Ciao!
Hienosti on mennyt täällä vuoristossa! Erityisen paljon terveisiä tädillesi - en tiennytkään, että sinulla on Perugiassa sukulaisia? Yritin soittaa antamaasi numeroon, mutta siellä vastasi hämmentynyt, eteerinen nuori nainen. Kenties serkkusi?
Ruoka on ollut hyvää, eikä suomalaisia ole näkynyt.
Sinun pitäisi maistaa näitä ruokia, täällä ei saa mitään huonoa. Pirun kylmä täällä on, mutta olen pysytellyt lähellä takkatulta. Muutaman ragazzon olen laittanut seuraamaan jälkiä Susivuorista, mutta aika huonolta näyttää. Eräs pariskunta vastasi täysin kuvausta, mutta olivat aivan liian hienossa hotellissa. Jatkamme työtä.
Sinun pitäisi maistaa täkäläistä viiniä, Montefalcone Rossoa. Erinomaista juomaa, enkä tuntenut aiemmin tätä punaista. Tarjoa vaikka sille serkkutytöllesi lasillinen minunkin puolestani.
Parhain terveisin täältä Norciasta,
Marco Peroni
Konstaapeli,
Arezzon piirikunta
30.10.2014
14. Assisi ja Norcia eli miten Fransiskus passitti Vilhon toiseen hotelliin
Nocera Umbrasta Assisiin vievä tie on järkyttävässä kunnossa ja vie ehkä voiton kaikista aiemmistakin. Vilhon suussa maistuu marmotanpaska ja hymy on suhteellisen tiukassa. Edellisillan juopottelu painaa pikkuisen nupissa ja sehän on Vilholle aivan oikein. Katumusta päätetään harjoittaa Assisissa - Fransiskus Assisilaisen pääpaikassa.
Assisi.
Tänään panoksia riittää ainoastaan pääpaikkaan ja sen freskoihin. Toisaalta, Vilho on erittäin vaikuttunut S. Franciscon tai siis Fransiskus Assisilaisen ajatuksista. Fransiskaanien perustaja opetti luotujen tasarvoisuutta ja se on aika kovaa tekstiä. Viime aikoina Vilho on ollut yhä vahvemmin sitä mieltä, että eläimet ovat tämän planeetan oikeutettua väestöä ja heitä on tullut tyrkkimään sittemmin eräs vetypommin, muovin ja kännykän kehittänyt kaksijalkainen porukka.
Assisin kaupungin lisäksi varhaiset fransiskaanit perustivat vuoriseudulle lukusia Eremoita eli... Viho ei osaa sanoa suomeksi sanaa, joka tarkoittaa samaa kuin Hermitage, eremitaashi - siis maailmalta vetäytymisen, eristäytymisen paikkoja. Fransiskaanit eristyivät kukkuloille nimenomaan ihmiskunnasta - "karistaakseen viimeisetkin rippeet ihmiskunnasta itsestään"- kuten sanotaan muinaisissa teksteissä. Eremo on tällaisen eristäytymisen paikka, munkkitoimipiste etäällä ihmisistä - suomeksi sanottaisiin autiossa erämaassa.
Ihmiskunnan rippeet tulivat kuitenkin sankoin joukoin hyvin pian Fransiskuksen perässä. Ensin saapuivat suuret taiteilija ja he loivat merkittävät taideaarteet alueen pääkikrkkoon, Basilica di S. Francescoon. Tietojen mukaan munkkiveli Elias kannusti fransiskaaneja loiston tielle ja taiteilijat olivat laajasti vaikuttuneita Pyhästä Fransiskuksesta, joten kirkkoa koristeltiin pitkään ja hartaasti. Basilica di S. Francesco vihittiin käyttöön vuonna 1253.
Keskeisimpiä töitä ovat 1200-1300-lukujen freskot - tekijöinään Giotto ja Cimabue. Freskojen ystäville kirkossa on tuplasti nähtävää, sillä kirkossa on oikestaan kolme kerrosta. Alimpana on Fransiskuksen hauta, sitten on alempi kirkko ja sen päällä ylempi kirkko. Vuoden 1997 maanjäristys on tuhonnut osan freskoista, mutta valtavasti on edelleen nähtävää. Vanhojen, kovatasoisten freskojen jälkeen uusia on maalattu vielä ainakin 300 vuotta. Näissä ympyröissä ei kuitenkaan mikään niin uusi kuin 1400-1600-luku juuri kiinnosta.
Giotton työt (vuosilta 1296-1304) kertovat Fransiskuksen elämästä ja ovat kiinnostavia, samoin alakirkon muutama työt. Alakerrassa Pietro Lorenzettin Ristiltäotto (Depositzione n. 1316-19) on Vilhon mielestä huikea työ kaikessa luonnollisuudessaan ja asetelman dynaamisuudessaan. Sitä voisi palata katsomaan uudelleen tai nauttia hieman helpommin taidekirjan sivulta. Taiteen katsominen ei aina ole kirkoissa kovin helppoa.
Annikki ja Vilho ovat kiertäneet aika monissa katolisten pyhissä paikoissa ja täälläkin kuhina on sen verran kovaa ja pyöriminen tiuhaa, että sitä ei aina oikein jaksa. Kaikella rakkaudella - kysymys ei ole suvaitsemattomuudesta, vaan siitä että uskonnollisille luokkaretkille lähtee hyvin tavallista kansaa, joka ei ole matkaillut koskaan, eikä osaa esimerkiksi liikkua kohteissa, jotka kuitenkin ovat turistinähtävyyksiä. Sanottu on: Sallikaa lasten tulla tyköni - joten menköön tämäkin vielä siihen piikkiin.
Giotton työssä - ovensuussa - on kuvattuna kuuluisa tilanne , jossa Fransiskus saarnaa linnuille (toinen vastaava ja vanhempi löytyy toki alakirkostakin (Maestro di San Francesco, n. 1255-1260) Vilho päättää pyhästi (!) selvittää alkutekstin sanamuodon - nimittäin mitä helvettiä linnuille tarvitsee saarnata, osaavat jo muutenkin. Rupattelu luontokappaleiden kanssa on Vilhon mielestä suositeltavaa, mutta tarvitseeko nyt ryhtyä saarnaamaan kuitenkaan? Lieneekö Frank taas yksi väärinymmäretty sielu, jonka muistolle tehdään kolmikerroksinen kirkko ja kasa taideaarteita? Vilho ei kuitenkaan unohda koskaan sitä, että Francisco tuli toimeen myös susien kanssa, kuten legenda Gubbion sudestakin kertoo.
Susivuoret kiertävät tovin Assisin kivikaduilla ja käyvät sitten syömässä paikallista lasagnea. Kylästähän löytyy roomalaisen temppelin upea julkisivukin, mutta sisusta on tärvätty barokkiroskalla aikanaan, paikkahan on muunnettu kirkoksi .
On kuitenkin aika palata vähitellen Vilhomobiilin hellään huomaan ja lähteä yhä etelämmäksi Apenniinien syliin.
Norcia. Kaupunki on piskuinen helmi Umbrian ytimessä, korkeiden vuorten välissä. Täällä odottaa pieni yllätys - edullinen hotellihuone on varattu Palatino-hotellista, joka on selvästi täysin pimeänä ja suljettu tältä kaudelta. Mutta eipä hätää - Annikki soittaa yhteyshenkilölle, joka kertoo että huone on tarjolla viereisestä Best Western -hotellista samoilla ehdoilla. Hotelli on todellakin viereinen rakennus ja vaihto on kestettävä kuin mies - Hotel Salicone on selvästi laadukkaampi paikka ja todellista luxusta edellisen marmotanpesän jälkeen.
Norcia on eräänlainen kulinaarinen keskus pienestä koostaan huolimatta. Ilta meneekin siis mukavasti varsin viihtyisässä hotellihuoneessa ja sen fasiliteeteista nauttiessa. Kylmässä illassa on edessä kävely tovin verran pääkatua pitkin ja sitten löytyy sopiva pizzeria iltaruokintaan. Ruoka on edullista ja mainiota, erityisesti Annikin tryffelipizza on sellainen, ettei sitä monesta paikasta saa. Mainio on Vilhonkin pizza-annos: paikallista kinkkua suurina siivuina, artisokkaa, mozzarellaa ja sieniä. Aterian jälkeen kelpaa hotellissa kellistyä suureen vuoteeseen, jossa odottavat pehmoiset lakanat ja sopivan napakka patja.
Assisi.
Tänään panoksia riittää ainoastaan pääpaikkaan ja sen freskoihin. Toisaalta, Vilho on erittäin vaikuttunut S. Franciscon tai siis Fransiskus Assisilaisen ajatuksista. Fransiskaanien perustaja opetti luotujen tasarvoisuutta ja se on aika kovaa tekstiä. Viime aikoina Vilho on ollut yhä vahvemmin sitä mieltä, että eläimet ovat tämän planeetan oikeutettua väestöä ja heitä on tullut tyrkkimään sittemmin eräs vetypommin, muovin ja kännykän kehittänyt kaksijalkainen porukka.
Assisin kaupungin lisäksi varhaiset fransiskaanit perustivat vuoriseudulle lukusia Eremoita eli... Viho ei osaa sanoa suomeksi sanaa, joka tarkoittaa samaa kuin Hermitage, eremitaashi - siis maailmalta vetäytymisen, eristäytymisen paikkoja. Fransiskaanit eristyivät kukkuloille nimenomaan ihmiskunnasta - "karistaakseen viimeisetkin rippeet ihmiskunnasta itsestään"- kuten sanotaan muinaisissa teksteissä. Eremo on tällaisen eristäytymisen paikka, munkkitoimipiste etäällä ihmisistä - suomeksi sanottaisiin autiossa erämaassa.
Ihmiskunnan rippeet tulivat kuitenkin sankoin joukoin hyvin pian Fransiskuksen perässä. Ensin saapuivat suuret taiteilija ja he loivat merkittävät taideaarteet alueen pääkikrkkoon, Basilica di S. Francescoon. Tietojen mukaan munkkiveli Elias kannusti fransiskaaneja loiston tielle ja taiteilijat olivat laajasti vaikuttuneita Pyhästä Fransiskuksesta, joten kirkkoa koristeltiin pitkään ja hartaasti. Basilica di S. Francesco vihittiin käyttöön vuonna 1253.
Keskeisimpiä töitä ovat 1200-1300-lukujen freskot - tekijöinään Giotto ja Cimabue. Freskojen ystäville kirkossa on tuplasti nähtävää, sillä kirkossa on oikestaan kolme kerrosta. Alimpana on Fransiskuksen hauta, sitten on alempi kirkko ja sen päällä ylempi kirkko. Vuoden 1997 maanjäristys on tuhonnut osan freskoista, mutta valtavasti on edelleen nähtävää. Vanhojen, kovatasoisten freskojen jälkeen uusia on maalattu vielä ainakin 300 vuotta. Näissä ympyröissä ei kuitenkaan mikään niin uusi kuin 1400-1600-luku juuri kiinnosta.
Giotton työt (vuosilta 1296-1304) kertovat Fransiskuksen elämästä ja ovat kiinnostavia, samoin alakirkon muutama työt. Alakerrassa Pietro Lorenzettin Ristiltäotto (Depositzione n. 1316-19) on Vilhon mielestä huikea työ kaikessa luonnollisuudessaan ja asetelman dynaamisuudessaan. Sitä voisi palata katsomaan uudelleen tai nauttia hieman helpommin taidekirjan sivulta. Taiteen katsominen ei aina ole kirkoissa kovin helppoa.
Annikki ja Vilho ovat kiertäneet aika monissa katolisten pyhissä paikoissa ja täälläkin kuhina on sen verran kovaa ja pyöriminen tiuhaa, että sitä ei aina oikein jaksa. Kaikella rakkaudella - kysymys ei ole suvaitsemattomuudesta, vaan siitä että uskonnollisille luokkaretkille lähtee hyvin tavallista kansaa, joka ei ole matkaillut koskaan, eikä osaa esimerkiksi liikkua kohteissa, jotka kuitenkin ovat turistinähtävyyksiä. Sanottu on: Sallikaa lasten tulla tyköni - joten menköön tämäkin vielä siihen piikkiin.
Giotton työssä - ovensuussa - on kuvattuna kuuluisa tilanne , jossa Fransiskus saarnaa linnuille (toinen vastaava ja vanhempi löytyy toki alakirkostakin (Maestro di San Francesco, n. 1255-1260) Vilho päättää pyhästi (!) selvittää alkutekstin sanamuodon - nimittäin mitä helvettiä linnuille tarvitsee saarnata, osaavat jo muutenkin. Rupattelu luontokappaleiden kanssa on Vilhon mielestä suositeltavaa, mutta tarvitseeko nyt ryhtyä saarnaamaan kuitenkaan? Lieneekö Frank taas yksi väärinymmäretty sielu, jonka muistolle tehdään kolmikerroksinen kirkko ja kasa taideaarteita? Vilho ei kuitenkaan unohda koskaan sitä, että Francisco tuli toimeen myös susien kanssa, kuten legenda Gubbion sudestakin kertoo.
Susivuoret kiertävät tovin Assisin kivikaduilla ja käyvät sitten syömässä paikallista lasagnea. Kylästähän löytyy roomalaisen temppelin upea julkisivukin, mutta sisusta on tärvätty barokkiroskalla aikanaan, paikkahan on muunnettu kirkoksi .
On kuitenkin aika palata vähitellen Vilhomobiilin hellään huomaan ja lähteä yhä etelämmäksi Apenniinien syliin.
Norcia. Kaupunki on piskuinen helmi Umbrian ytimessä, korkeiden vuorten välissä. Täällä odottaa pieni yllätys - edullinen hotellihuone on varattu Palatino-hotellista, joka on selvästi täysin pimeänä ja suljettu tältä kaudelta. Mutta eipä hätää - Annikki soittaa yhteyshenkilölle, joka kertoo että huone on tarjolla viereisestä Best Western -hotellista samoilla ehdoilla. Hotelli on todellakin viereinen rakennus ja vaihto on kestettävä kuin mies - Hotel Salicone on selvästi laadukkaampi paikka ja todellista luxusta edellisen marmotanpesän jälkeen.
Norcia on eräänlainen kulinaarinen keskus pienestä koostaan huolimatta. Ilta meneekin siis mukavasti varsin viihtyisässä hotellihuoneessa ja sen fasiliteeteista nauttiessa. Kylmässä illassa on edessä kävely tovin verran pääkatua pitkin ja sitten löytyy sopiva pizzeria iltaruokintaan. Ruoka on edullista ja mainiota, erityisesti Annikin tryffelipizza on sellainen, ettei sitä monesta paikasta saa. Mainio on Vilhonkin pizza-annos: paikallista kinkkua suurina siivuina, artisokkaa, mozzarellaa ja sieniä. Aterian jälkeen kelpaa hotellissa kellistyä suureen vuoteeseen, jossa odottavat pehmoiset lakanat ja sopivan napakka patja.
29.10.2014
13. Eletään kuin Spellossa eli Vilho Spellon kaduilla ja illan Nocera Umbrassa
Umbrian maisema on leimallisesti vuorista, usein metsäistä -valokuvauksellista arvoa lisäävät entisestään kukkulakaupungit. Juuri sellaiseen kaksikkomme on matkalla "marmotan pesästä", joksi Vilho nimittää vuoristokylän perätalossa olevaa arvon asuinpaikkaa. Marmotta (ital.) tunnetaan suomeksi nimellä murmeli - Annikin ja Vilhon kieli kun on vanhan pariskunnan yhteistä slangia, jossa on lukematon määrä jäänteitä eri kielistä, käännöksistä ja väännöksistä, ja vuosi vuodelta vähemmän yleiskielessä ymmärrettävää ainesta.
Spello on yksi Umbrian kylistä, jotka ovat sievästi vuorella ja muutenkin nättejä. On pyhäpäivä, joten roomalaisia pariskuntia on tullut autoineen katsomaan idyllistä Italiaa. Umbria on italialaisten Lappi, vuorten ja herkullisten riistaruokien salaperäinen maa, joka on kuitenkin vain parin tunnin päässä Roomasta; ilma on raikasta ja parkkipaikkoja löytyy.
Spellossa ei siis pyöri ulkomaalaisia, koska siellä ei ole vinoja torneja tai satumaisia taideaarteita. Italialaisille maakunta edustaa kuitenkin vuorten, kulttuurin, maatalouden ja erämaan satumaata. Tässäkin idyllisessö kylässä kadut on kivetty kauniisti ja ne kiertyvät sievästi keskiaikaisessa miljöössä. Paikka on pieni, mutta siellä on sopiva määrä herkkukauppoja, jotka myyvät paikallisia tuotteita - makkaroita, leikkeleitä, juustoja ja viinejä - elintarvikkeita ja käsitöitä. Kylän tai kaupungin yläpäästä on hienot näkymät niin vuoristoon kuin laaksoihinkin.
Italiassa kun ollaan, muutama rakennus täyttää miltei taideaarteen määritelmän ja kirkoista löytyy muutaman kovan luokan maalaus. Se ei ole paljon maassa, jossa maasto pursuaa antiikin raunioita ja kirkkoja on satojatuhansia miljoonine taideteoksineen. Roomalaisia kiviä löytyy tästäkin kylästä ja sirpale antiikkista porttia.
Vilho pitää siis melkoista välipäivää ja katselee minkä verran nyt jaksaa, kuvaa mielikseen. Muutaman tunnin pyörimisen jälkeen voidaankin palata kaupan kautta.
Ja voi tavatonta! -Vilhomme on taipuvainen jälleen kerran juopotteluun, tuohon aina vaanivaan paheeseen. Muina vilhoina marketista on tarttunut matkaa pullo portviiniä. Vilholla on tapana napata ulkomailla yhtenä iltana matkaan port-pullo, sillä suomalaisesta hinnasta on täällä pudotettu ykkönen edestä pois. Erinomaisena perusteena Vilho pitää sitäkin, että vuorimajassa tarvitaan lämmikettä.
Illalla sankarimme seuraa täyttä pelikierrosta päihdyttävien juomien vauhdittamana. Umbrian yö on musta, mutta tähtien saattelema. Pelit menevät suhteellisen pieleen, mutta sellaista marmotan elämä joskus on.
Spello on yksi Umbrian kylistä, jotka ovat sievästi vuorella ja muutenkin nättejä. On pyhäpäivä, joten roomalaisia pariskuntia on tullut autoineen katsomaan idyllistä Italiaa. Umbria on italialaisten Lappi, vuorten ja herkullisten riistaruokien salaperäinen maa, joka on kuitenkin vain parin tunnin päässä Roomasta; ilma on raikasta ja parkkipaikkoja löytyy.
Spellossa ei siis pyöri ulkomaalaisia, koska siellä ei ole vinoja torneja tai satumaisia taideaarteita. Italialaisille maakunta edustaa kuitenkin vuorten, kulttuurin, maatalouden ja erämaan satumaata. Tässäkin idyllisessö kylässä kadut on kivetty kauniisti ja ne kiertyvät sievästi keskiaikaisessa miljöössä. Paikka on pieni, mutta siellä on sopiva määrä herkkukauppoja, jotka myyvät paikallisia tuotteita - makkaroita, leikkeleitä, juustoja ja viinejä - elintarvikkeita ja käsitöitä. Kylän tai kaupungin yläpäästä on hienot näkymät niin vuoristoon kuin laaksoihinkin.
Italiassa kun ollaan, muutama rakennus täyttää miltei taideaarteen määritelmän ja kirkoista löytyy muutaman kovan luokan maalaus. Se ei ole paljon maassa, jossa maasto pursuaa antiikin raunioita ja kirkkoja on satojatuhansia miljoonine taideteoksineen. Roomalaisia kiviä löytyy tästäkin kylästä ja sirpale antiikkista porttia.
Vilho pitää siis melkoista välipäivää ja katselee minkä verran nyt jaksaa, kuvaa mielikseen. Muutaman tunnin pyörimisen jälkeen voidaankin palata kaupan kautta.
Ja voi tavatonta! -Vilhomme on taipuvainen jälleen kerran juopotteluun, tuohon aina vaanivaan paheeseen. Muina vilhoina marketista on tarttunut matkaa pullo portviiniä. Vilholla on tapana napata ulkomailla yhtenä iltana matkaan port-pullo, sillä suomalaisesta hinnasta on täällä pudotettu ykkönen edestä pois. Erinomaisena perusteena Vilho pitää sitäkin, että vuorimajassa tarvitaan lämmikettä.
Illalla sankarimme seuraa täyttä pelikierrosta päihdyttävien juomien vauhdittamana. Umbrian yö on musta, mutta tähtien saattelema. Pelit menevät suhteellisen pieleen, mutta sellaista marmotan elämä joskus on.
28.10.2014
12. Riministä Nocera Umbraan eli rantabaanalta tunneleihin ja tunturiin
Kahden yön majailu Riminissä on päättymässä ja tavaroita pakataan taas kuumeisesti Vilhomobiiliin.
Ensimmäiset tunnit maantiellä kulkevat melko lailla etelään täysin tasaista rantamaastoa pitkin. Eritasoista hiekkarantaa jatkuu kymmeniä kilometrejä ja ranta on melkoisen suoraa viivaa. Loma-asuntoja riittää ja kyliä kylien perään. Vilhon mielestä seutu ei ole kovin ihmeellistä. Onneksi tien länsipuolella näkyy nytkin vuoristoa.
Tiet ovat taas heikossa kunnossa ja tietyömerkit pudottavat jatkuvasti nopeudet viiteenkymppiin, samoin taajamat. Joku hermostunut on kuitenkin aina puskurissa kiinni ja ohituksen jälkeen katoaa mutkan taa seitsemää-yhdeksääkymppiä. Vilhon on hyvin vaikea tulkita sääntöjä, koska muut eivät niitä noudata. Mutta ihan hulluna ei ajaa, sillä muutaman kerran carabinierit ovat pysättäneet tälläkin tiellä autoja tiensivuun.
Tarpeeksi etelässä maakunta vaihtuu Emilia-Romagnasta Marcheksi. Pariskuntamme pysyttelee rantareitillä miltei Anconaan asti, mutta sitten suunnataan sisämaahan ja kohti Umbriaa.
Hieman pienemmillä teillä ralli vain kiihtyy. Nopeuksia on taas rajoitettu kovasti ja 50 km/h ja 40 km/h on hyvin yleinen kyltti, tie onkin paikoin surkeaa ja projektit ovat kesken. Seudulla alkaa taas olla vahvasti Apenniineja, joten myös tunneleita on toistuvasti. Tästä seuraa se, että paikallinen väestö ei pääse ohittelemaan välittömästi (tunneleissa ja tietyöalueilla se on kiellettyä) ja liikenne jonoutuu heti, jos näillä spekseillä ei aja vauhtia 90 km/h. Vilho ei oikein pysy kartalla paikallisten sääntötulkinnasta ja ajaa hitaasti, yrittäen päästää mahdollisuuksien mukaan kuumimmat kuskit takaa pois. Tätä rentouttavaa kissa-hiiri-koira -leikkiä jatkuu iltapäivän ajan. Sitten siirrytään jo miltei kärrypoluille, jotka vievät Nocera Umbraan ja seuraavaan majoitukseen.
Auto kiipeää yhä korkeammalle ja tie käy yhä pienemmäksi, koko ajan vaikutelma on Vilhon mielessä se, että mennään jonkun pihaan. Niin lopulta mennäänkin. Mihinkähän sitä on taas tultu, tuumailee Vilho. Pihalle pyrähtää koira, lapsi tai kaksi ja tukeva rouvasihminen. Annikki hoitaa puhumispuolen. Ja niin sitä kierretään talon toiselle puolelle ja asetutaan kaksioon, jossa on kaikki mitä pitääkin.
San Michelen ravintola- ja loma-asunnot ovat talossa, jossa isäntäväkikin asuu kissoineen kersoineen. Alakerrassa on tosiaan ravintola, mutta nyt siellä ei juuri toimintaa ole. Maasto nousee aika lailla ja sankareidemme majapaikan vieressä on vielä pieni, hyvin valokuvauksellinen kappeli. Takana on edelleen vuorta ja oliivimetsikköä. Nyt ollaan korkealla ja maaseudulla.
Annikki on sen verran täydellinen kielitaidossaan, että huusholliin löytyy vielä kaikki kaapeista puuttuva keittiötarpeisto. Pyykeistäkin kysytään, kun netissä oli puhetta pesukoneesta. Emäntä ilmoittaa pesevänsä kaiken mitä tarvitaan. Vilho laskeskelee, että viikkoon asioita ei ole hoidettu kuin italiaksi - Vilhokin on kunnostautunut kuuntelemalla asioiden etenemistä, onneksi ymmärtäen kuitenkin missä mennään. Mutta ei autokuskin tarvitse osata puhua, ei Räikkönenkään saa sanaa suustaan.
Iltapastan jälkeen huusholli alkaa lämmetä ja tilanne muutenkin parantua. Ulkona on kirkas tähtityö ja melkoisen kylmä, onneksi emäntä iskee alakerrassa puita takkaan ja lämmin vesi kiertää vinhaan pattereissa.
Ensimmäiset tunnit maantiellä kulkevat melko lailla etelään täysin tasaista rantamaastoa pitkin. Eritasoista hiekkarantaa jatkuu kymmeniä kilometrejä ja ranta on melkoisen suoraa viivaa. Loma-asuntoja riittää ja kyliä kylien perään. Vilhon mielestä seutu ei ole kovin ihmeellistä. Onneksi tien länsipuolella näkyy nytkin vuoristoa.
Tiet ovat taas heikossa kunnossa ja tietyömerkit pudottavat jatkuvasti nopeudet viiteenkymppiin, samoin taajamat. Joku hermostunut on kuitenkin aina puskurissa kiinni ja ohituksen jälkeen katoaa mutkan taa seitsemää-yhdeksääkymppiä. Vilhon on hyvin vaikea tulkita sääntöjä, koska muut eivät niitä noudata. Mutta ihan hulluna ei ajaa, sillä muutaman kerran carabinierit ovat pysättäneet tälläkin tiellä autoja tiensivuun.
Tarpeeksi etelässä maakunta vaihtuu Emilia-Romagnasta Marcheksi. Pariskuntamme pysyttelee rantareitillä miltei Anconaan asti, mutta sitten suunnataan sisämaahan ja kohti Umbriaa.
Hieman pienemmillä teillä ralli vain kiihtyy. Nopeuksia on taas rajoitettu kovasti ja 50 km/h ja 40 km/h on hyvin yleinen kyltti, tie onkin paikoin surkeaa ja projektit ovat kesken. Seudulla alkaa taas olla vahvasti Apenniineja, joten myös tunneleita on toistuvasti. Tästä seuraa se, että paikallinen väestö ei pääse ohittelemaan välittömästi (tunneleissa ja tietyöalueilla se on kiellettyä) ja liikenne jonoutuu heti, jos näillä spekseillä ei aja vauhtia 90 km/h. Vilho ei oikein pysy kartalla paikallisten sääntötulkinnasta ja ajaa hitaasti, yrittäen päästää mahdollisuuksien mukaan kuumimmat kuskit takaa pois. Tätä rentouttavaa kissa-hiiri-koira -leikkiä jatkuu iltapäivän ajan. Sitten siirrytään jo miltei kärrypoluille, jotka vievät Nocera Umbraan ja seuraavaan majoitukseen.
Auto kiipeää yhä korkeammalle ja tie käy yhä pienemmäksi, koko ajan vaikutelma on Vilhon mielessä se, että mennään jonkun pihaan. Niin lopulta mennäänkin. Mihinkähän sitä on taas tultu, tuumailee Vilho. Pihalle pyrähtää koira, lapsi tai kaksi ja tukeva rouvasihminen. Annikki hoitaa puhumispuolen. Ja niin sitä kierretään talon toiselle puolelle ja asetutaan kaksioon, jossa on kaikki mitä pitääkin.
San Michelen ravintola- ja loma-asunnot ovat talossa, jossa isäntäväkikin asuu kissoineen kersoineen. Alakerrassa on tosiaan ravintola, mutta nyt siellä ei juuri toimintaa ole. Maasto nousee aika lailla ja sankareidemme majapaikan vieressä on vielä pieni, hyvin valokuvauksellinen kappeli. Takana on edelleen vuorta ja oliivimetsikköä. Nyt ollaan korkealla ja maaseudulla.
Annikki on sen verran täydellinen kielitaidossaan, että huusholliin löytyy vielä kaikki kaapeista puuttuva keittiötarpeisto. Pyykeistäkin kysytään, kun netissä oli puhetta pesukoneesta. Emäntä ilmoittaa pesevänsä kaiken mitä tarvitaan. Vilho laskeskelee, että viikkoon asioita ei ole hoidettu kuin italiaksi - Vilhokin on kunnostautunut kuuntelemalla asioiden etenemistä, onneksi ymmärtäen kuitenkin missä mennään. Mutta ei autokuskin tarvitse osata puhua, ei Räikkönenkään saa sanaa suustaan.
Iltapastan jälkeen huusholli alkaa lämmetä ja tilanne muutenkin parantua. Ulkona on kirkas tähtityö ja melkoisen kylmä, onneksi emäntä iskee alakerrassa puita takkaan ja lämmin vesi kiertää vinhaan pattereissa.
11. San Marino ja öljynporausta Riminillä
San Marino edustaa Vilholle taas kerran sellaista paikkaa, johon hän lähtee lähes täysin valmistautumatta. Postimerkkivaltiosta on toki sen verran tietoa, että siellä ei Vilhon käsityksen mukaan ole mitään sellaista, jota olisi pakko nähdä. Siis tielle ja San Marinoon.
Mutta eipä hätäillä. Ensin pitää katsastaa Riminin nähtävyyksiä. Vilho aloittaa parvekkeelta. Kaikkien hyvinvarustettujen vilhojen matkatavaroihin kuuluvat kiikarit. Niin tässäkin tapauksessa ja Vilho silmäileekin parvekkeelta merelle optiikka apunaan. Pohjoisessa on muutama vaikuttava pilvenpiirtäjähenkinen talo, mutta mitä ihmettä näkyy merellä? Laiva se ei ole, näyttää lähinnä... - lähinnä öljynporauslautalta. Onkohan Vilholla hiukan vilkas mielikuvitus? Entä näkyykö merirosvolaivoja tai mahdollisesti merenneitoja?
Samainen hökötys näkyi toki yölläkin valaistuna, kun Vilho tarkemmin ajattelee. Silloin se vaikutti kummitusmaiselta joulukuuselta yövalaistuksessaan. Matkaa viritykseen on muutama kymmenen kilometriä, joten ihan tarkkaa kuvaa on mahdoton saada. Nyt sää on aika hyvä ja kyllä, - se näyttää öljynporauslautalta.
Vilho tekee tiedusteluja internetissä. Pienenä älyllisenä haasteena on selvittää se, onko täällä päin maailmaa öljyä tai porauslauttoja. Muutaman nokkelan hakutuokion perusteella Vilho löytääkin energiayhtiö Adriatic Oilin. Toden totta - yhtiö kairaa öljyä Adrianmereltä. Tärkeä esiintymä on Albanian edustalla (ja maissa myös). Riminin edustalta löytyy sieltäkin "valtaus" ja kuinka ollakaan alue on ihan sopivasti tässä edustalla ja sijainti täsmää täysin näköhavaintoon.
Netistä käy myös ilmi, että Kroatiassa ollaan kovin huolestuneita öljynporauksen takia - ympäristösyistä. Lisäksi selviää sekin, että Adriatic Oil kerää käytettyä ruokaöljyä Riminissä ja tekee siitä uusioenergiaa. Sellaisen keräyspisteen Vilho näkikin jo kadulla. Katri Helenankaan ei tarvitse jatkossa katsella autiota hiekkarantaa, sillä silmät voi luoda kohti aktiivista porauslauttaa.
***
Riminissä Vilho ja Annikki käyvät Tempio Maletestianossa, 1200-luvun kirkossa. Vilhoa kiinnostaa jonkin verran paikan alttaritaulun virkaa hoitava Giotton krusifiksi 1300-luvulta ja Piero della Francescan paimenmaalaus. Muuten paikka ei rasita kulttuurihermoja. Sivummalta muutaman sadan metrin päästä löytyy myös katoksen alla olevia mosaiikkeja, mutta paikka on suljettu. Roomalaisajan lattiat pääsee joten kuten kuitenkin näkemään katosrakennelman ikkunoista. Siispä takaisin autolle ja rentouttavaan ralliin ulkomailla päin.
San Marino on käytännössä vuorella, ainakin pääosa siitä. Sitäkään Vilho ei ole tullut ajatelleeksi. Jälleen ajellaan niin pitkälle kuin se tuntuu järkevältä ja sitten vain auto parkkiin. Tältä parkkipaikalta on köysiratakuljetus ylös vuorelle - ratkaisua voi suositella.Suurin osa turisteista kun kuitenkin suuntaa Mont Titanolle, korkeimmalle huipulle valtiossa.
Mukavan funicular-lentomatkan jälkeen voi harrastaa ikkunaostoksia ja maisemien katselua kivetyllä keskiaikaisella katualueella. Maasto on mäkistä ja tietysti aika somaa, näkymät ympäristöön ovat hienot, päiväkin on kirkas. Alue on pidetty siistissä kuosissa ja suojeltu siten, että UNESCO on antanut maailmaperintöleimansa.
Vilho on julistanut pitävänsä lepopäivän, joten pieni pyöriminen San Marinossa ja Riminin nähtävyyksillä riittää. Illalla jää aikaa koota voimia asunnolla Riminissä. Ennen pimeää ehtii tehdä vielä kävelyn hiekkarannalla ja huvivenesatamassa, katsella lokkeja ja suljettua huippukalaravintolaa.
Illaksi on varattu pullo sanmarinolaista kuohuviiniä, joka on oikein kelpoa, samoin kuin aina ahkeran Annikin laittama päivällinen, joka on tällä kertaa naudanlihaa pinjansiementen ja rucolan kanssa, kyytipoikana salaattia.
Mutta eipä hätäillä. Ensin pitää katsastaa Riminin nähtävyyksiä. Vilho aloittaa parvekkeelta. Kaikkien hyvinvarustettujen vilhojen matkatavaroihin kuuluvat kiikarit. Niin tässäkin tapauksessa ja Vilho silmäileekin parvekkeelta merelle optiikka apunaan. Pohjoisessa on muutama vaikuttava pilvenpiirtäjähenkinen talo, mutta mitä ihmettä näkyy merellä? Laiva se ei ole, näyttää lähinnä... - lähinnä öljynporauslautalta. Onkohan Vilholla hiukan vilkas mielikuvitus? Entä näkyykö merirosvolaivoja tai mahdollisesti merenneitoja?
Samainen hökötys näkyi toki yölläkin valaistuna, kun Vilho tarkemmin ajattelee. Silloin se vaikutti kummitusmaiselta joulukuuselta yövalaistuksessaan. Matkaa viritykseen on muutama kymmenen kilometriä, joten ihan tarkkaa kuvaa on mahdoton saada. Nyt sää on aika hyvä ja kyllä, - se näyttää öljynporauslautalta.
Vilho tekee tiedusteluja internetissä. Pienenä älyllisenä haasteena on selvittää se, onko täällä päin maailmaa öljyä tai porauslauttoja. Muutaman nokkelan hakutuokion perusteella Vilho löytääkin energiayhtiö Adriatic Oilin. Toden totta - yhtiö kairaa öljyä Adrianmereltä. Tärkeä esiintymä on Albanian edustalla (ja maissa myös). Riminin edustalta löytyy sieltäkin "valtaus" ja kuinka ollakaan alue on ihan sopivasti tässä edustalla ja sijainti täsmää täysin näköhavaintoon.
Netistä käy myös ilmi, että Kroatiassa ollaan kovin huolestuneita öljynporauksen takia - ympäristösyistä. Lisäksi selviää sekin, että Adriatic Oil kerää käytettyä ruokaöljyä Riminissä ja tekee siitä uusioenergiaa. Sellaisen keräyspisteen Vilho näkikin jo kadulla. Katri Helenankaan ei tarvitse jatkossa katsella autiota hiekkarantaa, sillä silmät voi luoda kohti aktiivista porauslauttaa.
***
Riminissä Vilho ja Annikki käyvät Tempio Maletestianossa, 1200-luvun kirkossa. Vilhoa kiinnostaa jonkin verran paikan alttaritaulun virkaa hoitava Giotton krusifiksi 1300-luvulta ja Piero della Francescan paimenmaalaus. Muuten paikka ei rasita kulttuurihermoja. Sivummalta muutaman sadan metrin päästä löytyy myös katoksen alla olevia mosaiikkeja, mutta paikka on suljettu. Roomalaisajan lattiat pääsee joten kuten kuitenkin näkemään katosrakennelman ikkunoista. Siispä takaisin autolle ja rentouttavaan ralliin ulkomailla päin.
San Marino on käytännössä vuorella, ainakin pääosa siitä. Sitäkään Vilho ei ole tullut ajatelleeksi. Jälleen ajellaan niin pitkälle kuin se tuntuu järkevältä ja sitten vain auto parkkiin. Tältä parkkipaikalta on köysiratakuljetus ylös vuorelle - ratkaisua voi suositella.Suurin osa turisteista kun kuitenkin suuntaa Mont Titanolle, korkeimmalle huipulle valtiossa.
Mukavan funicular-lentomatkan jälkeen voi harrastaa ikkunaostoksia ja maisemien katselua kivetyllä keskiaikaisella katualueella. Maasto on mäkistä ja tietysti aika somaa, näkymät ympäristöön ovat hienot, päiväkin on kirkas. Alue on pidetty siistissä kuosissa ja suojeltu siten, että UNESCO on antanut maailmaperintöleimansa.
Vilho on julistanut pitävänsä lepopäivän, joten pieni pyöriminen San Marinossa ja Riminin nähtävyyksillä riittää. Illalla jää aikaa koota voimia asunnolla Riminissä. Ennen pimeää ehtii tehdä vielä kävelyn hiekkarannalla ja huvivenesatamassa, katsella lokkeja ja suljettua huippukalaravintolaa.
Illaksi on varattu pullo sanmarinolaista kuohuviiniä, joka on oikein kelpoa, samoin kuin aina ahkeran Annikin laittama päivällinen, joka on tällä kertaa naudanlihaa pinjansiementen ja rucolan kanssa, kyytipoikana salaattia.
26.10.2014
10.b Kiinalaiset skootterit eli miten Tarkastaja Tavernello saa rakentavaa palautetta
- Onko teillä käsitystä siitä, missä se suomalainen Susivuori on? Komissario Montepulciano esittää kysymyksensä hyvin painokkaasti, mutta tarkastaja Tavernellolla ei ole aikaa vastata. Komissario lataa jo lisää:
- Teidän mukaanne, Tavernello, Susivuori menee Pisasta Firenzeen ja nuohoaa - tämä on suora sitaatti raportistanne - siis nuohoaa Uffizin museossa kunnes se suljetaan yöllä, valokuvaa sitten vanhoja kiviä centrossa ja painelee sitten juomaan litratolkulla Chiantia jonnekin yömajaan, ynnä poistuu piakkoin maasta.
Huolimatta siitä, että komissario Montepulciano tuntuu käyvän suhteellisen kuumana, on tunnelma hänen huoneessaan jäätävä. Tavernello yskäisee ja yrittää vastata:
- Hyvä komissario -
- En ole lopettanut vielä, sanoo komissario ja Tavernellon ei auta muu kuin kuunnella. Montepulciano jatkaa:
- Olen saanut muutaman tiukan puhelun kvestoorilta ja lisäksi asemamme johtajalta, joka on meidän molempien esimiehemme, jos olitte unohtanut. Nämä mainitut herrasmiehet ovat tiedustelleet teidän projektinne edistymistä, ymmärrättekö Tavernello?
- Ymmärrän toki, komissario, ynisee Tavernello
- Te ette ymmärrä yhtään mitään, Taverenello, jyrähtää komissario ja jatkaa:
- Te palasitte takaisin lämpimään toimistoonne ja ryhdyitte taas selvittämään niiden kiinalaisten skoottereiden maahantuontia - ilmeisesti senkin projektin keskeinen tutkimustieto selviää parhaiten Via Strombolin baarissa, sillä siellä te tunnutte päivystävän.
Montepulciano tuntuu pääsevän vasta nyt tosissaan vauhtiin, Tarkastaja Tavernello ajattelee jälleen viikinkejä ja mahdollista uraa laivastossa tai vaikka piraattina. Kukkaiskielinen lähetys jatkuu:
- Onko teidän mielestänne Firenze meren rannalla? Te hukkaatte täysin Susivuoren, joka ilmeisesti on polkenut Pisasta oitis jonnekin Ravennan seudulle ja te olette sen nerokkaan apulaisenne kanssa olleet yhden vuoriston verran pielessä analyysienne kanssa. Kohteenne on painellut Apenniinien toiselle puolelle.
- Ei Peroni ole "apulaiseni", yrittää Tavernello saada sanottua. Komissario Montepulciano puhkuu jo eteenpäin:
- Teletietojen perusteella Susivuori paikannettiin sitten San Marinosta. Kuunteletteko te Tavernello - San Marinosta! Eikä teillä ole mitään käsitystä siitä, mitä tuo suomalainen puuhailee toisella puolella Italiaa ja ties missä ruhtinaskunnissa. Tai tunnetteko esimerkiksi tätä Porovaaraa, jolle hän on lähettänyt teksitiviestin? - ette tietenkään. Todennäköisesti samanlainen ongelmatapaus kuin Susivuori. Nämä miehet eivät tyydy juomaan roséta jossain turistikohteessa vaan heillä on jokin merkittävä suunnitelma, päämäärä ja projekti. Mutta te ette tiedä siitä vieläkään mitään!
Gianluca Tavernellosta tuntuu siltä, kuin suihkuhävittäjä yrittäisi laskeutua hänen päälleen. Jos komissario olisi panssarivaunu, hän ajaisi päälle ja yrittäisi ruopaista kohdalla. Tavernello ei uskalla hymyillä mielikuvalleen. Komissario aloittaa jo sympaattisen palautekeskustelun kokoavaa ja hengeltään rakentavaa loppupuheenvuoroa:
- Te lähdette oitis Perugiaan ja yritätte ensinnäkin olla saamatta turpiinne siellä. Äitinnekin on varmaan neuvonut välttämään rautatieasemia. Toisekseen palaatte sen Susivuoren jäljille, teette raporttinne ja alatte muodostamaan kuvaa siitä mistä on kysymys. Se toscanalainen puupää Peroni lähtee heti mukaanne. Jos tämä ei ala vähitellen sujua, saatte molemmat kohta ryhtyä keräämään sieniä Apennineilta. Onko teillä jotain tarkennettavaa?
- Niiden skoottereiden maahantuontijuttu, komissario, on loppusuoralla ja niistä pyöristä tulee sievoista verotuloa valtion kassaan. Kvestoorikin kiitteli työtä, - Tavernello yrittää selittää.
Komissario Montepulciano viittaa vain ovea kohden. Hänen mittansa kiinalaisten skoottereiden tai suomalaisten sankarimatkailijoiden osalta on tälle päivälle täynnä. Valitettavasti tarkastaja Tavernellon osalta tilanne on aivan toinen.
***
Konstaapeli Peroni odottaa Via Strombolin kahvilassa ja mutustaa suurta paninoa tiskin ääressä. Auto on lystikkäästi pysäköity keskelle jalkakäytävää. Kahvila miellyttää suuresti Peronia. Paninossa on reilut siivut mozzarellaa ja paikan isäntä ymmärtää syvällisesti jalkapalloa. Päivästä tulee varmasti mainio.
- Teidän mukaanne, Tavernello, Susivuori menee Pisasta Firenzeen ja nuohoaa - tämä on suora sitaatti raportistanne - siis nuohoaa Uffizin museossa kunnes se suljetaan yöllä, valokuvaa sitten vanhoja kiviä centrossa ja painelee sitten juomaan litratolkulla Chiantia jonnekin yömajaan, ynnä poistuu piakkoin maasta.
Huolimatta siitä, että komissario Montepulciano tuntuu käyvän suhteellisen kuumana, on tunnelma hänen huoneessaan jäätävä. Tavernello yskäisee ja yrittää vastata:
- Hyvä komissario -
- En ole lopettanut vielä, sanoo komissario ja Tavernellon ei auta muu kuin kuunnella. Montepulciano jatkaa:
- Olen saanut muutaman tiukan puhelun kvestoorilta ja lisäksi asemamme johtajalta, joka on meidän molempien esimiehemme, jos olitte unohtanut. Nämä mainitut herrasmiehet ovat tiedustelleet teidän projektinne edistymistä, ymmärrättekö Tavernello?
- Ymmärrän toki, komissario, ynisee Tavernello
- Te ette ymmärrä yhtään mitään, Taverenello, jyrähtää komissario ja jatkaa:
- Te palasitte takaisin lämpimään toimistoonne ja ryhdyitte taas selvittämään niiden kiinalaisten skoottereiden maahantuontia - ilmeisesti senkin projektin keskeinen tutkimustieto selviää parhaiten Via Strombolin baarissa, sillä siellä te tunnutte päivystävän.
Montepulciano tuntuu pääsevän vasta nyt tosissaan vauhtiin, Tarkastaja Tavernello ajattelee jälleen viikinkejä ja mahdollista uraa laivastossa tai vaikka piraattina. Kukkaiskielinen lähetys jatkuu:
- Onko teidän mielestänne Firenze meren rannalla? Te hukkaatte täysin Susivuoren, joka ilmeisesti on polkenut Pisasta oitis jonnekin Ravennan seudulle ja te olette sen nerokkaan apulaisenne kanssa olleet yhden vuoriston verran pielessä analyysienne kanssa. Kohteenne on painellut Apenniinien toiselle puolelle.
- Ei Peroni ole "apulaiseni", yrittää Tavernello saada sanottua. Komissario Montepulciano puhkuu jo eteenpäin:
- Teletietojen perusteella Susivuori paikannettiin sitten San Marinosta. Kuunteletteko te Tavernello - San Marinosta! Eikä teillä ole mitään käsitystä siitä, mitä tuo suomalainen puuhailee toisella puolella Italiaa ja ties missä ruhtinaskunnissa. Tai tunnetteko esimerkiksi tätä Porovaaraa, jolle hän on lähettänyt teksitiviestin? - ette tietenkään. Todennäköisesti samanlainen ongelmatapaus kuin Susivuori. Nämä miehet eivät tyydy juomaan roséta jossain turistikohteessa vaan heillä on jokin merkittävä suunnitelma, päämäärä ja projekti. Mutta te ette tiedä siitä vieläkään mitään!
Gianluca Tavernellosta tuntuu siltä, kuin suihkuhävittäjä yrittäisi laskeutua hänen päälleen. Jos komissario olisi panssarivaunu, hän ajaisi päälle ja yrittäisi ruopaista kohdalla. Tavernello ei uskalla hymyillä mielikuvalleen. Komissario aloittaa jo sympaattisen palautekeskustelun kokoavaa ja hengeltään rakentavaa loppupuheenvuoroa:
- Te lähdette oitis Perugiaan ja yritätte ensinnäkin olla saamatta turpiinne siellä. Äitinnekin on varmaan neuvonut välttämään rautatieasemia. Toisekseen palaatte sen Susivuoren jäljille, teette raporttinne ja alatte muodostamaan kuvaa siitä mistä on kysymys. Se toscanalainen puupää Peroni lähtee heti mukaanne. Jos tämä ei ala vähitellen sujua, saatte molemmat kohta ryhtyä keräämään sieniä Apennineilta. Onko teillä jotain tarkennettavaa?
- Niiden skoottereiden maahantuontijuttu, komissario, on loppusuoralla ja niistä pyöristä tulee sievoista verotuloa valtion kassaan. Kvestoorikin kiitteli työtä, - Tavernello yrittää selittää.
Komissario Montepulciano viittaa vain ovea kohden. Hänen mittansa kiinalaisten skoottereiden tai suomalaisten sankarimatkailijoiden osalta on tälle päivälle täynnä. Valitettavasti tarkastaja Tavernellon osalta tilanne on aivan toinen.
***
Konstaapeli Peroni odottaa Via Strombolin kahvilassa ja mutustaa suurta paninoa tiskin ääressä. Auto on lystikkäästi pysäköity keskelle jalkakäytävää. Kahvila miellyttää suuresti Peronia. Paninossa on reilut siivut mozzarellaa ja paikan isäntä ymmärtää syvällisesti jalkapalloa. Päivästä tulee varmasti mainio.
25.10.2014
10. Ravennasta Riminiin - tasamaata ja hotellien tilkkutäkkiä. Sant'Apollinaire in Classe.
Kerrankin hotelli on todella lähellä kohdetta, tuumii Vilho. Basilica di Sant'Apollinaire in Classe sijaitsee kaupungin laitamilla, oikeastaan ulkopuolella ja hotelli on sen vieressä seinänaapurina. Ympäristössä on peltoa, asuintaloja ja maasto vaikuttaa entiseltä merenpohjalta.
Basilica di Sant'Apollinaire in Classe on mosaiikkirallin viimeinen erikoiskoe. Kirkon ympäristö on hiljainen, toki muutama tiainen liikkuu pihan havupuissa. Viereisellä pellolla on traktori syyskynnöllä. Kirkko on tiilinen ja niin on myös huomion vievä tornikin. Tornihan on kovin uusi, sillä se on "vasta" 800-luvun lisäys. Kirkko on vihitty käyttöön toukokuun 9. vuonna 549. Näin Vilho tavaa tiedostoistaan ja huomaa lisäksi sen, että kirkon vihkaisi eilisestä tuttu Maximianus, Ravennan piispa ja norsunluutuolin pääkäyttäjä.
Kirkon kuvapinnat ovat absidipäädyssä. Annikki huomauttaa, että marmoripylväät ovat Kreikasta. Vilho olisi tarjonnut Maximianuksen porukoille ennemmin kotimaista tavaraa Carrarasta, mutta Annikilla on kyllä pointti siinä, että välissä ovat Apenniinit. Keisarithan perustivat - tai siis yleensä perivät - oman versionsa EU:sta, jossa marmorin liikkuvuus oli maksimoitu ja työvoima kulki marmorin mukana, usein vieläpä ihan ilmaiseksi naru kaulassa.
Kaulasta Vilholle tulevat kuitenkin mieleen omat niskalihakset. Pää on ollut koetuksilla pari päivää mosaiikkisten kuvakenttien kanssa, sillä niiden tuijottaminen ja tietysti kuvaaminen on melkoista taivuttelua. Lampaita löytyy täältäkin kuvista ja kuvat ovat mahtavia. Kirkossa on myös melkoinen määrä vanhoja sarkofageja
Vilho soittaa kirkon pihalta äidilleen. Puhelun tähden Susivuori miettii pitkin päivää, miten muorille voisi järjestää lomaa ja virkistystä. Tähän pitääkin panostaa, kun koto-Suomi taas kutsuu. Illalla Vilho soittaa uudestaan äidilleen ja sanoo ne kaikkein kauneimmat sanat: Kaikki järjestyy. Äiti saadaan kyllä lomalle.
Vilhomobiili lähtee etelään. Off-season -matkailun huipennusta haetaan nyt siitä, että seuraava majapaikka on Riminissä, italialaisten kesänviettopaikassa. Sääkin huononee juuri sopivasti. Maasto on tasaista meren ranta-aluetta, vaikka lännessä näkyvätkin Apenniineja kohden nousevat kukkulat. Seutu ei ole mitään kaunista, eikä erityistä. Mutta palveluita ja kuhinaa reitillä riittää. Jos matkan taittaisi maksutietä, meno olisi toki helpompaa - nyt reittiä pätkivät kiertoliittymät, risteykset ja liikennevalot.
Riminissä leimallista on hyvin voimakas ruutukaava - pitkät, kapeat tiet kulkevat merta kohden ja ruudut ovat täynnä pieniä hotelleja, lomaresidenssjeä ja toki myös asuintaloja. Keli on pilvinen ja tuulinen, melko viileä, joten kontrasti auringonpaahteeseen suuntautuneeseen paikkaan on paikoin aikamoinen. Suurin osa kaikesta on posessa ja kaduilla lähinnä liikkuu satunnaista koirakävelijää ja pyöräilijää. Suljettuja terasseja, lukittuja pizzerioita ja peitettyjä uima-altaita on joka suunnassa. Meri suhisee lähellä ja hiekalle on matkaa vain metrejä.
Susivuoret pääsevät vihdoin asunnolleen. Hotellihuone on asiallinen ja sen seinustalla on hyvin varusteltu minikeittiö. Tällä on tarkoitus huilata pari päivää, mutta eiköhän kaksikko taas jotain keksi autiolla hiekkarannallakin. Iltasella Vilho tekee pienen kävelyretken lähikauppaan, hakee pesuainetta ja katselee ympärilleen. Sataa muutaman pisaran. Huoneessa alkaa punaviinin tutkiminen ja tutut paperityöt.
Basilica di Sant'Apollinaire in Classe on mosaiikkirallin viimeinen erikoiskoe. Kirkon ympäristö on hiljainen, toki muutama tiainen liikkuu pihan havupuissa. Viereisellä pellolla on traktori syyskynnöllä. Kirkko on tiilinen ja niin on myös huomion vievä tornikin. Tornihan on kovin uusi, sillä se on "vasta" 800-luvun lisäys. Kirkko on vihitty käyttöön toukokuun 9. vuonna 549. Näin Vilho tavaa tiedostoistaan ja huomaa lisäksi sen, että kirkon vihkaisi eilisestä tuttu Maximianus, Ravennan piispa ja norsunluutuolin pääkäyttäjä.
Kirkon kuvapinnat ovat absidipäädyssä. Annikki huomauttaa, että marmoripylväät ovat Kreikasta. Vilho olisi tarjonnut Maximianuksen porukoille ennemmin kotimaista tavaraa Carrarasta, mutta Annikilla on kyllä pointti siinä, että välissä ovat Apenniinit. Keisarithan perustivat - tai siis yleensä perivät - oman versionsa EU:sta, jossa marmorin liikkuvuus oli maksimoitu ja työvoima kulki marmorin mukana, usein vieläpä ihan ilmaiseksi naru kaulassa.
Kaulasta Vilholle tulevat kuitenkin mieleen omat niskalihakset. Pää on ollut koetuksilla pari päivää mosaiikkisten kuvakenttien kanssa, sillä niiden tuijottaminen ja tietysti kuvaaminen on melkoista taivuttelua. Lampaita löytyy täältäkin kuvista ja kuvat ovat mahtavia. Kirkossa on myös melkoinen määrä vanhoja sarkofageja
Vilho soittaa kirkon pihalta äidilleen. Puhelun tähden Susivuori miettii pitkin päivää, miten muorille voisi järjestää lomaa ja virkistystä. Tähän pitääkin panostaa, kun koto-Suomi taas kutsuu. Illalla Vilho soittaa uudestaan äidilleen ja sanoo ne kaikkein kauneimmat sanat: Kaikki järjestyy. Äiti saadaan kyllä lomalle.
Vilhomobiili lähtee etelään. Off-season -matkailun huipennusta haetaan nyt siitä, että seuraava majapaikka on Riminissä, italialaisten kesänviettopaikassa. Sääkin huononee juuri sopivasti. Maasto on tasaista meren ranta-aluetta, vaikka lännessä näkyvätkin Apenniineja kohden nousevat kukkulat. Seutu ei ole mitään kaunista, eikä erityistä. Mutta palveluita ja kuhinaa reitillä riittää. Jos matkan taittaisi maksutietä, meno olisi toki helpompaa - nyt reittiä pätkivät kiertoliittymät, risteykset ja liikennevalot.
Riminissä leimallista on hyvin voimakas ruutukaava - pitkät, kapeat tiet kulkevat merta kohden ja ruudut ovat täynnä pieniä hotelleja, lomaresidenssjeä ja toki myös asuintaloja. Keli on pilvinen ja tuulinen, melko viileä, joten kontrasti auringonpaahteeseen suuntautuneeseen paikkaan on paikoin aikamoinen. Suurin osa kaikesta on posessa ja kaduilla lähinnä liikkuu satunnaista koirakävelijää ja pyöräilijää. Suljettuja terasseja, lukittuja pizzerioita ja peitettyjä uima-altaita on joka suunnassa. Meri suhisee lähellä ja hiekalle on matkaa vain metrejä.
Susivuoret pääsevät vihdoin asunnolleen. Hotellihuone on asiallinen ja sen seinustalla on hyvin varusteltu minikeittiö. Tällä on tarkoitus huilata pari päivää, mutta eiköhän kaksikko taas jotain keksi autiolla hiekkarannallakin. Iltasella Vilho tekee pienen kävelyretken lähikauppaan, hakee pesuainetta ja katselee ympärilleen. Sataa muutaman pisaran. Huoneessa alkaa punaviinin tutkiminen ja tutut paperityöt.
24.10.2014
9. Ravenna eli Vilho ja miljoona mosaiikkia
Tuuli on kerännyt melkoisen määrän irtolehtiä Vilhomobiilin pyyhkimien alle konepellin rakosiin. Auto pakataan taas ja uusi päivä käynnistyy liikenneympyrästä. Tie vie Ravennaan ja siellä alkaa melko tuttu pyöriminen parkkipaikan haussa. Kuin varkain pysäköintipaikka löytyy sivukadulta, itse asiassa erittäin hyvästä paikasta, ja lopulta helposti.
Kaupunginmuurin vieressä, mutta edelleen ulkopuolella, Annikki ja Vilho painelevat cappucciolle ensimmäiseen baariin. Siellä on vain paikallisia ja maitokahvi on retken paras tähän mennessä. Portista päästyään kaksikkomme on kävelyalueella - Ravennassa tosin pyöräillään erittäin paljon, mutta moottoriliikennettä ei ole monilla keskeisillä kaduilla.
Mitä Ravennasta voisi sanoa? Kaupungissa on nippu keskiaikaisia varhaiskristillisiä kohteita, jotka kuuluvat UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Käytännössä tämä tarkoittaa ensinnäkin kirkkoja, kappeleita, kastekappeleita ja mausoleumeja, joissa on mykiståviä mosaiikkeja. Mosaiikit ovat Ravennassa niin vahvaa tavaraa, että on helppo unohtaa itse rakennusten merkittävyys. Mosaiikkeja löytyy myös muualta ja tietysti esineistöä ja ties mitä.
Vilho yrittää vähitellen tajuta sen, miten Ravenna nitoo monet asiat hänen matkoiltaan yhteen. Antiikki kohtaa Ravennassa keskiajan, itäinen Rooman valtakunta kohtaa läntisen. Bysantti on täällä yhtä vahvasti läsnä kuin Istanbulissa. Tosiaan, mieleen palaa keisareiden kolme pääkaupunkia: Rooma, Konstantinopoli ja Ravenna. Etelä ja pohjoinenkin yhdistyy Italian mittakaavassa, mosaiikkitaide kun on samaa jatkumoa etelän normannialuiden kanssa Pugliassa ja Sisiliassa.
Näitä asioita Vilho ei ehdi kuitenkaan liikaa miettiä, sillä viimeaikainen tahti kohteiden kiertämisessä on sitä luokkaa, että sankariamme itseäänkin hämmästyttää. Vilhon on piirrettävä paperille Ravennan kohdeluettelo päivän osalta päästäkseen edes vähän mukaan jalkojensa tahtiin:
*Basilica di San Vitale
*Mausoleo di Galla Placidia
*Domus dei Tappeti di Pietra, Chiesa S. Eufemia
*Battistero Neoniano
*Cappella Arcivescovile (Museo arcivescovile di Ravenna)
*Basilica di Sant'Apollinare Nuovo
*Battistero degli Ariani
*Mausoleo di Teodorico
Vilho ei ole saanut superlatiivivarastoaan kunnolla täydennettyä Pisan ja aiempien seikkailujen jälkeen, joten hehkuttaminen on nyt jätettävä. Niille, joita tämänkaltaiset kohteet kiinnostavat, Ravenna on välttämätön paikka. Tyydymme siis vilhomaisesti vain pariin lauseeseen paikkaa kohden:
*Basilica di San Vitale
- vaikuttava rakennus. Kodikas kirkko, jossa mosaiikkilattiaa on tallella ja tietysti häikäisevät seinämosaiikit. Vilho ja Annikki ihastelevat lattiassa olevia yksinkertaisia sorsa- ja nokikanamosaiikkeja, muiden vieraiden pillahtaessa itkuun värikkäiden seinämosaiikkien edessä. Maailmanluokan nähtävyys.
*Mausoleo di Galla Placidia
- edellisen kirkon takapihalla oleva todella pieni kappelimainen mausoleumi, jossa on väkevää mosaiikkipintaa runsaasti. Helmi. Menette sinne kuitenkin itse lopulta ja kerrotte kaiken hienommin.
*Domus dei Tappeti di Pietra, Chiesa S. Eufemia
- ei kuulu yhteispääsylipun piiriin, vaan maksetaan erikseen.
S. Eufemia -kirkon kellarissa olevia lattiamosaiikkeja alkuperäisellä paikalla - olkoonkin että kaksi tärkeää kuvakenttää on rakennettu uudestaan seinälle. Vilho on erityisen mieltynyt "Hyvä paimen" -mosaiikkiin, jossa on nuori jannu lampaita valvomassa. Suositellaan vain paatuneille mosaiikkien ystäville, sillä kohde on vaatimaton mainttuja kahta kuvaa lukuunottamatta. Toisaalta, käynti pohjalla ja maan alla virkistää aina (varhaiskeskiaikainen/antiikkinen katutaso on suunnileen tämän päivän kellarissa).
*Battistero Neoniano
- tyylikäs tiilirakennus ja sisäpinta kokonaan koristeltu taidokkaasti. Vaikuttava kasteallas hallitsee keskilattiaa. Neljäsataaluvulta. Tärkeä.
*Cappella Arcivescovile (Museo arcivescovile di Ravenna)
- täällä ei saa valokuvata, joten Annikki ja Vilho joutuvat turvautumaan kakkosvaihtoehtoon: kohteita on katseltava. Kappeli on erittäin hieno ja se sijaitsee museon sisällä. Kaksikkomme katsoo museosta vain muutaman esineen ja sitten kappelin. Tarkkaan pitää katsoa Ravennan ensimmäisen arkkipiispan Maximianuksen istuin. Se on puuta, mutta päällystetty norsunluulla. Tuolissa on lukuisia kuvakenttiä taidokkaasti kaiverrettuna.
Itse kappeli on kerrassaan hieno, piskuinen timantti mosaiikkeineen.
*Basilica di Sant'Apollinare Nuovo
- huikea halli. Pitkåt kuvakentät keskilaivan etelä- ja pohjoisseinillä, tietysti myös alttarisuunnassa. Runsaasti lammasmosaiikkeja vilhoille ja vilhonmielisille. Tottapuhuen tärkeä, suuri, mykistävä kirkko. Sisäpihalla luostarikäytävien vieressä viiniköynnöksiä jossa edelleen rypäleitä täysinä terttuina. Kannattaa käydä siis pihan perällä toiletissakin.
*Battistero degli Ariani
- toinen kastekappeli- sisäänpääsy on ilmainen ja turistit eivät laumoina löydä paikkaa, koska se ei kuulu multikohdelippuun. Hieno ja rauhallinen paikka, maltilliset mosaiikit katossa ja paljaat seinät. Kuvia pidetään Battistero Neonianoa rahvaanomaisempana, mutta sopii itse tehdä mosaiikkina parempia ja vähemmän kansanomaisia! Vilho kiinnittää jälleen huomion muinaiseen katutasoon, joka lienee ollut 100-140 cm alempana. Rauhoittavan vaatimaton ulkoapäin, kirkon muodostamassa hiljaisessa umpikujassa.
Vilho ei kiistä sitäkään, että hän marssi kappelin viereiseen pastaravintolaan lounaalle. Muona oli kerrassaan mainiota. Vilho ehti kuitenkin jo ihmetellä missä vaimon grillatut vihannekset viipyivät. Niitä kannatti kuitenkin odottaa. Suositus siihenkin kohteeseen.
*Mausoleo di Teodorico- Vilhomme ajelee kaupungin laitamalle. Mausoleumi seisoo kuin paksu valkoinen raketti melkoisen tyhjällä kentällä. Omaa jylhää estetiikkaansa. Sisältä löytyvä, arkkuna toiminut porfyriamme on yhtä mykistävä kuin tonnien painoinen mausoleumin kansikappale. Vilho on yksin hetken mausoleumin ala- ja ylähuoneessa. Kiven sisällä on samanlainen tunnelma kuin pyramidin hautakammioissa. Niissä pienissä sekunneissa on jotain mykistävää, arvokasta.
Kohteella ei ole samaan aikaan muuten yhtään muuta turistia lokakuisena iltapäivänä. Eikä lippukassaa lukuun ottamatta muuta henkilökuntaa.
Parkkipaikka. Auto. Navigaattori. Aurinkolasit. Valot päälle. Ovet lukkoon. Maantie, rakkaus liikkumiseen, surkea infrastruktuuri ja maa, jossa saa yksin noudattaa ajonopeuksia. Kytkin, jarru kaasu, vaihteet. Tie vie kaupungin ulkopuolelle, Classeen. Siellä odottaa vielä yksi punatiilinen kirkko ja illaksi jälleen yksi hotelli.
Kaupunginmuurin vieressä, mutta edelleen ulkopuolella, Annikki ja Vilho painelevat cappucciolle ensimmäiseen baariin. Siellä on vain paikallisia ja maitokahvi on retken paras tähän mennessä. Portista päästyään kaksikkomme on kävelyalueella - Ravennassa tosin pyöräillään erittäin paljon, mutta moottoriliikennettä ei ole monilla keskeisillä kaduilla.
Mitä Ravennasta voisi sanoa? Kaupungissa on nippu keskiaikaisia varhaiskristillisiä kohteita, jotka kuuluvat UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Käytännössä tämä tarkoittaa ensinnäkin kirkkoja, kappeleita, kastekappeleita ja mausoleumeja, joissa on mykiståviä mosaiikkeja. Mosaiikit ovat Ravennassa niin vahvaa tavaraa, että on helppo unohtaa itse rakennusten merkittävyys. Mosaiikkeja löytyy myös muualta ja tietysti esineistöä ja ties mitä.
Vilho yrittää vähitellen tajuta sen, miten Ravenna nitoo monet asiat hänen matkoiltaan yhteen. Antiikki kohtaa Ravennassa keskiajan, itäinen Rooman valtakunta kohtaa läntisen. Bysantti on täällä yhtä vahvasti läsnä kuin Istanbulissa. Tosiaan, mieleen palaa keisareiden kolme pääkaupunkia: Rooma, Konstantinopoli ja Ravenna. Etelä ja pohjoinenkin yhdistyy Italian mittakaavassa, mosaiikkitaide kun on samaa jatkumoa etelän normannialuiden kanssa Pugliassa ja Sisiliassa.
Näitä asioita Vilho ei ehdi kuitenkaan liikaa miettiä, sillä viimeaikainen tahti kohteiden kiertämisessä on sitä luokkaa, että sankariamme itseäänkin hämmästyttää. Vilhon on piirrettävä paperille Ravennan kohdeluettelo päivän osalta päästäkseen edes vähän mukaan jalkojensa tahtiin:
*Basilica di San Vitale
*Mausoleo di Galla Placidia
*Domus dei Tappeti di Pietra, Chiesa S. Eufemia
*Battistero Neoniano
*Cappella Arcivescovile (Museo arcivescovile di Ravenna)
*Basilica di Sant'Apollinare Nuovo
*Battistero degli Ariani
*Mausoleo di Teodorico
Vilho ei ole saanut superlatiivivarastoaan kunnolla täydennettyä Pisan ja aiempien seikkailujen jälkeen, joten hehkuttaminen on nyt jätettävä. Niille, joita tämänkaltaiset kohteet kiinnostavat, Ravenna on välttämätön paikka. Tyydymme siis vilhomaisesti vain pariin lauseeseen paikkaa kohden:
*Basilica di San Vitale
- vaikuttava rakennus. Kodikas kirkko, jossa mosaiikkilattiaa on tallella ja tietysti häikäisevät seinämosaiikit. Vilho ja Annikki ihastelevat lattiassa olevia yksinkertaisia sorsa- ja nokikanamosaiikkeja, muiden vieraiden pillahtaessa itkuun värikkäiden seinämosaiikkien edessä. Maailmanluokan nähtävyys.
*Mausoleo di Galla Placidia
- edellisen kirkon takapihalla oleva todella pieni kappelimainen mausoleumi, jossa on väkevää mosaiikkipintaa runsaasti. Helmi. Menette sinne kuitenkin itse lopulta ja kerrotte kaiken hienommin.
*Domus dei Tappeti di Pietra, Chiesa S. Eufemia
- ei kuulu yhteispääsylipun piiriin, vaan maksetaan erikseen.
S. Eufemia -kirkon kellarissa olevia lattiamosaiikkeja alkuperäisellä paikalla - olkoonkin että kaksi tärkeää kuvakenttää on rakennettu uudestaan seinälle. Vilho on erityisen mieltynyt "Hyvä paimen" -mosaiikkiin, jossa on nuori jannu lampaita valvomassa. Suositellaan vain paatuneille mosaiikkien ystäville, sillä kohde on vaatimaton mainttuja kahta kuvaa lukuunottamatta. Toisaalta, käynti pohjalla ja maan alla virkistää aina (varhaiskeskiaikainen/antiikkinen katutaso on suunnileen tämän päivän kellarissa).
*Battistero Neoniano
- tyylikäs tiilirakennus ja sisäpinta kokonaan koristeltu taidokkaasti. Vaikuttava kasteallas hallitsee keskilattiaa. Neljäsataaluvulta. Tärkeä.
*Cappella Arcivescovile (Museo arcivescovile di Ravenna)
- täällä ei saa valokuvata, joten Annikki ja Vilho joutuvat turvautumaan kakkosvaihtoehtoon: kohteita on katseltava. Kappeli on erittäin hieno ja se sijaitsee museon sisällä. Kaksikkomme katsoo museosta vain muutaman esineen ja sitten kappelin. Tarkkaan pitää katsoa Ravennan ensimmäisen arkkipiispan Maximianuksen istuin. Se on puuta, mutta päällystetty norsunluulla. Tuolissa on lukuisia kuvakenttiä taidokkaasti kaiverrettuna.
Itse kappeli on kerrassaan hieno, piskuinen timantti mosaiikkeineen.
*Basilica di Sant'Apollinare Nuovo
- huikea halli. Pitkåt kuvakentät keskilaivan etelä- ja pohjoisseinillä, tietysti myös alttarisuunnassa. Runsaasti lammasmosaiikkeja vilhoille ja vilhonmielisille. Tottapuhuen tärkeä, suuri, mykistävä kirkko. Sisäpihalla luostarikäytävien vieressä viiniköynnöksiä jossa edelleen rypäleitä täysinä terttuina. Kannattaa käydä siis pihan perällä toiletissakin.
*Battistero degli Ariani
- toinen kastekappeli- sisäänpääsy on ilmainen ja turistit eivät laumoina löydä paikkaa, koska se ei kuulu multikohdelippuun. Hieno ja rauhallinen paikka, maltilliset mosaiikit katossa ja paljaat seinät. Kuvia pidetään Battistero Neonianoa rahvaanomaisempana, mutta sopii itse tehdä mosaiikkina parempia ja vähemmän kansanomaisia! Vilho kiinnittää jälleen huomion muinaiseen katutasoon, joka lienee ollut 100-140 cm alempana. Rauhoittavan vaatimaton ulkoapäin, kirkon muodostamassa hiljaisessa umpikujassa.
Vilho ei kiistä sitäkään, että hän marssi kappelin viereiseen pastaravintolaan lounaalle. Muona oli kerrassaan mainiota. Vilho ehti kuitenkin jo ihmetellä missä vaimon grillatut vihannekset viipyivät. Niitä kannatti kuitenkin odottaa. Suositus siihenkin kohteeseen.
*Mausoleo di Teodorico- Vilhomme ajelee kaupungin laitamalle. Mausoleumi seisoo kuin paksu valkoinen raketti melkoisen tyhjällä kentällä. Omaa jylhää estetiikkaansa. Sisältä löytyvä, arkkuna toiminut porfyriamme on yhtä mykistävä kuin tonnien painoinen mausoleumin kansikappale. Vilho on yksin hetken mausoleumin ala- ja ylähuoneessa. Kiven sisällä on samanlainen tunnelma kuin pyramidin hautakammioissa. Niissä pienissä sekunneissa on jotain mykistävää, arvokasta.
Kohteella ei ole samaan aikaan muuten yhtään muuta turistia lokakuisena iltapäivänä. Eikä lippukassaa lukuun ottamatta muuta henkilökuntaa.
Parkkipaikka. Auto. Navigaattori. Aurinkolasit. Valot päälle. Ovet lukkoon. Maantie, rakkaus liikkumiseen, surkea infrastruktuuri ja maa, jossa saa yksin noudattaa ajonopeuksia. Kytkin, jarru kaasu, vaihteet. Tie vie kaupungin ulkopuolelle, Classeen. Siellä odottaa vielä yksi punatiilinen kirkko ja illaksi jälleen yksi hotelli.
23.10.2014
8. Pisa, Apenniinit ja Faenza. Vilho vaahtoaa rakennuksista, tankkaa dieselin ja ylittää vuoriston
Pieni sade saattelee Vilho autolle Pisan liepeillä. Aina niin tarkka Annikki on osannut kertoa, että hotellin nimi "Airone" tarkoittaa haikaraa. Ja niitä on tosiaan ollut tasaisilla peltoalueilla hotellin lähellä, joko valkohaikaroita tai sitten lehmähaikaroita.
Vilho miettii mielessään sään oikullisuutta. Illalla vaatimattoman huoneen mukavalla omalla parvekeella kelpasi istua ja juoda retken toistaiseksi parasta viiniä, Brunelloa, joka irtosi kaupasta alle parinkympin. Viinin maku jää suuhun, mielikuviin ja muistoihin. Mieleen on jäänyt myös piha-alueella seikkailleet kissat, joita Vilho kävi vielä illalla erikseen tapaamassa parvekkeen alla.
Nyt on aika istua työpisteelle, laittaa pyyhkimet töihin ja pujotella hotellin parkkipaikan kerrassaan kehnoa tietä pitkin isommille väylille. Kuoppia on tiessä käsittämätön määrä, tässä järjettömästi, mutta muissakin paljon. Ajaessa saa olla tarkkana monestakin syystä - oman suunnistuksen takia, muiden puupäiden tähden ja lisäksi pitäisi välttää infrastruktuurin suurimmat puutteet - kuopat, reunasortumat ja muut sattumat.
Pisa. Vilho tuijottaa tietä ja navigaattoria ja yrittää selvitä pienessä ruuhkassa ja täysin vieraassa ympäristössä. Legendaarinen vino torni jo näkyy, mutta nyt pitää ajatella parkkipaikkaa. Sellainen löytyykin helposti stadionin vierestä, aivan pääkohteen vierestä. Vilho toteaa mielessään, että jos joskus haluaa antaa vihjeen jollekin, niin se voisi olla se, että hakee autonsa parkkiin stadionin viereen Pisassa.
Pysäköinti makasaa reilulta tunnilta 70 senttiä. Joku reppana näemmä asuu parkkialueen rakennuksen lipan alla petineen ja muutama musta kaveri odottaa turisteja valmiina myymään sateenvarjoja.
Tuossa tuokiossa Annikki ja Vilho ovat Campo dei Miracolilla.
Maagista, maagista, maagista.
Mikään ei kuluta tämän aukion, kirkon, kastekappelin, hautausmaan, tornin ja kokonaisuuden mieletöntä kauneutta. Me turistit olemme tietysti liki kaikkialla maailmaa pilaamassa, mutta tässäkin tapauksessa kohdeturismi on miltei yhtä vanha kuin itse vino tornikin. Pyramidit, Eiffel-torni ja tämä. Tunteessa on jotain samaa. Totta puhuen vino torni on Vilholle tämän aukion sivuseikka. Torni saisi olla suorassa, eikä se Vilhon mielessä muutaisi oikein mitään. Sillä nämä kohteet ovat todella vanhoja kristillisiä rakennuksia - lisäksi ne ovat estetiikaltaan äärimmäisen vahvoja ja persoonallisia. Rohkesti pitää sanoa: ainutlaatuisia. Itse aukio nurmikenttineen on käsittämättömän hieno - se antaa tilaa näille rakennusveistoksille ja työntää kaiken arkipäiväisen pois läheisyydestään- Kokonaisuus on kerrassaan ainutlaatuinen, häikäisevä.
Duomon sirous perustuu poikkeukselliseen fasadiin, jossa on pylväsrivi pylväsrivin päällä - kaikkiaan neljä, laskee Vilho. Sama teema toistuu tornissa, jossa on pylväiden muodostama nouseva spiraali. Aluetta reunustava Camposanto rajaa kenttää hienosti marmorisena muurina. Kastekappeli tuntuu kuvastavan duomon tyyliä - se on samalla tavalla kerrostunut kuin monet muutkin aukion rakennukset. Valmistuminen on vienyt satoja vuosia ja muoti on ehtinyt vaihtua. Veistokset koristava tätäkin rakennusta ja sen kaikkiaan melko jyhkeää olemusta. Vilhon hiuksiin putoaa pari sadepisaraa ja hän huokaisee. Silti pian aurinko valaisee rakennuksia ja sateen uhka kaikkoaa.
Annikki palaa ilmaisten lippujen kanssa turisti-infosta ja kaksikkomme menee duomoon sisälle. Väkeä tungeksii saarnastuolin ympärillä ja se onkin todellinen veistos. Katse hakeutuu kuitenkin pääsuunnassa olevaan mosaiikkiin. Sitä ei juuri esitteissä mainita - sehän on vain kuitenkin 1300-luvulta. Vilhon mielestä mosaiikki on erittäin kiinnostava - se tuo idän ja lännen taas yhteen - myös etelän ja pohjoisen, sillä Sisiliassa bysantin mosaiikkeja on runsaasti.
Pieni siivu "Ihmeiden aukiota" alkaa olla nautittu. Vinoa tornia ja muita rakennuksia on vaikea hyvästellä, niitä on miltei pakko valokuvata loputtomasti. Maantie kutsuu kuitenkin taas Vilhoa - ikuinen, nälkäinen ja vaarallinen maantie. Mutta on käsittämätönä ylellisyyttä pistäytyä tällaisissa paikoissa. Se on kuin varkain, huumautuen, nautittu lasi parasta viiniä.
Firenzen ohi Vilho takoo dieselillään tankki yhä tyhjempänä. Arno-joki ylitetään. Vilho tuijottaa tietä Firenzen keskustaakin sivuutettaessa. Ruuhkia, risteyksiä, loputtomia liittymiä ja liikenneympyröitä.
Vilho tankkaa maisemien muuttuessa jylhiksi. Lähellä on Fiesole. Tien lähellä on jyrkänteitä ja sypressit ovat edelleen upeita.
Apenniinit. Tie on melko hiljainen ja vähitellen alkaa nousu. Ensin kukkulat näyttävät melko pieniltä, sitten tie alkaa kiemurtaa yhä tiukemmin. Lopulta rattia saa vääntää tosissaan puolelta toiselle. Tie nousee pilveen. Taukoa pidetään muinoin hylätyn hotellin lähellä. Vilho käy pesemässä kätensä kaivolla, josta valuu tauotta vuoriston kylmää vettä. Kaksikkomme syö salaatit ja hämmästelee lämpötilaa: 14 astetta.
Matka jatkuu itään, vuoret alkavat väistyä vähitellen, loppuvat sitten kerrassaan kokonaan Emilia-Romagnan alkaessa. Vilho on yllättynyt lukemattomista kiivipensaista ja kakihedelmäpuista. Sitä paitsi sangiovese-rypälettä viljellään runsaasti, viiniköynnökset ovat täällä korkeita ja niitä on paljon osalla alueista. Muitakin hedelmäpuita on tien sivussa. Maa on nyt täysin tasaista ja tie vie vääjäämättömästi Faenzaan. Annikki ja Vilho ovat kulkeneet melkein mereltä merelle päivän aikana.
Ilta vietetään jälleen sivumailla asiallisessa ja edullisessa hotellissa. Yöllä myrskyää, mutta Vilho nukkuu rauhallisesti, avan kuin pureskellen kaikkia päivän aikana käytettyjä superlatiiveja.
Vilho miettii mielessään sään oikullisuutta. Illalla vaatimattoman huoneen mukavalla omalla parvekeella kelpasi istua ja juoda retken toistaiseksi parasta viiniä, Brunelloa, joka irtosi kaupasta alle parinkympin. Viinin maku jää suuhun, mielikuviin ja muistoihin. Mieleen on jäänyt myös piha-alueella seikkailleet kissat, joita Vilho kävi vielä illalla erikseen tapaamassa parvekkeen alla.
Nyt on aika istua työpisteelle, laittaa pyyhkimet töihin ja pujotella hotellin parkkipaikan kerrassaan kehnoa tietä pitkin isommille väylille. Kuoppia on tiessä käsittämätön määrä, tässä järjettömästi, mutta muissakin paljon. Ajaessa saa olla tarkkana monestakin syystä - oman suunnistuksen takia, muiden puupäiden tähden ja lisäksi pitäisi välttää infrastruktuurin suurimmat puutteet - kuopat, reunasortumat ja muut sattumat.
Pisa. Vilho tuijottaa tietä ja navigaattoria ja yrittää selvitä pienessä ruuhkassa ja täysin vieraassa ympäristössä. Legendaarinen vino torni jo näkyy, mutta nyt pitää ajatella parkkipaikkaa. Sellainen löytyykin helposti stadionin vierestä, aivan pääkohteen vierestä. Vilho toteaa mielessään, että jos joskus haluaa antaa vihjeen jollekin, niin se voisi olla se, että hakee autonsa parkkiin stadionin viereen Pisassa.
Pysäköinti makasaa reilulta tunnilta 70 senttiä. Joku reppana näemmä asuu parkkialueen rakennuksen lipan alla petineen ja muutama musta kaveri odottaa turisteja valmiina myymään sateenvarjoja.
Tuossa tuokiossa Annikki ja Vilho ovat Campo dei Miracolilla.
Maagista, maagista, maagista.
Mikään ei kuluta tämän aukion, kirkon, kastekappelin, hautausmaan, tornin ja kokonaisuuden mieletöntä kauneutta. Me turistit olemme tietysti liki kaikkialla maailmaa pilaamassa, mutta tässäkin tapauksessa kohdeturismi on miltei yhtä vanha kuin itse vino tornikin. Pyramidit, Eiffel-torni ja tämä. Tunteessa on jotain samaa. Totta puhuen vino torni on Vilholle tämän aukion sivuseikka. Torni saisi olla suorassa, eikä se Vilhon mielessä muutaisi oikein mitään. Sillä nämä kohteet ovat todella vanhoja kristillisiä rakennuksia - lisäksi ne ovat estetiikaltaan äärimmäisen vahvoja ja persoonallisia. Rohkesti pitää sanoa: ainutlaatuisia. Itse aukio nurmikenttineen on käsittämättömän hieno - se antaa tilaa näille rakennusveistoksille ja työntää kaiken arkipäiväisen pois läheisyydestään- Kokonaisuus on kerrassaan ainutlaatuinen, häikäisevä.
Duomon sirous perustuu poikkeukselliseen fasadiin, jossa on pylväsrivi pylväsrivin päällä - kaikkiaan neljä, laskee Vilho. Sama teema toistuu tornissa, jossa on pylväiden muodostama nouseva spiraali. Aluetta reunustava Camposanto rajaa kenttää hienosti marmorisena muurina. Kastekappeli tuntuu kuvastavan duomon tyyliä - se on samalla tavalla kerrostunut kuin monet muutkin aukion rakennukset. Valmistuminen on vienyt satoja vuosia ja muoti on ehtinyt vaihtua. Veistokset koristava tätäkin rakennusta ja sen kaikkiaan melko jyhkeää olemusta. Vilhon hiuksiin putoaa pari sadepisaraa ja hän huokaisee. Silti pian aurinko valaisee rakennuksia ja sateen uhka kaikkoaa.
Annikki palaa ilmaisten lippujen kanssa turisti-infosta ja kaksikkomme menee duomoon sisälle. Väkeä tungeksii saarnastuolin ympärillä ja se onkin todellinen veistos. Katse hakeutuu kuitenkin pääsuunnassa olevaan mosaiikkiin. Sitä ei juuri esitteissä mainita - sehän on vain kuitenkin 1300-luvulta. Vilhon mielestä mosaiikki on erittäin kiinnostava - se tuo idän ja lännen taas yhteen - myös etelän ja pohjoisen, sillä Sisiliassa bysantin mosaiikkeja on runsaasti.
Pieni siivu "Ihmeiden aukiota" alkaa olla nautittu. Vinoa tornia ja muita rakennuksia on vaikea hyvästellä, niitä on miltei pakko valokuvata loputtomasti. Maantie kutsuu kuitenkin taas Vilhoa - ikuinen, nälkäinen ja vaarallinen maantie. Mutta on käsittämätönä ylellisyyttä pistäytyä tällaisissa paikoissa. Se on kuin varkain, huumautuen, nautittu lasi parasta viiniä.
Firenzen ohi Vilho takoo dieselillään tankki yhä tyhjempänä. Arno-joki ylitetään. Vilho tuijottaa tietä Firenzen keskustaakin sivuutettaessa. Ruuhkia, risteyksiä, loputtomia liittymiä ja liikenneympyröitä.
Vilho tankkaa maisemien muuttuessa jylhiksi. Lähellä on Fiesole. Tien lähellä on jyrkänteitä ja sypressit ovat edelleen upeita.
Apenniinit. Tie on melko hiljainen ja vähitellen alkaa nousu. Ensin kukkulat näyttävät melko pieniltä, sitten tie alkaa kiemurtaa yhä tiukemmin. Lopulta rattia saa vääntää tosissaan puolelta toiselle. Tie nousee pilveen. Taukoa pidetään muinoin hylätyn hotellin lähellä. Vilho käy pesemässä kätensä kaivolla, josta valuu tauotta vuoriston kylmää vettä. Kaksikkomme syö salaatit ja hämmästelee lämpötilaa: 14 astetta.
Matka jatkuu itään, vuoret alkavat väistyä vähitellen, loppuvat sitten kerrassaan kokonaan Emilia-Romagnan alkaessa. Vilho on yllättynyt lukemattomista kiivipensaista ja kakihedelmäpuista. Sitä paitsi sangiovese-rypälettä viljellään runsaasti, viiniköynnökset ovat täällä korkeita ja niitä on paljon osalla alueista. Muitakin hedelmäpuita on tien sivussa. Maa on nyt täysin tasaista ja tie vie vääjäämättömästi Faenzaan. Annikki ja Vilho ovat kulkeneet melkein mereltä merelle päivän aikana.
Ilta vietetään jälleen sivumailla asiallisessa ja edullisessa hotellissa. Yöllä myrskyää, mutta Vilho nukkuu rauhallisesti, avan kuin pureskellen kaikkia päivän aikana käytettyjä superlatiiveja.
7. Peroni raportoi: Susivuoret Volterrassa
Konstaapeli Marco Peroni raportoi:
Susivuori lähti lopulta sumuisena aamuna toscanalaiselta asunnolta. Hän jatkoi tyypillistä pikkutieajeluaan (se on: välttäen pääväyliä). Suuntana oli Volterra.
Volterassa Susivuori kiersi vaalean vaimonsa kanssa kaikki mahdolliset kohteet kovaa kyytiä. Auto oli jätetty bussiaseman luo maksulliseen parkkiin. (Peroni mainitsee lisäksi, että hän ajoi itse kiesinsä historiallisessa keskustassa olevan leipäkaupan ikkunan eteen ja jätti autonsa siihen, mutta tämä mainita on poistettu loppuraportista).
Koska Volterra on tunnettu etruskikaupunki, Susivuori paineli ensimmäisenä (alkuperäinen lause: ensimmäisenä, mutta osittain vaimonsa perässä) paikalliseen etruskimuseoon. Susivuoret suhtautuivat näytteillepanoon selvästi pilkallisesti. Konstaapeli Peronin arvion mukaan pilkallisuus johtui siitä, että museo on sangen vanhanaikainen esillepanoltaan (poistettu raporttiin sopimaton kuvaus; helvetin tylsä antiikkinen lato, jossa romut on vain lätkitty hyllyyn).
Huolimatta mainitusta kriittisyydestään esillepanoa kohtaan Susivuoret ovat kuitenkin olleet erittäin innokkaita muutamien kohteiden suhteen. On mahdollista, että he myös ymmärtävät näyttelyesineistä ja niiden arvosta jotain. Ilmeisen hauskaa heistä on ollut myös paikalla olleiden amerikkalaisturistien pilkkaaminen huomaamattomasti kotikielellään finlandeseksi (korjattu, alkuperäinen ilmaisu oli venäjäksi. Lisäksi katsotaan, että Peronin arviot museon ruukkujen loputtomasta määrästä ja naurettavan laajasta öljylyhtykokoelmasta voidaan jättää loppuraportista pois).
Museon jälkeen kaksikko on kiertänyt Piazza del Priorille ja siellä oitis Palazzo dei Prioriin. Konstaapeli Peroni tekeytyi Palazzossa henkilökunnaksi ja pääsi seuraamaan Susivuoren puuhia ihan tiskin takaa. Susivuoret keskittivät pääosan tarmostaan yhteen ainoaan Luca Signorellin freskon kappaleeseen. Muu osa salista jäi melkoisen pienelle huomiolle. Peroni ei kuitenkaan pysty arvioimaan salin taiteellista arvoa.
Susivuoret söivät ravintolassa käytyään ensin vanhalla etruskiportilla, Porta all’Arcolla. (Peronin raportti ravintolasta on pituudeltaan sivun verran, mutta tässä yhteydessä siihen ei voida paneutua. Joka tapauksessa Peroni söi paikassa kolmen lajin lounaan viineineen, kahveineen ja jälkiruokineen, mutta analyysi ei kuulu suoraan raportin ydinaiheeseen.) Susivuoret kuulemmat söivät alkupalatarjottimen, pizzan ja paikallisen keiton.
Peroni ehti ruokapöydästä vaivoin Susivuorten perään. Heidät tavoitettiin seuraavaksi Pinacotecassa. Sielläkin he huomioivat ainoastaan Rosso Fiorentinon Ristiltäoton, kaksi Luca Signorellin työtä ja yhden Ghirlandaion maalauksen. Muusta he tuntuivat viis välittävän. Saman kohtalon koko vieressä ollut Teatro Romano. Kohdetta kuitenkin valokuvattiin, mutta Peronin mukaan aika pikaisesti. (Peronin oman kommentin mukaan teatteri onkin hyvin vaatimaton maan mittakaavassa, mutta konstaapelin kommentti antiikin kohteesta on jätettävä omaan arvoonsa.)
Epätoivoa Peroni kertoo kokeneensa etruskiraunioalueella puistossa, Fortezzan, jossa sijaitsee paikallinen vankila, takana. Kohteella ei ollut kuin karuja kiviä ja niitäkään ei ollut paljon. Sitä paitsi juokseminen suomalaisten perässä alkoi tuntua perin raskaalta. Peroni teki pienen ihmeen, että ehti taas lippukassalle teeskentelemään henkilökuntaa. Hänen mielestään kivikasat muistuttivat isoisävainaan sikalan perustusta enemmän kuin arkeologista kohdetta (jätetään tämäkin lause pois loppuraportista).
Volterrasta Susivuori on lähtenyt ajelemaan kohti Pisaa. Kaikki viittaa tässä vaiheessa siihen, että tarkastaja Tavernello on oikeassa ja kyseessä on hyvin tavanomainen turistimatka. Seuraavana on selkeästi vuorossa Pisa. Peroni päättää raporttinsa kolmeen päähuomioon Susivuoren toiminnasta ja kiinnostuksesta: etruskit, Luca Signorelli ja silmitön ravaaminen.
Susivuori lähti lopulta sumuisena aamuna toscanalaiselta asunnolta. Hän jatkoi tyypillistä pikkutieajeluaan (se on: välttäen pääväyliä). Suuntana oli Volterra.
Volterassa Susivuori kiersi vaalean vaimonsa kanssa kaikki mahdolliset kohteet kovaa kyytiä. Auto oli jätetty bussiaseman luo maksulliseen parkkiin. (Peroni mainitsee lisäksi, että hän ajoi itse kiesinsä historiallisessa keskustassa olevan leipäkaupan ikkunan eteen ja jätti autonsa siihen, mutta tämä mainita on poistettu loppuraportista).
Koska Volterra on tunnettu etruskikaupunki, Susivuori paineli ensimmäisenä (alkuperäinen lause: ensimmäisenä, mutta osittain vaimonsa perässä) paikalliseen etruskimuseoon. Susivuoret suhtautuivat näytteillepanoon selvästi pilkallisesti. Konstaapeli Peronin arvion mukaan pilkallisuus johtui siitä, että museo on sangen vanhanaikainen esillepanoltaan (poistettu raporttiin sopimaton kuvaus; helvetin tylsä antiikkinen lato, jossa romut on vain lätkitty hyllyyn).
Huolimatta mainitusta kriittisyydestään esillepanoa kohtaan Susivuoret ovat kuitenkin olleet erittäin innokkaita muutamien kohteiden suhteen. On mahdollista, että he myös ymmärtävät näyttelyesineistä ja niiden arvosta jotain. Ilmeisen hauskaa heistä on ollut myös paikalla olleiden amerikkalaisturistien pilkkaaminen huomaamattomasti kotikielellään finlandeseksi (korjattu, alkuperäinen ilmaisu oli venäjäksi. Lisäksi katsotaan, että Peronin arviot museon ruukkujen loputtomasta määrästä ja naurettavan laajasta öljylyhtykokoelmasta voidaan jättää loppuraportista pois).
Museon jälkeen kaksikko on kiertänyt Piazza del Priorille ja siellä oitis Palazzo dei Prioriin. Konstaapeli Peroni tekeytyi Palazzossa henkilökunnaksi ja pääsi seuraamaan Susivuoren puuhia ihan tiskin takaa. Susivuoret keskittivät pääosan tarmostaan yhteen ainoaan Luca Signorellin freskon kappaleeseen. Muu osa salista jäi melkoisen pienelle huomiolle. Peroni ei kuitenkaan pysty arvioimaan salin taiteellista arvoa.
Susivuoret söivät ravintolassa käytyään ensin vanhalla etruskiportilla, Porta all’Arcolla. (Peronin raportti ravintolasta on pituudeltaan sivun verran, mutta tässä yhteydessä siihen ei voida paneutua. Joka tapauksessa Peroni söi paikassa kolmen lajin lounaan viineineen, kahveineen ja jälkiruokineen, mutta analyysi ei kuulu suoraan raportin ydinaiheeseen.) Susivuoret kuulemmat söivät alkupalatarjottimen, pizzan ja paikallisen keiton.
Peroni ehti ruokapöydästä vaivoin Susivuorten perään. Heidät tavoitettiin seuraavaksi Pinacotecassa. Sielläkin he huomioivat ainoastaan Rosso Fiorentinon Ristiltäoton, kaksi Luca Signorellin työtä ja yhden Ghirlandaion maalauksen. Muusta he tuntuivat viis välittävän. Saman kohtalon koko vieressä ollut Teatro Romano. Kohdetta kuitenkin valokuvattiin, mutta Peronin mukaan aika pikaisesti. (Peronin oman kommentin mukaan teatteri onkin hyvin vaatimaton maan mittakaavassa, mutta konstaapelin kommentti antiikin kohteesta on jätettävä omaan arvoonsa.)
Epätoivoa Peroni kertoo kokeneensa etruskiraunioalueella puistossa, Fortezzan, jossa sijaitsee paikallinen vankila, takana. Kohteella ei ollut kuin karuja kiviä ja niitäkään ei ollut paljon. Sitä paitsi juokseminen suomalaisten perässä alkoi tuntua perin raskaalta. Peroni teki pienen ihmeen, että ehti taas lippukassalle teeskentelemään henkilökuntaa. Hänen mielestään kivikasat muistuttivat isoisävainaan sikalan perustusta enemmän kuin arkeologista kohdetta (jätetään tämäkin lause pois loppuraportista).
Volterrasta Susivuori on lähtenyt ajelemaan kohti Pisaa. Kaikki viittaa tässä vaiheessa siihen, että tarkastaja Tavernello on oikeassa ja kyseessä on hyvin tavanomainen turistimatka. Seuraavana on selkeästi vuorossa Pisa. Peroni päättää raporttinsa kolmeen päähuomioon Susivuoren toiminnasta ja kiinnostuksesta: etruskit, Luca Signorelli ja silmitön ravaaminen.
21.10.2014
6.b Sienikastike ja tryffeleitä eli miten Tavernello palaa Roomaan
San Gimignanon jälkeen tarkastaja Gianluca Tavernello alkaa saada tarpeekseen. Susivuori on hänen mielestään pelkkä turisti, joka noudattaa kentiesä jotain omituista ohjelmaa, mutta turisti mikä turisti.
Osittain ongelma on se, että Tavernello ei löydä mitään kuviota tai koodia Susivuoren tekemisistä. Järkeä niissä ei tunnu olevan, vain välillä vauhtia ja välillä ei sitten lainkaan. Tavernello päättää lähteä takaisin Roomaan ja kirjoittaa loppuraporttinsa tapauksesta. Analysoikaa sitä sitten vaikka valtameren takana asti.
Seuraavana päivänä konstaapeli Marco Peroni soitteleenkin seurantaraporttiaan Toscanasta ja Susivuori onkin kykkinyt toscanalaisella asunnolla koko päivän. Kuulemma pastaa on keitetty ja pyykkiä pesty. Susivuori on haahuillut pihalla ja rupatellut puille venäjäksi tai muulla kotikielellään. Voi miten kiinnostavaa.
Kaikkiaan Tavernello on varma siitä, että Susivuoren seikkailu johtaa kuitenkin vähitellen Firenzeen ja koko matkan tyypillisyys paljastuu. Tietokoneajot rapakon takana ovat erehtyneet jälleen kerran, eikä mitään mystistä jäsennystä Susivuoresta saa.
Tavernello katselee Sky Sportilta jalkapallopelejä ja lyö verkossa vetoa. pikkusummista.
Tavernellon äiti soittaa puoliajalla ja sankarimme unohtaa mielessään olleen loistavan vieraspelivoittoyhdistelmän. Äiti kertoo laittaneensa jauhelihasienikastiketta ja tagliatellea. Tavernello muistaa hyvin, miten äiti aina laittoi lokakuussa sienipastaa ja muutaman kerran myös tryffelimaustettuna. Olisi pitänyt tuoda Toscanasta sieniä ja tryffeliä äidille, mutta eihän näissä kiireisissä kenttätehtävissä millään muista.
Puhelu päättyy, Tavernello palaa ottelun pariin ja alkaa vähitellen, onnelllisesti, unohtamaan tapaus Susivuoren.
Osittain ongelma on se, että Tavernello ei löydä mitään kuviota tai koodia Susivuoren tekemisistä. Järkeä niissä ei tunnu olevan, vain välillä vauhtia ja välillä ei sitten lainkaan. Tavernello päättää lähteä takaisin Roomaan ja kirjoittaa loppuraporttinsa tapauksesta. Analysoikaa sitä sitten vaikka valtameren takana asti.
Seuraavana päivänä konstaapeli Marco Peroni soitteleenkin seurantaraporttiaan Toscanasta ja Susivuori onkin kykkinyt toscanalaisella asunnolla koko päivän. Kuulemma pastaa on keitetty ja pyykkiä pesty. Susivuori on haahuillut pihalla ja rupatellut puille venäjäksi tai muulla kotikielellään. Voi miten kiinnostavaa.
Kaikkiaan Tavernello on varma siitä, että Susivuoren seikkailu johtaa kuitenkin vähitellen Firenzeen ja koko matkan tyypillisyys paljastuu. Tietokoneajot rapakon takana ovat erehtyneet jälleen kerran, eikä mitään mystistä jäsennystä Susivuoresta saa.
Tavernello katselee Sky Sportilta jalkapallopelejä ja lyö verkossa vetoa. pikkusummista.
Tavernellon äiti soittaa puoliajalla ja sankarimme unohtaa mielessään olleen loistavan vieraspelivoittoyhdistelmän. Äiti kertoo laittaneensa jauhelihasienikastiketta ja tagliatellea. Tavernello muistaa hyvin, miten äiti aina laittoi lokakuussa sienipastaa ja muutaman kerran myös tryffelimaustettuna. Olisi pitänyt tuoda Toscanasta sieniä ja tryffeliä äidille, mutta eihän näissä kiireisissä kenttätehtävissä millään muista.
Puhelu päättyy, Tavernello palaa ottelun pariin ja alkaa vähitellen, onnelllisesti, unohtamaan tapaus Susivuoren.
6. Montespertoli, Chianti, Firenzen maakunta. Vilho vetelehtii ja valmistautuu
Aamu on sumuinen ja kostea, mutta vähitellen aurinko saa yhä vahvemmin alaa taivalla ja päivä lämpiää. Tänään ei mennä minnekään, eikä tehdä juuri mitään.
Silti Vilho pistää paperiasiansa kuntoon: auton kilometrit päivää kohden päivitetään vihkoon, menolaskelmat tehdään rahakuluista ja loput varat lasketaan - ne täsmäävät sentilleen, sillä senttien kanssahan tässäkin maassa pelataan.
Lisäksi Vilho tarkistaa muistiinpanojaan ja tekee matkakertomusta. Vähitellen kaikki alkaa olla kunnossa, tosin aamuisen cappuccinon jälkeen hän ehtii keittää vielä pannullisen espressoa. On mukavaa saada kaikessa rauhassa listansa kuntoon, ladata laitteiden akut ja järjestää tavarat.
Avarassa toscanalaisessa talossa tähän on mukavasti tilaa, samoin rauhaa naapureilta ja muulta maailmalta.
Auringon lämmittäessä pihaa, Vilho kävelee siellä ympäriinsä ja katsoo suurta hernepensasta, granaattiomenapuuta ja sypressejä. Hän laskeutuu alemmaksi rinnettä oliivipuiden muodostamaan metsikköön. Liskoja vilahtelee siellä täällä, puissa on lintuja. Kauempana näkyy verratonta maalaismaisemaa, jota tuttu kotitie halkoo.
Vilho keittää jälleen tuorepastaa ja sen kanssa on tarjolla toscanalaista jänisjauhelihakastiketta. Ruokaa on riittävästi ja se syödään ulkona, kirkkaaksi kääntyneessä auringonvalossa. Lasissa on on oman kylän chiantia aterian kyytipojaksi. Lähikaupasta sai Montespertolin viinejä ja Vilhohan latoi niitä kyytiin reilusti.
Nyt onkin mainio ilta juoda viiniä ja seurata viikonlopun pelejä, ottaa rauhallisesti ja olla suuremmin tekemättä mitään.
Silti Vilho pistää paperiasiansa kuntoon: auton kilometrit päivää kohden päivitetään vihkoon, menolaskelmat tehdään rahakuluista ja loput varat lasketaan - ne täsmäävät sentilleen, sillä senttien kanssahan tässäkin maassa pelataan.
Lisäksi Vilho tarkistaa muistiinpanojaan ja tekee matkakertomusta. Vähitellen kaikki alkaa olla kunnossa, tosin aamuisen cappuccinon jälkeen hän ehtii keittää vielä pannullisen espressoa. On mukavaa saada kaikessa rauhassa listansa kuntoon, ladata laitteiden akut ja järjestää tavarat.
Avarassa toscanalaisessa talossa tähän on mukavasti tilaa, samoin rauhaa naapureilta ja muulta maailmalta.
Auringon lämmittäessä pihaa, Vilho kävelee siellä ympäriinsä ja katsoo suurta hernepensasta, granaattiomenapuuta ja sypressejä. Hän laskeutuu alemmaksi rinnettä oliivipuiden muodostamaan metsikköön. Liskoja vilahtelee siellä täällä, puissa on lintuja. Kauempana näkyy verratonta maalaismaisemaa, jota tuttu kotitie halkoo.
Vilho keittää jälleen tuorepastaa ja sen kanssa on tarjolla toscanalaista jänisjauhelihakastiketta. Ruokaa on riittävästi ja se syödään ulkona, kirkkaaksi kääntyneessä auringonvalossa. Lasissa on on oman kylän chiantia aterian kyytipojaksi. Lähikaupasta sai Montespertolin viinejä ja Vilhohan latoi niitä kyytiin reilusti.
Nyt onkin mainio ilta juoda viiniä ja seurata viikonlopun pelejä, ottaa rauhallisesti ja olla suuremmin tekemättä mitään.
20.10.2014
5. San Gimignano kaupunkina ja kupissa
Annikki ahertaa pyykkien kimpussa, mutta Vilho on yhä unten rajamailla. Suuri talo on tyhjillään, sen kolme muuta asuntoa on vapaana eikä isäntäkään ole täällä öisin.
Verkkaisen aamun vaihtuessa päiväksi Vilho ja Annikki suuntaavat muutaman kymmenen kilometrin päähän San Gimignanon kuuluisaan kukkulakaupunkiin.
Tämäkän visiitti ei mene aivan oppaiden mukaisesti, sillä pariskuntamme on aivan liian raukea intensiiviseen turistitoimintaan. Sää on upea, kertakaikkisen lämmin. Kotimaassa on varoiteltu rännästä, joten reilu parikymmentä astetta tuntuu ylelliseltä.
Vilho pitää kyllä San Gimignanon valkoviinikaupungista paljon, mutta silti hänen on hieman vaikea nähdä paikan ainutlaatuisuutta. Tottahan toki keskiaikainen keskusta on säilytetty tiukasti ja taivaalle kapuavat tornit tekevät pikkukaupungista hyvin leimallisen. Silti jäyhä suomalainen ei suuremmin villiinny paikasta, joka monessa suhteessa muistuttaa kuitenkin lukuisia samankaltaisia. Nautinnollista siellä on kulkea muiden turistien joukossa ja suuntailla kameraansa sinitaivasta leikkaaviin torneihin, kujille ja komeisiin kaariin.
Paluumatka asunnolle sujuu yllättävän hyvin, toki muutaman kerran navigaattori-parka menee täysin solmuun yksisuuntaisten teiden kanssa ja sen tarjoamat reittiohjeet saavat nauramaan. Apuväline on silti mainio, sillä Vilhon ajellessa korvakuulolta oikeaan suuntaan Boccaccion kotkikylän Certaldon halki, navigaattori paikkaa jatkuvasti erheitään ja löytää lopulta ulosmenotien.
Ilta on verraton. Nyt on aikaa laittaa lautaselle alkupaloja: salamiviipaleita, salaattia, kinkkua, tomaattia ja leipää. Lasipurkista Vilho kaivaa sekoitusta, jossa on öljyssä ainakin oliivia, kurkkua, artisokkaa ja paprikaa. Talon länsiseinustalla on miellyttävän lämmin ilta-auringossa.
Kesäloma tuntuu nyt täydelliseltä. Lasiin pitää kaataa päivän kunniaksi San Gimignanon vernaccia-rypäleen vahvaa valkoviiniä. Alueen viini oli ensimmäinen Italian DOC-luokiteltu valkoviini vuonna 1966, tavaa Vilho tiedostoista. Nykyään luokitus on DOCG ja sellaisena VIlho sen on aikanaan oppinut tuntemaan.
Auringonlasku Chiantissa on pehmeä ja pihapuiden kauneus riittää sielun tyynnyttämiseen
Verkkaisen aamun vaihtuessa päiväksi Vilho ja Annikki suuntaavat muutaman kymmenen kilometrin päähän San Gimignanon kuuluisaan kukkulakaupunkiin.
Tämäkän visiitti ei mene aivan oppaiden mukaisesti, sillä pariskuntamme on aivan liian raukea intensiiviseen turistitoimintaan. Sää on upea, kertakaikkisen lämmin. Kotimaassa on varoiteltu rännästä, joten reilu parikymmentä astetta tuntuu ylelliseltä.
Vilho pitää kyllä San Gimignanon valkoviinikaupungista paljon, mutta silti hänen on hieman vaikea nähdä paikan ainutlaatuisuutta. Tottahan toki keskiaikainen keskusta on säilytetty tiukasti ja taivaalle kapuavat tornit tekevät pikkukaupungista hyvin leimallisen. Silti jäyhä suomalainen ei suuremmin villiinny paikasta, joka monessa suhteessa muistuttaa kuitenkin lukuisia samankaltaisia. Nautinnollista siellä on kulkea muiden turistien joukossa ja suuntailla kameraansa sinitaivasta leikkaaviin torneihin, kujille ja komeisiin kaariin.
Paluumatka asunnolle sujuu yllättävän hyvin, toki muutaman kerran navigaattori-parka menee täysin solmuun yksisuuntaisten teiden kanssa ja sen tarjoamat reittiohjeet saavat nauramaan. Apuväline on silti mainio, sillä Vilhon ajellessa korvakuulolta oikeaan suuntaan Boccaccion kotkikylän Certaldon halki, navigaattori paikkaa jatkuvasti erheitään ja löytää lopulta ulosmenotien.
Ilta on verraton. Nyt on aikaa laittaa lautaselle alkupaloja: salamiviipaleita, salaattia, kinkkua, tomaattia ja leipää. Lasipurkista Vilho kaivaa sekoitusta, jossa on öljyssä ainakin oliivia, kurkkua, artisokkaa ja paprikaa. Talon länsiseinustalla on miellyttävän lämmin ilta-auringossa.
Kesäloma tuntuu nyt täydelliseltä. Lasiin pitää kaataa päivän kunniaksi San Gimignanon vernaccia-rypäleen vahvaa valkoviiniä. Alueen viini oli ensimmäinen Italian DOC-luokiteltu valkoviini vuonna 1966, tavaa Vilho tiedostoista. Nykyään luokitus on DOCG ja sellaisena VIlho sen on aikanaan oppinut tuntemaan.
Auringonlasku Chiantissa on pehmeä ja pihapuiden kauneus riittää sielun tyynnyttämiseen
19.10.2014
4.c Taidekaupungit Tavernellon tapaan eli miten luostarimatkailu voi johtaa päänsärkyyn
Aurinko pistää silmään ja sankarimme tarkastaja Tavernello herää vähitellen.
Hänellä ei ensin ole aavistustakaan, missä on, sitten mieleen palaavat nopeasti suomalaisjahdin yksityiskohdat. Hän avaa silmänsä ja näkee huoneessa seisovan konstaapeli Peronin. Tavernellon puhelin löytyy taskusta ja kello näyttää aikaa 10:04. Siis yli kymmenen!
- Huomenta, dottore, sanoo Peroni.
- Huomenta Peroni, miten ihmeessä että ole herättänyt minua aiemmin? Kello on ties mitä ja ne suomalaiset ovat varmaan kiertäneet jo kivet poikineen ja kadonneet ties minne pinacotecaan!
- Dottore, ei hätää! Halusin, että te saatte nukkua riittävästi. Suomalaiset ovat edelleen majapaikassaan tuossa puolen kilometrin päässä, virkkoo Peroni.
- Vai niin - mistä te sen tiedätte, Peroni?
- No, rauhoittukaan tarkastaja, soitin sinne majapaikkaan.
- Te soititte sinne? Tiedätte hyvin, että tehtävämme on salainen ja meidän tulee toimia diskreetisti. Tavernello on nyt jo täysin hereillä ja alkaa hermostua.
- Mutta dottore! Majoituslaitoksessa vastasi puhelimeen talon isoisä, jolta vaadin täydellistä yhteistoimintaa. Lisäksi vieläpä selitin tälle papalle, mitä “diskreetisti” tarkoittaa. Hän oli motivoitunut ja lupasi vaieta kuin halkopino.
- Halkopino?
- Kyllä, halkopino. Minulle jäi sellainen käsitys, dottore, että mies oli menossa puita tekemään. No, joka tapauksessa ne viikingit ovat edelleen majapaikassa ja pappa soittaa minulle, kun he lähtevät. Diskreetisti. Te voisitte nauttia nyt aamiaista, tarkastaja. Tarjolla on aivan loistavaa spremutaa. Tarjotin on tuolla pöydän ääressä.
- Eivät ne ole viikinkejä, sanoo Tavernello.
- Mitä sanoittekaan, dottore?
- Että eivät ne suomalaiset ole viikinkejä, toistaa Tavernello.
Tavernello on nimittäin lapsena lukenut paljon viikingeistä. Nuorena hän halusikin merelle, halkomaan aaltoja ja valtameriä, löytämään salattuja mantereita. Peronille nämä asiat eivät kuitenkaan kuulu, joten ääneen hän sanoo ainoastaan:
- Eivät ne suomalaiset mitään viikinkejä ole. Viikingit tulivat Norjasta ja Tanskasta, muutama Ruotsista. Ei Suomesta.
Ensimmäistä kertaa konstaapeli Peroni on hiljaa edes tuokion verran. Sitten keskustelu jatkuu:
- Pahoittelen, dottore. Eivät ole siis viikinkejä. Mutta tuo spremuta on ensiluokkaista, maistakaa vaikka itse.
Taverenello nouseekin vuoteesta ja tajuaa vähitellen olevansa täydessä vaatetuksessa kenkiä lukuun ottamatta. Eipä ihme, että puhelinkin löytyi taskusta, kun housutkin ovat edelleen jalassa. Sängyllä on nippu meneillään olevan tapauksen papereita ja suussa on surkea maku.
Mutta nyt pitää toimia. Tavernello nouseekin nopeasti pöydän ja aamiaisen ääreen. Ja oikeassahan Peroni on, spremuta on todella hyvää.
***
Suomalaisten jäljillä Tavernellon hämmennys vain kasvaa. Siinä ei ole mitään erikoista, että he menevät aamukahville lähimmälle huoltoasemalle. Siinäkään ei ole enää mitään ihmeellistä, että konstaapeli Peroni tuntee huoltamon perinpohjaisesti ja kertoo, että paikasta saa erinomaisia paninoja. Mutta huoltoasemalta lähdön jälkeen suomalaiset pyörivät etsimässä jotain läheiseltä pienteollisuusalueelta - ilmeisen turhaan - ja sitten yhtäkkiä lähtevät jonnekin kovaa kyytiä pitkin pikkuteitä. Sitä episodia Tavernello ei tajua.
- He menevät luostariin, sanoo Peroni.
- Luostariin?
- Kyllä, Monte Oliveto Maggioreen, ispettore. Tämä tie vie sinne. Sinne muutkin turistit menevät.
- He eivät ole mitään “muita turisteja” Peroni, sanoo tarkastaja. - Me emme tiedä mitä he ovat tai mitä he tekevät, muistakaa se. Tavernello on mielessään, että hän voi hieman laittaa konstaapelia järjestykseen, vaikka samalla hän onkin mielessään siitä, että Peroni todella tuntee näitä seutuja.
Ja toden totta. Abbazia di Monte Oliveto Maggiore on suomalaisten kohde. Peroni ja Tavernello ajavat kävelevien suomalaisten ohi autollaan ja jättävät autonsa munkkien invapaikalle päärakennuksen viereen. Muutama paksu amerikkalainen risteilyvieras katsoo vieroksuen tätä autoilua, mutta ainakin rouvashenkilöt ovat kuin sulaa vahaa, kun konstaapeli Peroni nousee ajoneuvosta aurinkolasit ja valloittava virne kasvoillaan, näyttäen pirun tärkeältä ja viralliselta. Joku amerikkalaisrouvista voihkaiseekin, mikäli Tavernello kuulee oikein.
Tavernellokaan ei tosin tiedä minne mennä, vaan seuraa nytkin Peronia alamäkeen ja kohti luostarin pylväskäytävää. Kuin ennakoiden Tavernellon kysymyksiä Peroni lausuu: "Tulkaa tänne, ispettore, tänne ne kuitenkin tulevat." Ja oikessahan Peroni on, sinnehän ne tosiaan tulevat hetkeä myöhemmin.
Luostarikäytävän yläkerrasta Tavernello pääse todistamaan tuttua näytelmää: Susivuori katsoo lumoutuneena, intensiivisesti freskoja. Mistä ihmeessä tässä on kysymys, mitä se pässinpää noissa maalauksissa näkee?
Loppupäivä on vähintään yhtä erikoinen. Susivuori ajaa Sienaa kohden, käy lounaalla ja sitten tekee huikeita harhautusliikkeitä Sienan edustalla. Sitä pyörimistä ei voi selittää mitenkään muuten - eikä sitä, että poliisit todella hukkaavat suomalaiset jossain vaiheessa. Lopulta Peroni ajaa auton muurien sisäpuolelle, pysäköi sen vanhusten ambulanssille varatulle paikalle aivan historiallisessa keskustassa. Virkamiehenä on mukava ajella hankalissakin paikoissa, on Peronin toteamus. Konstaapeli onkin vakuuttunut, että Susivuori pyörii jossain Sienan Campolla kameransa kanssa ja kuinka ollakaan, hän on aivan sattumalta oikeassa. Poliisivoimat pääsevät mukaan taas hevosralliin.
Kamala tahti jatkuu. Eniten Tavernello on hämmästynyt Susivuoren vaimon jaksamisesta. Vaalea nainen, jonka nimi oli jokin Annichi tai vastaava, tuntuu samanlaiselta kilpajuoksijalta kuin Susivuori. Mitä ihmettä ne oikein etsivät kameroidensa kanssa? Kohteelta toiselle mennään kuin tuli hännän alla. Suurin osa italialaisista miehistä lopettaa kokonaan juoksentelun, kun he saavat pyydykseen tuollaisen vaalean naisen. Ilmeisesti pohjoisessa ravaaminen sitten vasta alkaa, niinkö? Miten tämän asian ilmaisee raportissa neutraalisti tai tieteellisesti?, pohdiskelee Tavernello.
Pohdinnoille ei ole pitkää aikaa, sillä suomalaiset loikkivat jo autolleen ja kaahaavat sitten taas ikuisia sivuteitään pitkin Firenzeä kohden. Jumalauta - Siena 58 minuutissa ja 43 sekunnissa! Tavernello on valmis lyömään vetoa siitä, että Susivuori menee seuraavana päivänFirenzeen, siellä Uffizin galleriaan, jähmettyy tunniksi Botticellin Nascita di Veneren eteen ja laukkaa sitten koko muun kaupungin läpi vartissa. Siihenhän kaikki viittaa tähänastisessa materiaalissa. Tätä ajelua ja kulttuurikäpistelyä jatkuu varmaan Milanoon asti ja sitten se kirottu Susivuori ajaa Alppien halki Münchenin taidemuseoon.
Tavernellon päätä alkaa särkeä. Olisi pitänyt paneutua enemmän niihin viikinkeihin ja veneilyyn - nytkin hän voisi olla rannikkovartiostossa töissä, kenties vaikka unelmakomennuksella Gardajärvellä.
Hänellä ei ensin ole aavistustakaan, missä on, sitten mieleen palaavat nopeasti suomalaisjahdin yksityiskohdat. Hän avaa silmänsä ja näkee huoneessa seisovan konstaapeli Peronin. Tavernellon puhelin löytyy taskusta ja kello näyttää aikaa 10:04. Siis yli kymmenen!
- Huomenta, dottore, sanoo Peroni.
- Huomenta Peroni, miten ihmeessä että ole herättänyt minua aiemmin? Kello on ties mitä ja ne suomalaiset ovat varmaan kiertäneet jo kivet poikineen ja kadonneet ties minne pinacotecaan!
- Dottore, ei hätää! Halusin, että te saatte nukkua riittävästi. Suomalaiset ovat edelleen majapaikassaan tuossa puolen kilometrin päässä, virkkoo Peroni.
- Vai niin - mistä te sen tiedätte, Peroni?
- No, rauhoittukaan tarkastaja, soitin sinne majapaikkaan.
- Te soititte sinne? Tiedätte hyvin, että tehtävämme on salainen ja meidän tulee toimia diskreetisti. Tavernello on nyt jo täysin hereillä ja alkaa hermostua.
- Mutta dottore! Majoituslaitoksessa vastasi puhelimeen talon isoisä, jolta vaadin täydellistä yhteistoimintaa. Lisäksi vieläpä selitin tälle papalle, mitä “diskreetisti” tarkoittaa. Hän oli motivoitunut ja lupasi vaieta kuin halkopino.
- Halkopino?
- Kyllä, halkopino. Minulle jäi sellainen käsitys, dottore, että mies oli menossa puita tekemään. No, joka tapauksessa ne viikingit ovat edelleen majapaikassa ja pappa soittaa minulle, kun he lähtevät. Diskreetisti. Te voisitte nauttia nyt aamiaista, tarkastaja. Tarjolla on aivan loistavaa spremutaa. Tarjotin on tuolla pöydän ääressä.
- Eivät ne ole viikinkejä, sanoo Tavernello.
- Mitä sanoittekaan, dottore?
- Että eivät ne suomalaiset ole viikinkejä, toistaa Tavernello.
Tavernello on nimittäin lapsena lukenut paljon viikingeistä. Nuorena hän halusikin merelle, halkomaan aaltoja ja valtameriä, löytämään salattuja mantereita. Peronille nämä asiat eivät kuitenkaan kuulu, joten ääneen hän sanoo ainoastaan:
- Eivät ne suomalaiset mitään viikinkejä ole. Viikingit tulivat Norjasta ja Tanskasta, muutama Ruotsista. Ei Suomesta.
Ensimmäistä kertaa konstaapeli Peroni on hiljaa edes tuokion verran. Sitten keskustelu jatkuu:
- Pahoittelen, dottore. Eivät ole siis viikinkejä. Mutta tuo spremuta on ensiluokkaista, maistakaa vaikka itse.
Taverenello nouseekin vuoteesta ja tajuaa vähitellen olevansa täydessä vaatetuksessa kenkiä lukuun ottamatta. Eipä ihme, että puhelinkin löytyi taskusta, kun housutkin ovat edelleen jalassa. Sängyllä on nippu meneillään olevan tapauksen papereita ja suussa on surkea maku.
Mutta nyt pitää toimia. Tavernello nouseekin nopeasti pöydän ja aamiaisen ääreen. Ja oikeassahan Peroni on, spremuta on todella hyvää.
***
Suomalaisten jäljillä Tavernellon hämmennys vain kasvaa. Siinä ei ole mitään erikoista, että he menevät aamukahville lähimmälle huoltoasemalle. Siinäkään ei ole enää mitään ihmeellistä, että konstaapeli Peroni tuntee huoltamon perinpohjaisesti ja kertoo, että paikasta saa erinomaisia paninoja. Mutta huoltoasemalta lähdön jälkeen suomalaiset pyörivät etsimässä jotain läheiseltä pienteollisuusalueelta - ilmeisen turhaan - ja sitten yhtäkkiä lähtevät jonnekin kovaa kyytiä pitkin pikkuteitä. Sitä episodia Tavernello ei tajua.
- He menevät luostariin, sanoo Peroni.
- Luostariin?
- Kyllä, Monte Oliveto Maggioreen, ispettore. Tämä tie vie sinne. Sinne muutkin turistit menevät.
- He eivät ole mitään “muita turisteja” Peroni, sanoo tarkastaja. - Me emme tiedä mitä he ovat tai mitä he tekevät, muistakaa se. Tavernello on mielessään, että hän voi hieman laittaa konstaapelia järjestykseen, vaikka samalla hän onkin mielessään siitä, että Peroni todella tuntee näitä seutuja.
Ja toden totta. Abbazia di Monte Oliveto Maggiore on suomalaisten kohde. Peroni ja Tavernello ajavat kävelevien suomalaisten ohi autollaan ja jättävät autonsa munkkien invapaikalle päärakennuksen viereen. Muutama paksu amerikkalainen risteilyvieras katsoo vieroksuen tätä autoilua, mutta ainakin rouvashenkilöt ovat kuin sulaa vahaa, kun konstaapeli Peroni nousee ajoneuvosta aurinkolasit ja valloittava virne kasvoillaan, näyttäen pirun tärkeältä ja viralliselta. Joku amerikkalaisrouvista voihkaiseekin, mikäli Tavernello kuulee oikein.
Tavernellokaan ei tosin tiedä minne mennä, vaan seuraa nytkin Peronia alamäkeen ja kohti luostarin pylväskäytävää. Kuin ennakoiden Tavernellon kysymyksiä Peroni lausuu: "Tulkaa tänne, ispettore, tänne ne kuitenkin tulevat." Ja oikessahan Peroni on, sinnehän ne tosiaan tulevat hetkeä myöhemmin.
Luostarikäytävän yläkerrasta Tavernello pääse todistamaan tuttua näytelmää: Susivuori katsoo lumoutuneena, intensiivisesti freskoja. Mistä ihmeessä tässä on kysymys, mitä se pässinpää noissa maalauksissa näkee?
Loppupäivä on vähintään yhtä erikoinen. Susivuori ajaa Sienaa kohden, käy lounaalla ja sitten tekee huikeita harhautusliikkeitä Sienan edustalla. Sitä pyörimistä ei voi selittää mitenkään muuten - eikä sitä, että poliisit todella hukkaavat suomalaiset jossain vaiheessa. Lopulta Peroni ajaa auton muurien sisäpuolelle, pysäköi sen vanhusten ambulanssille varatulle paikalle aivan historiallisessa keskustassa. Virkamiehenä on mukava ajella hankalissakin paikoissa, on Peronin toteamus. Konstaapeli onkin vakuuttunut, että Susivuori pyörii jossain Sienan Campolla kameransa kanssa ja kuinka ollakaan, hän on aivan sattumalta oikeassa. Poliisivoimat pääsevät mukaan taas hevosralliin.
Kamala tahti jatkuu. Eniten Tavernello on hämmästynyt Susivuoren vaimon jaksamisesta. Vaalea nainen, jonka nimi oli jokin Annichi tai vastaava, tuntuu samanlaiselta kilpajuoksijalta kuin Susivuori. Mitä ihmettä ne oikein etsivät kameroidensa kanssa? Kohteelta toiselle mennään kuin tuli hännän alla. Suurin osa italialaisista miehistä lopettaa kokonaan juoksentelun, kun he saavat pyydykseen tuollaisen vaalean naisen. Ilmeisesti pohjoisessa ravaaminen sitten vasta alkaa, niinkö? Miten tämän asian ilmaisee raportissa neutraalisti tai tieteellisesti?, pohdiskelee Tavernello.
Pohdinnoille ei ole pitkää aikaa, sillä suomalaiset loikkivat jo autolleen ja kaahaavat sitten taas ikuisia sivuteitään pitkin Firenzeä kohden. Jumalauta - Siena 58 minuutissa ja 43 sekunnissa! Tavernello on valmis lyömään vetoa siitä, että Susivuori menee seuraavana päivänFirenzeen, siellä Uffizin galleriaan, jähmettyy tunniksi Botticellin Nascita di Veneren eteen ja laukkaa sitten koko muun kaupungin läpi vartissa. Siihenhän kaikki viittaa tähänastisessa materiaalissa. Tätä ajelua ja kulttuurikäpistelyä jatkuu varmaan Milanoon asti ja sitten se kirottu Susivuori ajaa Alppien halki Münchenin taidemuseoon.
Tavernellon päätä alkaa särkeä. Olisi pitänyt paneutua enemmän niihin viikinkeihin ja veneilyyn - nytkin hän voisi olla rannikkovartiostossa töissä, kenties vaikka unelmakomennuksella Gardajärvellä.
4.b Maistuvat aprikoosisarvet eli miten Tavernello saa apuvoimia
Tarkastaja Tavernello pitelee leukaansa, mutta alkaa kuitenkin toipua yllättävän nopeasti saamastaan selkäsaunasta. Mitään ei ole sen rikki tai pahemmassa kunnossa, leukaan vain koskee ja takaraivossa tuntuu kireältä. Vieressä seisoo karhumainen, suuri mies, joka esittäytyy:
- Olen konstaapeli Marco Peroni Arezzosta. Olemme muuten tavanneet Roomassa eräällä tietokonekurssilla, vaikka jouduinkin lähtemään sieltä kesken. Nuorimmaisemme nimittäin syntyi juuri tuolloin ja oli riennettävä laitokselle. Ette varmaan muista minua. No, joka tapauksessa olen teidän apunanne tässä tehtävässä. Tunnen aika hyvin lähialueet ja toimin myös kuljettajajanne. Olen jo saanut operaatiostamme perustiedot.
Tavernello silmäilee isoa miestä, joka tosissaan näyttää hieman tutulta. Sana “operaatiostamme” särähtää hieman roomalaisen korvaan, sillä eihän hän edes vielä tunne apulaistaan. Tarinaa tulee jo kuitenkin lisää.
- En valitettavasti ehtinyt väliin ennen kuin pahoinpitelijänne jo juoksi pois, sanoo Peroni ja jatkaa, Tulkaa kanssani asemakahvilaan, katsotaan että olette jälleen kunnossa.
Tavernello tulee ohjatuksi Orvieton rautatieaseman baariin, ennen kuin hän ehtii sen kummemmin mutista mitään vastalauseita. Baarissa hänen eteensä ilmestyy lasillinen vettä ja senkin tarkastaja ottaa vastaan kiitollisena. Konstaapeli Marco Peronin esitelmä ei kuitenkaan ole vielä päättynyt.
- Ispettore, voisimme juoda tässä kahvit samalla kuin seuraamme tilanteen kehittymistä. Täältä saa erinomaisia voisarvia. Maria, saammeko cappuccinot ja kaksi niitä teidän erinomaisia cornettojanne, olkaa hyvä.
Tavernello on nyt toipunut sen verran, että hän puuttuu tilanteen kulkuun:
- Kuulkaapa Peroni, saa Tavernello yskäistyä - Miten me voimme muka seurata tilanteen kehittymistä ja istua täällä kahvittelemassa? Meidän tulee lähteä kohteen perään ja vähän äkkiä, tarkastaja melkein tiuskaisee.
- Sallikaa minun selittää, tarkastaja, virkkoo Peroni rauhallisesti. Teidän Susivuorenne on duomossa sisällä ja siten hyvässä tallessa, suorastaan Herran hallussa. Antakaas kun kerron, sanoo Peroni, odottamatta kuitenkaan sen enempää lupaa jatkaa:
- Seurasin Susivuorta ja hänen vaaleaa vaimoaan Duomolle ja lähdin sitten teitä vastaan. Minulla on kuitenkin apulainen vahtimassa tuota kaksikkoa ja saan kirkolta tekstiviestejä tilanteen kehittymisestä.
- Apulainen? sanoo hämmentynyt Tavernello. Tekstiviestejä?, hän jatkaa vähintään yhtä hölmistyneenä. Peroni vastaa hänelle välittömästi:
- No, siinä duomolla pyöri yksi ragazzo ja pyysin häntä seuraamaan Susivuorta. Pojankloppi tarttui tehtäväänsä tomerasti ja minä puolestani pääsin teitä vastaan. - Katsokaa vaikka, tässä tulikin juuri viesti pojalta, oikein kuvan kanssa, sanoo Peroni ja näyttää puhelintaan.
Toden totta, puhelimen näytöllä Susivuori seisoo kuin naulittuna hämärässä kappelissa toljottamassa ylös seinälle, vihreä kirja kädessään. Tästä huolimatta Tavernellon tekee mieli puuttua Peronin mielivaltaiseen tapaan värvätä apujoukkoja jostain katupojista. Gianluca Tavernello on juuri aloittamassa painavan lauseen virka-äänellään, kun hänen eteensä ilmestyy kupillinen cappuccinoa ja sen viereen voisarvi.
Tiskin takana oleva rouva on ilmeisesti se Maria, jonka Peroni mainitsi. Kahvilan emäntä tuntuu palvelevan Peronia kuin omaa poikaansa ja sydämellinen on Peroninkin kiitos Marialle. Tavernello huokaisee ja luovuttaa.
Mikään ei tunnu menevän ihan suunnitelman mukaisesti tässä tutkimuksessa, joten parasta lienee tuudittautua karhumaisen Peronin vietäväksi ja juoda kahvit rauhassa. Peroni on kyllä täysin oikeassa siinä, että voisarvi näyttää herkulliselta ja maistuukin siltä. Peroni heilauttaa omaa cornettoaan tai sitä mitä siitä on jäljellä ja lausuu jo:
- Dottore, eikö olekin erinomainen cornetto? Kunnon aprikoosihilloa eikä mitään pelkkää sokeria. Ja pakkohan Tavernellon on myöntää, että oikeassahan Peroni on.
***
Iltapäivällä Tavernello ja Peroni istuvat konstaapelin siviiliautossa ja seuraavat Susivuorta Sienan maantiellä. Suomalainen oli tehnyt Orvieton keskustassa merkillisen harhautusliikkeen ja ravannut vanhan kaupungin toiselle laidalle etruskien kaivolle, josta pääsee maanalaiseen Orvietoon. Sieltä Susivuori on vaimoineen kävellyt taas toiselle laidalle keskustaa ja luikahtanut melko merkillistä reittiä takaisin autoparkkiin. Peronin värväämään katupoikaa ei kuitenkaan ole näillä liikkeillä harhautettu, vaan poliisikaksikkomme on päässyt suomalaispariskunnan perään heti parkkihallin tuntumassa. Tavernello ei ole ehtinyt liikaa miettiä aamuista pahoinpitelijäänsä, vaikka sekin tapaus pitäisi selvittää. Jotain erikoista tässä kaikessa on, se on selvää. Ilmeisesti turpaanvetäjä ei kuitenkaan ollut Susivuori, joka noihin aikoihin taisi olla jo suu auki siellä kappelissa taidetta katsomassa.
Nyt Susivuori kuitenkin ajelee pitkin Toscanan kukkuloita ja pysyttelee edelleen poissa pääväyliltä. Matka vie hienojen viinialueiden halki Montalcinon ja Montepulcianon sivuitse edelleen Sienaa kohden. Susivuoren touhuissa on vaikea nähdä erityisesti mitään tolkkua tai kuviota. Aluksi vaikutti siltä, että suomalaiset kiersivät ulkoilmakohteilta, etruskihautoja ja roomalalaisraunioita, sitten he jo ryntäsivätkin Orvieton duomoon.
Turistin pitäisi pyöriä piazzalla syömässä jäätelöä ja ostella räikeitä keraamisia hedelmälautasia, eikä lukkiutua kappeliin freskojen eteen. Susivuoret eivät valokuvaa toisiaan matkamuistoliikkeiden täytettyjen villisikojen vieressä, ostele pikku-Fiatien pienoismalleja kioskeista tai pysähdy oluelle aurinkoiselle terassilla, vaan he laukkaavat heikkopäisenä eteenpäin merkillisile muinaismuistoilleen. Kaikki tämä pitää raportoida tiukasti - Tavernello on ylpeä tarkoista, oivaltavista raporteistaan. Susivuoren salaisuus, jos sellaista on, selviää tarkalla tutkimustyöllä ja kokeneen poliisimiehen rutiinilla.
Suomalaiset yöpyvät Sinalungassa ja sieltä poliisinkien on etsittävä majoitus yöksi. Aamulla on oltava taas valmiina työntekoon. Peroni on pitkään puhunut hartaasti jostain läheisestä villisikaravintolasta Tavernellolle ja tarkastajamme on katsonut parhaaksi seurata konstaapelia ruokapaikkaan. Eihän tavalliselta konstaapelilta voikaan odottaa täydellistä älyllistä antautumista tutkimuksen yksityiskohdille, sitä varten poliisivoimilla on tarkastaja Gianluca Tavernello, jota työtoverit kutsuvat Ostian oraakkeliksi. Taverna "Metsästäjän maja" löytyy helposti ja Tavernellon noustessa autosta hän huomaa olevansa hyvin nälkäinen. Ilmassa on paistetun lihan tuoksua ja piipuista nousevaa savua. Ja oikeassahan Peroni on, ruoka on paikassa taivaallista.
- Olen konstaapeli Marco Peroni Arezzosta. Olemme muuten tavanneet Roomassa eräällä tietokonekurssilla, vaikka jouduinkin lähtemään sieltä kesken. Nuorimmaisemme nimittäin syntyi juuri tuolloin ja oli riennettävä laitokselle. Ette varmaan muista minua. No, joka tapauksessa olen teidän apunanne tässä tehtävässä. Tunnen aika hyvin lähialueet ja toimin myös kuljettajajanne. Olen jo saanut operaatiostamme perustiedot.
Tavernello silmäilee isoa miestä, joka tosissaan näyttää hieman tutulta. Sana “operaatiostamme” särähtää hieman roomalaisen korvaan, sillä eihän hän edes vielä tunne apulaistaan. Tarinaa tulee jo kuitenkin lisää.
- En valitettavasti ehtinyt väliin ennen kuin pahoinpitelijänne jo juoksi pois, sanoo Peroni ja jatkaa, Tulkaa kanssani asemakahvilaan, katsotaan että olette jälleen kunnossa.
Tavernello tulee ohjatuksi Orvieton rautatieaseman baariin, ennen kuin hän ehtii sen kummemmin mutista mitään vastalauseita. Baarissa hänen eteensä ilmestyy lasillinen vettä ja senkin tarkastaja ottaa vastaan kiitollisena. Konstaapeli Marco Peronin esitelmä ei kuitenkaan ole vielä päättynyt.
- Ispettore, voisimme juoda tässä kahvit samalla kuin seuraamme tilanteen kehittymistä. Täältä saa erinomaisia voisarvia. Maria, saammeko cappuccinot ja kaksi niitä teidän erinomaisia cornettojanne, olkaa hyvä.
Tavernello on nyt toipunut sen verran, että hän puuttuu tilanteen kulkuun:
- Kuulkaapa Peroni, saa Tavernello yskäistyä - Miten me voimme muka seurata tilanteen kehittymistä ja istua täällä kahvittelemassa? Meidän tulee lähteä kohteen perään ja vähän äkkiä, tarkastaja melkein tiuskaisee.
- Sallikaa minun selittää, tarkastaja, virkkoo Peroni rauhallisesti. Teidän Susivuorenne on duomossa sisällä ja siten hyvässä tallessa, suorastaan Herran hallussa. Antakaas kun kerron, sanoo Peroni, odottamatta kuitenkaan sen enempää lupaa jatkaa:
- Seurasin Susivuorta ja hänen vaaleaa vaimoaan Duomolle ja lähdin sitten teitä vastaan. Minulla on kuitenkin apulainen vahtimassa tuota kaksikkoa ja saan kirkolta tekstiviestejä tilanteen kehittymisestä.
- Apulainen? sanoo hämmentynyt Tavernello. Tekstiviestejä?, hän jatkaa vähintään yhtä hölmistyneenä. Peroni vastaa hänelle välittömästi:
- No, siinä duomolla pyöri yksi ragazzo ja pyysin häntä seuraamaan Susivuorta. Pojankloppi tarttui tehtäväänsä tomerasti ja minä puolestani pääsin teitä vastaan. - Katsokaa vaikka, tässä tulikin juuri viesti pojalta, oikein kuvan kanssa, sanoo Peroni ja näyttää puhelintaan.
Toden totta, puhelimen näytöllä Susivuori seisoo kuin naulittuna hämärässä kappelissa toljottamassa ylös seinälle, vihreä kirja kädessään. Tästä huolimatta Tavernellon tekee mieli puuttua Peronin mielivaltaiseen tapaan värvätä apujoukkoja jostain katupojista. Gianluca Tavernello on juuri aloittamassa painavan lauseen virka-äänellään, kun hänen eteensä ilmestyy kupillinen cappuccinoa ja sen viereen voisarvi.
Tiskin takana oleva rouva on ilmeisesti se Maria, jonka Peroni mainitsi. Kahvilan emäntä tuntuu palvelevan Peronia kuin omaa poikaansa ja sydämellinen on Peroninkin kiitos Marialle. Tavernello huokaisee ja luovuttaa.
Mikään ei tunnu menevän ihan suunnitelman mukaisesti tässä tutkimuksessa, joten parasta lienee tuudittautua karhumaisen Peronin vietäväksi ja juoda kahvit rauhassa. Peroni on kyllä täysin oikeassa siinä, että voisarvi näyttää herkulliselta ja maistuukin siltä. Peroni heilauttaa omaa cornettoaan tai sitä mitä siitä on jäljellä ja lausuu jo:
- Dottore, eikö olekin erinomainen cornetto? Kunnon aprikoosihilloa eikä mitään pelkkää sokeria. Ja pakkohan Tavernellon on myöntää, että oikeassahan Peroni on.
***
Iltapäivällä Tavernello ja Peroni istuvat konstaapelin siviiliautossa ja seuraavat Susivuorta Sienan maantiellä. Suomalainen oli tehnyt Orvieton keskustassa merkillisen harhautusliikkeen ja ravannut vanhan kaupungin toiselle laidalle etruskien kaivolle, josta pääsee maanalaiseen Orvietoon. Sieltä Susivuori on vaimoineen kävellyt taas toiselle laidalle keskustaa ja luikahtanut melko merkillistä reittiä takaisin autoparkkiin. Peronin värväämään katupoikaa ei kuitenkaan ole näillä liikkeillä harhautettu, vaan poliisikaksikkomme on päässyt suomalaispariskunnan perään heti parkkihallin tuntumassa. Tavernello ei ole ehtinyt liikaa miettiä aamuista pahoinpitelijäänsä, vaikka sekin tapaus pitäisi selvittää. Jotain erikoista tässä kaikessa on, se on selvää. Ilmeisesti turpaanvetäjä ei kuitenkaan ollut Susivuori, joka noihin aikoihin taisi olla jo suu auki siellä kappelissa taidetta katsomassa.
Nyt Susivuori kuitenkin ajelee pitkin Toscanan kukkuloita ja pysyttelee edelleen poissa pääväyliltä. Matka vie hienojen viinialueiden halki Montalcinon ja Montepulcianon sivuitse edelleen Sienaa kohden. Susivuoren touhuissa on vaikea nähdä erityisesti mitään tolkkua tai kuviota. Aluksi vaikutti siltä, että suomalaiset kiersivät ulkoilmakohteilta, etruskihautoja ja roomalalaisraunioita, sitten he jo ryntäsivätkin Orvieton duomoon.
Turistin pitäisi pyöriä piazzalla syömässä jäätelöä ja ostella räikeitä keraamisia hedelmälautasia, eikä lukkiutua kappeliin freskojen eteen. Susivuoret eivät valokuvaa toisiaan matkamuistoliikkeiden täytettyjen villisikojen vieressä, ostele pikku-Fiatien pienoismalleja kioskeista tai pysähdy oluelle aurinkoiselle terassilla, vaan he laukkaavat heikkopäisenä eteenpäin merkillisile muinaismuistoilleen. Kaikki tämä pitää raportoida tiukasti - Tavernello on ylpeä tarkoista, oivaltavista raporteistaan. Susivuoren salaisuus, jos sellaista on, selviää tarkalla tutkimustyöllä ja kokeneen poliisimiehen rutiinilla.
Suomalaiset yöpyvät Sinalungassa ja sieltä poliisinkien on etsittävä majoitus yöksi. Aamulla on oltava taas valmiina työntekoon. Peroni on pitkään puhunut hartaasti jostain läheisestä villisikaravintolasta Tavernellolle ja tarkastajamme on katsonut parhaaksi seurata konstaapelia ruokapaikkaan. Eihän tavalliselta konstaapelilta voikaan odottaa täydellistä älyllistä antautumista tutkimuksen yksityiskohdille, sitä varten poliisivoimilla on tarkastaja Gianluca Tavernello, jota työtoverit kutsuvat Ostian oraakkeliksi. Taverna "Metsästäjän maja" löytyy helposti ja Tavernellon noustessa autosta hän huomaa olevansa hyvin nälkäinen. Ilmassa on paistetun lihan tuoksua ja piipuista nousevaa savua. Ja oikeassahan Peroni on, ruoka on paikassa taivaallista.
18.10.2014
4. Abbazia di Monte Oliveto Maggiore. Siena. Montespertoli. Toscanaa tositarkoituksella
Annikki ja VIlho ovat yöpyneet edullisessa talomajoituksessa Sinalungassa, Chiantin alueella. Huone on ollut rauhallinen, vaikka vieressä kulkeekin tie E78 kaakosta luoteeseen, Umbriasta Sienaa kohden. Aamula Vilho ajaa dieselinsä juuri tälle maantielle ja matkaa jatketaan ainoastaan ensimmäisen huoltamon baariin asti. Cappuccinon saatuaa Vilho alkaa olla valmiimpi päivään.
Kaksikkomme ostaa huoltamolta Toscanan kartan ja ryhtyy kilvan etsimään siitä jumalan hylkäämiä kivikasoja, hautausmaita ja muita verrattomia muinaismuistoja. Karttaan onkin piirretty näille kulmille etruskien hauta-alue. Sitä lähdetään etsimään ja Serre di Rapolanon huoltamo jää taakse. Etruskien muinaisjäänteitä ei löydy kuitenkaan Rapolano Termen nurkilta, sillä missään ei ole enää opasteita jäljellä. Näin käy toisinaan, joko aika tai sitten vaikka kotirauha, nielee kohteita yksityisten mailla. Muuta onsiis keksittävä. Seudulla on kuitenkin tärkeä luostari, Abbazia di Monte Oliveto Maggiore. Kaksikkomme on heti valmis - täytyy vain näpytellä uusi kohde navigaattoriin.
Niin jatkuu viime päivien pääharrastus, kukkulaisilla teillä pujottelu ja sypressien rytmittämän maiseman ihastelu. Tiet ovat pieniä ja asutusta on harvakseltaan pienissä kylissä. On todella vaikea käsittää lähestyvänsä jotain tärkeää nähtävyyttä.
Abbazia di Monte Oliveto Maggiore on hienolla harjanteella sijaitseva benediktiiniläiluostari, joka on perustettu 1313, siis melko tarkalleen sellaiset 700 vuotta sitten. Aamupäivän vierailuaika päättyy kello 1200, joten Annikki ja Vilho ravaavat luostariin reipasta kyytiä jätettyään autonsa ilmaiseen alaparkkiin maantien laitaan. Varsinainen hengellinen vimma ei matkalaisia kannusta, vaan ennemminkin tieto siitä, että rakennuksesta löytyy Luca Signorellin freskoja ja aikaa puoleenpäivään ei ole enää kuin tunnin verran. Kiipeäminen ylös harjanteelle ja sitten osittain taas alas päärakennukseen palkitaan, sillä pylväskäytävään pääsee ilmaiseksi taidetta katsomaan. Peremmälläkin on huoneita ja maalauksia, mutta pääasia ovat sisäpihan käytävän, Chiostro Granden, freskot.
Vilho pääsee pian vastaavaan tunnelmaan kuin Orvieton duomolla. Maalaukset ovat kiinnostavia ja selkeitä, vaikka niissä onkin paljon informaatiota ja tarinaa. Osa maalauksista on Sodoma-nimisen taiteilijan työtä, mutta il Sodoman työt ovat nekin kiinnostavia. Annikki ja Vilho pyörivät pylväskäytävässä kunnes tila suljetaan. Ulkona luostarin kellot saattelevat kulkijat matkaan puolenpäivän soitollaan. Sypressien reunustamalla mäkisellä tiellä astelee etupäässä eläkeikäistä kulttuurin ystävää, muutama amerikkalainen risteilyvieras jostain satamasta, ja rapakon takaa on tullut myös kourallinen pikkutyttöjä, jotka eivät tiedä missä ovat tai minkä tähden.
Ajoneuvo ohjataan taas harjanteen tielle ja kohti Sienaa. Pieni pysähdys tehdään ennen Sienaa Isola d’Arbiassa, josta löytyy lounaspaikka Il Pino. Annikki ja Vilho syövät alkusalaatin ja villisikapastaa, kastike on jälleen maukasta. Pasta-aterian jälkeen alkaa seikkailu kohti Sienaa. Vilho onkin hieman helteessä autoillessaan Sienan ympäristössä, sillä pari pysäköintialuetta on täynnä ja yksi täydellisesti remontissa. Läheltä yhtä kaupunginporttia Vilho löytää aikansa pyörittyään tunnin parkkikiekkopaikan. Alkaa kulttuurimatkailijoiden kauhistelema teematäräys: koe Siena tunnissa.
Vilho laukkaa kohti Sienan ydinkeskustaa Annikki kintereillään ja ylämäkeä siivittää tietysti mukava parinkymmenen asteen kesäkeli. Silti kaksikkomme on hyvin nopeasti Piazza del Campolla. Vilho pysähtyy hämmästelemään kovin korkeaa Torre del Mangiaa, joka ensimmäisen kerran näyttäytyy rakennusten välistä. Samassa Annikki jo livahtaa Piazza del Campolle. Vilho seuraa perässä, jotenkin arvaten mitä seuraa - tunnustellen tunnelmaa hitaasti, aivan kuten hienoa viiniä maistellaan, varovaisesti, odottaen.
Piazza del Campo on omaa luokkaansa. Myöhemmin Vilho sanookin aukiolla Annikille, että tämä on mahdollista vain Italiassa. Vain Italiassa, Vilho hehkuttaa, voi olla kaikkea mahdollista suhteellisen pienellä alueella. Sienan Campo-aukio on omaa luokkaansa, omalaatuinen, vaikuttava, suuri ja hieno. Vilho on kiitollinen siitä, että on nähnyt lukuisia tämän maan toreja ja aukioita, ja voi nähdä nyt tämänkin. Vilhon pysähtyminen johtuu aiemmista kokemuksista. Niin usein aiemmat näkemiset estävät uudet havainnot, nyt tuntuu siltä, että ne tekevät tämän käsillä olevan mahdolliseksi.
Duomo. Edelleen Vilho seuraa valtoimenaan juoksevaa vaimoaan, joka nyt kirmaa duomon sivuitse kohti julkisivun puolta. Kaikkialla on turisteja, mutta monet heistä ovat italialaisia ja kaikkiaan heitä lienee korkeintaan kolmasosa siitä, mitä kesällä täällä liikkuu. Hiljattain Vilho hehkutti Orvieton duomoa. Sienan duomo on rakennettu Orvieton mallin perusteella ja hienohan on tämäkin. Miestä, jonka nimi on Susivuori, miellyttävät erityisesti Sienan sudet, jotka esittäytyvät duomon edustalla sopivasti pylväiden päissä. Kaikkiaan Sienasta on nyt tyydyttävä makeisiin maistiaisiin, sillä aikaa matkalaisilla on hyvin rajatusti. Se tekeekin helpoksi nauttimisen kaikesta siitä mitä näkee - kaikki tuntuu lahjalta, lupaukselta tai suudelmalta. Jokaiseen katedraalin julkisivun oranamenttiin voisi upottaa elämästään päivän, sisällä oleviin taideaarteisiin lukemattomat hiljentymishetket. Mutta sitähän duomo kertookin meille, järkähtämättömästi, - ihmiselämän riittämättömyyttä, sitä miten katedraali seisoo paikallaan pidempään, syvempään ja korkeammalla kuin elämämme. Toisinaan Vilhosta tuntuu siltä, että hän on osa muurahaislaumaa, joka kiertelee pesää, jota kukaan ei enää osaa rakentaa, mutta jota kaikki silti virtaavat katsomaan.
Aurinko paistaa edelleen ja luo dramaattisia varjoja myös Piazza del Campolle. Sen poikki on ilo astella näin ohikulkijanakin, tuumii Vilho. Paluu autolle käy ensin kävelykatua pitkin, sitten väylää, jossa paikalliset saavat ajaa ja motorinojen ääni raikuu aika ajoin pitkin talojen muodostamaa solaa. Vilho on tyytyväinen, kun auto on tallella koskemattomana, ilman sakkoja ja lommoja. Annikkikin on kunnossa, joten matka voi jatkua kohti Firenzeä.
Montespertoli. Aluksi Vilho ei meinaa löytää majapaikan kohtaa, mutta lopulta talon sijainti selviää ja huomaamaton, päällystämätön ajotie löydetään. Majapaikkana on suuri talo, josta nyt on vuokrattu yksi asunto. Pian käy ilmi, että ketään muuta isossa talossa ei ole. Majapaikka ei kenties kelpaa Toscana-kirjailijoiden lepäilyyn, sillä lähellä kulkee tämän alueen maantie, mutta muuten kaikki puitteet "talolle Toscanassa" löytyvät. Ympärille levittäytyvät Chianti-pellot ja mäki on sen verran korkea, että näköalaa riittää pitkälle pariin suuntaan. Asunto itsessään on mainio, tiilikaaria ja tilaa, korkeat katot ja sopivasti varustelua. Tässä kelpaa kerätä voimia pari päivää.
Illa kauppareissun jälkeen Vilho laittaa taas pastaa ja illan pimetessä maantiekin vaimenee. Suuri vuode ja yö kutsuvat.
Kaksikkomme ostaa huoltamolta Toscanan kartan ja ryhtyy kilvan etsimään siitä jumalan hylkäämiä kivikasoja, hautausmaita ja muita verrattomia muinaismuistoja. Karttaan onkin piirretty näille kulmille etruskien hauta-alue. Sitä lähdetään etsimään ja Serre di Rapolanon huoltamo jää taakse. Etruskien muinaisjäänteitä ei löydy kuitenkaan Rapolano Termen nurkilta, sillä missään ei ole enää opasteita jäljellä. Näin käy toisinaan, joko aika tai sitten vaikka kotirauha, nielee kohteita yksityisten mailla. Muuta onsiis keksittävä. Seudulla on kuitenkin tärkeä luostari, Abbazia di Monte Oliveto Maggiore. Kaksikkomme on heti valmis - täytyy vain näpytellä uusi kohde navigaattoriin.
Niin jatkuu viime päivien pääharrastus, kukkulaisilla teillä pujottelu ja sypressien rytmittämän maiseman ihastelu. Tiet ovat pieniä ja asutusta on harvakseltaan pienissä kylissä. On todella vaikea käsittää lähestyvänsä jotain tärkeää nähtävyyttä.
Abbazia di Monte Oliveto Maggiore on hienolla harjanteella sijaitseva benediktiiniläiluostari, joka on perustettu 1313, siis melko tarkalleen sellaiset 700 vuotta sitten. Aamupäivän vierailuaika päättyy kello 1200, joten Annikki ja Vilho ravaavat luostariin reipasta kyytiä jätettyään autonsa ilmaiseen alaparkkiin maantien laitaan. Varsinainen hengellinen vimma ei matkalaisia kannusta, vaan ennemminkin tieto siitä, että rakennuksesta löytyy Luca Signorellin freskoja ja aikaa puoleenpäivään ei ole enää kuin tunnin verran. Kiipeäminen ylös harjanteelle ja sitten osittain taas alas päärakennukseen palkitaan, sillä pylväskäytävään pääsee ilmaiseksi taidetta katsomaan. Peremmälläkin on huoneita ja maalauksia, mutta pääasia ovat sisäpihan käytävän, Chiostro Granden, freskot.
Vilho pääsee pian vastaavaan tunnelmaan kuin Orvieton duomolla. Maalaukset ovat kiinnostavia ja selkeitä, vaikka niissä onkin paljon informaatiota ja tarinaa. Osa maalauksista on Sodoma-nimisen taiteilijan työtä, mutta il Sodoman työt ovat nekin kiinnostavia. Annikki ja Vilho pyörivät pylväskäytävässä kunnes tila suljetaan. Ulkona luostarin kellot saattelevat kulkijat matkaan puolenpäivän soitollaan. Sypressien reunustamalla mäkisellä tiellä astelee etupäässä eläkeikäistä kulttuurin ystävää, muutama amerikkalainen risteilyvieras jostain satamasta, ja rapakon takaa on tullut myös kourallinen pikkutyttöjä, jotka eivät tiedä missä ovat tai minkä tähden.
Ajoneuvo ohjataan taas harjanteen tielle ja kohti Sienaa. Pieni pysähdys tehdään ennen Sienaa Isola d’Arbiassa, josta löytyy lounaspaikka Il Pino. Annikki ja Vilho syövät alkusalaatin ja villisikapastaa, kastike on jälleen maukasta. Pasta-aterian jälkeen alkaa seikkailu kohti Sienaa. Vilho onkin hieman helteessä autoillessaan Sienan ympäristössä, sillä pari pysäköintialuetta on täynnä ja yksi täydellisesti remontissa. Läheltä yhtä kaupunginporttia Vilho löytää aikansa pyörittyään tunnin parkkikiekkopaikan. Alkaa kulttuurimatkailijoiden kauhistelema teematäräys: koe Siena tunnissa.
Vilho laukkaa kohti Sienan ydinkeskustaa Annikki kintereillään ja ylämäkeä siivittää tietysti mukava parinkymmenen asteen kesäkeli. Silti kaksikkomme on hyvin nopeasti Piazza del Campolla. Vilho pysähtyy hämmästelemään kovin korkeaa Torre del Mangiaa, joka ensimmäisen kerran näyttäytyy rakennusten välistä. Samassa Annikki jo livahtaa Piazza del Campolle. Vilho seuraa perässä, jotenkin arvaten mitä seuraa - tunnustellen tunnelmaa hitaasti, aivan kuten hienoa viiniä maistellaan, varovaisesti, odottaen.
Piazza del Campo on omaa luokkaansa. Myöhemmin Vilho sanookin aukiolla Annikille, että tämä on mahdollista vain Italiassa. Vain Italiassa, Vilho hehkuttaa, voi olla kaikkea mahdollista suhteellisen pienellä alueella. Sienan Campo-aukio on omaa luokkaansa, omalaatuinen, vaikuttava, suuri ja hieno. Vilho on kiitollinen siitä, että on nähnyt lukuisia tämän maan toreja ja aukioita, ja voi nähdä nyt tämänkin. Vilhon pysähtyminen johtuu aiemmista kokemuksista. Niin usein aiemmat näkemiset estävät uudet havainnot, nyt tuntuu siltä, että ne tekevät tämän käsillä olevan mahdolliseksi.
Duomo. Edelleen Vilho seuraa valtoimenaan juoksevaa vaimoaan, joka nyt kirmaa duomon sivuitse kohti julkisivun puolta. Kaikkialla on turisteja, mutta monet heistä ovat italialaisia ja kaikkiaan heitä lienee korkeintaan kolmasosa siitä, mitä kesällä täällä liikkuu. Hiljattain Vilho hehkutti Orvieton duomoa. Sienan duomo on rakennettu Orvieton mallin perusteella ja hienohan on tämäkin. Miestä, jonka nimi on Susivuori, miellyttävät erityisesti Sienan sudet, jotka esittäytyvät duomon edustalla sopivasti pylväiden päissä. Kaikkiaan Sienasta on nyt tyydyttävä makeisiin maistiaisiin, sillä aikaa matkalaisilla on hyvin rajatusti. Se tekeekin helpoksi nauttimisen kaikesta siitä mitä näkee - kaikki tuntuu lahjalta, lupaukselta tai suudelmalta. Jokaiseen katedraalin julkisivun oranamenttiin voisi upottaa elämästään päivän, sisällä oleviin taideaarteisiin lukemattomat hiljentymishetket. Mutta sitähän duomo kertookin meille, järkähtämättömästi, - ihmiselämän riittämättömyyttä, sitä miten katedraali seisoo paikallaan pidempään, syvempään ja korkeammalla kuin elämämme. Toisinaan Vilhosta tuntuu siltä, että hän on osa muurahaislaumaa, joka kiertelee pesää, jota kukaan ei enää osaa rakentaa, mutta jota kaikki silti virtaavat katsomaan.
Aurinko paistaa edelleen ja luo dramaattisia varjoja myös Piazza del Campolle. Sen poikki on ilo astella näin ohikulkijanakin, tuumii Vilho. Paluu autolle käy ensin kävelykatua pitkin, sitten väylää, jossa paikalliset saavat ajaa ja motorinojen ääni raikuu aika ajoin pitkin talojen muodostamaa solaa. Vilho on tyytyväinen, kun auto on tallella koskemattomana, ilman sakkoja ja lommoja. Annikkikin on kunnossa, joten matka voi jatkua kohti Firenzeä.
Montespertoli. Aluksi Vilho ei meinaa löytää majapaikan kohtaa, mutta lopulta talon sijainti selviää ja huomaamaton, päällystämätön ajotie löydetään. Majapaikkana on suuri talo, josta nyt on vuokrattu yksi asunto. Pian käy ilmi, että ketään muuta isossa talossa ei ole. Majapaikka ei kenties kelpaa Toscana-kirjailijoiden lepäilyyn, sillä lähellä kulkee tämän alueen maantie, mutta muuten kaikki puitteet "talolle Toscanassa" löytyvät. Ympärille levittäytyvät Chianti-pellot ja mäki on sen verran korkea, että näköalaa riittää pitkälle pariin suuntaan. Asunto itsessään on mainio, tiilikaaria ja tilaa, korkeat katot ja sopivasti varustelua. Tässä kelpaa kerätä voimia pari päivää.
Illa kauppareissun jälkeen Vilho laittaa taas pastaa ja illan pimetessä maantiekin vaimenee. Suuri vuode ja yö kutsuvat.
17.10.2014
3. Ferentum. Orvieto & Cappella della Madonna di San Briezo. Vilho lankeaa Luca Signorellin pauloihin
Viterbo jää taakse ja päivän lämmetessä auto kapuaa pieniä teitä antiikin kohteelle. Läheltä on löytynyt Ferento-niminen paikka, jossa seisovat roomalaisen teatterin rauniot.
Antiikin Ferentum on kohde Vilhon mieleen. Paikalla ei ole lainkaan mitään valvontaa, lipunmyyntiä, henkilökuntaa tai asiakkaita. Kohteella on kuitenkin kahdeksan kissaa ja ne ovat erittäin ystävällisiä ja palvelualttiita. Ferentumin antiikin raunioista on lähinnä jäljellä verrattain vahvasti retusoitu roomalainen teatteri, mutta paikka on hieno harjanne. Raunioistakin saa kelpo valokuvia ja aidan raosta voi livahtaa kaikkialle minne huvittaa, koska omatoimisuus ei häiritse ketään. Paikalla on myös etruskien kivijäänteitä, niitä on vain koottu merkillisiin paikkoihin, mm. teatterin näyttämön käytäville. Paikka on kuitenkin mainio avaus päivään ja sijaitsee miellyttävän lähellä Viterboa. Tästä matka voi jatkua kohti Umbriaa ja Toscanaa.
***
Orvieton rautatieaseman laituri 2 tyhjenee Roomasta saapuvista matkustajista nopeasti. Pian paikalle jää vain kaksi aasialaista turistia, jotka tuijottavat odotuspenkillä matkapuhelimiaan sekä tarkastaja Tavernello ja mies, joka astelee dramaattisesti häntä kohden. Mies on pitkä ja hoikka, hänellä näyttää olevan pitkähkö tukka ja jonkinlainen farkkuasu. Farkkutakki on auki ja se heilahtelee hoikan miehen päällä. Aurinko paistaa tarkastaja Tavernellon silmiin ja lähestyvä mies tuntuu kasvavan koossaan, on vaikeaa sanoa hänen vaatteidensa tarkkaa väriä. Nyt mies on lähellä, hänellä on aurinkolasit ja itsevarma ääni, joka kysyy: Tarkastaja Tavernello? - Tavernello ehtii sanoa “Si” - silloin mies iskee häntä nyrkillään leukaan.
Tavernello putoaa laiturille ja ehtii kirota kertaalleen ennen kuin tavoittelee virka-asetta vasemmasta kainalostaan. Mutta samassa, kuin ennakoiden, tuntematon potkaisee hänen vatsalle noussutta kättään ja heti perään päätä kohden toisella jalalla. Tämän jälkimmäisen potkun Tavernello saa jotenkin kädellään torjuttua, mutta ase jää saamatta esille. Taustalta kuuluu huutoa, jotenkin Tavernello käsittää sen, että hänen näkemänsä aasialaiset turistit pakenevat alikulkukäytävän suojin. Taverenello suojaa edelleen päätään käsillään ja kierähtää vatsalleen. Samassa tuntuu potku kyljessä ja kun hän saa kyynärpäät alas kylkiensä suojaksi, tuntuu vain napautus päässä niskan vasemmalla puolella. Se tuntuu tarkalta rystyslyönniltä. Sitten kaikki Orvieton rautatieaseman raiteella kaksi pimenee tarkastaja Gianluca Tavernellon maailmassa.
***
Orvieto.Vilho on todella vaikuttunut. Orvieton duomo on todellakin omaa luokkaansa. Fasadi loistaa päivänvalossa väriä ja hämmentävän monipuolista pintarakennetta. Rakennus on rungoltaan valko-siniraidallinen ja tietysti vaikuttavan suuri.
Orvieto on niitä kaupunkeja, jotka erityisesti etelästä saavuttaessa näyttävältä huikeilta korkealla kukkulallaan. Vilhomobiilikin on jätetty kunnalliseen parkkipaikkaan kauaksi keskustasta ja loppumatka on kavuttu omin voimin.
Vilhon ja Annikin nykykunnossa on tilaa vain yhdelle perusteelliselle kohteelle ja muu voima menee sitten siirtymismatkustamiseen tai valuu milloin minnekin reitin varrelle. Tänään kohteena on Orvieton duomo ja paukut käytetään siihen.
Cappella della Madonna di San Brizio. Vuonna 1447 Fra Angelico aloitti työt tämän kappelin freskojen kanssa ja vuonna 1490 Luca Signorelli jatkoi työtä. Nämä perustiedot Vilho tavaa Michelinin matkaoppaasta, jonka hän on sellaiset kymmenen vuotta sitten ostanut Veronasta alennuksesta. Matkaopas turisee yhä liirahinnoista, mutta freskojen suhteen se on edelleen oikeassa. Maalaukset ovat huikeita, maltillisen Vilhon mielestä mykistäviä. Kappelissa kuvataan etupäässä lopunajan tapahtumia, niin sanottuja apokalyptisiä näkyjä. Signorellin freskot leikittelevät ihmiskehon erilaisilla asennoilla, yhtä lailla kuin taidolla maalata ihmisiä eri tilanteissa ja tiloissa. Maalaukset ovat moderneja - miten sen voi muutenkaan sanoa? Tyylillisesti kaikki on rohkeaa, osaavaa ja selkeydessään virkistävää. Maaginen sali, miettii Vilho. Taiteilija Luca Signorelli katsoo tiukasti kappeliin tummana hahmona salin nurkasta, kuvakentän vasemmasta reunasta - sinne hän on itsensä kuvannut.
Annikki ja Vilho ja kiertävät kirkossa kaikkiaan reilut 40 minuuttia ja siitä pääosa menee mainitussa Cappella della Madonna di San Brizio -kappelissa ja sitä vastapäätä olevassa reliikkikappelissa, Cappella del Corporalessa. Siellä säilytetään “Bolsenan ihmeen” pyhäinjäänteitä. Moisesta ihmeestä Vilho ei tiedä yhtään mitään, mutta asiasta voi toki kysyä myöhemmin Annikilta, joka tuntuu tavaavan tarkkaan salin italiankielistä selitystä aiheesta. Kysymys on kuitenkin ehtoollisleipään liittyvästä ihmeestä, Kristuksen veren vuotamisesta näistä leivistä, siis Kristuksen ruumista, kuten transsubstantiaatio-oppi sanoo. Muuntumisoppi on Vilholle tuttu koulun uskontotunnilta, mutta lähinnä nyt tuntuu muuntuvan Vilhon suunnitelma lomamatkalle. Signorellin taidetta voisi nähdä enemmänkin. Ihmehän sekin on, että jäyhä suomalainen meinaa miltei villiintyä maalaustaiteesta.
Freskojen lisäksi Orvietossa voimaa riittää hortoiluun katsomaan muinaista 67-metristä kaivoa. Annikki ei kuitenkaan ole kiinnostunut kapuamaan maan alle etruskien ränniä pitkin kipeillä polvillaan, joten Vilhokin lähtee mielellään takaisin autoparkkiin ja aina niin odottavalle maantielle.
Iltapäivän edetessä Umbria ja Lazio muuttuvat sitten lopultakin Toscanaksi. Ja toden totta, tie paranee melkein välittömästi, ainakin aluksi. Maasto on kauniisti kumpuilevaa ja silti monipuolista. Kukkuloiden korkeudessa on linnoja, kaupunkeja ja kirkkoja. Miltei kaikki on kaunista - kaikki se, mitä Vilho ehtii rallikuskin elämän sivusilmästä katsomaan.
***
“Tarkastaja Tavernello! Tarkastaja Tavernello!” Hahmo ojentaa kättään häikäisevässä auringonvalossa ja Tavernello herää kuin unestaan vähitellen.
- Tarkastaja Tavernello, antakaa minun auttaa teidät pystyyn? - Ääni kuuluu miehelle joka vetää vahvoilla käsillään Tavernelloa seisomaan. Voimakkaat kädet auttavat helposti tarkastajamme pystyyn. Aurinko häikäisee hieman ja päähän koskee, mutta veljellinen hahmo joka on auttanut Tavernellon jaloilleen saa tarkastajan tuntemaan, että ongelmatilanne on tältä erää ohitse.
Antiikin Ferentum on kohde Vilhon mieleen. Paikalla ei ole lainkaan mitään valvontaa, lipunmyyntiä, henkilökuntaa tai asiakkaita. Kohteella on kuitenkin kahdeksan kissaa ja ne ovat erittäin ystävällisiä ja palvelualttiita. Ferentumin antiikin raunioista on lähinnä jäljellä verrattain vahvasti retusoitu roomalainen teatteri, mutta paikka on hieno harjanne. Raunioistakin saa kelpo valokuvia ja aidan raosta voi livahtaa kaikkialle minne huvittaa, koska omatoimisuus ei häiritse ketään. Paikalla on myös etruskien kivijäänteitä, niitä on vain koottu merkillisiin paikkoihin, mm. teatterin näyttämön käytäville. Paikka on kuitenkin mainio avaus päivään ja sijaitsee miellyttävän lähellä Viterboa. Tästä matka voi jatkua kohti Umbriaa ja Toscanaa.
***
Orvieton rautatieaseman laituri 2 tyhjenee Roomasta saapuvista matkustajista nopeasti. Pian paikalle jää vain kaksi aasialaista turistia, jotka tuijottavat odotuspenkillä matkapuhelimiaan sekä tarkastaja Tavernello ja mies, joka astelee dramaattisesti häntä kohden. Mies on pitkä ja hoikka, hänellä näyttää olevan pitkähkö tukka ja jonkinlainen farkkuasu. Farkkutakki on auki ja se heilahtelee hoikan miehen päällä. Aurinko paistaa tarkastaja Tavernellon silmiin ja lähestyvä mies tuntuu kasvavan koossaan, on vaikeaa sanoa hänen vaatteidensa tarkkaa väriä. Nyt mies on lähellä, hänellä on aurinkolasit ja itsevarma ääni, joka kysyy: Tarkastaja Tavernello? - Tavernello ehtii sanoa “Si” - silloin mies iskee häntä nyrkillään leukaan.
Tavernello putoaa laiturille ja ehtii kirota kertaalleen ennen kuin tavoittelee virka-asetta vasemmasta kainalostaan. Mutta samassa, kuin ennakoiden, tuntematon potkaisee hänen vatsalle noussutta kättään ja heti perään päätä kohden toisella jalalla. Tämän jälkimmäisen potkun Tavernello saa jotenkin kädellään torjuttua, mutta ase jää saamatta esille. Taustalta kuuluu huutoa, jotenkin Tavernello käsittää sen, että hänen näkemänsä aasialaiset turistit pakenevat alikulkukäytävän suojin. Taverenello suojaa edelleen päätään käsillään ja kierähtää vatsalleen. Samassa tuntuu potku kyljessä ja kun hän saa kyynärpäät alas kylkiensä suojaksi, tuntuu vain napautus päässä niskan vasemmalla puolella. Se tuntuu tarkalta rystyslyönniltä. Sitten kaikki Orvieton rautatieaseman raiteella kaksi pimenee tarkastaja Gianluca Tavernellon maailmassa.
***
Orvieto.Vilho on todella vaikuttunut. Orvieton duomo on todellakin omaa luokkaansa. Fasadi loistaa päivänvalossa väriä ja hämmentävän monipuolista pintarakennetta. Rakennus on rungoltaan valko-siniraidallinen ja tietysti vaikuttavan suuri.
Orvieto on niitä kaupunkeja, jotka erityisesti etelästä saavuttaessa näyttävältä huikeilta korkealla kukkulallaan. Vilhomobiilikin on jätetty kunnalliseen parkkipaikkaan kauaksi keskustasta ja loppumatka on kavuttu omin voimin.
Vilhon ja Annikin nykykunnossa on tilaa vain yhdelle perusteelliselle kohteelle ja muu voima menee sitten siirtymismatkustamiseen tai valuu milloin minnekin reitin varrelle. Tänään kohteena on Orvieton duomo ja paukut käytetään siihen.
Cappella della Madonna di San Brizio. Vuonna 1447 Fra Angelico aloitti työt tämän kappelin freskojen kanssa ja vuonna 1490 Luca Signorelli jatkoi työtä. Nämä perustiedot Vilho tavaa Michelinin matkaoppaasta, jonka hän on sellaiset kymmenen vuotta sitten ostanut Veronasta alennuksesta. Matkaopas turisee yhä liirahinnoista, mutta freskojen suhteen se on edelleen oikeassa. Maalaukset ovat huikeita, maltillisen Vilhon mielestä mykistäviä. Kappelissa kuvataan etupäässä lopunajan tapahtumia, niin sanottuja apokalyptisiä näkyjä. Signorellin freskot leikittelevät ihmiskehon erilaisilla asennoilla, yhtä lailla kuin taidolla maalata ihmisiä eri tilanteissa ja tiloissa. Maalaukset ovat moderneja - miten sen voi muutenkaan sanoa? Tyylillisesti kaikki on rohkeaa, osaavaa ja selkeydessään virkistävää. Maaginen sali, miettii Vilho. Taiteilija Luca Signorelli katsoo tiukasti kappeliin tummana hahmona salin nurkasta, kuvakentän vasemmasta reunasta - sinne hän on itsensä kuvannut.
Annikki ja Vilho ja kiertävät kirkossa kaikkiaan reilut 40 minuuttia ja siitä pääosa menee mainitussa Cappella della Madonna di San Brizio -kappelissa ja sitä vastapäätä olevassa reliikkikappelissa, Cappella del Corporalessa. Siellä säilytetään “Bolsenan ihmeen” pyhäinjäänteitä. Moisesta ihmeestä Vilho ei tiedä yhtään mitään, mutta asiasta voi toki kysyä myöhemmin Annikilta, joka tuntuu tavaavan tarkkaan salin italiankielistä selitystä aiheesta. Kysymys on kuitenkin ehtoollisleipään liittyvästä ihmeestä, Kristuksen veren vuotamisesta näistä leivistä, siis Kristuksen ruumista, kuten transsubstantiaatio-oppi sanoo. Muuntumisoppi on Vilholle tuttu koulun uskontotunnilta, mutta lähinnä nyt tuntuu muuntuvan Vilhon suunnitelma lomamatkalle. Signorellin taidetta voisi nähdä enemmänkin. Ihmehän sekin on, että jäyhä suomalainen meinaa miltei villiintyä maalaustaiteesta.
Freskojen lisäksi Orvietossa voimaa riittää hortoiluun katsomaan muinaista 67-metristä kaivoa. Annikki ei kuitenkaan ole kiinnostunut kapuamaan maan alle etruskien ränniä pitkin kipeillä polvillaan, joten Vilhokin lähtee mielellään takaisin autoparkkiin ja aina niin odottavalle maantielle.
Iltapäivän edetessä Umbria ja Lazio muuttuvat sitten lopultakin Toscanaksi. Ja toden totta, tie paranee melkein välittömästi, ainakin aluksi. Maasto on kauniisti kumpuilevaa ja silti monipuolista. Kukkuloiden korkeudessa on linnoja, kaupunkeja ja kirkkoja. Miltei kaikki on kaunista - kaikki se, mitä Vilho ehtii rallikuskin elämän sivusilmästä katsomaan.
***
“Tarkastaja Tavernello! Tarkastaja Tavernello!” Hahmo ojentaa kättään häikäisevässä auringonvalossa ja Tavernello herää kuin unestaan vähitellen.
- Tarkastaja Tavernello, antakaa minun auttaa teidät pystyyn? - Ääni kuuluu miehelle joka vetää vahvoilla käsillään Tavernelloa seisomaan. Voimakkaat kädet auttavat helposti tarkastajamme pystyyn. Aurinko häikäisee hieman ja päähän koskee, mutta veljellinen hahmo joka on auttanut Tavernellon jaloilleen saa tarkastajan tuntemaan, että ongelmatilanne on tältä erää ohitse.
15.10.2014
2. Nórchia, Viterbo. Vilho konttaa etruskihautoihin.
Vilhon aamu oli aika kankea, väsymystä riittää edelleen ja pientä yskintää. Silti päivä saadaan aikanaan hyvään vauhtiin. Asunnossa on pieni keittiönurkkaus ja siellä valmistuu aamupalaa ja lopuksi myös maitokahvia.
Päivä on jo pitkällä, kun pariskuntamme viimein lähtee autolla kohti etruskien hautapaikkaa, Nórchiaa. Matkaa on vain reilu kolmekymmentä kilometriä ja sää on pilvinen, hiostavan lämmin, mutta sopivan tuulinen. Aurinkoakin riittää aika ajoin reilusti.
Vilho pitää kyytipelin, Opel Corsan dieselmoottorin nakutuksesta; se sopii jotenkin erityisesti Vilhon vauhdittomaan menoon, jossa kiihdytään hitaasti mutta lopulta vääntöä löytyy sitkeästi. Siis ei muuta kuin matkaan ja paikallisten rallikuskien sekaan! No, ensimmäisenä vastaan tulee paikallispoliisin auto, vieläpä heti melko syrjäisen majapaikan tiellä. Niin kapea on tie, että poliisiauto ajaa sivuun ja Vilho näkee ohjaamossa kaksi hymyilevää naisihmistä. Paikallispoliisin ajopeli lähtee Vilhon perään ja hetken kuskimme tuntee olevansa hyvin turvassa, kun nämä tummatukat seuraavat.
***
Tarkastaja Gianluca Tavernellon vuorokausi ei ole mennyt erityisen putkeen. Lentokentällä hän joutuu heti toteamaan, että tiedustelu on pettänyt: Susivuori Suomesta suksii suoraan autovuokraamoon ennakkovarauslappu kourassaan. Tästä piti tulla helppo juttu: oletettavaa oli, että Susivuori olisi tullut junalla Roomaan ja marssinut johonkin perushotelliin, lähtenyt sitten Trastevereen pizzalle ja aamulla Colosseumille. Siten iltapäivällä olisi voitu jo todeta, että kyseinen kohde on tavallinen pohjoisen turisti ja että tietokoneanalyysin voi työntää samaan paikkaan minne muutkin nerokkaat oivallukset yleensä päätyvät.
Mutta ei, Susivuori on siis vuokrannut auton ja lähtee sillä sitten kiitämään ties minne toteuttamaan suurta suunnitelmaansa. Tarkastajamme lentokentällä on varustautunut muistiviholla, kosmoskynällä ja matkapuhelimelle - ja nyt pitäisi ryhtyä seuraamaan jotain suomalaista formulakuskien jälkeläistä jonnekin, ties vaikka peräkyliin, ilman autoa.
Tarkastaja Tavernello soittaa keskuksen kautta apua ja hänelle luvataan seurantapalvelua “tilanteen mukaan”. Tämä tarkoittaa jonkinlaista viranomaisyhteistyötä lähinnä paikallisten passipoliisien avulla. Siispä iltapäivän aikana Tavernello palaa Roomaan toimistolle ja saa sinne raportteja Susivuoren liikkeistä. Ne ovat arveluttavia. Susivuori väistelee pääteitä, ei mene maksullisille moottoriteille ja ajaa milloin kovaa ja milloin erityisen hitaasti. Paikallispoliisi on järkyttynyt kohteen tavasta noudattaa ilmoitettuja nopeusrajoituksia ja muutenkin hidastaa normaalia liikennevirtaa.
Tilanne on lopulta lyhyesti se, että kohde on yöpynyt bed & breakfastissa Viterbossa ja kaupassa käytyään piileskellyt asunnolla. Ei kovin sopivaa käytöstä turistille, jonka pitäisi laukata duomolle ja pizzeriaan sekä valokuvata viinipäissään paikallisia kaivonkansia ja kulkukoiria. Seuraavana aamuna - tai siis vasta keskipäivällä - kaksi communalen naispoliisia on havainnut Susivuoren ajelleen etelään päin, mutta passipoliisit ovat kadottaneet hänet. Tämä ei varmasti ole sattuma. Onneksi auto on havaittu uudestaan ja kolmisen tuntia suomalainen on nuohonnut jollain etruskien hauta-alueella jossain Viterbon takamailla. Sitten on seurannut taas kauppakäynti ja vetäytyminen asunnolle. Kerrassaan erikoista menoa. Paikallispoliisit ovat erityisesti kommentoineet Susivuoren vaimoa, sillä tämä on - kuten raporteissa on toistuvasti mainittu - vaaleahiuksinen. Sekopäitä on siis kaksi ja toinen niistä on vaalea. Raporteissa on aina sitten niin arvokasta tietoa... Tarkastaja Tavernello huokaisee syvään ja nojaa tuolissaan taakse.
Tavernello on pysytellyt toimistolla koko päivän ja saanut kuulla senkin, että häntä odottaa auto ja kollega Orvietossa. Amerikkalaisten päivitetyssä analyysissä on saatu nimittäin selville, että kohde menee Orvieton suuntaan seuraavaksi. Vai niin - tuohon olisi varmaan riittänyt viivoitinkin, tuumii Tavernello. Oli miten oli, parin päivän rupeama uuden tehtävän kimpussa alkaa olla siinä vaiheessa, että on syytä lähteä kotiin keräämään voimia huomiseen maakuntamatkaan.
***
Nórchian etruskihaudat sijaitsevat asutuksen sivussa, muutama maatalo on paikalle johtavan tien varrella ja lukuisia lammaslaumoja laiduntaa tasaisilla piha- ja peltoalueilla. Tie päättyy arkeologisen kohteen parkkipaikalle. Asfalttitiessä on muutama järkyttävä monttu, mutta vauhdittomassa matkamenossa nämä sudenkuopat ehditään välttämään. Parkkipaikalla on yksi auto, eikä siellä ole kylttejä tai mitään muuta elonmerkkiä. Tie jatkuu päällystämättömänä kävelyreittinä hauta-alueelle ja siellä on perinteinen esittelykyltti ja muutamia opasteita.
Itse alue on kuin rotko tai jyrkkä laakso. Laakson seinämiin etruskit ovat kaivertaneet hautaluoliaan. Pääasiallisesti koko alue on polkuja lukuun ottamatta lähinnä luonnontilassa, ja korkeuserojen ja kallioiden takia vaikeakulkuinen. No, Vilhon äheltäessä luolien kapeita käytäviä peremmälle vaikeakulkuisuus saa ihan uusia määritteitä. Kamera keikkuu kaulassa ja videokamera pyörii vyöllä, kuumakin on ja ihan ryömimään ei viitsisi ryhtyä. Hautaluolien suuaukolla on usein kiveen louhittu portaikko ja käytävä, sitten on kapea pullonkaula, josta pääsee, jos pääsee varsinaiseen kammioon. Vilho varasi näitä touhuja varten voimakkaan taskulampun ja jätti sen asunnolle aamukankeudessaan. Onneksi kameran autofocuksen apuvalo toimii valonheittimenä ja luolia pääsee tarkastelemaan sekä kuvaamaan. Monessa onkin kiviset arkut edelleen tallessa, monessa tosin ei. Olohuoneen kokoisissa mutta matalissa kammioissa on usein koloja seinillä ja mielenkiintoinen tunnelma. Kalliota on päällä helposti parikymmentä metriä ja ulkomaailma hiljenee, vain valonsäteet oviaukosta leikkaavat tilaa.
Hauta-alueella menee kovapäisillä turisteilla kolmatta tuntia. Laakson molemmilla harjanteilla pitää kiipeillä ja kasvillisuus on sankkaa, joten kulkeminen on aika hidasta, kun kapuamistakin on paljon lämpimässä kelissä. Esillä on myös uudempaa linnanrauniota ja 1100-luvun rauniokirkko, S. Pietro. Harjanteelta näkyy myös melko pitkälle ja muutaman sadan metrin päässä varikset häiritsevät tuulihaukkojen keskinäistä välienselvittelyä, joka yltyy lopulta luontofilmistä tuttuun kieppumiseen, jossa haukat tarttuvat ilmassa toisiensa jalkoihin.
Vilholla on suunnitelma. Tämän matkan teemana voisivat olla nimenomaan etruskit. Etruskien lisäksi tietysti ruoka ja viinit, kolmantena luonto. Siinä olisikin sellainen paketti, että yksi loma jäsentyisi hienosti näinkin monipuolisessa ympäristössä. Toisaalta tällä viikolla ei vielä tarvitse oikeastaan tehdä mitään, kunhan nyt saa vähän itseään huvitettua ja levättyä.
Hautahyppelyn jälkeen on paita märkänä ja takki tyhjänä. Ipermarketista haetaan eväitä ja kisajuomia, ilta vietetään taas asunnolla. Vilho keittää paikallista artesaanituorepastaa ja kostukkeeksi villisikajauhelihakastiketta. Ruoka on erinomaista, pastassa maistuvat yrtit ja pinaatti ja sen koostumus on loistava. Villisikakastike tuo sopivasta riistan makua ja öljyisyyttä. Punaviiniä löytyy vielä lasilliset eilisestä pullosta, jonka etiketti on sekin saanut kuvansa eräästä etruskihaudan maalauksesta. Ilta pimenee ja samalla kun laukkuja taas täytetään hahmottuu vähitellen myös seuraavan päivän suunnitelma.
Päivä on jo pitkällä, kun pariskuntamme viimein lähtee autolla kohti etruskien hautapaikkaa, Nórchiaa. Matkaa on vain reilu kolmekymmentä kilometriä ja sää on pilvinen, hiostavan lämmin, mutta sopivan tuulinen. Aurinkoakin riittää aika ajoin reilusti.
Vilho pitää kyytipelin, Opel Corsan dieselmoottorin nakutuksesta; se sopii jotenkin erityisesti Vilhon vauhdittomaan menoon, jossa kiihdytään hitaasti mutta lopulta vääntöä löytyy sitkeästi. Siis ei muuta kuin matkaan ja paikallisten rallikuskien sekaan! No, ensimmäisenä vastaan tulee paikallispoliisin auto, vieläpä heti melko syrjäisen majapaikan tiellä. Niin kapea on tie, että poliisiauto ajaa sivuun ja Vilho näkee ohjaamossa kaksi hymyilevää naisihmistä. Paikallispoliisin ajopeli lähtee Vilhon perään ja hetken kuskimme tuntee olevansa hyvin turvassa, kun nämä tummatukat seuraavat.
***
Tarkastaja Gianluca Tavernellon vuorokausi ei ole mennyt erityisen putkeen. Lentokentällä hän joutuu heti toteamaan, että tiedustelu on pettänyt: Susivuori Suomesta suksii suoraan autovuokraamoon ennakkovarauslappu kourassaan. Tästä piti tulla helppo juttu: oletettavaa oli, että Susivuori olisi tullut junalla Roomaan ja marssinut johonkin perushotelliin, lähtenyt sitten Trastevereen pizzalle ja aamulla Colosseumille. Siten iltapäivällä olisi voitu jo todeta, että kyseinen kohde on tavallinen pohjoisen turisti ja että tietokoneanalyysin voi työntää samaan paikkaan minne muutkin nerokkaat oivallukset yleensä päätyvät.
Mutta ei, Susivuori on siis vuokrannut auton ja lähtee sillä sitten kiitämään ties minne toteuttamaan suurta suunnitelmaansa. Tarkastajamme lentokentällä on varustautunut muistiviholla, kosmoskynällä ja matkapuhelimelle - ja nyt pitäisi ryhtyä seuraamaan jotain suomalaista formulakuskien jälkeläistä jonnekin, ties vaikka peräkyliin, ilman autoa.
Tarkastaja Tavernello soittaa keskuksen kautta apua ja hänelle luvataan seurantapalvelua “tilanteen mukaan”. Tämä tarkoittaa jonkinlaista viranomaisyhteistyötä lähinnä paikallisten passipoliisien avulla. Siispä iltapäivän aikana Tavernello palaa Roomaan toimistolle ja saa sinne raportteja Susivuoren liikkeistä. Ne ovat arveluttavia. Susivuori väistelee pääteitä, ei mene maksullisille moottoriteille ja ajaa milloin kovaa ja milloin erityisen hitaasti. Paikallispoliisi on järkyttynyt kohteen tavasta noudattaa ilmoitettuja nopeusrajoituksia ja muutenkin hidastaa normaalia liikennevirtaa.
Tilanne on lopulta lyhyesti se, että kohde on yöpynyt bed & breakfastissa Viterbossa ja kaupassa käytyään piileskellyt asunnolla. Ei kovin sopivaa käytöstä turistille, jonka pitäisi laukata duomolle ja pizzeriaan sekä valokuvata viinipäissään paikallisia kaivonkansia ja kulkukoiria. Seuraavana aamuna - tai siis vasta keskipäivällä - kaksi communalen naispoliisia on havainnut Susivuoren ajelleen etelään päin, mutta passipoliisit ovat kadottaneet hänet. Tämä ei varmasti ole sattuma. Onneksi auto on havaittu uudestaan ja kolmisen tuntia suomalainen on nuohonnut jollain etruskien hauta-alueella jossain Viterbon takamailla. Sitten on seurannut taas kauppakäynti ja vetäytyminen asunnolle. Kerrassaan erikoista menoa. Paikallispoliisit ovat erityisesti kommentoineet Susivuoren vaimoa, sillä tämä on - kuten raporteissa on toistuvasti mainittu - vaaleahiuksinen. Sekopäitä on siis kaksi ja toinen niistä on vaalea. Raporteissa on aina sitten niin arvokasta tietoa... Tarkastaja Tavernello huokaisee syvään ja nojaa tuolissaan taakse.
Tavernello on pysytellyt toimistolla koko päivän ja saanut kuulla senkin, että häntä odottaa auto ja kollega Orvietossa. Amerikkalaisten päivitetyssä analyysissä on saatu nimittäin selville, että kohde menee Orvieton suuntaan seuraavaksi. Vai niin - tuohon olisi varmaan riittänyt viivoitinkin, tuumii Tavernello. Oli miten oli, parin päivän rupeama uuden tehtävän kimpussa alkaa olla siinä vaiheessa, että on syytä lähteä kotiin keräämään voimia huomiseen maakuntamatkaan.
***
Nórchian etruskihaudat sijaitsevat asutuksen sivussa, muutama maatalo on paikalle johtavan tien varrella ja lukuisia lammaslaumoja laiduntaa tasaisilla piha- ja peltoalueilla. Tie päättyy arkeologisen kohteen parkkipaikalle. Asfalttitiessä on muutama järkyttävä monttu, mutta vauhdittomassa matkamenossa nämä sudenkuopat ehditään välttämään. Parkkipaikalla on yksi auto, eikä siellä ole kylttejä tai mitään muuta elonmerkkiä. Tie jatkuu päällystämättömänä kävelyreittinä hauta-alueelle ja siellä on perinteinen esittelykyltti ja muutamia opasteita.
Itse alue on kuin rotko tai jyrkkä laakso. Laakson seinämiin etruskit ovat kaivertaneet hautaluoliaan. Pääasiallisesti koko alue on polkuja lukuun ottamatta lähinnä luonnontilassa, ja korkeuserojen ja kallioiden takia vaikeakulkuinen. No, Vilhon äheltäessä luolien kapeita käytäviä peremmälle vaikeakulkuisuus saa ihan uusia määritteitä. Kamera keikkuu kaulassa ja videokamera pyörii vyöllä, kuumakin on ja ihan ryömimään ei viitsisi ryhtyä. Hautaluolien suuaukolla on usein kiveen louhittu portaikko ja käytävä, sitten on kapea pullonkaula, josta pääsee, jos pääsee varsinaiseen kammioon. Vilho varasi näitä touhuja varten voimakkaan taskulampun ja jätti sen asunnolle aamukankeudessaan. Onneksi kameran autofocuksen apuvalo toimii valonheittimenä ja luolia pääsee tarkastelemaan sekä kuvaamaan. Monessa onkin kiviset arkut edelleen tallessa, monessa tosin ei. Olohuoneen kokoisissa mutta matalissa kammioissa on usein koloja seinillä ja mielenkiintoinen tunnelma. Kalliota on päällä helposti parikymmentä metriä ja ulkomaailma hiljenee, vain valonsäteet oviaukosta leikkaavat tilaa.
Hauta-alueella menee kovapäisillä turisteilla kolmatta tuntia. Laakson molemmilla harjanteilla pitää kiipeillä ja kasvillisuus on sankkaa, joten kulkeminen on aika hidasta, kun kapuamistakin on paljon lämpimässä kelissä. Esillä on myös uudempaa linnanrauniota ja 1100-luvun rauniokirkko, S. Pietro. Harjanteelta näkyy myös melko pitkälle ja muutaman sadan metrin päässä varikset häiritsevät tuulihaukkojen keskinäistä välienselvittelyä, joka yltyy lopulta luontofilmistä tuttuun kieppumiseen, jossa haukat tarttuvat ilmassa toisiensa jalkoihin.
Vilholla on suunnitelma. Tämän matkan teemana voisivat olla nimenomaan etruskit. Etruskien lisäksi tietysti ruoka ja viinit, kolmantena luonto. Siinä olisikin sellainen paketti, että yksi loma jäsentyisi hienosti näinkin monipuolisessa ympäristössä. Toisaalta tällä viikolla ei vielä tarvitse oikeastaan tehdä mitään, kunhan nyt saa vähän itseään huvitettua ja levättyä.
Hautahyppelyn jälkeen on paita märkänä ja takki tyhjänä. Ipermarketista haetaan eväitä ja kisajuomia, ilta vietetään taas asunnolla. Vilho keittää paikallista artesaanituorepastaa ja kostukkeeksi villisikajauhelihakastiketta. Ruoka on erinomaista, pastassa maistuvat yrtit ja pinaatti ja sen koostumus on loistava. Villisikakastike tuo sopivasta riistan makua ja öljyisyyttä. Punaviiniä löytyy vielä lasilliset eilisestä pullosta, jonka etiketti on sekin saanut kuvansa eräästä etruskihaudan maalauksesta. Ilta pimenee ja samalla kun laukkuja taas täytetään hahmottuu vähitellen myös seuraavan päivän suunnitelma.
14.10.2014
1. Vilho palaa Saapasmaahan
Lentokentällä on melkoisesti väkeä, ei ruuhkaksi asti, mutta kuitenkin. Jossain päin Suomea on syyslomaa, sen näkee kentälläkin. Perheitä ja kouluikäisiä lapsia kulkee pitkin terminaalia: lapset innokkaina ja vanhemmat kuin uupumusta aavistellen.
Vilho on hyvin hiljainen ja rauhallinen, voisi kai sanoa seesteinen - tosin se sana kalskahtaa Vilhon korvaan lähes juhlalliselta. Seesteisestä ei ole enää pitkä matka valaistuneeseen ja niin syvää rauhallisuutta Vilho miltei välttelee.
Kesäloma. Totta tosiaan, alkaa olla kesäloman aika viimeinkin, lokakuun jo käydessä puoliväliään. Kumpi lienee pidempi matka, se joka kuljetaan lomasta lomaan vai se joka kuljetaan matkan aikana, kun kaikin voimin koetetaan matkustaa? Vilho ei jaksa tätä edes tosissaan pohtia, niin pitkältä tuntuu arkipäivien ja viikkojen kuukausiksi muuttunut ketju, että loman alkassa ei enää tajua tauon alkaneen, laukkujen täyttyneen ja lippujen kulkeneen käteen, kellojen vääntyneen siihen hetkeen että kaikki on kunnossa, valmiina ja järjestyksessä. Yhtäkkiä sitä vain on portilla 25 ja reppu selässä, paperinpala kourassa ja pian tunnelissa, koneessa ja penkillä, tuijottamassa ulos soikeasta ikkunasta.
Vilho rakastaa pilviä ja valon kirkkautta korkeudessa. Miltei sumuna levittyviä matalalla leijuvia alapilviä, upeasti riekaloituvia pilvenhaituvia ja tietysti kaikkia valkoisena levittyviä taivaan lampaita, suuria poutapilviä. Niin ja tummia, sinertäviä ja auringon punaamia, tulen sävyissä leiskuvia pilviä. Nyt taivaalla on valtavan tunturin kaltainen tumma pilvivyöhyke, jonka takaa aurinko kipuaa. Kone nousee edelleen, Vilho näkee pilvien raosta kolme rahtialusta matkalla itään ja sitten Hiidenmaan pohjoispään. Ennen Riianlahtea taivas on jo kuitenkin täysin pilvessä. Valkoinen pilvimassa tuo Vilhon mieleen marengin ja kermavaahdon, toisaalta jäätikön tai mittaamattoman laajan vuoriston. Onkin sopiva hetki miettiä kulkeeko reitti tällä kertaa Alppien ylitse, vai yrittääkö kapteeni sivuta ne idän kautta. Pian kuulutetaankin ohjaamon terveiset ja reitti kulkee idän puolta, Italian saappaan ylle on tarkoitus tulla vasta Riminin kohdalla. No, lentämisestä pöhkön lailla pitävää Vilhoa miellyttää todennäköisesti kaikki mitä hän ikkunastaan näkee. Vilho jatkaa pohdintojaan ja saa toisen kupin kahvia syvällisten aatteidensa kyytipojaksi.
***
Via Strombolin kahvilassa on normaali roomalainen aamuruuhka. Käynnistyneen päivän äänet kulkevat sisään kahvilaan, joku soittaa juuri kulmassa autonsa torvea ja liikenne jauhaa katua eteenpäin.Tarkastaja Gianluca Tavernello napsauttaa kaksi kertaa etusormellaan sokeripussia, repäisee sen auki ja kumoaa sokerit eteensä ilmestyvään espressokuppin. Lusikkansa kupissa kiertäessään Tavernello nostaa katseensa baarinpitäjää kohden, havahtuen vasta nyt siihen, että hänelle puhutaan.
- Ispettore, voitteko käsittää? Se oli rosso diretto eikä sillä Juven miehellä ollut mitään syytä moiseen taklaukseen. Vaarantaa nyt koko ottelu tuollaisella tempauksella! - beh, kaikenlaista.
- Ai niin, ottelu; tosiaan eilenhän se oli? yrittää Tavernello osallistua.
- Eilen, eilen, ispettore. - No niin, kas tässä hyvä rouva, tuleeko teille muuta?
Baarinpitäjä on jo toisessa päässä tiskiään hoitamassa asiakasvirtaa.
Tarkastaja Gianluca Tavernello huomaa edelleen sekoittavansa kahviaan. Eilisen maaottelun analyysi on hetkeksi herättänyt ajatuksissaan olevan tarkastajan, joka ryhtyy kahviaan maistaen kokoamaan mietteitään.
Aamuvarhaisella saapunut puhelinsoitto on muuttanut kokonaan poliisimiehen päiväohjelman, ehkä koko viikonkin. Tehtävänanto on kuitenkin ollut hyvin selvä: Suomesta saapuu tänään Fiumincinoon henkilö, jonka liikkeistä ja toimista Tavernellon on otettava täysi selko. On kuitenkin toimittava äärimmäisen diskreetisti, suorastaan huomaamattomasti. Henkilön liikkeistä pitää tehdä perusteellinen raportti. Hänen aikeistaan on saatava selvää ja operaatiosta vastaava komissaario on pidettävä täydellisesti ajan tasalla.
Kahvin loppu maistuu makelta, makua siivittää juoman luontainen kitkeryys. Tämä tuttuakin tutumpi maku on Tavernellolle aina selvä merkki siitä, että nyt lähdetään. Matka jatkuu; tarkastaja laittaa noustessaan kolikot pöytään ja huikkaa kiitoksena isännälle, Adrianolle. Bar Strombolin isäntä vastaa tervehdykseen ja toivottaa hyvää päivää. Ovella poistuessaan Tavernello kuulee miten Adriano jo päivittelee samaisen talon kolmoskerroksen papan kanssa eilisen ottelun käänteitä.
Kadulla Tavernello saa taksin pian. - Lentokentälle, olkaa hyvä.
Matka keskustasta väylälle kestää pitkään ja ruuhkan aikana tarkastajamme ehtii pohtia tehtäväänsä tarkemmin. Mitään järkeä puuhassa Tavernello ei näe. Näinä päivinä alkaa vahvasti miettiä sitä, miksi ihmeessä tuli ilmoittauduttua vapaaehtoisiksi kansainvälisiin yhteistoiminta- ja kehitystehtäviin, pohtii Tavernello. Kenties tuolloin tarkastajan mielessä välkähteli ajatus hohdokkaasta, agenttisatujen kaltaisesta kiinnostavasta maailmasta, jossa vauhtia ja vaaratilanteita ei puuttuisi, yleneminen oisi ajan kysymys ja rikollisuuden kiehtovin kenttä aukeaisi ratkottavaksi hänen eteensä.
Totuus on kuitenkin se, että kansainvälinen yhteistyö poikii Euroopan Unionista mitä merkillisempiä selvitystehtäviä, joista suurin osa on täysin arkitodellisuudesta irrallaan. Kansainvälisiä ne tehtävät ovat varmasti keskusjohdolle, mutta poliisimiehelle työ oli kotimaan matkailua, ellei satunnaista Sisiliassa käymistä laskettu ulkomaanmatkaksi. Tällä kertaa tehtävä oli tullut amerikkalaisilta yhteistyöelimiltä, noilta kaikkien tuntemilta kirjainyhdistelmävirastoilta ja mikä parasta, kuulemma suoraan tietokoneanalyysista.
Yhdysvaltalaiset olivat analysoineet valtavaa tietomassaa ja saaneet matriiseistaan sitten selville lyhyesti sanottuna seuraavaa: suomalainen Vilho Susivuori on erittäin todennäköisesti juuri se henkilö, joka on tekemässä tai suunnittelemassa jotain, mutta mitä, sitä ei tiedetä. Kyseinen Vilho Susivuori on saapumassa tänään Roomaan, sanoi Tavernellon esimies. Hänen liikkeistään on saatava selvää, häntä on seurattava, mutta operaatio on pidettävä kohteelta täysin salassa. Susivuoren toiminta pitää tunnistaa ja asiaan pitää puuttua kansallisella tasolla, jos ja kun suomalaisen toiminnan todellinen luonne selviää. On oletettavaa, että mainittu Susivuori esiintyy tavallisena turistina. Siinä käytännössä koko komennuksen sisältö. Eipä siis muuta kuin lentokentälle kyttäämään sitä ruotsalaista. Äh, suomalainenhan se taisi olla, mutta samaa porukkaahan ne ovat, sieltähän se lohi kai tännekin rahdataan, pohjoisesta ja kylmästä.
***
Lentokoneen kasvispohjaisen gouda-sämpylän voimalla Vilho polkee vuokra-autoa kuin heikkopäinen. Lazion pohjoisosassa pikkutiet ovat järkyttävässä kunnossa, mutta se ei haittaa muita tielläliikkujia. Vilho pysyttelee vauhdissa ja pitää pienen henkilöauton kiivassa liikkeessä. Liikennettä tunnutaan kyllä valvovan, sillä perässä ajaa kolmeen otteeseen poliisiauto. Virkavallalla ei ole aikomustakaan mennä ohi, mutta puskurissa silti pysytellään.
Sää on hieman hiostava, kostean pilvinen ja asteita on kivasti yli parinkymmenen. Annikki ja Vilho jatkavat alueen järviseutuun porautumista ja seikkailu vie vähitellen majoitukselle Viterbon kaupunkiin. Perillä odottaa kaupungin liepeillä sijaitseva suuri talo, jossa on 3-4 huonetta vieraille. Varustukseen kuuluu laaja puutarha ja sympaattinen koira, auton Vilho ajaa oman asumuksen eteen talon suojaiselle takapihalle. Annikki huomaa yläkerran ikkunalaudalla vielä kissan huilaamassa.
Iltaan kuuluu hiljaiseloa ja matkasta toipumista. Kaupasta haetaan kaikessa rauhassa evästä ja ilta menee lomatunnelmiin asettuessa. Kaikessa tänään koetussa on Vilholle paljon tuttua. Jälleen siis Italiassa. Kauempana jyrisee ukkonen, tuuli heiluttaa pihan hedelmäpuita iltaan sopivasti ja jykevän, läpinäkymättömän pensasaidan lehdet kahisevat helisten.
Vilho on hyvin hiljainen ja rauhallinen, voisi kai sanoa seesteinen - tosin se sana kalskahtaa Vilhon korvaan lähes juhlalliselta. Seesteisestä ei ole enää pitkä matka valaistuneeseen ja niin syvää rauhallisuutta Vilho miltei välttelee.
Kesäloma. Totta tosiaan, alkaa olla kesäloman aika viimeinkin, lokakuun jo käydessä puoliväliään. Kumpi lienee pidempi matka, se joka kuljetaan lomasta lomaan vai se joka kuljetaan matkan aikana, kun kaikin voimin koetetaan matkustaa? Vilho ei jaksa tätä edes tosissaan pohtia, niin pitkältä tuntuu arkipäivien ja viikkojen kuukausiksi muuttunut ketju, että loman alkassa ei enää tajua tauon alkaneen, laukkujen täyttyneen ja lippujen kulkeneen käteen, kellojen vääntyneen siihen hetkeen että kaikki on kunnossa, valmiina ja järjestyksessä. Yhtäkkiä sitä vain on portilla 25 ja reppu selässä, paperinpala kourassa ja pian tunnelissa, koneessa ja penkillä, tuijottamassa ulos soikeasta ikkunasta.
Vilho rakastaa pilviä ja valon kirkkautta korkeudessa. Miltei sumuna levittyviä matalalla leijuvia alapilviä, upeasti riekaloituvia pilvenhaituvia ja tietysti kaikkia valkoisena levittyviä taivaan lampaita, suuria poutapilviä. Niin ja tummia, sinertäviä ja auringon punaamia, tulen sävyissä leiskuvia pilviä. Nyt taivaalla on valtavan tunturin kaltainen tumma pilvivyöhyke, jonka takaa aurinko kipuaa. Kone nousee edelleen, Vilho näkee pilvien raosta kolme rahtialusta matkalla itään ja sitten Hiidenmaan pohjoispään. Ennen Riianlahtea taivas on jo kuitenkin täysin pilvessä. Valkoinen pilvimassa tuo Vilhon mieleen marengin ja kermavaahdon, toisaalta jäätikön tai mittaamattoman laajan vuoriston. Onkin sopiva hetki miettiä kulkeeko reitti tällä kertaa Alppien ylitse, vai yrittääkö kapteeni sivuta ne idän kautta. Pian kuulutetaankin ohjaamon terveiset ja reitti kulkee idän puolta, Italian saappaan ylle on tarkoitus tulla vasta Riminin kohdalla. No, lentämisestä pöhkön lailla pitävää Vilhoa miellyttää todennäköisesti kaikki mitä hän ikkunastaan näkee. Vilho jatkaa pohdintojaan ja saa toisen kupin kahvia syvällisten aatteidensa kyytipojaksi.
***
Via Strombolin kahvilassa on normaali roomalainen aamuruuhka. Käynnistyneen päivän äänet kulkevat sisään kahvilaan, joku soittaa juuri kulmassa autonsa torvea ja liikenne jauhaa katua eteenpäin.Tarkastaja Gianluca Tavernello napsauttaa kaksi kertaa etusormellaan sokeripussia, repäisee sen auki ja kumoaa sokerit eteensä ilmestyvään espressokuppin. Lusikkansa kupissa kiertäessään Tavernello nostaa katseensa baarinpitäjää kohden, havahtuen vasta nyt siihen, että hänelle puhutaan.
- Ispettore, voitteko käsittää? Se oli rosso diretto eikä sillä Juven miehellä ollut mitään syytä moiseen taklaukseen. Vaarantaa nyt koko ottelu tuollaisella tempauksella! - beh, kaikenlaista.
- Ai niin, ottelu; tosiaan eilenhän se oli? yrittää Tavernello osallistua.
- Eilen, eilen, ispettore. - No niin, kas tässä hyvä rouva, tuleeko teille muuta?
Baarinpitäjä on jo toisessa päässä tiskiään hoitamassa asiakasvirtaa.
Tarkastaja Gianluca Tavernello huomaa edelleen sekoittavansa kahviaan. Eilisen maaottelun analyysi on hetkeksi herättänyt ajatuksissaan olevan tarkastajan, joka ryhtyy kahviaan maistaen kokoamaan mietteitään.
Aamuvarhaisella saapunut puhelinsoitto on muuttanut kokonaan poliisimiehen päiväohjelman, ehkä koko viikonkin. Tehtävänanto on kuitenkin ollut hyvin selvä: Suomesta saapuu tänään Fiumincinoon henkilö, jonka liikkeistä ja toimista Tavernellon on otettava täysi selko. On kuitenkin toimittava äärimmäisen diskreetisti, suorastaan huomaamattomasti. Henkilön liikkeistä pitää tehdä perusteellinen raportti. Hänen aikeistaan on saatava selvää ja operaatiosta vastaava komissaario on pidettävä täydellisesti ajan tasalla.
Kahvin loppu maistuu makelta, makua siivittää juoman luontainen kitkeryys. Tämä tuttuakin tutumpi maku on Tavernellolle aina selvä merkki siitä, että nyt lähdetään. Matka jatkuu; tarkastaja laittaa noustessaan kolikot pöytään ja huikkaa kiitoksena isännälle, Adrianolle. Bar Strombolin isäntä vastaa tervehdykseen ja toivottaa hyvää päivää. Ovella poistuessaan Tavernello kuulee miten Adriano jo päivittelee samaisen talon kolmoskerroksen papan kanssa eilisen ottelun käänteitä.
Kadulla Tavernello saa taksin pian. - Lentokentälle, olkaa hyvä.
Matka keskustasta väylälle kestää pitkään ja ruuhkan aikana tarkastajamme ehtii pohtia tehtäväänsä tarkemmin. Mitään järkeä puuhassa Tavernello ei näe. Näinä päivinä alkaa vahvasti miettiä sitä, miksi ihmeessä tuli ilmoittauduttua vapaaehtoisiksi kansainvälisiin yhteistoiminta- ja kehitystehtäviin, pohtii Tavernello. Kenties tuolloin tarkastajan mielessä välkähteli ajatus hohdokkaasta, agenttisatujen kaltaisesta kiinnostavasta maailmasta, jossa vauhtia ja vaaratilanteita ei puuttuisi, yleneminen oisi ajan kysymys ja rikollisuuden kiehtovin kenttä aukeaisi ratkottavaksi hänen eteensä.
Totuus on kuitenkin se, että kansainvälinen yhteistyö poikii Euroopan Unionista mitä merkillisempiä selvitystehtäviä, joista suurin osa on täysin arkitodellisuudesta irrallaan. Kansainvälisiä ne tehtävät ovat varmasti keskusjohdolle, mutta poliisimiehelle työ oli kotimaan matkailua, ellei satunnaista Sisiliassa käymistä laskettu ulkomaanmatkaksi. Tällä kertaa tehtävä oli tullut amerikkalaisilta yhteistyöelimiltä, noilta kaikkien tuntemilta kirjainyhdistelmävirastoilta ja mikä parasta, kuulemma suoraan tietokoneanalyysista.
Yhdysvaltalaiset olivat analysoineet valtavaa tietomassaa ja saaneet matriiseistaan sitten selville lyhyesti sanottuna seuraavaa: suomalainen Vilho Susivuori on erittäin todennäköisesti juuri se henkilö, joka on tekemässä tai suunnittelemassa jotain, mutta mitä, sitä ei tiedetä. Kyseinen Vilho Susivuori on saapumassa tänään Roomaan, sanoi Tavernellon esimies. Hänen liikkeistään on saatava selvää, häntä on seurattava, mutta operaatio on pidettävä kohteelta täysin salassa. Susivuoren toiminta pitää tunnistaa ja asiaan pitää puuttua kansallisella tasolla, jos ja kun suomalaisen toiminnan todellinen luonne selviää. On oletettavaa, että mainittu Susivuori esiintyy tavallisena turistina. Siinä käytännössä koko komennuksen sisältö. Eipä siis muuta kuin lentokentälle kyttäämään sitä ruotsalaista. Äh, suomalainenhan se taisi olla, mutta samaa porukkaahan ne ovat, sieltähän se lohi kai tännekin rahdataan, pohjoisesta ja kylmästä.
***
Lentokoneen kasvispohjaisen gouda-sämpylän voimalla Vilho polkee vuokra-autoa kuin heikkopäinen. Lazion pohjoisosassa pikkutiet ovat järkyttävässä kunnossa, mutta se ei haittaa muita tielläliikkujia. Vilho pysyttelee vauhdissa ja pitää pienen henkilöauton kiivassa liikkeessä. Liikennettä tunnutaan kyllä valvovan, sillä perässä ajaa kolmeen otteeseen poliisiauto. Virkavallalla ei ole aikomustakaan mennä ohi, mutta puskurissa silti pysytellään.
Sää on hieman hiostava, kostean pilvinen ja asteita on kivasti yli parinkymmenen. Annikki ja Vilho jatkavat alueen järviseutuun porautumista ja seikkailu vie vähitellen majoitukselle Viterbon kaupunkiin. Perillä odottaa kaupungin liepeillä sijaitseva suuri talo, jossa on 3-4 huonetta vieraille. Varustukseen kuuluu laaja puutarha ja sympaattinen koira, auton Vilho ajaa oman asumuksen eteen talon suojaiselle takapihalle. Annikki huomaa yläkerran ikkunalaudalla vielä kissan huilaamassa.
Iltaan kuuluu hiljaiseloa ja matkasta toipumista. Kaupasta haetaan kaikessa rauhassa evästä ja ilta menee lomatunnelmiin asettuessa. Kaikessa tänään koetussa on Vilholle paljon tuttua. Jälleen siis Italiassa. Kauempana jyrisee ukkonen, tuuli heiluttaa pihan hedelmäpuita iltaan sopivasti ja jykevän, läpinäkymättömän pensasaidan lehdet kahisevat helisten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)