvelu moitteetonta ja sitä paitsi Annikki löydetään hetken päästä lounassettiin kuuluvan vadelmatortun äärestä. Torttu on huikeaa  Annikin setti maksaa annoksen, valinnaisen juoman, sen tortun ja kahvin kanssa kympin.  Sillä rahalla voisi yrittää ehkä juomaa ja torttua Suomesta mutta köpelösti kävisi jos olisi viinin valinnut, Vilho tuumailee.

Leivistä ja tortuista Vilho voisi paasata pitkäänkin, mutta nyt pitää vaihtaa hiippakuntaa ja maata. Strasbourgin Vilho ohittaa reilua satasta paukuttaen ja moottoritiellä on kova, mutta sujuva trafiikki. Rekkoja menee paljon ja kaikesta jää sellainen tunne, että tässä ollaan taloudellisestikin Euroopan ytimessä. Annikki ehtii nähdä vilauksen jostain, joka voisi olla Europan parlamentin rakennus, mutta Vilho vetää parta väpisten ystävänsä navigaattorin kanssa Reinin rallia ja Opel Sorsa reagoi kiintettävästi toimiston turbo-uunon komentoihin. Puissa on haukkoja ja Annikki räknäilee Strasbourgin paikkeilla haukkalaskurin olevan lukemassa 27.

Rein on mahtava virta ja sen ylitettyään pariskunta on taas Saksassa. Auto suristaa kohden Baden-Badenia. Klassinen kylpyläkaupunki katsastetaan autosta, kasino nähdään ja ripaus hallitusta charmista hyvästä järjestyksestä. Kaupungista tie lähtee Schwarzwaldin rinteille ja siten suoraan mäkeen. Metsä- ja mäkimaastoa täplittävät vain siellä täällä olevat maalaistalot ja taukoa pidetään erään pellon reunassa, kun on aika kuvata kauriita. Bambi-viisikko on tullut ruokailemaan pellolle, mutta katoaa vähitellen taas metsän suojaan. Haukkalaskuri naksuttaa päivän loppulukemaksi 35.

Tie laskeutuu suurten kumpujen keskellä olevaan Bad Wildbadeniin, joka on pienempi painos kylpyläkaupungista ja Schwarzwaldin syleilyssä. Kauniin kylän rinteiltä löytyy myös majapaikka, Aparthotel Schwarzwald panorama, joka on suggestiivisesta nimestään huolimatta kelpo pikku hotelli. Annikkilla ja Vilholla on täältä mukava asunto pariksi päiväksi, ja toden totta miellyttävä mäkimaisema huoneiston terassilta näyttäytyykin. 

11. Moselle, Ronchamp, Ballon d'Alsace (Vosges),

Päivän reitti vie Nancysta suoraan etelään ja tällä kertaa yrityksenä on seurata Mosellen jokivartta. Se onnistuukin kohtuullisesti, mutta jokiuoma on paikoin hyvin suistomainen ja sitä reunustavat kanaalit - näkymät eivät ole erityisen vaikuttavia, vaikka idyllisiä ovatkin.

Oma idyllinsä on se, että Vilho hamstraa Bordeaux'n parempia viinejä mukaansa edessä olevaa saksalaista "korpivaellusta" varten evääksi. Heti kun silmä vähän välttää, toinen kulttuurimatkailija on hakutunut cremant- ja shamppanjahyllyjen tuntumaan, joten Vilhomobiili kilisee jokivarren kaarteissa laatujuomista. Päiväeväät hoidetaan muhkeilla patongeilla, joita saa tuoretavarana ja siis täytettynä pilkkahintaan leipomo-kahviloista.

Vilhomainen episodi on käynti Ronchampin kappelilla, joka on Le Corbusierin legendaarinen arkkitehtuurikohde eli Notre Dame du Haut. Kappeli on linnoitettu lippukiskalla, aidalla ja muutamalla tökeröllä myöhäisemmällä rakennuksella siten, että mökkiä pääsee päällistelemään vain kassan kautta. Jotain tässä on Vilhon mielestä periaatteellisesti vinossa ja kappelin valokuvaaminen parkkipaikalta on ratkaisu asiaan. Pääsymaksut kuuluvat museoihin, eivät kirkkoihin. Kappelissa palvotaan jotain muuta kuin alkuperäistä jumalaa, kun sinne ei pääse kuin reilunhintainen lippu kourassa.

Vosges. Nimittäminen mäkimaastoksi ei tee oikeutta tuolle alueelle, vaikka valtavia vuoria nämä massiivit eivät olekaan. Vosgesit ovat jylhiä hiljaisella, julistamattomalla tavalla, sillä niiden rinteitä peittävät metsät ja ne kumpuilevat aaltoilevina kerroksina kevään utuisessa kirkkaudessa. Vilho päättää pujotella vielä muutamien kymmenien kylien halki ja suuntaa Ballon d'Alsacea kohden. Alkaa tuttu vuoristovemputus serpentiinitiellä ja lopulta näkyy lunta, sitten lunta on reilusti tien vieressä ja vähitellen kunnon aurausvallit. Tie on kuitenkin kuiva ja alla ovat saksalaiset talvikitkarenkaat.

Lopulta tilanne on se, että joku hiihtelee tien vieressä ja lunta on joka paikassa. Vuoren huippuosassa kulkee murtomaahiihtolatu ja rakennukset ovat kuin Alpeilla. Paikallisista asukkaista saadaan kontaktia, kun matkamuistomajan musta kissa suostuu jututettavaksi. Ylhäällä on ihme kyllä lämmin, sillä siellä päivä paistaa. Maisemat ovat jylhät, mutta untu pehmentää näkymät melko lyhyiksi. Kissa hyvästellään ja palataan kurvaillen alamaille odottamaan kevään ihmettä.

Illalla Vilho paneutuu Alsacen kulttuuriin syömällä klassisen hapankaaliannoksen lihoineen ja makkaroineen hotellin ravintolassa. Mulhousen edustalla oleva paikka on rahtareiden suosiossa ja asiallisessa ruokapaikassa onkin reilu tusina ehtaa rekkamiesta. Äijät syövät alkusalaattinsa mukisematta ja päättävät ateriansa jäätelöön samalla telkkarista Simpsonia katsellen. Joku karju juo lasillisen roseeta, useimmat tyytyvät veteen. Ravintolan tarjoilijoina ovat sievät, pikkuiset sisarukset jotka vilistävä kaikkialla ja koko ajan. Vilhokin saa suuren jäätelöannoksen ja voi siltä osin samaistua rekkamiehiin. Annikki syö kalaa paikalliseen tapaan ja kaikki on niin kuin pitääkin kun ilta Vosgesien varjossa pimenee.

10. Épernay, Nancy (Laxou)

Vilho palaa rattiin päivän ajamattomuuden jälkeen, mutta pian hän onkin junan kyydissä. Épernayn shamppanjakaupungissa viinituottajien talot ovat komeasti rivissä omalla avenuellaan. Sitä ajelleessaan Vilho toteaa Annikille: meidänkin rahoilla näitä on maksettu. Aurinko paistaa keväisen kirkkaasti kun pariskunta astelee Mercierin shamppanjataloon odottamaan esittelykierrosta.

Niin, se juna. Hisseillä ryhmä pääsee alas kalkkikivikellareihin ja siellä kierrosta tehdään aidolla possujunalla; avoimella, pienellä sähkötoimisella junalla. Esittely tapahtuu kaikkia kohteita riivaavalla audio guidella, mutta Vilhopa antaa vehkeen roikkua vain narussaan ja surista saarnaansa omia aikojaan, nyt on tärkeämpää tekemistä kuin luentojen kuuntelu. Pieni kierros kellareissa on vääjäämättä pieni kierros, sillä tunneleita on sellaiset 18 kilometriä. Paikat ovat kiinnostavia, mutta ei niissä juuri näy valmistusprosessin merkkejä, sen sijaan tuhansia pulloja loputtomissa telineissä ja räkeissä.

Junaretki minun makuuni, miettii Vilho ja toteaa, että tätä voi suositella kenelle vain. Etenkin kun lopuksi vakuuttava madame, joka johti junakulkuetta, opastaa maistelemaan Mercierin juomia. Kelpo tavaraa, etenkin vuosikertapullo. Vilholla on mahdollisuus vain kastaa kieltä juomiin, sillä junalla ei voi matkaa jatkaa, vaan auto odottaa. Kierros ei maaginen ollut, mutta monessa paikassa ei käytäviin edes pääse.

Loppupäivä on erikoinen, sillä viineistä ei ole tietoakaan. Laajat viljapeltoaukeat jatkuvat länsi-kaakkoon välillä tolkuttoman suurina. Vilho välttelee suuria väylejä ja pienemmät tiet vievät kevättä odottavin loputtomien, hiljaisten kylien läpi. Peltoja kyliä, peltoja kyliä, välillä harjanteita ja metsiäkin, mutta lopulta aina peltoa, peltoa.
      Illalla Vilhomobiili kaahaa Nancyn esikaupunkiin nimeltään Laxou. Aikaa on myös lepoon ja illalla ruoka maistuu paikallisessa tavernassa, l'Auberge des quatre ventsissä. Tunnelma on mainio ja isäntä kohentaa aina toisinaan suuren kiviuunin tulta, samalla kun avotulella lämmitetään osa annoksista. Tupa on mukavasti täynnä ja Vilho syö kunnon pihvin ja Annikki kania. Melkein kaikkialla annosta kyyditetään kelpo kulholla ranskalaisia perunoita. Ruokailu viineineen päivineen hoituu alle neljänkympin ja edelleen kovin viileänä pysyvään yöhön voi lähteä tyytyväisenä.

9. Reims

Reims on kaupunki, jossa roomalainen portti, katedraali ja Saint Remin kirkko edustavat kiinnostavaa. Muuten kadut ovat harmaita ja arkisuutta virkistää  väriläikkänä muutama shamppanjatalo ja -myymälä.

On pääsiäissunnuntai ja tivoli tuo jotain eloa kaupunkin reunaan, mutta muilta osin elämä on muutamien turistien ja pääsiäiskävelyllä olevien perheiden varassa. Katedraalilla on toki jumalanpalvelus ja kirkko onkin melko täynnä. Siellä täällä leipomoliikkeet ovat auki ja niistä tulee houkuttelevia tuoksuja. Tänään on todellakin tuplasunnuntai ja katukivet tuntuvat tavallista kovemmalta.

Nähtävyyksiä katsellut Vilho torkkuu kahdesti päivän aikana ja maistelee kuplajuomaa. Illalla syödään ankkaa ja pohditaan seuraavaa liikettä. Kellot on siirretty kesäaikaan, mutta sää pysyy koleana.

8. Verdun, Sedan, Reims

Mikä onkaan siinä maantiessä? miettii Vilho. Veri vetää takaisin tielle, katse hakee bensamittariin ja niin kauan kuin menovettä riittää, maailma on avoin. Ibis Budget Verdunin pihalla Vilho lastaa autoa, kaivaa pullon kuplavettä autosta ja juo ahnaasti. Jääkylmä vesi nipistelee kurkussa ja hiilihappo tuntuu kitalaessa. Ulkoilma tuntuu viileänäkin hyvältä ja viime yön viininlitkiminen alkaa väistyä lopullisesti päästä.

Vilho tietää hyvin, miten viikko riittää siihen, että ei enää muista heti, monessako asumuksessa on ollut ja konseptihotelleissa huoneen numero ja ovikoodit pysyvät päässä korkeintaan 16 tuntia, sitten edessä ovat uudet ovet, uudet lukot ja uudet nimet kaikelle. Vilho miettii sitä, miten hotelleissa ravaaminen tekee sen, että yhä helpommin kulkee nurkissa kuin tuntisi paikat, eikä hämmästy käytävissä, väliovissa, erikoisissa rapuissa tai oudoissa hissiratkaisuissa. Ja aina on valmis lähtemään eteenpäin, kohti uusia avaimia, kauko-ohjaimia, parkkipaikkoja ja aamiaisia.

Robusti maitokahvi on tehty cappuccion tapaan ja se pelastaa jo itsessään aamun, puhumattakaan suuresta voisarvesta. Läheisestä leipomo-kahvilasta irtoaa tämä aarre ja sitten maantie jo kutsuu.

Päivä on maaseudun. Vielä Sedanin suuntaan ajellessa maastossa on paljon asemia, linnotteita ja hautausmaita. Monumentteja on kaikkialla. Vilho katselee yhtä tuhottua kylää, mutta samalla luonto aina vie huomion. Haukkoja nähdään valtavasti - päivän aikana 45 kappaletta, osa hyvin läheltäkin ja niistä saadaan kuvia. Pelloilla on kottaraisia, pensaissa punarintoja, kylissä varpusia ja nokivariksia sekä naakkoja. Annikki saa loistokuvan tien vieressä olevasta ketusta. Taivalla on taas kurkiakin, muutama aura nähdään.

Sedanissa Vilholle riittää vain pyörähtäminen, se on sitä turistin arkea, ohittamista ja valitsemista. Sitten maalaisteitä pitkin kohti Reimsiä. Maastoa hallitsevat silmittömät peltoaukeat, kooltaan suuremmat mitä Vilho on aiemmin nähnyt. Viiniköynnöksistä ei ole jälkeäkään, nämä ovat vilja- ja rehupeltoja. Päivää hallitsee utu, joka on puolipaisteisna päivänä noussut kylmän yön kosteudesta. 

Reimsin katedraali näkyy silhouettina taivaanrannassa ja Annikki luotsaa kuskiaan asuntohotellille. Jälleen uusi majapaikka, asettuminen asuntoon ja parkkihalliin, sitten kauppareissu välipalojen jälkeen ja lepoa. Annikki hoitaa pyykit talon pyykkituvassa. Pääsiäinen jatkuu, on mahdollisuus syödä hyviä eväitä, juoda Médocin punaista ja lähikaupan shamppanjaa. Ja olla hetken ajattelematta huomisen konseptia tai formaattia.

7. Verdun

Ulkomaan eksotiikasta ja jollain tasolla myös huumorista on suuresti puutetta, kun Vilho havahtuu uuteen päivään maaliskuun lopussa armon vuonna 2013 Ammeldingenin syrjäkylässä Saksan ja Luxembourgin rajalla. Annikki: "Arvaa mitä tuolla ulkona on?" Vilholla leikkaa sen verran, että tuskin pihalla näkyy kuubalaisia tanssijoita rumban pyörteissä tahi jäätelöautoa, johon olisi epähuomiossa lastattu viinaa tarjoushinnoin. Eipä tarvitse silmiä avata arvataakseen, että luntahan siellä on kaikkialla ja tunnelma kuin joulunäytelmässä.

Vilho kokee olevansa kissa; siis lähtökohtaisesti sellainen klassinen, mustavalkoinen peruskissa, jolla on hieman aluskarvassa harmaata. Vilhoa jurppii autoa peittävä parisenttinen lumikerros ja hän kynsäisee sitä pois vasemmalla etutassullaan. Vilhoa ei juuri kiinnosta myöntää sitä tosiseikkaa, että auto on lumessa, mutta pakko kai se on myöntää ja saada osa lumesta pois että pakkaaminen onnistuu. Maahankaan ei viitsi mitään laskea, se kun on... no, lumessa. Siitä vain käpälillä lunta pois, että ovet saisi auki. Hanskathan tässä pitää laittaan. Vilho miettii myös sitä, miten usein Thaimaassa sataa lunta ja ravistelee kissamaiseen tapaan takakäpälistään lunta ennen autoon istumista ja mielessä käy sekin, miten pitkä matka olisi ajaa Roomaan edullisella luxembourgilaisella bensiinillä. Viiksikarvoihinkin on tarttunut lunta ja Vilho nirpistelee kuonoaan autossa. Kissaleikki on kuitenkin pian ohi ja Annikki nousee autoon asumuksen maksettuaan. Ammeldingen tuoksuu maaseudulle, mutta asumus oli kertakaikkiaan loistava. Vilhoa kuitenkin pelotti roskalajittelun hollanninkieliset ohjeet, jotka päättyivät tomeraan huomautukseen 10 euron sakosta - sen Vilho toki ymmärsi. No, leikki leikkinä, majapaikkaan voisi tulla uudestaankin, asumus oli huippuluokkaa.

Ranskaan. Pellot kasvavat ja kylät muuttuvat tyypillisiksi ranskalaisiksi. Kaupoissa on täälläkin paljon juhlatarjontaa, pääsiäinen on tässä juuri ja nyt. Asutuskeskusten liepeillä alkaa olla marketteja ja kaikenlaista kauppaa kuten Suomessakin.

Verdun. Taistelukenttiä, metsää, kumpuilevaa maastoa ja pommikuoppia, rakennettuja asemia, bunkkereita, linnoituksia, juoksuhautoja ja kasemateja. Leimallisin on kansallinen monumentti, jonka arkkitehtuuri tuo mieleen suomalaisen jugendin ja Saarisen rautatieasemat. Kyseessä on kirkko, jonka viestinä on keskeisesti se, että ensimmäinen maailmansota ei unohtuisi, toistuisi koskaan. Samaa viestiä puhuvat valkoisten ristien rivistöt rinteisessä maastossa. Vilho katsoo tältä korkealta paikalta kauemmaksi maastoon, joka on usvan peitossa ja maalauksellinen maaliskuisessa, lämpiävässä ilmassa. Kirkkokin on kylmä, sivulaivoiltaan tunnelimainen, mutta viesti menee perille.

Tämäkin päivä on vetelehtimistä ja jopa odottamista täynnä, pitkäperjantaita siltä osin myötäillen. Illan pariskunta viettää konseptihotellin hyttimäisessä huoneessa, Vilho soittaa Palestrinan pääsiäismusiikkia ja miettii maailmansotia. Verdun on nyt julistautunut maailmassa rauhan kaupungiksi. Sitä tuskin on syytä arvostella.

6. Ammeldingen & Luxembourg

Ensimmäisenä ei Vilholle tullut mieleen ajatus luontomatkailusta, kun hän aiemmin mietti Luxembourgia. Ardennien tuntumassa maan pohjoisosat ovat kuitenkin täysin maaseutua ja alueella on paljon kävelyreittejä, samalla kun korkeusprofiilit alkavat komistua.

Päivän toimet johtavat luontopoluille ja pieneen metsäkävelyyn, vaikka seutuja katsellaan paljon myös autosta. Taivaalla Vilho näkee kolmen kurjen ryhmän ja puissa liikkuvat pähkinänakkelit, puukiipijät ja tiaiset. Hallitseva petolintu on edelleenn isohaarahaukka, niitä päivittäin näkee helposti tusinasta kymmeniin.

Vilho jaksaa hämmästellä vuokratun asunnon huikeaa siistiyttä. Asunto on siis Saksan puolella ja siellä kaikki asiat ovat kohdallaan. Huoneisto myös lämpiää, laitteet toimivat ja sisustusratkaisut ovat päteviä. Ja kuten todettu, missään ei ole tahraakaan. Preussilainen kuri ja näppituntuma herättävät Vilhossa puoliksi ihailua ja puoliksi pelkoa - kenties jostain kumpuaa ripaus kapinaakin? Mutta nuhteeton huusholli saa kyllä kiitokset ja mielessä ovat tarkkana leväperäisemmät asumukset niissä matkailumaissa, joissa aurinko ja ripaus eksotiikkaa kuittaavat pikkupuutteet.

5. Tieristä Luxembourgiin

Eli miten Vilho pääsee ulkomaille ja tankkaa rajan takana

Vilho havahtuu kirkkaaseen päivään ja vaimo patistaa jälleen aamupalalle. Hän on nopeasti valmis ja alakerrassa tavataan tutut naapurit ja muut matkailijat, jotka kaikki käyvät suurin piirtein samalla ajoituksella. Sitten alkaa pakkaaminen, tavaroiden koonti ja ostettujen juomien ja muiden tarvikkeiden raahaaminen kolmannesta kerroksesta autoon. Hotellista irtauduttuaan pariskuntamme menee välittömästi kulmakunnan Lidliin ja hankkii lisää raahattavaa tulevaa korpivaellusta varten.

Vilho tarkkailee Opelin polttoainemittaria ja miettii, miten tässä maassa tankataan. Joka paikassa on omat ympyränsä bensa-asemilla. Vilho onkin jo selvittänyt missä päin autoa bensatankki on ja mitä kenties auto mieluiten naukkailee. Kotoisan ysivitosen löytäminen pitää aina sovittaa paikalliseen puheenparteen ja  muutenkin miettiä, onko menovesi tänään benzin, gasolina, gaz vai benzina, ja joku käsitys pitäisi siitäkin olla, maksetaanko bensa ensin, jälkeen vai varmistetaanko ennen tankkausta maksuhalukkuus luottokortilla. Täällä ei henkilökuntaa juuri näy, sillä Espanjassa ja Italiassa vastauksen ja polttoaineen saa alan amattimiehiltä jos Fiatin jotenkin saa asemalle asti kiskottua.

Mutta vanhat kivetä vetävät vääjäämättä puoleensa. Seuraavaksi ajellaan roomalaisen villan raunioille jonnekin korpeen - tai siis "joku korpi" on Vilhon ilmaisu Otrangin Römische villalle, mutta mistään varsinaisesta maalikylästä ei tosiaan ole kysymys. Mosaiikit ovat tässäkin paikassa loistavia. Kohteen kuppilanpitäjä joka hoitaa myös lippukassaa sanoo saksaksi, että tehän olettekin jo työn pääasiassa tehneet. Perässä tulee sitten englanninnos kielitaidottomalle kaksikollemme. Lippuna käytetään nimittäin antiikkipassia, jolla Trierinkin vanhat kivet käytiin kyttäämässä ja se alkaakin olla jo puhkiraksittu.

Mosaiikkien ihailusta siirrytään eurooppalaiseen lehmänpaskan tuoksuun ja perin agraariin tunnelmaan Luxembourgin suuriruhtinaskunnan rajalla. Seutu on mukavaa ja maasto alkaa kumpuilla täällä Ardennien tuntumassa. Majatalokin löytyy ja sieltä paljastuu erinomainen huoneisto kahdessa tasossa. Kylppärissä on iso amme ja keittiön nurkassa takka. Kaksikkoamme kiinnostaa eniten läheinen puu, jossa on kolme tiaislajia kilpasilla ja pyöriihän siinä pähkinänakkelikin. Takana virtaa terhakka puro merkkinä valtakunnanrajasta. Mutta mikään ei oikeasti alleviivaa valtionrajaa, vaikka yötä ollaan entisessä tullitalossa.

Vilho huomaa iltapäivän reissulla miten navigaattorissa katunimi muuttuu sillan jälkeen ranskankieliseksi. Sitä päästiin oikein ulkomaille ja tiepäällyste heikkeni laakista Luxembourgin puolella. Rekisterikilvet muuttuvat keltaisiksi ja maaseutu on edelleen maaseutua. Annikki laskee edelleen haukkoja, sillä tänään päätettiin pitää niistä lukua jonkinlaisen tuntumana saadakseen. Niitä on jatkuvasti ja päivän jälkeen luku on kolmenkympin paikkeilla. Ensimmäinen luxembourgilainen jonka Vilho näkee on kuitenkin harakka, eikä se juuri vaikuta sen hienommalta kuin aiemmatkaan tuttavuudet.

Vilho tutkii piri-piri -chilikastikepulloja ruokakaupassa, sillä sankarimme on erityisen perso portugalilaiselle legendaariselle mausteelle, jota tabascohenkisessä pullossa kaupitellaan. No, täältä sitä saa helposti. Muutama tummahiuksinen vanhempi rouva etsii elintarvikkeita, samalla ystävättäret supattavat hyvin sointuvalla kielellä ja toisaalla lissabonilaistaustainen nuori nainen kehottaa poikaansa portugaliksi kassalle päin. Portviiniä, madeiraa, papupurkkeja, vettä, Sagresin olutta, Douron punaviiniä ja tietysti kapakalaa. Kaikkea mitä voisi portugalilaisessa keittiössä tarvita - sitä saa tietysti Luxembourgista, täältä Diekirchen keskustasta. Ja kassalta voi vielä ostaa portugalilaisen juorulehden samalla kun vaihtaa kassan kanssa kuulumisia. Radiosta tulee lähetystä äidinkielellä ja kotimaan brandy on tarjouksessa. Vilho ei oikein osaa sanoa enää missä tässä mennään, kun tavallista ruokakauppaa haettiin ulkomailta. Mutta homma käy ja ovella osataan morjestaa oikealla kielellä poislähteissä. Kaikkea pientä tarttui hihaan kuukauden safarilla tuohon korkkitammen luvattuun maahankin.

Ulkoilmassa Vilho tajuaa kuitekin olevansa taas Luxembourgissa. Ihan kaikkialla ei kuitenkaan törmää portugalilaisiin heidän omassa ruokakaupassaan, joten mieleen tulee tuumailuja edullisesta vierastyövoimasta ja vankasta siirtopopulaatiosta. Edullista bensiiniä on tankattu ja seuraavaksi ostetaan kalliita eli suomalaishintaisia elintarvikkeita - toisessakin ruokakaupassa kummittelevat portugalilaiset erikoisuudet ja Vilho päättää olla ihmettelemättä enää mitään. Ostosten jälkeen takaisin omaan leiriin ja Saksaan. Siellä Vilho keittelee tiaisseurannan jatkuessa pastaa ja ruuan jälkeen testataan suurta kylpyammetta. Korvessa ei juuri mitään tapahdu ja hiljaisuus on mukavaa. Ammeldingen on aivan yhtä hiljainen kuin Luxembourg puron takana kun yö laskeutuu maaseudulle ja piskuinen tiekin vaimenee kokonaan.