15. Pitkähkö paluu Ateenasta

Susivuorten lento on illalla, joten he saavat olla asunnolla klo 15 asti. On vielä aikaa käydä kaupassakin, viimeistellä pakkausta ja kyllä – olla myös parvekkeella.

Päivä on edelleen lämmin ja Ateena selvästi heräilee Pääsiäisen jälkeiseen elämään.

Susivuoret lähteävät asunnolta ja käyvät kotikadun perinteisessä ravintolassa syömässä. Sitten laukkujen kanssa metroon ja kympin erikoistiketillä lentokentälle asti.

Vaikka kiirettä ei ole missään vaiheessa, on tavallaan koko päivä kuitenkin matkustamisen makusta ja se tekee leppeästä kevätpäivästä pitkän tuntuisen.

Kentällä kaikki menee normaaliin tapaan. Susivuoret ovat ajoissa, joten mitään hoppua ei ole ja valkoviiniin ja frappeenkin jää aikaa. Lähempänä porttia syödään sämpylää yhdessä.

Lento on vain hieman myöhässä, mutta kone ei ole onneksi lainkaan täynnä. Siten Annikki ja Vilho saavat olla aika rauhassa rivillään.

Suomessa on yllättävän vähän lunta eikä sietämättömän kylmäkään. Paluu meneekin helposti, vaikka kello takoo jo pikkutunteja. Aamulla pääseekin sitten helposti arkeen kiinni, koska edessä on taas työpäivä.

Lämpimästä, keväisestä Ateenasta jää hyvä mieli, samoin rauhallisista kreikkalaisista. Ja tietenkin pitkään mielessä pysyvät lukemattomat muinaismuistot ja raukeat iltapäivät parvekkeen auringossa.

Hefaistoksen temppeli agoran lähellä

14.2. Pireus – kuivana mutta kaikesta huolimatta satamassa

Susivuoret kulkevat puoliksi ruuhkaisessa metrossa kohti Pireusta. Entinen satamakaupunki on kasvanut yhteen emokaupunkinsa Ateenan kanssa ja niinpä sitä mennään yhdenlaisella "länsimetrolla" kohti lounasta ja suurta satamaa.

Vilhon vanhan kreikan luennalla Pireus kirjoitetaan "Peiraiás", mutta modernissa kielessä yksi jos toinenkin kirjain luetaan i:ksi ja naapurikaupungin nimi lienee kreikaksi lähinnä Pireas. Vilhon antiikkisten opintojen vikaa on siis se, jos näissä tarinoissa translitterointi menee toisinaan erikoisesti. Vilhon korvissa nykykreikka on pistänyt monet mutkat suoriksi ja niin kai se usein menee modernisoinnissa; Onhan se Pireuksen metrolinjakin pistänyt vanhat arkeologiset alueet halki ja paikoin poikki ja pylväät pinoon.

Vilkaisu karttaan kertoo sen, että Pireus on ihan uskomaton luonnollinen satama. Samanlaisiin suojaisiin lahtiin on Välimerellä syntynyt lukuisia satamakaupunkeja ja satamaanhan metrokin menee. Kaupunkialuetta lähestytään maan pinnalla ja seutu on suttuista ja rumaa, muutama suuri stadion jopa keventää yleistä näkymää.

Metron päätepisteessä kaikki henkii satamaa ja loputonta lauttaliikennettä Kreikan lukuisille saarille. Susivuoret marssivat rannan u-kirjainta kiertäen ja jatkavat lopulta sisämaahan. Nyt on toinen pääsiäispäivä ja kaikki paikat ovat kiinni sataman palvelualueen ulkopuolella. Lisäksi kolossaaliset kadut ovat autioita ja tunnelma on täysin epätodellinen, kun Susivuoret hakevat kohdettaan, Arkeologista museota.

Museo löytyy Annikin suunnitelman mukaan hyvin helposti ja paikka on kuin onkin auki. Hetken aikaa tunnelma on aiempaankin epätodellinen, kun Susivuoret ovat suurehkossa museossa kahdestaan henkilökunnan kanssa.

Museosta ei tässä sen enempään kuin se, että se on hieno ja kokoelmat ovat riittävän pienet perusteellisellekin kierrokselle. Täällä ei ole pahemmin purkkeja, vaan paljon hautamonumentteja ja erikoisuuksia, sekä pihalla lisää materiaalia teatterin raunion ympärillä.

Pallas Athene.

Pronssia.

Pireuksen arkeologinen museo.

Museon pronssipatsaat ovat todella inspiroivia Susivuorten silmissä. Nämä kolme erinomaisesti säilynyttä patsasta on kaivettu jostain kellarikätköstä sotien jälkeen ja ne on viety ilmeisesti turvaan pari tuhatta vuotta sitten Sullan Ateenan valloituksen aikana. Vilho miettii, mitä kaikkea maanpovessa ja meren syvyydessä vielä on, niin uskomattomia löytöjä tehdään jatkuvasti.

 

Pireuksen arkeologinen museo

Annikin ja Vilhon bisnekset satamakaupungissa ovat oikeastaan nyt hoidettu. Satamassa pitää kuitenkin käydä valokuvaamassa ja todistamassa yhden lautan lähtöä saarille. Lyhyt tauko pidetään kahvilassa frappea juoden ja kotiin Ateenaan otetaan viemiseksi lämmin leipä leipomosta. Edessä on metromatka kämpille, sillä siellä on matkalaukkujen pakkaus päivän pääohjelmana. 

 

 Pireuksen satamaa

Vilhon pääohjelma kyllä tiedetään. Susivuori ampaisee olut tassussaan heti parvekkeelle ja asettuu kotoisasti kitisevälle Ikea-tuolille, hyvä ettei ulvahda mielihyvästä. Ah, Vilhon parveke! Ateenalainen aurinko nipistää pian käsivarsia aurinkovarjon sivusta ja tuttu katuympäristö levittäytyy edessä. Vilho tietää tarkkaan sen, että auringosta ja appelsiinikadusta pitää nauttia nyt, ennen paluuta Pohjantähden alle.

Illalla haetaan Pitapanista maukkaat pita-annokset mukaan, kivijalkakaupasta paljon valkoviiniä pakkausta voitelemaan ja pihalle viedään samalla roskia. Kämppähän jää suomalaisten jäljiltä aika lailla siistiksi. Lopulta puuhasteleva Vilhokin jättää valkoviinit rauhaan ja painelee vielä kerran pehkuihin Ateenassa.

14.1 Pieni viinasanakirja

Mavrodaphne tai Mavro Daphne = Punainen makea jälkiruokaviini, joka tulee Patrasin alueelta. Nimi tarkoittaa "mustaa laakeria" ja sen on antanut viinin kehittänut saksalainen Gustav Clauss (n. 1850). Viini tehdään mustista Patrasin paikallisista rypäleistä, osittain sherryn solera-menetelmällä. Vahvuus on n. 15 %.


Metaxa = kreikkalaisten brandy, versio konjakista ja ruskeaa viinaa. Spyros Metaxas kehitti juoman 1888 ja paloviinan lisäksi siinä on muscat-viiniä. Viini tekee juomasta pehmeää ja aromaattista. Kiinnostavaa on sekin, että pulloa koristavassa kuvassa on Salamiin taistelun soturi kolmisoudussa – kuvastoa kolikosta, joka löytyi varhaisen tehtaan rakennuspaikalta Pireuksessa.

Ouzo = kreikkalaisten anisviina

Tsipouro = kreikkalainen grappa eli rypäleistä poltettu viina

Tsikoudia = kreetalainen versio tsipourosta eli Kreetan paloviina. Vilhon kirjoissa tsikoudia on pontikkaa, sillä juomassa on erittäin vahva kotipolttoisuuden leima. Kreetalla ja parissa muussa paikassa käytetään turkkilaista nimitystä raki historiallisista syistä

13. Ympäri Akrópolin ja muutenkin ihan kukkuloilla

Kadulla Vilho on mielissään, sillä on mukavaa kulkea taas ja päästä liikkeelle. Lähinnä asunnolla vietetty välipäivä saa Susivuoren tuntemaan olonsa samanlaiseksi kuin joutilaiden hitmanien elokuvassa In Bruges (2008). 

Akrópolin ympäristössä on hämmästyttävän paljon rakentamatonta, puistomaista maisemaa rauhoitettuna. Se on joka kerta todella hämmästyttävää, sillä itse Ateena on muuten umpeenrakennettu.

Näkymää Filopappos-kukkulalta

Susivuoret kulkevat vielä kerran tutut reitit pääpaikoille, Akrópolis-museon nurkalle ja jatkavat siitä eteenpäin.

Filopappoksen kukkulalta näkee komeasti Pireukseen, Ateenaan ja ennen kaikkea Akrópolille. Keli alkaa olla helteinen, kun Susivuoret nousevat kukkulalle, mutta väkeä täällä on vähän. Se on jotenkin maagista, sillä turistialueilta tullaan hetkessä hiljaiselle harjulle. Kyllähän tännekin löytää tiensä muutama japanilainen kuvaamaan itseään temppelivuorta vasten. Vilho kaivelee punaviiniä repustaan ja yrittää löytää Annikille muutaman loukumi-palan virkistykseksi.

Viini puolestaan virkistää Vilhoa huomattavasti ja hän keikkuu kivillä kameroidensa kanssa. Annikki huutelee perään ja käskee Vilhon olla tarkkana. Annikki ei ilmeisesti tiedä, että Vilho on suden ja kauriin lisäksi täysinoppinut vinkkupäinen vuoripukki. Hetken Vilho miettii josko puskisi sarvillaan typerän aasialaisen alas kivikkoon, tämä kun käskee piukkaperäisen tyttöystävänsä kuvaamaan idioottimaisen kuvansa 15 kertaa uudestaan. Olkoon, pirulainen, vuoripukit eivät moiseen alennu, pohtii Vilho ja ottaa siivun pahimukistaan.

Täältä näkyy myös Pireuksen suuntaan ja tietysti siis merelle. On kuuma, aurinkovoidetta on onneksi laitettu.

Pitkään Susivuoret kiertelevät myös Pnyx-kukkulalla ja lopulta kiertävät koko Akrópolin alueen.

Viimeisenä varsinaisena kohteena koko kierroksella on Stoa Poikile. Tuo kuuluisa pylväskäytävä on jäänyt radan ja uusien rakennusten väliin. Stoan rauniot ovat ruostuneen aidan takana likaisten seinien ja graffittien reunustamana.

 

 Stoa poikile tänään

Annikki ja Vilho palaavat asunnolleen Pangratiin ja Vilho painelee oitis rakkaalle parvekkeelleen oluen seuraan. Tänään on taas lämmintä, eilisestä sateesta ei ole oikein muistoakaan. On aikaa notkua parvekkeella ja koota vähäisiä ajatuksiaan. Vilho nukkuu sohvalla päiväunet eikä tarvitse peitokseen kuin pienen hupparinsa. Iholla tuntuu Ateenan aurinko. Liikenteen äänet painuvat jonnekin kauas. Valoa on vielä paljon kun Vilho herää ja taivas jaksaa sinisenä.

12.2 Pari sanaa marmorista

Susivuorten kotitalo Ateenassa on keskiluokkainen kerrostalo, sopivan vanhan ja riittävän komea, aivan verrattavissa Taka-Töölön perustaloihin. Täällä portaat ovat marmoria siinä missä ne olisivat kotimaassa perusgraniittia. Marmoria on Ateenassa kaikkialla, ei pelkästään Akrópolin kukkulalla.

 

Arkiset marmoriportaat sekä poikkeuksellinen portinvartijakissa.

 

Vilho on pari viikkoa tuumaillut marmoria ihan vain materiaalina ja klassisen taiteen ja rakentamisen symbolina. Alvar Aalto sai klassisen herätyksen nuorena Italiassa ja niinpä Finlandia-talo Töölönlahdella on jo pari kertaa saanut valkoisen kuorrutuksensa toscanalaisesta Carraran marmorista, kivestä, joka on ollut Italiassa viimeistään renessanssissa se oikea kivilaji.

Nyt sattuu olemaan niin, että Ateenan lähellä on Pénteli-niminen vuori, joka tunnettiin antiikissa nimellä Pentelikon. Sieltä louhittiin marmoria klassisen attikalaisen kauden tarpeisiin. Louhokselta oli mukavasti alamäki Ateenaan, joten kivireen vetäminen sujui leppoisasti. Upea pentelikonilainen valkoinen marmori on taatusti lumonnut monumentaalirakentajat; Heitä seuraten antiikista on tehty marmorinen kaikkialla minne vaan on veneellä ja härkävankkureilla päästy. Roomassa seurattin perässä. Ja lopulta Lontoossa, Berliinissä, Helsingissä ja Washingtonissa.

Taatusti marmorin louhittavuus ja plastisuus on auttanut sen menestystarinaa, mutta olisiko niin, että koko menestystarina on kuitenkin nakutettu kiveen Akrópolin kukkulallamelkoisen paikallisista materiaaleista? Viime kädessä asian on sanellut ainakin Vilhon mielestä se, että marmoria on saanut Ateenan lähikukkuloilta. Se, että kivilaji ei oikein kestä Helsingissä, on sitten suunnittelun syvää typeryyttä.

***

Professori Manolis Korres on jopa dokumentoinut kirjaan marmoritien historian lähivuorelta Akropolille, hän tietää mistä puhuu, koska hän on johtanut Akrópoliin entisöintiä. Löytääpä Vilho sellaisenkin internet-tiedon, että Pentelikonin klassisen ajan louhosta suojaa laki ja nykyään kiveä saa ottaa vain Akrópolin restaurointiin.

 

Akropolista restauroidaan, Parthenon.

12.1 Sateinen pääsiäislauantai Ateenassa – pientä puuhaa

Susivuorilla ei ole lauantaina herätystä ja päivä alkaa melko myöhään.

Vilho seurailee pilvistyvää taivasta parvekkeella ja lopulta alkaa vettä tulla Ateenan taivaalta ihan kunnolla. Nyt on toinen kerta, kun matkalla sataa mutta ensimmäistä kertaa tosissaan.

Koska Pääsiäinen vaikuttaa aukioloaikoihin, Susivuoret käyvät sateen tauottua kaupoilla hamstraamassa viiniä ja elintarvikkeita. Vilho varailee jo tuomisia kotiin.

 

Lihakaupalla grillataan.

Lihakaupan edustalla grillataan lammasta. Kokonainen lammas kieppuu Kreikassa yleisen grillilaatikon yllä olevassa telineessä ja niin katualueelle tulvii melkoisen hyvää kypsyvän lihan tuoksua. Pääsiäinen on ihan selvästi grillikauden avaus täällä, sen näkee kaupoissa ja tarjonnassa. Ja nyt voi kyllä tosiaan sanoa talvikauden väistyneen, joten pitkä kesä pihasyömisineen on edessä.

Illan tullen myös naapuriasuntojen parvekkeilla on mittavia lammasgrillauksia ja vähitellen laskeudutaan yhä syvemmin Pääsiäistunnelmaan.

Vilho puolestaan vetäytyy kahdeksan maissa keittiiöön ja alkaa toistamiseen valmistaa lihapataa. Annikki on ostanut kulmien lihakaupasta peräti 830 gr. naudanlihaa ja Vilho ruskistaa lihat pannulla ja pistää ne sitten kattilaan muutamaksi tunniksi sipulien, valkosipulien, chilien ja löytämiensä mausteiden kanssa. Ja tietysti pataan tulee desitolkulla punaviiniä, lisää punaviiniä.

Vilhon padasta tulee erinomaisen mureaa ja maukasta, mutta vastapäisen talon pappa on pistänyt kokonaisen lampaan grilliin, joten eipä tässä yhdellä lihapadalla ketään nokiteta, oli se kuinka maittaavaa tahansa.

Keskiyön tullessa ihmiset kulkevat kirkolle kynttilät kädessään. Tapa on todella kaunis ja Susivuorten onneksi heidän ristikatuaan kulkee koko joukko ihmisiä hartaasti pimeässä, jokainen kynttiläänsä suojaten.

Keskiyö tuo ilotulitusten ryöpyn kaupungille, paukkuminen on ankaraa ja papan parvekkeellakin nuoremmat vieraat ampuvat pieniä raketteja.

Koirat haukkuvat, kyyhkyset kujertavat ja raketit paukkuvat. Kissat eivät nyt mourua, sillä ne ovat ottaneet itseensä aamupäivän sateen ja pitäytyvät mummojen tuoleilla omien lihapatojensa ääressä, olkoonkin että muutama ylittää Susivuorien kotikadun öillisillä puoliluvallisilla asioillaan.

11. Arkeologinen kansallismuseo ja pitkiä katuja

Kuin varkain Vilho on Agamemnonin kuolinnaamion edessä. Kultanaamio ei tietenkään ole Iliaan sankarista tehty maski, vaan paljon vanhempi aarre Mykeneen raunioilta. Uskomaton taideteos on ajalta 1550-1500 eKr. ja kaikkialla historiankirjoissa. Naamio on Vilhon mielestä arkeologisen esineistön Kheopsin pyramidi.

Onneksi Ateenan arkeologisessa kansallismuseossa on halleittain kovaa kamaa. Kultanaamion äärestä on yllättävän helppoa lähteä eteenpäin, sillä pelkästään mykeneläistä aineistoa tukuttain ja sitä ei joka paikasta löydy. Monet esineet ovat ajalta 1500 eKr. ja ne ovat silti hienoa käsityötä ja haastavat klassisen kauden attikalaiset työt neljäsataaluvulta.

Ateenan arkeologinen kansallismuseo

Susivuoret ovat museossa lopulta 3 tuntia pyörimässä. Vaikka on Pitkäperjantai, on museo auki ja väkeä on hyvin paikalla. Sitten edessä on kävely kotiin pitkin keskusta-alueen suuria katuja.

Filosofin pää, pronssia.

Antikytheran haaksirikkolöydöstä.

 n.  240-100 eKr.

Ateenan keskusta ei monelta osalta ole kaunis tai monumentaalinen, mutta ei se monelta osalta ole sietämätöntäkään seutua. Esimerkiksi arkeologisen kansallismuseon nurkilla talot ovat suuria ja samalla kaikki mittavaa, eikä seutu ole enää lainkaan niin miellyttävää kuin pienimuotoisilla kotinurkilla. Köyhyys näkyy välillä siinä, että laitapuolenkulkijaa on siellä täällä, vaikka pääosa kansasta on asiallista. Tyhjiä liiketiloja ja jopa kokonaisia hylättyjä kerrosaloja on paikoin.

Nyt on Pitkäperjantai Kreikassa ja illalla Susivuoret katselevat taas raamattuspektaakkeleita ja Kristus-elokuvia telkkarista. Täällä pääsiäiselokuvien tarjonta on suurta, eikä leffoja ole dubattu.

10. Kiirastorstaina lenkkipoluilla ja ihan vaan muuten mopin varressa

Vähitellen Vilho pääsee kaduilta aidatulle asuinalueelle, joka muuttuu pikkuhiljaa yliopistoalueeksi. Tässä onkin hyvä juosta, sillä päällysteet ovat kunnossa ja autoja ei kulje juuri yhtään.

Tänään on lämmin päivä. Maasto nousee tasaisesti ja Vilhon alkaa olla kuuma. Yliopistoalue on oikeastaan viimeinen paikka ennen kuin maasto nousee asumattomaksi vuoreksi. Mesta on melkoista betoniarkkitehtuuria ja laitokset ovat peräkkäin suurissa omissa kasarmeissaan, jotka ovat kuitenkin varmaan ihan toimivia.

 

Akrotirin kauris-fresko, Santorinilta (Thera)

n. 1600 eKr. 

Arkeologinen kansallismuseo, Ateena

Vaikka Vilho on iso suomalaisjötkäle ja paikoin aika kankea takeltaja, juostessaan hän kokee olevansa kauris. Etenkin kun mennään maastossa, sillä kaurista on luontevampaa esittää polulla kuin katukiveyksellä.

Loppuosa lenkistä meneekin vapailla, kivisillä ja hiekkaisilla poluilla ja Vilho lokkii parhaansa mukaan nilkkojaan suojellen. Melkoisen lähellä vuorten luostaria on kuitenkin jo käännyttävä, sillä matkaa on tullut 6 km ja Annikki saattaa hermostua, jos Vilhoa ei ala kuulua.  Paluumatka onkin mukava, sillä vaikka korkeus on vain 380 metriä, niin pääasiassa kotinurkille tullaan alamäkeä ja mukavaa kyytiä.

Kiirastorstainen 12 kilometrin pieni lenkki on ohi ja Vilho painelee täyttä häkää parvekkeelle oluttölkkinsä ääreen juotuaan ensin reilusti vettä.

 

Vedenkantajia Parthenon-friisistä.

Akrópolis-museo, Ateena.

Iltapäivällä Susivuoret käyvät kaupoilla ja sitten tutussa ravintolassa syömässä pita-annokset. Valkoviinit, vesi ja kaksi pitaa maksavat 12 euroa. Sitä paitsi Pitapan-baari on mukava paikka; palveluhan tuntuu koko maassa olevan aina ystävällistä.

Vilho alkaa olla aika raukeaa poikaa, mutta Annikki vetää imuria esille. Tosiaan kaikkialla muuallakin siivotaan, onhan nyt paikallinen Kiirastorstai ja on aika valmistautua suureen juhlaan. Vilho hakee moppinsa ja ämpärinsä takaparvekkeelta ja alkaa pestä lattioita. Hieman myöhemmin Vilho pesaisee myös parvekkeen, sillä sieltähän se tomu tulee lattioille.

Ponnistus ei ole kummoinen ja kämppä on nyt komea taas, lattiat kiiltävät ja ilta on kaunis. Sääennuste lupaa kuitenkin sadetta tai ainakin pilviä lähipäiville.

9. Muinainen agora ja Hefaistoksen temppeli

Illalla Susivuoret ovat ateenalaisessa Varka-kalaravintolassa. Ruoka on kelvollista, mutta italialaisten ravintolakokemusten jälkeen merellinen pasta ei nouse aivan korkeimmalle tasolle. Vilho juo myös annoksen tsipouro-pontikkaa, onhan se mukavaa että laadukasta grappaa saa ravintolasta hintaan 1,50 €  suuren jääkulhon kanssa.

Hieman juomavetoisesti on Vilho-tolvanan päivä alkanutkin. Tietokoneen näppäimistön ja musiikki on pitänyt Susivuoren myöhään valveilla ja aamulla Vilhoon on vaikea saada säpinää.

Lopulta Susivuoret ovat vilkkaalla kävelykadulla, jossa koko Ateena tuntuu kuhisevan. Nyt tullaan Syntagma-aukiolta, paikasta joka löytää tiensä suomalaisiinkin uutisiin aina kun Ateenassa rähistään. Tietenkin levottomuutta on täällä jos sitä jossain on, sillä aukion sivustalla on parlamentti sotilasvartioineen. Paikka on Senaatintori yhdistettynä Rautatientoriin.

Silti Syntagma on melkoisen erikoinen "tori", sillä se ei ole mikään yhdessä tasossa oleva aukio, vaan portaiden ja puiden rajaama tila metroaseman sisäänkäyntineen. Näinä aikoina Syntagmalla ei ole ollut mitään mellakkaa. Vilhon silmissä paikka on hyvinkin high street -mestaa, sillä aukiota rajaa myös kallis hotelli ja meno on muutenkin korkealentoista.

 

Syntagma huhtikuisena iltapäivänä.

 

Ermou-katu on käytännössä kävelykatuna ja se menee kuhisevalle Monastirikin alueelle. Sieltä päästään jo arkeologisille alueille ja turismin läsnäolo muuttuu vahvaksi.

Ateenan vanha tai muinainen agora on puistomainen alue, jossa on melkoisen erilaisia, eri aikakausien rakennelmia ja niiden raunioita. Viho pyörii aurinkoisella alueella kameroidensa kanssa aika rauhallisena. Täältä löytyy toki komea Hefaistoksen temppeli, mutta sitä on varmasti restauruoitu niin paljon, että siihen on jopa hieman vaikea suhtautua.

 

Agoran puistomaista idylliä

Alueen raunioita on ihan lystikästä kierrellä kiviä kuvaillen, mutta Vilho herää kunnolla vasta Attiloksen pylväskäytävän pienessä museossa. Vilhohan on jonkinasteinen ruukkuhullu. Nytkin agoran ruukkukokoelmien edessä vierähtää melkoinen tovi. Komeat klassisesti maalatut ruukut ovat aina hienoja, mutta innokkaimpana Vilho on vanhempien mykeneläisten purkkien edessä.

Mykeneläisiä ruukkuja. 

1400-1350 eKr.

Attiloksen Stoan museo, Ateena.

Sitten edessä on paluu kotiin, sillä arkeologinen alue suljetaankin jo. Edessä on marssi kotiin, kuhisevien aukeiden ja kauppakatujen läpi. Vielä ehtii Vilho parvekkeelleen, lämpimän tuulen huomaan, alhaalta kuuluvan liikenteen huminan ja taivaan puoliväliin.

8.3 Annikin versiot

Kannattaa aina muistaa Annikin versiot asioista:

http://annikkisusivuori.blogspot.gr/

Annikin jänis-helistin

8.2 Oliivipuita ja kourallinen tomua Akrópoliin kupeessa

Akropoliin alarinteillä Vilho pysähtyy hetkeksi. Nuoria oliivipuita on täällä muutamia, niissä mustia oliiveja oksissa, aivan kuten maassakin on kaikkialla.

Maa on kovaa, kesytöntä ja kuivaa soramaista kerrosta. Humusta on aina vain kourallinen. Kaikkialla on myös keramiikkaa sirpaleina. Mitä kaikkea täältä voisi löytyä neliömetristä maata tai kenties metallinpaljastimella?

Puiden muodostamassa piskuisessa lehdossa on hieman varjoa ja yksityisyyttä. Niinpä joku nuoripari on vetäytynyt sinne keskustelemaan rakkautensa ristiriidoista. Nuori kaveri yrittää selittää tytölleen asioita parhain päin, mutta mitäpä järki näissä asioissa auttaa, katsoisi ylös vuorelle tunteiden tuottamia insinööritaidon huippuja. Voi tuota nuorta rakkautta!

Vilho sivelee nuoren oliivipuun oksia ja astuu ulos varjoista vaimonsa luo. Annikki näkee oitis Vilhon pohtineen jotain perimmäistä, mutta tietää ettei siihen ole osuvia kommentteja.

Rakastava mutta säälimätön aurinko yllään Vilho lähtee takaisin päällystetyille kaduille, pois Akrópoliin pölyistä ja ikuisista pohdinnoistaan.

 Oliiveja Akrópoliin alarinteiltä.

8.1 Akrópolis – viimeinkin

Tiistaina Susivuoret heräävät jälleen kirkkaaseen päivään ja lopulta Annikki saa Vilhonkin liikkeeseen.

Kävelyretki kukkulalle on sama tuttu kuin reitti muinakin päivinä, sillä keskeiset paikat ovat kuitenkin samalla alueella. Pitkähän 2-3 kilometrin reissu Akropoliin alueelle ei ole, mutta siihen sisältyy katukieputusta, muutama vilkkaan tien ylitys ja joka kerta ihmeen pieni lenkki on jonkinlainen ponnistus.


On mukavaa kulkea lippujonojen ohi alueen portille, sillä Susivuorien yhdistelmälipussa on edelleen paloja revittävänä ja tämä osa on se tärkein. Akrópolis: Susivuoret ovat kiertäneet Ateenan tärkeintä paikkaa kuin kissa kuumaa pataa. Nyt Annikkikin suorastaan kirmaa kohti korkeuksia, sillä alarinteiden rauniot ovat toisarvoisia temppeleiden rinnalla.

 Akrópolis nähtynä museon ikkunasta.

Vilhon© puhelinkuva.

 Reitti Akrópoliskukkulalle ei ole pitkä, mutta se on paikoin jyrkkä ja kaikkiaan helteisin kuuma. Koko päivän Vilho miettii sitä, minkälainen paikka tämä on kesällä, turistikauden todella päästessä käyntiin, kun väkeä on oikeasti paljon ja lämpötila on oikeasti korkea. Vilho rehvastelee usein etelämaalaisella, tummalla habituksellaan, mutta totta on sekin, että kirkkaana huhtikuun päivänä susivuoren iho saa tukevan punerruksen. 

On sanottava myös se, että Akropolis ei ole esteetön kohde, eikä se ole edes heikkojalkaisen paikka. Kulkeminen huipulle on vaikeaa vähänkin huonokulkuiselle, mutta pohjoiskaarteesta löytyy poikkeustapauksia varten inva-hissi. Huippu on kuitenkin kivikkoa, joten kierrokset jäävät fillarikansalla lyhyiksi.

Matkalla ylös pääsee näkemään kahdenkin teatron rauniot. Ennen kaikkea näkymät kaupungille ovat hyvät, olkoonkin että Ateena on melkoista ruutukaavaa, kivenvaaleaa korttelia aina muutamille kukkuloille ja sitten suuremmille vuorille asti. Taivas on sininen ja aurinko on kirkkaana, hehkuvana taivaalla.

Liukkaaksi kuljetut kivet johtavat lopulta korkeimmalle tasolle ja antiikkisen porttirakennuksen kautta varsinaiselle temppelialueelle. Akropoliksen huipulla ei ole käytännössä lainkaan kasvillisuutta, vain kiveä.

Huipulla on pohjimmiltaan kolme rakennusta: porttirakennus, Erektehion ja Parthenon. Kaikkea hallitsee suuri Parthenon, sivummalla on huomattavasti pienempi Erektheion kariatydi-naispylväineen.

Parthenon on kärsinyt silmittömän paljon ja jäljellä on oikeastaan vain sen muoto. Temppeliä on pitkään restauroitu ja nytkin kunnostus on käynnissä. Sama koskee kahta muutakin huipun rakennusta.

Parthenon. 

Akrópolis, Ateena.

Akropolis on kova juttu, itse paikkahan on Vilhon mielestä käsittämätön – kivihuippu keskellä kaupunkia ja monelta osalta edelleen kesyttömänä kalliona. Tottahan kai Akrópolista on rakennettu linnoitusmielessä pitkään, mutta silti se on pohjimmiltaan kivinen mäki keskellä Ateenaa ja täällä jossa missään voi miettiä sitä puhuttua paikan henkeä.

 

Erekhteion. 

Akrópolis, Ateena. 

Erekhteion on pieni temppeli sivummalla ja sen lähellä voi nähdä myös vanhaa linnoitusmuuria. Vilho muistaa ikuisesti Akrópoliin näyttämönä Ateenan yllä, sinisen taivaan ja ikuisena paistavan, häikäisevän auringon.

7. Akrópolis-museo

Maanantai on vielä hieman tuulinen, mutta kesäinenhän keli on. Susivuoret ovat liikkeellä myöhään ja melko onnistunut marssi Akropolis-museolle päättyy yhden maissa.

Museo on melkoisen uusi jättiläinen ja tehty kovalla rahalla kodiksi viereisen kukkulan keskeisimmille arkeologisille löydöille. Kierroksen talossa tehtyään Vilho toteaa, että museo on selvästi valmistettu kodiksi Parthenonin friiseille ja Erektheioinin karyatideille. Muu esineistö on täällä höysteenä ja sivujuonteena.

Parthenonin friisit ovat valtavan temppelin marmoritauluja kuvapintoineen ja Erektheionin karyatidit puolestaan naishahmoisia pylväitä Erektheionin temppelin sivulaivasta. Näille marmoreille on komeat esittelytilat toiseessa ja kolmannessa kerroksessa.

Karyatidit Erektheionista.

Akropolis-museo, Ateena.

(421-405 eKr.)

Tässä talossa ei kuitenkaan voi kävellä miettimättä brittiläistä imperiumia ja erästä herra Sir Elginiä. 

Seitsemäs Elginin Jaarli, Thomas Bruce, oli diplomaattivirassa Ateenassa ja siinä samalla louhi matkaansa Akropolilta kaikkea kivaa vuosina 1801-1803. Elginin poistuttua 1803 hänen tiiminsä lähetteli vielä runsaasti antiikin materiaalia Britanniaan vuoteen 1812 asti. 

Toiminnalleen Sir Elgin hankki silloin vallassa olevalta osmaanihallinnolta – siis turkkilaisilta – luvan,  joten brittien mielestä paperiasiat ovat kunnossa ja turha huudella perään. Asiasta on käynnissä loputon debatti, johon Vilho ei halua syvemmin paneutua, lupalappukin lienee kadonnut.

Valistuneena kulttuuripersoonana ja sivistyksen esitaistelijana Sir Elgin koristeli korvaamattomalla kreikkalaisella kulttuuriaarteistolla Skotlannissa sijaitsevaa kartanoaan. 

Merkittävä osa Parthenonin marmorifriiseistä löytyy nykyisin kuitenkin British Museumista, sillä Jaarli Elgin möi rahapulassa kokoelmansa valtiolle – siis Iso-Britannialle. 

Kappale friisiä Parthenonista. 

Akropolis-museo, Ateena. 

(n. 442-438 eKr.)

Vilho kiertelee  kolmannessa kerroksessa friisejä ja metooppeja tunnin verran. Eri aikakausien tuholaiskansoilta pelastuneet friisit on asetettu komeasti kiertämään salin sisällä suorakaiteen muotoista näyttelyseinää. Tässä museon panostus näkyy ja tässä siitä saadaan rajusti irti. Annikki ehtii karata ja museokauppaan, kun Vilho yhä hinkkaa lattioita friisien edessä.

Kerrosta alempana kuuluisat naispatsaat, karyatidit ovat hienosti esillä. Yhden paikka on toki vapaana, sillä tuo mimmi vietiin au pairiksi Lontooseen 200 vuotta sitten. Yksi daami on puolestaan saanut osuman tykistä, mutta entisöinti on tehnyt ihmeitä.

Susivuoret ovat museossa kaksi tuntia. Muu esineistö on tosiaan vaihtelevaa tasoltaan, mutta avara ja hajautettu esillepano toimisi hienosti cocktail-kutsujen näyttämönä, ei parhaiten museaalisena esillepanona; on kuin kaikki muu tavara olisi jonkinlaisessa aulatilassa matkalla friisien luo. Ei Vilho museota parjaa, mutta se on tehty kovalla rahalla ja siitä olisi voinut saada enemmänkin irti, niin palkittu talo kyseessä kuin onkin.

 Mouseio Akrópolis.

6.3 Dionysoksen kuppia hakemassa ja koestamassa

Olympoksen Zeuksen pylväät jäävät aidatulle alueelle ja kesäkelisiä kulkureittejä mennään taas liikennevalojen kautta katualueelle.

Vilho on päästänyt Annikin käymään aiemmin tiedustellussa matkamuistomyymälässä vilkkaan kadun varressa. Todellisuudessa Vilho koluaa innokkaampana miniruukkuhyllyjä ja etsii juomaharrastukseensa sopivaa kiulua ahtaasta kaupasta. Annikki viittelöi Vilhoa sivummalle ja sieltä löytyykin vilhoiluun sopivia ja selvästi parempia kuppeja.

Ensimmäiset Vilhon tutkimat ruukkuset ovat luokatonta tusinatavaraa, mutta taaempana on käsityötä ja kunnon kupposia. Vilho valitsee Dionysoksen kuvalla varustetun savimukin, vaikka Hermeskin jostain kumman syystä tuntuu kiehtovalta. No, onneksi Annikki haluaa sen. Eipä muuta kuin kupit matkaan, Annikkille rahaa ja nainen kassalle.

***

Iltapäivällä Vilho on parvekkeella auringon loistessa ja juo olutta uudesta Dionysos-kupistaan. Tuttaville pistetään puhelimella innokkaana kuvia rauniosta ja tietysti uudesta astiasta. Toopenahan tutut Vilhoa pitävät ruukkukuppeineen, mutta senhän Vilho tietää jo entuudestaan.

Aurinko kuumentaa paljaita sääriä ja kovasta tuulestakin huolimatta Ateena levittyy edessä lämpimänä ja pehmeänä. Keramisen astian kuvapinnassa Dionysos nostaa maljaansa väsymättömästi. Vilho virnistää kuvalle ja tähyilee utuisalle taivaalle Akropolin yllä.

6.2 Olympoksen Zeuksen temppeli

Ateenan keskellä sijaitseva Olympieion on kaiketi antiikin maailman suurimman temppelin raunio. Temppeli on Zeukselle pyhitetty, kuten massiiviselle mökille sopiikin. Olympos on nimessä mukana korostamassa jumalten asuinpaikkaa Olympos-vuorta ja hämmentää aina välillä nimiasioissa ainakin turisteja.

Ilmeisesti rakennusprojekti oli raskaampi kuin Rosatomin ydinvoimalahankkeet, sillä touhussa meni 638 vuotta kaikkiaan. Hommaan tarvittiin lopulta Keisari Hadrianus roomalaisine rahoineen ja lopulta temppeli valmistui sataluvulla.

Rakennuksessa oli 104 jumalattoman (!) suurta pylvästä ja niistä on 17 jäljellä tänään, yksi kuitenkin vain kaatuneena. Paikkaa voi pitää syystäkin monumentaalisena.

Olympieion, Ateena. (129-131 jKr.)

Vilho namittelee preeriamaisen raunioalueen reunamilla kaikessa rauhassa, ennen suurille pylväille ryntäämistä. Sivulta löytyykin kylpylän rauniot ja niissä on säilynyt ihan hyvin pohjarakenteita, kaarevia altaita, marmoria ja lattiaakin.

Tuuli on kovaa ja se pitää aukealla paikalla kuumuuden kurissa. Reunamailla kulkee ainakin kolme isoa kilpikonnaa ja niillä on juhlavat puitteet, sillä alueen sivustat ovat täynnä antiikkista irtokiveä, suuria lohkareita ja pylvään osia.

Raunioilla on aikaa katsella myös muita turisteja, vaikka kausi on selvästi vielä hyvin hiljaisessa vaiheessa. Suomalaisia Susivuoret eivät ole nähneet lähtönsä jälkeen, mutta muuten aika monipuolista kansainkirjoa.

Annikki nykii jo kovasti kohti luvattua matkamuistokauppaa katualueella, mutta Vilho miettii vielä kovasti Antiikin uskontoja, jotka pistävät suuret kivipatsaat pystyyn. Kreikan ja Rooman uskonnoista tiedetään paljon, mutta todella niiden sisään ei tänä päivänä pääse kuitenkaan millään. Temppeleitä nuo uskonnot tuottivat kuitenkin viime kädessä siitä syystä, että mukana uskonnonharjoittamisessa oli aina valtio, varsinkin Roomassa.

6.1 Aristoteleen Lykeion eli Vilho tunnelmoi rosmariinipensailla

Pääsiäissunnuntai on tuulinen, aluksi hieman pilvinen mutta iltapäivää kohden lähes helteinen. Susivuoret lähtevät Aristoteleen Lykeionin suuntaan, eikä legendaarinen paikka tosiaankaan ole kaukana.

Uskomatonta on se, että tämä alue on löydetty vasta 1996. Miltei yhtä uskomatonta on se, että Vilho todella tarkkaan suunnittelee päivän kävelyreitin ja opettelee sen kokonaan ulkoa. Annikin jalka on aina kipeä, eikä mitään joutavaa marathonia auta tuottaa.

Lykeion on käytännössä pieni puisto, kappale matalasti aidattua kaupunkiluontoa aika suurien väylien välimaastossa. Aristoteleen opistosta ei ole säilynyt muuta kuin talon pohjia, eikä tänne kannata tulla kenenkään sellaisen, jolla ei ole jotain henkistä vetoa Lykeionin maaperälle. Kylmästi sanoen täällä ei näe mitään.

Päivä on todella hieno ja pian Susivuoret huomaavat valtavat rosmariinipensaat polun varressa. Vilho sormeilee maustepensasta ja nuuskii sitten hienoa aromaattista tuoksua kädestään. Myöhemmin Annikki poimii muutaman oksan mukaan ja niinpä illalla pataa voidaan maustaa Lykeionin rosmariinilla.

Lykeionin rosmariinia

Lykeionissa on viisi muuta ihmistä pyörimässä, nuoripari ja kolmen vanhuksen partio. Vilho on yhtä hiljaista poikaa kuin paikkakin, sillä Aristoteles on niin hemmetin kova nimi, ettei Vilho oikein tiedä toista. Platon tietysti, mutta hänen koulunsa Akademia on jossain modernien rakennusten ja maakerrosten alla.

Vilhon mielestä Aristoteles oli pohjimmiltaan kasvitieteilijä, mies joka rupesi luokittelemaan kaikkea, tutkimaan kaikkea ja eteni aste asteelta, korsi korrelta aina kaiken loppuun asti. Nykypäivänä Aristoteles olis hammaslääkäri, kävisi hammas hampaalta ja potilas potilaalta läpi ihmisten suita, lumoutuneena teknologisista mahdollisuuksista korjata purukalustoa.

No, paatuneena platonistina Vilho laskee aina luikuria systemaattisesta Aristoteleestä, sillä Platon oli kirjallisesti lumoava veijari, nerokas ja satiirinen taituri, jota idealismiakin vahvemmin ajoi usko tyyliin. Aristoteles on hänkin lumoava, mutta jotenkin samalla tavalla kuin Saksan maajoukkue; Miltei konemaisesta kontrollista syntyy jotain ainutlaatuista ja briljanttia aivan kuin varkain. Vilho voisi verrata Lykeionin mestarin tekemisestä siihen, kun Mercedeksen konepellin avatessa puhkeaisi itkuun, kun tajuaisin kaikkien osien merkityksen ja tarkoituksellisen kauneuden.

Vilho ei kuitenkaan puhkea itkuun, vaikka kukaties ei se välttämättä kaukana ole. Kesäpäivä on hieno ja matkaa pitää jatkaa kokemusta ja rosmariintukkua rikkaampana.

Raffaello: Ateenan koulu (Scuola di Atene) (1509-10). Musei Vaticani.

Osa freskosta. Platon vasemmalla, Aristoteles oikealla.

5.2 Lauantain peruspuuhia eli kaupalla

Kotitalon hissi soittelee rehtiä marssimusiikkia ja supattaa alhaalla Vilholle että nyt ollaan nollakerroksessa. Vilhon reipas olviretki viinakauppaan tyssää kuitenkin jo ennen ulko-ovea: Portinvartijakissa katsoo tuimana eteismatolta reppuselkäistä Vilhoa.

On nimittäin niin, että useissa Ateenan kerrostaloissa on aulassa selvä porttivahdin tai muun virkailijan toimipiste – ja nuo jakkarat ovat nykyisessä taloustilanteessa aina tyhjinä. Susivuortenkin asunnolla on komea deski alakerrassa, mutta sitä on toistaiseksi miehittänyt toisinaan vain kolmoskerroksessa asuvan kissa – juuri tämä samainen.

Vilho luikkii muina susina ohi kissasta ja pääsee kuin pääseekin pihalle, eikä edes appelsiini napsaa päähän kadulla.

 

Lidlissä Susivuori täydentää eväitä viikonlopuksi ja roplaa rauhassa myös viinihyllyllä. Sieltä löytyy makea Samoksen jälkiruokaviini, eikä sellaista ole vielä tullut kokeiltua. Kaikenlaista muutakin kerätään koriin valtavasti, myös naudanlihaa huomista pataruokaa varten. Lauantai-iltana kaupassa alkaa olla jo hiljaista, sehän Vilholle sopii.

Ruutukaavainen Ateena on vahvana näillä kaduilla, joita pitkin Vilho palaa asunnolle. Puistoja ja vapaata ilmatilaa on harvassa, mutta miltei aina jonkinlaisen aukion kohdalla on kahviloita ja terasseja, joita kreikkalaiset rakastavat suuresti. Suosittuja ovat kylmät kahvijuomat, kuten frappe, ja niitä juodaan miltei kaikkialla ja kaikkina kellonaikoina. Kahvilat ovat suuria ja ravintolamaisia, eivät pieniä italialaisbaareja, vaan usein pöytätarjoilupaikkoja.

Porttivahtikissa toimipisteellään

Vilho kapuaa takaisin asunnolle reppunsa kanssa. Porttivahtikissa on mennyt suureen kukkaruukkuun ikkunan pielessä, mutta laskee Susivuoren sisälle. Tänään ehtii vielä parvekkeelle istumaan ja sitten on kirjoiteltavaa ja muuta vilhoilua.

5.1 Kerameikos, roomalainen agora ja Hadrianuksen kirjasto -– pilvisen päivän kohdelaukkaa

Annikki jonottelee kiltisti metroaseman lippukassalla ja yhtä kiltisti kassa myy kertalippuja hänelle. Jonkinlaista ladattavaa lippua Annikki havittelee, mutta sitä ei nyt irtoa. No, kertaliput ovat 1,40 € ja saavat kelvata nyt.

Metrolla päästään Kerameikosin pysäkille. Itse alue on vähän sekavan oloista ja jonkinlaista puoliteollista takamaata yhdistettyinä muutamiin suuriin baareihin, jotka ovat kuin teollisuushalleihin kyhättyjä riemuliitereitä. Susivuoret sivuavat tankotanssipaikkaa ja päätyvät pian puistoalueelle, jossa lauantaista lapsilaumaa aktivoi joukko aikuisia jonkinlaiseen touhuun. Vilho väistää Mikki Hiiri -korvilla asustettua naista ja matka jatkuu suurelle, aidatulle raunioalueelle.

Susivuoret ovat Kerameikosin alueella 1120-1300. Paikka on antiikkinen kaupunginosa, jossa asuivat keramiikkaporukat eli ruukuntekijät. Lisäksi aitojen sisällä on suuri hautausmaa.

Ensin hortoillaan ulkoalueella ja sitten vietetään aikaa paikan pienessä museossa. Vilhon mittareissa pieni museo on oikeastaan 10 ja samalla asteikolla ulkoalueet ovat 2. Kukin tyylillään, mutta kun on kiertänyt sata raunioaluetta, eivät Kerameikosin kivet tarjoa mitään erityistä. Ulkoalueella on kuitenkin muutama kissa ja kiinnostavia puita, ainakin pari komeaa viikunaa ja päiväkin on kiva. Pahoja kaikuja Knossoksesta tuo mieleen se, että museoon vietyjä monumentteja on korvattu betonisilla kopioilla ulkoalueella.

Museo on hieno, kronologisesti järjestetty näyttely alueen löydyistä. Hieno esillepano ja loistavia esineitä. Paljon on toki ruukkuja, mutta myös hautamonumentteja. Koko näyttely kiertää pientä keskihallia, jossa on kolossaalinen marmorihärkä haudoilta. Susivuoret ihastelevat erityisesti esihistoriallisia ruukkuja aivan näyttelyn alussa – jo nelisen tuhatta vuotta sitten täällä väännettiin kauniita  ruukkuja. Näyttely antaa fantastisen läpileikkauksen ruukkutyyleistä ja toki myös muista esineistä.

Keraaminen leluhevonen. 

Kerameikosin museo, n. 1000-900 eKr.

Kun Susivuoret poistuvat Kerameikosin alueelta, vuorossa on vaellusta kreikkalaisen agoran raunioalueen sivuitse. Ateenassa ei ole erityisen helppoa suunnistaa, kadut ovat sokkeloisia tai toisinaan kovin kaarevia eikä Akropolis kelpaa maamerkiksi kaikkeen. Susivuoret sivuavat Hefaistoksen komeaa temppeliä kävellen läpi jonkinlaisesta kirpputorialueesta, ja pylväät vain vilkkuvat metsikön suojasta kun maasto nousee. Pian ollaan puistomaisella polulla, jota koko ajan reunustaa  ajattu arkeologinen alue. Temppelikin näkyy taas komeasti mäellään ja Akropolis omalla vuorellaan.

Lopulta pujotellaan roomalaiselle agoralle (Romaiki Agora). Nyt väkeä ja turismin tuomaa muuta höpöä alkaa olla paljon kaikkialla. Annikin laukussa löytyy yhdistelmälippu useille Ateenan kohteille ja roomalaisella agoralla revitään taas yksi pala tiketistä.  Keli alkaa olla jo melkoisen lämmin, mutta sopivaltahan se Vilhosta tuntuu.

Vilho ihastelee roomalaisten aukiolle tekemää katuviemäröintiä, se on jämptisti kaiverrettu kiveen ja kulkee paikan reunoilla luotisuorana ja teräväreunaisena edelleen. Muu kansa painelee pitkulaisen alueen perälle, sillä siellä on katseenvangitsijana marmorinen siilo, jolle on annettu monenlaista tehtävää ja selitystä aikojen saatossa. "Tuulten torni" (Aéredes) onkin komea rakennus 100-luvulta eKr. ja se on toiminut vesikellona ja ties minä aikojen saatossa. Kahdeksankulmainen torni on toiminut lukuisien myöhempien rakennusten esikuvana ja se on säilynyt hyvin, ehkä siksi, että se on ollut myös osittain hautautunut, vaikka oikeastaan aina jossain käytössä

Tuulten torni Aéredes.

Roomalainen Agora, Ateena

 

Täälläkin on kiva pyöriä hienossa säässä ja näppäillä kuvia ja videonpätkiä. Sivummalla on hienossa ja yksinkertaisessa rakennuksessa hyvin koottuna tietoa Hadrianuksesta, joka vaikutti hallintoaikanaan Ateenan katukuvaan paljon.  Myöhemmin Vilho huomaa, että näyttelytalo on entinen moskeija, Fetikhie nimeltään.

Kun kuhinakulmilla ollaan, käyvät Susivuoret vielä revityttämässä lippuaan alueella, jota kutsutaan Hadrianuksen kirjastoksi.  Tällä rauniokaistaleella kirjaston jäänteet ovat ihan perällä ja Vilhon mielestä koko mesta on melkoisen jonninjoutava. Tänne on rakennettu bysantin aikana kolmekin kirkkoa, eikä niistäkään ole mitään oikein jäljellä, joten antiikin aarteet ovat jääneet jo melkoisesti jalkoihin.

Näillä nurkilla alkaa näkyä jo melkoisen akropolisoituneita turisteja. Siellä täällä kivillä istuu voipuneita matkalaisia, joiden marmoroituneissa silmissä tai silmäkulmissa pilkettä ei ole. Täällä eivät rauniot lopu koskaan, ja vaellettavaa matkaakin riittää niin pitkälle että kännykkä kirpoaa kourasta.

Vaellettavaa on Susivuorillakin. Vilho suunnistelee kotiin, Annikki tarpoo perässä. Ateenalaisen korttelipujottelun jälkeen päädytään viimeinkin suurelle Sintagma-aukiolle ja kotiin päin jatkettaessa parlamenttitalon sivustalla vastaan marssii kuin tilauksesta vahtisotilaiden partio  – eräs paikkakunnan nähtävyyksistähän on vahdinvaihto. Näillä kulmilla on myös mellakkapoliiseja passissa autoineen, aivan kuin muistuttamassa Kreikan yhteiskunnallisista jännitteistä.

Raunioretkillä menee sellaiset viisi tuntia. Vilho hiukoo jo ihan tosissaan ja hän pistää kattilan tulille lounasta varten ja painelee hetkeksi oluelle parvekkeelle.