15. Hermes poikineen kuittaa keikan hoidetuksi – Vilho Suomeen

Tässä kävi nyt porukat sillä tavalla, että mun rakas poikani Autolykus tuli lautalla jostain mannermaalta just tossa keskiviikkona. Mulle se oli riemukas paikka, sillä kundi on kyllä faijansa suuri ilo. Lisäksi pitää mainita kyllä se, että pistin kundin niiden turistien perään.

En täs nyt tarkemmin avaa ton meidän perheen taustoja, se on enemmänkin sellainen muinainen uusioperhe, porukkaa menee ja tulee kuin Synca-marketin ovista, mutta tollanen on ollut perussettiä meidän jumalien keskuudessa. Kaikista seikkailuista, irtosuhteista, sukulaisuuksista ja aviottomista lapsista kun tekis selvityksen, niin siitä tulis kyllä aika monta eeposta.
 
Ton mun pikkujätkän nimi kun merkitsee "itse sutta", niin sehän vähän kiinnostu näistä Susivuorista.

Aika pian puhallettiin kundille kunnon moottoripyörä alle ja iskin sille pussillisen euroja evääksi. Mulla oli hyvin hilloa nyt, olin just voittanut raveissa ja osakekaupoissa Kundi sano käyvänsä minimarketilla röökiä hakemassa, mutta kohtahan se tuli lammas tarakalla takasin. Se on ollut kapalosta asti karjavaras, mutta mikä mä oon sitä moittimaan.

Grillattiin sit se eläin siitä ja hoidettiin uhrit, mutta nää onkin teille jo tuttua kuviota.

Kundi sitten seuraavat päivät ajeli niiden suomalaisten perässä sillä uudella pyörällään ja katsoi ettei mitään käy. Se ei oo kovin vaikeaa sinänsä, kun mulla on erikoisalana tuo matkustavaisten suojelu ja vapaan liikkumisen hoitaminen, joten siitä ne ovet aika äkkiä alkaa aueta pojankin valtuuksilla. Nehän pässit ajeli kerran jo yhdelle louhoksellekin, koska portit lankesivat itsestään auki. Olivat kuulemma kiertäneet parilla rauniopaikallakin minne ei kansa normaalisti pääse, ne kun on aidattuja

***

Tosiaan kun kaikki meni näinkin sujuvasti, niin sitten päätettiin ottaa vähän iloa irti. Lauantaina me oltiin hyvissä ajoin kundin kanssa liikkeellä ja ammuskeltiin Hordakissa pitkiin päivää haulikolla kaikkea mikä liikkuu. Tollan reilu metsästysmeininki lähentää kummasti isää ja poikaa, vaikka kaikki muu paineleekin sitten pakoon.

Illan tullen oltin kirkolla asemissa ja puoliltaöin paukutettiin varmaan sata rakettia. Nää ortodoksit on sillai kivaa porukkaa, että ne osaa grillata ja chillata, eikä suurikaan juhla mee ilman kunnon rytinää. Ihan uskomattoman mukavaa ja ystävällistä porukkaa ja todella vieraanvaraista, vaikka itse sanonkin tälläi kreikkalaisena jumalana.

Ne oli kunnon bileet ja rakettien valoa vasten näin, että Susivuoretkin hurras siellä terassillaan. Varmaan viinipäissään ja papukastikkeet suupielessä. Mä en ymmärrä sitä niiden innostusta giganttipapuihin ja vihanneksiin, aivan kun ne olis parasta mitä maailmassa on. Noi on varmaan just sellaista porukkaa, joka hössöttää jostain tomaateista pitkät päivät.

Mut mun on kyllä pakko sanoa, että tää Susivuorten keikka oli lopulta aika hyvä juttu. Mä sain työvireenikin päälle ja pystyin estämään muutaman kansainvälisen kauppasopimuksen hajoamisen ja muutenkin saamaan kurssit nousuun. Samalla tässä on toki alkamassa pari isoo sotaa, mutta mä en oon mikään rauhan ja lässytyksen jumala, en ees tiedä kuka on, eikä toi kansainvälinen politiikka ole mun alaani muutenkaan.

Tärkeintä kuitenkin oli se, että toi mun kundi, Autolykus, tuli taas faijansa luo ja se on viihtynyt ihan sutena. Se on kuulemma oppinutkin kaikenlaista niitä Susivuoria seuratessa ja niillä on kuulemma joku blogi netissä. No, hemmo on aina ollut tollanen lukutoukka ja musta on kiva että se tekee muutakin kuin varkauskeikkoja – on tosi huolestuttavaa jos jumalolento jämähtää ihan patsaaksi paikalleen.

Näin ollen mun oli lopulta aika helppoa hoitaa Susivuoret lähtöportilleen ja ohi kaikista ohdakkeista. Sitten mä pystyin soittaan Zeukselle, että homma hanskassa.

Äijä vastaskin ja alko taas se jumalaisen karjunnan siihen luuriin. Sen pitäs käydä kyllä Asklepioksen juttusilla tai jotain. Mutta se oli ihan mielessään, että ne suomalaisjumalan suosikit olivat päässeet lentokoneeseen asti.

Sitten tää meidän ylipäällikkö mietti seuraavaksi, että pitäisiköhän ostaa sukset, kun se hiihtäminen näyttää kivalta... Mä sanoin vaan, että aivan Hadeksen hyvä idea, mutta mun tosiaan on pakko nyt mennä. Ostas tosiaan vaikka mäkihyppysukset ja hankkiutuis olympiajoukkueeseen. Se kun menee sinne Lappiin suksimaan ja ne vehkeet alkaa tökkiä, niin sitten onkin erityisen hienoa, kun sillä hitsaa kiinni ja alkaa napapiirillä salamat lennellä. Siinä pamahtaa lappalaisilla käristykset housuihin.

***

Lähdettiin siitä sit kundin kanssa mun vuoristomajalle grillaamaan ja viettämään laatuaikaa. Autolykus sanoi, että se voisi seurata noita Susivuoria joskus jatkossakin. Mä sanoin, että jos se häritse karjavarkauksia ja muuta mihin ollaan sua äitis kanssa opetettu, niin siitä vaan – sellanen mä oon, lopulta aika joustava nykyaikainen faija. Välillä kun ollaan väsytty täällä vuoristossa, ollaan käyty vähän kylässä syömässä ja oon mä muutaman totokuponkin laittanut. Väki on täällä ystävällistä ja meno mukavaa. Näiden saarelaisten luona saa jumalakin ihan inhimillistä kohtelua.

14. Uimassa, kaikesta huolimatta. Seitan Limanos ja Maráthi. Tzakarólosin luostari (Agía Triáda)

Vilho on illalla tyhjennellyt siihen malliin retsinapullojansa, että päivä ehtii jo pitkälle ennen kuin se hänen osaltaan alkaa. On se Vilho kyllä mainio sankari! Pitkän illan hän laittoi pökköä pesään, lämmitti huushollia ja katsoi erilaisia Jeesus-elokuvia eri kanavilta telkkarista. Takana on pitkäperjantai ja se on loistavaa aikaa nähdä historiallisia spektaakkeleita töllöstä, Kreetallakin tarjonta on huikeaa. Susivuoret vaihtavat vain kanavaa ja seuraava Kristus-filmi löytyi pian. Valitettavasti prosessissa kuluu myös Herramme veren korviketta huomattavasti.

Se mikä on varmaa tässä vaiheessa on se, että kreikkalaisetkaan eivät dubbaa leffojaan. Italialaiset, saksalaiset ja espanjalaiset tekevät niin. Piskuisemmat kansat kuten suomalaiset, portugalilaiset ja veljemme kreikkalaiset eivät: näissä maissa osataankin sitten englantia yllättävän hyvin.

Isäntä käy talolla kastelemassa kasveja. Nelikymppinen isäntä pahoittelee sitä, että hän on työvaatteissaan, koska on peltohommista palatessaan. No, kaveri voisi mennä tietysti Jack & Jonesin mallistokuvauksiin saman tien releineen, ensin pitäisi tietysti repiä vähän reikiä housuin ja pistää pari läikkää takkiin.

Kreetalaisten muodollisuus, käyttäytymisen syvällinen ystävällisyys ja hyvätapaisuus vaikuttaa rähjäiseen Vilhoon voimakkaasti. Isäntäkin kiittelee siitä, että tulimme heidän taloonsa – ja hän on yrittänyt jo pari kertaa Susivuoret tavoittaa. Ei ole puhettakaan siitä, että nämä saarelaiset voisivat jättää tapaamatta vieraansa henkilökohtaisesti tahi olla antamatta lahjoja.

Mutta rannalle. Lähellä Susivuoria sijaitsee Seitán Limánin poikkeuksellinen biitsi, sillä itse ranta on vain muutaman kymmenen metriä hienoa hiekkaa, mutta se sijaitsee koukeroisen lahden poukamassa, tuulilta suojassa. Maanteitse pitkin paikkaan pääsee vaan hyvin karun koukerotien kautta, vyöryneet kivet reunustavat kulkureittiä karussa maisemassa ja vievät puolet ajoreitistä päällystetyllä tiellä. Ajovirhe vie täällä rotkomaiseen rinteeseen ja jos hyvin käy, mereen, koko autolastillisen.

Kreeta ei ole kaiteiden saari. Molemmissa taloissa, joissa Susivuoret asuivat, portaat pihalla olivat "vapaat". Suomessa vastaavien portaiden kupeessa on käsituet tai kaiteet. Täällä ei moisia näy, eikä tässäkään tuhansien autojen reitissä, joka on uskomattoman heikkoa tietä ja päättyy tienposkiparkkiin. Koko ajan ajaessaan Vilho miettii vain yhtä asiaa: minkälaista kuljettajan helvettiä tämä on elokuussa, kun idioottien määrä on suuri ja autojen määrä kymmenkertainen.

Mutta uskomattomaan Seitán Limánin poukamaan vie kivikkoinen, karu polku, eikä Vilho halua päästää kipeäpolvista Annikkia sinne. Reitti on totisen kivinen polku ja jyrkkä. Alhaalla on sinistä vettä ja porukka polskii huhtikuisessa meressä innokaasti, pojat hyppivät rosoisen kallion reunalta veteen. Upea paikka, suosittelut.

Susivuoret menevät oitis takaisin  läheiselle asunnolleen ja hakevat uimavarusteensa ja painelevat – aivan toiselle rannalle. Päivä on nimittäin kuuma, paikoin 23 astetta ja sivummalla niemessä on perinteisempi hiekkaranta. Maráthiin menee sinnekin aika naurettavia teitä, mutta perillä odottaa pätkä oikein mukavaa klassista hiekkarantaa.

Näin käy sitten ensimmäisen kerran, että Viljo käy uimassa eurooppalaisella kevätmatkalla. Tässäkin lahdessa pystyy snorklaamaan useamman minuutin kerrallaa ja keli menee suomalaisesta heinäkuusta aika lailla. Uimavarusteillekin tuli käyttöä, niitä oli mukana kuitenkin vain kevyt setti.

Rannalta lähdetään tankkaamaan autoa. Vilho ottaa hiukan kauempaa bensaa, sillä Souda-lahden kupeessa on edullisempi asema. Polttoainehan maksaa täällä sellaiset 1,580 €/litra ja usein reilusti enemmän. Hinnat ovat nykyhetken Suomea kovemmat, olkoonkin että Suomessa vaihteluväli on nyt suurta.

Polttoainetankkauksen jälkeen lähdetään jo asunnolle. Ajetut matkat ennen autonpalautusta jäävät lyhyeksi, sillä nyt pystyään koko ajan vain Akrotíri-niemessä – se on Hanian niemimaan oikea nimi. Vilho on huvitttut siitä, että vasta paperikartoissa näkee oikeita maantieteellisiä nimiä, verkon sähköiset kartat ovat kiinnostuneempia pizzerioista ja pesuloista kuin niemistä ja vuorista.

Omassa niemessä Akrotírissä on kuitenkin muutamia kirkkoja ja luostareita. Sitä on vaikea käsittää lentokentän perämailla, alueella joka muistuttaa infrastrukuutiltaan repsahtanutta pienteollisuusaluetta peltihalleineen ja tasamaineen. Totta kai kenttäalue on tasaista ja oliivipuitahan täällä on kaikkialla hyötynä ja koristeena, mutta luostari tupsahtaa eteen kuin toisesta maailmasta.

Moní Agías Tríadas eli Pyhän Kolminaisuuden luostari tunnetaan myös perustajansa Jeremiah Tzakarolosin mukaan Tzakarólosin luostarina. Suomeksi tätä väännetään eri tavoin, sillä kreikankieliset sanamuodot on usein jo taivutettu ja niitä lähdetään sitten taivuttamaan omiin kieliin.  Luostari on perustettu 1611 ja rakennettu uudestaan 1800-luvulla.

Paikka on hieno ja rauhallinen. Vilhoon tekee tietysti vaikutuksen se, että aluetta reunustavat nähdyistä saaren viiniviljelmistä kenties kaikkein ryhdikkäimmät. Viiniköynnös rivit ovat myös melko laajoja – Kreetahan on pienien palstojen saari tässä suhteessa. Erikoista on se, että munkit tuottavat toki yleistä Cabernet Sauvignonia mutta erityisesti Trebbianoa – se on tiukasti pohjoisitalialainen lajike, jota harvoin jos koskaan tulee maailmalla vastaan.  Eipä ole ihme, että Vilho ostaa sitä luostarin kaupasta pullon, Annikille tarttuu mukaan alueen oliiveita, appelsiinibalsamicoa ja paikallista ouzoa aasilla koristetussa purkissa (juomia ja öljyä myydään tässä maassa näteissä pahvi-pelti-tolpissa). Vilho sijoittaa vielä 2 euroa luostarin valmistamaan pontikkaan, pullo on 187 ml. Tsigoudia eli paloviina ei täällä maksa juuri mitään, tuolla hintaa voisi saada litrankin, mutta juuri nyt Vilho on sitä mieltä, että pienempikin pontikkamäärä riittää.

Kuten huomaamme, ei visiitti ole kovinkaan hengellinen, mutta kaupassa käydään todellisuudessa vasta lopuksi. Hiljaisessa kirkkorakennuksessa on melkoinen ortodoksinen väri- ja kultaloisto. Mutta vaikka kimallus ja suitsuke unohtuvatkin mielestä pian, pihan kaksi hallitsevaa appelsiinipuuta iskevät syvälle Susivuorten tajuntaan. Appelsiini on kukassa ja aivan taivallisen kaunis, kukista lähtevä tuoksu on makea ja miltei huumaava. Sivummalla eräs munkki hakee kasteluvettä, muuten Susivuoret ovat kahden, ellei luostarin tusinaa kissaa lasketa. Kissat ovat pääasiassa päivälevolla.

Pistäytyminen viehättävässä luostarissa ja kirkolla on lyhyt askel, joka vie Vilhonkin paluumatkan huolista ja kiireistä hetkeksi pois, irti autojen ja hävittäjäkoneiden meluisesta maailmasta, pellin, moottorien ja bittien taukoamattomasta sinfoniasta.

Paluu asunnolle. Takkatulta, pakkaamista omaa exodusta edistäen, valmistautumista pääsiäiseen. Muutamaa minuuttia ennen keskiyötä alkaa ilotulitus läheiseltä kirkolta, lauantaiyö huipentuu pimeudessä loistaviin raketteihin ja riemuun ylösnousseesta Vapahtajasta. Vilho maistaa vielä sormustimellisen tämän talon tsigoudiaa ja sulkee parioven parvekkeelle. Yö tuntuu viileältä, mutta tuskin se missään vaiheessa laskee alle kymmenen asteen.

13. Kissámosin suunnalla ja saaren länsipäässä. Topólia-rotkon vilkaisu

Susivuoret ajelevat länteen päätietä ja se vie Kissámosin kaupunkiin. Alueella on kaksi pohjoissuuntaista näyttävää niemeä – Gramvoúsa ja Rodópou – ja niiden välissä tasaisempaa ranta-aluetta ja Kissámosin kaupunki.

Kaupunki on pääsiäisen valmistelukuhinassa ja Vilho haluaa nopeasti pois tukkoiselta pääkadulta – tie on kapea ja siellä kulkee autoa sekä ihmistä joka suuntaan; lisäksi osa seisoo ja autoja on myös pikaparkissa ajoväyllä. Itse kaupunki on ruutkaavainen rantakylä, josta ei jää kovin imartelevaa kuvaa.

Kissámosin näyttävässä niemessä, Granvoúsassa,  on korkeutta ja aika vähän asutusta, Sen takia niemen kärjessä on mainostettu ja maineikas Bálos-ranta, jossa on luonnonsatama ja kaunis laguuni. Nyt jo huhtikuussa sinne menee autoa virtanaan, niin myös Susivuoret kärryllään.

Tie kulkee ensin hirveään sumppuun viimeisessä kylässä, sen jälkeen edessä on heikkokuntoista hiekkatietä. Aika pian Vilho ilmoittaa, ettei lähde sompailemaan niemen kärkeen, vaan Bálos jää näkemättä. Muut vuokra-autot jatkavat karavaanina kohti laguunia, mutta Vilhon huumori on hieman lopussa ja auton riskeeraaminen ei kiinnosta. Tiellä olevat kivet ovat paikoin aika isoja, pahoja pyörienkin alla,  eikä ajaminen ole mitään mukavaa. Etenkin kun kärjestä pitää päästä poiskin.

Länsiosassa saarta tiet ovat kaikkiaan kapeampia ja monessa kohdassa täällä on vain yhden auton mentävä aukko ja toisen tulijan pitää odottaa.

Susivuoret kurkistavat vielä Gramvoúsa-niemen länsipuolelle ja siellä näkyy Falásarnan kylä ja  komea hiekkaranta. Valitettavasti tuuli osuu voimakkasti länsirannalle, eikä uimapuuhiin kannata nyt lähteä.

Kaksikon edessä on seikkailu länsiosan kiemuraisilla teillä. Tämäkin pää saaresta on hyvin vuoristoista ja kylät ovat pieniä ja kylätiet vielä pienempiä.

Auto kulkee kohti Plátanosia ja Sfinária. Näkymät ovat hienoja, kilipukkejakin on tienvieressä, mutta tie ei ole etenkään tänään Vilholle helppo. Sivuilleen ei kannata liikaa vilkuilla, vaan seurata kuoppia ja vastaantulijoita.

Kun tullaan paikkakuntaan Amigdalokefáli, Vilholla menee silmien lisäksi jo suukin solmuun. Kylän nimi kuulostaa joltain vakavalta ja harvinaiselta päänalueen sairaudelta, mutta maasto on hieman taas muuttunut, ehkä jopa karummaksi. Reitin ideana Vilholla on se, että aikansa pujoteltuaan,täältä pääsee Haniáan vaihtoehtoista reittiä takaisin.

Edessä on Innachori ja Perivólia, sitten Elos. Elosissa tuntuu siltä, että nyt päästään viimeinkin isolle tielle kapeilta kiemuroilta, mutta ilmeisesti kunta on vaan pannut rahansa komeaan ohitusväylään. Isoa tietä ja maittavaa moottoriväylää kestää ehkä pari kilometriä ja sitten ollaan taas pyörityksessä ja kapealla kulkuväylällä.

Kylissä alkaa pian olla suuren urheilujuhlan tuntua ja ravintoloiden sekä kylttien määrä kylissä kertoaa siitä, että jotain kohdetta lähestytään. Tie on välillä helpompaa ja suorempaa, mennään alempana ja viljavilla mailla. Appelsiinejakin näkyy taas ja kunnollisia suuria puita.

Edessä on Topólian rotko ja se se saa turismitarjonnan lisääntymään. Tiellä on jopa pieni sumppuinen tunneli, jota ohjataan ihmeellisillä liikennevaloilla, joista toisesta tolpasta punainen lamppu on palanut ja vihreän sijaan mennä pitää lopulta vilkkuvalla keltaisella. Sieltä selvittyään Susivuoret pääsevät näköalalevikkeelle ja rotko onkin kyllä upea. Sen pohjalla solisee vielä puro ja kaikkiaan paikat ovat vehreitä, ympäristö on jylhää ja rotkoa kehystävät komeat vuoret. Tunnelin kupeessa on pari kaupustelijaa ja kaikesta näkee, että kauden aikana myyntikojut kymmenkertaistuvat. Rotko olisi eittämättä kiva kävelykohde, sekään ei ole vielä auki, koska kukaan ei siellä ainakaan kulje.

Susivuoret palaavat vähitellen pikkuteiltä päätielle ja pysähtyvät ensin vain ottamaan ikebana-oksia Annikille tien sivusta.

Haniássa käydään Sinca-marketissa ja viimein päästään asunnolle. Vilho syö tuoretta kaalia ostamansa erinomaisen tzazikin maustamana. Tzaziki on niin hyvää, että sen kanssa nälkäinen Susivuori söisi vaikka käpyjä. Terassilla on ihanaa olla, vaikka taas tuuli vähän puhaltelee ja koirat toisinaan päättävät haukkua. Näistä aurinkoisista hetkistä pitää vain nyt nauttia, tuumailee Vilho ja hakee aurinkolasit päässä lisää retsinaa lasiinsa. Valkoiset vuoret alkavat näkyä edessä taas paremmin, sillä ilta etenee hyvää kyytiä.

12. Omalos. Kierros Samariá-rotkon tuntumassa päiväseltään.

Susivuoret kieputtavat autoaan kohti päätietä, suuntanaan ensin länsi, sitten vuorialue etelässä. Hanian lentokentältä tuleva tie liittyy saaren pääväylään erittäin huvittavien 90-asteen käännösten kautta, kierrellen ja kaarrellen.kuin kylänraitilta toiselle. Sitten ollaan taas suoralla moottoritiellä.

Tänään ajetaan kohti saaren erästä tärkeintä paikkaa, Samarián rotkoa. Rotko aukeaa vasta toukoukuussa ja silloin turistit pääsevät kulkemaan rotkon läpi kuuluisassa vaelluksessa. Susivuorten tarkoitus on vain ulkoilla samoilla nurkilla ja käydä tutustumassa maisemiin.

Liittymä menee sivu suun, joten Susivuoret tulevat seuraavasta ja käyvät siten Galatásin pikkukylässä, sitten tie vie Oasis-nimiseen kylään ja siellä alkaa olla appelsiinipuita oliivipuiden asemesta.  Pian sivulle jää myös pieni tekojärvi, josta ainakin kylttien perusteella on otettu kaikki ilo irti. Järvi jää näkemättä, mutta kartan perusteella siitä tulee mieleen lähinnä tulvinut pelto.

Oasiksesta ajetaan Fournésiin ja sieltä Botanical Garden -puiston ohi Lákkoihin ja aina ylös kohden Omalósia.

Fournésissä Vilhon vanha sydän sykähtää, sillä kaikkialla on yhtäkkiä appelsiinipuita ja niissä on oranssia hedelmää, paikoin runsaastikin. Myöhemmin puiden oksat kurottavat tielle ja muutamia hedelmiä on putoillut ajoradallekin. Varsinaisen sykäyksen tälle hedelmäiselle lehdolle antaa kuitenkin se, että taustalla näkyvät lumihuippuiset vuoret.

Vilhon pönttöpää on joutunut myöntämään, ettei tiennyt, että Kreetalla on alppimainen vuoristo, joka kohoaa lumihuippuisena taivaalle. Mutta siinähän tuo vuoristo näkyy terassilta aamuisin ja iltaisin. Toinen yllätys on ollut paikallinen appelsiininviljely – niin hallitsevaa on oliivi täällä, että viinikin jää täysin jalkoihin, mutta siti appelsiinia kasvatetaan ihan tosissaan.

Fournésissa on jälleen myös muita puita ja mukavaa vehreyttä. Vaikuttaa aivan siltä, että sisämaassa, vuorten juurella ilmasto ja kosteus ovat suosiollisia ja siellä voi kasvattaa melkein mitä vaan. Rannat sen sijaan tuppaavat olemaan karuja ja kuivia, sama koskee helposti monia korkeampia paikkoja.

Omalósiin tullaan siis Lákkoin kautta ja matkalla on hienoja vuoristomaisemia, pari pientä kylää, vuohia ja lampaita. Tie on pääasiassa hyvää, paikoin on jopa näköalalevikkeitä kuvaamiseen. Tuollaiset levikkeet ovat saarella kokonaisuudessaan harvinaisia.

Omalós on tasamaalla, ylängöllä joka on ihan nättiä viljelymaata ja lampaiden/vuohienhoitoaluetta. Kylää ei ole kuin muutaman talon verran, mutta tavernaa ja majoitustakin löytyy useammasta paikasta. Tie vie täällä kuin itsestään kohti rvaellusreitin yhtä alkupistetta ja tien päätä. Homma päättyy parkkialueeseen ja näköalapaikkaan Samariá-rotkoon. Toukokuussa tästä pääsee kävelemään alas rotkon pohjalle ja kävelyreitille. Mestasta pääsee myös ylös, ensin kahvilaan ja sieltä polkua pitkin ylös rinteelle. Vastapäätä on lumihuippua ja kaikkiaan aika jylhää näkymää. Vilho laittaa pipon päähän, koska sellainen repusta löytyy, sillä täällä tuulee aika viileästi ja tauotta. Pipo ei ole liikaa, vaikka mittarilämpötila onkin vielä sellaiset 15-17 astetta.

Oikeastaan Omalósin suunnan kurkistus reittiin on oma sivurotkonsa, joka on enemmän itäsuuntainen, mutta täältä pääsisi erinomaisesti varsinaiseen eteläsuuntaiseen rotkoon, jos kausi olisi alkanut.

Susivuoret kuvaavat kaikilla mahdollisilla välineillä, kuten nykyaikana on idiootimaisena tapana. Sitten lähdetään sivummalle.

Parin kilsan päästä samalta tieltä pääsee louhoksen ja hylätyn unelmavillan kohdalta reitille vuoristoon kohti lunta ja Kallergisin refugio-majaa. Majakaan ei ole ennen toukokuuta auki, mutta polulle pääsee nyt, sillä lumet ovat jo sulaneet.

Susivuoret nauttivat kävelystä, Annikki ehkä hieman Vilhoa vähemmän, sillä raskastakin nousu on. Jostain 1100 metristä Susivuoret nousevat 1470 metriin. Lunta on polulla 1300 metrissä, notkoissa sitä on alempanakin. Huipulle ei ole asiaa, sillä kello on jo sen verran paljon, että kotiin pitää kääntyä ajoissa. Vilhoa se ei tällä kertaa suuresti harmita, sillä näkymät ovat olleet koko ajan hienot, eikä tässä olla mitään ennätystä muutenkaan tekemässä.

Kivivyöryn tekeminen ei täällä selvästikään ole temppu eikä mikään, mutta polkutieltä poistuminenkin on vaikeaa, profiili on jyrkkää ja rinne saattaa sortua, irtokiviä on tonnettain ja tonnettain. Tuoreitakin sortumia on kulkuväylälle tullut, maanpaloja pensaineen ja yksittäisiä lohkareita, pienempiä kiviä.

Edessä on paluu alas ohi lampaiden ja appelsiinien. Omalósissa onkin iltalypsyn aika ja paimenet kokoavat laumaa aitaukseen. Vuohien käsketään odottaa tiellä, ne tottelelevat kuin juniorijalkapalloilijat valmentajaa. Tosin yksi vuohi yrittää hypätä avolavan kyytiin ihan harjoitusmielessä: Paimenet eivät tunnu tätä yritteliäisyyttä arvostavan.

Annikki hakee lentokenttätien grillistä pari pitaleipää hengenpitimiksi. Vuoriseikkailu onkin tehnyt Susivuoret nälkäisiksi ja kotona nautitaan hyvällä halulla gyrokset, joissa pääaineksena on grillattu kana, kastike ja ranskalaiset perunat pitaleivässä. Herkku maksaa 2,40 €/kpl ja täyttää appelsiinituristit koko illaksi.

Annikki pesee koneellisen pyykkiä, Vilho hoitaa lämmitystä takalla, työntää oliivipuun oksia ja isoja runkopaloja tuleen. Pian talon patterit ovat kuumia ja yöunet onnistuvat etenkin vaimoväellä hiukan helpommin. Mutta mukava on viininsä juoda takan hehkussa, se tuntuu kertaavan vuoristoauringon paahteen. Vilho onkin taas melkoinen mutiainen, väri tarttuu Susivuoreen helposti.

11. Haniassa jaloittelmassa ja kunnolla ravintolaruokaa

Sää ei ole mitenkään fantastinen, mutta silti Vilho on liikkeellä lyhythihaisessa paidassa ja päivän edetessä keli vain paranee. Hanian vanhassa kaupungissa on turisteja paljon, vaan ei kuitenkaan valtavasti. Alue on kuitenkin täysin turismin vallassa ja kreetalaisten tuotteiden ja erilaisten matkamuistojen myyntipisteitä on runsaasti, paikoin katu täynnä. Meininki ei kuitenkaan ole mitenkään sietämätöntä, sillä kreikkalaiset kauppiaat eivät ole hyökkääviä lainkaan.

Vanhan kaupungin ranta on miellyttävää miljöötä ja mukava on kulkea kävelyalueella. Mitään kovin normaalielämää täällä ei ole, mutta kuvauksellisia rakennuksia ja vanhaa satamaa aallonmurtajineen ja majakkoineen.

Autolle palatessaan Susivuoret löytävät tavallisen ravintolan – tavallisen siinä mielessä, että turistialueen paikat olivat pelkästään turisteja varten. Tämä ravintola on kauempana historiallisesta keskustasta ja asiakkaina on vain kreikkalaisia. Isäntä ottaa homman haltuunsa ja Susivuoret ovat pian hyvissä käsissä. Kreikkalainen tyyli on heille aika lailla uusi, sillä täälläkin käydään katsomassa vitriinistä, mitä talossa on tarjolla. Ruokalistaan ei kajota, tarvetta ei ole.Vitriinin takana on keittiö ja homma käy. Susivuoret osoittavat moussakaa ja lasagnea sen vieressä, ensimmäisessä on jauhelihaa, toisessa vain vihannesta. Lisäksi valitaan täytettyjä tomaatteja ja paistettuja, suuria perunalohkoja.

Pöytään tulee myös salaattia isännän suosituksesta, leipäkori ja Annikille valkoviiniä.

Ruoka on hyvää, erittäin täyttävää ja täydellisesti kotiruuan oloista sekä makuista. 

Vatsa on koko illan täynnä ja asunnolla kelpaa elellä takkatulten ääressä kun aurinko viimein laskee.

10. b Hermes taas kärryillä

Diana-täti soittikin yllättävän pian: Susivuoret olivat löytyneet.

Rakkaan tätini viesti oli  se, että muutamat hänen villieläimistään ynnä metsän pedoista olivat raportoineet Susivuorten uuden sijainnin: kaksikko majaili jossain Hanian takamailla. Erehdyin kysymään näistä tiedustelut tehneistä pedoista ja jo kohta tuli jotain kännykkäkuvaa (täti on innoissaan uudestan iPhonestaan). Ensimmäisessä petokuvassa oli haukotteleva kotikissa, lähinnä kirjava, ja toinen kuva esitti vaaleampaa kattia jossain parvekkeen kaiteella. Sitä kolmatta kuvaa en katsonut tarkemmin, olisko ollut joku surusilmäinen pikku piski.

Kiitos oi Artemis©, hopeanuolinen jumalatar, metsien rakastaja, Kuu on taivaankappaleesi.

Aivan sama mulle vaikka ne tyypit olisi bongannut kaaliperhonen, mutta sain aika pian koordinaatit ja sitten alkoi taas maantie maittaa. Pikku-pikku miinus oli se, että olin juuri turistioppaana yhdessä yrttienkeräyskävelyssä Valkoisten vuorten kupeessa. Porukkana oli norjalaisia ja eestiläisiä opettajattaria ja se oli pelkkää vaaleiden hiusten valhallaa koko jengi. Mun piti äkkiä keksiä niille doriksille jotain inspiroivaa tekemistä ja käskin niiden työntää vähän sassiin salviat pussiin ja rosmariinit rotsiin. Sitten mentiin taas pikkubussiin ja alas rinteeltä. Onneksi oli retsinaa muutama tonkka megessä ja kohtahan nää enkelit laulo Abbaa siellä takaosassa.

Sattumoin mulla on raki-kavereina täällä pari lammaspaimenta ja mä heivasin nää blondit niiden huomaan. Sanoin vaan naisille, että tää on se retken yllätys, nyt paijataan vähän villapaitoja. Jätkät oli pikkusen kireenä – niillä oli kuitenkin jo muutenkin paimennettavaa siinä– mutta Panos ja Kinos on pohjimmiltaan ihan hyviä jätkiä ja molemmat on yhä oikeassa uskossa eikä pyöri missään jeesusmestoissa kuin korkeintaan mummonsa kanssa.

Muijille mä sanoin esittelynä, että nää heebot on autenttisia paimenia ja nehän alko räpsiin valokuvia. Lampaat teki kyllä nekin varmaan kaikkensa turisitien viihtymisen eteen, osaa poseeraa suunnilleen ammatikseen tienposkessa. Homma oli villahanskassa, joten mä häivyin siinä vaiheessa kuin pieru Samariáan.

Lähdin tietty sinne Haniaan Hiluxilla täyttä höyryä, nykymittarien mukaan se on n. 103 km/h. Vähän hiukoikin, mutta  onneksi mulla oli pari ambrosia-tikkaria hanskalokerossa ja pullossa nektari-raki-mixiä: Näillä eväillä oli kiva ajella vuoriston kiemuratiet ja sitten suorempaa straadaa sinne lentokentän taakse.

Nehän suomalaisethan budjas jossain aika perus-villassa siinä jättömaan reunassa. Ajoin pick-upin sen talorivin ensimmäisen kämpän pihaan ja otin jumalaisella oikeudella sen haltuuni. Jääkaapissa oli kaljaa ja mä tilasin lihaa puhelimella ravintolasta. Kaikki mitä nää täällä grillaa, menee palaneelta osaltaan suoraan Olympuksen jumalille ja näähän ei täällä muuta tee kuin grillaa. Tilasin viidelle, loput menee sitten takkaan.

Suomalaiset ruokki kissoja ja kurlas viiniä siellä kämpässään. Ne tiedustelleet kissat olivat nimeltään Misse ja Topsi, koira oli yhden amerikkalaisen tukikohdan kokin piski ja taatusti nimeltään Hani tai jotain naurettavaa siihen suuntaan.

Aivan helvetin sama, Misse, Topsi ja Hani saivat väijyä nyt niitä suomalaisia hetken, sillä mä sain autolähetiltä sen grillisetin. Sitten vaan netti auki ja hevoset järjestykseen, samalla ruokaa napaan + olutta huiviin.  Piti vielä pelastaa yks ateenalainen pankki ja muutenkin suojella kaupankäyntiä, täs on tosiaan ollu kaikenlaista.

Lopuksi laitoin  takkaan tulet ja sinne muutama kilon hyvää lihaa Zeukselle. Luulis että faija osaa arvostaa tollasta, mutta en mä tiedä. Aika vaikee isäsuhdehan mulla on ollut, mutta mä en oo sellainen jätkä joka menee sitä poraamaan joka oraakkelin vastaanotolle.

10. Haniaan majoittuminen eli Vilho kaahaa lentokentän kupeeseen

Dolce Gusto -kahvilaite saa Vilhon jakamattoman huomion ja hyvä näin, sillä vempaimessa on kuitenkin useampi liikkuva osa. Nespressomasiina on Krupsin tuotantoa ja yllättävän tukevaa tekoa. Vaikka nämä toosat tuottavat melkoisella tahdilla sekäjätettä, niin nyt Vilho on laitteesta mielissään, sillä hyvää kahvia ei ole kotikonstein saatu aikaiseksi koko reissussa. Kohta ilmoille leviääkin ihana espresson tuoksu: miehemme tarttuu kuppiinsa ja menee verannalle.

Susivuoret ovat Hordakissa, eräässä hyvin vaatimattomassa Hanian kaupunginosassa tai ehkä oikeammin omassa kylässään. Tämä on kontrastien paikka, sillä monet talot alueella ovat surkeita tönöjä, mutta Susivuorten villa on kerrassaan mukava, hienokin. Monelta osin kylä on lentokentän takamaata ja nuhruista jättömaata, mutta toisaalta parvekkeelta näkyvät Valkoiset Vuoret ja meri komeasti.

Talon takana on kivikkoinen tunturi, joka nousee rajuna jyrkänteenä heti takapihalta. Maasto on kuin jostain vieraalta planteetalta, vihreää on rinteessä vähän. Mutta silti lampaat ja kilipukit liikkuvat kivikossa ja aina sieltä jotain syötävää löytyy.

Vilho käy kivikossa ja kerää kuivia oksia, pensasrisuja ja muutaman korren sytykkeeksi. Asunnon lämpöpatterit toimivat takan antamalla energialla, joten suomalainen pistää kohta oliivipuut tuleen. Talon takana on pinossa polttopuuta, mutta pientä sytykettä tosiaan tarvitaan.

Desing-henkinen takka on integroitu lämmitysjärjestelmään ja kun riittävä kuumuus on saavutettu, alkaa pattereissa kiertää vesi. Seinällä oleva ohjauspaneeli kertoo, miten prosessin vaiheet etenevät ja mikä on veden lämpötila kierrossa. Vilho laittaa lisää karahkaa takkaan ja tiivis puu palaa suhisten. Polttamisen lopputuloksena on käsittämättömän vahva ja pitkäikäinen hiillos, joka tuo hehkullaan mukavasti lämpöä olohuoneeseen ja valoa pimeäksi kääntyneeseen iltaan.

**

Kaksikon ohjelmassa ei ole mitään sen kummempaa kuin kotiutumista ja ympäristön ihmettelyä. Lentokentällä on liikennettä hyvin harvoin, joten lentomelusta ei ole vaivaa. Amerikkalaiset hävittäjät pitävät majaansa samalla kentällä ja illalla nuo taistelulinnut laskeutuvat jylyn saattelemina kentälle. Mielessä käy vääjäämättä se, että missä lienee lennot tälle päivällä tehdyn... Syyrian sota on tiivistynyt juuri erikoiseen vaiheeseen, kun Trump on tuonut amerikkalaiset taas mukaan toden teolla. Samaan aikaan myös yhdysvaltalainen laivasto-osasto veneilee kohti Pohjois-Korean vesiä. Lomasaarella ehkä, mutta tukikohtien tuntumassa, joten maailmantilanne ei jää mielestä.

Annikki on jo tehnyt tuttavuutta kylän kissoihin ja niitä liikkuukin pian Susivuorten villan tuntumassa iltaruokailussa. Koirat aloittavat välillä haukuntansa ja kanojakin jossain naapurustossa on, sillä nekin ilmoittavat toisinaan olemassaolostaan. Mekkala on paikoin melkoinen, ihan eläinvoimin.

***

Kreetalainen vieraanvaraisuus vetää Vilhon hiljaiseksi. Komea asunto, jossa seuraavat päivät vietetään, ei ole ollut mitenkään kovin kallis mutta siitä huolimatta isäntäväki on ladannut yhtä ja toista hyvää talolle. Kahvitarjoilusta olikin jo puhetta, mutta lisäksi pöydällä on hedelmäkori, paahtoleipä ja maukas kuivakakku joka ei ole mikään tusinatuote.

Jääkaapissa on olutta, voita, marmeladia, vettä, kananmunia, iso colapullo. Pöydällä on tarjottimella lukumia, seesaminsiemensnackeja ja rusinoita. Vieressä on tyypillinen parin desin rakipullo pienine snapsilaseineen. Pesuhuoneessa on saippuat ja pesuaineet, uudet sienet ja muukin kuten pitää. Maailmalla näitä paikkoja kun kiertää, saa toisinaan olla onnellinen wc-paperista, sillä standardikämpässä ei välttämättä ole mitään "extraa". Kreikkalaiseen taloon ei näemmä tulla kuin asuntoon, vaan kuin kotiin – ja sama henki täällä on lähes kaikessa.

9. b Hermes ja kadonneet suomalaiset – yksiosainen pienoistragedia

Eivätpä hevoset oikein juokse tavallisen jumalankaan tahtiin, se on pakko myöntää kun katselee kuponkejaan. Pelin henki on kuitenkin aina sama, Kohtalo© määrää kortit ja ratsujen järjestyksen vääjäämättömästi; siihen on jumalankin suostuttava ja totuttava.

Omat ässäarpansa saa raaputella tarkistuspintaa myöten myös mainittujen Susivuoren seuraamisessa. Huolettomien raunioretkiensä ja terassivinkutteluidensa jälkeen pariskunta on kadonnut jäljettömiin Patsidesin kämpästä autoineen ja kierrätysroskineen. Ja kautta koiran! Enhän minä tiennyt lainkaan mistä tässä oli kysymys, eihän suomalaisten lento lähtenyt vielä aikoihin.

Maistelin pakasterasiasta ambrosiaa aamupalaksi ja vokottelin pulskia turistiäitejä Knossoksen turistikojuille suveniirejä ostamaan, kun systeriltä tulee twiittiä, että ne sun paimenettavat ovat haihtuneet. Toi meidän Iris on etupäässä sellainen sateisen poutapäivän tyttö, se kun sohlaa aina niiden sateenkaariensa kanssa, mutta kaikesta hippimeiningistä ja muusta suvakkitouhusta huolimatta se on aika kyvykäs selvänäköisyyteen.

Okei, mun oli jätettävä yks, aika kiva vaalea brittiäiti nyt ilman keramiikkatarjousta ja kaupanpäällisiä miniatyyriouzopulloja, koska pakko oli mennä katsomaan, onko kämppä tyhjillään. Blondi ja isorintainen Dorothy jäi kuin betonipossu umpikujalle ja mä lähdin repimään avolavani suuntaan. Kahdenkin Shellin ohi menin keskellä tietä mutkaista mäkeä ylös ja pääsin sinne jeesuksen sivukujalle vain toteamaan, että kämppä oli tosiaan tyhjä: langalla suratteli viherpeippo ja neljä kissaa toljotti unisena ajorampilla. Susivuoret olivat ottaneet haniat koko mestasta, se oli selvä.

Peruutin Hiluxillani yhden oliivipuun nurin siinä ketutuksessa ja sitten olin taas yhtä lommoa viisaampi ja lähdin straadalle hiekka lentäen. Ei muuta kuin puhelin kouraan ja läpi jumal-luetteloa luurista.

 

Hadekselle kilautin, mutta ei ne paskat olleet sen mukaan kuulemma kuolleet. Se käski kysyä meriosastolta. Otin ekan nereidin listasta, mutta se vaan kikatteli hysteerisesti enkä todellakaan aikonut soittaa niitä kaikkia viittäkymmentä läpi, joten oli pakko soittaa Poseidonille. Poseidon vastas italiaksi "Nettuno" – sillä on joku kansanopiston kielikurssi menossa ja se on koko ajan tommonen – mutta asia saatiin hoidettua; kuulemma viimeksi merellä jotain susia on ollut silloin, kun saksalaisilta sujui sukellusvenesota. Vesiperä siis sekin.

Tuumin: Tästä ei tule mitään näin. Jos mä rimpauttelen joka jumalan jumalalle, niin Zeke tietää tän kohta ja sitten alkaa salaman rapinat. Ei hyvä.

Mun oli siis pakko soittaa Artemis-tädille.

Artemis-tätihän on aika boheemi, mutta kuitenkin kun sillä on se totaalinen metsästysvietti, niin onhan se hiukan kun olisi puuman ja olympiavoittajan risteytys tätinä. Onneksi Diana (joo, täti on käyttänyt 1980-luvusta alkaen taas latinalaista nimeään) ymmärtää veljenpoikaansa ja me tullaan hyvin juttuun.

Oi, Artemis©! Salli meille saalis, suo meille osuma! Puusi on sypressi, kauris eläimesi. Varma on uhrisi!

Kuulumisten jälkeen päästiin pian asiaan. Täti oli hyvällä tuulella, sillä kun oli 24-vuotias poikaystävä nyt kierroksessa, sillä oli kuulemma samanlaiset silmät kuin minulla: Mukava kuulla. Täti kihersi innosta ja onnesta, oli nuolet lentäneet taas napakymppiin. On se ihme, minkälaisen pikku sykäyksen tuollainen 8024 vuoden ikäero voi tehdä parisuhteelle.

Mutta eipä mitään, kerroin sitten tätikullalleni ongelmista hänen rakkaan veljensä kanssa ja parista kadonneesta suomalaisesta. Diana-täti käski olla huolehtimatta. Nimittäin hän kun sattuu olemaan hyvissä välilöissä villieläinten ja kaiken kaikkiaan muun riistan kanssa, niin pannaan ns. luomakunta selvittämään missä tässä mennään ja onko suomalaisia näkynyt. Homma käy helposti kuin nettikahvilassa, vakuutti täti. Minun mielestäni oli pelottavaa, että se tiesi nettikahvilat, mitä lie siellä puuhaillut.

Nostin nopeutta ja ajoin taas vasemmalle kaistalle,  jatkoin kohti Rethymnonia ihan silkasta ilosta kaahaten. Pari hopeanväristä GoldCar-vuokraamon turistikopperoa veti metsään tai alas jyrkänteeltä väistellessään, mutta mun päivääni ei enää mikään pilaisi.

Ajelin ekalle bensa-asemalle, painuin kuppilaan ja keppini heilautuksella katkaisin paikasta sähköt heti kun sain juomani pöytään.

Sais nyt jumala rauhassa edes täyttää totolappunsa, saatana.

No eikös juuri silloin Eko-bensa-aseman pihaan pyyhkäise turistibussi. Ensimmäisenä ja äänekkäimpänä sieltä nousee eräs isoryntäinen Leedsin Dorothy piukeissa pyöräilyshortseissaan, vaalea tukka tuulessa nousten.

Nielaisen. Huokaisen syvään ja rytistän totokupongin. Yksin jumala tietää sopivan vastauksen kaikkiin kysymyksiin.

9. Marathos ja muutenkin vuorilla

Päivä on viileä ja meno aamusella aika tahmeaa muutenkin Susivuorien komentokeskuksessa. Loma on nitkahtanut puolivälinsä yli ja edessä on viimeinen päivä tässä asunnossa. Huomenna on vuorossa matka takaisin Haniaan ja sitten loppuviikon viettäminen siellä toisessa talossa.

Nykyinen asunto on ollut ihan mainio. Pihalla on miltei puolitusinaa kissaa Annikkia viihdyttämässä ja silmän ilona viinitarhaa, sitruunapuuta ja muutenkin hoidettua pihaa. Isännät täällä päin tuntuvat olevan muuten puutarhanhoidon päämiehiä, täälläkin tilukset kastelee pappa ja muutenkin kaitsee alueen kanasuojaa myöten.

Katolla talossa on mittava arsenaali aurinkopaneeleita – huusholli on mitä ilmeisemmin energian suhteen omavarainen, ja sen kyllä huomaa lämmityksen tehokkuudesta. Jos olisi kesällä liikkeellä, voisi käyttää näyttävää, kiinteää pihagrilliä. Sen vieressä on vielä massiivinen ulkoleivinuuni, mutta se on jo liikaa Vilhollekin. Uuni takaa löytyvät pizzerioista tutut pitkävartiset työkalut, ja pizzauunia laitos lähinnä muistuttaakin.

Talo on kukkulalla, siksi täältä näkyy merellekin. Pohjoisesta puhalteleva tuuli osuu tänne aina, se viilentää paikkaa taatusti mukavasti suviaikaan. Kukkula takaa myös sen, että aurinko osuu johonkin päin taloa aina, siksi terassitkin kiertävät koko asumuksen.

***

Liikkeelle päästyään Susivuoret bongaavat Knossos-kadulta pian pari piirakkaa evääksi ja sitten jatketaan pikatielle ja kohti länttä.  Gazin liittymästä päästään E90-tielle, joka menee vuoriston kautta Rethimnoa kohden. Eipä aikaakaan, kun tätä tietä pitkin päästään eroon Iraklionin alusmaista ja kivikkoiseen vuoristomaisemaan. Täältä myös Iraklion näkyy komeasti merta vasten.

Vuoriseudun nimeäminen on hankalaa, koska kartat eivät vuorien nimiä huutele, eivätkä oikein alueidenkaan.

Kaksikkomme ajaa ensin Marathokseen, sieltä Damástaan ja Drosiáan.  Makrygiánnisin jälkeen he kääntyvät Agrídian tielle ja kapuavat siellä vielä hyvin vanhan luostarin pihaan.

Paluu sujuu Kryonérin, Aimonasin ja Chónosin kautta takaisin Astrinon kohdalla samalle tielle ja alas kohti Iraklionia.

Damástan kylää ennen Susivuoret poikkeavat hiekkatielle ja tuon rosoisen tien mutkasta lähtee reitti kohti Astirákia. Tällä sinänsä arkisella maalaistiellä kaksikko pääsee vähän kävelemään ja seuraamaan kilipukkien elämää vuorten kupeilla. Tieltä on upea näkymä etelän suunnan lumihuipuille ja toki lähimmillekin massiiveille. Maasto on oikeastaan puutonta, sillä oliivi kasvaa lähinnä alempana. Täällä on vähän aluskasvillisuutta, etupäässä piikkisiä pensaita ja muuta hyvin takkuista kasvua kivikkoisessa pohjassa. Tie on hiekankeltainen.

Pikkukävelyn kruunaa evästauko kivillä, silloin nautitaan paikalliset piirakat ja elämä hymyilee pienestä vuorituulesta huolimatta. Autolla on vastassa suuri lauma lampaita, jotka arastelevat ja menevät suomalaisia pakoon, ketterästi, melkein yhtä taitavasti kuin vuohet.

***

Vilho on jo väsynyt paikannimen pudottelemisesta, mutta joskus pitää pistää muistiin missä on liikkunut, etenkin kun Viltsun elämä on ratinvääntämistä, kuoppien väistelemistä, kurveissa selviämistä, paikallisten kanssa pujottelua ja muutenkin hengissä selviämistä.

Noissa vuoristokylissä Drosiáan suunnalla maasto muuttuu kivikkoisesta vehreäksi ja puutkin kasvavat metsämäisenä. Solassa menestyvät myös palmut ja appelsiinipuut. Kaikkiaan alueella tuntuu Vilhon mielestä vallitsevan mikroilmasto, joka on hyvin suotuisa. Voipi olla, että vuoret tarjoavat täällä kosteutta kasveilla ja toisaalta tuulilta suojaa ja miltei jatkuvaa aurinkoa. Mutta pieniä kylät ovat, pahaisen pieniä ja sopivat yhden tien varteen.

Retki Halepan luostarin pihaan tarjoaa Vilholle vielä mukavan autoilutauon. Täältä on käsittämättömän hieno näkymä lumihuipuille ja ollaan muutenkin jotenkin lähellä taivasta, sillä aurinko lämmittää suloisesti ja linnut vain laululavat. Täällä on paremmin puita ja pensaita, maa on kuin täynnä yrttejä ja se on samanaikaisesti sekä karua että vehreää. Luostarissa ei tunnu olevan mitään eloa.

Susivuoret seikkailevat takaisin osittain tuttua reittiä ja pääsevät jälleen turvallisesti kotiin. Annikki nappaa gyrokset tutusta grilliravintolasta ja sitä ennen ehditään kauppaan. Asunnolle päästyä on siten ruoka valmiina ja kaksikko menee syömään terassille. Ilta-aurinko lämmittää vielä riittävästi ja ruoka on mainiota, pitaleipään pakattua grillilihaa lisukkeineen.

Illalla pakataan ja valmistaudutaan uusiin seikkailuihin uudessa osassa saarta.

8. Arkeologisilla kohteilla: Mália & Gourniá. Ierapetran kautta kotiin.

Susivuoret ajelevat Iraklionin kautta rantareitille ja sitten itään. Pohjoisrannalla näkyy nyt tyypillisempää loma-asutusta, aika rähjäistäkin paikoin, mutta etupäässä hyvin vahvasti rantaelämää tukevaa toiminnaltaan. Päätieltä poiketaan Málian kylään.

Palmusunnuntai ei näy kylässä millään tavalla, kaupatkin ovat auki aika lailla ja viinat hienosti esillä alan kaupassa. Vaalea nainen kulkee jalat paljaana varvastossuissa kadun yli, Vilho kuvittelee hetken olevansa jossain eteläisessä Ruotsissa, mutta ajotapa ja sumppuinen katu palauttavat mielen Kreetalle.

Málian rantakylä ei ole mikään kaunis paikka, mutta siitä jatketaankin hieman itään, minolaisille raunioilla. Parkkipaikka on rauhallinen, mutta Vilho miettii, silti, onko auto putsattu kun palataan.

Täälläkin pyörii saksalainen koululuokka, mutta lisäksi paikalla on vain muutama perhe kiviä kiertämässä. Pääsylippu maksaa kuusi euroa. Sivulla on rakennus, jonka kahdessa huoneessa on alueen pohjakaavaa pienoismallina ja valokuvia kaivauksilta.

Málian minolaiskaupunki on ihan hyvä paikka asiasta kiinnostuneelle, mutta ei täälläkään ole raunioiden lisäksi kuin muutama suuri ruukku. Esineistö on kaukana museoissa, eikä mitään kovin näyttäviä yksityiskohtia ole säilynyt. Toki on löydetty portaat keskusaukion vierestä ja kun joku löytää näistä paikoista portaat, tulkitaan rakennus heti palatsiksi. No, mene ja tiedä, keskusaukion ympärillä on ollut pylväsrivejä ja erilaisia rakennuksia, palatseja tai sitten ei.

Raunioilla on kuitenkin kiva kierrellä merituulen hellästi puhallellessa ja auringon jälleen paistaessa. Sisämaan suunnassa on upeita vuoria kehystämässä kivisiä valokuvia. Tämä on kyllä asiallinen paikka siinä mielessä, että esimerkiksi basiksia pylväille on paljon, raunioita on sen verran korkealle kunnostettu, että aluetta voi jo hahmottaa. Katukiveystä ja muita vahvoja, massiivisia kiviäkin riittää.

Vilhon mielestä raunioilla on ihan kivaa, sillä aurinko paistaa ja ulkoilu aina maittaa. Rauniokierroksista saa sitä paitsi kultturellista tunnetta, vaikka aika usein Vilhoa nyppivät loputtomat kivimuurit tuulienpieksemillä jättömailla. Totta puhuen Vilhossa on tuhti ripaus mustalaisverta ja vanhojen leiripaikkojen kiertely on pelkästään luonteenomaista. Parkkipaikalla odottaa kuitenkin hopeinen luotettava ratsu ja aina niin rakas maantie alkaa jalkojen alta vuoria päin.

Máliasta Susivuoret jatkavat yhä itään. Vuoret ovat vaikuttavia, mutta maasto on moninpaikoin hyvin karua, lähes puutonta. Laajojen kiemurtavien ja kaartavien teiden jälkeen ohitetaan Neapoli ja Agios Nikolaos, sitten päästään vaatimattomassa tienmutkassa Gournian arkeologiselle paikalle.

Nyt ei tarvitse väistellä turistibusseja, ei itse asiassa yhtään mitään tai ketään, sillä parkkipaikkana toimii hiekkatien pätkä ja siellä on vain lippukassarouvan auto.

Gourniá on kukkula, jolla on heinikon seassa melkoinen määrä minolaisia raunioita ja hienot näkymät merelle sekä vuorille. Tavallaan Gourniá on paras minolaiskohde, siellä on runsaasti talonpohjia ja vähän hössötystä palatseista. Täällä on ollut mäen huipulla jonkinlainen hallintorakennus ja sen ympäristössä sitten kylää; paikalta on löytynyt saven ja pronssin työstämiseen tarkoitettua kalustoa, joten tätä on pidetty käsityöläiskaupunkina. Vilhon mielestä kyseessä on normaali, oikea kylä, ja kun täältä ei ole millään keksitty sitä palatsia, on pitänyt ajatella tätä jonain duunarilähiönä. Hoh-hoijaa näitä tulkintoja.

Knossoksen entisöinti sai käytiin käsittämättömät "prinsessaunelmat" palatseista ja kuninkaallisista ja kaikkea materiaalia on tulkittu sitten sen mukaan. Jos löytyy fresko pojasta, poika on heti prinssi, jos naisesta, prinsessa, jos löytyy kylpyamme, se on heti kuningattaren kylpyamme ja sitä rataa. Toki valopäät ovat katsoneet mallia Egyptistä ja faaraotaiteesta, mutta vauhtia on ollut alusta asti liikaa. Sata vuotta sitten ei ollut hienoa löytää muinaiskylää: piti löytää Troijan rauniot, Agamemnonin aarre tai jos ne oli jo löydetty, niin keksiä ihan oma palatsien aikakausi prinsessoineen ja kuninkaineen.

Gourniássa esillä on kuitenkin on säädyllinen kaivauskohde, kunhan ensin lukee Vilhon varoitukset aiemmista alueista... Paikka on saanut nimensä alueelta löydetyistä kivisistä astioista, "uurnista" voisi kuvitella kreikan perusteella. Joka tapauksessa noita kivisiä purkkeja on raunioilla edelleen hyvin nähtävissä.

Susivuoret jatkavat nyt etelään, kohti Ierapetraa.

Pian alkaa näkyä paljon kasvihuoneita, mutta sitä ennen tien itä puolelle jäävät aivan järkyttävän komeat vuoret. Massiivit vetävät Vilhoa puoleensa, mutta päivä on jo pitkällä ja tie vaatii eteenpäin.

Ierapetraa pidetään oikeutetusti Euroopan eteläisimpänä kaupunkina. Sillä on ollut monta nimeä ja lukuisa isäntiä, mutta Susivuoret vain jatkavat tämän historiallisen paikan ohi. Tämän päivän Ierapetra on yllättävän käytännönläheisen oloinen kaupunki, tien varressa on isoja kauppapaikkoja, joissa myydään työkalustoa, rakennustarvikkeita ja muuta isompaa tavaraa. Meno on paikallista, vaikka merenranta on hyvin lähellä.

Vähitellen seikkaillaan taas vuoristoon ja kohti edellisen päivän ajopaikkoja. Susivuoret krossaavat näin etelärannikolta taas Iraklionia kohden ja se tapahtuu vuoriston kautta. Vilho ajaa jälleen kerran bensatankin miltei tyhjäksi, mutta Arkhalokrista saadaan parilla kympillä lisää menovettä. Poika bensa-asemalla puhuu virheetöntä englatia ja antaa ostoksesta kuitin. Vilho ajaa kohti Dia-saarta, pitkin kuumaa moottoritietä.

Kotona pakataan, ruokitaan kissoja ja kouristellaan melankolian kanssa. Kaiken rutiinin Vilho taitaa uskomattoman hienosti, mutta tunnetasolla lähteminen, jättäminen on aina hirvittävän kivuliasta.

7. Vuoria ja raitista ilmaa

Käkkäräiset pensaikot ja piikkiset puskat hallitsevat pientä kukkulaa, jolle Annikki ja Vilho kapuavat pientä lammaspolkua pitkin. Tuuli viilentää ilmaa, mutta aurinko tekee kelistä kesäisen lämpimän. Valoa on koko ajan niin valtavasti, että Vilho ei edes huomaa aurinkolasejaan.

Susivuoret ovat Mésin kylän pienen tien varressa, aika lailla Marthan ja Viánnoksen kylien välimaastossa. Korkeutta on reilut 500 metriä. Täällä saaren eteläisessä keskiosassa on komea vuoristo ja kaksikko on päättänyt hakea jonkinlaista kävelyreittiä näissä maisemissa.

Vastarinteellä on lammasaitaus ja siellä on melkoinen meininki. Kukkokin kiekuu railakkaasti. Ilmatilaa hallitsevat suuret petolinnut, joista Susivuoret helposti tunnistavat ensimmäiset hiirihaukoiksi. Mutta taivaalla lipuu myös suurempia petoja, kenties korppikotka siinä menee valtavine siipineen?

Kävely tapahtuu lähinnä laidunalueella, sillä maaston tekee vaikeakulkuiseksi pensaikko, joka repii puntit housuista. Näkymät ovat kuitenkin joka suuntaan hienot ja pelkästään tavanomainen kasvillisuuskin on kiinnostavaa. Kärrypolun kupeessa kasvaa Annikin tunnistama tilli – kasvi on vaan parimetrinen jättiläinen.

Kreetan maaperä ja maisemat ovat maagisia, tämä on tosissaan kaunista seutua ja kunnolliset vuoret pitävät huolen siitä, että saari on Vilhon mielessä huippupaikka. Maaperäkin on kiinnostavaa, jalkojen alla on sinertäviä, punaisia, vihertäviä ja mustia kiviä. Paikoin pohja on keltaista, toisinaan punaista, joskus vain tuhkaisen tomuista ja ruskeaa. Maa vaikuttaa silti kaikessa kuivuudessaankin hedelmälliseltä. Mutta totta on sekin, että ihminen on täältä vienyt metsät kokonaan. Ennen kirveen saapumista saarelle paikka on ollut kuin suoraan sadusta.  Nyt seutu on sitä kuuluisaa "kulttuurimaisemaa", viljelyn ja kultivoinnin muokkaamaa miljöötä, joka toki on sievää. Suomessa on mahdollista vielä löytää raakaa metsää jostain, mutta pääasiassa koko isänmaa on täynnä talousmetsää, joka ei ole pohjimmiltaan sen kummempaa kuin täkäläinen oliviipuupelto.

Lyhyt kävely vuoristoisessa ympäristössä on ohi ja on aika palata kotiin syömään. Vaikka päivä on välillä pilvinen, on ilta silti kaunis ja aurinkoinen. Sadepilvet ovat menneen menojaan ja sää on seesteinen. Pisaraakaan vettä ei ole satanut Susivuorien viikon aikana.

Annikki paistaa vuohenlihaa keittiössä. Lampaan saaminen kaupoista ei ole helppoa, mutta jotain sentään on löytynyt eli mainittu vuohenpaisti. Ilmeisesti lampaat, joita saari toki on täynnä, otetaan omasta laumasta tai tuttavalta, eikä lihakaupasta. Eihän Lapissakaan ole aina helppo saada poronlihaa, kuka sitä nyt kaupasta ostaisi?

6.b Hermes ja pikkuisen päivitettyä mytologiaa

Jos saisi jotain jumalan rauhaa ja kunnon lomaa, niin Kreetalla kyllä voisi viettää arvoistansa elämää. Ison vaivan olen nähnyt siinäkin, että olen perinpohjaisesti lavastanut itseni paikalliseksi – siten saa yleensä olla rauhassa faneilta. Nytkin elo olisi pelkkää juhlaa, ellei tarvitsisi vahtia niitä turisteja.

Olin juuri saanut pysäköityä lommoisen avolavani veikkaustoimiston eteen suojatielle Knossoksen kadulla ja pari kuponkia nokkani eteen, kun puhelin jo soi. Iso dirikahan se sielllä oli tietysti.

Voi jösses kun sen Zeun on pakko edelleen huutaa puhelimessa, vaikka siitä on sille sanottu! Taatusti jossain Peloponnesoksessa meni puita nurin ja muutamalta paimenelta vellit housuun tostakin mylvinnästä. Ukko jatkoi vaan karjumistaan, kun Hera taustametelin perusteella katsoi samassa huonessa jotain Napakymppiä, telkkarin ääni tietty täysillä. Viimein pomo pääsi johonkin palatsinsa sivuhuoneeseen ja sain jo pikkusen selvää sen huolista. Pakko oli munkin mennä pihaan puhumaan, jengi tsiigaa aina ihan sutena jos alan karjumaan klassista kreikkaa luuriin jossain yleisellä paikalla, soittavat pian ambulanssin.

Ukko-Zeus alleviivas ja korosti puhelimessa, että tää suomalaisten hoitokeikka ei saa sitten millään tavalla mennä pieleen. Hän on nimittäin jo luvannut Heralle Lapin matkan ensi talvena ja se suomalaisten ylijumala on kuulemma luvannut piffata koko keikan. Luvassa on ukon mukaan kaikkea revontulista koiravaljakkoajeluun. En viitsinyt mainita, että Hera on niin läskissä kunnossa, että toivottavasti niitä koiria on sitten kunnon lauma kiskomassa. Minä en lähde porukoita sinne hankeen pelastamaan, se on varma. Lupasin kuitenkin hoidella jutun himaan ja pistin sitten Samsungin taskuun.

Jos ton äijän touhut ei ala tosta asettumaan, niin pitää kyllä kilauttaa sen broidille. Poseidon ainakin pystyy pistämään sille aallot suuhun ja vähän kampoihin. Mutta menköön mun puolestani sinne Lappiin, kompuroikoon kivillä jä lyököön päänsä johonkin Seitaan.

Kävin vääntämässä vakiorivin loppuun siellä vedonlyöntitoimistossa ja sitten piti auttaa pari nuorisorikollista pakoon Iraklionissa. Jätkät putsas jotain turistin autoa, eivätkä olleet mitenkään varmistaneet selustaansa. Siinä olisi tullut varmat sakinhivutukset, jossen olisi vetänyt sällejä sivukadulle suojaan. Pojat melkein pillitti pelastuessaan. Vedin normaalit proseduurinmukaiset rituaalit ja käskin kloppien hoitaa uhrilihat tuleen Zeukselle vähän äkkiä.

Kunnioitettu olkoon Zeus-maanjäristäjä© – jumalista suurin ja voimakkain, kotka on lintusi ja härkä merkkieläimesi.

Ai ne suomalaiset? Ne kaksi ulkoilijaa hortoilivat museon suuntaan Iraklionissa. En piitannut pätkääkään niiden kohtalosta, sillä eihän ne siellä museossa mitään harmia saa aikaiseksi. Pikkusen nyppii se niiden innostus sen "minolaisen" kulttuurin suuntaan. Sitä ei tarvitsisi kenenkään kaivella sitten yhtään enempää. Se yks brittiläinen poikia jahtaava äijähän keksi sata vuotta sitten ihan kivan kulttuurin tänne ja porukka voi nyt käydä huokailemassa  ja patsastelemassa siellä betoniraunioilla. Totuushan on se, että se porukkahan oli ihan jumalatonta hippijengiä ja niistä on ihan väärä käsitys nimeä myöten. Meidän firmassa (OlympusGods© Inc). tästä ei mielellään hiiskuta mitään. Ei oo mitään ihan parasta peeärrää sen keikan hoitaminen nimittäin.

Pari nimeltä mainitsematonta Titaaniahan tuhos sen kulttuurin yhden ryyppyreissun päätteeksi. Oli siinä varmaan luonnonmullistusta ja muuta vuorenpurkausta, mutta pohjimmiltaan se oli ihan klassista känniläisten sekoilua.

Hirveet soosit päälle ja sitten vaaditaan grilliruokaa kuolevaisilta. Kun uhritulet ei pyöri riittävän nopeesti ja juuri niin kuin herrat haluaa, niin siinä lähtee aika äkkiä vaunut lapasesta tollaselta jurriselta titaanilta. Niin sitä kohta heitellään salamoita, järistellään maata ja yrjötään ambrosiaa pitkin Välimerta. Pari pientä välähdystä  – sitten on palatsit paskana ja freskot lattialla. Kaikkiaan tosi suttuinen keikka ja samassa rytäkässä tuhouti se Santorinikin korkeatasoinen asutus ihan sivullisvahinkona. Ne siellä Theralla oli ihan hienoo porukkaa, mutta rapatessa roiskuu.

El Greco: Vista de Toledo (Ca. 1596-1600)

Metropolitan Museum of Art, New York

Turha näistä on tietysti puhua, sielläkin luullaan varmaan, että titaani on joku punainen jääkiekkomaila. Mutta ne heebot olivat täällä jo ennen Zeusta ja ton mun bossin maine perustuu just paljolti siihen, että se pisti noi vanhat jumalat ruotuun. Mutta ukkoo ei kukaan ruotuun laitakkaan, jos se ei oo teille vielä valjennut. Tarttikin saada faijaksi just tollanen universumin mahtimies ja kun se on vielä niin pirun vanhanaikainenkin, oikee muinaismuisto.

***

Tsekkasin vielä puhelimesta pörssikurssit ja ostin muutaman säkillisen hedelmiä. Myin muutaman osakkeen ja annoin parit sijoitusvinkit netissä. Sitten palasin siihen veikkaustoimistoon ja ryhdyin tosissaani työntouhuun: Totoamaan.

Hevosista nimittäin olen lyönyt vetoa jo muutaman tuhat vuotta, sitä voi kutsua pikkuhiljaa jonkinlaiseksi intohimoksi.

6. Kotinyhjäystä kreetalaisittain

Perjantaina Susivuoret eivät tee oikeastaan yhtään mitään. Ainoa varsinainen ohjelma on kunnon kauppareissu tutulle Knossoksen tielle. Kaksikko kiertää useammassa myymälässä ja autonperä täyttyy jälleen pusseista.

Meno Kreetalaisissa kaupoissa on rauhallista. Myyjät ja kansalaiset ovat maltillisia, eivätkä mitään vauhkoilijoita. Asiat ylipäätään täällä hoituvat helposti ja ilman suurempia tunnekuohuja. Liikenteessä on oma rytminsä, mutta eihän tämä ajelu täällä Vilhon mielestä ole yhtään hullumpaa, mitään näyttäviä liikkeitä tiellä ei tehdä, ei soiteta torvia tai näytellä käsimerkkejä. Helpompaa on kuin Italiassa tai Ranskassa Susivuoren mielestä. Tietkin ovat yllättävän hyviä – pääväylät erinomaisessa kunnossa ja kaistat suuria.

***

Vilho soittelee nyt joka päivä Äidilleen, sillä vanhusten tilanne on tietysti koko ajan päällimmäisenä mielessä. Kaikki on kuitenkin asettunut uomiinsa ja Äitikin pääse pian koipensa kanssa sairaalasta. Isälläkään ei ole huolenpäivää, sillä hoitokoti on ensiluokkainen. Ukko on sopeutuvaista sorttia, sen Vilho on jo varhain oppinut Isänsä kanssa yhdessä reissaten Lapissa ja kaikenlaisissa eräkämpissä.

Päivä on kaunis, mutta tuulinen. Iltapäivällä Vilho on talon eteläpuolella lasinsa ja kirjan kanssa. Annikki on valloittanut vuoteen. Aktiivinen päivä sisältää myös parin tunnin päiväunet. Päivällinen on kevyt, mutta lounaaksi Annikki paistoi paikallista erinomaista tuoremakkaraa.

5. b Vilhon lyhyt ruoka- ja juomasanasto Kreetalta

Alfa = On aina hyvä tapa aloittaa sanasto alfasta. Alfa on kreikkalainen olutmerkki, kenties nykyään ylikansallinen, mutta vielä purkissa lukee "Traditionally Greek". Perusmallissa on 5 % vauhtia. Tunnusvärit tuotteessa vihreä ja punainen. 

Boutari = Iso kreikkalainen viinitalo, jonka tuotteita tehdään seitsemässä toimipisteessä, myös Kreetalla. Boutarin viinejä on ollut kaukaisessa Alkossa asti. Muutaman tunnetun pullon kyljessä komeilee Knossoksen kuulu naisfresko. Boutarin Kreetan viinitila sijaitsee Scalanissa, kivenheiton päässä Susivuorten asunnolta.

Feta = Kuuluisa juusto ei täällä asu lasipurkeissa, eikä sitä kaupitella kuutioituna, vaan isoissa bokseissa yhtenä palana. Susivuoret ovat suosineet lampaanmaidosta valmistettua versioita ja kaapissa odottaa lammas/vuohimaitofeta. Maultaan juustoahan on täällä tietysti erinomaista ja melko edullista.

Fix = olutmerkki, sinivalkoinen väreiltään. Mainostaa yhä kreikkalaisuuttaan.

Giganttipavut = ovat aina olleet Vilhon suosikkeja. Suuret  valkoiset pavut tomaattikastikkeessa - uskomattoman hyvä kreikkalainen säilyke, ruokainen kokonaisuus.

Gyros = kreikkalainen kebab, pystyvartaan liharuoka. Tyypillisesti possua tai kanaa. Herkullinen pikaruoka, pitaleivällä tai ilman. Vilhon saama gyros sisälsi pitaleivän sisällä muutaman ranskalaisen, salaattia ja kastikkeet – ja runsaasti grillattua possua.

Kahvi = Musta juoma on hieman hankalampi aihe saarella. Paikalliset juovat ns. turkkilaistyylisesti kahvinsa purujen päältä, toki kuppilat täällä tarjoavat kaikkia globaaleja kahvijuomia. Kaupasta suodatinkahvin löytäminen on hankalaa ja sumpissa ei ole hurraamista. Kahvi on myös suhteessa täällä kallista. Vilho on juonut suosiolla myös pikakahvia asunnnolla. Joku kokenut Kreikan-matkaaja työpaikalta matkustaa Juhla Mokan kanssa – se ei täysin yllätä.

Oliivit = kreikkalaiset oliivit ovat maailman parhaita. Vaikka Vilho haluaisi vetää Italiaan päin hiukkasen, niin ruokaoliiveissa Kreikka on ykkönen. Kreetalainen oliiviöljy on korkealaatuista, ehkä jopa poikkeuksellisen hyvää laadultaan. Perusöljyn maku on aavistuksen verran robusti, mutta kysymys on myös tottumuksesta.

Ouzo = maukas anisviina, mutta saarelaiset suosivat rakia, ouzo on yleiskreikkalaisempi juoma.

Pepperonit = Kreikkalaiset vihreät pepperonit ovat aina olleet Vilhon suuria suosikkeja. Suomessa ne myydään lasipurkissa, mutta täällä chilit olivat 400 gramman vahvassa pussissa. Erinomaisia, mietoja ja edullisia. Jälleen alue, jolla Kreikka on suvereeni ykkönen. Vientituotteina löytyviä fetatäytteisiä pepperoneja ei näy missään kaupoissa.

Possu = Sianliha on Kreetalla suosittua, kaikkiaan ruokakulttuuri elää vahvasti lihan ympärillä ja uuniruuat, vartaat ja grillaaminen on suosittua. Possun- ja samoin naudanliha on etupäässä mannermaalta.

Punaviini = paikallisesti oinos erythros ksiros eli  "viini punainen kuiva". Punaviinit ovat täällä personallisia, omanlaisiaan.  Kiinnostavia.

Raki = Okei, Turkissa raki oli ouzoa vastaavaa anisviinaa, täällä raki tarkoittaa pontikkaa. Kreetalaiset juovat rakia, ouzo on mannermaan touhuja. Rakia myydään puteleissa ilman turhia etikettejä, sillä sitä polttaa pappa jos toinenkin. Raki on halpaa, mukavan suuren muovipullon saa 3,5 eurolla (tai saisi, sillä Annikki on kieltänyt rakiostokset).

Retsina = alepponmännyn pihkalla viimeisteltu perinteinen kreikkalainen valkoviini. Vilho suosii kovasti. Tätä tehdään  Kreetallakin runsaasti. Tyypillinen myyntipakkaus on 0.5 litran kruunukorkillinen pullo. Hinta pullolle on euron ja kahden välistä.

Salaatti = Salaatit ovat Kreetalla olleet erittäin rapeita ja maukkaita. Vilhon kaltainen viherpiipertäjä on tarjonnasta hyvin mielissään.

Valkoviini = Oinos leukos ksiros - "viini valkoinen kuiva"  – ylivoimaisesti Kreetan vahvaa aluetta. Helppoja, mutkattomia viinejä kotoperäisistä rypäleistä paikallisella tatsilla.

5. Iraklionin arkeologisessa museossa – eli miten Vilho etsii turhaan kokonaista delfiiniä

Vilho kieltäytyy ykskantaan ajamasta Iraklionin keskustaan ja kohden arkeologista museota. Keskustassa on hieman ruuhkaista, hieman mäkistä ja melkoisen sumppuista. Auto jätetään lähes kolmen kilometrin päähän tutulle kauppakadulle, joka johtaa Susivuorten talolle Knossoksen ohi.

Auto saa levätä erään kodinkoneliikkeen kattoparkissa, sillä siellä on tilaa vaikka kuinka paljon. Kausi ei todellakaan ole päällä ja paikalliset eivät parkkipaikoille aja. Autot jätetään kadun pieleen minne ikinä ne sopivat ja sitten käydään asioimassa. Vilho ei oikein tuota kulttuuria osaa, joten kattoparkki on sopivampi vaihtoehto.

Päivä on kirkas ja t-paita on sopiva vaate. Kävely tekee Vilholle hyvää ja on mukava olla pikkusen ihmisten ilmoilla. Iraklion ei ole ollenkaan hassumpi kaupunki, matkaoppaiden parjaavat puheet kuulostavat liioittelulta. Jalkakäytäviä ei tosin aina ole helppo löytää ja kävely on pikkusen kieppumista pysäköityjen autojen välissä. Toki kaikessa tässäkin näkyy se, ettei kausi ole käynnissä ja elämä on vielä väljää ja leppoisaa saarella.

Risteilyalukset ja autolautat näkyvät rannassa, kun Susivuoret marssivat arkeologiseen museoon. Yhteisliput Knossokseen ovat taskussa joten kassaa ei kaivata.

Museo on erinomainen – sen Vilho tahtoo oitis sanoa kaiken Knossoksen haukkumisen jälkeen. Näyttelytilat on remontoitu ja uudelleen järjestelty. Vitriinien valaisu on ensiluokkainen ja esillepano miellyttävää. Kyltitkin löytyvät suhteellisen helposti, eikä esineistöä ole häiritty turhalla oheisrekvisiitalla tahi muulla pelleilyllä.

Kreetalla on eletty pitkään. Vanhimmat kulttuurikerrokset ovat ajalta 7000-3000 eKr. ja se on aika poikkeuksellista. Saarella on asuttu jo ennen palatsien mahtiaikaa ja löytöjä on kaukaakin menneisyydestä. Keramiikkaa eli hienoja vaaseja on paljon ja myös kultaesineistöä. Pronssiaikaan päästyä esillä on runsaasti miekkoja ja asekalustoa, suuria pronssiastioita ja metallia ihan bulkkitavaranakin.

Sanottakoon vielä: museon alakerran esineistö on loistavaa, asiaansa vihkiytyneelle erinomaista materiaalia.

***

Yläkerrasta löytyvät Knossoksen ja muiden alueiden freskot. Vilho on Evansin kimppuun hyökättyään odottanut vahvasti museokäyntiä saadakseen todistusaineistoa freskojen kuvamaailman tueksi. Mutta aika hiljaisesti ääntä freskoista pidetään yläkerrassakin, sillä kuvien tarkastelu paljastaa sen, että alkuperäisiä, säilyneitä palasia on kenties prosentti kuvapinnasta. Ei ole aavistustakaan, mistä Evans ja hänen taiteilijatiiminsä on taikonut loput kuvamateriaalista.

Kuvastoa Émil Gilliéronin visioiden tueksi kyllä löytyy, sillä esimerkiksi Knossoksen naisista löytyy parisenttisiä fragmentteja – siis paljon pienemmistä kikkarapäistä, kuin "entistettyjen" suurten kuvapintojen naisista. Niissä on eittämättä tuttua tyyliä, mutta minikoossa ja mikropaloina.

Vilho jo melkein sopertelee, mutta mutkienkaan takaa ei löydy huonetta, jossa kuvakentässä polskisi iloisesti kokonainen, aito Knossoksen delfiini. Tietysti merenelävien maalaus on seinällä, mutta siinä on vain lusikallinen alkuperäistä. Muutamasta murusesta on loihdittu tuokin legendaarinen kuva näistä fantastisista sinisävyisistä eläimistä ja pienistä meren kaloista.

 

Museo menee jo kiinni ja turistit ajetaan kolmelta ulos rakennuksesta. Susivuoret kävelevät suloiseen auringonpaisteeseen ja huolimatta Knossoksen yhä aiheuttamasta täystyrmäyksestä aiemmille taidehistoriallisille käsityksille, tunnelmat ovat korkealla. Museo oli erittäin positiivinen kokemus. 

Kotoisalla kauppakadulla käydään syömässä. Mutkattomassa grillitavernassa pöytään tyodaan iso kreikkalainen salaatti ja sen jälkeen Vilho saa kebab-henkisen pitaleivän. Annikille tuodaan grillattua possua melkoinen annos ranskalaisten ja pitapalojen kanssa. Ruoka on erinomaista ja kaksikko nauttii mielihyvin ensimmäisen varsinaisen kreikkalaisen ravintola-annoksensa. Koko setti maksaa yhteensä 15 euroa ja Susivuoret ovat täydellä vatsalla koko illan. 

Iltapäivää vietetään taas talolla, vähän auringossa ja päiväunilla. Yöllä taivas on taas tähtiä täynnä ja upea saari peittyy pimeän mustaan harsoon ja öiseen raikkauteen.

4.b Hermes puuttuu peliin

Nykyaikana on lähtökohtaisesti lapsellista ravata täysikasvuisen ylijumalan juoksupoikana, mutta ylijumalilla nyt on vaan tapana saada tahtonsa läpi. Internet ja kännykät ovat tietysti muuttaneet Zeun käyttäytymistä rajusti, mutta aina on jotain pientä tikkiä, jota juuri mun pitää toimittaa. Muutenhan äijä saa hyvin aikansa kulumaan Tinderissä ja pornosivuilla, hyvä että jaksaa salamoita edes paiskoa toisinaan. Aivan sama mulle, mitä duunailee, tässä ehtii paremmin paneutua omiin bisneksiinsä.

*

Keväällä tykkään hengailla Kreetalla. Silloin maa ei ole vielä täyttynyt ruotsalaisista lapsiperheistä, joiden äiti bloggaa, isä kokkaa ja lapset kiipeilevät seinille suomalaiskakaroiden kanssa. Joskus kesällä voi oikein haistaa palaneen ihon, kun punakat britit vaeltavat tänne ja täyttävät rannat muiden kelmeiden viikinkijälkeläisten kanssa. Saksalaiset luuhaavat joka jeesuksen kirkoissa ja raunioilla, ranskalaiset hätyyttävät ruokalahenkilökuntaa aamusta iltaan. Kesä: Ei kiitos. Keväällä täällä on kliffaa pyöriä, nauttia merituulesta ja auringosta jumalallisia maisemissa, mutta ajoissa pitää häipyä.

Sitten nää jutut alko mennä taas päin helvettiä – hetken luulin että äijän WLAN-motti on taas tohjona mutta se ei ollutkaan sitä.

Se yks perkeleen ukko ylijumala jostain Kalevalasta oli chattaillyt ton mun mainitun pomoni kanssa ja nää keisarit olivat sitten keksineet, että yks jumalten suosikki oli taas tulossa pohjoisesta just tänne Kreetalle pyörimään. Äijähän kelas heti, että meidän Hermeshän on siellä jo valmiina ja samassa se lupas sille toiselle partasuulle, että me hoidetaan homma lainatakuuvarmasti himaan. Ei siis mitään muuta kuin meidän siipitossu vahtimaan jotain turistipariskuntaa.

Kiitos nyt taas tästäkin, Aigis-kilpeä© kantava suurin ja vahvin jumalista.

No, meikäläinenhän tietty sai hengailla lentoaseman kuppilassa sitten venaamassa näitä havumetsien tähtösiä. Okei, aika perus-nordic-shittiä toi pariskunta oli, mutta hereillä sentään about. Ihmeiden ihme – ihan näin jumalankin näkökulmasta –oli se, että ekana päivänä mun ei tarvinnut taikoa mitään poikkeuksellista. Pari pientä muuvia tarvittiin toki siihen, että ne taliaivot saatiin yhdelle elintarvikekioskille hoidettua, olisivat varmaan muuten kuolleet nälkään. Mun piti jopa piiloutua savuverhon taakse siellä minimarketissa, mutta sekin järjesty, kun se edeskäypä tuprutteli jotain sähkötupakkaa siinä kuin tilauksesta.

Jep, alusta selvittiin siihen malliin. Ukko faksas sitten sille suomalaiselle kollegalleen, että nää Susivuoret on meidän Hertzin hellässä huomassa, no problem. Kas kun ei pannut kännykkäkuvaa mukaan jostain oliivilehdosta...  Kaikkiaan jumalat/taivas tuntu rauhottuvan ja mäkin pääsin illalla syömään kunnon lihavartaat siihen Panosin legendaariseen paikkaan. No, suomalaiset nyt imee sen valkoviinin napaansa ja menee goisaan. Mutta kyllä tästä vielä pihkainen savotta tulee, sanokaan mitä sanotte.

4. Faistos, Gortys ja pari sanaa näistä rauniohommista

Vilho ajelee hopeisella Huyndailla etelärannikkoa kohden ja näkymät ovat erittäin upeita vuorille ja vehreään solaan. Kreeta on hyvin kaunis saari ja näin huhtikuussa täällä on selvästi rauhallista, vaikka liikenteessä on toisinaan tiukkaa, niin sen verran Vilho osaa aistia, että kaikessa on väljyyttä. Maantie on leveää ja hyvää baanaa, kaasuttelu siellä sujuu helposti.

Reilun tunnin ajettuaan Susivuoret ovat päässeet etelärannikon tuntumaan Faistoksen kukkulalle. Siellä on italialaisen Federico Halbherrin esiinkaivama Faistoksen arkeologinen alue, sekin minolaista kulttuuria, mutta ilman Evansin kaiken pilaavia rekonstruktioita.

Paikka on ihan mukiinmenevä rauniokohde, mutta muinaismuistoja kiertävälle ihmiselle aika tyhjänpäiväinen ja paikalla pyöriville koululuokille Ranskasta ja Italiasta alue on täysin turha.

Minolainen kulttuuri on 3-5 tuhannen vuoden takaa, eikä pelkillä kivillä ole paljon kerrottavaa oppimattomalle. Kohde tai sen esillepano ei tule tippakaan vastaan. Jos tämä rauniokylä ei olisi tärkeällä lomasaarella, täällä ei kävisi juuri kukaan näillä  reunaehdoilla. Ei vanhoissa kivissä Vilhon mielestä mitään vikaa, mutta turha näitä paikkoja on kenellekään hehkuttaa. Paikan fiilis on tallella ja aavistus sijainnin merkityksestä, menneen hengestä. Mutta pelkästään se painoarvo, joka syntyy raunioiden vanhuudesta, kannattelee tätä paikkaa. Lippispäinen Vilho pitää tästäkin alueesta paljon, mutta annettavaa tällä kukkulalla on vain sille, joka tosissaan jaksaa pohtia minolaista menoa.

Faistoksen kiekko (n. 1900-1700 eKr). 
Minolaisen kielen merkkejä savitaulussa.

Gortyn tai Gortys sijaitsee melkoisen lähellä Faistosta. Susivuoret ajelevat seuraavaksi sinne, koukaten vain varkain läheisessä Lidlissä ostoksilla. Parkkipaikka on aika lailla autio Gortysissa.

Täällä kulttuurikerroksia on enemmän ja siten sitä nähtävääkin on kertynyt paljon. Säilyneet raunioit ovat kreikkalais-roomalaiselta ajalta ja paikalla on myös bysanttilaishenkinen basilika. Iltapäivällä muinaismuistolla ei ole enää ketään ja Susivuoret liikkuvat teatron raunioilla kahden.

Tituksen Basilika raunioalueella on aitojen takana. Perimätiedon mukaan Paavalin oppilas Titus oli Kreetalla piispana Paavalin asettamana ja kärsi lopulta marttyyrikuoleman juuri Gortynissa. Uudesta testamentista löytyy Paavalin kirje Titukselle. Hänen maalliset jäänteensä ovat Iraklionissa.


Mutta kuten sanottu, Tituksen basilikan rauniot Gortysissa ovat aidan takana. Kaikkiaan jokaisella Kreetan kohteella kiinnostavat alueet on aidattu kokonaan, pääasiassa ilman syytä tai perustetta. Knossoksessa betoni-Evansin kaikkiin rakennelmiin ei suinkaan päässyt, vaikka niissä ei ole enää ripaustakaan mitään aitoa. Mitä täällä suojellaan ja keneltä?


Maantien toisella puolella Gortysissa Susivuoret kulkevat erittäin vanhojen oliivipuiden lomassa hapuilevaa polkua pitkin. Ensimmäistäkään turistia ei ole enää missään. Polkukin lienee lähinnä lampaiden vetämä. Jostain löytyy lopulta ,yös kivetty polku kohti roomalaista rauniokylää. Verkkoaidan takana on tolkuttoman iso raunioalue, siellä on pylväitä ja seiniä poikineen, lähes määräämättömästi rauniomateriaalia. Kaikki tämä on kuin korvessa, sillä ihmisiä tai taloja ei lähellä ole, vain suhiseva maantie. Paikka on siis kelpo ja kiinnostava roomalaiskaupunki, valitettavasti kaivaukset ovat kuin keskeneräiseltä työmaalta. Eikä tätä aluetta tulla kyllä koskaan tämän tarkemmin avaamaan.

Susivuoret kyllä viihtyvät hienosti Gortysin hylätyilä kaivauksilla, sillä sää on fantastisen kesäinen ja ristinsielua ei ole missään vaan rauha vallitsee oliivilehdossa. Luvattomasti Susivuoret puikahtavat Apollonin temppelille kuvaamaan, sillä aidassa on ovena toimiva aukkoa, jonka saa auki verkkoa nostamalla. Temppeli pohja edessä olevine alttareineen on hienosti entisöity ja komea, ei näitäkään liikaa ole näin asiallisessa kunnossa.

Vuorossa on ajo vuorten lomassa takaisin asunnolle, näin kuljetaan etelärannalta pohjoiselle ja jälleen halki kauniin maiseman.