9. Reims

Reims on kaupunki, jossa roomalainen portti, katedraali ja Saint Remin kirkko edustavat kiinnostavaa. Muuten kadut ovat harmaita ja arkisuutta virkistää  väriläikkänä muutama shamppanjatalo ja -myymälä.

On pääsiäissunnuntai ja tivoli tuo jotain eloa kaupunkin reunaan, mutta muilta osin elämä on muutamien turistien ja pääsiäiskävelyllä olevien perheiden varassa. Katedraalilla on toki jumalanpalvelus ja kirkko onkin melko täynnä. Siellä täällä leipomoliikkeet ovat auki ja niistä tulee houkuttelevia tuoksuja. Tänään on todellakin tuplasunnuntai ja katukivet tuntuvat tavallista kovemmalta.

Nähtävyyksiä katsellut Vilho torkkuu kahdesti päivän aikana ja maistelee kuplajuomaa. Illalla syödään ankkaa ja pohditaan seuraavaa liikettä. Kellot on siirretty kesäaikaan, mutta sää pysyy koleana.

8. Verdun, Sedan, Reims

Mikä onkaan siinä maantiessä? miettii Vilho. Veri vetää takaisin tielle, katse hakee bensamittariin ja niin kauan kuin menovettä riittää, maailma on avoin. Ibis Budget Verdunin pihalla Vilho lastaa autoa, kaivaa pullon kuplavettä autosta ja juo ahnaasti. Jääkylmä vesi nipistelee kurkussa ja hiilihappo tuntuu kitalaessa. Ulkoilma tuntuu viileänäkin hyvältä ja viime yön viininlitkiminen alkaa väistyä lopullisesti päästä.

Vilho tietää hyvin, miten viikko riittää siihen, että ei enää muista heti, monessako asumuksessa on ollut ja konseptihotelleissa huoneen numero ja ovikoodit pysyvät päässä korkeintaan 16 tuntia, sitten edessä ovat uudet ovet, uudet lukot ja uudet nimet kaikelle. Vilho miettii sitä, miten hotelleissa ravaaminen tekee sen, että yhä helpommin kulkee nurkissa kuin tuntisi paikat, eikä hämmästy käytävissä, väliovissa, erikoisissa rapuissa tai oudoissa hissiratkaisuissa. Ja aina on valmis lähtemään eteenpäin, kohti uusia avaimia, kauko-ohjaimia, parkkipaikkoja ja aamiaisia.

Robusti maitokahvi on tehty cappuccion tapaan ja se pelastaa jo itsessään aamun, puhumattakaan suuresta voisarvesta. Läheisestä leipomo-kahvilasta irtoaa tämä aarre ja sitten maantie jo kutsuu.

Päivä on maaseudun. Vielä Sedanin suuntaan ajellessa maastossa on paljon asemia, linnotteita ja hautausmaita. Monumentteja on kaikkialla. Vilho katselee yhtä tuhottua kylää, mutta samalla luonto aina vie huomion. Haukkoja nähdään valtavasti - päivän aikana 45 kappaletta, osa hyvin läheltäkin ja niistä saadaan kuvia. Pelloilla on kottaraisia, pensaissa punarintoja, kylissä varpusia ja nokivariksia sekä naakkoja. Annikki saa loistokuvan tien vieressä olevasta ketusta. Taivalla on taas kurkiakin, muutama aura nähdään.

Sedanissa Vilholle riittää vain pyörähtäminen, se on sitä turistin arkea, ohittamista ja valitsemista. Sitten maalaisteitä pitkin kohti Reimsiä. Maastoa hallitsevat silmittömät peltoaukeat, kooltaan suuremmat mitä Vilho on aiemmin nähnyt. Viiniköynnöksistä ei ole jälkeäkään, nämä ovat vilja- ja rehupeltoja. Päivää hallitsee utu, joka on puolipaisteisna päivänä noussut kylmän yön kosteudesta. 

Reimsin katedraali näkyy silhouettina taivaanrannassa ja Annikki luotsaa kuskiaan asuntohotellille. Jälleen uusi majapaikka, asettuminen asuntoon ja parkkihalliin, sitten kauppareissu välipalojen jälkeen ja lepoa. Annikki hoitaa pyykit talon pyykkituvassa. Pääsiäinen jatkuu, on mahdollisuus syödä hyviä eväitä, juoda Médocin punaista ja lähikaupan shamppanjaa. Ja olla hetken ajattelematta huomisen konseptia tai formaattia.

7. Verdun

Ulkomaan eksotiikasta ja jollain tasolla myös huumorista on suuresti puutetta, kun Vilho havahtuu uuteen päivään maaliskuun lopussa armon vuonna 2013 Ammeldingenin syrjäkylässä Saksan ja Luxembourgin rajalla. Annikki: "Arvaa mitä tuolla ulkona on?" Vilholla leikkaa sen verran, että tuskin pihalla näkyy kuubalaisia tanssijoita rumban pyörteissä tahi jäätelöautoa, johon olisi epähuomiossa lastattu viinaa tarjoushinnoin. Eipä tarvitse silmiä avata arvataakseen, että luntahan siellä on kaikkialla ja tunnelma kuin joulunäytelmässä.

Vilho kokee olevansa kissa; siis lähtökohtaisesti sellainen klassinen, mustavalkoinen peruskissa, jolla on hieman aluskarvassa harmaata. Vilhoa jurppii autoa peittävä parisenttinen lumikerros ja hän kynsäisee sitä pois vasemmalla etutassullaan. Vilhoa ei juuri kiinnosta myöntää sitä tosiseikkaa, että auto on lumessa, mutta pakko kai se on myöntää ja saada osa lumesta pois että pakkaaminen onnistuu. Maahankaan ei viitsi mitään laskea, se kun on... no, lumessa. Siitä vain käpälillä lunta pois, että ovet saisi auki. Hanskathan tässä pitää laittaan. Vilho miettii myös sitä, miten usein Thaimaassa sataa lunta ja ravistelee kissamaiseen tapaan takakäpälistään lunta ennen autoon istumista ja mielessä käy sekin, miten pitkä matka olisi ajaa Roomaan edullisella luxembourgilaisella bensiinillä. Viiksikarvoihinkin on tarttunut lunta ja Vilho nirpistelee kuonoaan autossa. Kissaleikki on kuitenkin pian ohi ja Annikki nousee autoon asumuksen maksettuaan. Ammeldingen tuoksuu maaseudulle, mutta asumus oli kertakaikkiaan loistava. Vilhoa kuitenkin pelotti roskalajittelun hollanninkieliset ohjeet, jotka päättyivät tomeraan huomautukseen 10 euron sakosta - sen Vilho toki ymmärsi. No, leikki leikkinä, majapaikkaan voisi tulla uudestaankin, asumus oli huippuluokkaa.

Ranskaan. Pellot kasvavat ja kylät muuttuvat tyypillisiksi ranskalaisiksi. Kaupoissa on täälläkin paljon juhlatarjontaa, pääsiäinen on tässä juuri ja nyt. Asutuskeskusten liepeillä alkaa olla marketteja ja kaikenlaista kauppaa kuten Suomessakin.

Verdun. Taistelukenttiä, metsää, kumpuilevaa maastoa ja pommikuoppia, rakennettuja asemia, bunkkereita, linnoituksia, juoksuhautoja ja kasemateja. Leimallisin on kansallinen monumentti, jonka arkkitehtuuri tuo mieleen suomalaisen jugendin ja Saarisen rautatieasemat. Kyseessä on kirkko, jonka viestinä on keskeisesti se, että ensimmäinen maailmansota ei unohtuisi, toistuisi koskaan. Samaa viestiä puhuvat valkoisten ristien rivistöt rinteisessä maastossa. Vilho katsoo tältä korkealta paikalta kauemmaksi maastoon, joka on usvan peitossa ja maalauksellinen maaliskuisessa, lämpiävässä ilmassa. Kirkkokin on kylmä, sivulaivoiltaan tunnelimainen, mutta viesti menee perille.

Tämäkin päivä on vetelehtimistä ja jopa odottamista täynnä, pitkäperjantaita siltä osin myötäillen. Illan pariskunta viettää konseptihotellin hyttimäisessä huoneessa, Vilho soittaa Palestrinan pääsiäismusiikkia ja miettii maailmansotia. Verdun on nyt julistautunut maailmassa rauhan kaupungiksi. Sitä tuskin on syytä arvostella.

6. Ammeldingen & Luxembourg

Ensimmäisenä ei Vilholle tullut mieleen ajatus luontomatkailusta, kun hän aiemmin mietti Luxembourgia. Ardennien tuntumassa maan pohjoisosat ovat kuitenkin täysin maaseutua ja alueella on paljon kävelyreittejä, samalla kun korkeusprofiilit alkavat komistua.

Päivän toimet johtavat luontopoluille ja pieneen metsäkävelyyn, vaikka seutuja katsellaan paljon myös autosta. Taivaalla Vilho näkee kolmen kurjen ryhmän ja puissa liikkuvat pähkinänakkelit, puukiipijät ja tiaiset. Hallitseva petolintu on edelleenn isohaarahaukka, niitä päivittäin näkee helposti tusinasta kymmeniin.

Vilho jaksaa hämmästellä vuokratun asunnon huikeaa siistiyttä. Asunto on siis Saksan puolella ja siellä kaikki asiat ovat kohdallaan. Huoneisto myös lämpiää, laitteet toimivat ja sisustusratkaisut ovat päteviä. Ja kuten todettu, missään ei ole tahraakaan. Preussilainen kuri ja näppituntuma herättävät Vilhossa puoliksi ihailua ja puoliksi pelkoa - kenties jostain kumpuaa ripaus kapinaakin? Mutta nuhteeton huusholli saa kyllä kiitokset ja mielessä ovat tarkkana leväperäisemmät asumukset niissä matkailumaissa, joissa aurinko ja ripaus eksotiikkaa kuittaavat pikkupuutteet.

5. Tieristä Luxembourgiin

Eli miten Vilho pääsee ulkomaille ja tankkaa rajan takana

Vilho havahtuu kirkkaaseen päivään ja vaimo patistaa jälleen aamupalalle. Hän on nopeasti valmis ja alakerrassa tavataan tutut naapurit ja muut matkailijat, jotka kaikki käyvät suurin piirtein samalla ajoituksella. Sitten alkaa pakkaaminen, tavaroiden koonti ja ostettujen juomien ja muiden tarvikkeiden raahaaminen kolmannesta kerroksesta autoon. Hotellista irtauduttuaan pariskuntamme menee välittömästi kulmakunnan Lidliin ja hankkii lisää raahattavaa tulevaa korpivaellusta varten.

Vilho tarkkailee Opelin polttoainemittaria ja miettii, miten tässä maassa tankataan. Joka paikassa on omat ympyränsä bensa-asemilla. Vilho onkin jo selvittänyt missä päin autoa bensatankki on ja mitä kenties auto mieluiten naukkailee. Kotoisan ysivitosen löytäminen pitää aina sovittaa paikalliseen puheenparteen ja  muutenkin miettiä, onko menovesi tänään benzin, gasolina, gaz vai benzina, ja joku käsitys pitäisi siitäkin olla, maksetaanko bensa ensin, jälkeen vai varmistetaanko ennen tankkausta maksuhalukkuus luottokortilla. Täällä ei henkilökuntaa juuri näy, sillä Espanjassa ja Italiassa vastauksen ja polttoaineen saa alan amattimiehiltä jos Fiatin jotenkin saa asemalle asti kiskottua.

Mutta vanhat kivetä vetävät vääjäämättä puoleensa. Seuraavaksi ajellaan roomalaisen villan raunioille jonnekin korpeen - tai siis "joku korpi" on Vilhon ilmaisu Otrangin Römische villalle, mutta mistään varsinaisesta maalikylästä ei tosiaan ole kysymys. Mosaiikit ovat tässäkin paikassa loistavia. Kohteen kuppilanpitäjä joka hoitaa myös lippukassaa sanoo saksaksi, että tehän olettekin jo työn pääasiassa tehneet. Perässä tulee sitten englanninnos kielitaidottomalle kaksikollemme. Lippuna käytetään nimittäin antiikkipassia, jolla Trierinkin vanhat kivet käytiin kyttäämässä ja se alkaakin olla jo puhkiraksittu.

Mosaiikkien ihailusta siirrytään eurooppalaiseen lehmänpaskan tuoksuun ja perin agraariin tunnelmaan Luxembourgin suuriruhtinaskunnan rajalla. Seutu on mukavaa ja maasto alkaa kumpuilla täällä Ardennien tuntumassa. Majatalokin löytyy ja sieltä paljastuu erinomainen huoneisto kahdessa tasossa. Kylppärissä on iso amme ja keittiön nurkassa takka. Kaksikkoamme kiinnostaa eniten läheinen puu, jossa on kolme tiaislajia kilpasilla ja pyöriihän siinä pähkinänakkelikin. Takana virtaa terhakka puro merkkinä valtakunnanrajasta. Mutta mikään ei oikeasti alleviivaa valtionrajaa, vaikka yötä ollaan entisessä tullitalossa.

Vilho huomaa iltapäivän reissulla miten navigaattorissa katunimi muuttuu sillan jälkeen ranskankieliseksi. Sitä päästiin oikein ulkomaille ja tiepäällyste heikkeni laakista Luxembourgin puolella. Rekisterikilvet muuttuvat keltaisiksi ja maaseutu on edelleen maaseutua. Annikki laskee edelleen haukkoja, sillä tänään päätettiin pitää niistä lukua jonkinlaisen tuntumana saadakseen. Niitä on jatkuvasti ja päivän jälkeen luku on kolmenkympin paikkeilla. Ensimmäinen luxembourgilainen jonka Vilho näkee on kuitenkin harakka, eikä se juuri vaikuta sen hienommalta kuin aiemmatkaan tuttavuudet.

Vilho tutkii piri-piri -chilikastikepulloja ruokakaupassa, sillä sankarimme on erityisen perso portugalilaiselle legendaariselle mausteelle, jota tabascohenkisessä pullossa kaupitellaan. No, täältä sitä saa helposti. Muutama tummahiuksinen vanhempi rouva etsii elintarvikkeita, samalla ystävättäret supattavat hyvin sointuvalla kielellä ja toisaalla lissabonilaistaustainen nuori nainen kehottaa poikaansa portugaliksi kassalle päin. Portviiniä, madeiraa, papupurkkeja, vettä, Sagresin olutta, Douron punaviiniä ja tietysti kapakalaa. Kaikkea mitä voisi portugalilaisessa keittiössä tarvita - sitä saa tietysti Luxembourgista, täältä Diekirchen keskustasta. Ja kassalta voi vielä ostaa portugalilaisen juorulehden samalla kun vaihtaa kassan kanssa kuulumisia. Radiosta tulee lähetystä äidinkielellä ja kotimaan brandy on tarjouksessa. Vilho ei oikein osaa sanoa enää missä tässä mennään, kun tavallista ruokakauppaa haettiin ulkomailta. Mutta homma käy ja ovella osataan morjestaa oikealla kielellä poislähteissä. Kaikkea pientä tarttui hihaan kuukauden safarilla tuohon korkkitammen luvattuun maahankin.

Ulkoilmassa Vilho tajuaa kuitekin olevansa taas Luxembourgissa. Ihan kaikkialla ei kuitenkaan törmää portugalilaisiin heidän omassa ruokakaupassaan, joten mieleen tulee tuumailuja edullisesta vierastyövoimasta ja vankasta siirtopopulaatiosta. Edullista bensiiniä on tankattu ja seuraavaksi ostetaan kalliita eli suomalaishintaisia elintarvikkeita - toisessakin ruokakaupassa kummittelevat portugalilaiset erikoisuudet ja Vilho päättää olla ihmettelemättä enää mitään. Ostosten jälkeen takaisin omaan leiriin ja Saksaan. Siellä Vilho keittelee tiaisseurannan jatkuessa pastaa ja ruuan jälkeen testataan suurta kylpyammetta. Korvessa ei juuri mitään tapahdu ja hiljaisuus on mukavaa. Ammeldingen on aivan yhtä hiljainen kuin Luxembourg puron takana kun yö laskeutuu maaseudulle ja piskuinen tiekin vaimenee kokonaan.

4. Trier

Annikki ja Vilho sovittelevat pipoja Trieriläisessä tavaratalossa. Sopivat löytyvät ja elämä jatkuu hieman vähemmän kylmäpäisenä. Trier on loistava paketti roomalaisaikaa: amfiteatteri, kolme kylpylää, merkittävä portti ja Aula Palatina, keisariajan hallintorakennus josta on väännetty kristillinen basilika. Kohteet ovat pienellä alueella ja kauttaaltaan kaupunki on sympaattinen.
Pariskunta järjestää itsensä pikamarssia kiinalaiseen ravintolaan lounaalle, ja siellä tuntuu väkeä piisaavan muutenkin. Parin pöydän päässä on saksalainen isä kahden tyttärensä kanssa samasta hotellista. Muutenkin väkeä tuntuu olevan pääsiäislomareissulla  - siis nimenomaan saksalaisia.

Iltapäivällä tolkuton kohteilla ravaaminen taukoaa, kun roomalaissiltaa pitkin sankarimme kaahaavat takaisin hotellille ja sieltä pian kaupoissa käymään. Pitkän päivän päättää saksalaisesti sopivaan tapaan maaottelu Kazakstania vastaan. Ottelu hoituu maajoukkueelta helposti, mutta sitä ennen on nautittu toinen lämmin ateria alakerrassa, hotellin bulgarialaisiin ruokiin erikoistuneessa, mukavassa ja edullisessa ravintolassa.

Vilho on siis hyvin syönyt ja maajoukkuetta tuntuu vaivaan sama vaiva. Saksa pöllyyttä Kazakstania ensimmäisen jakson miten hauaa ja toisella jaksolla peli ei enää maita vaan vieraiden annetaan tehdä Nürnbergin illassa kavennusmaali. Die Mannschaft kuitenkin hoitelee peruspelillä homman loppuun asti, tekee sellaiset 10 tolppalaukausta ja jatkaa suvereenisti lohkonsa kärjessä. Valmentajaakaan ei studiossa höyhennetä, vaan aikaa on naureskelemiseenkin. Pelin olisi kuitenkin pitänyt päättyä 8-0 eikä vaivaisesti 3-1. Mutta tulos on taattu tässä maassa.

3. Koblenz, Mosel, Trier

Vilhopa on piskuisten viinapullojen kimpussa Rewe-supermarketissa. Ongelmana on vain se, että niitä myydään parinkymmenen kappaleen pakkauksessa. Putelit ovat nerokkaita - 0,2 desiä snapsia pullossa ja hintaa neljälle pullolle euro. Kassan tietämillä on kuitenkin tupakkien lisäksi sivussa myös pienempiä pakkauksia snapseja ja sieltä tuttu 4 pullon pakkaus löytyy.  Suomesta ei kassalta löydy viinaa ja tupakitkin on siivottu silmien ulottumattomiin.

Nyt voidaan kysyä oikeutetusti miksi Vilho on supermarketissa ja missä; toisaalta on hyvin arvattavissa että Vilho on etsimässä pieniä viinapulloja ja sijainniksi lienee helppo päätellä joku paikka minne maantietä pitkin Koblenzista pääsee. Uskottavaa, todennäköistä ja tottakin.

Vilholle ja Annille ruokakaupat ovat matkojen kulmakiviä, kultttuurin avaimia, paikallisen elämänmenon kiteyttäjiä ja sen lisäksi niissä voi toteuttaa itseään. Ruokakaupan valikoimasta näkee mitä täällä kulutetaan, mikä on kallista ja mitä puuttuu. Sitä paitsi miltei aina Annikki löytää mansikoita niistä maista mihin lentokone nyt vienyt onkin.

Vilho on hyvällä tuulella. Takana ovat kunnon yöunet ja pätevä aamiainen konseptihotellissa ja nyt autoon on lastattu säkillinen juomaa ja muuta evästä, sillä itsensä toteuttaminen kaupassa on onnistunut hienosti. Edessä on maantietä ja tankki on puolillaan polttoainetta. Konseptihotellissa aamiaisella Vilho on katsellut salissa muutamia muita asiakkaita - kolmekymppisiä saksalaispariskuntia, jotka ovat lämpimästi ulkoiluasuihin pukeutuneina lähteneet ulos Koblenzin kohteille. Reippaasti, pitää lisätä.

Aurinko paistaa pilviharsojen takaa ja sirotevaloa on kaikkialla luoden häikäisyä ja vastavaloa ilman kummempaa kirkkautta. Mutta sää on hyvä ja aurinkolasit nenällään Vilho ajaa Opelia ja nauttii liikkeestä. Vilho miettii jokaisessa risteyksessä ja aina autoa käynnistäessään kuolemaa ja onnettomuuksia. Kukaan meistä tiellä liikkujista ei ole ajatellut, että tänään ajetaan kolari ja pannaan suunnitelmat uusiksi tai kokonaan poikki. Ajamisen ilo kumpuaa siitä että tekee sen mitä voi välttääkseen onnettomuudet ja sitten jää vain liike, siirtyminen ja tuulen tuoma raikkaus.

Mosel - tämä on sitä mitä Vilho on ajatellut kotona kerrostalossaan. Jokivarsi on miellyttävän rauhallinen ja kuskikin  voi katsella rauhassa viiniviljelmiä, sillä käytännössä yksikään niistä ei ole tasaisella maalla vaan joelta nousevilla, jyrkähköillä rinteillä. Viinipellot levittäytyvät silmien eteen joen molemmin puolin tiukoissa riveissä,  pengerrettyinä ja työkoneiden saavuttamattomissa. Niin jyrkkiä ovat rinteet, että siellä tuskin mennään millään työkoneella ja Annikki huomaakin yksikiskoiset radat, joita pitkin rypäleitä  voidaan kuljettaa rinteeltä. Kiskot toistuvat kaikkialla.

Pariskunta seuraa tarkasti alueen linnustoa. Haukkoja on nähty paljon jo moottoritien varrella, sekä ilmassa että oksilla. Nyt joella nähdään lukuisia merimetsoja, kyhmyjoutsenia ja muutamia sinisorsia. Nähty on myös mustarastaita, jopa kottaraisia ja tietysti kaikkialla vaikuttavia nokivariksia ja harakoita. Vilho jatkaa loputtomasti jokirantaa pitkin ja seuraa saapuvia kyliä, kirkkoja ja järjestyksessä olevaa elämää joka vastaan tulee; unohtamatta viinitupia ja kaikkea muuta turismiin liittyvää toimintaa, olkoonkin että miltei kaikki tuntuvat olevan vielä kiinni.

Sää on nimittäin kylmä ja tuuli on voimakas. Paikalliset ovat toppatakeissaan ja sellaisessa Vilhokin mielellään liikkuisi ulkona. Miksi hemmetissä saamme kärsiä sekä lamasta että kylmyydestä, joka nyt runtelee Eurooppaa?

Päivä ei olisi todellinen, elleivät Annikki ja Vilho keksi jotain antiikin raunioita jossain absurdissa paikassa. Nyt seurataan armeijan lääkintäkuorma-autoa, joka kapuaa jokilaaksosta korkealle harjanteelle ja siellä siirrytään hiekkatietä pitkin kävelyreitille, jonka pitäisi viedä roomalaiselle temppelille. Annikki sadattelee kylmää ilmaa ja matkan pituutta, mutta miksei myös mäkistä profiilia. Upealta maisemareitiltä löytyy lopulta rekonstruoitu roomalainen pikkupyhättö ja alkuperäisen jäänteet. Ja luntakin on siellä täällä. Onneksi kuitenkin vähän.

Trier. Vilholle tämä on toki Saksan vanhin kaupunki, mutta toki yhtä lailla paikka edustaa Karl Marxin syntymäkaupunkia. Nyt hotelli löytyy helposti ja huonekin. On aika levätä ja tutkia niitä supermarketin eväitä. Antiikin aarteet jäävät seuraavalle päivälle, Moselin toiselle puolelle, pehmeä mutta kylmän yön suojaan.

2. Köln, Bonn, Koblenz

Annikki tuntuu olevan innokkaalla tuulella, se hieman hämmästyttää ja kismittää Vilhoa. Uni olisi maittanut vielä, mutta Annikki kiskoo peittoa ja höpöttää ulkona näkyvästä kahvilasta. Hemmetti, kellohan on varttia vaille kahdeksan!

No, Vilho palaa vähemmän murisevana suihkusta ja pian päästään liikkelle. Vastapäisessä kahvilassa saadaan cappuccinot ja Annikki on löytänyt vadelmatortun. Koko perinteinen kahvila-leipomo on esimerkki aivan loistavasta sokerileipuritaidosta ja onhan tarjolla myös tuoretta leipää. Kahvi antaa kummasti potkua Vilhollekin.

Rein. Nyt siihen päästää paremmin tutustumaan ja pariskuntamme ylittää valtavan virran kävellen siltaa pitkin. Kohti katedraalia. Se on suuri ja samassa sarjassa ranskalaisten suurkaterdraalien kanssa. Sää on edelleen purevan viileä. Kirkossa on käynnissä palmusunnuntain jumalanpalvelus, mutta pihalla filmataan varmaan jotain saksalaista poliisisarjaa, sillä hetken Vilho luulee seuraavansa oikeaa takaa-ajoa kunnes huomaa kameraryhmän.

Todellinen huippukohde on roomalaismuseo katedraalin vieressä. Sen esineistö on käsittämättömän hieno pronssiesineineen ja lukemattomine antiikkisine lasiastioineen. Esillepano on esimerkillinen. Kohteessa on myös muutama todella hieno mosaiikki. Vilho viihtyy museossa 2 tuntia ja antaa sille parhaan arvosanan.

Mutta turismipuuha on vasta alussa. Voileipää mennään syömään jo seuraavaan kaupunkiin, sillä Kölnin keskustasta palataan autolle, joka on jo pakattu, ja lähdetään kohti Beethovenin kotikaupunkia Bonnia. Sinne Vilho viillettää kolmessa vartissa ja ilman sen suurempia paineita siellä pidetään leivän mittainen tauko ja muuten kaupunkia katsastetaan auton ikkunasta. Matka jatkuu kaikessa rauhassa mutta vääjäämättömästi.

Koblenz. Tällä Mosel laskee Reiniin ja Vilho kurvaa ketjuhotellin pihaan. Annikki rupattelee tovin paikallisen automaatin kanssa ja niin on yösija buukattu tästäkin kaupungista. Tällä reissulla tuntuu olevan pikkuisen tervaista taivalta paikoin, joten internet-yhteyden kanssa on oma sottiisinsa hotellissa, mutta senn selvittää Anni aulassa kun henkilökunta sinne saapuu.

Levon jälkeen turismin takominen jatkuu yllättävän tiukkana. Vilho löytää avoimesta ostoskeskuksesta kirjakaupan ja sieltä saadaan saksan maantiekartta sopivassa mittakaavassa lähipäiviä tukemaan. Sitten kohti Reinin rantaa jälleen - nyt siis kolmannessa kaupungissa. Ruokailua on edelleen lykätty, sillä intomielet haluavat nähdä Moselin laskukohdan, Deutsches Eckin eli "saksalaisen kulman" päivänvalossa. Rantaa pitkin ravataan vasten kylmää tuulta. Reinin takaa nousevan kukkulan solasta tupruaa savua ja sitä ehditään ihmetellä tovin ennen kuin palokuntien torvet alkavat soida tositarkoituksella. Savua tulvii Reinin yli ja sitä purjehtii myös kösyiradalle joka jauhaa liikennettä joen yli korkealle kukkulalle.

Jokien kohtauspisteessä on kolossaalinen Wilhelm I:n ratsastajapatsas ja kolossaalinen on tällä kertaa aivan todellinen kuvaus kokoluokalle. Villenkin patsas tuhotui sodassa niin kuin melkein kaikki muukin jopa siihen pisteeseen asti, ettei asiaa viitsi aina edes ajatella. Tienoot olivat suunnassa jos toisessa kertakaikkiaan murheellisessa kunnossa.

Vilhon ja Annikin ravaus johtaa kuitenkin viimein ravintolapöytään ja samalla hoidetaan välipalat, lounaat ja päivällinen. Se onnistuu lystikkäästi "keisaribuffeessa" kiinalaisessa ravintolassa. Antimia on riittävästi noudettavaksi ja lisäksi kokki wokkaa raaka-aineita asiakkaiden toivomusten mukaan. Syöminen lopetetaan sellaisessa vaiheessa, että kotihotelliin pystyy vielä kävelemään. Nyt on viimein hetkinen aikaa paperitöille ja palautumiselle ja Vilhokin tarttuu tietokoneeseen lopulta.

1. Helsinki, Frankfurt, Köln

Vilho katselee italialaistyylisen konseptiravintolan lauantai-illan menoa. Saksalaisnuoret tapaavat ystäviään, syövät ja keskustelevat pöydissä. Meno on kaikkiaan hyvin siistiä, vaikka monen edessä on tuoppi hyvää paikallista, olutta kölschiä.

Ravintola on pikkuisen trendikäs, nuoren väen paikka ja taustalla jumputtaa musiikki kuin teinien vaateliikkeessä tai yökerhossa. Missä minä olen, miettii Vilho. Tosiaan, päivän seikkailuja pitää pikkusen kerrata.

Vilho ja Annikki ovat lentäneet iltapäivällä Helsingistä Frankfurtiin. Frankfurtissa on koettu pientä seikkailua, kun autonvuokrausta on selvitelty kahdessa terminaalissa. Kaikki on mennyt hyvin, mutta samalla kello on käynyt säälimättä. Rauhallisesta startista ei ole tingitty, sillä autoa haltuun otettaessa Vilholla ei ole mitään kiirettä. Menopeliin pitää tutustua ja olla valmis baanalle. Sitten voidaan mennä kovaakin.

Frankfurtista Vilho on kurvannut kuuluisalle saksalaiselle moottoritielle ja kohti Kölniä. Illan pimetessä valtava katedraali on näkynyt silhuettina ja hotellikin on löydetty, sekä ennen kaikkea parkkipaikka Deutzin kaupunginosasta.

Vaikka ohjelma on ollut yksinkertainen, päivä on ollut pitkä. Vilho ja Annikki ovat syöneet ja lähtevät hotellille. Ulkona on kylmä, tuuli on hyvin pureva. Kadut ovat rauhallisia, hyvin siistejä ja meno kertakaikkiaan maltillista. Matka on saatu taas käyntiin.