Intermezzo: Vilho Rigassa

Pian propellli hakkaa loputtomia kierroksiaan Vilhon silmien edessä ja takoo melua maailmaan. Lentokone on verrattain pieni potkurikone – tai propellikone, kuten Vilho sanoo – ja ikkunasta näkyy moottorin lisäksi tuttua Helsinki-Vantaan lentokenttää.

Vilho on poikkeuksellisesti yksin liikkeellä, lyhyellä työmatkalla. Aurinko oikeastaan nousee vasta ja kenttäkin näyttää kauniilta aamuhämärän vähitellen väistyessä.

Lento on lyhyt ja Vilho nauttii suunnattomasti matkanteon helppoudesta. Pyrähdyksen aikana ei ehdi aika tulla pitkäksi, eikä mietteissään tarvitse seikkailla sen pidempään. Viereiselle penkille ei ole tullut toista työmatkalaistakaan, kone ei muutenkaan ole erityisen täynnä. Muutamia muita matkalaisia on Vilhon tarkkailtavaksi, mutta ei häiriöksi asti.

Rigan lentoasemalla asiat hoituvat hyvin nopeasti, sillä Vilholla on pelkästään uskollinen reppunsa matkaseurana. Vauhditon sankarimme painelee yllättävän ripeästi turisti-infoon ja ostaa sieltä sekä meno- että paluulipun välille lentoasema-keskusta. Liput eivät montaa euroa maksa. Tosiaan, täällähän ollaan myös parjatussa yhteisvaluutassa, miettii Vilho, joka viimeksi kulutti näillä mailla vielä lateja.

Lentokenttäbussi on pohjimmiltaan aivan tavallinen reittibussi, kuten suurin osa kyytiläisistäkin on tavallisia kansalaisia matkalla asioillaan. Pääosa väestä tulee kyytiin vasta lentoaseman jälkeen.

Vilholla on jossakin reppunsa suojassa vanha Rigan kartta, mutta hän ei katso sitä. Salainen erikoisagenttimme Susivuori on opetellut reittinsä hotelliin ulkoa. Vilhoa auttaa suunnistamisessa erittäin paljon se, että bussin on ennen keskustaa ylitettävä suuri Daugava-joki  Tuon maamerkin jälkeen suunnistaminen onkin helppoa.

Mutta vanhojen Baltian-matkojen tavoin on vielä aikaista puhua joen ylittämisestä. Nimittäin Vilho muistaa hyvin tarkkaan entisaikojen suuret ruuhkat kaupungin liepeillä. Virosta tultaessa viimeisiin kilometreihin meni aina huomattava osa koko matkan ajasta, kun liikenne seisoi tuloväylillä ja jokirannan suurilla teillä. Sama meno tuntuu nytkin jatkuvan ja on aikaa katsella ympäriinsä bussissa.

Vilho bongaa edestään persoonallisen näköisen venäläisnaisen, jonka hiukset ovat näyttävän punaiset. Vilhon etninen syväanalyysi perustuu naisen lukemaan venäläiseen tekstiin ja saa varmistuksensa mimmin tarttuessa soivaan puhelimeensa. Tilastoja muisteleva Susivuori tietääkin, että Rigan väestöstä on liki puolet venäläistaustaisia.

Paikallisten katselun lisäksi matkailijamme tähystää hitaasti lähestyvää jokirantaa ja sen siltoja, ottaa peräti pari valokuvaa ja nauttii alkavan syksyn kirkkaudesta ja väreistä.

Vilho pitää Baltiasta hyvin paljon. Alueessa on samanlaista estetiikkaa kuin blues-klassikoissa, säröä ja kauneutta samassa paketissa, juurevuutta maaseudulta ja silti tiukkaa historiallisuutta. Rigakin on keskiaikainen, selvästi eurooppalaisempi maa kuin Suomi, mutta kaikessa on edelleen ripaus neuvostoaikaa. Jokirannassakin on joku valtava monumentti realistisine hahmoineen ja lippuineen. Tiellä puhisee itäeurooppalaisia kuorma-autoja ja liikennettä on paljon. Ilmassa on sama pakokaasun ja sauhun tuoksu kuin aiemminkin. Kauniita rakennuksia koristaa usein pieni rapistuminen, vieressä voi olla hirvitys neuvostoajalta tai joku moderni viritys vierekkäin on historiallisuutta, postikorttimaisuutta, vaurautta ja köyhyyttä. Kaikki tämä on kuitenkin tasapainossa, hämmästyttävässä harmoniassa.

Pian on aika loikata bussista ja tuossa tuokiossa Vilho on hotellilla. Hänen tulisi osallistua täällä tietojärjestelmätoimittajan seminaariin muiden maiden edustajien kanssa. Reppuselkäinen Vilho löytää hotellista pian piskuisen seminaarihuoneen ja tupsahtaa sinne innokkaan mustarastaan tavoin miettimään seuraavaa liikettään.

Seminaarin järjestäjät jakavat mainosmakeisia ja ohjelmalappuja seminaarilaisten penkeillä ja ottavat oitis Vilhon suojelukseensa. Vilpittömän mutta hiukan eksyneen Vilhon pitää hetkisen selittää sitä, että hän on juuri tullut paikalle, sillä pääosa muusta väestä on aloittanut seminaarin jo edellisenä päivänä tai lentänyt kauempaa edellisenä iltana. Järjestäjät patistavat Vilhoa aamiaiselle, mutta siihen suomalainen ei suostu, kun ei ole vielä edes majoituslaitoksen asiakas. Vakuututtuaan löytäneensä oikean paikan, Vilho jättää miehet jakamaan pastilleja ja säntää ulos uudestaan.

Vilho on päättänyt leikkiä turistia taskukameransa kanssa aina kun seminaarista jää luppoaikaa. Nyt sitä luppoaikaa tuli heti 15 minuuttia ennen aloitusta ja Vilho ravaa kuin heikkopäinen läheisille zeppelin-halleille, joissa on mainio kauppa- ja torialue. Vilho kiertelee paikkoja tehokkaasti, jopa niin vauhdikkaasti, että hän on pian alueen toisella laidalla ja näkee umpineuvostoliittolaisen yliopistorakennuksen. Tuon kansan temppelin saaminen kokonaan valokuvaan on haastavaa, sillä rakennus nousee taivaisiin kuin Baabelin torni. Yhtä vauhdikkaasti Vilho palaa hotellille ja seminaarihuoneeseen.

Vilho on katsellut paikallisia naisia, jotka tietenkin ovat hänen mielestään kauniita. Ihmiset näyttävät uskottavilta, sellaisilta että he ovat kokeneet elämää ja heidän kauneudessaa on ripaus surua ja intohimoa. Hyvinvoivien pohjoismaalaisten kasvoilta ei voi usein nähdä mitään muuta kuin sen, että he ovat kokeneet terveellisä aterioita, hyviä päästötodistuksia ja aurinkoa sallitun määrän.

***

Pian Vilho on kynä kädessä seminaarihuoneessa ja innokkaana kuin ilmapallo vastaanottamaan tietoa järjestäjältä ja kokemuksia eurooppalaisilta kollegoiltaan. Järjestäjän edustajat istuvat Vilhon viereen - samojen herrojen kanssahan Vilho on jo oikeastaan kaveria aiemman juttutuokion jälkeen. Näin Suomen edustaja pääsee turvallisesti seminaarin alkumatkalle.

Lounastauolla Vilho hyökkää hotellin vastaanottoon ja saa nyt huoneensa. Myöhemmin iltapäivällä moni harmittelee sitä, että heidän huoneensa on kovin, kovin pieni. Vilho kertoo mahtuneensa huoneeseensa mainiosti: hän jättää kuitenkin kertomatta sen, että huoneessa on erikseen täysimittainen sänky myös Vilhon lemmikkinallelle. Nalle on todella pieni, joten kahdelle matkustavaiselle huone on tässä tapauksessa erittäin tilava. Ilmeisesti myös hotellin respa on ottanut Vilhonsa suojelukseen.

Saatuaan huoneensa ja käytyään siihen pikavauhtia tutustumassa Vilho kipittää lounaalle. Ruokalan tulohuoneessa on rivissä lautaspinoja ja lämpöastioita ja koko muu porukka on jo pöydissä syömässä. Vilho halusikin välttää jonot ja meni siksi ensin hoitamaan kirjautumisensa huoneeseen. Vilho nappaa lautasen ja alkaa kolistella lämpöastioita. Samassa kaunis tarjoilija jo ottaa Vilhon suojelukseensa ja kehottaa jättämään astiat rauhaan; Mitäs sitten tehdään, kysyy Vilho? Vilho viedään korvasta salin puolelle ja hänelle osoitetaan paikka pöydässä. Tuskin Vilho on päässyt istumaan, kun kuonon eteen jo pamahtaa lautasellinen maittavaa keittoa. Vastapäätä istuu tietokonettaan näpyttävä järjestäjän edustaja ja myhäilee. Siinähän on se suomalainen taas, nyt lappamassa keittoa. Kaveri pitää varmasti ottaa suojelukseen, tuumii tietokonemies, ja jatkaa kahden kannettavan naputtelua.

Päivän edetessä kahvitauolle, Vilho saa seurakseen norjalaisen kollegan. Nainen on osapuilleen Vilhon ikäinen ja hänkin on yksin seminaarissa. Ruotsalaisia on kolme ja tanskalaisiakin kaksi. Yhteispohjoismaisessa hengessä norjalainen ja suomalainen hakeutuvat siten helposti yhteen ja tulevatkin mainiosti juttuun. Sitä paitsi vaikuttaa siltä, että yksinäiset pohjoismaalaiset ovat miltei suojeluksen tarpeessa, joten liittoutuminen tuntuu luonnolliselta.

Päivän ohjelman päätyttyä Vilho käy tapaamassa Nalleaan huoneessa. Nalle haluaa kokeilla huoneessa olevaa vedenkeitintä, joten Vilho keittää teetä ja lepää hetken. Nallen kanssa keitetään vielä lisää vettä, Vilho juo pikakahvia ja uudelleen teetä oikeastaan ihan janoonsa.

Työmatkalla aikataulut korostuvat ja koko ajan on kiire eteenpäin. Vilho tuntee väsymyksensä, mutta se on työnnettävä taka-alalle. Päivä tuntuu nyt jo käsittämättömän pitkältä matkusteluineen ja aivan uusine tilanteineen.

Vilhosta tuntuu hyvin vieraalta olla yksin matkalla, yksin hotellissa, yksin kulkuvälineissä. Yksin ilman Annikkia. Vilho tekee mieli puhella yksikseen, jakaa kokemuksiaan tai olla jossain yhteydessä. Vilho matkustaa aina Annikin kanssa, eikä tästä yksinäisestä matkasta tunnu saavan otetta yksin. Kaikki valokuvaaminen ja puuhastelu on yritystä tarttua matkaan, saada jotain kouriintuntuvaa tästä 36 tunnin seikkailulsta vieraassa maassa. Vilho nauttii matkasta, pitää tästä reissusta kovin, mutta ilman Annikkia koko matkasta puuttuu puolet: yhdessä kokeminen, yhdessä eläminen, jakaminen.

***

Pian on aika lähteä päivälliselle ravintolaan ja Vilho ehtii peseytyä ja pukeutua, sitten on aikaa pariin viestiin, mutta mtään ylimääräistä ei ehdi tekemään.

Dinner-tilaisuus on rento, se pidetään normaalissa Rigalaisessa ravintolassa mutkattomasti. Silti iltakin on edustamista ja englannin puhumista. Vilho on norjalaisen ystävänsä kanssa ja lähellä ovat myös ruotsalaiset kollegat. Firman edustajat ovat jakautuneet eri pöytiin ja edustavat hekin rennon tehokkaasti.  Vilho puhuu myös yrityksen toimitusjohtajan kanssa ja yrittää selittää tälle, että hän ei pysty päättämään järjestelmäostoista, vaikka pitääkin osaa ehdotetuista ratkaisuista hyvinä.

***

Takaisin hotelliin. Yö menee nopeasti ja Vilho nukkuu hyvin kun lopulta pääsee Nallensa luo huoneeseen. Seuraavana päivänä seminaari jatkuu ja jälleen syödään paljon ja usein, aamupalaa, kahveja, leipää ja lounasta.  Lounaan loputtua Vilho pääsee lähtemään omilleen, kun seminaari vähitellen hiipuu. Hotellihuone on jo luovutettu ja Vilho on yksin reppunsa kanssa. Edustamisen viimeinen tehtävä on kiittääminen ja hyvästely, sitten reppumiehemme karkaa kaupungille. Iltapäivällä on muutama tunti aikaa katsella kaupunkia ennen lentoa.

Urheilullinen Vilho joutuu valvomattomana tuuliajolle Rigassa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että Vilho olisi pahoilla teilla, vaan sitä, että sankarimme kulkee loputtomasti vanhoilla tutuilla paikoilla valokuvaamassa, eikä pysähdy koskaan. Vilho pystyy kävelemään loputtomasti yksin ollessaan, vauhti vain kiihtyy kiiihtymistään. Vilholle on käynyt näin Venetsiassa yksin ollessaan ja muutamassa muussakin paikassa. Näin käy myös Rigassa ja Vilho käy kaikilla vanhoilla paikoilla ja jatkaa, jatkaa vain kulkuaan.

Annikki ja Vilho olivat viimeksi Rigassa kymmenen vuotta sitten. Vuodet ovat menneet hetkessä ja osa paikoista on ehtunyt jo hieman unohtua, osa muuttua. Vilho käy opiskelija-asuntolalla, jossa aikoinaan elettiin kesähotellissa ja kiertää historiallisen keskustan paikkoja, kuten kissakahvilan – paikan joka tunnetaan katon kissakoristeista.

Pitkät kulkemiset tapahtuvat Art Noveau -kaupunginosassa, jossa Vilho tekee merkittävän kulttuurikierroksen ja kuvaa kaikki tärkeät jugend-talot. Vilho kulkee ja kulkee, jatkaa vaan koko ajan reppunsa kanssa.

Syksy Rigassa on lämmin, ilma on miltei kesäinen ja Vilho meinaa kuolla janoon. Ainoastaan Nallen kiskominen ja protestointi repussa pelastaa Vilhon ja tuon arvokkaan matkakumppanin herättämänä sankarimme menee erääseen ketjukahvilaan, jossa nuoriso juo erikoiskahvejaan ja syö salaatteja. Palvelu on erinomaista, ystävällistä ja Vilho tilaa oluen. Tuntuu hyvältä saada juoksulenkki katki, onhan kohta koko Riga kierretty.

Oluensa aikana Vilho viisastuu, kiertää enää pari Art Noveau -korttelia lähdettyään ja palaa sitten keskustaan. Siellä on turisteja ja paikallisia, jonkin verran vipinää ja nuoria ihmisiä. Vilho löytää erään hieman trendikkään baarin ja syö siellä edullisen aterian ja juo alkoholitonta olutta janoonsa.

Edessä on paluu kentälle samalla reittibussilla. Kentällä kaikki käy helposti ja pian Vilho on taas potkurikoneessa Baltian yllä. Yöllä matka päättyy, Vilho on kotona Annikin luona ja kertoo mitä kaikkea on tapahtunut. Aamulla on edessä paluu töihin.

12. Siirin kooste Baijerin matkasta

Morjesta vielä täältä Baijerista!

Täällä on ollut aurinkoista ja kuumakin sää, mutta melkein joka päivä on lähdetty vuorille.Isäntäväen kanssa on ollut mukavaa, Susivuoret osaavat kyllä järjestää hyviä seuramatkoja!

Heti alkuun on myönnettävä, että oli mulla täällä pieni lomaromanssikin yhden maahisen kanssa, mutta ei siitä mihinkään pysyvään oikein ollut. Loppujen lopuksi meitä erotti muutakin kuin pari tuhatta metriä, eikä mulla ole mitään halua jättää nykyistä työpaikkaa ja asettua jonnekin vuorelle. Ne ovat tuulisia paikkoja, vaikka pistäisi tunteetkin peliin. Jotenkin alkoi korvissa jossain vaiheessa kuulua Vuorenpeikkojen tanssi, ja näin onnellisten sinkkupäivieni häipyvän kuin tonttulan kaivoon. Joten se tällä erää siitä romanssista ja pnyt takaisin muihin nähtävyyksiin.

Vuorilla tosiaan käytiin joka päivä ja sehän homma sujui hienosti, kun Vilhon kanssa löytyi sopiva työnjako. Nuo saksalaiset kiipeilyreput vetävät hienosti yhden hoikan tontun varusteineen ja meidän perheessä on tapana jakaa ilot ja surut. Itse olen sen verran iloluonteinen tonttu, että mulle on sopivaa olla jakamassa iloja, noin niin kuin yleisesti.

Susivuorten päivähommia oli ilo seurata. Annikki valmisti aamiaisen, Vilho keitti kahvia. Sitten katseltiin uutisia, jos satelliittikanavissa ei ollut häiriötä. Sitten Annikki yritti saada Vilholta selville päivän ohjelmaa ja Vilho väitti sen jo selvittäneensä. Tätä jatkui tovin, sitten Vilho tarkasti reppunsa ja se oli aina hieno hetki. Tein saman ihan samassa tahdissa kuin Vilho.

Ylätaskussa Vilholla oli pieni retkipyyhe, mikrokuituliina optiikkaa varten ja paperia – kaikki pakattu hienosti pusseihin. Lisäksi siellä oli sormikkaat, jotka Vilho pistä käteensä kiipeillessään tai kiskoessaan itseään ylös kivistä, juurakoista tai vaijerista.

Sisemmässä läppätaskussa oli pakattuna rahaa. Mielestäni se oli jännää, aivan kuin Vilho aikoisi harppoa Itävaltaan asti ja kadota. Mutta kai siinä oli ideana se, että rahat olivat mukana, eivät kämpässä tai siviilirepussa.

Repusta löytyi myös lämmin fleece-pusero, pipo, arabien käyttämä aavikkohuivi kaulaliinaksi ja vaihtopaita. Siellä oli myös sadeviitta ja pienet säärystimet sekä 0,5 l vettä.

Sivutaskujen pakkaaminen oli parasta. Sinne tuli pieniä nallekarkkipusseja ja minipulloja yrttiviinaa sekä pari myslipatukkaa. Toiseen taskuun sivussa tuli 0,5 l schorrle-mehua. Vielä jäi alataskuun tilaa kameralle, lompakolle ja lippalakille. Sinne Vilho pisti myös erittäin ohuen tuulitakkinsa, joka olisi mennyt vaikka taskuun.

Huolehdin tarkkaan, että minulla oli vastaava varustus ja usein tup reppurituaali tehtiinkin jo illalla. Mutta eväät otettiin juomapullojen lisäksi aina aamulla tietysti jääkaapista. Sitten oltiin taas valmiit matkaan.

Vuorilla oli hienoa, yleensä noustiin kilometri ja mentiin vaihtelevalla nopeudella ja tuli vaihtelevan kuuma. Ylhäällä minusta tuntui aina siltä, että siellä huipulla on oma maailmansa ja ihan omat lainalaisuudet. Se muistutti vähän lentämistä tai vaikka merimatkaa. Vaikea sitäkin on selittää, mutta ylhäällä ollaan haukkojen ja pilvien kanssa, kaiken yläpuolella eräänlaisessa hiljaisuudessa ja usein jyrkänteiden reunalla. Sitten tullaan alas laaksoon, autojen, supermarkettien ja kaupunkiverojen maailmaan.

Sitten ajeltiin yleensä kotiin sillä pikku-Fiatilla. Se oli mainioa peli – uusi ja musta, viininpunaisella kangaskatolla. Tutkin hanskalokeron paperit ja se auto oli rekisteröity 30.5.2016 eli aika uusi. Mittarissa oli kuitenkin 11 000. Vilhon mukaan siinä oli ihan hyvin varusteita, mutta sitä sai kuulemma polkea tosissaan, mitä se sitten tarkoittaakaan. Hienoa oli sekin, kun avattiin katto kokonaan ja kruisailtiin sillä avoautona. Ja siihen oli kelien puolesta usein mahdollisuus.

Iltapäivällä oltiin usein talon pihassa ja Vilho joi olutta ja söi perunalastuja. Tein ihan samalla tavalla, vuorilla tulikin herkästi jano. Aika pian tuon piharituaalin jälkeen Susivuoret menivät päiväunille ja siinäkin katsoin parhaaksi noudattaa porukan tahtoa.

Illalla päivittelin juttujani nettiin ja tutkin valokuvia, sillä Susivuoret katsoivat joko jalkapallon maaotteluita tai tenniksen US Openia. Viini tuntuu olevan tärkeä osa urheiluseurantaa, mutta kyllä minullekin maistui.  Lisäksi iltaisin kirjoiteltiin paljon tietokoneella ja kuunneltiin vanhoja iskelmiä. Onneksi kukaan ei sentään laulanut, olkoonkin että alkupäivän kalahavainnon jälkeen Susivuorilla oli joku oma (pila)versionsa Schubertin Forellikvintetosta, Die Forelle.

Paluumatkakin oli kiva. Ostin lentokentältä hienon kellon ja upean nahkalaukun sekä pullon punssia. Karamelliä en, sillä vuorilla sitä tuli syötyä jo paljon, mutta otin tuliaisiksi jo Oberammergausta ison säkin nallekarkkeja. Kentällä söin taas wrapin, mutta en oikein vieläkään tiedä, mikä se oikein on. Sottaista sen syöminen joka tapaauksessa on, mutta kai se kuuluu asiaan. Otin telineestä myös sanomalehtiä, kun Vilhokin otti, mutta sotkeuduin niihin pahasti lentokoneessa ja lopulta olin kuin paperisessa teltassa. Katsellessani sitä teltan kattoa huomasin, etten osaa lukea lehden kieltä. Onneksi pääsin teltasta pois jo ennen Suomea.

Pian päästiin kotiin, nimittäin Vilho otti taas Suomessakin auton lentokentältä. En enää tiedä mitä ajatella näistä autohommista, mutta olkoon. Oli mukava päästä kotiin, omaan saunaan taas

11. Paluu lentokentälle Augsburgin kautta

Susivuoret lähtevät asunnolta jo kello kymmenen. Tämäkin päivä on lämmin ja aurinkoinen. Tällä lomareissulla ei sadeviittoja tai sateenvarjoja tarvittu, ei liioin lämpimiä vaatteita. Mutta silti vuoristossa pitää varautua heikkoihinkin keleihin.

Caspar David Friedrich: 

Der Sommer (1807)

München, Neue Pinakothek 

Vilho ajelee Fiat 500C:n kohti Augsburgia. Mitään asiaa ei Augustinuksen perustamaan yliopistokaupunkiin ole, mutta aikaa on ennen lentoa ja toisaalta vaihtoehtoinen reitti vie irti Münchenistä. Lentokenttä kun sijaitsee lähinnä kaupungin koillispuolella, niin etelästä tullessa ei tee mieli seikkailla koko kaupungin halki kentälle, mahdollisesti ruuhkassa.

Susivuoret pysähtyvät suurella Lech-virralla ja kävelevät hetken joen rannassa. Keväällä 1632 suomalaiset ja ruotsalaiset olivat tämän virran rannoilla harjoittamassa kolmenkymmenvuotista sotaa. Lech-virran taistelu käytiin Augsburgin pohjoispuolella, vielä aika kaukana Susivuorten reitiltä, koska taukoa pidetään ennen Augsburgia. Taistelu oli pohjoisen protestanttien suuri voitto, siksi sen nimi on Vilhonkin takaraivossa. Marraskuun 17. päivä samana vuonna Kustaa II Aadolf kaatui Lützenin voittoisassa taistelussa, selvästi idempänä Leipzigin tienoilla. Veden virratessa Vilho miettii, että kaukana ollaan nytkin kotoa, vaikka ei kaukomailla ollakaan.

Königsbrunn. Täällä Susivuoret pysähtyvät katsomaan esiroomalaista alttarikiveä hautausmaalla, mutta paikan todellinen löytö on mithraeum – roomalaisraunioilla säilynyt Mithran temppeli. Paikka ei ole auki, mutta suojaavan rakennuksen ikkunoista rauniot näkee melko hyvin. Näitä sotilaiden suosiman uskonnon palvontapaikkoja on säilynyt suhteellisen monta Saksassa, toki muuallakin. Silti Mithra-kultti on yksityiskohdiltaan verrattain tuntematon uskonto, vaikka se oli aikoinaan ehkä merkittävin kilpailija krstinuskolle Rooman valtakunnassa. Kristinusko kantaa edelleen muutamia tuon kultin piirteitä, näin ainakin ajatellaan; sanotaan, että kasteessa ja jopa ehtoollisessa on piirteitä Mithra-kultista.

Vilhon on liian kuuma ajatella uskontojen historiaa, mutta itsestäähän nämä ajatukset tulevat hajamielisen Vilhon päähän kun hän harppoo takaisin Leppäkertuksi Annikin ristimän Fiatin luokse.

Augsburgin Vilho vain ajaa läpi. Auto täynnä matkatavaroita ei viitsi pitää mitään kaupunkikierroksia, joissa ei oikeasti paljon ehdi nähdä. Augsburgista näkee kuitenkin sen, että kyseessä on miellyttävä, historiallinen yliopistokaupunki.

Münchenin lähellä kaksikko syö pizzat turkkilaisten pitämässä hyvässä lounaspaikassa. Sää on edelleen suorastaan helteinen, Vilho jatkaa paitahihasillaan, sillä tukevampaa vaatetusta ei uskalla edes ajatella.

Lentokentällä Vilho juo Lufthansan tarjoaman espresson ja lukee Das Bildin läpi miten osaa. Reppuunsa hän pakkaa Financial Timesin ja New York Timesin, lehdetkin Lufthansan tarjoamia. Vilho juo vielä teen ja katselee esillä olevaa Audia. Hinta kaikilla herkuilla on vain 187.000, joten hetken Vilho miettii autosta lahjaa Äidilleen. Mutta tällä kertaa urheiluauto saa jäädä paikalleen ja Viljo jatkaa K-siipeen Annikin kanssa.

Kentällä on aikaa lasilliseen valkoviiniä Annikille ja Vilho juo vielä yhden oluen. Lento kotiin on helppo, Vilho ehtii kahlata läpi Financial Timesin ja näyttää Annikille sadat puhelimen valokuvat vuoriretkiään muistellen.

10. Buchenbergin köysirata eli enimmäkseen jäähdyttelyä

Annikki ja Vilho tekevät köysiratamatkaa Buchenbergillä. Hiihtohissi kulkee ihan mukavalle huipulle, jossa pääasiassa toiminta keskittyy ravintolan (Buchenberg Alm) terassille ja liitovarjojen lähtötasanteelle.

Tämä näköalapaikka on lähinnä pieni harjanne näissä mittakaavoissa, enemmänkin perhepaikka, josta näkee kivasti Forggenseelle ja Banndwalseelle – molemmat ovatkin komeita järviä. Paikan suurin vetonaula on todellisuudessa läheinen Schwangau satulinnoineen; Buching ja Buchenberg on mukavasti reitillä tuohon Saksan erääseen suurimpaan turistikohteeseen. Susivuoret tekevät köysiratamatkansa Köningscardin avulla ilmaiseksi ja alaspäin tullaan kävellen.

Caspar David Friedrich:

Dorflandschaft bei Morgenbeleichtung (1822)

Berlin, Alte Nationalgalerie

Susivuorile päivä on hieman täyteaikaa, jäähdyttelyä vuoriperiodin jälkeen. Päivään kuuluu pakkaamista, pullojen palauttamista, inventaariota ja paluun valmistelua.

On kuuma, sää tuntuu vain paranevan ja syyskuu kulkee kohti puoliväliään.

Illalla käydään tutussa ravintolassa Gasthof zur Rosessa. Vilho syö lammasta, Annikki hyvän pihvin. Paikka on miellyttävä pieni majatalo, palvelu on ystävällistä ja meno mutkatonta. Yö on jo ihan pimeä Oberammergaussa, kunnon  tähtitaivas hallitsee vuorilta jäävää yläilmojen näkymää.

9. Kreuzspitze (2185 m)

Vaalean kallion edessä Vilho on kertakaikkiaan ihmeissään. Punaisella maalatut reittimerkit nousevat suoraan kiveä pitkin ylös. Metrejä lienee mittarissa hieman yli 2000, mutta näin vaan sepelimäinen vuoristopolku päättyy rosoiseen kallioon. Railakkaan, melko haastavan vuoristoreitin jälkeen kalliokiipeily tuntuu vitsiltä, mutta täällä kukaan ei kerro mitään vitsejä. Vilho alkaa etsimään otteita ja nousee kalliota rauhallisen hitaasti.

Alempana ei tietenkään odota loputon rotko, mutta melkoisen jyrkkä rinne sepeliä ja viettävää vuorenrinnettä. Totuus on se, että vaikka tässä ei nuoralla tanssitakaan, niin horjahtaa ei voi.

 Jonkin verran tulee kiipeämistä, sitten taas sepelipolkua, silloinkin käsillä aina kuin mahdollista auttaen, sitten taas kalliokiipeilyä.

Myöhemmin, tavallaan vain pala-palata jatkaen, Vilho on 2180 metrissä. Rutinoiduille ihmisille lenkki on ehkä arkinen, mutta viimeiset kymmenet metrit on tultu nelivedolla, kiviseinää kavuten ja otteita hakien.

Lopulta ollaan ihan vieressä, sivuhuipulla. Kreuzspitzin huippu ,2185 metriä, on ihan silmien edessä, pikkuinen polku tai pari pientä nyppylää on huipun ja Vilhon välissä.

Vilho pelkäsi jo muutamaa jyrkännettä pari sataa metriä alempana. Nyt Vilhon ja huipun välissä on parikin pahaa paikkaa ja maailmaa riittää pienen kaistaleen molemmilla puolille  – etupäässä ilmakehää. Vilhon miettii, että ristin ja hänen välissään on niin vähän, että kukaan ei tietäisi, vaikka viime hetkellä sisu loppuisi ja mies kääntyisi takaisin. Ristin ja nukkavierun sankareimme välissä on muutama metri,

Vilho kulkee ristin juureen, ei ehkä katsele liikaa sivuilleen, hakee ehkä vähän tukea pari kertaa käsillään, mutta lopulta ollaan kristillisen symbolin juurella. Vilho ottaa rististä tukea ja katselee joka suuntaan. Upeaahan näkymä tietysti on, kaikkiin suuntiin.

 

 Caspar David Friedrich: 

Der Watzmann (1824-5)

Berlin, Alte Nationalgalerie

Kreuzspitz (2185 m.) on aivan Saksan ja Itävallan rajalla. Huipulla Vilho känisee jotain videokameralla kuvaten, mutta ei pystä totisesti sanomaan yhtään mitään. Jos Vilho joskus juoksisi vaikka sata marathonia, niin maalissa hän varmaan olisi pelkästään hiljaa. Vilhohan on läpeensä suomalainen näissä asioissa.

Pian Vilho kapuaa alas kivistä rinnettä Itävallan värein merkittyä reittiä. Irtokiviä putoaa alvariinsa, valkoisia paloja varhaisesta emäkalliosta. Aurinko on hellittämätön pilvettömällä taivaalla, muita seuraajia Vilhon alaskapuamisella ei olekaan. Vaan onkohan se ihan totta? – Taivaalla on kierrellyt kaksi hiirihaukkaa, kolme alppinaakkaa ja yksinäinen korppi, joka on huutanut ennen laskeutumistaan kalliopaahdelle. Nuolihaukka lensi Vilhon silmien editse, miltei pilkaten ihmisten käsitystä jyrkänteistä, reunoista ja korkeuksista.

Alarinnettä kavutessaan Vilho on kiireinen Annikin luo, mutta kalliota alaskavutessaan mieli on nöyrä, kiitollinen. Joku on tehnyt ladun huipulle, merkinnyt reittiä ja ennen kaikkea vienyt sivilisaatiomme symbolin huipulle. On aina etuoikeus kulkea näitä kivipoluja, päästä polulla etäänpäin. Mikä kunnia olisikaan olla mukana viemässä ristiä tuonne korkeuteen! Tietysti sinne voisi viedä suuren kolikon, verisen puolikuun tai valtavan 7.62-patruunan. Niille vuorille kömpelö Vilho ei kapua.

Annikki odottaa alhaalla,  Itävallassa, jos tarkkoja ollaan. Alarinteen polut Vilho osittain juoksee ja tekee mittavaa matkanopeutta. Vauhditon veijarimme laittaa kivet lentämään ja toden totta juoksee metsäpolkua alamaastoon. Annikki on nähnyt gemssejä ja Vilhon päivä on pelastettu, sillä rakas vaimo on viihtynyt sen mittaamattoman ajan 1,6 kilomerissä, jonka Vilho on seikkaillut ylempänä mäntyjen ja kivien keskuudessa. Pariskunta tapaa nollatasossa, parkkipaikalla. Nollataso näillä mestoilla on tonnissa- tonnissasatasessa.

Niin juoksunsa lopuksi Vilho hakee pikku-Fiatin Saksasta, koukkaa sitten kilometrin päähän takaisin Itävaltaan hakemaan vaimonsa ja reppunsa.

Linderhofin tiellä Vilho ajaa totuttua kovempaa, tosin hidastaen kiltisti Granswangin taajamassa.

Siinä menee maailman onnekkain mies, pienellä mustalla Fiatilla, harmaat hiukset märkänä juoksusta alarinteellä. Sankarimme reppu on takapenkillä, vieressä on ihana Annikki, maailman fiksuin ja kaunein nainen.

8. Kuchelbergspitze (2020 m)

Vilho pysäköi Fiatin ilmaiselle parkkipaikalle hieman Granswangin jälkeen, tutulla Linderhofin tiellä. Tämä onkin suositeltava kohta monelle ekskursiolle, tien kulkiessa Itävallan suuntaan P-paikka on vasemmalla, kunhan sinne vaan ehtii kääntyä. Liikenne voi olla sen verran vauhdikasta, että vauhditon Vilhokin päästää pari innokasta ohi hieman aiemmin, että ehtii bongata parkkiksen liittymän.

Parkkipaikalta lähtee reitti 241 ja se kulkee tietä Fürstenweg alkumatkansa. Eipä ehdi Vilho kuin hyvästellä cabriolet-tyyppisen pikkuautonsa, kun jo toisesta autosta eräs isäntä häntä puhuttelee. Muutama sana vaihdetaan niin, että molemmat ymmärtävät. Saksalaismies odottaa sään paranemista ja lukee ajankulukseen vanhaa, kellastunutta kirjaa autossaan. Hän toivottaa onnea Vilholle, joka suuntaa sakeaan metsikköön.

Vilho ei mitään säämuutoksia odottele. Auton mittarissa on vain 13 astetta, mutta enää ei oikeasti sada, joten säähän on passeli kuin mikä, pilvinen ja sopivan kostea. Edessä on 3,7 kilometrin tasamaamarssi polun alkupisteeseen pitkin erinomaisessa kunnossa olevaa, autiota metsätietä.

Ainostaan Saksassa ja ehkä Japanissa on mahdollista se, että pelkällä liikennemerkillä estetään ajaminen tällekin metsätielle. Tiellä ei ole työliikennettä, ei kävelijää, ei valvontaa, ei yhtään mitään eikä ainakaan puomia, mutta silti kukaan ei aja sinne, koska liikennemerkki kieltää. Niin Vilhokin kulkee jalan 3,7 kilometriä metsätietä vaikka voisi ajaa polun alkupisteelle ja pistää Fiatin nätisti johonkin pikku levennykselle, joita tiellä on lukematon määrä. Säännöt ovat Saksassa sääntöjä, joita noudatetaan ja sillä selvä.

Metsä on mukava, tie miellyttävä suomalaisittain. Mutta opasteita ei oikeastaan ole, joten onneksi Vilho osaa auttavasti lukea karttaa, jonka on poikkeuksellisesti ottanut mukaansa. Polku lähtee komean lehtipuun vierestä ennen kohisevaa koskea, mutta mitään kylttiä ei ole missään. Siitä vain ylös satumetsään, ken tietää tien.

Vilho löytää polulta kaksi kämppää, molemmat ovat lukossa, mutten niiden pihalla voi pitää taukoa. Ketään täällä ei liiku, eikä ketään näy missään.Nyt ollaan turistipoluilta poissa.

Parempi tupa, Kuchelberg Dienstehütte, sijaitsee 1600 metrissä. No, parempi ja parempi, minkä Vilho sille mahtaa, että hän automaattisesti arvioi erämaakämppiä, vaikka nämä molemmat ovat lukittuja ja siten myös taatusti yksityisiä. Kuchelberg Dienstehütte on myös se paikka, missä vuoren yläosa todella alkaa – jos oltaisiin Lapissa, nyt oltaisiin puurajalla. Tästä alkaa niittymainen aukea ja valtalajiksi tulevat pensasmännyt. Pian Vilho huomaa ylhäällä gemssejä. Tauko menee muutenkin mukavissa merkeissä, sillä tuvan seinustalla on mukavia penkkejä matkamiehen leposijaksi ja sää selkenee koko ajan. Vilho vääntää sukkiaan kuivaksi, sillä hengittävien maastojuoksukenkien heikko kohta on vedenkesto – polun lukuisa heinikko on kastellut jalkineet ja ne ovat läpimärät, vaikka heltellä pari päivää sitten olivatkin loistavat.

Parkkipaikan mieskin ilmestyy tuvalle, vaihdetaan ajatuksia saksaa muistuttavalla sekakielellä. Vilho kertoo, että Suomessa tällaiset tuvat olisivat aina auki, pääsisi tekemään tulet kuka vaan. Miehen mielestä täällä ei moinen käy, on liikaa pakolaisia, jotka polttaisivat tuvan. Vilho vain toteaa, että ei täällä nyt ylimääräistä väkeä kyllä näy; Mutta yhtäkaikki, tupahan on yksityisomaisuutta ja sen terassin tarjoamastakin suojasta nautitaan mahdollisimman siististi. Viho on isännälle kiitollinen, tuollainen tupa voi olla kulkijalle arvaamattoman tärkeä majakka jopa lukittuna.

Sinänsä pätevästä retkikartastahan Vilho ei tupaa löydä, vaikka tovin etsiikin. Hän oli toki tuvan kartassa nähnyt, mutta vain pätevässä Karwendelin verkkokartassa, jota voi suositella kaikille alueella liikkujille:

http://www.alpenwelt-karwendel.de/en/map

Hupi alkaa tuvalta, todellinen nousu ja todella hienot maisemat. Pian ollaan 1800 metrissä ja huippuharjanteella. Täältä näkeekin yhtäkkiä Linderhofin linna-alueenkin ja Vilho voi hetken kiikaroituaan lopulta kertoa nähneensä sen aiemmin missatun maurilaisen kioskin linna-alueella.

**

Huipulle vievä harjanne on hieno. Se muuttuu vähitellen sellaiseksi, että harjanteen huipulla kulkevan polun molemmilla puolilla on jyrkänne, jyrkkä pudotus. Vilhon on lopulta pakko pysähtyä juomaan mehua 1971 metrissä. Huippu risteineen on lähellä, miltei käden ulottuvilla, mutta 50 metrin loppunousu jää tänään tekemättä Vilholta. Tässä ei olla maailman katolla, mutta harjanne on nyt sellainen, että polulla ei enää voi horjahtaa, sillä liike ei enää pysähdy muutaman metrin päähän, vaan jonnekin reilusti alemmaksi. Vilhosta ei ole tänään riskin ottajaksi.

Polun ainoa kulkukaveri, mies parkkipaikalta lähestyy viimein Vilhoa, kun huippualueen täyttää pilvi pohjoisesta päin ja koko alue peittyy pehmeän harmaaseen untuvaan. Mies oikeastaan ilmestyy sumusta. Puhutaan hetken, sitten tuttu jatkaa matkaansa huipulle. Vilho lähtee perään vielä muutamaksi metriksi, mutta mikään ei auta, harjanne on voittaja tänään. Vilho tietää tiukasti myös sen, että tältä polulta pitää päästä myös takaisin ja pahoja paikkoja on jo ohitettu. On palattava, ei auta mikään.

 Caspar David Friedrich:

Morgennebel im Gebirge (1808)

Rudolstadt, Museum Schloss Heidecksburg

Pettymys on kitkerä, katkera – kaikkiaan pahanmakuinen. Vilho on apeana, mutta yrittää pysyä tarkkana ja laskettelee polun ehjänä takaisin tuvalle. Nyt voikin pitää voileipätauon, ohessa Vilho katsoo kiikareilla ylämaalla laiduntavia gemssejä, niitä taitaa olla ainakin neljä. Tuttua miestä ei enää näy, on aika jatkaa matkaa. Vilho laskettelee hyvää polkua alas kuusisataa korkeusmetriä ja muutaman kilometrin tossumatkaa. Päivän lenkistä tullee 15 kilometriä, mutta Vilhopa miettii katkerana vain korkeusmittaria, sen laihoja lukemia – lyhyt mikä lyhyt.

Tasamaalla Vilho pistää ison vaihteen silmään ja 3-4 kilometrin loppumarssi mennään kovaa tasaisella metsätiellä. Iltaan on jo päästy, sen verran pitkä episodi oli retki Kuchelbergspitzelle. Vilho autoilee kotiin, siellä odottaa rakas Annikki ruuan kanssa. Kaikesta huolimatta tämäkin päivä on ollut vuoristossa upea, vaikka vauhditonta veijaria metrimittarin lukema vietävästi kismittääkin.

7. Laber (1682 m) via Schartenkopf

Susivuoret viettävät välipäivää, sillä sää on muuttunut sateiseksi ja lämpöasteet ovat pudonneet kymmenellä. Keittiön ikkunalaudalla mittarissa on enää 15° ja yöllä on satanut iloisesti, vettähän on tuli jo illasta asti.

Kauppareissulla täydennetään juomavarastoja, erityisesti vesi- ja olutvarantoa. Kummitytöille käydään hakemassa tuliaiset Müllerin myymälästä, sillä liikkeessä on maanmainioiden Nicin reppueläinten myyntiteline. Vilho on päättänyt tuoda tytöille karhut ja tutkii tarkkaan jokaisen nallen – sitten sopivat yksilöt löytyvät ja ne lähtevätkin mielellään Susivuorten matkaan pientä siirtokorvausta vastaan.

Ei mene pitkään, kun Susivuoret alkavat – kuitenkin – pakata jo reppujaan. Melkein kuin varkain välipäivän sää on selkiytynyt ja kaksikko päättääkin lähteä kohti Laberia, kylän yhtä köysiratakohdetta. Kello iskee 12, kun ovet suljetaan ja jalat alkavat taputtaa Oberammergaun katua.

**

Vilho pistelee iloisesti taas rinnettä ylös, vaikka alkumatkasta polku on välillä mutainen ja välillä sitä on jopa hankala löytää laidunmetsiköstä. Näistä mutaisista juurakoista päästyään hän jatkaa tasaisesti ylöspäin. Viileämpi ja pilvisempi sää tekee sen, että hikipisaroihin ei tarvitse hukkua.

Ylempänä polku on yhä parempi. Se nousee kuusikkoon ja kulkee tuossa miellyttävässä metsikössä ison avokallion sivuitse. Välillä käydään niityllä ja laidunalueella, köysirata pysyy lähituntumassa, mutta ei häiritse tällä reitillä, joka on se vaikeampi vaihtoehto ylös.  Annikki on tässä vaiheessa jo päässyt köysiradan kyytiin, asemalla oli iltapäivän aluksi pieni paussi ruokatauon takia. Vilho huomaa metsikössä muutaman vadelman. Eilisellä reissulla näkyi mustikoita ja puolukoita. Silloin näkyi myös mansikka 1800 metrissä.

Vilhon reitti vie Schartenkopfille – tämä reitti edellyttää pientä kiipeilyä, toisin kuin pidempi reitti, joka kiertää idässä. Schartenkopfin-reitillä ei ole ketään kummassakaan suunnassa, eikä tuoreita jälkiäkään ole. Päivähän ei ole kaunis vaan pilvinen,  mutta se on erinomainen kapuamiseen viileytensä takia. Vilho pitää polusta kovin, se on moninainen maisematyypeiltään, vaihteleva kulkuradaltaan ja kaikkiaan hienosti laadittu reitti. Polut nimittäin eivät ole pelkkää kieputtelevaa nousua, jota sitäkin toki tarvitaan nousua varten, mutta esimerkiksi tällä reitillä on lisäksi laajoja siirtymiä sivusuunnassa. Niissä kulkunopeus kasvaa ja syke laskee, lisäksi on aikaa ihailla maisemia.

Polku kulkee lounaaseen ja näkymät vain paranevat, polku ylittää pienen puron ja ympäristössä on hienoja hammasmaisia kallioita. Sitten viimeinkin noustaan Schartenkopfille. Polku ei kuitenkaan ole vaikea, nousu on jyrkkää, mutta nelivetoa tarvitaan vain parissa kohdassa. Vaijeria on muutama pätkä, toisissa kohdissa pääsee auttamalla kivistä käsillä.

Schartenkopfilla Vilho haukkoo henkeään, sillä yhtäkkiä ollaan harjannemaisella huipulla ja Ettal ilmestyy näkyviin edessä samalla kun Oberammergau näkyy takana. Molempiin suuntiin on jyrkännettä ja tuuli alkaa suhista korvissa. Polku kulkee kapealla harjanteella ja näkymät ovat joka suuntaan hienot. Eikä ristin sielua näy mailla halmeilla, ehkä köysirata vie kapuajat tältä reitiltä, ehkä nyt vaan on hiljainen päivä – mutta jotenkin reitti tuntuu hieman vähän käytetyltä.

 

 Caspar David Friedrich:

Das Kreutz im Gebirge (1808)

Dresden, Galerie Neue Meister

Harjanneseikkailun jälkeen Vilho haukkoo henkeään. Huipuilta tullaankin sitten hieman alas ja metsäiselle harjanteelle. Nyt mennään tiukasti oikeaan suuntaan eli kohti köysirata-asemaa. Sinne Vilho saapuukin sitten lopulta tuota pikaa, mutta parituntinen on reitillä hyvinkin kulunut.

Köysirata-asema on melko pieni kokonaisuus, jossa on radan laiturin lisäksi ravintola ja näköalatasanne. Annikki odotteleekin ravintolassa ja sinne Vilhokin pääsee vaihdettuaan vähän vaatetusta. Pian kuonon edessä on iso vaalea olut (3,50 €) ja samalla onkin tilattu juustoista spätzle-pastaa sipulirouheella (7,90 €). Annosta on mukava odotella Ettalerin luostarioluetta juodessa, tuo juomatehdas hallitsee tämän alueen kuppiloita, mutta onkin mainiota. Maisemat ovat huikeat, täältä näkyy hienosti etelään, jossa Saksan suurimmat vuoret muuttuvat vähitellen Itävallan komeiksi huipuiksi

Vilhokin pääse korikyydillä takaisin kahdeksaansataan metriin, sillä matkailijakortilla köysirata on maksuton. Köysiradan vaunu on klassista mallia, väriltään sininen. Susivuorille tulee yksityiskyyti ja parikilometrinen kyyti onkin kerrassaan mainio. Annikki löytää muutaman gemssin metsäaukealta ja niiden näkeminen kruunaa päivän.

Raitis ilma on tehnyt tehtävänsä: kotona Susivuoret kömpivät sänkyyn ja nukkuvat iloisesti pari tuntia. Kahvin jälkeen on valmistauduttavat MM-kisakarsintojen ensimmäisiin otteluihin.

6.b Siiri vuorilla, korkeuksissa

Tonttuhommissa oppii ensimmäisenä sen, että tarkkana pitää olla ja aika lailla aina valmiina. Siiri noudattaa tätä perusoppia täsmällisesti ja kauniina sunnuntaiaamuna tonttumme on Fiatin takapenkillä valmiina heti kun Vilho tuo ajoneuvon viereisellä parkkipaikalle. Siirin tekee mieli painaa tööttiä, että Annikki saataisiin sassiin autoon, mutta antaa lopulta olla, sillä Vilhohan sen joutuisi jo kohta selittämään asiaa vaimolleen korvatillikan saaneena.

Automatka ei ole pitkä, mutta Siiri on niin jännittynyt, että hänen on pakko syödä pari pikkupussia karamelleja vuorirepun sivutaskusta. Onneksi nameja riittää, niitä taitaa olla seitsemässä eri taskussa kaikkiaan yhteensä 32 erillistä pikkupussia (kahdeksaa erilaista makua).

Hieman myöhemmin on autoiltu tovin ja Annikki on jätetty jonnekin levikkeelle: vuoriretki voi viimein alkaa! Siiri on ensimmäisenä ulkona, kun vanhalle myllylle päästään. On hetki aikaa tarkistaa repun remmit ja muu varustus, kun Vilho touhuaa sormi suussa parkkiautomaatilla. H-hetki on lähelle, kukkulat kutsuvat ja Siiri, tuo perinteinen saunatonttu Suomesta, on suuren tapahtuman äärellä! Nyt noustaan oikealle vuorelle!

Alkumatka ei ole erityisen inspiroiva, mutta tavallinen metsä, tavallinen polku ja jopa tavallinen pelto – nämä kaikki vaikuttavat mielenkiintoisilta, kiehtovilta, kun mennään ylämaastoon. Siiri saattaisi täristä odotuksesta, ellei olisi kiire harppoa Vilhon perässä polulla. Vilho tuntuu kanavoivan innostuksensa ravaamiseen, sillä aivan samanlaista innostusta Siiri huomaa kyllä isännässäänkin.

Maaston noustessa yhä jyrkemmin, Vilhon meno hidastuu ja Siiri alkaa hengästyä. Reppu tuntuu painavalta ja vesi valuu kuin kotisaunan lauteilla satasessa. Vuorimatkailu on kovaa hommaa, ei auta muu kuin purra hammasta ja kavuta Vilhon perässä.  Seitsemän minuutin polkuretken jälkeen Siiri – tietenkin ihan koeluontoisesti – loikkaa Vilhon reppuun kiinni ja sujahtaa hetkeksi aivan uskomattoman tonttusopivaan sivutaskuun huilaamaan. Pikkuinen koe päättyy tunnin päästä juomatauolla ja Siirin mielestä kokeilu voidaan julistaa käytännöksi. Ei tuossa Vilhon menossa yksi tonttu reppuineen merkitse enää mitään. Tämä on ihan klassinen win-win -tilanne (ainakin telkkarissa se on aina ollut hyvä perustelu, vaikkei Siiri tiedä mitä hienoa juttua sanat tarkoittavatkaan).

Vuorimeno alkaa todella maittaa Siirille, kun liikepuoli on viimeinkin järjestetty. Vilhon kyydissä on paremmin aikaa valokuvata, videoida ja kaiken kaikkiaan helpompaa sormeilla puhelinta. Reppu toki heiluu, mutta se antaa merellis-vuorellista tunnelmaa.

Siirillä on puhelimessa Sports Tracker, korkeusmittari, Tonttumón Go-Go, ElfBook ja TonttuTinder. Loppujen lopuksi on helpompaa, että Vilho kiskoo rinnettä ylös kuin aasi, sillä puhelimen kanssa ei oikeasti ehdi katso minne astuu ja päivitykset menevät helposti sivu suun.

Tauot ovat vähän tuskallisia Siirille, sillä vaalea saunatonttu tuntuu vetävän kaikki vuoren maahiset koloistaan.

Aivan hirveää pesemätöntä karvanaamaa tunkee joka kiven takaa joku vuokko kourassaan treffiä ehdottamassa. Siis-oikeasti-haloo!!! Onko tullut hieman liikaa tuijotettua telkkarista Maahiselle morsianta? Luulevatko nämä landepojat oikeasti, että Siirin tasoinen kaupunkilaistonttu vaihtaisi oman siistin saunansa kivenkoloon ja luomumustikan viljelyyn epävarmoilla vuoristoseuduilla jonkun mörrimöykyn kanssa? No way, Jürgen!

 **

Huipulla on viimeinkin omaa aikaa Siirilläkin, kun Vilho tuupertuu kanervikkoon reppunsa kanssa, haltioituneena varmaan ohuesta ilmasta. Siiri napsii muutaman täpäkän selfien, jokusen huippukuvan ja pätkän videota  – ja pääsee viimeinkin eväidensä kimppuun. Ja eikö samassa ole joku don-tonttu jo tarjoamassa yrittilikööriä vierasmaalaiselle naiselle... Mutta tämä maahinen onkin jotenkin hienostuneempi, sivistyneempi ja siistimpi, oikeastaan todellinen huipputonttu. Vilhon pyöriessä varvikossa vesipullon ja karamelliensa kanssa, vaihdetaan kaihoisia katseita, hentoja kosketuksia ja puhelinnumeroita  – eikä loppuosa tästä vaihtamisesta kuulu teille mitenkään!

 *

Ja aivan liian pian on aika lähteä huipulta, alas takaisin arkiseen maailmaan, maanpinnalle. Tavallinen metsä, tavallinen polku ja jopa tavallinen pelto – ne kaikki näyttävät laskeuduttaessa todella tavalliselta.Mutta vuori, se näyttää Siiristä tarunhohtoiselta. Harmi ettei alaspäin tohottava Vilho ehdi sitä katsoa.

***

Illalla Siiri katselee vuorelle vielä pitkään, vaikka sade ja pimeys peittävätkin näkyvyyden. Jotain mittaamattoman kaunista on siinä pienessä hetkessä kun tonttu rakastuu toiseen, ja jo heti syntyy kaipuu! Vaikka välissä olisivat pikiset pikatiet, joet, virrat, vuoripurot ja kaikki ihmisen piirtämät korkeuskäyrät, niin tunteelle niistä mistään ei olisi mittaa.

6. Notkarspitze (1888 m)

Sunnuntaiaamupäivällä talon isäntä kerää tyttärensä Volkkariin ja tomera vaimo huolehtii kaikesta muusta. Yhden yön "mökkireissu" on heiltä ohi ja Susivuoret ovat alppitalossa hetken taas kahdestaan.

Vilho hakee mustan ratsunsa ja tuo sen katto auki viereiselle tontille. Asunnossahan ei poikkeuksellisesti ole parkkipaikkaa, vaan autoa pidetään sadan metrin päässä sivummalla. Nyt lähdetään uudestaan Linderhofin tielle. Päivä on lämmin ja liikennettä on nytkin ihan riittävästi.

Annikki toimitetaan Graswangin reittien lähtöpisteelle suorittamaan tasamaakävelyä, sitten Vilho palaa lähes Ettaliin, mutta jää kuitenkin tien alkuvaiheen Myllyn parkkipaikalle, aiemmin mainitun Ettaler Mühlen luo. Parkkimaksu on koko päivältä kolme euroa, kolme euroa näyttää myös olevan minimimaksu. Cinquecento jää siihen, Vilho lähtee nyssyköineen pellon suuntaan. Sieltä metsänrajasta lähteekin polku kohti Notkarspitzen huippua.

Pienenä vihjeenä tai näkemyksenä mainittakoon se, että Notkarspizen reittiä ainakin Vilho suosittelee nimenomaan tästä suunnasta – nimittäin myllyltä ylös nelivetoa ja sitten alas päin pidempää ja vähemmän jyrkkää reittiä ns. Ettalin suuntaan. Ainakaan Vilho ei mielellään laskettelisi alas myllyltä lähtevää kiipeilyreittiä, mieluummin ylöspäin sieltä.

 Caspar David Friedrich:

Ausblick in Elbtal (1807)

Galerie Neue Meister, Dresden

Puhelin rupattelee, että lähtöpaikka on n. 830-40 metriä, joten tästä pitäisi päästä kilometri ylös.

Alkureitti on kuusimetsää ja polku lähtee pian ylös hyvin tiukasti. Nyt kapealla polulla ei ole mummoja eikä itse asiassa ketään muutakaan, tämä on sen verran tiukempi erikoiskoe. Nousevalla polulla metrit suorastaan vilisevät korkeusmittarissa, mutta kapuaminen on totista.

1091 metriä seisoo korkeusmittarissa, kun Vilho saavuttaa nelivetopisteen eli reitin ensimmäiset vaijerit. Viestit Annikille, kamat kiinni tiukasti ja sitten kapuamaan. Tämä on elämää, sanoo vettä valuva Vilho.

Pian polku on kuitenkin vain jyrkkää, vaijeri loppuu. Toisinaan sitä tulee taas lisää, mutta pian tiukin vaihe on ohi. Vilho ei kuitenkaan osaa pitää taukoja, sillä polulla ei ole sellaisia paikkoja, jotka luonnollisesti kutsuvat tauolle. Sehän sopii hullulle Vilholle, joka jatkaa ja jatkaa vain ylemmäksi.

Reitin hienommat kohdat ovat kuitenkin edessä. Kuusikko väistyy ja pian ollaan kahden vuoren välisessä laaksomaisessa rinteessä. Edessä näkyy vaikuttavaa ylänköä ja kivistä huippua. Vilho laittaa Annikille tekstiviestin:

"1440 m. Nyt solassa. Yksi kundi lenkillä! Muita ei näy Kohti kivialuetta."

Ja toden totta, yksinäinen taival päättyy solassa, sillä yksi poikahan se on lenkillä tällä reitillä ja juoksee tervehtien Vilhon ohi! Vilholla on päällään jonkun marathonin tekninen paita ja vyöllään aika monta juoksua, mutta niin vaan joku käy treenaamassa näissä maisemissa ja juoksee näitä reittejä. Hyvä tavaton. Vilho ei ehdi pyytää pojalta nimikirjoitusta tai kaverikuvaa, mutta sällinhän täytyy olla jonkinlainen huippu-urheilija. Vilho päättää pitää tauon, paalupaikka on mennyt iäksi. Jalat tuntuvat raskailta, rehvasteleva asenne on tiessään. Kohtahan ne mummotkin kuitenkin tulevat ohi, papat kintereillään, kepit lentäen.

Tauon aikana vajaassa 1500 metrissä Viho on ehtinyt rentoutua ja heittää mainitun paitansa männynoksille kuivumaan ja imee erinomaista schorle-juomaa pullosta, kun ylempänä polulla näkyy liikettä. Korkit kiinni ja paita päälle – Vilho onkin pian taas valmis moikkaamaan kanssaseikkailijoita.  Ylhäältä tulee kaksi nuorempaa naista vaellussauvat kädessään, ensin yksi ja sitten toinen perässä. Tervehdykset vaihdetaan kohteliaasti. Tytöt ovat pikkusen romuna ja Vilhoa alkaa mietityttää edessä oleva taipale. Enemmän kuitenkin mietityttää se sosiologinen kysymys, että nämä rinteet ovat täynnä eri-ikäisiä naispareja, etupäässä alkaen kolmekymppisistä viiskymppisiin asti. Missä ne miehet ovat – ylemmillä rinteillä vai tuopin varressa?

Solassa väkeä tulee enemmänkin vastaan, Vilho jatkaa ylängölle ja aina vaan ylös. Edellä menee ukko, joka puhutteli Vilhoa tauon aikana ja Vilho pysyy miehen tuntumassa, kunnes unohtuu tekstailemaan ja kuvailemaan ylängössä. Lisää valuvaa hikeä ja nousua, nousua, sitten Vilho pääsee pensasmaisten mäntyjen ympäröimää polkua ylös huipulle.


Notkarspitze on korkeudessa 1888 metriä, se on Vilholle aika hyvä saavutus, kilometrin nousu melkoisen hyvässä profiilissa. Vilhohan on aika hyväkuntoinen vesseli, mutta päivän varsinainen haastehan on ollut 25 asteen lämpötila. Vilhohan ei meinaa nähdä eteensä veden valuessa otsalta.

Huipullakin on lämmin. Vilho on tohkeissaan, täältä näkee todellakin hienosti kaikkiin suuntiin ja Garmisch-Partenkirchen näyttää miniatyyriltä hyppyrimäkineen ylempää katsoen. Vilhon on vaikea syödä, mutta hän pistelee puoliväkisin kolmioleipänsä, karamelleja ja mantelipatukan.

Maskottijäniksen kanssa otetaan valokuvia, kiikaroidaan ja videoidaan.  Edelleen on aika lämmintä, mutta paluutakin pitää ajatella.

Paluu tapahtuu Ettalin reittiä, Polku vie naapurihuipuille, mutta suunta on alaspäin. Kaikkiaan reitti on helpompi, mutta laskeutuminen ei koskaan ole yksinkertaista, eikä aivan viileää sekään. edessä on lukuisia kieputuksia mutkissa, irtokiviä, juuria ja monenlaista mutkaa. Tossut kuitenkin tietävät minne mennä; käsky on aina eteenpäin ja sitä käskyä Vilho on aina kuunnellut.

Viiden tunnin vuoriretken jälkeen Vilho on tasamaalla, jossakin Ettalin peltojen takana. Siellä hän huomaa puukaukalon, johon vuorilta tulee kylmää, kirkasta vettä. Vilho heittää repun selästään ja luopuu kaikesta optiikasta ja eletroniikastaan ja säntää altaalle. Tekee hyvää pestä naamansa viileällä vedellä ja levähtää hieman. Vilho juo vain suullisen purovettä, mutta se maistuu taivaalliselta.

Autolle on vielä pari kilometriä. Mutta ne ovat tasaisen maan kilometrejä ja tulevat jotenkin itsestään. Pian Vilho on Fiatissaan myllyllä. Nyt pitää huristaa kotiin rakkaan Annikin luo.

Illalla alkaa sataa, ensin heiluvat puut ja pensaat – Vilho juoksee vetämään puutarhatuoleja suojaan viime hetkellä. Samalla katua pitkin saapuu nuoripari, uudet naapurit, juuri ennen kuin sade todella alkaa ja kastelee Oberammergaun kauniit, historialliset kadut. 

5. Schloss Linderhof ja muuta ihmeellistä pyörimistä

Päivä on edelleen kuuma ja kesäinen, kun Annikki ja Vilho huristavat kohti Ettalia ja sitten suoraan länteen Schloss Linderhofia kohden. Ammergaeur-Alpit ovat upea kehys tälle tielle, mutta saksalainen liikenne on aika vauhdikasta. Tiellä ei ole sinänsä tunkua, mutta kansa ajaa usein reilua satasta tälläkin maisemareitillä. Kaahaminen on siistiä, mutta vuoria toljottava Vilho ei halua olla tien tukkeena ja ruuhkantekijänä.

Linderhofin linna on 1874-8 rakennettu eri tyylejä yhdistelevä linna – pääpaino lienee rokokoolla –jonka isäntä oli Ludwig II.  Ludwig oli Baijerin kuningas ja nimenomaan kuuluisa linnoistaan. Linderhof on yksi Ludden kesämökeistä. Paikka on saanut nimensä ilmeisesti täällä aikoinaan asuneen Linderin suvun mukaan.

Susivuorten touhu koko päivän osalta on aika ihmeellistä pyörimistä, hieman väsynyttä välipäiväseikkailua. Siihen sopii hyvin Ludwigin pienimmän linnan katsastaminen.

Alueella onkin väkeä kuin pipoa, parkkipaikalla lienee sata autoa ja päälle muuta bussilastillinen seuramatkalaisia. Päivän kirkkaus ja lämpö on melkoista, ihan sopiva keli pyörähtää jonkinlaisella kulttuurikohteella.

Parkki maksaa 2,5 euroa, se on ainoa pakollinen maksu alueella, sillä tiketit ovat sitten sisään alueen mökkeihin. On päivänselvää, etteivät Susivuoret halua 1800-luvun järkyttävien kuninkaallisten viritysten sisään.

Linnan edustalla on vesiallas, kultapatsasryhmä ja kaikenlaista muutakin veistosryhmää.  Puutarhat, linna ja rakennettu puro muodostavat akselin kokonaisuus on upotettu maisemaan siten, että näkymä muuttuu ylemmäksi noustessa. Paikka on täynnä valokuvaavia turisteja, joten Susivuoretkin näpsivät nähtävyydestä kuvia. Koko ajan Vilhosta tuntuu siltä, että tässä on vähitellen hoidettu matkan kulttuuriosuus täysmääräisenä, ja loppuaika voidaan omistaa ravitsemukselle ja vuorille. Paikka on napakymppi ajankohdan linnakokonaisuuksien ystävälle, muut voivat nauttia tästä puistona upeiden vuorten lomassa.

Vilho huomattaa, että oli hienoa, että kuninkaalla oli tällainen paikka, jossa oli mahdollista irrottautua raskaan työn jatkuvasta, silmittömästä stressistä. Silloin suihkulähde aloittaa toimintansa ja kultainen veistosryhmä jää korkeuksiin nousevan vesipatsaan alle.

Kaksikkomme omaa idioottimaisuutta kuvastaa se, että paikan kiinnostavin juttu, maurilainen kioski, jää näkemättä, sillä se on vasta linnan toisella puolella. Lähempänä sisäänpääsyä oleva marokkolainen talo tulee kyllä tsekattua itämaisine koristeineen. Esimerkki, varoittava sellainen, täysin valmistautumattomasta turistista huolettomassa kesälomatunnelmassa lapsellisessa avo-Fiatissaan. Voitte vain kuvitella miten monien taideaarteiden, kulttuurihelmien ja upeiden ravintoloiden ohi Vilho on kulkenut matkoillaan.

*

Seuraava töpeksintä tapahtuu Garmisch-Partenkirchenissä. Vilho on ottanut vuotuiseksi tavakseen hermostua autoiluun Garmischissa. Kaupunki on koko alueen päämesta ja aina täynnä liikennettä ja siten myös kiireisiä kuskeja. Paikka on tavallaan kaksikaistainen ränni, jossa haetaan paikkaa kuin formulastartissa. Vuosi sitten Vilho yritti kruisailla täällä, eikä siitäkään tullut mitään. Nyt käydään kuitenkin hyppyrimäkien tuntumassa, mutta edes siellä ei voi pysähtyä, sillä parkkipaikat hiekkakentällä ovat ihan täynnä ja autoa tulee joka suunnasta. Vilho päättää lähteä kotiin ja pysytellä seuraavat vuodet pois Garmisch-Partenkirchinistä, se ei kertakaikkiaan ole Vilhon paikka. Ja jos totta puhutaan, siellä eivät edes korkeat lähihuiput pääse oikeuksiinsa, vaikka alueen vuoristo kartassa onkin hieno.

Kauppareissu ja ajelu kotiin sujuu kuumassa kelissä, taivaalle on tosin tullut tällä välin paljon pilviä. Kotimatkalla katsotaan kotikylän sotilastukikohtaa ulkopuolisesti: Oberammergaussa on Bundeswehrin ja Naton koulutuskeskus, tukevasti piikkilankojen kruunaamien muurien takana. Tukikohta tai sotilaallinen läsnäolo ei kuitenkaan alueella näy mitenkään, sekin sopeutuu ympäristöön saksalaisen mutkattomasti.


Illalla käydään ravintolassa kotikylällä. Annikin annos on kiinnostava, paikallista forellia eli sitä puhuttua purotaimenta. Kala tuodaankin aika lailla kokonaisena, se on maultaan mietoa ja vaalealihaista, ei mitään kassilohta. Vilho pistelee klassikon: possu-schintezlin ranskalaisilla, vaalean Ettaler-oluen kera.

Aterian aikana kylä ja taivas sen yllä on pimentynyt. Lauantai-ilta on täällä hyvin hiljainen, jopa hämmästyttävän kesy. Se sopiikin mainiosti – varmaan kaikille osapuolille.

 

Caspar David Friedrich: 

Waldinneres bei Mondschein (1823-30)

Alte Nationalgalerie, Berlin

4. Kofel (1342 m)

Polku kulkee nyt miellyttävästi rinteen poikki, pysyen pääasiassa samalla korkeuskäyrällä. Korkeus on vaatimattomasti 1200 metriä ja maasto on metsäisen peitteistä. Muutakin kulkijaa polulla on tasaisesti, mm. sokeita vaeltajia avustajineen tusinan verran. Vilho hämmästelee sitä, miten tottuneesti nämä ihmiset kulkevat vuoristopolulla ja miten saumatonta yhteistyö avustajan kanssa on. Paikalliset mummot, papat ja lapset ovat aika harjaantuneita vuoristokulkijoita, Vilho pistelee polkuaan aika nöyränä ja katselee tarkkaan mihin astuu.

Kapuaminen ja neljän sadan metrin nousu on ollut kuumaa. Baijerissa on edelleen helteinen keli ja aurinko helottaa poutapilviseltä taivaalta, onneksi polulla sentään kuuset antavat miellyttävää varjoa. Reippailua suoritetaan juoksuhousuissa ja t-paidassa, enempää ei päälleen voi pukea.

Jossain vaiheessa polulla on porukkaa enemmän: kopteriensihoidon pojathan ne siellä pakkaavat jotain rouvaa siirtopaareille. Tarkemmin Vilho ei tiedä, mitä on tapahtunut, mutta ilmeisesti ei mitään aivan kamalaa, ilmeet eivät ole haudanvakavia. Kuusi miestä siirtää potilasta kapeaa polkua pitkin ja heti 15 metrin päässä aukolla porukan johtaja alkaa katsoa, sopisiko paikka potilaan nostoon. Vilhokin pääsee jatkaamaan matkaansa, sillä pelastusoperaatio tukki polun ja väkeä odottaa vastasuunnassa. Vilho on kavunnut pois polulta ylärinteeseen ja päästää kaikki muut kulkemaan ensin.  Pian matka jatkuu taas autiolla polulla, hetken päästä lman täyttää kopterin lapojen hakkaava rummutus, joka kaikuu pitkin kallioseiniä muut äänet peittävänä taontana.

Kofel on alueen vaatimattomin huippu metriensä puolesta, sen merkittävyys on hammasmaisessa profiilissa ja siinä, miten se hallitsee näkymiä Oberammergaussa. Kofel on kivinen pilari, jonka päällä on näyttävä risti (aikanaan Vilho huomaa, että risti on itseasiassa puinen, taitavasti veistetty krusifixi). Risti ja vuoren huipun kivipilari näkyvät kaikkialle kylään ja sinne katse hakeutuu. Erinomaisesti huippu näkyy Vilhon terassituolille, loma-asunnon pihaan.

*

Metsäinen polkuvaellus päättyy tienviitoille ja silloin Vilho huomaa vaalean kiviseinän, josta on tarkoitus saada ne viimeiset nousumetrit. Loppumatka tehdään nelivetona, vastaantulijoita väistellen. Kapuamisen mahdollistaa reitille kiinnitetty vaijeri, jota pitkin Vilho kiskoo itseään ylös, hansikkaat kädessä, vuoroin kivestä tukien.

Huipulla lämpö ei lopu, sillä sää on edelleen hieno, eikä tuuli ole voimakas. On aika painaa nallekarkkia nassuun ja juoda vettä. Vilho on niin tohkeissaan, niin kone kuumana, että eväitä ei tee mieli. On perinteisten huippuvideoiden ja valokuvien aika. Paikka on kyllä komea, sieltä kelpaa katsoa omaa lomamökkiä ja koko kylää ynnä kaikkialle ympäristöön.

Alas Vilho palaa zig-zag-reittiä, joka on tietysti nopeampi, mutta aika tylsä metsäpolku. Näin kylä kyllä lähestyy aika nopeasti. Asunnolla Annikki jo odottaa onnistuneen naapurivuorella tapahtuneen köysirataretkeilyn jälkeen. Vilhon on kuuma ja terassilla nautittu Oktoberfest-olut uppoaa hienosti mukana kannettujen retkieväiden kanssa. Iltapäivä on aurinkoinen, kesä tuntuu jatkuvan edelleen Baijerissa.

 

Caspar David Friedrich:

Der Wanderer über dem Nebelmeer (1818)

Kunsthalle, Hamburg. 

Illalla Vilho sormeilee häntä ikuisesti kiehtovaa Martin Heideggerin tekstiä, englanniksi Building Dwelling Thinking (1950-1). Jostain syystä polullakin Vilho ajatteli tuota pientä klassikkotekstiä jopa niin tiiviisti, että meinasi kerran lipsahtaa baijeriaiseen kuusikkoon päistikkaan. Eipä taida hajamielisestä Vilhosta tulla mitään vuoripolkujen pantteria pelkästään uuden repun ansiosta. On se reppana tavallinen pururatojen prinssi, sorateiden kruunaamaton sokrates.

*

Talon isännän kirjahyllyssä on joukko erilaisia taidekirjoja kesämökkimäisessä hyllytyksessä. Pian Vilho löytää niistä yhden taiteilijasuosikkinsa, Caspar David Friedrichin (1774–1840).  Vaeltaja sumumeren yllä on taiteilijan tunnetuin teos. Sillä ei tiettävästi ole mitään yhteyttä kertomuksen kukkulaan tai mainittuun Vilhoon.

3.b Siiri täyshoidossa ja rinkkaansa virittämässä

Ensimmäinen matkapäivä oli niin elämystäyteinen ja raskas, että Siiri nukahti sohvan nurkkaan melkoisen tyynypinon alle.

Uusi aamu Baijerissa alkoi talon perinpohjaisella tutkimisella, se kun on ihan perustoimintaa tontuille. Aivan kaikki alakerrassa ei ollut Siirin mielestä hyvin hoidettu, mutta pääasiat olivat kunnossa. Ulkona sijaitseva vaja oli melkoisen sekava verstas, mutta talon muuten näytti kohtuulliselta. Yläkerrassa vastassa oli vanha tonttupariskunta, joka vietti talossa eläkepäiviään, eikä enää työkseen huolehtinut talosta. Siiri kutsuttiin aamiaispöytään ja esittäytymisten jälkeen Siiri sai kuulla olevansa täyshoidon piirissä vierailunsa ajan. Mikään muu ei Baijerissa tulisi kuuloonkaan, kun kerran vieras saapui kaukaa Suomesta.

Tonttupariskunta (nimeltään Stein ja Gertrud) kertoi kahvia juotaessa paljon asioita Siirille ja vähitellen tonttumme rauhoittui kokonaan. Kävi ilmi että Susivuoret eivät olleet siis laittomilla teillä, vaan auto oli vuokraauto ja tämä talo toimi vuokratalona. Eipä moinen tavallisen tontun mieleen ollut tullut, että majapaikkaa vaihdellaan kuin muuttohaukka. Tontulle moinen ei sovi, mutta ehkä se näin lomalle menee.

Pääasiassa Siiri tutki kotiympäristöä ja keräsi voimia tuleviin maastoretkiin. Pääpaino valmisteluissa oli maastovarustuksen virittämisessä.

Kaikki pitää olla aivan samalla tavalla kuin Vilhollakin, muuten vuorille ei ole asiaa. Vilho on jotenkin niin vakuuttava, niin uskottava kun hän selittää kapineitaan Annikille, että miehen täytyy todella tietää mistä puhuu. Siksi Siiri on perehtynyt reppunsa Deuter Mini-Act-Lite 4.5:n säätöihin ja kaikkia sen hihnoja on kiskottu edestakaisin ynnä taskuja on avattu ja suljettu toistuvasti, että rensseli tulee tutuksi. Reppu täyttyy vähitellen lämpimistä vaatteista, sadevarusteista, lakeista ja sormikkaista, unohtamatta pientä punaista pipoa, jos mennään oikein korkealle ja kylmään. Eväitä varten on pusseja sekä sivutaskuihin on laitettu lukuisia minipussillisia nallekarkkeja.

Varustukseen kuuluu vielä pieni kompassi ja Siirin ylpeys, 25-osainen Sveitsin tonttuarmeija linkkuveitsi, lentokentältä ostettu upean punainen uutuus. Aivan oma osastonsa repussa on varattu kameralle, kiikareille ja matkapuhelimen varavirtalaitteelle  – onhan Susivuorillakin aina hirveästi optiikkaa mukanaan.  Huolella valitut maastovaatteet kenkineen kruunaavat kokonaisuuden ja Siiri tietää viimeinkin olevansa valmis maastoon.

Täysihoidossa oleminen pitää kiirettä, sillä ateriaväli ei ole pitkän pitkä, joten valmistelujen välillä tulee kiire ylärkertaan ruokapöytään. Illan pimetessä onkin sitten aika todeta valmistelujen edenneen hienosti ja kaiken olevan vähitellen kunnossa. Siiri kömpii Vlhon valtavan tyynyn taakse nukkumaan ja näkee unta jylhistä, pilviä halkovista vuorista.

3. Retki Ettaliin: Forelleja ja juomistaan kuuluisa luostari

Susivuoret nukkuvat melko pitkään. Asunto on niin hyvin eristetty, että yöllä alkanutta sadetta ei alakerrassa huomaa ropinastakaan. Mutta taivas on pilvinen ja vettä tulee Oberammergaussa iloisesti.

Aamiaisen aikana sade taukoaa ja taivas kirkastuu nopeasti. Ensimmäisenä Vilholla oli mielessä se, että päivän kävelyt eivät mitenkään onnistu, mutta pian näyttääkin taas siltä, että poluille voi lähteä. Kelin epävakauden takia korkealle ei kuitenkaan tee kovasti mieli. Kaksikko päättääkin tehdä tasamaan reissun kohti naapurikylää, Ettalia.

Susivuoret pakkaavat ahkerasti vuoristoreppujaan ja pienestä päiväreissusta päätetään ottaa kaikki ilo irti testausmielessä. Vilhokin laittaa vihreään rinkkaansa varavaatteita ja kaikenlaista hyödyllistä ihan painolastiksi. Saapahan kiskottua uuden rinkan remmit kohdilleen tänään, miettii Vilho tunkiessaan takkiaan kyytiin.

Sitten vaan ulos; ilma on nyt sateeton, miellyttävän raikas ja aivan passeli t-paitasillaan kulkemiseen. Ammer-joen rantapolku sopii erinomaisesti rentoon päiväretkeen. Joki virtaa matalana purona vieressä ja ympäristöä koristavat jylhät vuoret. Nämä Alpeiksi vaatimattomat huiput ovat ehkä 1400-metrisiä, mutta jyrkkiä ja kuusimetsäisiä.

Vilho sormeilee nuorison tavoin puhelintaan, sillä vehkeestä löytyy appsina korkeusmittari. Ja mittari kertoo sen, että Oberammergau on pääasiassa korkeudella 837 metriä. Tässä ollaan siis pienessä korkean paikan leirissä koko ajan, miettii Vilho. Edessä oleva Ettal on korkeudella 877, joten kapuamista ei tule pahemmin. Puhelimesta roplataan päälle myös Sports Tracker ja matkaa voi seurata karttasovelluksesta. Ja tietysti toisinaan voi napsia vielä kuviakin samaisella vehkeellä. Jos puhelin siitä selviää, niin Vilho todennäköisesti menee kuitenkin solmuun jossain vaiheessa.

Kävellessä pitää väistellä lätäköitä, mutta muuten meno on nautinnollista. Sää on ihastuttavan leppeä ja maisemissa ei ole valittamista. Minnekään ei ole kiire ja sekin tiedetään, ettei päivän lenkki ole haastava. Susivuoret herättää unelmoinnista tiaisparvi, joka likkuu joen rantapuissa. Vilho huomaa pyrstötiaisen ja pian kaksikko kiikaroi lintuja innoissaan. Parvi on tyypillinen sekaparvi, joukossa on talitiaisia, mutta lopultakin pääosa on pyrstötiaisia; osa niistä on hyvinkin pieniä, värivaihteluakin on jonkin verran.

Patikointi sujuu tasamaalla helposti. Välillä vastaan tulee saksalaisia eläkeläisiä, joita tervehditään paikallistapojen mukaisesti. Ammer on tosiaan pieni näillä main, mutta syynä on se, että ollaan lähellä joen lähteitä. Näiltä kulmilta, Ettalin ja Oberammergaun välistä joki alkaa, vuoripuroista ja lähteistä.

Susivuoret lähtevät joelta sivuhaaraa tai kanavaa – on vaikea sanoa kumpi se on  – pitkin kohti vanhaa myllyä, Ettaler Mühle. Jo muutaman metrin päästä kaksikko jähmettyy, sillä kirkkaassa, hiekkapohjaisessa uomassa uiskentelee mukavan kokoinen lohikala. Purohan ei ole kuin ehkä metrin syvä ja 4-5 metriä leveä ja kirkkaan veden läpi kaikki näkyy kuin kuvastimessa. Susivuorethan ovat tietysti aivan innoissaan ja ihastelevat tammukkaa optiikka miltei sauhuten. Kala onkin kyllä komea, ehkä 35-senttinen purotaimen, joka tarkastelee kaikkea, mikä kulkee veden pintaa pitkin.

Kun purotaimenta on ihasteltu ja kuvattu riittävästi, Susivuoret pääsevät eteenpäin. Viiden metrin päässä on seuraava lohikala asemissa, ja sitten pian seuraava. Myllypuron muutaman sadan metrin pätkällä hyönteisistä kiinnostuneita kaloja nähdään tusinan verran. Pari kertaa kaksikko pääse näkemään, kuinka taimen nappaa pinnalta hyönteisen – Annikki saa vonkaleesta muutaman melko hyvän valokuvan.

Puro tai kanava päättyy siis vanhaan myllyyn (Ettaler Mühle) ja sen komean rattaan tuntumassa on ravintola, sillä ollaan taas maantien vieressä. Ja arvatkaapa: päivän annoksista löytyy tietenkin forellia – Annikkihan sen heti huomaa terassin luona olevista liitutauluista.

Pian ollaan Ettalissa. Tätä pientä kylää hallitsee valtava luostarirakennus ja sen pääkirkon näyttävä kupoli. Vilhon forellintäyteisten ajatusten mielestä Ettalia hallitsee sen halki kulkeva päätie, sillä rauhallisen vuoripuron jälkeen maantien laita tuntuu meluisalta. Tässä onkin eräs avain kylien erilaisuuteen: päätie halkoo Ettalin ja siten se myös hallitsee sitä, mutta maantie kiertää Oberammergaun keskustan ja siten myös pääosa pärinästä jää sivummalle. Pääasiallisestihan nämä kylät ovat kylämäisen rauhallisia, mutta Saksa on ehkä sivistyneesti autoistunut maa, mutta autoistunut yhtä kaikki.

Kuten sanottu, Ettalia hallitsee benediktiiniläisluostari. Se on perustettu 28.4. 1330, joten mistään ihan tuoreesta instituutiosta ei ole kyse. Vilho ei tiedä, milloin munkit ovat laittaneet tohinaksi juomasektorilla, mutta nykyään alkoholibisnes vaikuttaa kyllä hyvin hallitsevalta toimialalta veljille – ja sehän on sopivaakin sopivampaa täällä Baijerissa. Susivuoret pysähtyvät turistikaupassa ja sieltä löytyykin kaivattu karttasarjan jatko-osa edellisen vuoden ostokselle tuttuun hintaan 9,95. Tästä muovitetusta kartasta näkee nimenomaan tämän alueen vuorireitit mainosti. Mukaan tarttuu vielä kahden euron valokuvaan perustuva panoraamakartta joka on huomattavan selkeä reittien hahmottamisen suhteen. Annikki löytää postikortteja. Seuraavassa kojussa päästäänkin sitten näkemään tarkemmin munkkien aikaansaannoksia.

Munkit ovat aika poikia tekemään olutta, sillä viereinen koju pursuaa erilaisia oluttyyppejä erilaisissa yhdistelmissä. Ilmeisesti oluita on varsinaisesti vain viisi erilaista, mutta etikettejä taitaa olla useampia. Kojusta saa ilmaisena kuuden pullon puisen kantokoriin, kunhan ostaa pullot. Oluthan on edullista, samaa  1 € /0,5 litraa -luokkaa kuin yleensäkin Saksassa.

Luostarin työ ei kuitenkaan lopu oluen ilosanomaan, vaan veljeskunta tuottaa myös viinaa ja likööriä. Seudun kaupat ovat pullollaan kuuluisaa Ettaler-likööriä ja täältäkin sitä tietysti saa kaikissa mahdollisissa kokoluokissa. Yrttiliköörit ja -viinat ovat vuoristoalueiden vakiokamaa ja siihen kun yhdistää benediktiiniläisvivahteen, niin nappituote on valmis. Susivuoret päättävät kuitenkin pysyä näistä taikajuomista toistaiseksi erossa, sillä reppumiehenä on turha ottaa liikaa lasitavaraa matkaseuraksi.

Vilho ja Annikki käyvät luostarin pihalla, kaupassa ja basilikassa lyhyesti. Ruskaretkeläisväkeä täälläkin on paljon, enimmäkseen vanhaa porukkaa. Itse kirkko on täyttä barokkia, ylitsevuotavine koristeluineen.

Oberammergauhun palataan muutaman nallekarkki- ja vesitauon avulla, nyt lähempänä tietä ja siten lyhempää reittiä. Päiväreissulle tulee matkaa 12 kilometriä. Lähellä Oberammergauta jokivarressa on muutama suomalaistyylinen koivu, mänty ja haapakin. Muuten puulajit ovat keskieurooppalaisempia ja kasvillisuus edelleen kesäisen runsasta.

Iltaan kuuluu myöhäinen keittolounas ja päiväunet, sitten vielä kirmaaminen kauppaan. Fiat 500C on saanut levätä parkkipaikallaan, siellä se yhä nököttää, Vilhon pieni leppäkerttu.

Päivällinen on ihan pimeää touhua, sillä Vilho huseeraa takapihan kaasugrillillä thüringeniläisten makkaroiden kimpussa. Pihalla ei ole lainkaan valoa ja yöllä on jo hyvin pimeää. Kohtuullisella liekillä ja taskulampun avustuksella, Vilho saa grillistä irti tasaisesti paistunutta makkaraa. Annikki onkin jo laittanut pöydän täyteen salaatteja, joten pöytään päästään heti kun Vilho vaan saadaan jakkaralleen.