Istanbulin arkeologinen museo on täynnä vanhaa kiviainesta, jota Vilho niin mielellään käy katsomassa. Aiheesta kiinnostuneelle paikka on "must", eikä siinä sen kummempaa. Kaikella rakkaudella Vilho ja Annikki huomioivat suuren museon erään siiven olevan kuin kappale kultaista Neuvostoliittoa. Tiloissa on kokolattiamatto, jossa täytyy olla tonni pölyä, katossa on vesivaurio ja värimaailma on harmaasta ruskeaan beigen kautta. Porrastasanteella on ryhmä väsähtäneitä sohvia ja puhki-istuttuja tuoleja aivan liian suuressa, hyödyttömässä tilassa, raskaat verhot nuokkuvat ikkunoiden kupeissa. Vanha parta tunnistaa ehtymättömän soviet-tyylin ja voisi kuvitella, että siipirakennus olisi toimitettu pakettiratkaisuna naapurimaastamme vuonna 1978 ja sitä vuotta se elää museoituna. Onneksi valtaosa näyttelytiloista on hyvässä kuosissa.
Hurjat harrasteet tarvitsevat hurjia eväitä. Vilho suuntaa hampurilaispaikkaa muistuttavaan pikaruokalaan ja paikka onkin ensimmäinen täysin palveltu pikaruokala. Tarjoilija ohjaa pöytään, jakaa kosteuspyyhkeet ja ottaa tilauksen. Konsepti on kuitenkin kuin hampurilaisbaarissa, Vilho ja Annikki ottavat molemmat aterian 5.
Ateria 5. tuodaan pöytään ja roskat viedään pois, aikanaan tarjottimet haetaan heti pois kun on valmista ja sitten toimitetaan jälkiruoka. Kaikki tämä ilman mitään säätämistä. Ateriaan kuuluu kuitti, joka maksetaan kassalla kun poistutaan. Homma todella käy ja muona maistuu. Tarjoilija tervehtii poistuvia pikaruokailijoita ja matka jatkuu.
Edes suuren basaarin sotatantereella Vilhon rauhallisuutta ei järkytetä. Menohan on siistiä - ketään ei tarvitse olla karistelemassa takin liepeestä tai muuten hermostua kaupankäynnistä. Basaari on valtava, se pullistelee huivikauppoja ja korushoppeja loputtomasti, sen lisäksi on kaikkea muuta, etupäässä vaatetta. Reuna-alueilla kaupankäynti on normaalia, ytimessä leikitään tinkimisleikkiä, joka lienee planeetan turhin leikki. Muuten hulinaan tottuu, eikä sitä tarvitse päästää sisäänsä. Aikanaan Vilhoa häiritsi kovin markkinapaikkojen tunku ja hulina, epämääräisen tuntuinen meno ja muu huiske. Mutta sitten Vilho huomasi, että markkinoilla kellutaan kuin meren aalloissa, eikä yritetä tyynnyttää aaltoja. Siinä se humu menee, keinuessa, ja sitten rantaan kuin ei jaksa tai halua enää.
Kotimatkalla käytetään köysirataa eli tunnelissa kulkevaa rinneratikkaa, tunelia. Se helpottaa huomattavasti kapuamista kotikaupunginosan korkeuksiin. Asunnon parvekkeella pitää puhallella tovin ilta-auringossa ja juoda olutta sekä anikseen vivahtavaa haaleaa vettä. Pitäisiköhän rapistella vähän veikkauskuponkia tietokoneella? -tuumii Vilho. Jos vaikka osuisi kohdalleen, niin sittenhän sitä voisi ostaa Annikille muutaman kiiltävän rannekorun ja vaikkapa kipaista hakemassa Istanbul-nimikoidun kultaharkon basaarista. Olikohan sitä olutta vielä jääkaapissa, esimerkiksi punaista Marmaraa?
29.10.2012
8. Päivä: Tasavallan päivän tunnelmia
Turkin lippujen määrä on tasaisesti lisääntynyt koko ajan ja nyt niitä on pian kaikkialla. Vilho katselee parvekkeelta Galatan tornia ja sieltäkin roikkuu lippu. Sää jatkuu lämpimänä, vaikkakin pilviä on kertynyt taivaalle. Muutaman kottaraisen voi kuitenkin nähdä tavanomaisten lokkien joukossa lentävän sekalaisten kattojen yllä.
"Et ole puhunut mitään savupiipuista, vaikka yleensä kiinnität niihin paljon huomiota", sanoi Annikki toissapäivänä. Totta, Vilho ei ole niistä sanonut sanaakaan, vaikka piippujen muoto aina kiinnostaakin, sillä kattojen tasalla Firuzagan kaupunginosa, oikeastaan koko Beyoglu, on sellainen että talojen yläkertojen monimuotoisuus hukuttaa savupiippujen erilaisuuden sekaansa. Talot ovat usein kapeita, yhden asunnon levyisiä ja yläkertoja on jatkettu, vinteistä on tehty asuntoja ja välillä ylös on rakennettu "elintasokerros" vanhojen päälle. Silti näkymä on harmoninen kuin suurkaupungin väkijoukko.
Pariskuntamme kävelee Taksim-aukiolta pohjoiseen isoja, suurten hotellien reunustamia katuja ja katselee juhlapäivän menoa. Kauppapäivä selvästi on ja ihmisiä on paljon liikkeellä. Turkkilaiset tekevät pitkää päivää ja monet myös pitkää viikkoa. Vilhokin on lukenut maan nykytilanteesta ja taloudellisesta hyvästä kaudesta. Euro-kriisit ja läntinen lamassa möyriminen vie kiinnostuksen onnistujiin ja juuri nyt Turkki on sellainen. Ja se kyllä näkyy Istanbulissa. Hinnat ovat kovia, mutta ostajia on. Euro mataa maissa vaihtokurssina ja tarjous Unioniin liittymisestä tuskin tuntuu ajankohtaiselta. Silti Vilhoa pikkusen hiertää Erdoganin nerokkaan talouspolitiikan halu lätkäistä alkoholijuomille 18 prosentin vero. No, ehkä siinäkin on joku totuus - ainakin päihteiden hinta on lopulta Suomeakin kovempi.
Lounasta syödään "osoituspaikassa" eli yleisessä bufe-merkkisessä paikassa jossa itse valitaan annokset osoittamalla ellei kielitaitoa ole. Vilho saa osoitettua lihapyörykoitä ja lohkoperunoita sekä papukastiketta, jota keittiömestari mittaa lautaselle ja tarjotin täyttyy. Annikki poimii juustokuorrutettua lihapataa munakoisolla ja lisäksi täytettyjä tomaatteja. Vilho poimii vitriinistä vielä tuoresalaatin. Ruoka on erinomaista ja lihapyörykät herättävät keskustelun lapsuuden lihapullista ja vertailuun tulevat äidit ja mummut keittiötaitoineen. Lopuksi ystävällinen rouva kerää astiat tässä itsepalvelupaikassa ja kysyy, haluaisivatko asiakkaat teetä. Vilhon tähtihetki on se, että hän sanoo sade, sellaisenaan, sillä hän ei tosissaan halua valmiiksi sokeroitua teetä. Todella kuuma tee tuodaan ilman palasokereita. Tee on kaupanpäälle, mutta Vilho ja Annikki huomaavat, että naapuripöydän isännät jättävät siitä sopivan, liiran juomarahan kupillista kohden (50c). Annoksethan on jo maksettu heti tarjotinta lastattaessa.
Vilhon setä sanoi, "Viaton katse ei tarvitse kielitaitoa, eikä hyvä sydän tulkkia." Jälleen yksi niistä sedän sanonnoista, joita Vilhon oli vaikea hyväksyä, etenkin teininä. Jossain vaiheessa tämäkin viisaus on palannut Vilhon mieleen ja alkanut avautua. Pohjimmiltaan maailmassa ihmiset haluavat saada asiat hoidetuksi huolimatta siitä millä puolella tiskiä kunkin vuorollaan on. Huijareitakin on mutta he liikkuvat aina sivulla, liepeillä. Osoittamalla pääsee pitkälle, kohteliaisuuden voi lukea katseestakin. Usein Vilho kiittää, sanoo kyllä ja olkaa hyvä italiaksi, sillä se käy luonnostaan. Suomikin on hyvä valinta, mutta siihen ei ole tottunut Suomessakaan.
Tasavallan päivä. Mäkisen kaupungin rannassa, lähellä Dolmabachen palatsia, Annikki ja Vilho ovat tulleet katsomaan juhlapäivän kuuluisia ilotulituksia. Tapahtuman kellonajasta ei ole tarkempaa tietoa, mutta eipä tunnu olevan paikallisella väestölläkään. Väkeä on paljon liikkeellä ja Dolmabachen palatsin rannassa näkymät Bosporin sillalle ovat hyvät ja ihmiset ovat kerääntyneet rantakahvilan ympäristöön. Illan rukouskutsun alkusäe kuuluu rannan moskeijan minareetista ja samassa kahvilan kovaääniset lakkaavat soittamasta paikallisradion tarjoamaa diskojumputusta. Rukouskutsu saa kuulua ja Vilho seuraa, miten rukoustaukoa pidetään sellainen varttitunti kutsujen jälkeen. Muuten rukousaika ei aiheuta mitään liikettä juhlakansassa, tosin moskeijaan päätyy jostain ihmisiä jonkin verran, sillä ikkunoiden takana näkyy pientä liikettä.
Pariskuntamme on siirtynyt lähemmäksi vahvasti juhlavalaistua siltaa edelleen epätietoisena ilotulituksen ajankohdasta. Rantaa lähestyttäessä kansan sivussa seisovat ulkopuolisina konepistoolien kanssa vartioivat poliisit. On vaikea sanoa, mitä poliisit valvovat tai suojaavat. Se on heille itselleenkin varmasti yhtä vaikeaa. Sivummalla mies haluaa esitellä esivallan edustajia kolmevuotiaalle pojalleen ja virkavalta on palvelusvalmiina lepertelemään pienokaiselle. Nuoria, mukavia poikiahan nuo ovat, toteaa Vilho. Mitään estettävää rettelöintiä virkavallalle ei illan mittaan ilmene. Ilotulitus on huikea. Mitään tämänkaltaista Vilho ei ole nähnyt ja on hyvin tyytyväinen, että taipui Annikin ehdotukseen lähteä tapahtumaa katsomaan.
Palatessa asunnolle pikin ylärinnettä Vilho näkee, miten yliopistolehtorin näköinen mies kuljettaa punaviinipulloa ihmisten palatessa Taksimin suuntaan. Hyvänen aika, pullostahan on liki puolet juotu ja miehellähän on vain neljä ystävää matkassaan! Suomessahan tällainen hiostavan lämmin juhlapäivä olisi ollut lukemattomien "mäyräkoirien" surma ja rähinä olisi alkanut jo alkuillasta. Väkeä liikkuu paljon, mutta aggressioista, törttöilystä ei ole tietoakaan. Näkyy yksinäisiä naisia, tyttöjä kaksin ja kaikkia mummoista alkaen lastenvaunuihin asti. On pimeää, muttei lainkaan synkkää. Aukiolle päästessä eräässä trendikkäässä kahvilassa istuu pari kovanaamaa jäätelöannoksen ääressä. Kovuuden sulattavia kaunottaria kadut ovat täynnä.
Suru. Miten vahva voikaan suru olla? Suru on läpitunkevampi kuin sade, kaiken se kastelee ja kaikkialle se tunkeutuu. Tädin kuollessa setä oli kirjoittanut surusta: "Suru on syvempi kuin meri, laajempi kuin taivas, suru painaa enemmän kuin maailma, kulkee nopeammin kuin tuuli. Silti rakkaus ratsastaa ajan hevosella, se vie kaiken lopulta valoon, kirkkauteen." Koskaan setä ei ollut näitä puhunut, mutta kirjoittanut ja elänyt kuitenkin.
Päivämäärä oli Vilholle vaikea. Yöllä alkoi sataa; sitten myös ukkostaa, se tuntui hyvältä. Pikään Vilho istui pimeässä ja katseli vain salamoita kuunnellen vanhoja levyjä.
"Et ole puhunut mitään savupiipuista, vaikka yleensä kiinnität niihin paljon huomiota", sanoi Annikki toissapäivänä. Totta, Vilho ei ole niistä sanonut sanaakaan, vaikka piippujen muoto aina kiinnostaakin, sillä kattojen tasalla Firuzagan kaupunginosa, oikeastaan koko Beyoglu, on sellainen että talojen yläkertojen monimuotoisuus hukuttaa savupiippujen erilaisuuden sekaansa. Talot ovat usein kapeita, yhden asunnon levyisiä ja yläkertoja on jatkettu, vinteistä on tehty asuntoja ja välillä ylös on rakennettu "elintasokerros" vanhojen päälle. Silti näkymä on harmoninen kuin suurkaupungin väkijoukko.
Pariskuntamme kävelee Taksim-aukiolta pohjoiseen isoja, suurten hotellien reunustamia katuja ja katselee juhlapäivän menoa. Kauppapäivä selvästi on ja ihmisiä on paljon liikkeellä. Turkkilaiset tekevät pitkää päivää ja monet myös pitkää viikkoa. Vilhokin on lukenut maan nykytilanteesta ja taloudellisesta hyvästä kaudesta. Euro-kriisit ja läntinen lamassa möyriminen vie kiinnostuksen onnistujiin ja juuri nyt Turkki on sellainen. Ja se kyllä näkyy Istanbulissa. Hinnat ovat kovia, mutta ostajia on. Euro mataa maissa vaihtokurssina ja tarjous Unioniin liittymisestä tuskin tuntuu ajankohtaiselta. Silti Vilhoa pikkusen hiertää Erdoganin nerokkaan talouspolitiikan halu lätkäistä alkoholijuomille 18 prosentin vero. No, ehkä siinäkin on joku totuus - ainakin päihteiden hinta on lopulta Suomeakin kovempi.
Lounasta syödään "osoituspaikassa" eli yleisessä bufe-merkkisessä paikassa jossa itse valitaan annokset osoittamalla ellei kielitaitoa ole. Vilho saa osoitettua lihapyörykoitä ja lohkoperunoita sekä papukastiketta, jota keittiömestari mittaa lautaselle ja tarjotin täyttyy. Annikki poimii juustokuorrutettua lihapataa munakoisolla ja lisäksi täytettyjä tomaatteja. Vilho poimii vitriinistä vielä tuoresalaatin. Ruoka on erinomaista ja lihapyörykät herättävät keskustelun lapsuuden lihapullista ja vertailuun tulevat äidit ja mummut keittiötaitoineen. Lopuksi ystävällinen rouva kerää astiat tässä itsepalvelupaikassa ja kysyy, haluaisivatko asiakkaat teetä. Vilhon tähtihetki on se, että hän sanoo sade, sellaisenaan, sillä hän ei tosissaan halua valmiiksi sokeroitua teetä. Todella kuuma tee tuodaan ilman palasokereita. Tee on kaupanpäälle, mutta Vilho ja Annikki huomaavat, että naapuripöydän isännät jättävät siitä sopivan, liiran juomarahan kupillista kohden (50c). Annoksethan on jo maksettu heti tarjotinta lastattaessa.
Vilhon setä sanoi, "Viaton katse ei tarvitse kielitaitoa, eikä hyvä sydän tulkkia." Jälleen yksi niistä sedän sanonnoista, joita Vilhon oli vaikea hyväksyä, etenkin teininä. Jossain vaiheessa tämäkin viisaus on palannut Vilhon mieleen ja alkanut avautua. Pohjimmiltaan maailmassa ihmiset haluavat saada asiat hoidetuksi huolimatta siitä millä puolella tiskiä kunkin vuorollaan on. Huijareitakin on mutta he liikkuvat aina sivulla, liepeillä. Osoittamalla pääsee pitkälle, kohteliaisuuden voi lukea katseestakin. Usein Vilho kiittää, sanoo kyllä ja olkaa hyvä italiaksi, sillä se käy luonnostaan. Suomikin on hyvä valinta, mutta siihen ei ole tottunut Suomessakaan.
Tasavallan päivä. Mäkisen kaupungin rannassa, lähellä Dolmabachen palatsia, Annikki ja Vilho ovat tulleet katsomaan juhlapäivän kuuluisia ilotulituksia. Tapahtuman kellonajasta ei ole tarkempaa tietoa, mutta eipä tunnu olevan paikallisella väestölläkään. Väkeä on paljon liikkeellä ja Dolmabachen palatsin rannassa näkymät Bosporin sillalle ovat hyvät ja ihmiset ovat kerääntyneet rantakahvilan ympäristöön. Illan rukouskutsun alkusäe kuuluu rannan moskeijan minareetista ja samassa kahvilan kovaääniset lakkaavat soittamasta paikallisradion tarjoamaa diskojumputusta. Rukouskutsu saa kuulua ja Vilho seuraa, miten rukoustaukoa pidetään sellainen varttitunti kutsujen jälkeen. Muuten rukousaika ei aiheuta mitään liikettä juhlakansassa, tosin moskeijaan päätyy jostain ihmisiä jonkin verran, sillä ikkunoiden takana näkyy pientä liikettä.
Pariskuntamme on siirtynyt lähemmäksi vahvasti juhlavalaistua siltaa edelleen epätietoisena ilotulituksen ajankohdasta. Rantaa lähestyttäessä kansan sivussa seisovat ulkopuolisina konepistoolien kanssa vartioivat poliisit. On vaikea sanoa, mitä poliisit valvovat tai suojaavat. Se on heille itselleenkin varmasti yhtä vaikeaa. Sivummalla mies haluaa esitellä esivallan edustajia kolmevuotiaalle pojalleen ja virkavalta on palvelusvalmiina lepertelemään pienokaiselle. Nuoria, mukavia poikiahan nuo ovat, toteaa Vilho. Mitään estettävää rettelöintiä virkavallalle ei illan mittaan ilmene. Ilotulitus on huikea. Mitään tämänkaltaista Vilho ei ole nähnyt ja on hyvin tyytyväinen, että taipui Annikin ehdotukseen lähteä tapahtumaa katsomaan.
Palatessa asunnolle pikin ylärinnettä Vilho näkee, miten yliopistolehtorin näköinen mies kuljettaa punaviinipulloa ihmisten palatessa Taksimin suuntaan. Hyvänen aika, pullostahan on liki puolet juotu ja miehellähän on vain neljä ystävää matkassaan! Suomessahan tällainen hiostavan lämmin juhlapäivä olisi ollut lukemattomien "mäyräkoirien" surma ja rähinä olisi alkanut jo alkuillasta. Väkeä liikkuu paljon, mutta aggressioista, törttöilystä ei ole tietoakaan. Näkyy yksinäisiä naisia, tyttöjä kaksin ja kaikkia mummoista alkaen lastenvaunuihin asti. On pimeää, muttei lainkaan synkkää. Aukiolle päästessä eräässä trendikkäässä kahvilassa istuu pari kovanaamaa jäätelöannoksen ääressä. Kovuuden sulattavia kaunottaria kadut ovat täynnä.
Suru. Miten vahva voikaan suru olla? Suru on läpitunkevampi kuin sade, kaiken se kastelee ja kaikkialle se tunkeutuu. Tädin kuollessa setä oli kirjoittanut surusta: "Suru on syvempi kuin meri, laajempi kuin taivas, suru painaa enemmän kuin maailma, kulkee nopeammin kuin tuuli. Silti rakkaus ratsastaa ajan hevosella, se vie kaiken lopulta valoon, kirkkauteen." Koskaan setä ei ollut näitä puhunut, mutta kirjoittanut ja elänyt kuitenkin.
Päivämäärä oli Vilholle vaikea. Yöllä alkoi sataa; sitten myös ukkostaa, se tuntui hyvältä. Pikään Vilho istui pimeässä ja katseli vain salamoita kuunnellen vanhoja levyjä.
28.10.2012
7. Päivä: Kävellen Byzanttiin eli miten Vilho vihdoinkin pääsee Hagia Sofiaan
Illalla Vilho juo teetä kupillisen toisensa jälkeen ja lopulta toteaa, että turkkilainen tee maistuu kuin maistuukin paremmalta paikallisista laseista. Lasinen tassi ja lasin kultareunus sopivat nekin juomaan. Tee tuoksuu saunavihdalle, väriltään se on aika tummaa, mutta maultaan mietoa. Ei hullumpaa nimenomaan janojuomana ja sopivissa siivuissa.
Toisinaan kirjalliset ja muuten tietoviisaat tuumailut piinaavat Vilhoa sen verran, että muistista pitää oikein kaivella nuorempana luettuja juttuja. Vilholle Istanbul on jäänyt mieleen merkillisistä teksteistä, tärkein niistä on varmaan Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu, joka on jatkosotakirjallisuuden varmaankin ainut teos, joka alkaa Istanbulista. Suomen miltei ainoa dandy, Paavolainen oli ehtinyt jälleen matkalle, kun sota tuli ajankohtaiseksi. Tie vei pian takaisin kotiin ja rintamalle tk-tehtäviin. Vuonna 1946 julkaistut päiväkirjat saivat kamalaa kritiikkiä ja esitettiin myös syytteitä siitä, että ne olisi kirjoitettu jälkeenpäin ja jälkiviisaina. Mene ja tiedä, Paavolaisen terävänäköisyys oli huikeaa jo kirjassa Kolmannen valtakunnan vieraana, tuskin tuleva tappio jatkosodassa jäi arvaamatta häneltä.
Vilho on aina ajatellut, että Olavi Paavolainen oli varmaan paras otsikkojen keksijä kirjoilleen. Waltari oli puolestaan kotimaan paras mies kirjoittamaan samaa tarinaa kirjasta toiseen ja osa niistä sivujättiläisisten tarinoista seikkaili pitkäänkin Istanbulissa. Täällähän Waltari varmaan kävikin, toisin kuin Egyptissä. Vilho kyllä pitää Waltarista ja luetut sivuhirmut ovat kunniapaikalla hänen kirjahyllyssään, mutta vuosia niihin on ollut kovin vaivalloista tarttua.
Lyhin kirjallinen panostus tulee Vilhon mieleen William Butler Yeatsilta, mutta Bysantista kertova runo pitää pureskella toisenlaisen juoman kanssa.
Miten ihmeessä Vilho päätykään näin kirjallisiin mietteisiin, vaikka hänellä on kourassa lämmin Tavuk döner, sämpylään tehty kanakebab? Sitä paitsi kissanpentu pyörii jaloissa odottaen tarjoilua. Kaikkiaan Hagia Sofian kupeessa olevassa puistossa kissoja on paljon, ja erityisen paljon niitä on suositun grillikioskin takana. Pentu saa palansa kanaa ja sitten myös Vilho saa syödäkseen.
Vilho ja Annikki ovat tulleet juuri Hagia Sofiasta, paikallisittain nimi kuuluu Aya Sofya. Museoitu entinen moskeija ja kirkko on lyhyesti vaikuttava, eivätkä vuodet ole vieneet sen arvokkuutta. Rakennus on Rooman suuruutta, mutta ennen kaikkea se on kovinta bysanttia vaikka mosaiikeista on jäljellä vain hyvin vähän. Paikka on vuori ja sen sisällä ollessa ei voi kuin todeta olevansa valtavan kappaleen sisällä, ei siitä oikein kiinni saa. Kyllä Vilholle Hagia Sofia on niitä paikkoja, jotka ovat ennen kaikkea jossain omassa kategoriassaan, ja menneisyytensä kantamana ne ovat myös jossain omassa ulottovuudessaan; tässä rakennuksena, mutta muuten kuin unen harsossa.
Vieressä oleva Sultanahmet Camiii, Sulttaani Ahmetin moskeija eli Sininen moskeija ei sinisine koristelaattoineen pääse Vilhon mieleen Hagia Sofian jälkeen. Asialle ei mahda mitään, mutta kaupungissa on kenties merkittävämpiäkin moskeijoita, tämä on kuitenkin turistikaanonin pääkohde. Soliman Suuren moskeija, Süleiymaniye Camii muutama päivä sitten oli Vilholle selvästi kovempi juttu.
Keli on kovin lämmin, vaikka tuulinen ja pilvinen onkin. Kulttuuria on nyt vahva annos ja samalla Vilho on silmäillyt neitoja ja muita näkymiä. On aika palata kotiin teepannun ääreen.
Illalla Vilho katselee talviaikaan siirtyneenä ikkunasta pitkään. Tasavallan päivä on tulossa, kotimaassa on kunnallisvaalit. Lokit ovat Istanbulin hallitsevin lintulaji, illan pimetessä ne lentävät nyt laajana parvena nousevissa ilmavirtauksissa. Lokit eivät juuri kaupunkilaisten menoa häiritse, mutta pitävät kaupungin merellisyyden mielessä. Muutama pääskynenkin liitää kovaa kattojen päällä. Varpuset hengailevat räystäiden tuntumassa ja turkinkyyhkypariskunta katselee kadulle antennista. Tomaattikastikkeen ja pinnasta tummaksi paistuneen lihan tuoksu alkaa taas nousta ylös asunnoista ja ravintoloista. Ruuan tuoksu ja katujen kuhina palauttavat Vilhonkin vääjämättä tähän päivään ja lämpimään bysanttilaiseen yöhön.
Toisinaan kirjalliset ja muuten tietoviisaat tuumailut piinaavat Vilhoa sen verran, että muistista pitää oikein kaivella nuorempana luettuja juttuja. Vilholle Istanbul on jäänyt mieleen merkillisistä teksteistä, tärkein niistä on varmaan Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu, joka on jatkosotakirjallisuuden varmaankin ainut teos, joka alkaa Istanbulista. Suomen miltei ainoa dandy, Paavolainen oli ehtinyt jälleen matkalle, kun sota tuli ajankohtaiseksi. Tie vei pian takaisin kotiin ja rintamalle tk-tehtäviin. Vuonna 1946 julkaistut päiväkirjat saivat kamalaa kritiikkiä ja esitettiin myös syytteitä siitä, että ne olisi kirjoitettu jälkeenpäin ja jälkiviisaina. Mene ja tiedä, Paavolaisen terävänäköisyys oli huikeaa jo kirjassa Kolmannen valtakunnan vieraana, tuskin tuleva tappio jatkosodassa jäi arvaamatta häneltä.
Vilho on aina ajatellut, että Olavi Paavolainen oli varmaan paras otsikkojen keksijä kirjoilleen. Waltari oli puolestaan kotimaan paras mies kirjoittamaan samaa tarinaa kirjasta toiseen ja osa niistä sivujättiläisisten tarinoista seikkaili pitkäänkin Istanbulissa. Täällähän Waltari varmaan kävikin, toisin kuin Egyptissä. Vilho kyllä pitää Waltarista ja luetut sivuhirmut ovat kunniapaikalla hänen kirjahyllyssään, mutta vuosia niihin on ollut kovin vaivalloista tarttua.
Lyhin kirjallinen panostus tulee Vilhon mieleen William Butler Yeatsilta, mutta Bysantista kertova runo pitää pureskella toisenlaisen juoman kanssa.
Miten ihmeessä Vilho päätykään näin kirjallisiin mietteisiin, vaikka hänellä on kourassa lämmin Tavuk döner, sämpylään tehty kanakebab? Sitä paitsi kissanpentu pyörii jaloissa odottaen tarjoilua. Kaikkiaan Hagia Sofian kupeessa olevassa puistossa kissoja on paljon, ja erityisen paljon niitä on suositun grillikioskin takana. Pentu saa palansa kanaa ja sitten myös Vilho saa syödäkseen.
Vilho ja Annikki ovat tulleet juuri Hagia Sofiasta, paikallisittain nimi kuuluu Aya Sofya. Museoitu entinen moskeija ja kirkko on lyhyesti vaikuttava, eivätkä vuodet ole vieneet sen arvokkuutta. Rakennus on Rooman suuruutta, mutta ennen kaikkea se on kovinta bysanttia vaikka mosaiikeista on jäljellä vain hyvin vähän. Paikka on vuori ja sen sisällä ollessa ei voi kuin todeta olevansa valtavan kappaleen sisällä, ei siitä oikein kiinni saa. Kyllä Vilholle Hagia Sofia on niitä paikkoja, jotka ovat ennen kaikkea jossain omassa kategoriassaan, ja menneisyytensä kantamana ne ovat myös jossain omassa ulottovuudessaan; tässä rakennuksena, mutta muuten kuin unen harsossa.
Vieressä oleva Sultanahmet Camiii, Sulttaani Ahmetin moskeija eli Sininen moskeija ei sinisine koristelaattoineen pääse Vilhon mieleen Hagia Sofian jälkeen. Asialle ei mahda mitään, mutta kaupungissa on kenties merkittävämpiäkin moskeijoita, tämä on kuitenkin turistikaanonin pääkohde. Soliman Suuren moskeija, Süleiymaniye Camii muutama päivä sitten oli Vilholle selvästi kovempi juttu.
Keli on kovin lämmin, vaikka tuulinen ja pilvinen onkin. Kulttuuria on nyt vahva annos ja samalla Vilho on silmäillyt neitoja ja muita näkymiä. On aika palata kotiin teepannun ääreen.
Illalla Vilho katselee talviaikaan siirtyneenä ikkunasta pitkään. Tasavallan päivä on tulossa, kotimaassa on kunnallisvaalit. Lokit ovat Istanbulin hallitsevin lintulaji, illan pimetessä ne lentävät nyt laajana parvena nousevissa ilmavirtauksissa. Lokit eivät juuri kaupunkilaisten menoa häiritse, mutta pitävät kaupungin merellisyyden mielessä. Muutama pääskynenkin liitää kovaa kattojen päällä. Varpuset hengailevat räystäiden tuntumassa ja turkinkyyhkypariskunta katselee kadulle antennista. Tomaattikastikkeen ja pinnasta tummaksi paistuneen lihan tuoksu alkaa taas nousta ylös asunnoista ja ravintoloista. Ruuan tuoksu ja katujen kuhina palauttavat Vilhonkin vääjämättä tähän päivään ja lämpimään bysanttilaiseen yöhön.
27.10.2012
6. Päivä: Valensin akvedukti ja muita reittejä ruokapöytään
Suuressa basaarissa Vilhon pääasiallinen kokemus muodostuu kirkkaasta auringonvalosta, joka tulvii taivaalta helteisenä. Basaari on unessa ja viettää edelleen pyhäpäiviä. Ulkoilmassa sijaitsevalla reuna-alueella voi kuitenkin saada markkinoista esimakua, kun kuhina on keskittynyt muutamille kojuille. Vilholle tarjotaan miesten "merkkisukkia", "laatutuoksuja" ja kaikki tämä myös sujuvalla bulgarian kielellä, joka vaihtuu portaattomasti, saksaan kun suomalaiskolossissa ei tunnu syntyvän mitään reaktiota. Basaarilla on siis liian hiljaista, joten sinne on palattava joskus kun kuhina on tuhatkertainen.
Yliopistoalueen kautta basaarilta pääsee kuitenkin vähitellen muihin maisemiin ja katsastamaan antiikkisen keisari Valensin akveduktin jäänteet. Vesiväylä lienee alun perin sataluvulta, mutta nykyinen sktruktuuri lienee saanut muotonsa 300-luvulla. Vilho on erityisen mieltynyt akvedukteihin ja niitä hän on luuhannut katsomassa kaikkialla minne tie on vienyt. Niitä ei ole liikaa, eivätkä ne ole järin monimutkaisia rakennelmia, mutta silti hyvin vaikuttavia. Vilho pohtii, mikä vanhoissa kivissä on niin kiinnostavaa - hän nimittäin aina mainitsee lomistaan tutuilleen, että on menossa katselemaan vanhoja kiviä sinne tai tuonne. Vanhoja kiviähän liki kaikki muinaiskohteet ja antiikin rauniot ovat. Ainakin akvedukteissa ja raunioissa on suurin tilpehööri tiessään ja jäljellä on jotain, jonka aitous jää katsojan päätettäväksi, parhaimmillaan aitodestakaan ei ole epäilystä, kun kohde voi olla hakattu kallioon. Tämä Valensin akvedukti on pienenä pätkänä jäänyt autotien päälle kaareutumaan ja kaistat kulkevat klassisten kaarien läpi. Siinähän se on, kuin kuvaajana kulttuurille - ei tule mistään, ei mene minnekään eikä johda enää mitään kenellekään, mutta puhuttelee ja panee päättelemään. Vilho alkaa epäillä sekä kuvaamistensa että pohdintojensa laatua ja miettiikin seuraavat tunnit vain ruokaa ja juomaa.
Akveduktilta on aika palata omalle puolelle vettä ja tällä kertaa maailmankuvaa laajennetaan käyttämällä toista siltaa Kultaisen sarven lahden yli. Atatürkin silta on koruttomampi ja kovasti liikennöity, mutta kalamiehiä on metrin välein täälläkin. Jokaisella on puinen vapateline, joka on nimenomaan räätälöity sillan kaiteeseen. Tasaisin välein joku kalamieheistä myös myy onkitarvikkeita, koukkuja, painoja ja sitä rataa. Vilho toteaa Annikille, että kalamiehet ovat samaa koulukuntaa kuin venäläiset virkaveljet kotimaan suunnalla. Ulkoilu ja rouvien pakoilu ovat avainasemassa harrastuksessa, ynnä muut miessakkien yhteiskokemukset.
Kävelykadulle pitää jälleen kiivetä veden tasasta ja kuumana päivänä tämä on melkoista urheilua. Lähinnä mieleen tulee se, että nyt on viileää ja syksyistä raikkautta. Kesällä ei kiitos, tuumii Vilho. Kuin varkain sokeria tarttuu matkaan Koska-merkkisestä makeismyymälästä ja samannimiseltä valmistajalta. Lisää lukumia testattavaksi ja sokerihumalan sokkeliksi. Asunnolla pitää juoda teetä kupillinen ja sitten suuntana on ruokinta.
Asiallinen, vaatimaton ja suosittu ruokala lähellä Taksim-aukiota pelittää hienosti. Vilho tilaa oitis linssikeiton, ezogelin, alkupalaksi ja on erittäin mieltynyt siihen. Punaisiin linsseihin perustuva keitto maistuu tuoreilta herneiltä, mutta siinä on pehmeä ja samalla mausteisen pikantti maku. Annikki saa salaatin, joka on asiallinen. Leipää täällä tunnutaan aina tuovan kopallinen pöytään kyytimuonaksi. Leipä muistuttaa paksua pizzataikinaa ja se on selvästi vähäsuolaista ja erittäin tuoretta, nimeltään pide.
Pääruokana on iskender kebab, kolmasosa venemäisestä lautasesta on jougurtin vallassa, sitten on tomaattikastikkeen ja lihalastujen peittämä pääosa, jonka alla on leipäpaloja. Annoksessa on lähinnä koristeena halkaistu tuore vihreä chili ja ruoka ei juuri muistuta kotimaan kebab-annoksia. Toki tässäkin on noin 5 ranskalaista perunaa, mutta liha, vaikkakin on pyörivästä kebab-tangosta, on pohjimmiltaan kokolihaa, ei puristettua jauhelihaa kuten niin usein Turkin ulkopuolella. Muona on hyvää, vaikka leipäpaloista kastikkeessa ei erityistä iloa ole.
Illalla on aikaa sulatella ateriaa, kuten myös vähäisiä turistikokemuksia päivältä. Välillä pitää kuitenkin katsella vähän sivualueitakin ja kulkea toisia siltoja. Vilho yrittää lukea tulevista historiallisista kohteista, mutta päähuomio keskittyy nyt ruokasanastoon ja lounaspaikasta mukaan tarttuneeseen menu-esitteeseen. Onneksi ruokapaikkoja on ympäristökin täynnä, kivijalassa ensimmäiset ja siitä alkaen kaikkialla. Niin ja niitä kohteitakin toki on vielä paljon näkemättä.
Yliopistoalueen kautta basaarilta pääsee kuitenkin vähitellen muihin maisemiin ja katsastamaan antiikkisen keisari Valensin akveduktin jäänteet. Vesiväylä lienee alun perin sataluvulta, mutta nykyinen sktruktuuri lienee saanut muotonsa 300-luvulla. Vilho on erityisen mieltynyt akvedukteihin ja niitä hän on luuhannut katsomassa kaikkialla minne tie on vienyt. Niitä ei ole liikaa, eivätkä ne ole järin monimutkaisia rakennelmia, mutta silti hyvin vaikuttavia. Vilho pohtii, mikä vanhoissa kivissä on niin kiinnostavaa - hän nimittäin aina mainitsee lomistaan tutuilleen, että on menossa katselemaan vanhoja kiviä sinne tai tuonne. Vanhoja kiviähän liki kaikki muinaiskohteet ja antiikin rauniot ovat. Ainakin akvedukteissa ja raunioissa on suurin tilpehööri tiessään ja jäljellä on jotain, jonka aitous jää katsojan päätettäväksi, parhaimmillaan aitodestakaan ei ole epäilystä, kun kohde voi olla hakattu kallioon. Tämä Valensin akvedukti on pienenä pätkänä jäänyt autotien päälle kaareutumaan ja kaistat kulkevat klassisten kaarien läpi. Siinähän se on, kuin kuvaajana kulttuurille - ei tule mistään, ei mene minnekään eikä johda enää mitään kenellekään, mutta puhuttelee ja panee päättelemään. Vilho alkaa epäillä sekä kuvaamistensa että pohdintojensa laatua ja miettiikin seuraavat tunnit vain ruokaa ja juomaa.
Akveduktilta on aika palata omalle puolelle vettä ja tällä kertaa maailmankuvaa laajennetaan käyttämällä toista siltaa Kultaisen sarven lahden yli. Atatürkin silta on koruttomampi ja kovasti liikennöity, mutta kalamiehiä on metrin välein täälläkin. Jokaisella on puinen vapateline, joka on nimenomaan räätälöity sillan kaiteeseen. Tasaisin välein joku kalamieheistä myös myy onkitarvikkeita, koukkuja, painoja ja sitä rataa. Vilho toteaa Annikille, että kalamiehet ovat samaa koulukuntaa kuin venäläiset virkaveljet kotimaan suunnalla. Ulkoilu ja rouvien pakoilu ovat avainasemassa harrastuksessa, ynnä muut miessakkien yhteiskokemukset.
Kävelykadulle pitää jälleen kiivetä veden tasasta ja kuumana päivänä tämä on melkoista urheilua. Lähinnä mieleen tulee se, että nyt on viileää ja syksyistä raikkautta. Kesällä ei kiitos, tuumii Vilho. Kuin varkain sokeria tarttuu matkaan Koska-merkkisestä makeismyymälästä ja samannimiseltä valmistajalta. Lisää lukumia testattavaksi ja sokerihumalan sokkeliksi. Asunnolla pitää juoda teetä kupillinen ja sitten suuntana on ruokinta.
Asiallinen, vaatimaton ja suosittu ruokala lähellä Taksim-aukiota pelittää hienosti. Vilho tilaa oitis linssikeiton, ezogelin, alkupalaksi ja on erittäin mieltynyt siihen. Punaisiin linsseihin perustuva keitto maistuu tuoreilta herneiltä, mutta siinä on pehmeä ja samalla mausteisen pikantti maku. Annikki saa salaatin, joka on asiallinen. Leipää täällä tunnutaan aina tuovan kopallinen pöytään kyytimuonaksi. Leipä muistuttaa paksua pizzataikinaa ja se on selvästi vähäsuolaista ja erittäin tuoretta, nimeltään pide.
Pääruokana on iskender kebab, kolmasosa venemäisestä lautasesta on jougurtin vallassa, sitten on tomaattikastikkeen ja lihalastujen peittämä pääosa, jonka alla on leipäpaloja. Annoksessa on lähinnä koristeena halkaistu tuore vihreä chili ja ruoka ei juuri muistuta kotimaan kebab-annoksia. Toki tässäkin on noin 5 ranskalaista perunaa, mutta liha, vaikkakin on pyörivästä kebab-tangosta, on pohjimmiltaan kokolihaa, ei puristettua jauhelihaa kuten niin usein Turkin ulkopuolella. Muona on hyvää, vaikka leipäpaloista kastikkeessa ei erityistä iloa ole.
Illalla on aikaa sulatella ateriaa, kuten myös vähäisiä turistikokemuksia päivältä. Välillä pitää kuitenkin katsella vähän sivualueitakin ja kulkea toisia siltoja. Vilho yrittää lukea tulevista historiallisista kohteista, mutta päähuomio keskittyy nyt ruokasanastoon ja lounaspaikasta mukaan tarttuneeseen menu-esitteeseen. Onneksi ruokapaikkoja on ympäristökin täynnä, kivijalassa ensimmäiset ja siitä alkaen kaikkialla. Niin ja niitä kohteitakin toki on vielä paljon näkemättä.
26.10.2012
5. Päivä: Bosporin risteily
- Eli kertomus siitä miten Viho poikkesi Aasiassa -
Herätys on aikaisin ja katuja kävellessä kaikkialla on pyhäaamun tunnelma, toisin sanoen hiljaista. Raitiovaunut kulkevat normaalisti ja niin päästään nopeasti rantaan. Matkaoppaista ei ollut suurta hyötyä oikean laivayhtiön löytämisessä mutta onneksi sekin asia on tiedusteltu edellisenä päivänä. Risteilyfirma löytyy Galatan sillan tyvestä itään päin vanhan kaupungin puolelta.
Vilho istuu risteilyaluksen kansiterassilla ja odottaa aluksen lähtöä. Kerrankin sitä ollaan todella ajoissa liikkeellä, hän miettii. Päivä on kaunis ja tuulinen, kansipaikat täyttyvät tasaisesti ja kansallisuuksien sekamelska on sellainen kuin turistimatkalla voi kuvitella. Pyöriminen, häärääminen ja paikkojen vaihtelu on viety huippuunsa. Niin pitääkin.
Digikamerat, puhelimet ja videokamerat ovat täystyöllistettyjä kun alus lipuu pohjoista kohden Bosporin vesissä. Innostus on suunnatonta ja Vilho on muutaman laivaretken kokeneena tietoinen, siitä, että yleensä osa intomielistä nukkuu laivassa paluumatkalla. Mutta sellainen on päivänkierto seikkaillessa.
Erityisen vaikuttavia ovat Bosporin ylittävät kaksi siltaa, vaikka ei maisemissa muutenkaan ole valittamista. Kauniita metsiä ja siistejä kyliä, palatseja, joista Vilho ei ole jaksanut lukea juuri mitään, näkyy rannoilla vuoroin Aasian, vuoroin Euroopan puolella. Lokkeja lentää alusten matkassa useita lajeja, lisäksi merimetsot kalastavat liki kaikkialla. Vilho tähystää taukoamatta delfiinejä, mutta tänään niitä ei näy.
Mustameri lähestyy ja avautuu jo rannattomana näkynä Bosporin suulla. Risteilyn kääntöpaikka on edessä ja vuorossa on usean tunnin tauko maissa. Anadolu Kavagi on harmiton kylä, jossa risteilyalukset käyvät kääntymässä lasteineen ja lukuisat kalaravintolat sananmukaisesti viittoilevat turistit tervetulleeksi. Kohteessa on vanha linnakin mäellä, mutta Vilho on luvannut itselleen, että kyseinen jonninjoutava kohde saa jäädä kokematta, sillä kohteen ainoa erikoisuus on siinä että se sijaitsee sattuman oikusta samassa paikassa kuin turistilaumatkin.
Vilho oli setänsä ja muun perheen kanssa Mustallamerellä sellaiset 30 vuotta sitten - tosin aivan toisessa päässä merta ja toisessa todellisuudessa joka kantoi nimeä Neuvostoliitto. Siitä on aikaa ja matkaa, tuumii Vilho kalaravintolan pöydässä. Toden totta, Annikki ja Vilho ovat havainneet ettei kylässä ole mitään muuta kuin ravintoloita ja matkamuistokojuja ynnä sotilasaluetta. Paikalliset kissat vinkkasivat sivummalta vaatimattoman ruokapaikan, joka osoittautuu oikein asialliseksi. Vilho syö paistettua makrillia, Annikki meribassia. Molemmat annokset ovat maukkaita ja lopuksi juodaan turkkilainen kahvi. Kahvissa on mukana niin sokerit kuin purutkin, joten kuppiin jää huomattava sakka. Herrasmies, joka avokeittiössä paistoi leipää, on tullut myös tarjoilemaan ja ennustaa ranskalaisten tyttöjen pyynnöstä heidän kuppiensa sakoista tulevaisuutta. Myöhemmin tulleet belgialaiset saavat muun muassa simpukoita ja ravintoloitsijan naapureille tuodaan teetä lasikupeissa. Tarjoilija kehoittaa kylän kissaa poistumaan terassin pöydältä ja se nousee tottuneesti pihaperkolan ohuen kaaripuun päälle, flirttailee ranskalaistyttöjen kanssa muutaman valokuvan verran ja jatkaa ohutta rimaa pitkin kaarikatolle, unohtamatta kynsien teroittamista puuhun mennessään.
Laivat saavat nyt iltapäivällä ajaa Bosporia etelään päin, joten risteily voidaan viedä loppuun palaamalla Istanbuliin. Mustaltamereltä alkaa saapua valtavia rahtialuksia ja Vilho saattaisi olla kaukokaipuun vallassa, ellei olisi jo ulkomailla. Paluumatkakin on tasaista kyytiä, vaikka väylällä on liikennettä ja tuuli on verrattain kova vastaan. Bosporin salmi on hieno paikka ja päivä on käytetty hyvin. Matkalippu on 25 liiraa ja se on kurssista riippuen siis kympistä kahteentoista euroon.
Kotiin ehditään viideksi ja naamalla on meri-ilman puhaltama puna. Vilho maistelee turkkilaista punaviiniä ja miettii, että tänään tuli sitten käveltyä Aasiassa. Mutta meret ovat houkuttelevia, edessä auennut Mustameri kutsui - miltei haastoi - jatkamaan pidemmälle. Pitäisi matkustaa enemmän, mutta hosumaan en kyllä ala, tuumii Vilho. Annikki on näemmä löytänyt kaapista lokumirasian, mutta ei saa sitä auki. Suu makeaksi, Vilho auttaa.
Herätys on aikaisin ja katuja kävellessä kaikkialla on pyhäaamun tunnelma, toisin sanoen hiljaista. Raitiovaunut kulkevat normaalisti ja niin päästään nopeasti rantaan. Matkaoppaista ei ollut suurta hyötyä oikean laivayhtiön löytämisessä mutta onneksi sekin asia on tiedusteltu edellisenä päivänä. Risteilyfirma löytyy Galatan sillan tyvestä itään päin vanhan kaupungin puolelta.
Vilho istuu risteilyaluksen kansiterassilla ja odottaa aluksen lähtöä. Kerrankin sitä ollaan todella ajoissa liikkeellä, hän miettii. Päivä on kaunis ja tuulinen, kansipaikat täyttyvät tasaisesti ja kansallisuuksien sekamelska on sellainen kuin turistimatkalla voi kuvitella. Pyöriminen, häärääminen ja paikkojen vaihtelu on viety huippuunsa. Niin pitääkin.
Digikamerat, puhelimet ja videokamerat ovat täystyöllistettyjä kun alus lipuu pohjoista kohden Bosporin vesissä. Innostus on suunnatonta ja Vilho on muutaman laivaretken kokeneena tietoinen, siitä, että yleensä osa intomielistä nukkuu laivassa paluumatkalla. Mutta sellainen on päivänkierto seikkaillessa.
Erityisen vaikuttavia ovat Bosporin ylittävät kaksi siltaa, vaikka ei maisemissa muutenkaan ole valittamista. Kauniita metsiä ja siistejä kyliä, palatseja, joista Vilho ei ole jaksanut lukea juuri mitään, näkyy rannoilla vuoroin Aasian, vuoroin Euroopan puolella. Lokkeja lentää alusten matkassa useita lajeja, lisäksi merimetsot kalastavat liki kaikkialla. Vilho tähystää taukoamatta delfiinejä, mutta tänään niitä ei näy.
Mustameri lähestyy ja avautuu jo rannattomana näkynä Bosporin suulla. Risteilyn kääntöpaikka on edessä ja vuorossa on usean tunnin tauko maissa. Anadolu Kavagi on harmiton kylä, jossa risteilyalukset käyvät kääntymässä lasteineen ja lukuisat kalaravintolat sananmukaisesti viittoilevat turistit tervetulleeksi. Kohteessa on vanha linnakin mäellä, mutta Vilho on luvannut itselleen, että kyseinen jonninjoutava kohde saa jäädä kokematta, sillä kohteen ainoa erikoisuus on siinä että se sijaitsee sattuman oikusta samassa paikassa kuin turistilaumatkin.
Vilho oli setänsä ja muun perheen kanssa Mustallamerellä sellaiset 30 vuotta sitten - tosin aivan toisessa päässä merta ja toisessa todellisuudessa joka kantoi nimeä Neuvostoliitto. Siitä on aikaa ja matkaa, tuumii Vilho kalaravintolan pöydässä. Toden totta, Annikki ja Vilho ovat havainneet ettei kylässä ole mitään muuta kuin ravintoloita ja matkamuistokojuja ynnä sotilasaluetta. Paikalliset kissat vinkkasivat sivummalta vaatimattoman ruokapaikan, joka osoittautuu oikein asialliseksi. Vilho syö paistettua makrillia, Annikki meribassia. Molemmat annokset ovat maukkaita ja lopuksi juodaan turkkilainen kahvi. Kahvissa on mukana niin sokerit kuin purutkin, joten kuppiin jää huomattava sakka. Herrasmies, joka avokeittiössä paistoi leipää, on tullut myös tarjoilemaan ja ennustaa ranskalaisten tyttöjen pyynnöstä heidän kuppiensa sakoista tulevaisuutta. Myöhemmin tulleet belgialaiset saavat muun muassa simpukoita ja ravintoloitsijan naapureille tuodaan teetä lasikupeissa. Tarjoilija kehoittaa kylän kissaa poistumaan terassin pöydältä ja se nousee tottuneesti pihaperkolan ohuen kaaripuun päälle, flirttailee ranskalaistyttöjen kanssa muutaman valokuvan verran ja jatkaa ohutta rimaa pitkin kaarikatolle, unohtamatta kynsien teroittamista puuhun mennessään.
Laivat saavat nyt iltapäivällä ajaa Bosporia etelään päin, joten risteily voidaan viedä loppuun palaamalla Istanbuliin. Mustaltamereltä alkaa saapua valtavia rahtialuksia ja Vilho saattaisi olla kaukokaipuun vallassa, ellei olisi jo ulkomailla. Paluumatkakin on tasaista kyytiä, vaikka väylällä on liikennettä ja tuuli on verrattain kova vastaan. Bosporin salmi on hieno paikka ja päivä on käytetty hyvin. Matkalippu on 25 liiraa ja se on kurssista riippuen siis kympistä kahteentoista euroon.
Kotiin ehditään viideksi ja naamalla on meri-ilman puhaltama puna. Vilho maistelee turkkilaista punaviiniä ja miettii, että tänään tuli sitten käveltyä Aasiassa. Mutta meret ovat houkuttelevia, edessä auennut Mustameri kutsui - miltei haastoi - jatkamaan pidemmälle. Pitäisi matkustaa enemmän, mutta hosumaan en kyllä ala, tuumii Vilho. Annikki on näemmä löytänyt kaapista lokumirasian, mutta ei saa sitä auki. Suu makeaksi, Vilho auttaa.
25.10.2012
4. Päivä: Süleymaniyen mäkipäivä
Rinne ei sinänsä ole erityisen paha kavuttava, mutta päivä on suhteellisen kuuma Vilhon mielestä. On pyhäpäivä, Eid-al-Adha, uhrijuhla. Juhlaa vietetään islamilaisen maailman kautta muistona Abrahamin tottelevaisuudelle ja valmiudelle uhrata poikansa jumalalle. Sopivasti Vilhokin on kapuamassa kohti Süleymaniyen moskeijaa kaupungin korkeimpana pidetyllä mäellä.
Aurinko osaa paistaa kuumasti, vaikka taivaalla on paljon pilviä. Suleimanin moskeija on hieno, suuri ja vaikuttava kokonaisuus. Myös näkymät kotikaupunginosaan, 'uuteen kaupunkiin' Beyogluun ja Bosporille ovat piha-alueelta hienot. Kellon tullessa yksi kaiuttimet aloittavat rukouskutsun ja tässä miljöössä se onkin hyvin vaikuttava. Vilho tähyää minareetteja, mutta missään ei näy elävää muezzinia kansaa kutsumassa.
Vaikuttava on myös moskeijan kissapopulaatio. Pihamaalla kissoja on kaikissa mahdollissa puuhissa väijymisestä lepoon ja turistien viihdyttämiseen asti. Vartiomies leikittää kepin kanssa yhtä kissaa ja sekin kuvastaa pyhäpäivän raukeaa tunnelmaa. Rukoilijoita liikkeellä on vähän, turisteja sopivasti.
Raitiovaunulla palatessa Vilho miettii sedän puheita paikallisista asukkaista. Setä ei koskaan ollut epäasiallinen tai karkea, mutta mainitsi kuitenkin innostuneesti, miten "Istanbulin naisten silmät ovat kauniit ja arvaamattomat kuin Bosporin vedet." Vastaavia havaintoja Vilhokin on tehnyt kaupunkilaisista, vaikkakaan Bosporin vesistä ei tarkempaa tietoa olekaan. Merimatkat ovat toistaiseksi rajoittuneet Galatan sillalle, kävellen, bussilla ja raitiovaunulla. Silti tuntuu vahvasti siltä, että paikalliset neidot ovat yhtä varmasti kauniita kuin aikuisilla miehillä täällä on viikset. Kyllä setä tiesi. On helppoa muistaa hänen äänensä, ne ikuiset puheenparret ja se ote elämästä, minkä kautta setä pystyi poistamaan kaikki huolet maailmasta kaivamalla taskustaan peltirasian ja tarjoamalla siitä pastillin.
Annikki valmistaa lampaankyljyksiä kun Vilho palaa ostoksien ja kahden viiden litran vesisäilön kanssa. Ylimmässä kerroksessa asuminen tekee sen, että Vilho saa lisäliikuntaa portaissa etenkin tavaralastissa. Se on hyvä, sillä nytkin Vilho on ostanut loukumia, paikallista sokerinamia. Eräs lähikauppa myy loukumia sopivissa pikkurasioissa ja palat rasiassa ovat pieniä, joten sokerihumala pysyy jossain kontrollissa. Vilhoa huvittaa se, että hän on mieltynyt jälleen moiseen hyvin yksinkertaiseen herkkuun. Saa kai se huvittaa, Turkish Delight lieneekin pehmeiden, tomusokeristen makeispalojen tunnetuin kaupallinen otsikko.
Uskonnollinen pyhäpäivä tekee sen, että rukouskutsuja on tavallisen viiden sijaan ainakin seitsemän kertaa. Juhla-ateria on johtanut päivälevolle ja auringonlaskun rukouskutsu kuuden jälkeen herättää matkalaiset torkuiltaan. Vilho keittää kahvia ja menee sen juotuaan sitten suihkuun. Asunnossa on erinomainen, remontoitu pesuhuone ja veden paineet ovat kunnossa sekä lämmintä vettä riittävästi. Nämä ovat niitä peruselementtejä, jotka toisinaan puuttuvat. Asunnolla on myös pesukone, joka tänään on ollut töissä. Vilho on ollut mielissään myös kaasuhellasta ja monesta muusta asiasta, jotka toimivat moitteettomasti.
Päivälevolla Vilho ehti lukea Verneä. Salaperäisen saaren asukkaat ovat valmistaneet erakkoelämänsä alkuvaiheessa tuhansia savitiiliä. Yltiörationalistisen haaksirikkoseurueen looginen toiminta on tehdä tiiliä, tehdä niistä uuni ja uunin avulla sitten polttaa käyttöastioita savesta. Vilho olisi varmaan aloittanut riippumatosta ja kiljun panemisesta. Tiiliä? No, kaikkea sitä fiktiiviset hahmot saavatkin päähänsä.
Aurinko osaa paistaa kuumasti, vaikka taivaalla on paljon pilviä. Suleimanin moskeija on hieno, suuri ja vaikuttava kokonaisuus. Myös näkymät kotikaupunginosaan, 'uuteen kaupunkiin' Beyogluun ja Bosporille ovat piha-alueelta hienot. Kellon tullessa yksi kaiuttimet aloittavat rukouskutsun ja tässä miljöössä se onkin hyvin vaikuttava. Vilho tähyää minareetteja, mutta missään ei näy elävää muezzinia kansaa kutsumassa.
Vaikuttava on myös moskeijan kissapopulaatio. Pihamaalla kissoja on kaikissa mahdollissa puuhissa väijymisestä lepoon ja turistien viihdyttämiseen asti. Vartiomies leikittää kepin kanssa yhtä kissaa ja sekin kuvastaa pyhäpäivän raukeaa tunnelmaa. Rukoilijoita liikkeellä on vähän, turisteja sopivasti.
Raitiovaunulla palatessa Vilho miettii sedän puheita paikallisista asukkaista. Setä ei koskaan ollut epäasiallinen tai karkea, mutta mainitsi kuitenkin innostuneesti, miten "Istanbulin naisten silmät ovat kauniit ja arvaamattomat kuin Bosporin vedet." Vastaavia havaintoja Vilhokin on tehnyt kaupunkilaisista, vaikkakaan Bosporin vesistä ei tarkempaa tietoa olekaan. Merimatkat ovat toistaiseksi rajoittuneet Galatan sillalle, kävellen, bussilla ja raitiovaunulla. Silti tuntuu vahvasti siltä, että paikalliset neidot ovat yhtä varmasti kauniita kuin aikuisilla miehillä täällä on viikset. Kyllä setä tiesi. On helppoa muistaa hänen äänensä, ne ikuiset puheenparret ja se ote elämästä, minkä kautta setä pystyi poistamaan kaikki huolet maailmasta kaivamalla taskustaan peltirasian ja tarjoamalla siitä pastillin.
Annikki valmistaa lampaankyljyksiä kun Vilho palaa ostoksien ja kahden viiden litran vesisäilön kanssa. Ylimmässä kerroksessa asuminen tekee sen, että Vilho saa lisäliikuntaa portaissa etenkin tavaralastissa. Se on hyvä, sillä nytkin Vilho on ostanut loukumia, paikallista sokerinamia. Eräs lähikauppa myy loukumia sopivissa pikkurasioissa ja palat rasiassa ovat pieniä, joten sokerihumala pysyy jossain kontrollissa. Vilhoa huvittaa se, että hän on mieltynyt jälleen moiseen hyvin yksinkertaiseen herkkuun. Saa kai se huvittaa, Turkish Delight lieneekin pehmeiden, tomusokeristen makeispalojen tunnetuin kaupallinen otsikko.
Uskonnollinen pyhäpäivä tekee sen, että rukouskutsuja on tavallisen viiden sijaan ainakin seitsemän kertaa. Juhla-ateria on johtanut päivälevolle ja auringonlaskun rukouskutsu kuuden jälkeen herättää matkalaiset torkuiltaan. Vilho keittää kahvia ja menee sen juotuaan sitten suihkuun. Asunnossa on erinomainen, remontoitu pesuhuone ja veden paineet ovat kunnossa sekä lämmintä vettä riittävästi. Nämä ovat niitä peruselementtejä, jotka toisinaan puuttuvat. Asunnolla on myös pesukone, joka tänään on ollut töissä. Vilho on ollut mielissään myös kaasuhellasta ja monesta muusta asiasta, jotka toimivat moitteettomasti.
Päivälevolla Vilho ehti lukea Verneä. Salaperäisen saaren asukkaat ovat valmistaneet erakkoelämänsä alkuvaiheessa tuhansia savitiiliä. Yltiörationalistisen haaksirikkoseurueen looginen toiminta on tehdä tiiliä, tehdä niistä uuni ja uunin avulla sitten polttaa käyttöastioita savesta. Vilho olisi varmaan aloittanut riippumatosta ja kiljun panemisesta. Tiiliä? No, kaikkea sitä fiktiiviset hahmot saavatkin päähänsä.
24.10.2012
3. Päivä: Galata, silta ja raitiovaunulla teetä juomaan
Istiklâl Caddesia kulkiessaan Vilho miettii, etteivät kadunnimet ja paikat mene millään päähän. Istiklâl on kaupunginosan pääkatu, Caddesi tarkoittaa kuulemma samaa kuin avenue. Taskussa on tuore matkakortti, johon Annikki latasi ostettaessa myös kulkurahaa. Silti mennään kävellen komeasti koska mainittu avenue, Istiklâl Caddesi, on kävelykatu. Täällä on vaikka mitä liikettä ja paljon kulkijaa.
Niin ja kaupunginosa on Beyoglu jos puhutaan suuresta kokonaisuudesta. Pienemmillä kaupunginosillakin on nimiä loputtomasti, nytkin Vlho marssii Taksimista kohti Galatasarayta mutta höyryhän tässä alkaa nousta jos yhtään tarkemmaksi menee. Se on kuitenkin selvinnyt Vilhollekin vähitellen, että omat kotinurkat Siraselviler Caddesin kulmilla ovat todella mukavaa seutua ja Annikki on jälleen löytänyt asunnon hyvästä paikasta.
Galatan tornin juurella voisi pohtia kaupunginosan nimikkojoukkueen edesottamuksia edellisenä päivänä Mestareiden liigassa, mutta ukkossateessa pelatun pelin haluavat monet varmaan unohtaa. Legendaarinen Galatasaray kompuroi vajaamiehistä romanialaista Cluij'ta vastaan mutta sai sentään pisteen kotikentällään. Pelimietteissään Vilho katselee kauppamiestä, joka lennättää jonkinlaista mekaanista lintulennokkia tornin juuressa. Täälläkin on kissoja, Annikki tutustuu juuri paikallisesti hyvin tyypilliseen oranssisävyiseen kattiin.
Päivä on miellyttävän tuulinen, ilma pysyy raikkaana ja Vilho katselee kymmeniä kalamiehiä Galata-sillalla, kun kävely vie pariskuntaamme Kultaisen Sarven yli. Istanbulin eurooppalaista osaa halkaisee lahti, joka muodostaa poikkeuksellisen hyvän luonnonsataman. Jotenkin näin Vilho muistelee matkaoppaan asian muotoilleen. Karttaa toljottamalla ja kävelemällä alkaa Vilhollekin valjeta jotain tästä historiallisesta kaupungista. Aiemmin Vilho taisi tietää lähinnä kaupungin kolme kuuluisinta jalkapallojoukkuetta ja sen yhden kirkon joka moskeijaksi muuttui.
Maustebasaari, uusi moskeija, kauppakatuja ja vähitellen askeleet vievät kohti aluetta, jossa keskeisimmät nähtävyydet sijaitsevat. Päivän päätavoitteena on edelleen ollut tiedustella paikkoja ja saada parempaa kuvaa kohteista. Hagia Sofia vetää Vilhoa puoleensa, sehän se kai on miehen saanut koko kaupunkiin lähtemään. Kohteella Vilhosta tuntuu siltä, että moskeijoita on niin paljon joka suunnassa, että menee minareetit jo sekaisin. Valokuvattavaa on kyllä paljon ja kyllähän se Hagia Sofiakin osuu Vilhon etsimeen.
Raitiovaunut ovat moderneita ja siistejä. Paluumatka kotikulmille helpottuu hieman, mutta kavuttavaa jää kuitenkin vielä. Beyoglu on mäkistä seutua ja kotiinpaluu edellyttää ylämäkipuhinaa. Asunnon kulmilla on valtavasti pieniä liikkeitä, ruokapaikkoja ja kahviloita. Lounaaksi napataan kanasta tehtyä kebabrullaa - jolla toki silläkin oli jokin muu nimi - ja vielä kavutaan portaat asunnolle. Ruoka on hyvää ja edullista.
Illalla pariskunta palaa kaupoilta vihannespussien ja viinipullojen, rypäleiden, leivän ja muiden elintarpeiden kanssa. Vilho poimi muutaman paprikan ja hivutti muina miehinä ostoskoriin pienen rakipullonkin.
Ennen auringonlaskua Vilho keittelee teetä kaksikerroksisella turkkilaisella teepannulla. Täällä juodaan jatkuvasti teetä ja sitten vielä lisäksi kahvia. Eipä Vilho ollut aiemmin niin tietoinen paikallisten tavasta juoda teetä vähän väliä, aina mielikuvissa turkkilaiset hääräävät kahvin kanssa. Mutta eipä moni muukaan asia ole ihan niin kuin mielikuvissa - ei juuri mikään.
Kello on 1818 kun rukouskutsu kajahtaa viereisestä minareetista. Vilho katselee jälleen Galatan tornin suuntaan ja yli Kultaisen Sarven aina kauemmille moskeijoille asti. Tänään taivaanrannassa ei salamoi. Iltatuulessa t-paita on melkein liian vähäinen vaate. Jäiköhän sitä teetä vielä pannun?
Niin ja kaupunginosa on Beyoglu jos puhutaan suuresta kokonaisuudesta. Pienemmillä kaupunginosillakin on nimiä loputtomasti, nytkin Vlho marssii Taksimista kohti Galatasarayta mutta höyryhän tässä alkaa nousta jos yhtään tarkemmaksi menee. Se on kuitenkin selvinnyt Vilhollekin vähitellen, että omat kotinurkat Siraselviler Caddesin kulmilla ovat todella mukavaa seutua ja Annikki on jälleen löytänyt asunnon hyvästä paikasta.
Galatan tornin juurella voisi pohtia kaupunginosan nimikkojoukkueen edesottamuksia edellisenä päivänä Mestareiden liigassa, mutta ukkossateessa pelatun pelin haluavat monet varmaan unohtaa. Legendaarinen Galatasaray kompuroi vajaamiehistä romanialaista Cluij'ta vastaan mutta sai sentään pisteen kotikentällään. Pelimietteissään Vilho katselee kauppamiestä, joka lennättää jonkinlaista mekaanista lintulennokkia tornin juuressa. Täälläkin on kissoja, Annikki tutustuu juuri paikallisesti hyvin tyypilliseen oranssisävyiseen kattiin.
Päivä on miellyttävän tuulinen, ilma pysyy raikkaana ja Vilho katselee kymmeniä kalamiehiä Galata-sillalla, kun kävely vie pariskuntaamme Kultaisen Sarven yli. Istanbulin eurooppalaista osaa halkaisee lahti, joka muodostaa poikkeuksellisen hyvän luonnonsataman. Jotenkin näin Vilho muistelee matkaoppaan asian muotoilleen. Karttaa toljottamalla ja kävelemällä alkaa Vilhollekin valjeta jotain tästä historiallisesta kaupungista. Aiemmin Vilho taisi tietää lähinnä kaupungin kolme kuuluisinta jalkapallojoukkuetta ja sen yhden kirkon joka moskeijaksi muuttui.
Maustebasaari, uusi moskeija, kauppakatuja ja vähitellen askeleet vievät kohti aluetta, jossa keskeisimmät nähtävyydet sijaitsevat. Päivän päätavoitteena on edelleen ollut tiedustella paikkoja ja saada parempaa kuvaa kohteista. Hagia Sofia vetää Vilhoa puoleensa, sehän se kai on miehen saanut koko kaupunkiin lähtemään. Kohteella Vilhosta tuntuu siltä, että moskeijoita on niin paljon joka suunnassa, että menee minareetit jo sekaisin. Valokuvattavaa on kyllä paljon ja kyllähän se Hagia Sofiakin osuu Vilhon etsimeen.
Raitiovaunut ovat moderneita ja siistejä. Paluumatka kotikulmille helpottuu hieman, mutta kavuttavaa jää kuitenkin vielä. Beyoglu on mäkistä seutua ja kotiinpaluu edellyttää ylämäkipuhinaa. Asunnon kulmilla on valtavasti pieniä liikkeitä, ruokapaikkoja ja kahviloita. Lounaaksi napataan kanasta tehtyä kebabrullaa - jolla toki silläkin oli jokin muu nimi - ja vielä kavutaan portaat asunnolle. Ruoka on hyvää ja edullista.
Illalla pariskunta palaa kaupoilta vihannespussien ja viinipullojen, rypäleiden, leivän ja muiden elintarpeiden kanssa. Vilho poimi muutaman paprikan ja hivutti muina miehinä ostoskoriin pienen rakipullonkin.
Ennen auringonlaskua Vilho keittelee teetä kaksikerroksisella turkkilaisella teepannulla. Täällä juodaan jatkuvasti teetä ja sitten vielä lisäksi kahvia. Eipä Vilho ollut aiemmin niin tietoinen paikallisten tavasta juoda teetä vähän väliä, aina mielikuvissa turkkilaiset hääräävät kahvin kanssa. Mutta eipä moni muukaan asia ole ihan niin kuin mielikuvissa - ei juuri mikään.
Kello on 1818 kun rukouskutsu kajahtaa viereisestä minareetista. Vilho katselee jälleen Galatan tornin suuntaan ja yli Kultaisen Sarven aina kauemmille moskeijoille asti. Tänään taivaanrannassa ei salamoi. Iltatuulessa t-paita on melkein liian vähäinen vaate. Jäiköhän sitä teetä vielä pannun?
23.10.2012
2. Päivä: Kiireetön Konstantinopolissa
Päivä käynnistyy niin kiireettömästi, että se edellyttää varmasti jo kokemusta. Vilho oli jo ladannut jossain vaiheessa kahvinkeittimen, mutta palannut yhä petiin. Lopulta hän nousee juomaan kahvinsa ja katsomaan mitä aamiaista Annikki on taikonut pöytään.
Aamupäivä menee tutustumisessa asuntoon, sieltä näkyviin maisemiin totutellessa ja muutamassa kauppareissussa. Raukeasti pariskunta käy katsomassa elämän menoa Taksim-aukiolla ja palaa päivälevolle asuntoon.
Ukkonen on käynyt vuorokauden ajan eri puolella, asunnosta voi nähdä salamointia monella suunnalla. Vasta myöhään illalla sataa, siihen asti ukkonen on ollut etäällä ja toiminut vain taivaanrannan koristeena. Vilho huomaa miettivänsä setäänsä, sitä miten lapsena sedän kanssa ukkosta kuunneltiin ja katsottiin rantamökissä tai saunan terassilta. Noina vuosina Vilho oppi rakastamaan ukonilmaa ja osittain siksi hän myös mielellään matkailee loppusyksystä etelässä. Vaikkapa lokakuussa, jolloin antiikin purjehduskausi on päättynyt ja myrskyjen aika alkanut ukkosineen.
Mitähän setä mietti Istanbulissa? Vilho pitää käsissään jälleen Jules Vernen kirjaa, tällä kertaa mukana on "Salaperäinen saari". Pitäisi kenties lukea matkaoppaita, mutta toisaalta pari lasillista paikallista punaviiniä on tehnyt Vilhostakin sen verran raukean, että Salaperäinen saari vie voiton. Tämä päivä menköön matkan alkua sulatellessa ja ruokaostoksia tutkiessa. Kaupunki on ollut tässä niin pitkään, että sen kadut huolivat varmaan Vilhon huomennakin ja pidemmäksi aikaa.
Aamupäivä menee tutustumisessa asuntoon, sieltä näkyviin maisemiin totutellessa ja muutamassa kauppareissussa. Raukeasti pariskunta käy katsomassa elämän menoa Taksim-aukiolla ja palaa päivälevolle asuntoon.
Ukkonen on käynyt vuorokauden ajan eri puolella, asunnosta voi nähdä salamointia monella suunnalla. Vasta myöhään illalla sataa, siihen asti ukkonen on ollut etäällä ja toiminut vain taivaanrannan koristeena. Vilho huomaa miettivänsä setäänsä, sitä miten lapsena sedän kanssa ukkosta kuunneltiin ja katsottiin rantamökissä tai saunan terassilta. Noina vuosina Vilho oppi rakastamaan ukonilmaa ja osittain siksi hän myös mielellään matkailee loppusyksystä etelässä. Vaikkapa lokakuussa, jolloin antiikin purjehduskausi on päättynyt ja myrskyjen aika alkanut ukkosineen.
Mitähän setä mietti Istanbulissa? Vilho pitää käsissään jälleen Jules Vernen kirjaa, tällä kertaa mukana on "Salaperäinen saari". Pitäisi kenties lukea matkaoppaita, mutta toisaalta pari lasillista paikallista punaviiniä on tehnyt Vilhostakin sen verran raukean, että Salaperäinen saari vie voiton. Tämä päivä menköön matkan alkua sulatellessa ja ruokaostoksia tutkiessa. Kaupunki on ollut tässä niin pitkään, että sen kadut huolivat varmaan Vilhon huomennakin ja pidemmäksi aikaa.
1. Päivä: Kaupungin tuoksu
Vilho hämmentyy ihmisten lempeydestä ja siitä, miten työmiehet tekevät ystävällisesti tietä, siirtävät tarvikkeitaan ja johtonippua pois tieltä. Kukaan ei tuupi tai töni. Vilho vyöryy laukkunsa kanssa jalkakäytävää, Annikki seuraan määrätietoista miestään.
Minareetin kohdalla Vilho tietää olevansa oikealla reitillä, nopea vilkaisu kopioituun karttasivuun ja terveyskeskuksen ja sairaalan välistä yhä eteenpäin. Vilho rauhoittuu, pian ollaan asunnolla.
Kaupunkien tuoksu on tärkeä, sitä pitää nuuskia ja miettiä ensimmäisenä päivänä. Miten lempeän itämaiselta täällä tuoksuukaan! Ilma on lämmin ja kostea juuri tummuvassa illassa. Täällä eivät tuoksu jätteet tai pahemmat, vaan kahviloista tulvahtaa elämän ääniä, tummaa paahtoa, leivonnaisten hajuja ja taustalla on se itämainen, eksoottinen mausteinen vivahde jota Vilho on etsinyt. Hengitysilma on hämmästyttävän hyvä, savua tai pölyä ei juuri tunnu. Ravintolat ovat paikoin puoliksi kadulla ja niistä huokuu paistin, öljyn ja kasvisten tuoksua.
Istanbul. Vilho on päässyt itään, rajalle asti. Leipomon edustalla kissa saa Vilhon havahtumaan ajatuksistaan, komea katti tuntuu opastavan eteenpäin. Oikeassa suunnassa hyväkuntoisia kissoja on lisää. Pian tavataan emäntä, ranskatar kertoo asunnnosta. Ja niin kohta Vilho ja Annikki ovat kahdestaan Istanbulin kattojen tasalla, kaupungin rauhoittavien äänten suojassa ja katselevat pitkälle levittyvää valojen merta Kultaisen Sarven suuntaan.
Minareetin kohdalla Vilho tietää olevansa oikealla reitillä, nopea vilkaisu kopioituun karttasivuun ja terveyskeskuksen ja sairaalan välistä yhä eteenpäin. Vilho rauhoittuu, pian ollaan asunnolla.
Kaupunkien tuoksu on tärkeä, sitä pitää nuuskia ja miettiä ensimmäisenä päivänä. Miten lempeän itämaiselta täällä tuoksuukaan! Ilma on lämmin ja kostea juuri tummuvassa illassa. Täällä eivät tuoksu jätteet tai pahemmat, vaan kahviloista tulvahtaa elämän ääniä, tummaa paahtoa, leivonnaisten hajuja ja taustalla on se itämainen, eksoottinen mausteinen vivahde jota Vilho on etsinyt. Hengitysilma on hämmästyttävän hyvä, savua tai pölyä ei juuri tunnu. Ravintolat ovat paikoin puoliksi kadulla ja niistä huokuu paistin, öljyn ja kasvisten tuoksua.
Istanbul. Vilho on päässyt itään, rajalle asti. Leipomon edustalla kissa saa Vilhon havahtumaan ajatuksistaan, komea katti tuntuu opastavan eteenpäin. Oikeassa suunnassa hyväkuntoisia kissoja on lisää. Pian tavataan emäntä, ranskatar kertoo asunnnosta. Ja niin kohta Vilho ja Annikki ovat kahdestaan Istanbulin kattojen tasalla, kaupungin rauhoittavien äänten suojassa ja katselevat pitkälle levittyvää valojen merta Kultaisen Sarven suuntaan.
21.10.2012
O. Vilho virittäytyy taas
Vilho pitää kädessään egyptiläistä kamelia esittävää puuveistosta. Kamelilla on hieno vaalea turpa ja se viettää pienemmän kaverinsa kanssa aikaa keittiön astiakaapin päälle, viherkasvin lehtien alla. Vilholla ei juuri ole muistoesineitä, mutta nämä kamelit hän osti Kairon suuresta basaarista. Valkoturvat ovat rakkaat Vilholle, ne ovat juuri sellaisia avainesineitä, jotka herättävät muistot mieleen - samalle ne ovat kaikuja kaukomailta, aivan kuin englantilaislordien seinällä olevat trofit, riistaeläinten päät. Vilholle paremmin sopivia ovat kuitenkin kaksi pientä puukamelia.
Varmaan se johtuu sedästä, kaikista niistä sedän tarinoista ja tavaroista - siis ainakin osa tästä kaukokaipuusta ja ainaisesta matkailuista juontaa sedästä. Hänellä riitti kertomuksia, kaskuja ja niitä loputtomia sanontoja. Eipä montaa asiaa ole mistä ei tulisi joku sedän sanonnoista mieleen. Paloissa, toisinaan ja pätkittäin sedän lauseet palaavat Vilhon mieleen. "Esineillä on paikkansa", tapasi setä sanoa. Kai se tarkoitti maailmalta tuotujen esineiden tarinaa, niiden paikkaa maailmalla ja muistoissa, toisinaan kai sisustamista ja aina välillä sedän vaatimaa siisteyttä ja järjestystä. Vilho laittaa kamelit takaisin paikoilleen.
Tiskatessaan Vilho on vielä miettinyt pakkaamisiaan. Alkaa olla melko valmista. Kaikki on pian kohdallaan, sillä Annikki on hyvin hermostunut jostain pikkuesineestä, jota ei löydy. Sen varmempaa merkkiä uudesta hienosta matkasta ei ole tahi siitä, että kaikki on hiljalleen kuten pitääkin.
Piha on märkä, taivas harmaa ja vaahteranlehdet ovat pian kokonaan keltaiset. Aamupäivällä tiainen lauloi terhakkaasti makuuhuoneen alla. Vilho katsoo, missä pihan varpuset ovat, mutta niiden pyrähdyksiä ei nyt näy. Kaksi kulmien vakituista varista etsii jotain pihasta, siirtyy sitten vastapäisen talon katon reunalle valvomaan piha-alueen tapahtumia. On selvästi sunnuntai. Huomenna matkustetaan taas. Vilho laittaa loput astiat tiskiveteen.
Varmaan se johtuu sedästä, kaikista niistä sedän tarinoista ja tavaroista - siis ainakin osa tästä kaukokaipuusta ja ainaisesta matkailuista juontaa sedästä. Hänellä riitti kertomuksia, kaskuja ja niitä loputtomia sanontoja. Eipä montaa asiaa ole mistä ei tulisi joku sedän sanonnoista mieleen. Paloissa, toisinaan ja pätkittäin sedän lauseet palaavat Vilhon mieleen. "Esineillä on paikkansa", tapasi setä sanoa. Kai se tarkoitti maailmalta tuotujen esineiden tarinaa, niiden paikkaa maailmalla ja muistoissa, toisinaan kai sisustamista ja aina välillä sedän vaatimaa siisteyttä ja järjestystä. Vilho laittaa kamelit takaisin paikoilleen.
Tiskatessaan Vilho on vielä miettinyt pakkaamisiaan. Alkaa olla melko valmista. Kaikki on pian kohdallaan, sillä Annikki on hyvin hermostunut jostain pikkuesineestä, jota ei löydy. Sen varmempaa merkkiä uudesta hienosta matkasta ei ole tahi siitä, että kaikki on hiljalleen kuten pitääkin.
Piha on märkä, taivas harmaa ja vaahteranlehdet ovat pian kokonaan keltaiset. Aamupäivällä tiainen lauloi terhakkaasti makuuhuoneen alla. Vilho katsoo, missä pihan varpuset ovat, mutta niiden pyrähdyksiä ei nyt näy. Kaksi kulmien vakituista varista etsii jotain pihasta, siirtyy sitten vastapäisen talon katon reunalle valvomaan piha-alueen tapahtumia. On selvästi sunnuntai. Huomenna matkustetaan taas. Vilho laittaa loput astiat tiskiveteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)