Vilhomobiili sujahtaa Fiumicinon asuinalueen yksisuuntaiselle kadulle ja verrattain pian kirkkaan aamusään saattelemana auto pujotellaan kaikkien mutkien kautta oikean autovuokraamon talliin. Palautuskin sujuu hyvin, eikä ruuhkaa ole lainkaan.
Auto on kunnossa, matkaa kertyi 1994 km ja Vilho saadaan näin ratista irti. Hän taputtaa hyvästiksi mobiiliaan ja sitten on aika seikkailla kohti check-in -tiskejä, turvatarkastuksia ja kaikkia muita lentokentän verrattomia huvituksia.
Paluulento Suomeen kulkee sopivasti tutuksi tulleiden järvien yli, Apenniinien sivuitse ja lopulta myös niiden yli. Venetsia näkyy idässä, Alpitkin aikanaan verrattain hyvin. Lentokoneessa on sitten hyvin aikaa kerrata matkan mietteitä. Mussuttaessaan porotäytteistä ruisleipää Vilho ei aavistakaan sitä, että kotimainen lentoyhtiö lopettaa miltei samana päivänä tämänkin ruokatarjoilun. Ilmaiset leivät on sitten syöty ja tuoremehut juotu sinivalkoisilla siivillä. Vilho ja Annikki saadaan kuitenkin suunnitelmien mukaisesti Suomeen.
***
Tavernello kirjoittaa erinomaisen raportin Susivuorten seikkailuista. Tekstissä vilisee yksityiskohtia, taideteosten sekä taiteilijoiden nimiä. Kirjoituksessa on myös tulkintaa mukana sen verran, että ylintä johtoa myöten raporttiin ollaan tyytyväisiä ja kansainvälinen yhteistyö katsotaan tältä erää taas pelastetuksi. Rapakon takaakin kuuluu positiivista palautetta.
Työpaikallaan Tavernelloa kohdellaan kiusoitellen, sillä hänen raportistaan on tihkunut tietoa koko osastolle. Aivan varmasti ei tiedetä, onko tarkastaja torjunut jonkin kansallisen tason uhan vai ryhtynyt kilpasille Salaisten kansioiden kanssa. Jotain ihmeellistä ja hienoa joka tapauksessa on tapahtunut ja jotain merkillisestä raportissa on ollut, siitä kaikki ovat yksimielisiä.
Tamaran ja Tavernellon pitkä viikonloppu sujui sängyssä, shoppaillessa ja kirjallisten töiden parissa. Kaikessa näissä toimissa oli rakastuneen parin yhdessä tekemisen intoa, raikkautta ja ihanuutta. Shoppailuun Tavernello tosin osallistui etupäässä kanto- ja maksumielessä, mutta jatkuva lemmiskely ja raportin kirjoittaminen pedissä saivat kaikki koettelemukset unohtumaan.
Raportissa Vilhon seikkailut kulkivat siis teemojen kuolema, uudelleensyntyminen ja ikuinen elämä varassa.
Tamara päätti antaa lukijakunnalle sitä mitä haettiin - yhteyksiä, teemoja ja arvoituksia. Hän korosti sitä, miten Susivuoret aloittivat matkansa tutkimalla kiveen hakattuja etruskihautoja. He aloittivat ihan konkreettisesti haudoista - ryömimällä hautakammioihin. Paikassa - Nórchia - on ollut kenties jotain maagista, koska se on melko tuntematon ja tutkimuksenkin vähän tuntema hauta-alue. Tamara piti erikoisena myös sitä, että ensimmäinen kohde on ollut Nórchia, viimeinen puolestaan Norcia. Onko se sattumaa?
Maalamattomista ja koristelemattomista etruskihaudoista on siirrytty täysin maalattuun Orvieton katedraaliin jossa Susivuoret ovat keskittyneet Signorellin freskoihin. Aiheena on ollut maailmanloppu, apokalypsis. Siis haudoista on seuraavaksi siirrytty lopunajan tapahtumiin. Toisena kiinnostuksen kohteena on tuntunut olleen ehtoollisen muuntumisen ihmeen kappeli samassa kirkossa. Transsubstantiaatio-oppi on sana, jonka Tavernello kirjoittaa kolmella tavalla väärin raporttiin, mutta ihmeellinen Tamara korjaa nekin virheet.
Aika vahvaa tavaraa kaikkiaan, kaikki haudat, maailmanloput ja se transsubstantiaatiokin. Välillä Tamaraakin on hieman kylmännyt, onneksi raporttikeskuksessa (Tamaran peti) on voinut vetää peittoa päälle välillä.
Orvietosta kaksikko on kadonnut viinipellon laitaan Sinalungan käpykylään, kuin piiloon. Mutta seuraavaksi heidät on löydetty luostarista, Abbazia di Monte Oliveto Maggioresta, jossa P. Benedictus on tullut kuvaan mukaan. Jälleen on katsottu Signorellin freskoja, nyt Benedictuksen elämästä - niissäkin kuvissa on vahvaa elämän ja kuoleman tematiikkaa, Benedictus elvyttää mm. muurilta pudonneen (kuolleen) munkin ja kuvissa käsitellään myös paholaisen voittamista eri tavoin.
Luostarista he ovat kiireellä käyneet Sienassa, puuttumatta taideteoksiin. Aivan kuin Sienan Campo olisi ollut elävänä säilyneen Palio-hevoskilpailun tähden riittävän tärkeä paikka sellaisenaan. Tämä seikkailu on johtanut kuitenkin jälleen selvään piileskelyyn maaseudulla, Chiantipeltojen keskellä Toscanalaisessa pikkukylässä.
Piilopaikassa on tehty kuumeisesti paperitöitä, joka sinänsä viittaa näiden tummien tutkimusten etenemiseen. Sieltä on lähdetty ainoastaan katsomaan San Gimignanon maagisia torneja, joiden pohjimmaista tarkoitusta ei lopultakaan oikein tiedetä. Eipä ihme, että Susivuoret ovat sielläkin pyörineet.
Seuraavaksi he ovat olleet Volterrassa, jälleen etruskien, hautauurnien ja Signorellin jäljillä.
Tällaista takomista Tamara-Tavernello -raportti on - taulu taululta ja monumentti monumentilta. Eikä jää Tamaralta huomaamatta Pisan Duomon mosaiikkien yhteys Ravennaan - tuo Vilhoakin kiinnostanut idän ja lännen, etelän ja pohjoisen yhteen nivoutuminen.
Mosaiikkien perässä Susivuoret ovatkin hyökänneet Ravennaan ja luuhanneet jälleen mausoleumeissa kirkkojen lisäksi. Taas hautoja - mutta nyt taiteessa samanlaista ikuisen elämän positiivista kuvastoa kuin etruskeilla; Kristus sotapäällikön kaltaisena kaikkivaltiaana eikä enää ristinkuoleman ja surun kuvaamista kuin sydänkeskiaikaisessa taiteessa.
Raportin teksti etenee taidehistoriallis-kulttuurisena teema-analyysinä sellaisella varmuudella, että jos kirjoitus osuisi Vilhon itsensä eteen, menisi siinä suomalaiselta salaatit henkitorveen ja chiantit sieraimeen.
Vielä seuraa sivutolkulla analyysiä Assisin freskoista ja jopa San Marinosta. Teksti korostaa sitä, että sekä fransiskaanien että benediktiinien syntysijoilla on käyty - vahvan symboliikan pisteissä. Sitten raportti siirtyy L'Aquilaan - sehän on taas Susivuorille selvä kuoleman ja uuden elämän teemapaikka, nyt tällä kertaa nykypäivästä.
Raportti loppuu siihen, että siinä pohditaan matkan kulkua hautakammioiden uumenista vuorille, lähelle taivasta. Siinä on samaa vahvaa symboliikkaa kuin Susivuorten viimeisessä majoittumisessa apokalyptiseen lentomeluun ennen nousua Rooman taivaalle.
Lopussa todetaan, että Da Vilho -koodi on osittain avattu, mutta ei suinkaan murrettu. Susivuoria on syytä pitää silmällä tulevaisuudessakin, että kaikki vastaukset saadaan selville.
***
Mutta missä on Peroni, mikä "saatanan peto" hänet vei?
Saadaksemme vastauksen, meidän pitää palata Susivuorten ulkoilupäivään ja Monti Sibillineille, Norcian kulmille.
Lähellä Monte Vettorea Peroni sai Susivuoret kiinni, kun nämä pällistelivät suu auki ja kamerat laulaen näköalapaikalla maisemaa.
Joviaalisti Peroni ennakoi tilanteen hienosti ja kaahasi edellisessä mutkassa olleen refugio-majatalon pihaan. Susivuoria oli helppo seurata salaa soluttautumalla valtavien lehmien sekaan. Peroni poimi puhelimen taskustaan ja kertoi uusimmat kuulumiset Tavernellolle - ja koulutetun poliisin tavoin halusi tietysti myös ilmoittautua, ennen kuin lähtee korpivaellukselle suomalaisten perään.
Paikallisella karjalla oli kuitenkin toisenlaisia ajatuksia päivän kulusta. Lempeänä tunnettu, jättimäinen Agathe-nauta siirtyi Peronin selän taakse lyhyen puhelun aikana ja töytäisi konstaapelia hieman. Peronin voimaperäisesti kirotessa luontokappaletta, seurasi toinen tuuppaus. Tämä liike johti viestintävälineen putoamiseen Peronin kourasta lantakasaan - tuo luonnontuote ei kuitenkaan estänyt Agathea vielä astumasta Peronin Lumian päälle. Osapuilleen 640-kiloinen tuotantoeläin päätti näin pysyvästi tarinoinnit kyseisellä matkapuhelimella.
Itse konstaapeli katsoi asiakseen ryhtyä tässä vaiheessa niin sanotusti vetäytymiskannalle.
Mitä Peroni teki väärin?
Ainakin seuraavat asiat:
- hän pysäköi autonsa (joviaalisti) lehmien juottoaltaan eteen, eikä Agathe ole koskaan pitänyt sen elämäntapaan puuttumisesta
- Peronin taskusta sojotti giganttipanino (mozzarella-salaattitäytteellä) ja sekin kiinnosti karjaa
- soluttautuminen karjan sekaan Armanin puvussa oli kertakaikkisen typerä ajatus lähtökohtaisestikin
Naudat eivät kuitenkaan käsitelleet Peronin autoa, puoliksi syödyn paninon hän kuitenkin jätti suosiolla Agathelle. Peroni poistui siis alamäkeen suhteellisen nopeasti autollaan.
Puoli tuntia myöhemmin Peroni oli palannut Norciaan. Hän sai tutun herkkukauppiaan puhelinta lainaksi sen verran, että pystyi kertomaan Tavernellolle kaiken olevan kuitenkin kunnossa.
Peroni söi hyvityksesi koettelemuksistaan mittavan lounaan ll Tartufossa ja sen jälkeen hänkin - kuten kaikki muutkin tässä tarinassa - pääsi palaamaan kotiinsa.
8.11.2014
5.11.2014
18. Umbriasta Roomaan eli miten Vilho saa lentomelua ansionsa mukaan Fiumicinossa
On koittanut tällä erää neljäs ja viimeinen aamiainen Hotel Saliconessa. Osa hotellin viihtyisyyttä on ollut koko ajan paikan ystävällinen, asiakkaat huomioiva henki. Tässä hotellissa on usein urheiluporukoita ja joukkueita leirittämässä, siitä ovat muistona mm. naisten fudismaajoukkueen ja AC Sienan pelipaidat aamiaissalin seinällä nimikirjoituksineen.
Kaksi bussilastillista on jo aamiaisensa nauttinut ja ahkerat tarjoilijat korjaavat taistelun jälkiä pöytien rivistössä. Silti aina he ehtivät tervehtimään ystävällisesti ja toimittavat välittömästi Susivuorille cappuccinot.
Vilho pistelee tuoretta voisarvea suuhunsa ja saa lopuksi vielä toisenkin maitokahvin.
Susimobiili lähtee innokkaasti kirkkaaseen aamupäivään ja suuntana on Rooma eli matka vie lähinnä lounaaseen. Alkumatka seurataan Nera-jokea, josta pyydetään taimenta - sekin on eräs Norcian ruokaerikoisuus. Nera laskee lopulta Tiberiin, joten pääasiassa suunta on sama kuin matkalaisilla.
Cascata delle Marmore ohitetaan. Tätä nimeä kantaa roomalaisten luoma, keinotekoinen vesiputous, joka on lajissaan Euroopan korkein. Tieltä näkyykin, kun vettä valuu käytännössä alas vuoren seinämältä. Juuri ohitushetkellä virtaus ei ole kovin voimakas, se vaihtelee aika paljon.
Tällä matkalla Rooma ohitetaan käytännössä kokonaan, sillä majapaikka on Rooman lentokenttäkaupunginosassa Fiumicinossa. Matkalla tehdään aina valintoja, tällä kertaa on ohitettu sellaiset kylät kuin Rooma ja Firenze. Niissä on käyty ja niissä käydään myös uudestaan, mutta se on toinen tarinanippu se.
Tulevan yön piskuinen B & B -majoitus sijaitsee rannan tuntumassa, meren ja lentokentän välissä. Alue on ruutukaavaista asuntoaluetta - paikka on kaikesta huolimatta rantakohde, sillä hiekkarannat ovat hyvät, lentokentän läheisyydestä huolimatta. Aluetta ei voi sanoa "hiljaiseksi" lentokentän takia, mutta rantakausi on kaukana ja alue on autio tunnelmaltaan. Ennen huoneeseen pääsemistä kaksikkomme istuu hetken rannalla ja syö eväitä. Hetkessä on aution hiekkarannan ja loman lopun haikeutta.
Annikki ja Vilho käyvät tankkaamassa auton ennen majoittumista. Majoittumisen aluksi Viho tyhjentää ja tarkastaa auton. Huoneessa pakataan kaikki tavarat ja taistellaan romut matkalaukkujen sisään; Vilhomobiilista löytyykin kaikenlaista ja nyt kaikki pitäisi saada kahteen matkalaukkuun ja kahteen käsimatkatavaraan.
Vilho kääntää auton kaikessa rauhassa majapaikan pihassa. Aamulla kaiken pitää olla helppoa, ilman unisia peruutteluita tai edes auton tarkastamisia.
Asuinalue on miltei kiitoradan jatkeena, joten sitä kuuluisaa lentomelua on saatavilla reilusti. Vilho on sitä mieltä, että suihkukoneiden äänestä on turha narista, koska Susivuori on itse hyvin innokas tuottamaan tuota kyseistä melusaastetta maailmaan. Tämäkin tuokio elämän kiitoradalla pitää ottaa kiitollisena ja kiinnostuneena vastaan, siinä kaikki.
Illan pimettyä kuljetaan lähemmäksi rantaa ja sieltä löytyy pieni pizzeria, josta moni myös hakee noutopizzoja. Paikalla häärää kaksi naista tarjoilemassa ja pizzanurkkauksessa huseeraan mies. Keittiöllä on kenties lisää perheen väkeä. Pöydissä istuu pari jalkapallojunioria syömässä ja nämä nuoret herrat ovat talon omaa tuotantoa, sillä toinen tarjoilija pitää sen verran äidillistä kuria pojille.
Peremmällä istuu varhaisteini-ikäisiä noitia pizzaa syömässä. Halloweentytöt ovat laittautuneet viikonlopun teeman mukaisesti ja ovat aika mainioita. Annikki toteaakin, että ruokapaikka on hieno, sillä väki on täällä huolellisesti pukeutunutta.
Ilta-ateriana ovat mainiot pizzat, ruoka on hyvää ja paikassa riittää liikettä sen verran, että aterian odottelu käy helposti kansaa katsellessa. Sitten on aika kömpiä kadun toiseen päähän ja omaan huoneeseen. Käytettävänä kiitoratana on ollut jo tovin toinen suunta, joten meteli ei asuinalueella ole pahaa - mutta se alkaa taas aamuvarhaisella. Asia ei merkittävästi Vilhon uniin vaikuta, ei ainakaan nukkumiseen.
Kaksi bussilastillista on jo aamiaisensa nauttinut ja ahkerat tarjoilijat korjaavat taistelun jälkiä pöytien rivistössä. Silti aina he ehtivät tervehtimään ystävällisesti ja toimittavat välittömästi Susivuorille cappuccinot.
Vilho pistelee tuoretta voisarvea suuhunsa ja saa lopuksi vielä toisenkin maitokahvin.
Susimobiili lähtee innokkaasti kirkkaaseen aamupäivään ja suuntana on Rooma eli matka vie lähinnä lounaaseen. Alkumatka seurataan Nera-jokea, josta pyydetään taimenta - sekin on eräs Norcian ruokaerikoisuus. Nera laskee lopulta Tiberiin, joten pääasiassa suunta on sama kuin matkalaisilla.
Cascata delle Marmore ohitetaan. Tätä nimeä kantaa roomalaisten luoma, keinotekoinen vesiputous, joka on lajissaan Euroopan korkein. Tieltä näkyykin, kun vettä valuu käytännössä alas vuoren seinämältä. Juuri ohitushetkellä virtaus ei ole kovin voimakas, se vaihtelee aika paljon.
Tällä matkalla Rooma ohitetaan käytännössä kokonaan, sillä majapaikka on Rooman lentokenttäkaupunginosassa Fiumicinossa. Matkalla tehdään aina valintoja, tällä kertaa on ohitettu sellaiset kylät kuin Rooma ja Firenze. Niissä on käyty ja niissä käydään myös uudestaan, mutta se on toinen tarinanippu se.
Tulevan yön piskuinen B & B -majoitus sijaitsee rannan tuntumassa, meren ja lentokentän välissä. Alue on ruutukaavaista asuntoaluetta - paikka on kaikesta huolimatta rantakohde, sillä hiekkarannat ovat hyvät, lentokentän läheisyydestä huolimatta. Aluetta ei voi sanoa "hiljaiseksi" lentokentän takia, mutta rantakausi on kaukana ja alue on autio tunnelmaltaan. Ennen huoneeseen pääsemistä kaksikkomme istuu hetken rannalla ja syö eväitä. Hetkessä on aution hiekkarannan ja loman lopun haikeutta.
Annikki ja Vilho käyvät tankkaamassa auton ennen majoittumista. Majoittumisen aluksi Viho tyhjentää ja tarkastaa auton. Huoneessa pakataan kaikki tavarat ja taistellaan romut matkalaukkujen sisään; Vilhomobiilista löytyykin kaikenlaista ja nyt kaikki pitäisi saada kahteen matkalaukkuun ja kahteen käsimatkatavaraan.
Vilho kääntää auton kaikessa rauhassa majapaikan pihassa. Aamulla kaiken pitää olla helppoa, ilman unisia peruutteluita tai edes auton tarkastamisia.
Asuinalue on miltei kiitoradan jatkeena, joten sitä kuuluisaa lentomelua on saatavilla reilusti. Vilho on sitä mieltä, että suihkukoneiden äänestä on turha narista, koska Susivuori on itse hyvin innokas tuottamaan tuota kyseistä melusaastetta maailmaan. Tämäkin tuokio elämän kiitoradalla pitää ottaa kiitollisena ja kiinnostuneena vastaan, siinä kaikki.
Illan pimettyä kuljetaan lähemmäksi rantaa ja sieltä löytyy pieni pizzeria, josta moni myös hakee noutopizzoja. Paikalla häärää kaksi naista tarjoilemassa ja pizzanurkkauksessa huseeraan mies. Keittiöllä on kenties lisää perheen väkeä. Pöydissä istuu pari jalkapallojunioria syömässä ja nämä nuoret herrat ovat talon omaa tuotantoa, sillä toinen tarjoilija pitää sen verran äidillistä kuria pojille.
Peremmällä istuu varhaisteini-ikäisiä noitia pizzaa syömässä. Halloweentytöt ovat laittautuneet viikonlopun teeman mukaisesti ja ovat aika mainioita. Annikki toteaakin, että ruokapaikka on hieno, sillä väki on täällä huolellisesti pukeutunutta.
Ilta-ateriana ovat mainiot pizzat, ruoka on hyvää ja paikassa riittää liikettä sen verran, että aterian odottelu käy helposti kansaa katsellessa. Sitten on aika kömpiä kadun toiseen päähän ja omaan huoneeseen. Käytettävänä kiitoratana on ollut jo tovin toinen suunta, joten meteli ei asuinalueella ole pahaa - mutta se alkaa taas aamuvarhaisella. Asia ei merkittävästi Vilhon uniin vaikuta, ei ainakaan nukkumiseen.
4.11.2014
17. Norcia, Monti Sibillini. Vielä kerran vuoret, sitten ruokapöytään
Kolmas yö Norciassa on takana kun valmistaudutaan vuoripäivään. Auto kapuaa ylös kaupungista ja Annikki harmittelee pilviä ja sumuisuutta. Vilho muistuttaa, että päivä lämpiää täällä hitaasti, vasta kohden puoltapäivää. Aurinko näkyy jo vahvana hajavalona pilviverhon läpi, pian se murtaa sumun ja pilvet.
Melko nopeasti pilvet jäävät autoa alemmaksi, nopeasti ollaan kilometrissä ja valoa riittää siniseltä taivaalta. Pilvisumu kulkee laaksossa peltojen päällä ja kelluu pienempien vaarojen rinteillä. Metsät ja tiheät pensaikot vaihtuvat nopeasti ruohoylängöksi, jossa suuret lehmät laiduntavat. Niitä on heti tien vieressä ja muutama noista lempeistä järkäleistä on myös tiellä. Korkeanpaikan karjaa, se on selvä, sallivat kuitenkin auton pujahtaa lopulta eteenpäin. Pysähdys tulee kuitenkin heti, sillä tie nousee vielä vähän ja sitten edessä on levike, johon pysähtyy varmasti 100 % muukalaisten autoista, kunhan maailma ei ole piven peitossa.
Eteen levittäytyy nimittäin Monte Vettore, lumihuippuinen kivijärkäle, jota seuraa muutama muu valkealatvainen vuori upeana rivinä. Kohdasta tekee upean myös se, että vuoret nousevat hyvin tasaisesta, vehreästä laaksosta, joka levittäytyy näköalapaikan etualalla. Kontrasti on hieno ja näkymää tasapainottaa se, että itse katselupaikka on hieman matalampana kuin vastapäinen vuori. Tämä puoli on vihreää ja lähinnä puutonta, kumpuilevaa vuorta.
Juuri näille vihreille laidunkummuille kaksikkomme lähtee kävelylle. Lehmät ovat lannoittaneet maastoa kuuliaisesti, mutta siitä ei ole haittaa, sentään koko tienoo ei ole lannan peitossa, vaan vain verrattain tuoreet laidunalueet. Ruohonjuuritasolta katse palata maisemaan; Vilho on miltei mykistynyt vuorten kauneudesta, valon kirkkaudesta ja taivaan sinisyydestä. Kylmä vuoristoilma on parempaa kuin paras viini tässä taivaallisessa ympäristössä.
Monti Sibillini on maltillinen, kohtuullinen vuoriryhmä, mutta vuoria nämä kuitenkin ovat. Hieman käveltyään ja kavuttuaan Susivuoret syövät eväät ja juovat pikkuisen viiniä. Tuuli on helposti kylmä - taivas sininen ja valo kirkasta. Tuuli humisee välillä kukkuloiden yläosissa ja mutta muutamia maltillisia, laajoja puuskia lukuun ottamatta sää on verrattain tyyni. Ilmavirtaus on kuitenkin viileä, lämpö tulee taas sinitaivaalta porottavasta auringosta, joka tässä ilmanalassa helposti myös polttaa.
Paluu autolle sujuu mukavasti ja muutaman tunnin vuorikävely on ollut erinomainen juttu loman loppupuolella. Nyt on hyvä kieputtaa taas autoa alas pitkin vuoristotietä ja palata lämpimään hotelliin valmistautumaan päivälliseen.
Iltaseitsemältä Susivuoret palaavat hyväksi koettuun ravintolaan Norciassa, Cantina de Norsiaan. Vilhokin on nyt suunnittelut tarkasti tulevan ateriansa, sillä hänen tavoitteensa on tällä kertaa selvitä hengissä ateriakokonaisuudesta.
Alussa syödään leikkelevalikoima ja juustovalikoima. Leikkeleet ovat lähinnä erilaisia salamisiivuja, lajeja on varmaan kymmenen, mutta onneksi siivuja on vain vähän. Maut vaihtelevat pikantista hyvin pehmeään. Annikin puolella pöytää on puolestaan vuohenjuustolautanen, josta löytyy myös sahramijuustoa, sekin vuohenmaidosta. Niiden kanssa on jälleen tarjolla hunajakannu ja merkillisesti hunaja sopiikin kovien, suolaisten juustojen kanssa.
Punaviiniä on tuotu janoiselle kaksikolle litran karahvi, sen hinta on 5,90 ja maku on mainio. Vettäkin juodaan hyvällä halulla.
Annikille tuodaan paikallista spelttipastaa jäniskastikkeella. Speltti (farro) on täällä erikoisuus ja siitä syntyy tummahkoa, kokojyväpastan kaltaista ruokaa. Kaveriksi tulee vihersalaattia ja tomaattia.
Vilho pysyy edelleen villisikojen parissa. Listalta löytyy tätä paikallista riistaa myös grillattuna - sitä siis Vilholle. Kaveriksi tulee salaattimix tomaatilla. Lisäksi Vilho haluaa paikan ranskalaisia perunoita, sillä ne olivat aiemmalla kerralla erinomaisia. Vuorilla kasvatetaan myös omaa perunalajia ja potaatit ovatkin maukkaita.
Ruoka on loistavaa. Grillattu villisika on paras versio tästä riistaruuasta tällä matkalla. Pastassakaan ei Annikin mukaan ole valittamista. Tyytyväisenä Vilho siemailee punaviiniä aterian päätteeksi.
Annikki tilaa jälkiruokaa ja sen verran sitä sumplitaan tarjoilijan kanssa, että jälkkäriä ilmestyy myös Vilhon eteen, vaikka Vilho oli pyhästi halunnut ylensyöntikuoleman välttää. Annikki saa luvan syödä tuplajälkiruuat. Vilho nimittäin tilaa lopuksi paikallista munkkiolutta hetkellisen hengellisen innostuksen vallassa.
Olut on tummaa. Se on maistuvaa ja oikein mainiota, hienon hiilihappoista ja nätissä pullossa. Varmaan paikalliset benediktiinimunkit ovat saaneet apua Belgian virkaveljiltä. Lopulta Vilho katsoo tarkemmin pulloa: 10 % vol! Olut on kerrassaan mainiota, koska noin kovilla prosenteilla sen maku on edelleen kuitenkin hyvä.
Annikki saadaan vielä jaloilleen jälkiruokakuppiensa ja kakkumurujen keskeltä, Vilho puolestaan kestää kuin mies vahvan munkkioluen. On aika kiittää ihastuttavaa ja tehokasta tarjoilijatarta, sitten siirtyä taas raikkaaseen ulkoilmaan. Päivä on ollut erinomainen ja edessä on taas mukava pikku kävely kotoisaan hotelliin.
Melko nopeasti pilvet jäävät autoa alemmaksi, nopeasti ollaan kilometrissä ja valoa riittää siniseltä taivaalta. Pilvisumu kulkee laaksossa peltojen päällä ja kelluu pienempien vaarojen rinteillä. Metsät ja tiheät pensaikot vaihtuvat nopeasti ruohoylängöksi, jossa suuret lehmät laiduntavat. Niitä on heti tien vieressä ja muutama noista lempeistä järkäleistä on myös tiellä. Korkeanpaikan karjaa, se on selvä, sallivat kuitenkin auton pujahtaa lopulta eteenpäin. Pysähdys tulee kuitenkin heti, sillä tie nousee vielä vähän ja sitten edessä on levike, johon pysähtyy varmasti 100 % muukalaisten autoista, kunhan maailma ei ole piven peitossa.
Eteen levittäytyy nimittäin Monte Vettore, lumihuippuinen kivijärkäle, jota seuraa muutama muu valkealatvainen vuori upeana rivinä. Kohdasta tekee upean myös se, että vuoret nousevat hyvin tasaisesta, vehreästä laaksosta, joka levittäytyy näköalapaikan etualalla. Kontrasti on hieno ja näkymää tasapainottaa se, että itse katselupaikka on hieman matalampana kuin vastapäinen vuori. Tämä puoli on vihreää ja lähinnä puutonta, kumpuilevaa vuorta.
Juuri näille vihreille laidunkummuille kaksikkomme lähtee kävelylle. Lehmät ovat lannoittaneet maastoa kuuliaisesti, mutta siitä ei ole haittaa, sentään koko tienoo ei ole lannan peitossa, vaan vain verrattain tuoreet laidunalueet. Ruohonjuuritasolta katse palata maisemaan; Vilho on miltei mykistynyt vuorten kauneudesta, valon kirkkaudesta ja taivaan sinisyydestä. Kylmä vuoristoilma on parempaa kuin paras viini tässä taivaallisessa ympäristössä.
Monti Sibillini on maltillinen, kohtuullinen vuoriryhmä, mutta vuoria nämä kuitenkin ovat. Hieman käveltyään ja kavuttuaan Susivuoret syövät eväät ja juovat pikkuisen viiniä. Tuuli on helposti kylmä - taivas sininen ja valo kirkasta. Tuuli humisee välillä kukkuloiden yläosissa ja mutta muutamia maltillisia, laajoja puuskia lukuun ottamatta sää on verrattain tyyni. Ilmavirtaus on kuitenkin viileä, lämpö tulee taas sinitaivaalta porottavasta auringosta, joka tässä ilmanalassa helposti myös polttaa.
Paluu autolle sujuu mukavasti ja muutaman tunnin vuorikävely on ollut erinomainen juttu loman loppupuolella. Nyt on hyvä kieputtaa taas autoa alas pitkin vuoristotietä ja palata lämpimään hotelliin valmistautumaan päivälliseen.
Iltaseitsemältä Susivuoret palaavat hyväksi koettuun ravintolaan Norciassa, Cantina de Norsiaan. Vilhokin on nyt suunnittelut tarkasti tulevan ateriansa, sillä hänen tavoitteensa on tällä kertaa selvitä hengissä ateriakokonaisuudesta.
Alussa syödään leikkelevalikoima ja juustovalikoima. Leikkeleet ovat lähinnä erilaisia salamisiivuja, lajeja on varmaan kymmenen, mutta onneksi siivuja on vain vähän. Maut vaihtelevat pikantista hyvin pehmeään. Annikin puolella pöytää on puolestaan vuohenjuustolautanen, josta löytyy myös sahramijuustoa, sekin vuohenmaidosta. Niiden kanssa on jälleen tarjolla hunajakannu ja merkillisesti hunaja sopiikin kovien, suolaisten juustojen kanssa.
Punaviiniä on tuotu janoiselle kaksikolle litran karahvi, sen hinta on 5,90 ja maku on mainio. Vettäkin juodaan hyvällä halulla.
Annikille tuodaan paikallista spelttipastaa jäniskastikkeella. Speltti (farro) on täällä erikoisuus ja siitä syntyy tummahkoa, kokojyväpastan kaltaista ruokaa. Kaveriksi tulee vihersalaattia ja tomaattia.
Vilho pysyy edelleen villisikojen parissa. Listalta löytyy tätä paikallista riistaa myös grillattuna - sitä siis Vilholle. Kaveriksi tulee salaattimix tomaatilla. Lisäksi Vilho haluaa paikan ranskalaisia perunoita, sillä ne olivat aiemmalla kerralla erinomaisia. Vuorilla kasvatetaan myös omaa perunalajia ja potaatit ovatkin maukkaita.
Ruoka on loistavaa. Grillattu villisika on paras versio tästä riistaruuasta tällä matkalla. Pastassakaan ei Annikin mukaan ole valittamista. Tyytyväisenä Vilho siemailee punaviiniä aterian päätteeksi.
Annikki tilaa jälkiruokaa ja sen verran sitä sumplitaan tarjoilijan kanssa, että jälkkäriä ilmestyy myös Vilhon eteen, vaikka Vilho oli pyhästi halunnut ylensyöntikuoleman välttää. Annikki saa luvan syödä tuplajälkiruuat. Vilho nimittäin tilaa lopuksi paikallista munkkiolutta hetkellisen hengellisen innostuksen vallassa.
Olut on tummaa. Se on maistuvaa ja oikein mainiota, hienon hiilihappoista ja nätissä pullossa. Varmaan paikalliset benediktiinimunkit ovat saaneet apua Belgian virkaveljiltä. Lopulta Vilho katsoo tarkemmin pulloa: 10 % vol! Olut on kerrassaan mainiota, koska noin kovilla prosenteilla sen maku on edelleen kuitenkin hyvä.
Annikki saadaan vielä jaloilleen jälkiruokakuppiensa ja kakkumurujen keskeltä, Vilho puolestaan kestää kuin mies vahvan munkkioluen. On aika kiittää ihastuttavaa ja tehokasta tarjoilijatarta, sitten siirtyä taas raikkaaseen ulkoilmaan. Päivä on ollut erinomainen ja edessä on taas mukava pikku kävely kotoisaan hotelliin.
3.11.2014
16.b Tavernello, Tamara ja rakkauden koodit
Tarkastaja Gianluca Tavernellolla ei totisesti ole sukulaisia Perugiassa, ei ainakaan tätiä. Susivuoren tapaus on jo tovin kyllästyttänyt arvon tarkastajaamme, joten tuollaisen turistin kyttäämisen sijaan voi aikansa käyttää paljon paremminkin.
Perugia ja Tamara. Siinä ovat Tavernellon kiinnostuksen kohteet - Perugiakin vain siksi, että Tamara asuu siellä.
Konstaapeli Peroni tuntuu viihtyvän kinkkujensa kanssa Norciassa ja saa syömisiensä lomassa seurata Susivuorten kieppumista vuoristossa ja muinaisten kivien perässä. Tavernello jää
Perugiaan Tamaran luo.
Tamara on parasta mitä Tavernellolle on tapahtunut pitkään aikaan. Kroatialais-italialainen yliopistonlehtori Tamara on tupsahtanut taivaan lahjana ja internetin ystäväpalvelun avulla Tavernellon elämään. He ovat tapailleet nyt pari kuukautta, milloin Roomassa, milloin Perugiassa. Yhden viikonlopun pari vietti Napolissa, jossa Tavernellokin huomasi kiertävänsä museoita ja kirkkoja, vaikka oli kuvitellut päätyvänsä romanttiselle kävelylle Sorrenton kujille. Tamara on kuitenkin erilainen, sivistynyt ja älykäs. Aina kiinnostunut miltei kaikesta ja tuntee taiteen sekä historian. Silti kaunis, viehättävä. Ihmeellinen.
Rakasteleminen päivällä oli kiihkeää, intensiivistä. Tavernellon on vaikea saada tarpeekseen Tamarasta, joka muuttuu hetkessä älyllisen harkitsevasta luonnollisen välittömäksi, lämpimäksi ja suloiseksi nauttijaksi. Hänen silmänsä ovat siniset, hiukset keskipitkät ja ruskeat. Vartaloa ja ihoa Tavernello ei osaa edes kuvailla nieleskelemättä, haluamatta. Tamaran luontevuus ja sulavuus tuovat mieleen kissan mutta liikkeeseen päästyään hän on vain täydellisesti nainen.
Päivällisen jälkeen he rakastelevat toistamiseen, pitkään ja rauhallisesti. Ravintolassa koko ateria oli kuin hidasta esileikkiä, suloista mutta kiduttavaa asunnolle palaamiseen odotusta. Tavernello tuntee naisen jäntevät pakarat käsissään ja katsoo hetken partnerinsa suljettuja silmiä ja avointa suuta, taakse taivutettua päätä. Hetkeksi Tavernellokin sulkee silmänsä ja vain tunnustelee lämmintä ihoa. He ovat huipulla pitkään, yhtenä kuumana merenä - jäävät sitten vielä toviksi lepäämään ja Tamara laskeutuu lepäämään hänen rinnalleen. Lopulta, hengityksen tasaannuttua, Tamara heilauttaa ruskeita hiuksiaan, nousee Tavernellon päältä ja kulkee alasti asunnon halki, palaa pian vesipullon ja lasien kanssa, vinkkaa päällään Tavernellolle:
- Viini, kultaseni.
Tavernello nousee, käy keittiössä avaamassa tuomansa punaviinipullon ja kaataa makuuhuoneeseen palattuaan heille lasilliset. He juovat ensin vettä pullosta, kuin jäähdytellen. Sitten hiljaisuudessa viiniä.
- No, Luca. Kerro minulle, sanoo Tamara.
- Kerro mitä? Tavernello miltei töksäyttää, koska havahtuu mietteistään.
- Kerro, mikä mieltäsi painaa - olet pohtinut koko ajan jotain.
- Totta, vastaa Tavernello. - Se on se tämänkertainen juttu, jota minun pitäisi nytkin hoitaa.
Tavernello maistaa viiniä, ja huomaa sen olevan vahvaa. Hän jatkaa:
- Voisin kyllä kertoakin. Nimittäin tämä tapaus on täynnä museoita, kirkkoja ja muutakin menneisyydestä. Saattaisit hyvinkin keksiä jotain mitä voisin raporttiin kirjata - minun pääni on tuntunut jo pidempään tyhjältä näiden suomalaisten kanssa.
- Kerro, kerro, kehottaa Tamara.
Niin Tavernello kertoo lopulta kaiken Vilho Susivuoren kiertomatkasta ja siitä, miten kaikesta tästä pitäisi keksiä jotain järkeä, - keksiä jotain sellaista, mitä kukaan muu ei ole ehkä keksinyt.
Tavernello jatkaa pidempään kuin oli ajatellutkaan, sillä Tamaraa asia tuntuu todella kiinnostavan. Mutta miksei kiinnostaisi, sillä jutun edetessä tarkastajamme huomaa jälleen naisen kovan sivistystason. Monessa kohdassa hänen rakastajattarensa osaa täydentää tarinan tietoja, taiteilijoiden nimiä ja yksityiskohtia siitä kulttuurista, jota Susivuoren matkalla on vastaan tullut. Mutta etupäässä Tamara kuuntelee - ja näyttää ihastuttavalta.
Kertomuksen loputtua he molemmat pukeutuvat ja istuvat sohvalle. Tamara laittaa taustalle soimaan jotain klassista musiikkia, jota Tavernello ei tunnista, mutta päättää olla kysymättä mitä se on. Sitten Tamara puhuukin:
- Montefalcone Rossoa - miten valitsit juuri tämän viinin, tämähän on mainiota.
- Se on... siis yksi ystäväni suositteli sitä, olen varmaan maistanut sitä joskus aiemminkin. Mielessään Tavernello kiittelee tästäkin sattumasta Peronin vinkkiä. Jotain hyötyä siitä Arezzon ahmijastakin on.
Sitten yllättäen Tamara huokaisee ja aloittaa puhumaan jotenkin vähän vakavammalla, ehkä vakaammalla äänensävyllä. Tulossa on selvästi näkemystä Tavernellon kertomuksesta, Susivuoren tapauksesta. Tavernello tajuaa herättäneensä yliopistonlehtorin naisessaan. Ollaan tultu todella Tamaran alueelle, selvästi. Nainen sanoo:
- Kuolema. Uudelleensyntyminen. Ikuinen elämä.
Hetken Tavernello on sanaton ja aivan ällistynyt Tamaran lausuessa kovin juhlallisia käsitteitä.
- Mitä tarkoitat? Saa tarkastaja viimein sanottua.
- Sitä että teidän Susivuorenne teemat ovat kuolema, uudelleensyntyminen ja ikuinen elämä. Sanon nyt vain mitä nämä sinun kertomuksesi taidehistorialliset ja kulttuuriset teemat näyttäisivät olevan. Ja muutenkin koko tuon kiertueen punainen lanka tai pitäisikö sanoa tuon matkan kiintopisteet tai kulmakivet.
- Sinun täytyy nyt kyllä selittää hieman, kulta. Sanoo Tavernello ja tarkoittaa sitä.
- Minä kerron. Seuraavassa menen kertomuksesi sisällöstä nousseisiin ydinkohtiin. Ensinnäkin - -
Tavernellon puhelin soi.
Tavernello katsoo Tamaraa, joka nyökkää heti "vastaa, vastaa, toki."
Tavernello katsoo puhelintaan. Se on konstaapeli Peroni.
- Ispettore, Peroni täällä. Konstaapeli kuulostaa hieman hengästyneeltä.
- Terve Peroni, kerro.
- Nyt on kiire. Susivuoret kävivät L'Aquilassa. Ja nyt he ovat vuorella, pitää mennä...
Ennen kuin Tavernello ehtii sanoa luuriin mitään, sieltä kuuluu jo:
- Aaa! Saantanan pirulainen, peto!
Huudahdusta seuraa kolahtava ääni, sitten kuuluu vain - RÄKS!-
- Peroni! Peroni! Vastatkaa konstaapeli!
Tavernellon on kuitenkin turha jatkaa puhelimeen, sillä Peronin luuri on vaiennut pysyvästi.
Hetken kuluttua tarkastajan korvaan kuuluu vain katkenneen puhelun piippausta, eikä perään soittamisellakaan saada sen parempaa tulosta. Yhteys Peroniin on todella katkennut.
Perugia ja Tamara. Siinä ovat Tavernellon kiinnostuksen kohteet - Perugiakin vain siksi, että Tamara asuu siellä.
Konstaapeli Peroni tuntuu viihtyvän kinkkujensa kanssa Norciassa ja saa syömisiensä lomassa seurata Susivuorten kieppumista vuoristossa ja muinaisten kivien perässä. Tavernello jää
Perugiaan Tamaran luo.
Tamara on parasta mitä Tavernellolle on tapahtunut pitkään aikaan. Kroatialais-italialainen yliopistonlehtori Tamara on tupsahtanut taivaan lahjana ja internetin ystäväpalvelun avulla Tavernellon elämään. He ovat tapailleet nyt pari kuukautta, milloin Roomassa, milloin Perugiassa. Yhden viikonlopun pari vietti Napolissa, jossa Tavernellokin huomasi kiertävänsä museoita ja kirkkoja, vaikka oli kuvitellut päätyvänsä romanttiselle kävelylle Sorrenton kujille. Tamara on kuitenkin erilainen, sivistynyt ja älykäs. Aina kiinnostunut miltei kaikesta ja tuntee taiteen sekä historian. Silti kaunis, viehättävä. Ihmeellinen.
Rakasteleminen päivällä oli kiihkeää, intensiivistä. Tavernellon on vaikea saada tarpeekseen Tamarasta, joka muuttuu hetkessä älyllisen harkitsevasta luonnollisen välittömäksi, lämpimäksi ja suloiseksi nauttijaksi. Hänen silmänsä ovat siniset, hiukset keskipitkät ja ruskeat. Vartaloa ja ihoa Tavernello ei osaa edes kuvailla nieleskelemättä, haluamatta. Tamaran luontevuus ja sulavuus tuovat mieleen kissan mutta liikkeeseen päästyään hän on vain täydellisesti nainen.
Päivällisen jälkeen he rakastelevat toistamiseen, pitkään ja rauhallisesti. Ravintolassa koko ateria oli kuin hidasta esileikkiä, suloista mutta kiduttavaa asunnolle palaamiseen odotusta. Tavernello tuntee naisen jäntevät pakarat käsissään ja katsoo hetken partnerinsa suljettuja silmiä ja avointa suuta, taakse taivutettua päätä. Hetkeksi Tavernellokin sulkee silmänsä ja vain tunnustelee lämmintä ihoa. He ovat huipulla pitkään, yhtenä kuumana merenä - jäävät sitten vielä toviksi lepäämään ja Tamara laskeutuu lepäämään hänen rinnalleen. Lopulta, hengityksen tasaannuttua, Tamara heilauttaa ruskeita hiuksiaan, nousee Tavernellon päältä ja kulkee alasti asunnon halki, palaa pian vesipullon ja lasien kanssa, vinkkaa päällään Tavernellolle:
- Viini, kultaseni.
Tavernello nousee, käy keittiössä avaamassa tuomansa punaviinipullon ja kaataa makuuhuoneeseen palattuaan heille lasilliset. He juovat ensin vettä pullosta, kuin jäähdytellen. Sitten hiljaisuudessa viiniä.
- No, Luca. Kerro minulle, sanoo Tamara.
- Kerro mitä? Tavernello miltei töksäyttää, koska havahtuu mietteistään.
- Kerro, mikä mieltäsi painaa - olet pohtinut koko ajan jotain.
- Totta, vastaa Tavernello. - Se on se tämänkertainen juttu, jota minun pitäisi nytkin hoitaa.
Tavernello maistaa viiniä, ja huomaa sen olevan vahvaa. Hän jatkaa:
- Voisin kyllä kertoakin. Nimittäin tämä tapaus on täynnä museoita, kirkkoja ja muutakin menneisyydestä. Saattaisit hyvinkin keksiä jotain mitä voisin raporttiin kirjata - minun pääni on tuntunut jo pidempään tyhjältä näiden suomalaisten kanssa.
- Kerro, kerro, kehottaa Tamara.
Niin Tavernello kertoo lopulta kaiken Vilho Susivuoren kiertomatkasta ja siitä, miten kaikesta tästä pitäisi keksiä jotain järkeä, - keksiä jotain sellaista, mitä kukaan muu ei ole ehkä keksinyt.
Tavernello jatkaa pidempään kuin oli ajatellutkaan, sillä Tamaraa asia tuntuu todella kiinnostavan. Mutta miksei kiinnostaisi, sillä jutun edetessä tarkastajamme huomaa jälleen naisen kovan sivistystason. Monessa kohdassa hänen rakastajattarensa osaa täydentää tarinan tietoja, taiteilijoiden nimiä ja yksityiskohtia siitä kulttuurista, jota Susivuoren matkalla on vastaan tullut. Mutta etupäässä Tamara kuuntelee - ja näyttää ihastuttavalta.
Kertomuksen loputtua he molemmat pukeutuvat ja istuvat sohvalle. Tamara laittaa taustalle soimaan jotain klassista musiikkia, jota Tavernello ei tunnista, mutta päättää olla kysymättä mitä se on. Sitten Tamara puhuukin:
- Montefalcone Rossoa - miten valitsit juuri tämän viinin, tämähän on mainiota.
- Se on... siis yksi ystäväni suositteli sitä, olen varmaan maistanut sitä joskus aiemminkin. Mielessään Tavernello kiittelee tästäkin sattumasta Peronin vinkkiä. Jotain hyötyä siitä Arezzon ahmijastakin on.
Sitten yllättäen Tamara huokaisee ja aloittaa puhumaan jotenkin vähän vakavammalla, ehkä vakaammalla äänensävyllä. Tulossa on selvästi näkemystä Tavernellon kertomuksesta, Susivuoren tapauksesta. Tavernello tajuaa herättäneensä yliopistonlehtorin naisessaan. Ollaan tultu todella Tamaran alueelle, selvästi. Nainen sanoo:
- Kuolema. Uudelleensyntyminen. Ikuinen elämä.
Hetken Tavernello on sanaton ja aivan ällistynyt Tamaran lausuessa kovin juhlallisia käsitteitä.
- Mitä tarkoitat? Saa tarkastaja viimein sanottua.
- Sitä että teidän Susivuorenne teemat ovat kuolema, uudelleensyntyminen ja ikuinen elämä. Sanon nyt vain mitä nämä sinun kertomuksesi taidehistorialliset ja kulttuuriset teemat näyttäisivät olevan. Ja muutenkin koko tuon kiertueen punainen lanka tai pitäisikö sanoa tuon matkan kiintopisteet tai kulmakivet.
- Sinun täytyy nyt kyllä selittää hieman, kulta. Sanoo Tavernello ja tarkoittaa sitä.
- Minä kerron. Seuraavassa menen kertomuksesi sisällöstä nousseisiin ydinkohtiin. Ensinnäkin - -
Tavernellon puhelin soi.
Tavernello katsoo Tamaraa, joka nyökkää heti "vastaa, vastaa, toki."
Tavernello katsoo puhelintaan. Se on konstaapeli Peroni.
- Ispettore, Peroni täällä. Konstaapeli kuulostaa hieman hengästyneeltä.
- Terve Peroni, kerro.
- Nyt on kiire. Susivuoret kävivät L'Aquilassa. Ja nyt he ovat vuorella, pitää mennä...
Ennen kuin Tavernello ehtii sanoa luuriin mitään, sieltä kuuluu jo:
- Aaa! Saantanan pirulainen, peto!
Huudahdusta seuraa kolahtava ääni, sitten kuuluu vain - RÄKS!-
- Peroni! Peroni! Vastatkaa konstaapeli!
Tavernellon on kuitenkin turha jatkaa puhelimeen, sillä Peronin luuri on vaiennut pysyvästi.
Hetken kuluttua tarkastajan korvaan kuuluu vain katkenneen puhelun piippausta, eikä perään soittamisellakaan saada sen parempaa tulosta. Yhteys Peroniin on todella katkennut.
2.11.2014
16. L'Aquila
Toinen yö Norcian Best Western -hotellissa on nukuttu ja vuoret houkuttavat liikkeelle. Päivä on verrattain hieno. Vilhomobiili suunnataan etelään, sillä kiinnostuksen kohteena on maakunta, jossa kumpikaan ei ole vielä käynyt: Abruzzo.
Ajomatka on hieno, sillä vuoret näkyvät tieltä mahtavasti. Lumihuiput vain suurenevat etelään päin, kun Gran Sasson vuoriryhmä lähestyy. Vilho toistaa muutaman kerran lähipäivien aikana Annikille sitä, että hänen käsityksensä Apenniineista olivat hyvin hataria aiemmin. Italiaa ajatellessa Vilhokin on yleensä kuitannut vuoristot Alpeilla ja pitänyt muun maan kumpuja vain kohtuullisen pienehköinä vuorina. Tämä käsitys on toki horjunut muutamalla lentomatkalla, jolla näkyvyyttä on riittänyt ja lumisia huippuja on näkynyt maan keskiosissakin koneen ikkunasta. Umbriassa ja Abruzzissa vuoriryhmän huiput ovat ihan kunnon vuoria ja kaikkiaan Apenniinit ovat melkein kuin Italian selkäranka, joka kulkee miltei koko maan mitalla, mutta hieman vinossa ja mereltä toiselle. Saappaan korko Apulia on kuitenkin varjeltunut kukkuloilta - sen on Annikki ja Vilho käynyt aikoinaan siellä oliivien tasamaalla toteamassa.
Abruzzon päiväretki sisältää synkän elementin. Alueella on suuri L’Aquilan kaupunki, johon maanjäristys iski 2009. Vilho ei tunnustaudu katastrofituristiksi, mutta siitä huolimatta on kiinnostavaa nähdä vähän siitä, mihin luonnonvoimat pystyvät.
L’Aquila on, kuten sanottu, suurehko sadantuhannen asukkaan kaupunkialue ja lähestyttäessä sitä normaali elämän kuhina tulee vastaan. Mikään ei kerro esikaupunkialueella siitä, että kaupunkia on kohdannut melkoinen onnettomuus. Elämä jatkuu ja arkinen aherrus; lapset menevät kouluun ja aikuiset autoilevat asioillaan.
Esikaupunkialueen jälkeen Vilhomobiili ajetaan historiallisen keskustan kupeeseen. Nopeasti tulee selväksi se, että suurin osa ydinalueen teistä on suljettu kokonaan.
Sivukadulla kaksikkomme nousee autosta ja ottaa kameransa mukaan, mutta päättää toimia mahdollisimman hienotunteisesti ja huomaamattomasti optiikkansa kanssa. Kävelyretkestä tulee lyhyt.
Koko vanhakaupunki näyttää tuhoutuneen ja kadut ovat pelkkää rakennustyömaata.
Kuten yleensäkin, rakennustyömailla ei sovi asiattomien pyöriä, joten syvälle kaupunkiin ei ole menemistä. Parin korttelin kiertäminen kertoo kuitenkin missä mennään: kaikki seinät on tuettu teräskiskoilla ja suuri osa myös sisätiloista on ilmeisesti tuettu vastaavalla tavalla. Monet ikkunat ovat rikki ja tosiaan jokainen talo on kiskorakenteiden muodostaman harvan "häkin" tukema, lisäksi on rakennustelineitä ja kaikkea mitä rakennustyömaalla voi olettaa olevan. Muutama vanha talo on sortunut lopullisesti. Rakennusten seinissä on halkeamia ja kadut ovat rakennuspölyn peitossa. Missään näissä taloissa ei voi asua eikä asuta.
Vilho ja Annikki katselevat keskustan reunalla olevaa kirkkoa, joka sekin on saanut melkoiset iskut, seinässä on vekkiä ja telineet tässäkin rakennuksessa on molemmissa päissä - kirkkoa on varmasti myös jo melkoisesti korjattukin eli rakennettu osittain uudestaan. Aution kaupungin reunalla, kirkon vieressä rouvasihminen tulee varta vasten ruokkimaan kissoja, jotka ovatkin jo valmiita aterialle.
Ajokuntoisen kadun varrella on tiuhassa rotta-ansoja, sillä kaupungin keskusta jäi niiden haltuun. Vieressä on vanhaa kaupunginmuuria - se on pysynyt yllättävän hyvin kunnossa ainakin tämän pätkän osalta. Muurilta näkyy alas uudempaan kaupunkiin, jossa kaikki näyttää olevan kunnossa. Puolen kilometrin päässä näkyy uudehkoja värikkäitä pienkerrostaloja, jotka ovat ensisilmäykseltä ehjiä. Mutta pian huomio kiinnittyy siihen, että autoja ja skoottereita ei ole pihalla, eikä lapsia - ei ketään eikä mitään. Ja päädystä näyttävät laastit pudonneen. Ei taida näissäkään taloissa olla elämää, mitä lienee sisätiloilla tapahtuneen, mitä viemäreille ja kunnallistekniikalle yleensä.
Vilho ajaa ison marketin pihaan ja kaupassa meno on aivan normaalia. Mutta kun eräässä liikenneympyrässä mestarikuskimme valitsee väärän ajoreitin, pitää käydä teollisuusalueella kääntymässä. Käännyttäessä huomio kiinnittyy palokunnan ajoneuvoihin, jotka menevät vastapäiselle isommalle aidatulle tontille - siellä on pikkumökkejä, jotka ovat aika selvästi tilapäistaloja, kuin kiinteiksi rakennettuja telttoja riveissä.
Vuoden 2009 maanjäristys vei 309 ihmisen hengen, 1500 loukkaantui ja 65 000 oli evakuoitava. Inhimillisten kärsimysten lisäksi laskuna on hyvin perusteellinen ja pitkä jälleenrakennustyö.
Paluu Norciaan sujuu hyvin ja vuoristo on jylhää. L’Aquilasta jää vahvasti se tunne, että elämä jatkuu ja paikalliset kulkevat iloisina, pää pystyssä. Sekin tiedetään, että Italiaa on aina jälleenrakennettu, milloin sotien, milloin tulivuorten töiden takia. Vahvasti mieleen on jäänyt toki sekin, mitä Annikki luki kaupungin verkkosivuilta: L’Aquilan kulttuurihistoriallinen perintö tuhoutui järistyksessä käytännössä kokonaan. Siihen ei ole paljon sanottavaa.
Vilho on ollut vain kerran maanjäristyksessä, sekin oli verrattain pieni. Se oli sellaista keinuntaa, jossa kaikki liikkui - kai sana “järisi” on aika hyvä. Mutta tärinää se ei ollut, vaan jonkinlaista kokonaisvaltaista vapinaa. Siitä jäi Vilholle sellainen tunne, että jokin todella suuri voima vapisutti vähän, kuin sormella ja jos voimaa laitettaisiin hieman lisää, niin maailman palikat eivät pysyisi enää päällekkäin eikä pinossa. Näitä miettiessä voikin palailla maan ykköskategorian järistysalueelle, siihen vuorimaisemaan, joka on sen saman pohjimmaisen voiman tuottamaa, mannerlaattojen liikkeiden jäätynyttä sinfoniaa.
Ajomatka on hieno, sillä vuoret näkyvät tieltä mahtavasti. Lumihuiput vain suurenevat etelään päin, kun Gran Sasson vuoriryhmä lähestyy. Vilho toistaa muutaman kerran lähipäivien aikana Annikille sitä, että hänen käsityksensä Apenniineista olivat hyvin hataria aiemmin. Italiaa ajatellessa Vilhokin on yleensä kuitannut vuoristot Alpeilla ja pitänyt muun maan kumpuja vain kohtuullisen pienehköinä vuorina. Tämä käsitys on toki horjunut muutamalla lentomatkalla, jolla näkyvyyttä on riittänyt ja lumisia huippuja on näkynyt maan keskiosissakin koneen ikkunasta. Umbriassa ja Abruzzissa vuoriryhmän huiput ovat ihan kunnon vuoria ja kaikkiaan Apenniinit ovat melkein kuin Italian selkäranka, joka kulkee miltei koko maan mitalla, mutta hieman vinossa ja mereltä toiselle. Saappaan korko Apulia on kuitenkin varjeltunut kukkuloilta - sen on Annikki ja Vilho käynyt aikoinaan siellä oliivien tasamaalla toteamassa.
Abruzzon päiväretki sisältää synkän elementin. Alueella on suuri L’Aquilan kaupunki, johon maanjäristys iski 2009. Vilho ei tunnustaudu katastrofituristiksi, mutta siitä huolimatta on kiinnostavaa nähdä vähän siitä, mihin luonnonvoimat pystyvät.
L’Aquila on, kuten sanottu, suurehko sadantuhannen asukkaan kaupunkialue ja lähestyttäessä sitä normaali elämän kuhina tulee vastaan. Mikään ei kerro esikaupunkialueella siitä, että kaupunkia on kohdannut melkoinen onnettomuus. Elämä jatkuu ja arkinen aherrus; lapset menevät kouluun ja aikuiset autoilevat asioillaan.
Esikaupunkialueen jälkeen Vilhomobiili ajetaan historiallisen keskustan kupeeseen. Nopeasti tulee selväksi se, että suurin osa ydinalueen teistä on suljettu kokonaan.
Sivukadulla kaksikkomme nousee autosta ja ottaa kameransa mukaan, mutta päättää toimia mahdollisimman hienotunteisesti ja huomaamattomasti optiikkansa kanssa. Kävelyretkestä tulee lyhyt.
Koko vanhakaupunki näyttää tuhoutuneen ja kadut ovat pelkkää rakennustyömaata.
Kuten yleensäkin, rakennustyömailla ei sovi asiattomien pyöriä, joten syvälle kaupunkiin ei ole menemistä. Parin korttelin kiertäminen kertoo kuitenkin missä mennään: kaikki seinät on tuettu teräskiskoilla ja suuri osa myös sisätiloista on ilmeisesti tuettu vastaavalla tavalla. Monet ikkunat ovat rikki ja tosiaan jokainen talo on kiskorakenteiden muodostaman harvan "häkin" tukema, lisäksi on rakennustelineitä ja kaikkea mitä rakennustyömaalla voi olettaa olevan. Muutama vanha talo on sortunut lopullisesti. Rakennusten seinissä on halkeamia ja kadut ovat rakennuspölyn peitossa. Missään näissä taloissa ei voi asua eikä asuta.
Vilho ja Annikki katselevat keskustan reunalla olevaa kirkkoa, joka sekin on saanut melkoiset iskut, seinässä on vekkiä ja telineet tässäkin rakennuksessa on molemmissa päissä - kirkkoa on varmasti myös jo melkoisesti korjattukin eli rakennettu osittain uudestaan. Aution kaupungin reunalla, kirkon vieressä rouvasihminen tulee varta vasten ruokkimaan kissoja, jotka ovatkin jo valmiita aterialle.
Ajokuntoisen kadun varrella on tiuhassa rotta-ansoja, sillä kaupungin keskusta jäi niiden haltuun. Vieressä on vanhaa kaupunginmuuria - se on pysynyt yllättävän hyvin kunnossa ainakin tämän pätkän osalta. Muurilta näkyy alas uudempaan kaupunkiin, jossa kaikki näyttää olevan kunnossa. Puolen kilometrin päässä näkyy uudehkoja värikkäitä pienkerrostaloja, jotka ovat ensisilmäykseltä ehjiä. Mutta pian huomio kiinnittyy siihen, että autoja ja skoottereita ei ole pihalla, eikä lapsia - ei ketään eikä mitään. Ja päädystä näyttävät laastit pudonneen. Ei taida näissäkään taloissa olla elämää, mitä lienee sisätiloilla tapahtuneen, mitä viemäreille ja kunnallistekniikalle yleensä.
Vilho ajaa ison marketin pihaan ja kaupassa meno on aivan normaalia. Mutta kun eräässä liikenneympyrässä mestarikuskimme valitsee väärän ajoreitin, pitää käydä teollisuusalueella kääntymässä. Käännyttäessä huomio kiinnittyy palokunnan ajoneuvoihin, jotka menevät vastapäiselle isommalle aidatulle tontille - siellä on pikkumökkejä, jotka ovat aika selvästi tilapäistaloja, kuin kiinteiksi rakennettuja telttoja riveissä.
Vuoden 2009 maanjäristys vei 309 ihmisen hengen, 1500 loukkaantui ja 65 000 oli evakuoitava. Inhimillisten kärsimysten lisäksi laskuna on hyvin perusteellinen ja pitkä jälleenrakennustyö.
Paluu Norciaan sujuu hyvin ja vuoristo on jylhää. L’Aquilasta jää vahvasti se tunne, että elämä jatkuu ja paikalliset kulkevat iloisina, pää pystyssä. Sekin tiedetään, että Italiaa on aina jälleenrakennettu, milloin sotien, milloin tulivuorten töiden takia. Vahvasti mieleen on jäänyt toki sekin, mitä Annikki luki kaupungin verkkosivuilta: L’Aquilan kulttuurihistoriallinen perintö tuhoutui järistyksessä käytännössä kokonaan. Siihen ei ole paljon sanottavaa.
Vilho on ollut vain kerran maanjäristyksessä, sekin oli verrattain pieni. Se oli sellaista keinuntaa, jossa kaikki liikkui - kai sana “järisi” on aika hyvä. Mutta tärinää se ei ollut, vaan jonkinlaista kokonaisvaltaista vapinaa. Siitä jäi Vilholle sellainen tunne, että jokin todella suuri voima vapisutti vähän, kuin sormella ja jos voimaa laitettaisiin hieman lisää, niin maailman palikat eivät pysyisi enää päällekkäin eikä pinossa. Näitä miettiessä voikin palailla maan ykköskategorian järistysalueelle, siihen vuorimaisemaan, joka on sen saman pohjimmaisen voiman tuottamaa, mannerlaattojen liikkeiden jäätynyttä sinfoniaa.
15. Norcia. Lepääminen ja kevyt kaupunkikierros kostautuvat raskaana päivällisenä
Erinomainen peti ja hiljainen hotelli takaavat sen, että kaksikkomme nukkuu hyvin ja pitkään. Huone on tasaisen lämmin, eikä naapureita ole. Vilho ei juuri koskaan nuku täysiä yöunia, mutta nyt se taitaa tapahtua.
Millaista se on, kun päästä paatuneen kulttuurimatkailijan kaupunkiin, jossa ei juuri ole nähtävyyksiä ja pinta-alakin on pieni? Rutinoitunut kirkkojenkiertelijä marssii sievän pikkukaupungin kaduille kuin pääsarjan mestarijoukkue piskuisella vieraskentällä, kun on arvottu kohtaamaan nelosdivarin jengi liigacupissa. Ammatillinen ylpeys tekee sen, että paikkoja katsotaan kiinnostuneina ja kuvia otetaan, kirkkoihin paneudutaan, mutta mitään tärinää ei esiinny siitä, että jokin taulu tai paikka pitäisi nähdä.
Toisaalta, monin paikoin ilmenee aitoa kiinnostusta, sillä kohteita katsotaan avoimin silmin, ilman oppaiden esimaistelua. Paineettomasti pelaava joukkue saattaa jopa ylittää itsensä, kun mieli on tarpeeksi avoin ja nöyrä.
Norciassa voi katsoa muutamaa kirkkoa, paria antiikkista sirpaletta ja nauttia ehjien kaupunginmuurien suojaamasta keskiaikaisesta miljööstä hienojen vuorien keskellä. Pääosa pienestä kivikeskustasta on lisäksi autotonta, joten herkkuliikkeiden katselussa ei tarvita silmiä selkään.
San Benedetto ja Santa Scolastica ovat syntyneet Norciassa. San Benedetto tunnetaan Suomessa Pyhänä Benediktuksena mutta hänen siskoaan Scolasticaa (Scolastica da Norcia) ei tunneta juuri lainkaan. Sisko on kuitenkin useamman kristillisen suunatauksen pyhimys.
Pääkirkko San Benedetto tuo näiden paikallisten pyhimysten merkityksen hyvin esille ja tarinan mukaan kirkko on rakennettu heidän syntymäpaikkansa kohdalle - alakerran käytävistä löytyy myös muinainen kappeli osittain kadonneine maalauksineen ja maanalaisine roomalaisraunioineen. Paikkoja saa katsella täydellisessä yksinäisyydessä.
Viereisessä siivessä on paikallisten benediktiiniläismunkkien myymälä, josta saa mm. paikallista munkkiolutta, tummana ja vaaleana.
Nähtävyyksiä ei siis ole häiriöksi asti. Sen sijaan herkkukaupat ja elintarvikemyymälät vetävät hiljaiseksi. Ruoka on tosiaan täällä mestarillista, eikä tryffeleiden ja kinkkujen myymisestä ole tehty hankalaa, vaan kaikki tuntuu luontevalta. Pääkatu on varsinainen delicatessen- juhlakulkue. Sika, villisika ja tryffeli ovat Norcian tosi kolminaisuus ruokapuolella.
Annikki ja Vilho kiertelevät aikansa kaduilla kameroineen ja löytävät yhdestä kulmauksesta myös piskuisen Il Tempietton, joka lienee 1300-luvun kappelimainen kioski, klassinen tyyliltään. Muuten katsellaan kissoja, vanhoja Fiateja ja yhä niitä herkkukauppojen ikkunoita. Lepopäivän merkissä voikin palata pian hotellille ja kerätä voimia ilta-ateriaan - toki ruokapaikkojakin on jo tiedusteltu.
***
Illan muonamittelö suoritetaan paikallisia ruokia tarjoavassa yksinkertaisessa paikassa, Cantina de Norsiassa. Ravintolan hinnat ovat pieniä ja päivällä on syöty hyvin vähän, joten kaksikkomme päättää vetää koko repertuaarin.
Alkupala-asetelmassa on pienet ruukut paikallisia keittoja, leikkeleitä ja juustoja. Tarjoilija tukee alkupaljona vielä paikallisella prosciuttolla. Keitot ovat hyvin sakeita, papu-, herne- ja vihannespainotteisia. Alkupalojen kanssa on juotu valkoviiniä, sitten myös punaista. Karahvi maksaa kolmisen euroa ja juoma on hyvää.
Ateria jatkuu primolla - Annikki saa tryffelitortellineja ja Vilho tilaa villisikagnoccheja. Ensin mainittu pasta on erittäin maistuvaa, samoin Vilhon gnocchien tomaattinen villlisikakastike, mutta gnocchit ovat, kuten aina, melko mauttomia ja erittäin täyttäviä - niin tälläkin kertaa
Pariskunta ei ole vielä täysin viisastunut, vaan etenee ns. pääruokaa, secondoa kohden. Vilho jatkaa villisikojen jahtaamista ja saa eteensä ruukullisen metsästäjän villisikapataa. Lihaa on tavattomasti ja jossain vaiheessa voimat loppuvat kesken, vaikka viiniäkin on tilattu lisää. Annikin padassa on kaurista, erinomaisen maittavaa sekin. Vilhon jo puhallellessa puolikuolleena annoksiinsa, Annikki saa vielä jälkiruokaviiniä ja paikallisia cantuccineja, pullakorppumaisia keksejä, joita dippaillaan makeaan viiniin. Tarjoilu on koko illan ollut käsittämättömän ystävällistä, mutta ennen kaikkea tehokasta. Vatsaansa pidellen kaksikko poistuu viileään yöhön erittäin tyytyväisinä.
Taivalla on tähtiä, kylmästä vuoristoilmasta on mukava kömpiä hotellihuoneen lämpöön ja sujahtaa suureen vuoteeseen voimia keräämään.
Millaista se on, kun päästä paatuneen kulttuurimatkailijan kaupunkiin, jossa ei juuri ole nähtävyyksiä ja pinta-alakin on pieni? Rutinoitunut kirkkojenkiertelijä marssii sievän pikkukaupungin kaduille kuin pääsarjan mestarijoukkue piskuisella vieraskentällä, kun on arvottu kohtaamaan nelosdivarin jengi liigacupissa. Ammatillinen ylpeys tekee sen, että paikkoja katsotaan kiinnostuneina ja kuvia otetaan, kirkkoihin paneudutaan, mutta mitään tärinää ei esiinny siitä, että jokin taulu tai paikka pitäisi nähdä.
Toisaalta, monin paikoin ilmenee aitoa kiinnostusta, sillä kohteita katsotaan avoimin silmin, ilman oppaiden esimaistelua. Paineettomasti pelaava joukkue saattaa jopa ylittää itsensä, kun mieli on tarpeeksi avoin ja nöyrä.
Norciassa voi katsoa muutamaa kirkkoa, paria antiikkista sirpaletta ja nauttia ehjien kaupunginmuurien suojaamasta keskiaikaisesta miljööstä hienojen vuorien keskellä. Pääosa pienestä kivikeskustasta on lisäksi autotonta, joten herkkuliikkeiden katselussa ei tarvita silmiä selkään.
San Benedetto ja Santa Scolastica ovat syntyneet Norciassa. San Benedetto tunnetaan Suomessa Pyhänä Benediktuksena mutta hänen siskoaan Scolasticaa (Scolastica da Norcia) ei tunneta juuri lainkaan. Sisko on kuitenkin useamman kristillisen suunatauksen pyhimys.
Pääkirkko San Benedetto tuo näiden paikallisten pyhimysten merkityksen hyvin esille ja tarinan mukaan kirkko on rakennettu heidän syntymäpaikkansa kohdalle - alakerran käytävistä löytyy myös muinainen kappeli osittain kadonneine maalauksineen ja maanalaisine roomalaisraunioineen. Paikkoja saa katsella täydellisessä yksinäisyydessä.
Viereisessä siivessä on paikallisten benediktiiniläismunkkien myymälä, josta saa mm. paikallista munkkiolutta, tummana ja vaaleana.
Nähtävyyksiä ei siis ole häiriöksi asti. Sen sijaan herkkukaupat ja elintarvikemyymälät vetävät hiljaiseksi. Ruoka on tosiaan täällä mestarillista, eikä tryffeleiden ja kinkkujen myymisestä ole tehty hankalaa, vaan kaikki tuntuu luontevalta. Pääkatu on varsinainen delicatessen- juhlakulkue. Sika, villisika ja tryffeli ovat Norcian tosi kolminaisuus ruokapuolella.
Annikki ja Vilho kiertelevät aikansa kaduilla kameroineen ja löytävät yhdestä kulmauksesta myös piskuisen Il Tempietton, joka lienee 1300-luvun kappelimainen kioski, klassinen tyyliltään. Muuten katsellaan kissoja, vanhoja Fiateja ja yhä niitä herkkukauppojen ikkunoita. Lepopäivän merkissä voikin palata pian hotellille ja kerätä voimia ilta-ateriaan - toki ruokapaikkojakin on jo tiedusteltu.
***
Illan muonamittelö suoritetaan paikallisia ruokia tarjoavassa yksinkertaisessa paikassa, Cantina de Norsiassa. Ravintolan hinnat ovat pieniä ja päivällä on syöty hyvin vähän, joten kaksikkomme päättää vetää koko repertuaarin.
Alkupala-asetelmassa on pienet ruukut paikallisia keittoja, leikkeleitä ja juustoja. Tarjoilija tukee alkupaljona vielä paikallisella prosciuttolla. Keitot ovat hyvin sakeita, papu-, herne- ja vihannespainotteisia. Alkupalojen kanssa on juotu valkoviiniä, sitten myös punaista. Karahvi maksaa kolmisen euroa ja juoma on hyvää.
Ateria jatkuu primolla - Annikki saa tryffelitortellineja ja Vilho tilaa villisikagnoccheja. Ensin mainittu pasta on erittäin maistuvaa, samoin Vilhon gnocchien tomaattinen villlisikakastike, mutta gnocchit ovat, kuten aina, melko mauttomia ja erittäin täyttäviä - niin tälläkin kertaa
Pariskunta ei ole vielä täysin viisastunut, vaan etenee ns. pääruokaa, secondoa kohden. Vilho jatkaa villisikojen jahtaamista ja saa eteensä ruukullisen metsästäjän villisikapataa. Lihaa on tavattomasti ja jossain vaiheessa voimat loppuvat kesken, vaikka viiniäkin on tilattu lisää. Annikin padassa on kaurista, erinomaisen maittavaa sekin. Vilhon jo puhallellessa puolikuolleena annoksiinsa, Annikki saa vielä jälkiruokaviiniä ja paikallisia cantuccineja, pullakorppumaisia keksejä, joita dippaillaan makeaan viiniin. Tarjoilu on koko illan ollut käsittämättömän ystävällistä, mutta ennen kaikkea tehokasta. Vatsaansa pidellen kaksikko poistuu viileään yöhön erittäin tyytyväisinä.
Taivalla on tähtiä, kylmästä vuoristoilmasta on mukava kömpiä hotellihuoneen lämpöön ja sujahtaa suureen vuoteeseen voimia keräämään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)