13. Bleispitze (2225 m)

Raamatulliset viheriäiset niityt odottavat Vilhoa Bleispitzen vuorella, sillä tämä tunturi on juuri se "vihreä vuori", jota Susivuori on ihaillen katsonut Grübigsteinilta, naapurivuorelta.

Vilho tekee rengasmatkan, jossa vuorelle noustaan pitkän kaavan mukaan läntisempää reittiä ja alas pitäisi tulla idempää, pohjoiseen laskevaa jokivartta myöten.

Bleispitzelle vie kahdessa kilometrissä hämmentävä, paikoin jyrkkä laidunharjanne. 

Vilho tahkoaa tuttuun tapaan melko osan päivästä ylöspäin, hikoillen ja ympärilleen katsellen. Vuori on kuitenkin melko erikoinen siinä mielessä, että metsätien jälkeen noustaan vihreälle laidumaalle, joka on kuin kostea nurmikenttä, sillä suuret sateet tuntuvat maaperässä vielä.  Kulkijalle se tarkoittaa liukkautta ja onhan täällä eri eläinlajien lantaakin runsaasti.

Nousu nurmella on pian jyrkkää ja Vilho ottaa pian sauvat käyttöönsä, muuten mutapohjaisessa nurmessa voi tossu livetä ja sitten mennään persmäkeä tovin, ennen kuin vauhti tyssää johonkin ruohomättääseen tai alempiin puihin.


Little boy lost,
He takes himself so seriously. 

He brags of his misery, 
He likes to live dangerously.

 Bleispitzen huippu naapuriharjanteelta

Vilho pitää taukoa kuvassakin näkyvällä ylängöllä, jossa yksinkertainen kulkija voi kokea itsensä kyllä hämmästyttävän onnelliseksi.

Korkeutta on 1900 metriä ja ympärille levittäytyy golfkenttämitoissa oleva laidunmaa, johon liittyy kuitenkin korkeuseroja. Nyt tuulee, mutta Vilho istuu auringossa kuivuneelle nurmelle ja toteaa, ettei mailla halmeilla ole ketään muita, eikä oikein mitään muutakaan kuin luonnonvoimia, maastonmuotoja ja ruohoa.

Päivän ensimmäinen evästauko on juhlaa, mutta tuulen takia Vilho pukee repusta lisää vaatetta ja kiskaisee piponkin päähänsä. Jotenkin suomalaista Vilhossa on sekin ajatus, että näkyvää huippua ei saavuteta, se kun näyttää olevan kaukana harjanteiden päässä. Aikaakin on vähän.

Hämmentävän vähän.

Vilho pääsee kuitenkin perille ja sinne päättyvät myös Vilhon vauhdittomat vaellukset.

Kerrankin näissä touhuissa lopetetaan  "on a high note", korkealla. 

12.2 La ultima cena - Ehrwaldissa pikipäin illalla syömässä

Alppikylässä syödään aika aikaisin, toisin kuin espanjalaisessa kaupungissa. Täällä kannattaa olla kahdeksalta jo valmiina ruokapöydässä.

Susivuoret päätyvät pienen kierroksen jälkeen Cafe Leitneriin, joka on nimestään huolimatta täysverinen lounas/päivällispaikka.

Muutama ravintolahan täällä on tarkoitettu vain samassa talossa sijaitsevan hotellin asukkaille ja Susivuorten ensimmäinen tiedusteltu paikka oli jo täynnä, eikä ilman pöytävarausta syömään ollut asiaa. Paikka oli melko pieni, mutta selvästi suosittu.

Leitnerilla on mutkaton meno ja pian kourassa on oluttuoppi ja käpälässä valkoviinilasi.

Vilhoseikkailuiden viimeinen virallinen ateria on purilainen! 

Mutta Leitnerin burger on käsittämättömän maittava, kunnon sämpylän sisällä on vihannesta, sipulia, kurkkusalaattia ja maukas naudanjauhelihapihvi. Ranskalaisissa ei ole mitään valittamista. Annikin Alpenröst on sekin melkoinen setti. 

Susivuoret kulkevat asunnolleen illan pimettyä ja pitää oikein miettiä, painavatko vuoristoa halkoneet jalat enemmän kuin täysi vatsa.

12.1 Marienberg, Biberwier – Susivuorten ruokailureissu lounaskorkeuteen

Pienen arpomisen ja seikkailemisen (pari köysirataa oli suljettu tänään) jälkeen Susivuoret palaavat miltei kotinurkille naapurikylä-Biberwieriin ja Annikki toimitetaan Minillä Marienbergin köysiradalle. Näin ollen Vilhon osalle jääkin sitten reippaileminen laskettelurinnettä ja puskia pitkin ylös.

Annikki on ylhäällä ns. yhdessä hujauksessa, mutta Vilho jauhaa polkua kiltisti tonnista reiluun tonnikuutensataan. Keikka ei ole paha ja päivä on oikein hieno.

Täällä on muuten paljon palveluita tarjolla, löytyy pulkkarata, jota pitkin laskeminen sujuu kesälläkin, lapsiperheiden suosiossa, mutta ei mikään lelujuttu. Sitten on mäkiautoja, joilla pääsee laskemaan jostain 1700 metristä ja samaan tarkoitukseen tarjolla olevia, pienillä ja paksuilla renkailla varustettuja mäkipyöriä. Molemmat värkit vaikuttavat mahtavilta, etenkin ylämäkeen tahrustavasta Vilhosta. Ja tietenkin täällä vedetään fillareilla maastopolkua alamäkeen, saksalaisten suosimaa touhua, johon on siihenkin vuokrakalustoa tarjolla. Mukavaa hommaa sekin, etenkin kun voi ottaa köysiratakyydin ensin ylös.



Päivän varsinainen hienous Vilholle alkaa paikassa jossa Susivuoret kohtaavat ylhäällä,  Sunnalm-majatalolla. Eihän lasissa ole kuin jotain 1640 m,  mutta mitäpä siitä. Ruokapöytään vain. Tällä rinteellähän taitaa olla neljä ravintolaa, joten palveluita riittää siinäkin mielessä.

Aurinko helottaa tuulesta huolimatta kuumana, joten nyt voi syödä ulkona, kuten kaikki tekevät.

 

Klassinen snitukka-annos

Vilho mutustaa schnitzelin ja juo oluen, Annikki saa komean gulassikulhon ja reilun salaatin.

 

Gulassi perinteisesti leivän kanssa ja paikan "pieni" vihannessalaatti

Täydellä vatsalla Vilho laukkaa parhaansa mukaan alarinteeseen.

Reissu on kävelyn puolesta vaatimaton ja itse polkuosuudet ovat mitättömiä, on välillä alamäkipyörärataa, maantietä, välillä juurista polkua ja välillä nurmikenttää. Mutta mitäpä siitä, se on vain kävelyä, Vilhon perustyötä.

Ylhäällä näkymät ovat itse asiassa todella hienot, ja Vilho virkkookin Annikille, että onhan se tässäkin paikassa jokin idea. Marienbergin näkymät esimerkiksi lounaspaikasta ovat ruhtinaalliset ja vuoriston tapaan ne avautuvat yhtäkkiä ja pyytämättä; tässä tapauksessa vaatimattomasti 1600 metrissä. Ei se korkeus, vaan se kattaus.

Myöhemmin, Vilho on autollaan, huuhtelee kävelysauvojaan lähipurossa ja odottaa Annikkia alamaaston terassilta. Sitten mennään taas omaan kylään ja asunnolle.

Tänään ollaan ajoissa kotona, koska Vilhokaan ei ole tehnyt lakisääteistä, seitsentuntista puolimarathoniaan vuorilla. Nyt riittää aurinkoa olla myös kotiterassilla. Vilho juo janoonsa päivän toista olutta.


Tänään pitääkin mennä syömään, johan tässä hiukoo.

 

Sunnalm: Lounaspaikan maisemia, ruokailuterassi ja näkymät Marienbergiltä (n. 1640 m).

Pölhö on aikaansa edellä: Hyvästit Vilholle

Aika pian vedin johtopäätökset Vilhon pysähtyneestä ja pian sammuvasta toiminnasta.
Ostin Innsbruckista lennot (893 €)  kotiin illaksi. Vilho "keissi" alkaa olla taputeltu ja muutenkin tästä jäi aika paljon tuumattavaa kaltaiselleni fiksulle mielelle.

Aluksi ajattelin, että Vilhon kanssa voisi pitää  ns. ad hoc -palaverin, aiheena "Yhteiset pelisäännöt".
Ei taida Vilho kummoisesti menestyä työelämässä, sillä tämänkaltainen perusideointi tuntuu olevan aika tuntematonta. Aika alkeellista, hieman voitaisiin aiheesta rupatella ja erityisen helpottavaa on se, että minulla sattuu olemaan nämä mainitut pelisäännöt valmiina tässä pahvilla mietittynä.

Puhuttaisiin läpi, sovittaisiin. Yhdessä.

Toiseksi: Vuoret on aika last season -keikka. Kun olet nähnyt yhden, olet nähnyt kaikki. Vilho takertuu noihin rinteisiin aika alkeellisella tavalla, kiintyy joka jessuksen marjapensaaseen, kiveen ja metsikköön. Ei ole tätä päivää. Sitten vielä ne lampaat, pukit, naudat ja kaikki ihmeen punkkiset gemssit.  Puhumattakaan siitä, että sen eksyneen mielestä vuoret ovat joka päivä erilaisia. Siunaa ja varjele!.com

Mulle on tullut myös kysymyksiä uskonnosta, kiitos vaan FB-sivujen seuraajille!!!

Kaikkeen uskontoon liittyvään vastaan yleensä: Kyllä

Enkelin näkövinkkelistä uskonnot ovat tietysti OK.
Perinteisesti nämä ovat sopimuskohtaisia juttuja, mutta  tässä duunissa ei pidä pelätä sitä, että ajattelee boxin ulkopuolelta. Enkeli on siellä missä ihminen sitä tarvitsee. Erilaiset suuntaukset, lahkot, seurakunnat – soitelkaa!

Kaikki ihmiset eivät tietenkään tämän palvelun piiriin sovi.

Tsüsch Vilho!

Nimeä minulle joku, joka ei olisi loinen,

Ja minä käyn etsimään häntä.

11.1 Daniel-keikka

Eletään maanantaita ja sade näyttää vähitellen rauhoittuvan.
Aamu ja pala aamupäivää menee kuitenkin vielä kuurosateiden, usvan ja vankan pilvipeitteen merkeissä.

Vilho päättää kävellä täydessä varustuksessa kyläalueen yhdelle vakiovuorelle, laajalle ja reiluun pariin tonniin nousevalle Daniellille. Täällä Vilho pyöri viime vuonnakin, ensimmäisenä reissunaan melkoisessa sateessa.

Ensimmäinen reissu, vaan ei näemmä viimeinen – Danielille.

Sen sijaan Vilhon seikkailut ovat nyt päättymässä, olemme tainneet päästä jo ihan viimeisten tarinoiden pariin. Vauhdittomat vaellukset päättyvät pian, mutta kukapa tietää, minkälainen loppu on edessä.

Nyt kuitenkin Susivuori kulkee ilman minkäänlaisia ennakkouskomuksia vain katsomaan, miltä keli ylempänä näyttää ja estävätkö sade tai kenties lumikin reissun jossain sen vaiheessa. Vai tuleeko vastaan pilviverho, joka tekee vuorimatkailusta aina jotenkin turhauttavan usvaista.

Vilho, tuo yksinkertainen oluenystävä, taarustaa tasaista tahtia rinkkansa kanssa ensin kylän reunaan – sinne, josta kulkee tie Garmisch-Partenkircheniin.  Täällä kohisee hyvävetisenä myös Loisach-joki.

Vilho jauhaa ensin sivummalla kulkevaa pyörä/kävelyväylää, mutta muita liikkujia ei juuri näy. Koko ajan mennään pohjoiseen, Saksaan päin. Pidemmällä kulkutie alkaa nousta ylös ja näin Vilho pääsee yrittämään Danielin korkeuksiin koukaten idästä.

Täällä onkin rauhallista, vähän jotain maajussien rakennuksia, ampumalavoja ja sahapaikkoja löytyy, muutama huoltorakennus, mutta ei ristin sielua missään eikä elonmerkkejäkään mitä nyt muutamasta lampaasta jossain metsän peitossa.

Keli paranee huomattavasti ja aurinkokin näyttäytyy, samoin sinitaivasta repeää näkyviin. Vilho jatkaa siis ylemmäksi. Vielä 1400 metrissä tulee iloinen sadekuuro, mutta sen Vilho piileksii kuusen alla.

Reissu vie Meirtlin harjanteelle. Siellä vastaan tulee kymmenisen gemssiä ja sää alkaa olla jo oikein hyvä, samoin koko laidunylänkö on todella kaunis.

Vilho kuvailee kovasti. Etenkin visuaalisesti inspiroivaa on se, että 1800 metrissä alkaa lunta olla ensin laikkuina, sitten lopulta pian koko ajan.

 Kävelemisen ja nousun rasittama Vilho on nöyrä. Hänen ensireaktionsa avautuvissa maisemapaikoissa on yleensä: Voi Luoja, sain tämänkin vielä nähdä.

Perinteisen vilhoilun kaavaan kuuluu hikoileva, hidas nousu, kasvava ilo ja lapsenomainen onni, joka rakentuu siitä mihin on päästy. Loputtomien juoksukisojensa jälkeen Vilho tietää, että hän on toivoton taapertaja, mutta kyseessähän on kulumaton rakkaus vuoriin ja nöyrä kiinnostus niiden luontoon.

***

Lumi ja yläharjanteelle vievä lohkaremainen kivikko ovat huono yhdistelmä. Vilho kapuaa pitkään korkeammalle, mutta lopulta kengät eivät pidä tarpeeksi, eikä lumisista kivistä näe, mihin voi astua. Jyrkkyys alkaa olla sen verran raikas, että Vilhon himoitsema harjanne jää nuoskalumessa kapuamatta. Etenkin peruuttaminen tässä liukkaassa nuoskassa voi mudostua hankalaksi.

Korkeusmittarit sekoilevat keskenään, mutta nyt ollaan aivan 2000 metrin paikkeilla, ehkä virallisesti vähän alle.

 Daniel

Vilho peruuttelee lumirinteestä alas ja jättää paritonnisen harjanteen väliin. Vielä viimeinen selfie  lumisessa rinteessä.  Häviävän hetken, vuoriston valossa Vilho miettii, että kaikki kameran linssissä näkyvähän on kaunista. This is the end, beautiful friend.

Polkukin on merkitty maalilla kiviin ja sehän ehti hukkua lumeen useamman kerran noustessa. Danielin kivihuipulle ei tänään olisi ollut muutenkaan mitään asiaa, mutta hauska lumireissuhan tästä tuli kaiken satelun jälkeen. No safety or surprise, my friend.

Vuorikeikan varsinainen kokonaiskustannus on kuitenkin seitsemän tunnin tauoton tallaaminen. Vilho pääsi lähtemään sateen loputtua kello 12 ja kotiin hän pääsi kello 19. Tämä aika on käytännössä kävelty, purtu muutamaa makkaraa ja vähän nallekarkkeja. Siirtymää on reilusti yli 20 km ja nousua kilometrin verran.

Asunnolla Vilho on kiitollinen oluesta, Annikin valmistamasta papupatasäilykekeitosta ja mahdollisuudesta päästä istumaan.

10.1 Sade vain jatkuu, asunnolla. Vuorilla merkkejä talvesta.

Perusleirissä Susivuoret pitkästyvät sateeseen ja matkalaukun löytymisen toivottomuuteen.

Annikki käy kävelyllä.

Vilho käy kävelyllä.

Susivuoret käyvät yhdessä kävelyllä.

Sadekelihän pitää vuoret melkein kokonaan pumpulimaisen pilviverhon takana piilossa, joten huippujen kuulumisia ei ole pariin päivään juuri tarvinnut ajatella. Mutta vaikka laaksossa on ollut viileää ja märkää, ilmeisesti ylempänä on ollut hieman toisenlaista.

Vilhon kävelyn aikaan vuoret vapautuvat sen verran pilvipeitteestään, että Vilho näkee, kuinka kaikki korkeammat paikat ovat peittyneet – lumeen!

Ylempänä tämä ärsyttävä sade on tullut lumena ja vuoret ovat saaneet kauniin lumikuorrutuksen. Aluetta hallitsevan Zugspitzen huipulla kolmessa tonnissa on päivälläkin pakkasta viitisen astetta.  Talven merkkejä koetaan, helteiden, ukkosten ja sadejaksojen jälkeen

Silti sade jatkuu edelleen ja pitää Susivuoret vaatimattomasti kilometrin korkeudella perusleirissään.

9.2 Almsee-iltakävely Vilhon tapaan

Hukatun maastopäivän jälkeen Vilho lähtee ihan varkain iltakävelylle ja aivan varkain kulkee kylän peruspolkuja pitkin ensin korkeuteen 1100 m.

Sitten, varkain noustaan sata lisää ja kohti Halti-hetkeä.

Vilho painaa kuitenkin ohi siitäkin ja jatkaa lopulta korkeuteen 1509 metriä. Iltahan se on tulossa nytkin, mutta täällä laitumella, köysirata-asemista sivummalla  on Almsee, jälleen yksi sadevesijärvi.

Paikkahan onkin poikkeuksellisen hieno, etenkin kun kaikki kunnon kulkijat ovat nyt jo poistuneet, ja sinänsä yleisesti suositulla paikalla on vain Vilho ja järvestä heijastava taivas. Lehmät toki laiduntavat suvereenisti 1500 metrissä ja niiden ääniä kuuluu jatkuvasti.

Vilholla on kuitenkin hämmentävä tuokio peilityynen järven, laskevan auringon ja vuorimaiseman kanssa.

Alas mennään, niityillä on taas nähtävissä bambi.

Vilhon päästyä asunnolle, aurinko laskeekin pian.  
Pian on täysin pimeää.

9.1 Reuttessa

Annikki ja Vilho käyvät lähimmässä itävaltalaisessa maalikylässä, Reuttessa, kaupoilla.
Annikki tarvitsee perusvaatteita, mitäänhän ei oikein ole.

Lidl, Hofer (Aldi) ja pari muuta kauppaa käydään, kuten Mpreis.
Palatessa käydään Ehrwaldin Sparissa.

Sade on tauotonta, mutta ei tasaista.
Lämpötilat ovat laskeneet alle kymmenen ja vuoriseutujen hallitsevin ääni on purojen kohina.

Päivää vietetään siis perusleirissä, asunnolla, vajaassa kilometrissä.
Sade tuntuu aavistuksen lohduttomalta siksikin, kun Annikilla on sangen vähän ulkoiluvarustusta.
Onneksi sitä saadaan kaupoista miden perustarvikkeiden kanssa melko edullisestikin, onpahan Lidlissäkin juuri joku ulkoiluteema menossa. Niin ja Annikille ostetaan ensi hätään  pitkä säänkestävä takki.

8.3 Pientä ongelmaa tavaroiden kanssa

Tilannehan on se, että Annikin matkalaukku on saapunut Müncheniin, mutta muuta siitä ei tiedetä.
Monenlaista mutkaa matkassa on ollut, mutta ainakin matkatavaroista huolehtiva yritys koostuu etupäässä taitamattomista typeryksistä, eikä Finnairilla ole mitään kiinnostusta sen jälkeen, kun laukun tiedetään saapuneen Müncheniin.

Annikki on siis ilman tavaroitaan sateisessa Itävallassa.

Mikään täydellinen katastrofi asia ei ole, mutta tietenkin mittavaa mielipahaa ja järjestelemistä siitä seuraa.

 

Ehrwaldin puroissa on riittänyt näinä päivinä vettä.

8.2 Annikki saapuu ja Susivuoret asettuvat Ehrwaldiin

Annikki tulee Garmischiin bussilla ja Vilho on tällä kertaa ajoissa paikalla.

Vilho on kierrättänyt tavaroita, vienyt ja palauttanut pulloja, ostanut uusia. Keli on ollut sateisen huono, vähintään pilvinen,  koko ajan ja jopa viileä. Mutta Vilho on käyttänyt ajan valmisteluja tehden.

Vilho lähettää Annikin kauppaan hakemaan kaikkea, mitä Annikki haluaa. Auto on kuitenkin toki jo täynnä juomia ja elintarvikkeita.

Pian ajetaan takaisin Itävaltaan, takaisin Ehrwaldiin ja uudelle asunnolle.

Kadulla on paljon rakennustöitä. Mutta osoite on oikea ja Vilho ajaa pihaan. Samassa saapuu isäntäkin pihalle tervehtimään. Kello  on 1414.

Katsotaan asunto, tehdään paperit.

Pian Vilho kantaa tavaroita pirtin täyteen Ministä.

Susivuoret asettuvat taloksi. Asunto vaikuttaa mukavalta ja laadukkaalta,

Sadekeli ei tunnu juurikaan hellittävän, mutta päivä on siltikin vielä aika nuori.

Susivuoret käyvät iltakävelyllä 1715–1831. Nytkin nousua tulee liki sata metriä, mutta pitäähän jokivarressa käydä. Sinänsä kohdalle osuu jackpot, sillä Susivuoret näkevät sekä virtavästäräkin, että koskikaran purolla. Paikat alkavat täällä olla tuttuja molemmille. Seutu, kylä ja koko aluehan on hyvin kiinnostavaa, kaunista ja siistiä.

Hämmästyttävästi kilometrin korkeudessa olevalle talolle, seinustalla kasvaa viinirypäleitä, ja hyvin ne näyttävät myös menestyvän.

8.1 Aamu Lermoosissa: Vilho lähtee taas Annikkia hakemaan

Vilho herää mielestään liian aikaisin –levottomuuteen ja tyhjyyteen. Hän on aivan vakuuttunut, että syy on kilometrin korkeudessa, eikä ahkerassa oluenjuonnissa.

Vilhon mieltä kuristaa melankolia.

Vilholla on mielessään paljonkin lääkkeitä kipuun, mutta mikään ei tunnut purevan melankoliaan, nostalgiaan.

Ruoka ei maita. Vilho syö jugurtin, juo vähän jotain. Katselee kelloaan.

Mutta koko ajan pirttiä laitetaan kuntoon. Jugurtin syöntikin on katkonaista.

Suomalainen katsoo yksityiskohtia, toisen ihmisen näkökulmaa. Suomalaisen mielestä hänen jättämäänsä majapaikkaan tulee seuraavaksi ihminen. Se on sadan vuoden itsenäisyyden varsinaisia tuloksia, nimittäin suomalaisella on ainakin mahdollisuus tajuta, että "hotelli", "majapaikka" tai "firma" ei tee mitään, vaan asiat tekee ihminen. 

Pikkukuolema.

Sillä nimellä Vilho kutsuu sateisena päivänä majapaikan vaihtoa ja kaiken pakkaamista, lähtemistä ja jättämistä.

Kaikki on valmista ja Vilho pakkaa autoaan tovin, on tietysti matkatavaroita, juomia, ruokakassia ja vesipakettia. Miten rasittavaakaan on kiertolaisen elämä!

Ei tippaakaan rasittavaa!

Vilhohan on ilmeisesti neljännesmustalainen, jolle rakkainta on on kiertäminen, mutta ennen kaikkea lähteminen. Sitten on euraava neljännes – hallitseva – maatalousmatroona äidin suvun puolelta. Loput geenit ovat paatuneita urbaaniperimän tuotteita, klassisten lyseoiden, takapihojen, kesämökkien ja kerrostalojen koulimia perintötekijöitä.

Kaikki on siis helppoa: Vilho on kiertämistä ja luontoa rakastava, sivistynyt kaupunkilais-porvarityöläinen asfalttiviidakosta.

Vilho katsoo sateen pyyhkimää uutta Miniään.
Nyt on varmaan lähdettävä, hevonen hirnuu ylärinteellä.

Hitaasti Vilho kääntää auton, kohta se lipuu kuin laiva Innsbrucker Strasselle.

Alkumatkan videoita katsottuaan Vilho pillastui, kun näki itsensä videokuvista autoa ajamassa, kamera kun näytti sekä tietä että Vilhoa. Koskaan Annikki ei ole kertonut, että Vilhon ajaminen on kaunista.

Niin; Pitkän suomalaisen matkan varjopuolia  – samanlaista kuin Vilhon sokeus Annikin rannattomalla hyvyydelle.

7.1 Vilho vetelehtii sadepäivänä

Sateet ovat alkaneet ja Vilho viettää jonkinlaista morkkistorstaita, päivää, jolloin päivärytmiä käännetään ihmisten mittaan ja palataan muutenkin herran nuhteeseen

Vilho ajaa partansa, siivoaa pirttiä ja lähtee kävelylle.

Tunnelma on alakuloinen siksikin, että vettä satelee oikeastaan koko päivän. Nyt juuri kuuroja ei juuri tule, joten Vilho tekee pienen lenkin ylös purolle.

Vilho kuuntelee pikkulintujen varoitusääniä. Sateisen, vihreätä. Puron varressa selviää sekin, että iltaista varoitusääntä tikittävä lintu on punarinta.

Vilhon onni on pienissä asioissa, sateesta tuoksuvassa tirolilaisessa metsässä, lukemattomissa kasveissa, kukissa ja marjoissa. Puron luona, koskikohdassa näkyy jotain liikettä lehvästöissä. Siellähän on pähkinähakki! Sen Vilho saa videollekin, mutta upeana ja lähes räikeän täplikkäänä se näkyy vain kiikarissa, hetken, etten katoamistaan vehreisiin, sateisiin lehviin.

Myöhemmin, käytyään asunnolla, Vilho pistäytyy hakemassa olutta kaupasta. Päiväunet, pihvinpaistoa ja tietenkin pakkailua.  Loputonta tavaran keräilyä, lähtemisen ikävää ja karsintamaa-otteluita. Tietokone tuottaa italiaksi RAI:n selostusta((Armenia–Italia), näytöltä näkyy kuinka Suomikin voittaa Kreikan Ratinassa.

Pian yön pimeys laskeutuu. Vilho juo Kaiseria ja on tavattoman sadepäiväinen.

6.1 Heiterwanger See

Pienen autoilun jälkeen Vilho kävelee tasaista niittypolkua. Sää on jälleen helteinen ja aurinko helottaa siniseltä taivaalta, jossa kuitenkin muutamia valkoisia pilviä seilaa. Vilho on unohtanut puhelimensa ja on muutenkin onneton tumpula. Luojan kiitos säästymme järvikuvilta!

Kävely vie Heiterwanger Seen rantaan ja sielläkin seilataan.

Tämä alppijärvi on sellainen kolmekilometrinen ja 500-700 metriä leveä vuorten ympäröivä vesistö, karkeasti ottaen kilometrin korkeudessa.

Nyt täällä on kertakaikkiaan kesäinen sää ja järven länsipäässä on kohtuullinen camping-alue, ranta-aktiviteetteja ja hieman palveluita. Järvellä kulkee muutama suppilauta ja hämmentävästi reittilaiva saapuu toisesta päästä. Hoidetulla kesänviettoalueella vietetään melkoista intiaanikesää ja reppuselkäisen Vilhon pöllähtäessä paikalle vastassa on nuoren naisen ystävällinen hymy. Väki ottaa aurinkoa ja eläkeläiset valmistelevat vaunujensa pihaleireissä päivätarjoilua.

Järven kupeet on kuitenkin rauhoitettu kävelylle, eikä sieltä löydy mitään muita sivilisaation jälkiä kuin erinomainen polku. Tätä pohjoisrantaa pitäisi kävellä vain, mutta vastarantaa saa vetää germaaneille aina niin rakkailla maastopyörilläkin.

Porukkaa on jonkin verran liikkeellä. Vilho tervehtii ihmisiä ja katselee järven sinertävän kalkkista ja silti kirkasta vettä, sinisorsia ja piskuisia kaloja.

Teoriassa Vilho tiedustelee polkua, joka veisi järven pohjoisrantaa koristavalle Tauern-vuorelle, mutta eihän reppuselkämme ole lainkaan missä rinnekunnossa, etenkin kuin vuori nousee kuin pyramidin kylki.

Tästä päivästä tulee kesäpäiväkävely järven ympäri, Vilho tekee pienen piston myös Planseelle ja totisesti löytää polun päänkin lopulta. Vilho käy Planseen luoteisnurkassa, jossa on tosiaan pursiseuran talo ja venesatama. Näillä pienillä kaksoisjärvillä purjehditaan – ei ehkä viikon venereissuja, mutta onhan miljöö kertakaikkiaan fantastinen.

Vilho palailee siis Heiterwangin toista rantaa pitkin. Germaanit ovat näillä järvillä käsittämättömän siististi. Pientä rantaelämää on, joku on uimassa ja muutenkin ollaan täysin roskaamatta.  Vilho seuraa rannalla västäräkkiä ja painelee eteenpäin. Tänään ei nousumetrejeä tule mittariin.

***

Germaanit? Näinä päivinä Vilho on päättänyt unohtaa itävaltalaisten ja saksalaisten eron näillä alppiseuduilla ja nyt puhutaan vain germaaneista, joilla on monessa asiassa samat tavat ja sama tulotaso.

***

Autoa lähempänä ja jo poissa järveltä pelloilla näkyy hiirihaukka. Myöhemmin Vilho näkee nokivarisjoukkion ja kaksi tuulihaukkaa, osa niistä pitää paussia Reutteen kulkevilla voimalinjoilla.

Vilho käy lyhyesti Reuttessa, palaa sitten kotipesäänsä ja viettää iltaa, joka saattaa olla hyvinkin reissun viimeinen helteinen päivän päätös.

5.1 Hoher Gang, Seebensee ja tuttu Immensteig

Erinomainen päivä sään puolesta ja kirkkautta riittää.

Miinuspuolella on se, että Vilho nukkuu kirjoituspuuhien ja juopottelujensa jälkeen säädyttömän pitkään ja tärvelee erinoimaisen rinnepäivän.

Jonkinlaisessa prostestihengessä Vilho pakkaa rinkkansa, kokoaa kaikenkarvaiset reppueläimensä ja kamppeensa –  ja lähtee aivan liian myöhään liikkeelle.

Mini. Ajo Ehrwaldiin ja Brentalmin parkkipaikalle. Täällä on vaijeriasema, ravintola ja suuri pysäköintialue ja hyvin suosittu päiväreissujen aloituspaikka. Ehrwalder Almbahn vie hyviin maisemiin ja mukavasti Zugspitzen kupeeseen. Vilholle ja Annikille hyvin tuttua paikkaa, mutta Vilho on täällä  (tietenkin) vain kävellyt ja yrittänyt upealle ylänköjärvelle, Seebenseelle.

Ilta on jo pitkällä, mutta Vilho lähtee kokeilemaan Hoher Gangin kiipeilyreittiä. Sieltähän tultiin häntä kopien välissä takaisin vuosi sitten. Toki silloin pilvet roikkuivat 1300 metrissä ja motivaation kanssa oli niin ja näin. Pelko se sielläkin oli kuitenkin vastassa. Tällä reitillä saa kiivetä ihan tosissaan jyrkissä paikoissa.

Kuten aina vuorikeikoilla, täälläkin edessä on metsäistä, hidasta nousua esileikkinä. Parkkipaikka on korkeudessa 1068 metriä. Siitä mennään nousevaa niittyä, metsää satoja metriä ylöspäin.

Sepelirinne alkaa (1370 m) ja kestää tovin. Sen jälkeen Vilho pääsee katsomaan pelon paikkaa. Hoher Gang on suhteellisen lässy koville pojille, mutta vaijerivaiheen alettua kosteilla kivillä ei oikein ole lipeämisen paikkaa. Nyt mennään tosissaan pystysuoraan ja lipeäminen alkaa olla siunauksen paikka.

Raukkamaisesti muutamassa kohdassa Vilho jättää katsomatta alaspäin.

Pelon paikassa Vilho jatkaa eteenpäin välittämättä jyrkänteistä, pystysuorista pudotuksista. Nyt on vaan mentävä eteenpäin, muina miehinä, kivi kiveltä, vaijeri vaijerilta. Tulee helpompia, mutta  myös paljon vaikeampia hetkiä. Koko vaikean ajan Vilho kulkee nelivetona, toki nousten paikoitellen seisomaan, täyhystämään.

 Vauhdittomuus on Vilhon ainoa vahvuus. Tavaton jähmeys, kiteytynyt hitaus, jossa mennään seuraavana vuonna katsomaan pelkoa; ei niinkään haastajana, vaan uteliaana tutkijana. Se kaikki vähä, mitä vilhoilemalla saavutetaan, saavutetaan vauhdittomuuden kautta.

 

Näkymät Hoher Gangista etenkin Zugspitzen suuntaan ovat komeat.

 

Yhtäkkiä, korkeudessa 1674 metriä taistelu on ohi. Kuten niin usein, jyrkältä rinteeltä tullaan kuin varkain ylängölle ja laidumaalle, ja on vaikea uskoa, että hetkeä aiemmin mentiin käsi vaijerilla huimassa profiilissa.

Vilho alkaa uskoa siihen, että retkeltä voidaankin päästä valoissa alas, sillä luvassa voi olla hieman helpompi paluureitti sivummalta.

Hän laukkaa mukavassa metsämaastossa kohti Seebenseen upeaa järveä (1659 m). Paradoksaalista on tietenkin se, että järvellä on aikaa vain muutamiin valokuviin ja pikaihaluun, sillä aurinko painuu pian vuorten taa, eikä Vilho halua olla missään aivan pystysuorassa kun pimeä koittaa.

Järvelle pääsyyn meni tällä kertaa kaksi tuntia.
Vilho miettii sitä, onko Sebensee hienoin paikka, missä hän on käynyt.

 

 Seebensee iltahämärän tullessa vaatimattomassa kuvassa.

Järvellähän ei ole muita turisteja, kuin varkaannnäköinen mies penkillään.

Vihlo napsii valokuviaan, ja mies kulkee, kuin varkain, lähemmäksi ja alkaa puhua:

"Älä hermostu lainkaan", mies sanoo ystävällisesti.
"Näissä porukoissa on paljon väkeä, joiden mielestä elämä on vain vitsi"
"Me emme usko niin, en minä etkä sinä. Joten ei olla huolimattomia nyt, kun alkaa olla myöhä."

Järveltä lähdetään räväkästi kuin vartiotornia väistävät vangit. Edessä on siirtymä hiekkatietä ja polkua pitkin toiselle rinnereitille, josta Vilhon pitäisi laskeutua. Reitti on nimeltään Immensteig.

Maantiemäisen ja metsäisen osuuden jälkeen laskeutuminen alkaa laidunmaalta, jonka reunametsää on myös hakattu. Valoa on vielä hyvin. Immensteig on toki paluureittinä helpompi, mutta jyrkänteitä täälläkin on ja reipasta vaijerireittiä. Lähellä on myös vesiputous, joka on Seebenseen ylängön vesien tulosta. Se kohisee paikoin hyvinkin kovaa ja Vilho kuvaa sitä puolivälistä reitin osuessa sopivasti näköalakohtaan.

Hoher Gangin ja Immensteigin maisemia. 

Vesiputous kuvan keskellä ja Sebenseen ylänkö vihreässä notkokohdassa.

Jyrkännettä laskutuessaan Vilho on jo voitonriemuinen, sillä valoa riittää ja laskeutumisesta siis selvitään.

Alhaalla metsässä vesiputous ja joki kohisee, hämärä alkaa tulla nopeasti tirolilaiseen metsään, mutta polku on jo sangen sujuvaa, loivasti laskevaa satumetsäreittiä.

Päivästä on tullut hämmästyttävän hyvä, Hoher Gangista on haettu tasuria ja tehty Seebenseelle kiinnostava kierrosmatka.

Illan kruunavat alaniityllä odottavat bambit ja onhan siellä jäniskin iltaruokailullaan.

Parkkipaikalla on jo pimeää ja pimeys on melkoisen sankkaa.

Pölhö palaa vuorilta ja suunnittelee pientä retriittiä

Mullahan meni melkein ruokahalu siellä Grubigsteinilla, kun Vilho oli häipännyt jonnekin kesken parhaan kesähelteen. Sehän oli tietenkin sekoillut sinne vuoren kärkeen, ihan kuin ei niitä poutapilviä ja lampaanskeidaa olisi alempanakin ollut nähtävillä.

Näkisin, että rakentava palaveri olis paikalla melkoisen pian. Aika vaikeaksi menee kaverin varjeleminen, jos se toimii täysin itsekkäästi koko ajan ja huhtoo vuorilla miten sattuu. Tilasin napsin omppuviinaa (5 €) ja tilanne alkoi tasaantua.  Pahoitin kyllä mieleni, kuitenkin.

Huomasin Vilhon lopulta hipsivän siitä terassin ohi alaspäin ja onnittelin itseäni! Alkaa taas palaset loksahdella paikalleen. Ei kuitenkaan auta tuudittautua uneen ja jäädä tuleen makaamaan, sillä puhelin päräytti säävaroituksen: Ukkosrintamia oli tulossa paristakin suunnasta. Nyt on toimittava nopeasti ja hoidettava tää keikka himaan.

Olisitte nähneet miten liukkaasti lähdin sieltä terassilta! Siinä parit giselat ja günterit jäivät jalkoihin ja sekosivat kävelysauvoissaan, kun meikäläinen pinkaisi bergbahnin seuraavaan vuoroon.

Brettalmin väliasemalla jouduin kiilaamaan pari liikuntavammaista eläkeläistä. Luulisi heidänkin ymmärtävän näiden vuoristoreissujen riskit, etenkin kun lähtevät puolikuntoisena reippailemaan. Tulin alaosuuden siis hyvissä ajoissa, joten nappiin meni taas.

Loppumatka asemalta hotellille olikin käytännössä alamaata. Pistin kävelyksi, sen verran on tullut naposteltua jo tänään.  Hakevat muuten sen sähköpyöränsä sitten kun heitä kiinnostaa, mainitsin sentään asiasta ystävällisesti respassa (180 € + 35 €).

Big Brother alkoi uusine jaksoineen! Keskityin iPadini ruudun ääreen. Samalla alkoi sataa aika iloisesti.

Vilho on kuitenkin vedenpitävää sorttia, eikä siellä alarinteillä voi mitään sattua. Jossain vaiheessa sen kammioon syttyikin illalla valo: Kaikki kunnossa.  Nukkumaan mennessä tuntui aika tyydyttävältä tämäkin päivä.

Päätin pysyä hotellissa muutaman päivän ja kerätä voimia. Ei näitä suorituksia ihan lonkalta huidella näissä korkeuksissa (999 m).

4.1 GP – ja kauppa käy. Lisäksi Ehrwaldissa ja kotikylässä lenkkiä

Aamusta alkaen sataa oikein suloisesti ja sade jatkuu iltaan asti.

Vilho käy kaupoilla GP:ssä.

Taaempana kylilllä on Hauptstrassen Lidl, joka on hieman parempi kuin aseman ruuhkainen uusi myymälä. Tässä on totinen toisto menossa. sillä vuosi sitten Vilho oli maskottijäniksineen samalla parkkipaikalla samanlaisessa sateessa kauppareissullaan Garmisch-Partenkirchenissä.

Vilho käy tässä kaupassa kaksi kertaa ja hakee kaiken mitä pitikin. Sade jatkuu.

Tietysti pitää poiketa  paluumatkalla Grainaun juomamarketissa (Fristo) ja viereissä Aldissa.

Autonperä on vakavasti täynnä.
Vilho palaa Itävaltaan.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa on...käydä kaupassa.

Vilho pistäytyy Ehrwaldin Sparissa. Pitäähän sitä Mozart-kuulia olla, Mozart-likööriä (pikkupulloissa) ja sitruunoita drinkkeihin.

Illalla ei sada pahasti. Vilho käy kävelyllä kotikylässä ja saalistaa muutaman pokémonin.

 

B-24 Liberatorin propelli. Lermoos. 

 Etelä-Italiasta lähteneet pommikonelaivueet kohtasivat tässä ilmatilassa elokuussa 1944 kovaa vastarintaa. Luftwaffe pudotti amerikkalaiskoneita useammankin. 

Kirkolta 300 metriä pohjoiseen putosi yksi B-24 Liberator ja sankarihautausmaalla on muistomerkkinä koneen yksi propelli. Lavassa on selvä luodista jäänyt merkki. Kaikkiaan itse potkuri painaa varmaan sata tai satoja kiloja. Massiivinen kappale.

 

Lermoos Danielin suuntaan

 Vilho pakenee sotamuistomerkiltä tihenevää sadetta. Kävelyt itävaltalaiskylässä ovat suomalaiselle joskus hiukan rasittaviakin, koska kaikkien vastaantulleiden kohdalla pitää olla valmis tervehtimään. Ihan umpimielisenä ei auta hoidetuilla raitilla kauniiden talojen välissä siis kulkea.

Nämä paikat ovat hämmentäviä, sillä intiimi, tuttavallinen kylämäisyys yhdistyy saumattomasti loputtomaan turistivirtaan, jota ehtymätön maantie takoo etelästä ja pohjoisesta. Kuhina voi muuttua hiljaisuudeksi tuossa tuokiossa. Matkailijoita ja paikallisia on suurien talojen uumenissa paljon, mutta jonnekin kaikki aina miltei katoavat, vain pihat täyttyvät autoista. Mutta iltaisin nämä ovat keskimäärin hyvin hiljaisia paikkoja, eikä yökerhoja taida olla missään.

 

Tänään sadevesikanavissa riittää virtaa ja Vilho totee, että vesi kulkee todella kovaa kohti tasankoa.

Kahden päivän jälkeen jopa Vilhonkin iho punersi paikoin. Kolmen päivän jälkeen hän katseli joen mutkaa. Kaiken sen auringon, aavikon, jälkeen tuntui hyvältä olla pois sateesta. Kotiparkkipaikalla odotti edelleen nimetön hevonen, Mini.

You´re all the things I got to to remember

Annikki, I'll be coming for you, anyway.

Oberau, Aldi Süd.

Siellä se saattoi olla, väsyneen Vilhon mietteistä ei koskaan voi olla varma. Taustamusiikkina kaupassa pyörivät kestohitin takavuosilta. Jossain vaiheessa norjalaisten Take on Me (1985) valtasi eetterit. Jollain merkillisellä tavalla Vilho jäi kuuntelemaan laulun sinfonista monipuolisuutta ja tietysti sumuisen, yli kolmekymmentävuotisen nostalgian kohinaa.

Aikanaan, asunnolla ja kaikessa rauhassa lasi kädessään Vilho kaivoi norjalaisten  musiikkia esille ja osui unplugged-keikkaan.

Tämän reissun kappaleesta ei ole mitään epäselvää akustisen kasarihitin jälkeen.

On täydellisen hämmentävää, miten biisi voi muuttua noin täydellisesti, vai onko tässä välissä muuttunut jotain muuta? Miten monta vuosikymmentä pitää mennä, että kappaleen sanat todella kuulee? Ymmärtämiseen on varmasti vielä aikaa.


Pohjoismaisessa yhteishengessä on hienoa, miten laulaja Morten on silmälaseissaan ja aavistuksen harmaantuneena edelleen sama charmikas itsensä. Porukan muut kaverit näyttävät norjalaisemmilta kuin koskaan. Okei, me ollaan snadisti kaikki vähän vanhempia.

Joillakin jyrkänteillä Vilhon mieleen on tullut fraasi:

 Slowly learning that life is okey. 
And say after me, it´s not better to be safe and sorry.

3.1 Biberwier ja Via Claudia Augusta

Niin se vaan on, että huippupäiviä sanan varsinaisessa merkityksessä ei tule ihan sarjassa Susivuoren elämässä ja tästä sunnuntaista tulee sangen lattea korkeuskäyrien suhteen.

Vilho on valvonut liikaa ja juonut sen verran, että miltei koko päivä kuluu asunnolla erilaisen joutilaisuuden muotoja tutkaillen.

Vasta ennen kahta Vilho lähtee kyläkävelylle tasamaalle. On kuuma ja koivissa tuntuu eilinen puolimarathon melkoisesti.

Jos kärjistetään sopivasti, niin alueen kolme kylää – Lermoos, Ehrwald ja Biberwier – ympäröivät matalalampaa nummea, jota purot leikkaavat ja niityt koristavat. Tämä tasamaa on se Zugspitze Arenan helpoin kulkupaikka, jossa liikkuminen sujuu kuin Hollannissa.

Täällä Vilho yrittää nyt bongata forelleja purosta ja lintuja puskista. Mutta mitään merkittävää ei tuntienkaan jälkeen tule vastaan, ainoastaan pokémoneja saadaan saaliiksi.

Koko reissun eläinhavainnot ovatkin toistaiseksi:

Orava
Rupikonna
Harakka
Varpunen
Nokivaris
Sinisorsa? (lennosta)
(Sini)tiainen
Talitiainen (?)
Hiirihaukkoja
Korppi
Haarapääsky
Mustarastas

Käpytikan Vilho ehti kuulla, nähdä mahdollisesti palokärjen, kivitaskun ja huipulla muutaman tunnistamattoman kirvisen. Bambeja, jäniksiä tai gemssejä ei ole tavattu ja liekö vaikutusta kuumalla säällä siihenkin.

Vilho painelee Biberwierin suuntaan, sillä se näistä kolmesta kylästä on ainoa, jossa Susivuoret eivät ole asuneet, eikä sitä ole muutenkaan liikaa nuohottu. Majavakylä on näistä kolmesta kenties se syrjäisin, lieneekö myös vähiten turismin turmelema.

 

Biberwieriläinen julkkari.

Valo kuin etelässä, kukat kuin ruotsalaisessa unelmassa.

 

Via Claudia Augusta. 

Vilho on täysin vakuuttunut siitä, että tämäkin turhanaikainen rokulipäivä on jollain tavalla merkityksellinen, tarkoituksellinen ja tärkeä. Merkitystä ei löytynyt kuumilta kävelypoluilta eikä tuhansista päivän tasamaa-askelista, mutta lopultakin, lopultakin sivistymätön honkapää alkoi raksuttaa Biberwierin paloaseman pihassa.



Via Claudia Augusta.

Baijerissa ja Tirolissa on tapana koristaa klassiset talot maalauksilla ja kerta toisensa jälkeen näissä sangen vahvasti 1700-1800 -lukulaisissa kuvastoissa näkyy roomalainen sotilas tai sadanpäämies erilaisten kansallispukukaunottarien joukossa. Miksi ihmeessä roomalainen sotilas?

Tähän asti Vilho on utuisasti yhdistänyt roomalaissotilaat uskonnolliseen kuvastoon jonkinlaisen kansallisromanttisena kuvastona paimenten, pyhimysten ja kotieläinten kanssa.

Kyllähän kylteissä toisinaan puhutaan Römerwegistä, mutta roomalaisjäänteiden korottaminen on inflaatioherkkää touhua imperiumin laajalla alueella. Nyt roomalaistie on kuitenkin ihan totta.

Via Claudia Augusta yhdisti Po-joen laakson (Padanian) eteläiseen Saksaan ja Tonavaan. Suomeksi tämä tarkoittaa Germanian liittämistä Roomaan sotilastiellä. Aiemmin tuttuja roomalaisia sotilasvaltateitä kaikille meille ovat ainakin Via Appia ja Via Aemilia.  Sen pohjia tässä nytkin tallotaan.

Biberwier: Kylä, jossa majava otetaan tosissaan,

Siistien halkopinojen, lohialtaan ja vauraiden talojen lomitse Vilho kulkee edelleen paahteisessa auringossa Biberin kirkolle. Vieressä on toki kiehtova Mpreis-minimarket, mutta onneksi on sunnuntai.

 

 Biberwierin kirkko on upeassa maisemassa

Roomalaistieltä Vilho kapuaa metsäpolulle ja takaisin Lermoosin suuntaan. Kävelyreissusta tulee yli kolmetuntinen "pikku lenkki", jota täydentää pyörähtäminen kotipaikan Lermoosin kirkonkylällä.

Viidenmaissa Vilho on taas kotona. Ulkona tihuttaa. Kun Susivuori on asunnolla, sataa jo kaatamalla. Sade jatkuu yöhön, välillä hieman tauoten, välillä ukkostaen ja toisinaan kiihtyen.

Pölhö vuorilla: Grubigstein hanskassa

Hiukkasen se Vilho yllätti, kun lopulta pääsi lauantaina liikkelle. Olin syönyt hotellissa tukevanpuoleisen aamiaisen ja lähdin sitten työhommiin hotellin sähköpyörällä (89 €). Jaksaa se Vilho tosiaan tallustaa, vaikka tänään on helteinen päivä.

Aika nopeasti alkoivat taas palaset loksahdella kohdalleen: Vilhon täytyy olla menossa Grubigsteinin huippua kohden. Jawohl, vilpitön juttu.

Sähköpyöräilin ilman mitään kitinöitä 1348 metrin korkeuteen ja se fillarin akku oli loppu. Onneksi kohdalla oli latauspiste: Brettalmin täyden palvelun köysirata-asema nääntyville matkalaisille. Hylkäsin pyörän ja kömmin terassille päivystämään.

Fillarointi panee janottamaan vietävästi, joten tilasin Kaiser-oluen ja makkaralautasen (3,80 € + 9,60 €) ).  Sieltähän se Vilhokin tuli lopulta ja jatkoi aika lailla samaa soittoa eteenpäin. Joskus mieti, onkohan kaverilla ihan kaikki pokémonit puhelimessa, kun se välttelee ihmisiä ja kaikkein ilmeisempiä ratkaisuja asioihin? Täällä ne muutkin istuu, kaveri.

No, anyhau, sinne se jatkoi polkuaan pitkin. Ei tossa nyt aikuinen mies mitään apua tarvitse, oikeasti olisi aika loukkaavaa mennä jeesaamaan raavasta miestä pikkukävelyssä. Toi tarjoilijakin pyörii tossa ihan kiusaksi asti – tää gertrud on taatusti Augsburgista. Hiukan rintava pirkko muuten dirndl-mekkoon! Joo, ota toisen (3,80 €).

***

Monet porukat tekee sillä tavalla, että painellaan tällaiselle väliasemalla syömään sianpalaa ja sitten ollaan oltu muka vuoristoretkellä. Aika paksua.

Otin ehkä pari hapanta, mutta en silti töitäni jätä. Kaiken keskipisteessä on Vilho ja sen mukaan mennään.

Ostin Brettalmista ekslusiivisen menopaluupaketin (189 €) ja johan alkoi mummo kutoa! Köysirata, hier Ich komme!

Oon aika saletti, että näin Vilhon vaunusta. Täydet peukut sinne! Ei mitään pois kaverilta, joka elää edelleen kivikaudessa. Jotenkin mä diggaan tota juurevaa tyyliä, kävelyä ja tollasta "open air" -skeneä. Ja hei, kaveri on valinnut näin ja mä haluan mahdollistaa sen tekemisen! Tää on tiimityötä.

2050 metriä. Wau!

Alan päästä jyvälle, mikä sitä Vilhoa näissä paikoissa kiehtoo! Täällä on menossa upea lauantai ja väkee on kuin Flown sushijonossa. Liitovarjoja nousee jatkuvasti ja maisemat, nimenomaan Zugspitzen suuntaan, ovat käsittämättömän hienot.

Tykkään valmistautua asioihin kunnolla ja tässä mä nyt oon.

Vilho taapertaa jossain polkuaan, mutta mä en hellitä hetkeksikään, kun tehdään hommia, niin sitten tehdään hommia. Mun lempisitaatteja on sen yhden sotachiiffin lause siinä melko tuoreessa toimintaleffassa: "Tiedättekös te, pojat,  mitä partiolaisten vyöhön on kirjoitettu? Ole valmis, Ole valmis, jaha."


Ja valmina ollaan.

Gipfelhaus  on täyden palvelun majatalo ja sinnehän se vaijeribaana kulkee.
Otin aluksi Fitness-Toastin  (8,90 €) ja janoon oluen (3,80 €).

Vilho tuli sieltä lopuksi. Mulla tuli miltei tippa linssiin.
Varmaan siellä on porukkaa, joka pilkkaa mua tästä, mutta kaverihan tekee juuri niin kuin yhdessä oli suunniteltu. Nyt varmaan olut terassilla ja kipin kapin kotiin. Homma hanskassa.

Eikä mua haittaa some-porukan suunsoitto tosta tunteilusta. Se sataa loputtomaan laariin, koska on ihan turha arvostella, jos ei itse ole ihan samassa tilanteessa. Olen kuitenkin enkeli (AMK) ja ylioppilas. Mä osaan nämä asiat, Piste.

Muuten, minne helvettiin se Vilho on kadonnut?

2.4 Joskus Vilho tarvitaan, luulisin – juoksu asunnolle

Annikki on ainoa referenssi Vilhon puuhissa ja Annikki kyllästyy hyvin pian Vilhon pitkäveteiseen ja hitaaseen toimintaan.

Oh Tragedy! Well the music is slowly dying and I am jumping out of my jeans.

Vilho ei ole vielä valmis hyppäämään housuistaan, sillä matkaa kotiin on vielä hyvin. Korkeudessa 1348 metriä on toki väliasema köysiradalle, mutta Vilho ei luomukävelijänä köysiratoja pahemmin harrasta. Brettalm on tämän paikan nimi ja täällä on perinteinen köysirata-asema hyvine ravintoloineen.

Alkaa sataa. Alkaa sataa oikeasti, aikuisten pisaroilla.

Vilho oikaisee rata-aseman nurmikentän läpi ja vanhana metsäsuomalaisena painelee sivummalla kuusten suojaan. Ukkonen päristää ja taivas salamoi. Saksalainen vuorikuusi suojaa mukavasti vähemmän mukavasti kiihtyvältä ukkoskuurolta.

Videokamera reppuun, samoin kaikki muukin irtaimisto. Sadesuoja reppuun. Vetoketjujen sotilaallinen tarkistus. Sitten meditatiivinen pissaaminen ja pohdinta siitä, ollaanko taas kusessa. Ehkä.

Reppu selkään ja vyöt ja soljet kiinni.


Harjoitusta on tässä vaiheessa kestänyt 6 h 20 min.

Sitten Vilho lähtee.

Vilho lähtee näiden lämmittelyiden jälkeen juoksemaan. Kotiin on vain 348 metriä korkeuseroa ja polkuja, no niitä on määräämätön mitta.Vilho menee hämmentävän kovaa, pitkillä, hirvimäisillä vilhoaskelilla

Voimalinjojen, kaapeliratojen alla Vilho tuntee, aivan kuin laulussa, kuinka sähköisyyden haamu ulvoo kasvojen luissa. Mutta salamaosumalta vältytään vielä.

Juokse, poika juokse!

Miten Vilho rakastaakin sadetta! Hän juoksee kuin nuori poika ja vesi valuu lämpimänä ja vääjäämättömänä pitkin Vilhon kasvoja, purot tulvivat pian ja loppumatkan päällystetty tie virtaa sekin omana jokenaan. Taas välähtää, taas jyrisee. Vilho pistää lisää vauhtia.

Voi kun Annikki voisi nähdä tämän!

2.3 Huippujuttuja: Pelko odottaa siellä minne se jätettiin

Kesäkelissä tehty kapuaminen kiinnostaa tuskin ketään. Vuorikävely on kuitenkin niin vuosikertavilhoa kuin vain voin olla, sillä hänen touhuissaan kaikki rakennetaan juurta jaksaen tyvestä puuhun. Nyt tyvi on kilometrissä ja iltapäivän edetessä Vilho pääsee himoitsemaansa kahteentonniin.

Arkisessa vuorikävelyssä on jotain valtavan kiinnostavaa inhimillisestä vinkkelistä. Asioita, näkymiä ja metrejä pureskellaan ylöspäin erittäin tarkasti, avautuvana ainutlaatuisena kertomuksena. Kun tullaan alas kaikki on tuttua ja taputeltua, josta on kiire kotiin syömään.

Nouseminen on myös ruuvin kiristämistä ja jossain vaiheessa tullaan siihen kohtaan, jossa on väännettävä enemmän, väännettävä täysillä että päästään sinne mihin pistäisi päästä – loppuun asti. Sitä ennen mennään kierros kierrokselta, mutta lähempänä loppua alkaa olla kysymys ihan muusta kuin yksinkertaisista metreistä.

Vuosi sitten näillä mailla Vilho taisi kohdata paholaisen, mutta kaikkiaan reissun viimeisenä maastopäivänä Susivuoren oli helppo tyytyä reiluun paritonniseen ja palata vaimonsa kanssa kotiin. Vilho jupisee videokameralle juttujaan, mutta tietää hyvin, että kivikossa odottaa sinne jätetty pelko, ihan siellä loppusuoralla, kiviä pitelevien verkkoaitojen luona.

Vilhoa kiinnostaa ihan vietävästi vääntää ruuvia siihen paikkaan, missä pelko puhuu. Siellähän se on hyvässä, tallessa, lapsellisessa reilussa  2100:ssa. Vilhon mielestä tämä on kiinnostava koe, vaikka sen sisällä on oikea ihminen, pelkäävä Vilho.


Jauhettuaan ylämäkeä askelaskeelta ja ohitettuaan tutun tavernana parissa tonnissa, Vilho pääsee viimevuotiselle toppikohdalle ja kääntöpaikalle.

Vilho menee siitä jyrkänteestä ohi.
Eteenpäin.

Vuorilla Vilho on törmännyt kerta toisensa jälkeen siihen, että kaikki selitykset reissuista ovat naiiveja. Korkeuskeikkoja ei pysty kielellisesti kunnolla kuvaamaan. Kyse ei ole mystiikasta, rehentelystä tai kiertelystä, vaan kielellisestä kyvyttömyydestä.

 

Kohti Grubigsteinin ristihuippua

Esimerkiksi Vilhon selitys päivän kävelymatkan aikana on se, että "kiipeäminen on lopetettu vaikeimmassa kohdassa". Tuon Vilho on oppinut juostessaan pitkiä matkoja. Vaikein kohta ei ole lopussa vaan välillä tuntuu pahalta, mutta se menee ohi (kunhan jatkaa vain). Se on kuulemma se kohta johon koko henkinen valmennus kohdistuu. Ei korkein kohta välttämättä se vaikein ole, vaan se karmea jyrkänne on jossain siellä matkan varrella jo aiemmin. Siitä pitäisi vain päästä ohi.

 

Grubigsteinin huipun maisemia, taustalla Zugspitze ja oikealla Sonnenspitze 

Vilho käy ristihuipulla, mutta huomaa pian sen, että taaempana on korkeampi huippu harjanteen jatkeena. Vilho käy sielläkin ja puhuttaa itsensä lopulta ihan korkeimmalle kohdalle.

Alas on tultava ja Vilho tarkkaa aiempaa pelon paikkaa ihan tosissaan. Se on päivän kiinnostavin paikka.

Alas on on loputon matka, pitkä kiemurtelu ja kymmenisen kilometriä.

Mutta vaikka porukkaa onkin vähemmän kuin Himalajan huipulla, niin ruuhka se tännekin tulee.
Lampaat ovat menossa yötä myöten vaan yhä ylemmäksi ja korkeudessa 2100 metriä Vilho päästää ensin ne reitille.

2.2 Suuntana Grubigstein (2233 m)

Helteisessä säässä Vilho lähtee kapuamaan kohti Grubigsteinin huippua.

Melko kokeneena maratoonarina Vilho tietää, että päivästä tulee pitkä ja hikinen, eikä oikopolkuja ole. Edessä on lisäksi tuttu vuori, sillä täällä Vilho ja Annikki kävivät vuosi sitten viimeisenä maastopäivänä.  Kapuaminen jäi tuolloin hieman kesken ja jossain takaraivossa sekin edelleen hiertää. Jääkö tämäkin kerta kesken?

Päivä on lauantai, joten väkeä on liikkeellä runsaasti ja tietenkin Vilho on jälkijunassa. Vastaan tulee pian pariskuntia lapsien, koirien tai molempien kanssa. Väki on kesähepenissään, kevyissä puuvillashortseissa ja lenkkareissa, ilman suurempia kantamuksia, mitä nyt jollain on järjestelmäkamera. Vilho puskee tasaisen hitaasti vastamäkeen kuin dieselveturi rinkkansa ja pitkäpunttisten juoksuhousujensa kanssa. Hän sanoo itselleen, että nämä kunnon ihmiset ovat varmasti menneet ylös köysiradalla ja palaavat nyt innokkaaasti alamäkea laukaten.

Hiirihaukka naukuu korkeudessa ja Vilho kääntää katseensa hetkeksi kirkkauteen, mutta petolintu on hyvin korkealla.

Vilhon päivä on tasaista nousun takomista. Tunti toisensa jälkeen tämä puuha on vain kävelemistä, mutta koko ajan – jos vain reitti sen sallii – ylöspäin. Haltihetkessä (1323 m) Vilhon pitäisi pitää juomatauko, mutta kohdalle sattuu köysirata-asema, joka on täynnä kuhinaa. Tauko siirretään suvereenisti 1500 metriin .

Ylämäkikävelyn yksi klassinen perussääntö on se, että vuorireissulla ei pääse oikeastaan koskaan ihailemaan sitä vuorta, mitä kavutaan.

Pääosassa ovat vastapäiset vuoret ja koko ajan näkymä noille huipuille muuttuu ja usein vielä paranee päivän edetessä. Grubigstein ei ole Vilhon kokemusten perusteella mikään vuorimaailman mallikaunotar, vaan joka suunnasta tasaisesti nouseva, laaja kukkula, jota puuttuu melkein kokonaan se dramaattinen hammasmaisuus tai tiukka kolmiokärki. Vastapäinen Zugspitze sen sijaan on tietysti paljon korkeampi, mutta vuorena se on kuin hammaskruunu, jyrkkänä kohoava kivimassiivi metsäisellä tyvellä. Ja Zugista, viereistä Sonnenspitzeä sekä sivummalla olevaa Danielia tänään pääsee tosissaan näkemään.

Mutta työn ja tassujen alla on koko pitkän päivä Grubigstein.

2.1 Aamu

Nukuttuaan tavalla tai toisella 12 tuntia, Vilho käy viimein suihkussa ja keittää kahvit talon piskuisella keittimellä.

Olo on jumalainen. Väsymyksen rippeet karisevat vähitellen kokonaan pois ja Vilho nauttii kaikesta tekemisestään. Monenlaista puuhaa on, mutta tekemisessä on rauha ja harmonia. Nämä ovat niitä loman suuria hetkiä.

Päivä on kirkas ja lämmin, sen näkee heti. Jälkeen päin tuntuu hullulta, että kaikenlaiseen askarteluun menee neljä tuntia, mutta vasta kahdeltatoista Vilho on täysin valmis maastovarustuksessaan.
.
Ohjelmanmukainen ensimmäinen retki suuntautuu lähimmälle vuorelle, Grubigsteinille.

 

Näkymää Grubigsteinin rinteeltä. 

Liitovarjo nousee taivaalle lähdettyään 2000 metristä.

1.4 Kadonnut kauppa ja sammuva saunalyhty: Vilhon ilta ja yö

Kaikki on valmista kuin ehtoolliskutsussa ja Vilho kaappaa oluen pakastelokerosta, sipsejä lautaselle ja suuntaa pienelle parvekkeelleen.

Vilho juo Aldin bulkkiolutta (0,29 + 0,25 pantti) puolen litran tölkistä. Juoma on valittu siksi, että sitä ei tarvitse perusteellisesti kuvailla, kuten merkkijuomia. Mutta eihän tämäkään mene ilman hymyilyä, sillä juoma on valmistettu Saksan Mönchengladbachissa, hienossa kaupungissa jonka nimen kirjoittaminen ei tuota mitään tuskaa suomalaiselle. Nettilegenda syntyi välittömästi, kun skottipubi luovutti muutaman yrittämisen jälkeen ja kirjoitti klassiseen katuliitutauluunsa Celticin otteluvastustajan olevan "A German Team".  Borussia M. muuten voitti pelin Glasgow'ssa 0-2.

Saksalaiset tekivät tietysti myöhemmin kaulaliinan, jossa luki "A German Team". Jostain syystä seuraa diggaa myös Italian merkittävin edelleen pelaava mies; Gianluigi Buffon, Numero uno dei numeri uno.

Oluthan on mainiota. Vilho kiinnittää huomionsa pihalla kirmaavaan kanakaksikkoon, joka tuntuu painelevan kaikkialle tasajalkaa. Alempana rinteessä, ennen laajaa tasankoa ja niittyjä, on kaksi hevosta, taitavat olla varsoja. Monesti illan aikana Vilho kuulee esimerkillistä hirnuntaa. Vastapäiseen hotelliin on säädyllinen välimatka, mutta paikka tuo jotain toimintaa vuorien hallitsemaan näkymään. Hotellilla on komea punainen, suuri bussi ja eläkeläisiä pyörimässä pihamaalla. Aurinko paistaa ja olut katoaa lasista. Vilho päättää poiketa vielä kaupassa katsomassa muutamia perustarvikkeita.

Kilometrin verran omaa katua on Sparille ja Vilho marssii sen helteisessä kelissä mielellään. Kauppareissussa on kuitenkin edessä piskuinen ongelma, sillä vaikka Vilho mielestään kääntyi kämpille nimenomaan kaupan kohdalta, niin sillä kohdalla kadulla on vain metalliverkkoaitaa ja savinen maa. Toki Vilho näki Spar-tekstin – sehän on aidassa.

Spar-markettiin pääsee taas 15.11. Liike pitää ensin vain rakentaa kokonaan uudestaan.

Tämän pienen peruskorjauksen sisäistettyään Vilho saapastelee ensin vähän edestakaisin päätiellä ja sitten suosiolla mutkassa olevaan Mpreis-markettiin. Kananmunia, oliiviöljyä, schnappsia, valkoviiniä, tzazikia ja tölkki Gin-tonicia. Sitten takaisin asunnolle kaikessa kesähelteessä. Näillä seuduilla pikkulenkkiinkin kuuluu mukaan korkeuseroja ja asteiden ollessa n. 24 kauppareissukin käy työstä.

Asunnolla Vilho juo tölkillisen perus-Paulaneria ja napsii vähän itävaltalaisia retkisalameita ja paprikaperunalastuja.

Syntyy lyömätön suunnitelma: Vilho lepää hetken ihan oikeasti peiton alla. Näin tehdään.
Kello on 19.

Vilho herää kello 21, eikä aluksi ole aavistustakaan maasta tai paikan euroa edeltäneestä valuutasta. Orientoiduttaan Vilho pistäytyy vessassa. Uusi suunnitelma on levätä vielä toinen hetki, ihan oikesti peiton alla. Onneksi hampaat on sentään nyt pesty.

Vilho herää seuraavan kerran 0130 ja miettii, aloittaisiko illanvieton. Mutta kovasti väsyttää ja mies menee nyt oikeasti nukkumaan.

Viideltä heräämisen hän kuittaa kääntämällä kylkeään ja sitten mennään aamukahdeksaan asti ilman suunnitelmia.

Autoiluseurana vähemmän ronkeli enkeli

Ensimmäisen luokan lento meni jokseenkin mainiosti ja tästäkin eteenpäin oli helppo pysyä Vilhon kintereillä.

Arvasin, että se sen autovuokraamokeikka veisi aikaa, joten kävin mutustamassa ison bretzelin ja maitokahvin (6,74 €) kentän alatason sivubaarissa.  Menin sieltä suoraan autotalliin ja siellähän se Susivuori pyöri kuin sielu nirvanassa.

Sillä on kova huoli autosta, naarmuista ja ajamisesta. Kyllä maailmaan murehtimista mahtuu, minkäs teet. Onneksi viimeinkin päästään eteenpäin.

Ammattini takia mä haluan olla koko ajan tosissaan läsnä ja jos kaverilta patteri hyytyy, niin sitten autetaan ja tuetaan. Väsymys, liikenne, vieras maa – nämä ovat niitä hetkiä, niitä tilanteita.

Takapenkiltä katselin sitä touhua sen verran, että Vilho sai autossa peilit kohdalleen ja trippimittarin nollattua omatoimisesti. Otin keskikonsolista hetkeksi sen magneettikortin, kun tiedän miten kireitä täällä ollaan roskaamisesta. Vilho voisi ehkä enemmän miettiä, minne se tavaroitaan huitoo.  Jokainen menestyjä tietää, että yksityiskohdat ratkaisevat lopputuloksen.

Kuten sanottua, Vilho sai ajotietokoneen reilaan ja navigaattorinkin tuulilasiin. Mielestäni siitä alkoivat palaset loksahdella paikoilleen. Hyvä tästä tulee!

Matkalla nautitut ruuat ja juomat painoivat kyllä sen verran, että olin jo unessa ennen kuin päästiin parkkihallista pihalle. Vilho jutteli jotain videokameralle, mutta ei se oikeasti häirinnyt mitenkään.

Mä oon ylpee siitä, miten meillä on Vilhon kanssa vastavuoroinen luottamus. Mä luotan siihen, että Vilho hanskaa tämän homman ja se on melkoinen statement ja siunaus mun suunnastani. Mutta kuten aiemmin sanoin, tätä on mun duuni.

Heräsin vasta, kun autoa purettiin Itävallassa. Jätkä oli hoitanut keikan ihan niin kuin pitikin, good boy!

Kävin tsekkaamassa sen Vilhon vinttikomeron ja sehän oli cool ja kosher. Suksin siitä (siellä oli tosiaan suksia koristeena portaikossa!) viereiseen hotelliin ja otin ihan varmuuden vuoksi itselleni huoneen Zugspitze-näkymällä (189 €/vrk).  Sitten oli pakko mennä päivälliselle: Työkeikka, mutta syötävä se on silti.

Vilho meni taatusti heti nukkumaan.

Hyvä niin. Se väsyttää itseään turhaan jatkuvasti.

1.3 Kaupoille, asunnolle ja muutenkin automatkalla

Baijerin luonto on kaunista ja helteisessä päivässäkin kaikki on vihantaa. Vilho ajaa Miniään kilometri toisensa jälkeen läpi hyvinvoivan Saksan. Noita sanoja joutuu pureksimaan muutaman kerran, sillä jonkun maan tai alueen hyvinvointi taitaa olla se suurin tabu maailmallemme, jossa jokaikinen ilmiö joka mainitaan, on aina kielteinen.

Siksi on syytä vaieta eteläisen Saksan kylien ja kunnaiden hyvinvoinnista, hoidetuista teistä ja harmoniaa uhkuvista, elinvoimaisista kylistä. Lienee parasta, ettei kukaan pureudu siihen, mistä tuo vauraus kumpuaa, koska tuskin kukaan haluaa kuulla mitään ahkeruudesta, työstä ja yrittämisestä.

Maantie on Vilhon julkinen salarakas, päättymätön tarina täynnä loputtomia alkuja ja alkuunsa jääneitä loppuja. Tänään kilometrejä on nimellisesti vähän, mutta ne eivät tunnu vähenevän navigaattorin näytöstä. Mutta sanoohan laulukin, että "Mona-Lisallakin oli highway-blues, sen näkee hänen hymystään".

Oberaun risteyksessä Vilho poikkeaa kaupoille. Ensin vuorossa on Aldi Südı,  josta Vilho saa räväkästi kaikkea perustarviketta oluesta leipään. Toki puolet oleellisista asiosta unohtuu juomahyllylle päästessä ja näissä Aldeissahan juomahylly on heti ovensuussa.  

Rewe osoittautuu juomamarketiksi, mutta sen parempi. Sieltä löytyy 4 Oktoberfest-olutta ja reikäpäinen Vilho muistaa vesihyllyn kohdalla hankkia täyden lastin kuplivaa. Tästä paikasta saa myös legendaarisia Adelholzener-juomia ja näillä schorle-pulloilla on monta rinnettä jaksettu kavuta. Sää on totisesti kuuma, mutta näillä parilla keikalla uupunut Vilho saa hyvin täytettä Miniinsä.

Garmischissa Vilho muistaa muutaman puuttuvan tarvikkeen ja iltapäivän kääntyessä kello kahteen Susivuori käy vielä paikkaavalla sakkokierroksella tutussa Grainaun Aldissa.

 

Grainau, Aldi Süd.

Tuolta onkin enää muutama kilometri Itävaltaan ja Lermoosiin. Sangen helposti Vilho ajelee talon pihaan, joka onkin tismalleen oikeassa osoitteessa navigaattorinkin mukaan.

Totta puhuen Vilho pysäköi Mininsä kerran uudestaan, sillä ensimmäinen paikka kahden auton välissä on liian tiukka Susivuoren purkuhommille. Tämä liike onkin paikallaan, sillä auto tulee seisomaan pysäkillään useamman päivän, koska Vilho siirtyy jalkamieheksi.

Vilho on romanttinen hölmö, joka muodostaan suhteen autoihin, tavaroihin ja luoja ties mihin. Tällä kertaa autolle ei ole annettu nimeä, vaan mennään kuin laulussa nimettömällä ratsulla:  Tuntui hyvältä olla poissa sateesta, ilman ketään, ilman kipuja, hyräilee Vilho. Antaa Annikin nimetä merkillisen värinen Mini aikanaan.

Vilho on niin väsynyt, että tuskin muistaa nimeään.

Saatuaan tavaransa kannettua ullakkoasuntoon ja hieman valmistauduttuaan muuten, ovelta kuuluukin jo koputus. Isäntä on pieni kaveri, joka ei turhia näpertele, vaan tekee paperit alhaalla ja Vilho kuittaa laput hetkeä myöhemmin.

Ulko-ovi aukee koodilla, joten koodilaitteen toiminta käydään uudelle asukkaalle näyttämässä. Tämän jälkeen Vilho on vapaa puuhaamaan mitä lystää.


Pakastelokerossa on jo olut ja parveke kutsuu.

1.2 Uusi Vilhomobiili suunnataan vanhoille poluille

Lento sujuu mainiosti, mutta Vilho tunnistaa suuren väsymyksen hiipivän päälleen. Hän jaksaa kuitenkin operoida edelleen ihan uskottavasti.

Tutun vuokraamon tiskillä on väkeä valtavasti, mutta platinum-jonossa on vain onneksi kolme. Autoasiat hoituvatkin loppujen lopuksi hyvin nopeasti.

Muutama päivä aiemmin töissä, poikettiin lounaan päälle ulko-ovelle hetkeksi kahvia maistelemaan. Vilho jutteli vanhemmalle kolleegalleen autoista ja siitä, miten vuosi sitten lomalla hallissa vastassa oli Ford Fiesta. Juttuhan on niin, että Fiestassa ei ole mitään vikaa, mutta sellainen Vilholla oli juuri 7 viikkoa ja auto on muutenkin tuttu. Vilho muistelee kaiholla takavuosien yllätyksiä, kun vuokrafirma on muistanut kanta-asiakasta ilmaisella upgradeauksella. Erilainen auto on plussaa, vaikka ei Corsissa ja Fiestoissa mitään moittimista ole. Työpaikan ovella katsotaan Miniä ja Vilho kertoo, miten kolme kohdalle tullutta Miniä ovat aina olleet yhtä juhlaa ja auton näkemisestä tulee aina hyvälle tuulelle.

Ja nyt Münchenissä sympaattinen tyttö autovuokraamon tiskillä ehdottaa Vilholle Miniä. Voitte arvata vastauksen.

Autonavaimien saaminen ja ajoneuvon paikantaminen on reissun alkumetrien keskeinen tapahtuma.

Videot, tekstit ja muistikuvat varmistavat sen, että autolle päästyään Vilho rentoutuu jotenkin ensimmäistä kertaa ja toimii aivan kuin täydellinen höpönassu. Kaikki asiat tehdään toki systemaattisesti, mutta kaksi kertaa. On oikeastaan väärin sanoa, että Vilho rentoutuu, sillä todellisuudessa Susivuori on ollut lentokoneessakin rento, mutta autotallissa ollaan oikeasti sen viimeisen hypertarkan seulan edessä: Onko auto niin ehjä, kuin paperit sanovat? Löytyykö siitä naarmuja, lommoja tai kiveniskemiä tahi muita vikoja ja puutteita, joita ei ole listattu?

Auton saaminen on suuri helpotus, mutta ajoneuvon tarkastaminen on ensimmäinen päivän tehtävistä, johon ei kukaan ole sanellut aikataulua. Se vie sitten aikansa.

Vilho kuvaa puhelimella, videolla ja kameralla auton. Tekee muistiinpanot kilometreistä ja varaa vesipullon, leivät, navigaattorin, puhelimen, muistiinpanovälineet, aurinkolasit, videokameran, videokameran jalustan, maskottijäniksen ja vuokratallin portin magneettikortin valmiiksi.

Missä ihmeessä on se magneettikortti ulkoporttia varten? Se ei ole muovitaskussa vuokrapapereiden kanssa, se ei ole repussa, ei housuntaskussa ei auton pullolokeroissa, eikä pusakassa. Mihin helvettiin Vilho sen pisti turvaan? Tallissa on sellaiset 25 astetta lämmin, vaikka seinät ovat auki ja kerros on korkealla.  Susivuori pyyhkii hikeä ja avaa taas oven.

Ovikortti on laitettu lompakkoon turvaan, luotto-ja ajokortin kanssa tiskillä, ettei se taittuisi tai katoaisi. Vilho asettaa sen nyt nätisti keskikonsoliin saataville ja käynnistää auton. Vilho on a) loman tarpeessa ja b) oma itsensä.

Päästäkää Vilho ja Mini jo Baijerin teille, päästäkää!

 

Vilhomobiili, uusin malli

Taivas varjele.com eli esitellään nyt Vilhon matkaseurakin

Lähestulkoon kaikilla kunnon ihmisillä on kaksoisolento. Meitä on kutsuttu aikojen saatossa doppelgängereiksi, varjoiksi ja enkeleiksi. Voisi todeta, että rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Itse pidän tuosta enkeli-nimityksestä, koska kaikessa ylevyydessäänkin se on todella osuva. Olen siis Vilhon enkeli. Meidän enkeleiden nimi yleensä rimmaa jotenkin tuon seuralaisen kanssa, minun nimeni on Pölhö.

Henkilökohtaisen näkemykseni mukaan Vilho ei selviäisi millään arjesta ilman meikäläisen valvontaa ja apua, saatikka sitten oikeista seikkailuista. Vilho on toki kova nysväämään ja aika tarkka kaveri, mutta minä olen kuitenkin ammattilainen näissä suojeluhommissa.

Sen myönnän avoimesti, että tykkään kyllä vähän skabata Vilhon kanssa, sillä Viltsu osaa olla välillä aika ärsyttävä partiopoika ja rasittava mallioppilas. Kyllä minäkin osaan ja kun kerta samoja polkuja pitää mennä, niin pieni kilpailu vaan parantaa molempien suoritusta.

Juuri noinhan ne UEFA:n premioimat jalkapalloilijatkin sanoivat juuri eilen telkkarissa -  tai oikeastaan se oli vain CR7, koska se toinen vain haroi partaansa. Me ollaan Vilhon kanssa kuin Messi ja Ronaldo, sparrataan koko ajan toisiamme yhä parempiin saavutuksiin. Voi olla että mä oon tässä se Messi, mutta mulla on saman verran charmia kuin Ronaldolla.

No, sen pystin voitti joku hollantilainen vanhouten mutta se onkin joku puolustaja ja mitäs järkeä siinä on? Me huippuhyökkääjät ollaan luotu parrasvaloihin ja mehän ne pelit kuitenkin ratkaistaan.

Taisin vähän eksyä aiheesta mutta tosiaan, pienessä skabahengessä lähdin sitten ulkomaille Vilhon kanssa. Vilho heräsi viideltä, minä pistin paremmaksi ja heräsin kuudelta. No, tuli nukuttua varttia vaille seitsemään mutta sen parempi. Vähän piti kiirettä ja otin lopulta tolpalta taksin (75 €). Hienosti ehdittiin ja vaikka kone oli Vantaalla muuten lähtövalmiina, älysivät odottaa, kun minä vielä puutuin.

Paljon auttoi priorisoitu turvatarkastus ja lounge-palvelu (67 €).  - Mua sitten ärsyttää nää tekstiin tunkevat euromäärät, mutta ne ovat meidän firman (Angel.com) formaattihuttua. Tää läpinäkyvyys on näitä nykyajan hössötyksistä. Aika sama mulle, etenkin kun lopulta veronmaksajat maksaa tän kaiken, mutta niin on ollut aikojen alusta ja varmaan niin on aika lähelle loppuun asti. Ainakin rahojen loppuun.

***

Ensimmäisessä luokassa siinä Vilhon vaimon valitsemassa koneessa oli kymmenen tyhjää jakkarariviä, joten sovittiin sitten sellainen ykköspenkki Finnairin© kanssa (763,40 €). Oli siellä lisäksi yksi äijä, joku toimitusjohtaja tai joku sellainen, jonka enkeli oli taatusti viemässä fattaan kultahampaitaan. Ihme sika.

Mulla oli kuitenkin lämmin tunne siitä, että Vilho istui turvallisesti paikallaan 11A. Ihmisen perään katsominen on joskus raskasta, mutta hei! tätä on mun duuni. Tässä mä pistän itseni likoon.

Tässä joo, ja myös samppanjassa, sillä sehän kuuluu lipun hintaan. Sitä paitsi voin rentoutua pikkusen, koska koneessa ollaan ja tuskin se Vilho siihen ilmaiseen aplarimehuun tukehtuu. Sitä paitsi minähän voitin selkeästi sen aamuisen aikataulukilpailun. Hoituu nää hommat kuitenkin vähän vähemmälläkin, kaveri.

Jestas täällä muuten toimii palvelu ja ruokakin on mainiota.  Pyöreäkasvoinen lentoemäntä virittää täydellisen tekohymyn ja koko homma menee ihan kympillä. Toi kaarina on taatusti Jyväskylästä: Joo, otan vielä pullollisen, kiitos.

Eikä toi toimari edes tilaa mitään, ihme sika.

1.1 Pitkä, kuuma kesä - eli miten Vilho odottaa kesälomaa koko kesän

Elokuu on aivan loppumaisillaan mutta kesä ei Suomessa tunnu päättyvän. Päivät ovat kostean kuumia ja vasta yöllä Vilhon ja Annikin asuntoon puhaltelee viileämpi ilmavirtaus avonaiselta parvekkeelta tai Vilhon huoneen ikkunasta. Kesän loputtomuus on sinänsä mukavaa mutta matkailijalle se aiheuttaa omia haasteitaan, kun samalla pitää jo varautua syyssäihin ja silti päälle puskee hellettä.

Kuten nykyisin joka syksy, lähtee Vilho nytkin Müncheniin ja sieltä pikavauhtia Alpeille, Itävaltaan.

Vilhon kesä on loppumaton olivat säät minkälaiset tahansa, sillä kesäkuukaudet vietetään työpaikalla. Kaikki ympäriltä lähtevät kesälomalle jossain vaiheessa ja aivan valtaosa myös ehtii palata lomiltaan, eikä Vilhon syksyinen loma tunnu lähestyvän lainkaan.  Vilho laskee päiviä, seuraa iltojen pimenemistä ja muita syksyn merkkejä. Hän kaupuaa kuuliaisesta joka aamu pyöränsä selkään ja ajaa taas töihin. Väsyneet ja toisinaan hermostuneet ihmiset katoavat viereltä lomalleen ja palaavat hyväntuulisina ja rauhallisina. Kerta toisensa jälkeen Vilho kertoo aamulla kahvinkeitintä virittäessään, että ei, Vilho ei ole ollut lomalla, eikä ole vielä hetkeen. Vilho on aina paikalla ja Vilho on paikalla vielä silloinkin, kun kokouksia perutaan koska kukaan muu kuin Vilho ei ole enää tai vielä paikalla.

Elokuussa Susivuori juoksee kolme marathonia. Samaan aikaan työpaikalla syksyn tuulet puhaltelevat ja lomalla virkistyneet ihmiset alkavat käynnistää projekteja levänneen ihmisen innolla ja tohinalla. Vilhon kalenteri täyttyy kokouksista, päivämääristä ja aikarajoista. Jaloissa tuntuu pientä raukeaa jäykkyyttä juoksemisista ja päässä suhinaa työelämän tuotantovaatimuksista.

Pari viikkoa Vilho seurustelee matkalaukkunsa kanssa, kokoaa äärimmilleen hierottuja varustekokonaisuuksiaan ja tuskailee laukkunsa täyttymistä. Kiipeily- ja maastovarusteet vievät tilaa, vaikka eivät painakaan paljon; On reppua ja rukkasta, selviytymispakkausta, pipoa, paitaa ja piuhoja.

Muista tarvikkeista Vilholta löytyy muutama suodatinpussi, astainpesukoneen pesuainetta hätävaraksi. On kuminauhoja, karttoja ja pari arkkia leivinpaperia (jota usein ei asunnoista löydy). Suolaa ja pippuria  on annospusseissa ja kaikenlaista taloustarviketta muovipusseista linkkuveitseen. Kaikki kamerat ja muu optiikka on putsattu, muistikortteja on varattu ja varmuuskopiota tehty. Tietokone on päivitetty, sekin on varmuuskopioitu, näyttö putsattu sekä salasanoja on kerrattu.

Sitten yhtenä aamuna, aivan kuin varkain viideltä, soi Vilhon herätyskello ensimmäistä lomaherätystä. Ulkona on mustaa ja vettä sataa iloisesti.

Susivuori kokoaa tavaransa ja lähtee kentälle sateenvarjon suojassa. Aamukuuden jälkeen Vilho on jo perillä ja kentällä on hyvin aikaa orientoitua matkaan, napata muutama pokémon. Vilho syö kolmioleivän, täyttää vesipullonsa ja painelee koneeseen kellon tullessa 0730.

Taivaalla erikoinen suomalainen lämmin sadepäivä muuttuu tutuksi kirkkaudeksi vasta pumpulipilvien päällä. Helsingistä, rannikosta tai Virosta ei näy tuumaakaan vetisen pilvipeitteen takia. Vasta Puolan rannikolla näkyy tuttua jokisuuta ja hiekkarantaa Itämeren reunana.

Loputtoman kesän jälkeen Vilho on selvinnyt lomansa ensimmäisen päivän kolmesta ensimmäisestä haasteesta: Heräämisestä, kentälle ja koneeseen pääsemisestä. Siirtyminen jää Finnairin haltuun. Kaksi seuraavaa päähaastetta ovat auton saaminen ja asuntoon pääseminen. Pikkujuttuja, jotka pitää kuitenkin onnistua aikarajoissa. Vihkojen, aikataulujen ja muistilappujen kanssa asioita hierova Vilho pyrkii pelaamaan onnistumiselle maalipaikkaa ajattelemalla asioita etukäteen eri tulokulmista. Näpertelijä-Vilho on pyrkinyt minimoimaan vaaranpaikkoja ja antamaan onnelle parhaat mahdollisuudet.

Nyt lähdetään laskeutumaan Saksan viljapeltojen yllä, lentoaikaa on vielä 30 minuuttia kaikkiaan. Vilho on väsynyt, mutta väsymystä vahvempaa on hiljainen, suomalainen onnellisuus ja sinitaivastakin syvempi kiitollisuus tästä mahdollisuudesta onneen.

1.0 Susivuoren syksyiset vuoriseikkailut eli Vilho Itävallan Alpeilla

Elokuun viimeisistä päivistä alkaen Vilho viettää pari viikkoa Itävallan Alpeilla, Zugspitzen ja Saksan tuntumassa.

Annikki liittyy seuraan toiseksi viikoksi ja niinpä Vilholla on ensin yksi asunto Lermoosissa ja sitten Annikin kanssa Ehrwaldissa.

Alppiloma on Susivuorten uusimuotoinen "Lapinretki". Lapista on siirrytty Alpeille, mutta ajankohta, kesäloman ensipätkä syyskuun alussa, on säilynyt.

Vilho lähtee Alpeille nyt viidettä vuotta peräkkäin. Suunniteltu matka on kaikista pisin, sillä siihen on varattu kaksi viikkoa.

Kesä on ollut Suomessa lämmin, poikkeuksellisen helteinen ja muutamaa tulvasadetta lukuun ottamatta vähäsateinen. Euroopassa on ollut hyvin kuuma ja kuuma on Itävallassakin. Vuoriston korkeus kuitenkin tasoittaa lämpötiloja ja toisin kuin nyky-Suomessa, helteet tuovat Alpeilla herkästi ukkosia ja sää vaihtuu edelleen nopeasti ja radikaalisti.

 

Zugspitze Itävallasta, Lermoos.