Epilogi: Purjehdus Bysanttiin - Sailing To Byzantium

PURJEHDUS BYSANTTIIN - William Butler Yeats, 1927

I
Se ei ole vanhojen maa, nuoret
Toistensa sylissä, linnut puissa
 - nuo kuolevat sukupolvet - heidän laulussaan ovat
Lohikosket, makrillia kuhisevat meret,
Kala, liha, riista, ylistäen kaiken kesää
Kaikki siitetty, syntynyt, ja kuoleva.
Kiinnijääneinä tuohon tunteiden musiikkiin lyövät he kaikki laimin
Vanhenemattoman viisauden monumentit.

II
Vanhentunut mies on vain mitätön juttu,
Tahrainen takki kepin nenässä, ellei sitten
Sielu taputa käsiään ja laula, laula kovempaa
Jokaisesta tahrasta kuolevaisessa puvussaan,
Eikä ole lauluun koulua, vaan tutkimista
Oman loiston monumenttien;
Ja siksi olen purjehtinut merien poikki ja tullut
Bysantin pyhään kaupunkiin.

III
Oi viisaat jotka seisotte Jumalan pyhässä tulessa
Kuin kultaisessa seinämosaiikissa,
Tulkaa pyhästä tulesta, hyrränä pyörteestä,
Ja olkaa sieluni mestarilaulajat.
Kuluttakaa sydämeni pois;  tuo halussa riutunut
Ja kuolevaan eläimeen kiinnittynyt
Ei se tiedä mikä se on; ja kootkaa minut
Ikuisuuden suunnitelmaan.

IV
Luonnosta kerran päästyäni en koskaan ota
Kehollista muotoani mistään luonnollisesta,
Vaan muodon sellaisen kuin kreikkalainen kultaseppä tekee
Taotusta kullasta ja lehtikullasta
Pitääkseen unisen keisarin hereillä;
Tai asetun kultaiselle oksalle laulamaan
Bysantin herroille ja naisille
Siitä mikä on mennyttä, ohikulkevaa, tai tulossa.



William Butler Yeats: Sailing To Byzantium (1927)
Loppusoinnuton suomennos ©2012 Vilho Susivuori

13. Päivä: Paluu ja vielä Istanbulin kissoista

Turkish Airlinesin mainoslehti kertoo syksyn tapahtumista ja Vilho katselee juttua Istanbulin maratonista. Alapuolella Mustameri vaihtuu vähitellen Romanian ja Ukrainan rannikkoseuduksi. Vilho nieleskelee kun lehden toisessa pikkujutussa kerrotaan Thin Lizzyn konsertoivan Istanbulissa. Sekin on merkillistä, sillä bändin sielu Phil Lynott kuoli jo kultaisella 1980-luvulla, mutta tokihan pojat saattavat muuten vielä konsertoida. Pala tulee kuitenkin kurkkuun siitä, että lehti muotoilee juttunsa kuulostamaan siltä, että blueskitaristi Gary Mooren palaisi kokoonpanoon muiden vanhojen Lizzy-jäsenien tavoin. Vilho muistaa elävästi uutisoinnin Mooren kuolemasta Málagan Esteponassa. Taisi olla helmikuuta 2011 kun Gary Moore kuoli viinan edesauttamaan massiiviseen sydänkohtaukseen. Joko lehden englannissa on pientä käännösvirhettä tai huonoa muotoilua - Vilho ei osaa turkinkielisestä versiosta asiaa aukottomasti päätellä - tai sitten asiakaslehdellä on salattua tietoa poikkeuksellisesta reunion-keikasta. Vilho sulkee lehden ja katselee rannikon merkillistä suistoaluetta.

Paluupäivät ovat rankkoja, niissä on oma sisäinen rakenteensa ja tunnelmansa. Istanbulista Vilho on yllättynyt, kaupunki oli kovin positiivinen kokemus. Eipä Vilholla juuri ollut odotuksia, mutta paikka jäi ennen kaikkea mieleen siitä, että asiat toimivat ja meno oli vilkasta mutta asiallista. Kertaakaan paikallisiin kuvioihin ei tarvinnut turhautua tai kohdata käsittämättömiä koukeroita. Se on paljon matkaillessa.

Annikki huomauttaa jälleen Istanbulin kissoista. Totta, kissojen kaupunki. Katit asuivat paljolti ulkona, mutta ne olivat hoidettuja ja asuivat vakiopaikoissa. Ja niistä pidettiin huolta. Melkein jokaisella liikkeellä tuntui olevan oma kissaporukkansa ja niitä asui moskeijoiden, kauppojen ja ruokapaikkojen tuntumassa. Annikki vitsailee, että jos vaikka vain pari pentua otettaisiin mukaan, mutta eihän tuollaista porukkaa voi erottaa toisistaan tai kotikonnuista. Nyt pitää palata vain ihan omien matkakolliensa kanssa ja tyytyä valokuviin. Uudet kujeet ovat Vilholla jo toki mielessä, katsotaan nyt mihin taas päädytään.

12. Päivä: Topkapi ja muita tarinoita

Kuvia räpsiessään Vilho miettii, milloin tämä loputon visuaalisten tallenteiden villitys loppuu. Ehkä me kaikki kyllästymme jossain välissä tähän bittien luomiseen ja loputtomaan sihtaamiseen. Mutta pohjimmiltaan asia ei sen kummemmin Vilhoa huoleta, sillä asiat ja ilmiöt huolehtivat itsestään. Aika vie niin kamerat, kuvaajat kuin turistikohteetkin, niistä biteistä puhumattakaan.

Istanbulin ja kai koko Turkin ykköskohde on jäänyt viimeiselle kokonaiselle matkapäivälle. Topkapin palatsialue haaremeineen on valtava kokoelma osmaniarkkitehtuuria, museohuoneita, kultatikareita ja koristeltuja seiniä. Sulttaanien asuinpalatsi on vaikuttava kokonaisuus, mutta Vilhon on aina ollut vaikea tuudittautua hallitsijoiden itselleen luomaan loistoon, etenkin kun paikoista on turistikohteeksi tullessaan tullut tavallaan kaksinkertaisesti vieraita. Elämähän näistä paikoista on kadonnut ja tilalle on tullut joukko optiikkaa heiluttelevia tungeksijoita. Vilho työntyy kamera ojossa väkivirran mukana haaremin huoneista toiseen ja fajanssikuviot pyörivät silmissä.

Selvää on, että sulttaanit osasivat järjestää itselleen mukavat oltavat. Vesilähteiden vieressä olevissa viileissä paviljongeissa kelpasi varmasti nauttia teetä ja tupsutella vesipiippua. Sisustuksena olivat kuitenkin matot ja miellyttävät matalat sohvat, joilta kelpasi katsella seinällä kiemurtelevia keramiikkakuvioita - verrattuna moniin eurooppalaisiin palatsisisustuksiin paikat tuntuvat houkuttelevilta. Palatsi on sitä paitsi komealla paikalla, korkealla mäellä, josta näkyvyys Bosporin salmelle on vaikuttava.

Pyhissä huoneissa on lukuisia islamilaisen maailman pyhäinjäänteitä, osa sivuten muitakin "kirjan kansoja", sillä esillä on mm. Mooseksen sauva. Profeetan jalanjälki löytyy, useita kappaleita hänen parrastaan, uskonsankarien miekkoja ja myös materiaalia Mekasta. Vilhoon tekee vaikutuksen erityisesti tauoton Koraani-resitatiivi, sillä paikassa on elävänä musiikkina 24 tuntia vuorokaudessa Koraanin luentaa klassiseen tyyliin. Lukija on sivuhuoneessa seurattavissa ja hänen laulunsa on johdettu pyhää materiaalia sijaitseviin huoneisiin äänentoistolaitteiden avulla.

Palatsialueen puistossa liikkuu muutama papukaija ja sivummalta löytyy kourallinen koiranpentuja painimassa puun alla. Korkeat plataani ovat vaikuttavia ja papukaijan huutoja täydentää melkoinen palatsivaristen raakunta. Sateen uhka on kaupungin yllä, mutta se välittyy museoalueelta poistuttaessa hiostavuutena, jota Vilho ei jaksa pitää häiritsevänä. Kaupungin ilmasto on hyvin pehmeä, aivan kuten turkkilaisten luoma ilmapiirikin. Aggressiivisuus ja hermostuneisuus loistavat poissaolollaan, sen voi huomata tupaten täyteen ahdetussa raitiovaunussakin, jolla Vilho ja Annikki palaavat taas lähemmäksi Firuzagaa.

Pakkailua, tavaroiden koontia ja hajanaisten ajatusten hapuilevaa kasaamista. Mutta vielä pitää mennä syömään ja pariskunnan päästyä ravintolaan alkaa sataa kunnolla. Ikkunan editse kulkee virtanaan keltaisia takseja ja ihmisiä läpinäkyvien sateenvarjojen kanssa. Vilho ja Annikki aloittavat taas keitoista ja jatkavat makumatkaansa illan jo tummetessa.

11. Päivä: Reittiveneellä Aasiaan ja takaisin basaariin

Marraskuu. Päivä on miltei kuuma, joten on hyvä lähteä vesille. Reittilaivalla pääsee matkakorttia vilauttamalla laivaan ja miellyttävälle, lyhyelle merimatkalle Bosporin yli Aasiaan.

Kadiköy ei ole mikään turistikohde, mutta jo rannan lähellä on paljon kauppoja, miellyttäviä katuja ja runsaasti lounaspaikkoja. Meno on modernimpaa ja - pitää sanoa - eurooppalaisempaa kuin kaupungin historiallisessa keskustassa Euroopan puolella. Vilho kävelee kaduilla mielellään ja suuntaa myös hyvissä ajoin ruokapaikkaan. Aurinko on kirkkaana taivaalla ja valoa tulvii kaduille. Ruokapaikan yläkerta on mukavan varjoinen, mutta ikkunoita sielläkään ei tarvita. Ruoka on hyvää ja hinnat piskuisia.

Paluulauttamatka käy sekin viihteestä. Edessä on tiukka iltapäivä basaarilla. Siellä Vilhon pitää löytää edellisen päivän huivikauppa, eikä basaaria pahempaa sokkeloa olekaan. Jollain näppituntumalla tai vainulla huivipaikka löytyy, mutta Vilhollapa ei ole mitään aavistusta miten suunnistaminen tapahtui. Ainoa tapa basaarissa liikkumiseen on hallittu pyöriminen ja ilmeisesti sen kautta kauppakosmoksen kaaret alkavat tulla Vilhollekin tutuksi.

Vaimolla on oma talous ja omat rahat, tuumii Vilho pariskunnan palatessa huiviliikkeestä. Tuohta on vaihdettu silkkiin ja hienoimpaan villaan: Vilhon on parempi miettiä ihan muita asioita.

Talousliike maustebasaarin laitamilla myy Vilholle kaksi suurta keittiöveistä, molemmat aitoja turkkilaisia, jotka kauppias pakkaa veitsifirman omaan muovikassiin. Maustebasaarin kohdalla tungos on valtava ja kuin vaivihkaan Vilho tunnustelee vielä tuoksuja jotka nousevat lukemattomien kauppojen maustekasoista, kuivatuista hedelmistä ja teevuorista. Edessä on paluu asunnolle, kiipeäminen Firuzagan mäelle, jossa kotinurkkien kissat odottavat ovisyvennyksissä tai autojen päällä leväten. Vihanneskauppias kohentaa salaattipinoa ja jatkaa sipulien niputtamista. Vilho ja Annikki kiipeävät ylimpään kerrokseen ja seuraavat miten harsopilvet kulkevat Galatan tornin takana.

10. Päivä: Basaarin virtaa ja muinainen vesisäiliö

Teetarjotin pujottelee vuosisataisella varmuudella Suuren Basaarin ydinalueen käytävillä. Kauppiaat seisovat puotiensa ovensuissa, osa tervehtii, toiset vinkkaavat teemiehen paikalle. Lasikuppi kulkee pikkulautasineen nopeasti tarjottimelta käteen, lisäksi tulee kaksi sokeripalaa ja lusikka. Teemies jatkaa matkaansa ja palaa aikanaan hakemaan astiat pois. Kauppias katsoo loputonta asiakasvirtaa: turisteja suurista risteilyaluksista, nuoriapareja järjestelmäkameroineen, hunnutettuja mustanpuhuvia daameja ja saksalaisia tai hollantilaisia naisia retkeilyvarusteissa, luisevina mutta innokkaina. Teetä juovalla kauppiaalla on tavaraa, jota ei tarvitse kaupustella, riittää kun toivottaa ikkunalle saapuvat sisään. Mutta teen voi juoda rauhassa ja vain katsoa ihmisvirtaa, kenties vilkaista yllä kaareutuvia holvia, jotka muodostavat basaarin parhaimman osan katon maalauksineen. Vilinä vie kuitenkin aina voiton katseesta, vaikka kaikki mahdolliset kulkijat on jo nähty. Arkkityypit ovat tulleet tutuksi kuin basaarin vilkkaimman teepajan juoma.

Vastapäätä toimivalla huivikauppiaalla on apumies tai velipoika jututtamassa kulkijoita, hän puhuu kaikkia kieliä ja poimii virrasta potentiaaliset juttukaverit. Huiveja aina tarvitaan, täällä niitä on, parhaita. Hän tarjoaa puodin ulkokulmassa seisovalle Vilholle penkkiään, mutta Vilho sanoo seisovansa mieluummin. Pohjoiseen jäävuoreen ei ole helppoa saada kontaktia. Mutta tietty harmonia on helppo saavuttaa, sillä molemmat miehet katselevat ihmisvirtaa kiinnostuneina, vaihtavat välillä hymähdyksen keskenään. Vilho huomaa hiljalleen olevansa rannalla, eikä enää virrassa. Hän odottaa milloin joku alkaa ostamaan häneltä huivia. Annikki on sisemmällä myymälässä ja hoitaa Turkin taloutta kuntoon.

Aiemmin päivällä Vilho on ollut vesisäiliössä. Sitä ei olekaan aiemmin tullut kokeiltua. Yerebatan Sarnici tai englanniksi Basilica Cistern on bysanttilainen 100.000 tonnia vetävä vesisäiliö, jonka keisari Justinianus rakennutti 500-luvulla. Nykyisin turistit pääsevät tyhjään säiliöön tutustumaan 336 pylvään kannattamaan saliin ja sinne Vilhokin tunki kameransa kanssa. Salissa on puolimetriä vettä ja siellä uiskentelee karppeja ja muita kaloja. Taustalla on turhaa, eteeristä ulinamusiikkia, sillä paikasta on kovasti koitettu tehdä turistikohdetta. Vilholle ja Annikille paikka olisi kelvannut sellaisenaankin, mutta karppi sinne tai tänne, sehän on turismia. Hieno kaariholvinen sali kuitenkin. Niin ja basilica nimessä tulee kuulemma paikalla sijainneesta basilicasta.

Vilhon setä oli innokas antiikin kohteiden kiertäjä ja tartutti Vilhoonkin innostuksen amfiteattereihin, akvedukteihin, raunioalueisiin, kreikkalaisteattereihin, mosaiikkeihin ja museotavaraan. "Museossa voi tulla jano, joka ei sammu", linjasi setä omaperäiseen tapaansa. Sen Vilho muistaa, että setä jaksoi museoita loputtomasti, mutta sitten aina syötiin hyvin, ja jos museon kahvila kelpasi, välillä nautittiin virvokkeita.

Setä esitteli kerran valtavaa keittiöveistään, jonka hän oli tuonut basaarilta. Setä oli todellinen kulinaristi ja osasi myös käyttää keittiön työvälineitä. Veitsestä oli basaarilla käyty ties kuinka pitkä myyntineuvottelu, varmaan tarina puhui tunneista, vesipiipun puhalteluista ja puolesta tusinasta teelasillisesta. Tiedä niitä kaikkia sedän juttuja, mutta pikkupojan silmissä veitsi oli valtava ja tarinat basaarista jäivät syvälle mieleen. Ja basaariinkin on palattava, huivikauppa on vasta pohjustettu ja tomera pohjoinen nainen palaa kaariholvien alle neuvottelemaan kaupoista, mukanaan hiljainen, kiireettömästi virtaan katsova miehensä

9. Päivä: Museokamaa ja kauppatavaraa

Istanbulin arkeologinen museo on täynnä vanhaa kiviainesta, jota Vilho niin mielellään käy katsomassa. Aiheesta kiinnostuneelle paikka on "must", eikä siinä sen kummempaa. Kaikella rakkaudella Vilho ja Annikki huomioivat suuren museon erään siiven olevan kuin kappale kultaista Neuvostoliittoa. Tiloissa on kokolattiamatto, jossa täytyy olla tonni pölyä, katossa on vesivaurio ja värimaailma on harmaasta ruskeaan beigen kautta. Porrastasanteella on ryhmä väsähtäneitä sohvia ja puhki-istuttuja tuoleja aivan liian suuressa, hyödyttömässä tilassa, raskaat verhot nuokkuvat  ikkunoiden kupeissa. Vanha parta tunnistaa ehtymättömän soviet-tyylin ja voisi kuvitella, että siipirakennus olisi toimitettu pakettiratkaisuna naapurimaastamme vuonna 1978 ja sitä vuotta se elää museoituna. Onneksi valtaosa näyttelytiloista on hyvässä kuosissa.

Hurjat harrasteet tarvitsevat hurjia eväitä. Vilho suuntaa hampurilaispaikkaa muistuttavaan pikaruokalaan ja paikka onkin ensimmäinen täysin palveltu pikaruokala. Tarjoilija ohjaa pöytään, jakaa kosteuspyyhkeet ja ottaa tilauksen. Konsepti on kuitenkin kuin hampurilaisbaarissa, Vilho ja Annikki ottavat molemmat aterian 5.

Ateria 5. tuodaan pöytään ja roskat viedään pois, aikanaan tarjottimet haetaan heti pois kun on valmista ja sitten toimitetaan jälkiruoka. Kaikki tämä ilman mitään säätämistä. Ateriaan kuuluu kuitti, joka maksetaan kassalla kun poistutaan. Homma todella käy ja muona maistuu. Tarjoilija tervehtii poistuvia pikaruokailijoita ja matka jatkuu.

Edes suuren basaarin sotatantereella Vilhon rauhallisuutta ei järkytetä. Menohan on siistiä - ketään ei tarvitse olla karistelemassa takin liepeestä tai muuten hermostua kaupankäynnistä. Basaari on valtava, se pullistelee huivikauppoja ja korushoppeja loputtomasti, sen lisäksi on kaikkea muuta, etupäässä vaatetta. Reuna-alueilla kaupankäynti on normaalia, ytimessä leikitään tinkimisleikkiä, joka lienee planeetan turhin leikki. Muuten hulinaan tottuu, eikä sitä tarvitse päästää sisäänsä. Aikanaan Vilhoa häiritsi kovin markkinapaikkojen tunku ja hulina, epämääräisen tuntuinen meno ja muu huiske. Mutta sitten Vilho huomasi, että markkinoilla kellutaan kuin meren aalloissa, eikä yritetä tyynnyttää aaltoja. Siinä se humu menee, keinuessa, ja sitten rantaan kuin ei jaksa tai halua enää. 

Kotimatkalla käytetään köysirataa eli tunnelissa kulkevaa rinneratikkaa, tunelia. Se helpottaa huomattavasti kapuamista kotikaupunginosan korkeuksiin. Asunnon parvekkeella pitää puhallella tovin ilta-auringossa ja juoda olutta sekä anikseen vivahtavaa haaleaa vettä. Pitäisiköhän rapistella vähän veikkauskuponkia tietokoneella? -tuumii Vilho. Jos vaikka osuisi kohdalleen, niin sittenhän sitä voisi ostaa Annikille muutaman kiiltävän rannekorun ja vaikkapa kipaista hakemassa Istanbul-nimikoidun kultaharkon basaarista. Olikohan sitä olutta vielä jääkaapissa, esimerkiksi punaista Marmaraa?

8. Päivä: Tasavallan päivän tunnelmia

Turkin lippujen määrä on tasaisesti lisääntynyt koko ajan ja nyt niitä on pian kaikkialla. Vilho katselee parvekkeelta Galatan tornia ja sieltäkin roikkuu lippu. Sää jatkuu lämpimänä, vaikkakin pilviä on kertynyt taivaalle. Muutaman kottaraisen voi kuitenkin nähdä tavanomaisten lokkien joukossa lentävän sekalaisten kattojen yllä.

"Et ole puhunut mitään savupiipuista, vaikka yleensä kiinnität niihin paljon huomiota", sanoi Annikki toissapäivänä. Totta, Vilho ei ole niistä sanonut sanaakaan, vaikka piippujen muoto aina kiinnostaakin, sillä kattojen tasalla Firuzagan kaupunginosa, oikeastaan koko Beyoglu, on sellainen että talojen yläkertojen monimuotoisuus hukuttaa savupiippujen erilaisuuden sekaansa. Talot ovat usein kapeita, yhden asunnon levyisiä ja yläkertoja on jatkettu, vinteistä on tehty asuntoja ja välillä ylös on rakennettu "elintasokerros" vanhojen päälle. Silti näkymä on harmoninen kuin suurkaupungin väkijoukko.

 Pariskuntamme kävelee Taksim-aukiolta pohjoiseen isoja, suurten hotellien reunustamia katuja ja katselee juhlapäivän menoa. Kauppapäivä selvästi on ja ihmisiä on paljon liikkeellä. Turkkilaiset tekevät pitkää päivää ja monet myös pitkää viikkoa. Vilhokin on lukenut maan nykytilanteesta ja taloudellisesta hyvästä kaudesta. Euro-kriisit ja läntinen lamassa möyriminen vie kiinnostuksen onnistujiin ja juuri nyt Turkki on sellainen. Ja se kyllä näkyy Istanbulissa. Hinnat ovat kovia, mutta ostajia on. Euro mataa maissa vaihtokurssina ja tarjous Unioniin liittymisestä tuskin tuntuu ajankohtaiselta. Silti Vilhoa pikkusen hiertää Erdoganin nerokkaan talouspolitiikan halu lätkäistä alkoholijuomille 18 prosentin vero. No, ehkä siinäkin on joku totuus - ainakin päihteiden hinta on lopulta Suomeakin kovempi.

Lounasta syödään "osoituspaikassa" eli yleisessä bufe-merkkisessä paikassa jossa itse valitaan annokset osoittamalla ellei kielitaitoa ole. Vilho saa osoitettua lihapyörykoitä ja lohkoperunoita sekä papukastiketta, jota keittiömestari mittaa lautaselle ja tarjotin täyttyy. Annikki poimii juustokuorrutettua lihapataa munakoisolla ja lisäksi täytettyjä tomaatteja. Vilho poimii vitriinistä vielä tuoresalaatin. Ruoka on erinomaista ja lihapyörykät herättävät keskustelun lapsuuden lihapullista ja vertailuun tulevat äidit ja mummut keittiötaitoineen. Lopuksi ystävällinen rouva kerää astiat tässä itsepalvelupaikassa ja kysyy, haluaisivatko asiakkaat teetä. Vilhon tähtihetki on se, että hän sanoo sade, sellaisenaan, sillä hän ei tosissaan halua valmiiksi sokeroitua teetä. Todella kuuma tee tuodaan ilman palasokereita. Tee on kaupanpäälle, mutta Vilho ja Annikki huomaavat, että naapuripöydän isännät jättävät siitä sopivan, liiran juomarahan kupillista kohden (50c). Annoksethan on jo maksettu heti tarjotinta lastattaessa.

Vilhon setä sanoi, "Viaton katse ei tarvitse kielitaitoa, eikä hyvä sydän tulkkia." Jälleen yksi niistä sedän sanonnoista, joita Vilhon oli vaikea hyväksyä, etenkin teininä. Jossain vaiheessa tämäkin  viisaus on palannut Vilhon mieleen ja alkanut avautua. Pohjimmiltaan maailmassa ihmiset haluavat saada asiat hoidetuksi huolimatta siitä millä puolella tiskiä kunkin vuorollaan on. Huijareitakin on mutta he liikkuvat aina sivulla, liepeillä. Osoittamalla pääsee pitkälle, kohteliaisuuden voi lukea katseestakin. Usein Vilho kiittää, sanoo kyllä ja olkaa hyvä italiaksi, sillä se käy luonnostaan. Suomikin on hyvä valinta, mutta siihen ei ole tottunut Suomessakaan.

Tasavallan päivä. Mäkisen kaupungin rannassa, lähellä Dolmabachen palatsia, Annikki ja Vilho ovat tulleet katsomaan juhlapäivän kuuluisia ilotulituksia. Tapahtuman kellonajasta ei ole tarkempaa tietoa, mutta eipä tunnu olevan paikallisella väestölläkään. Väkeä on paljon liikkeellä ja Dolmabachen palatsin rannassa näkymät Bosporin sillalle ovat hyvät ja ihmiset ovat kerääntyneet rantakahvilan ympäristöön. Illan rukouskutsun alkusäe kuuluu rannan moskeijan minareetista ja samassa kahvilan kovaääniset lakkaavat soittamasta paikallisradion tarjoamaa diskojumputusta. Rukouskutsu saa kuulua ja Vilho seuraa, miten rukoustaukoa pidetään sellainen varttitunti kutsujen jälkeen. Muuten rukousaika ei aiheuta mitään liikettä juhlakansassa, tosin moskeijaan päätyy jostain ihmisiä jonkin verran, sillä ikkunoiden takana näkyy pientä liikettä.

Pariskuntamme on siirtynyt lähemmäksi vahvasti juhlavalaistua siltaa edelleen epätietoisena ilotulituksen ajankohdasta. Rantaa lähestyttäessä kansan sivussa seisovat ulkopuolisina konepistoolien kanssa vartioivat poliisit. On vaikea sanoa, mitä poliisit valvovat tai suojaavat. Se on heille itselleenkin varmasti yhtä vaikeaa. Sivummalla mies haluaa esitellä esivallan edustajia kolmevuotiaalle pojalleen ja virkavalta on palvelusvalmiina lepertelemään pienokaiselle. Nuoria, mukavia poikiahan nuo ovat, toteaa Vilho. Mitään estettävää rettelöintiä virkavallalle ei illan mittaan ilmene. Ilotulitus on huikea. Mitään tämänkaltaista Vilho ei ole nähnyt ja on hyvin tyytyväinen, että taipui Annikin ehdotukseen lähteä tapahtumaa katsomaan.

Palatessa asunnolle pikin ylärinnettä Vilho näkee, miten yliopistolehtorin näköinen mies kuljettaa punaviinipulloa ihmisten palatessa Taksimin suuntaan. Hyvänen aika, pullostahan on liki puolet juotu ja miehellähän on vain neljä ystävää matkassaan! Suomessahan tällainen hiostavan lämmin juhlapäivä olisi ollut lukemattomien "mäyräkoirien" surma ja rähinä olisi alkanut jo alkuillasta. Väkeä liikkuu paljon, mutta aggressioista, törttöilystä ei ole tietoakaan. Näkyy yksinäisiä naisia, tyttöjä kaksin ja kaikkia mummoista alkaen lastenvaunuihin asti. On pimeää, muttei lainkaan synkkää. Aukiolle päästessä eräässä trendikkäässä kahvilassa istuu pari kovanaamaa jäätelöannoksen ääressä. Kovuuden sulattavia kaunottaria kadut ovat täynnä.

Suru. Miten vahva voikaan suru olla? Suru on läpitunkevampi kuin sade, kaiken se kastelee ja kaikkialle se tunkeutuu. Tädin kuollessa setä oli kirjoittanut surusta: "Suru on syvempi kuin meri, laajempi kuin taivas, suru painaa enemmän kuin maailma, kulkee nopeammin kuin tuuli. Silti rakkaus ratsastaa ajan hevosella, se vie kaiken lopulta valoon, kirkkauteen." Koskaan setä ei ollut näitä puhunut, mutta kirjoittanut ja elänyt kuitenkin.

Päivämäärä oli Vilholle vaikea. Yöllä alkoi sataa; sitten myös ukkostaa, se tuntui hyvältä. Pikään Vilho istui pimeässä ja katseli vain salamoita kuunnellen vanhoja levyjä.

7. Päivä: Kävellen Byzanttiin eli miten Vilho vihdoinkin pääsee Hagia Sofiaan

Illalla Vilho juo teetä kupillisen toisensa jälkeen ja lopulta toteaa, että turkkilainen tee maistuu kuin maistuukin paremmalta paikallisista laseista. Lasinen tassi ja lasin kultareunus sopivat nekin juomaan. Tee tuoksuu saunavihdalle, väriltään se on aika tummaa, mutta maultaan mietoa. Ei hullumpaa nimenomaan janojuomana ja sopivissa siivuissa.

Toisinaan kirjalliset ja muuten tietoviisaat tuumailut piinaavat Vilhoa sen verran, että muistista pitää oikein kaivella nuorempana luettuja juttuja. Vilholle Istanbul on jäänyt mieleen merkillisistä teksteistä, tärkein niistä on varmaan Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu, joka on jatkosotakirjallisuuden varmaankin ainut teos, joka alkaa Istanbulista. Suomen miltei ainoa dandy, Paavolainen oli ehtinyt jälleen matkalle, kun sota tuli ajankohtaiseksi. Tie vei pian takaisin kotiin ja rintamalle tk-tehtäviin. Vuonna 1946 julkaistut päiväkirjat saivat kamalaa kritiikkiä ja esitettiin myös syytteitä siitä, että ne olisi kirjoitettu jälkeenpäin ja jälkiviisaina. Mene ja tiedä, Paavolaisen terävänäköisyys oli huikeaa jo kirjassa Kolmannen valtakunnan vieraana, tuskin tuleva tappio jatkosodassa jäi arvaamatta häneltä.

Vilho on aina ajatellut, että Olavi Paavolainen oli varmaan paras otsikkojen keksijä kirjoilleen. Waltari oli puolestaan kotimaan paras mies kirjoittamaan samaa tarinaa kirjasta toiseen ja osa niistä sivujättiläisisten tarinoista seikkaili pitkäänkin Istanbulissa. Täällähän Waltari varmaan kävikin, toisin kuin Egyptissä. Vilho kyllä pitää Waltarista ja luetut sivuhirmut ovat kunniapaikalla hänen kirjahyllyssään, mutta vuosia niihin on ollut kovin vaivalloista tarttua.

Lyhin kirjallinen panostus tulee Vilhon mieleen William Butler Yeatsilta, mutta Bysantista kertova runo pitää pureskella toisenlaisen juoman kanssa.

Miten ihmeessä Vilho päätykään näin kirjallisiin mietteisiin, vaikka hänellä on kourassa lämmin Tavuk döner, sämpylään tehty kanakebab? Sitä paitsi kissanpentu pyörii jaloissa odottaen tarjoilua. Kaikkiaan Hagia Sofian kupeessa olevassa puistossa kissoja on paljon, ja erityisen paljon niitä on suositun grillikioskin takana. Pentu saa palansa kanaa ja sitten myös Vilho saa syödäkseen.

Vilho ja Annikki ovat tulleet juuri Hagia Sofiasta, paikallisittain nimi kuuluu Aya Sofya. Museoitu entinen moskeija ja kirkko on lyhyesti vaikuttava, eivätkä vuodet ole vieneet sen arvokkuutta. Rakennus on Rooman suuruutta, mutta ennen kaikkea se on kovinta bysanttia vaikka mosaiikeista on jäljellä vain hyvin vähän. Paikka on vuori ja sen sisällä ollessa ei voi kuin todeta olevansa valtavan kappaleen sisällä, ei siitä oikein kiinni saa. Kyllä Vilholle Hagia Sofia on niitä paikkoja, jotka ovat ennen kaikkea jossain omassa kategoriassaan, ja menneisyytensä kantamana ne ovat myös jossain omassa ulottovuudessaan; tässä rakennuksena, mutta muuten kuin unen harsossa.

Vieressä oleva Sultanahmet Camiii, Sulttaani Ahmetin moskeija eli Sininen moskeija ei sinisine koristelaattoineen pääse Vilhon mieleen Hagia Sofian jälkeen. Asialle ei mahda mitään, mutta kaupungissa on kenties merkittävämpiäkin moskeijoita, tämä on kuitenkin turistikaanonin pääkohde. Soliman Suuren moskeija, Süleiymaniye Camii muutama päivä sitten oli Vilholle selvästi kovempi juttu.

Keli on kovin lämmin, vaikka tuulinen ja pilvinen onkin. Kulttuuria on nyt vahva annos ja samalla Vilho on silmäillyt neitoja ja muita näkymiä. On aika palata kotiin teepannun ääreen.

Illalla Vilho katselee talviaikaan siirtyneenä ikkunasta pitkään. Tasavallan päivä on tulossa, kotimaassa on kunnallisvaalit. Lokit ovat Istanbulin hallitsevin lintulaji, illan pimetessä ne lentävät nyt laajana parvena nousevissa ilmavirtauksissa. Lokit eivät juuri kaupunkilaisten menoa häiritse, mutta pitävät kaupungin merellisyyden mielessä. Muutama pääskynenkin liitää kovaa kattojen päällä. Varpuset hengailevat räystäiden tuntumassa ja turkinkyyhkypariskunta katselee kadulle antennista. Tomaattikastikkeen ja pinnasta tummaksi paistuneen lihan tuoksu alkaa taas nousta ylös asunnoista ja ravintoloista. Ruuan tuoksu ja katujen kuhina palauttavat Vilhonkin vääjämättä tähän päivään ja lämpimään bysanttilaiseen yöhön.

6. Päivä: Valensin akvedukti ja muita reittejä ruokapöytään

Suuressa basaarissa Vilhon pääasiallinen kokemus muodostuu kirkkaasta auringonvalosta, joka tulvii taivaalta helteisenä. Basaari on unessa ja viettää edelleen pyhäpäiviä. Ulkoilmassa sijaitsevalla reuna-alueella voi kuitenkin saada markkinoista esimakua, kun kuhina on keskittynyt muutamille kojuille. Vilholle tarjotaan miesten "merkkisukkia", "laatutuoksuja" ja kaikki tämä myös sujuvalla bulgarian kielellä, joka vaihtuu portaattomasti, saksaan kun suomalaiskolossissa ei tunnu syntyvän mitään reaktiota.  Basaarilla on siis liian hiljaista, joten sinne on palattava joskus kun kuhina on tuhatkertainen.

Yliopistoalueen kautta basaarilta pääsee kuitenkin vähitellen muihin maisemiin ja katsastamaan antiikkisen keisari Valensin akveduktin jäänteet. Vesiväylä lienee alun perin sataluvulta, mutta nykyinen sktruktuuri lienee saanut muotonsa 300-luvulla. Vilho on erityisen mieltynyt akvedukteihin ja niitä hän on luuhannut katsomassa kaikkialla minne tie on vienyt. Niitä ei ole liikaa, eivätkä ne ole järin monimutkaisia rakennelmia, mutta silti hyvin vaikuttavia. Vilho pohtii, mikä vanhoissa kivissä on niin kiinnostavaa - hän nimittäin aina mainitsee lomistaan tutuilleen, että on menossa katselemaan vanhoja kiviä sinne tai tuonne. Vanhoja kiviähän liki kaikki muinaiskohteet ja antiikin rauniot ovat. Ainakin akvedukteissa ja raunioissa on suurin tilpehööri tiessään ja jäljellä on jotain, jonka aitous jää katsojan päätettäväksi, parhaimmillaan aitodestakaan ei ole epäilystä, kun kohde voi olla hakattu kallioon. Tämä Valensin akvedukti on pienenä pätkänä jäänyt autotien päälle kaareutumaan ja kaistat kulkevat klassisten kaarien läpi.  Siinähän se on, kuin kuvaajana kulttuurille - ei tule mistään, ei mene minnekään eikä johda enää mitään kenellekään, mutta puhuttelee ja panee päättelemään. Vilho alkaa epäillä sekä kuvaamistensa että pohdintojensa laatua ja miettiikin seuraavat tunnit vain ruokaa ja juomaa.

Akveduktilta on aika palata omalle puolelle vettä ja tällä kertaa maailmankuvaa laajennetaan käyttämällä toista siltaa Kultaisen sarven lahden yli. Atatürkin silta on koruttomampi ja kovasti liikennöity, mutta kalamiehiä on metrin välein täälläkin. Jokaisella on puinen vapateline, joka on nimenomaan räätälöity sillan kaiteeseen. Tasaisin välein joku kalamieheistä myös myy onkitarvikkeita, koukkuja, painoja ja sitä rataa. Vilho toteaa Annikille, että kalamiehet ovat samaa koulukuntaa kuin venäläiset virkaveljet kotimaan suunnalla. Ulkoilu ja rouvien pakoilu ovat avainasemassa harrastuksessa, ynnä muut miessakkien yhteiskokemukset.

Kävelykadulle pitää jälleen kiivetä veden tasasta ja kuumana päivänä tämä on melkoista urheilua. Lähinnä mieleen tulee se, että nyt on viileää ja syksyistä raikkautta. Kesällä ei kiitos, tuumii Vilho. Kuin varkain sokeria tarttuu matkaan Koska-merkkisestä makeismyymälästä ja samannimiseltä valmistajalta. Lisää lukumia testattavaksi ja sokerihumalan sokkeliksi. Asunnolla pitää juoda teetä kupillinen ja sitten suuntana on ruokinta.

Asiallinen, vaatimaton ja suosittu ruokala lähellä Taksim-aukiota pelittää hienosti. Vilho tilaa oitis linssikeiton, ezogelin, alkupalaksi ja on erittäin mieltynyt siihen. Punaisiin linsseihin perustuva keitto maistuu tuoreilta herneiltä, mutta siinä on pehmeä ja samalla mausteisen pikantti maku. Annikki saa salaatin, joka on asiallinen. Leipää täällä tunnutaan aina tuovan kopallinen pöytään kyytimuonaksi. Leipä muistuttaa paksua pizzataikinaa ja se on selvästi vähäsuolaista ja erittäin tuoretta, nimeltään pide.
Pääruokana on iskender kebab, kolmasosa venemäisestä lautasesta on jougurtin vallassa, sitten on tomaattikastikkeen ja lihalastujen peittämä pääosa, jonka alla on leipäpaloja. Annoksessa on lähinnä koristeena halkaistu tuore vihreä chili ja ruoka ei juuri muistuta kotimaan kebab-annoksia. Toki tässäkin on noin 5 ranskalaista perunaa, mutta liha, vaikkakin on pyörivästä kebab-tangosta, on pohjimmiltaan kokolihaa, ei puristettua jauhelihaa kuten niin usein Turkin ulkopuolella. Muona on hyvää, vaikka leipäpaloista kastikkeessa ei erityistä iloa ole.

Illalla on aikaa sulatella ateriaa, kuten myös vähäisiä turistikokemuksia päivältä. Välillä pitää kuitenkin katsella vähän sivualueitakin ja kulkea toisia siltoja. Vilho yrittää lukea tulevista historiallisista kohteista, mutta päähuomio keskittyy nyt ruokasanastoon ja lounaspaikasta mukaan tarttuneeseen menu-esitteeseen. Onneksi ruokapaikkoja on ympäristökin täynnä, kivijalassa ensimmäiset ja siitä alkaen kaikkialla. Niin ja niitä kohteitakin toki on vielä paljon näkemättä.

5. Päivä: Bosporin risteily

- Eli kertomus siitä miten Viho poikkesi Aasiassa -

Herätys on aikaisin ja katuja kävellessä kaikkialla on pyhäaamun tunnelma, toisin sanoen hiljaista. Raitiovaunut kulkevat normaalisti ja niin päästään nopeasti rantaan. Matkaoppaista ei ollut suurta hyötyä oikean laivayhtiön löytämisessä mutta onneksi sekin asia on tiedusteltu edellisenä päivänä. Risteilyfirma löytyy Galatan sillan tyvestä itään päin vanhan kaupungin puolelta.

Vilho istuu risteilyaluksen kansiterassilla ja odottaa aluksen lähtöä. Kerrankin sitä ollaan todella ajoissa liikkeellä, hän miettii. Päivä on kaunis ja tuulinen, kansipaikat täyttyvät tasaisesti ja kansallisuuksien sekamelska on sellainen kuin turistimatkalla voi kuvitella. Pyöriminen, häärääminen ja paikkojen vaihtelu on viety huippuunsa.  Niin pitääkin.

Digikamerat, puhelimet ja videokamerat ovat täystyöllistettyjä kun alus lipuu pohjoista kohden Bosporin vesissä. Innostus on suunnatonta ja Vilho on muutaman laivaretken kokeneena tietoinen, siitä, että yleensä osa intomielistä nukkuu laivassa paluumatkalla. Mutta sellainen on päivänkierto seikkaillessa.

Erityisen vaikuttavia ovat Bosporin ylittävät kaksi siltaa, vaikka ei maisemissa muutenkaan ole valittamista. Kauniita metsiä ja siistejä kyliä, palatseja, joista Vilho ei ole jaksanut lukea juuri mitään, näkyy rannoilla vuoroin Aasian, vuoroin Euroopan puolella.  Lokkeja lentää alusten matkassa useita lajeja, lisäksi merimetsot kalastavat liki kaikkialla. Vilho tähystää taukoamatta delfiinejä, mutta tänään niitä ei näy.

Mustameri lähestyy ja avautuu jo rannattomana näkynä Bosporin suulla. Risteilyn kääntöpaikka on edessä ja vuorossa on usean tunnin tauko maissa. Anadolu Kavagi on harmiton kylä, jossa risteilyalukset käyvät kääntymässä lasteineen ja lukuisat kalaravintolat sananmukaisesti viittoilevat turistit tervetulleeksi. Kohteessa on vanha linnakin mäellä, mutta Vilho on luvannut itselleen, että kyseinen jonninjoutava kohde saa jäädä kokematta, sillä kohteen ainoa erikoisuus on siinä että se sijaitsee sattuman oikusta samassa paikassa kuin turistilaumatkin.

Vilho oli setänsä ja muun perheen kanssa Mustallamerellä sellaiset 30 vuotta sitten - tosin aivan toisessa päässä merta ja toisessa todellisuudessa joka kantoi nimeä Neuvostoliitto. Siitä on aikaa ja matkaa, tuumii Vilho kalaravintolan pöydässä. Toden totta, Annikki ja Vilho ovat havainneet ettei kylässä ole mitään muuta kuin ravintoloita ja matkamuistokojuja ynnä sotilasaluetta. Paikalliset kissat vinkkasivat sivummalta vaatimattoman ruokapaikan, joka osoittautuu oikein asialliseksi. Vilho syö paistettua makrillia, Annikki meribassia. Molemmat annokset ovat maukkaita ja lopuksi juodaan turkkilainen kahvi. Kahvissa on mukana niin sokerit kuin purutkin, joten kuppiin jää huomattava sakka. Herrasmies, joka avokeittiössä paistoi leipää, on tullut myös tarjoilemaan ja ennustaa ranskalaisten tyttöjen pyynnöstä heidän kuppiensa sakoista tulevaisuutta. Myöhemmin tulleet belgialaiset saavat muun muassa simpukoita ja ravintoloitsijan naapureille tuodaan teetä lasikupeissa. Tarjoilija kehoittaa kylän kissaa poistumaan terassin pöydältä ja se nousee tottuneesti pihaperkolan ohuen kaaripuun päälle, flirttailee ranskalaistyttöjen kanssa muutaman valokuvan verran ja jatkaa ohutta rimaa pitkin kaarikatolle, unohtamatta kynsien teroittamista puuhun mennessään. 

Laivat saavat nyt iltapäivällä ajaa Bosporia etelään päin, joten risteily voidaan viedä loppuun palaamalla Istanbuliin. Mustaltamereltä alkaa saapua valtavia rahtialuksia ja Vilho saattaisi olla kaukokaipuun vallassa, ellei olisi jo ulkomailla. Paluumatkakin on tasaista kyytiä, vaikka väylällä on liikennettä ja tuuli on verrattain kova vastaan. Bosporin salmi on hieno paikka ja päivä on käytetty hyvin. Matkalippu on 25 liiraa ja se on kurssista riippuen siis kympistä kahteentoista euroon.

Kotiin ehditään viideksi ja naamalla on meri-ilman puhaltama puna. Vilho maistelee turkkilaista punaviiniä ja miettii, että tänään tuli sitten käveltyä Aasiassa. Mutta meret ovat houkuttelevia, edessä auennut Mustameri kutsui - miltei haastoi -  jatkamaan pidemmälle. Pitäisi matkustaa enemmän, mutta hosumaan en kyllä ala, tuumii Vilho. Annikki on näemmä löytänyt kaapista lokumirasian, mutta ei saa sitä auki. Suu makeaksi, Vilho auttaa.

4. Päivä: Süleymaniyen mäkipäivä

Rinne ei sinänsä ole erityisen paha kavuttava, mutta päivä on suhteellisen kuuma Vilhon mielestä. On pyhäpäivä, Eid-al-Adha, uhrijuhla. Juhlaa vietetään islamilaisen maailman kautta muistona Abrahamin tottelevaisuudelle ja valmiudelle uhrata poikansa jumalalle. Sopivasti Vilhokin on kapuamassa kohti Süleymaniyen moskeijaa kaupungin korkeimpana pidetyllä mäellä.

Aurinko osaa paistaa kuumasti, vaikka taivaalla on paljon pilviä. Suleimanin moskeija on hieno, suuri ja vaikuttava kokonaisuus. Myös näkymät kotikaupunginosaan, 'uuteen kaupunkiin' Beyogluun ja Bosporille ovat piha-alueelta hienot. Kellon tullessa yksi kaiuttimet aloittavat rukouskutsun ja tässä miljöössä se onkin hyvin vaikuttava. Vilho tähyää minareetteja, mutta missään ei näy elävää muezzinia kansaa kutsumassa.

Vaikuttava on myös moskeijan kissapopulaatio. Pihamaalla kissoja on kaikissa mahdollissa puuhissa väijymisestä lepoon ja turistien viihdyttämiseen asti. Vartiomies leikittää kepin kanssa yhtä kissaa ja sekin kuvastaa pyhäpäivän raukeaa tunnelmaa. Rukoilijoita liikkeellä on vähän, turisteja sopivasti.

Raitiovaunulla palatessa Vilho miettii sedän puheita paikallisista asukkaista. Setä ei koskaan ollut epäasiallinen tai karkea, mutta mainitsi kuitenkin innostuneesti, miten "Istanbulin naisten silmät ovat kauniit ja arvaamattomat kuin Bosporin vedet." Vastaavia havaintoja Vilhokin on tehnyt kaupunkilaisista, vaikkakaan Bosporin vesistä ei tarkempaa tietoa olekaan. Merimatkat ovat toistaiseksi rajoittuneet Galatan sillalle, kävellen, bussilla ja raitiovaunulla. Silti tuntuu vahvasti siltä, että paikalliset neidot ovat yhtä varmasti kauniita kuin aikuisilla miehillä täällä on viikset. Kyllä setä tiesi. On helppoa muistaa hänen äänensä, ne ikuiset puheenparret ja se ote elämästä, minkä kautta setä pystyi poistamaan kaikki huolet maailmasta kaivamalla taskustaan peltirasian ja tarjoamalla siitä pastillin.

Annikki valmistaa lampaankyljyksiä kun Vilho palaa ostoksien ja kahden viiden litran vesisäilön kanssa. Ylimmässä kerroksessa asuminen tekee sen, että Vilho saa lisäliikuntaa portaissa etenkin tavaralastissa. Se on hyvä, sillä nytkin Vilho on ostanut  loukumia, paikallista sokerinamia. Eräs lähikauppa myy loukumia sopivissa pikkurasioissa ja palat rasiassa ovat pieniä, joten sokerihumala pysyy jossain kontrollissa. Vilhoa huvittaa se, että hän on mieltynyt jälleen moiseen hyvin yksinkertaiseen herkkuun. Saa kai se huvittaa, Turkish Delight lieneekin pehmeiden, tomusokeristen makeispalojen tunnetuin kaupallinen otsikko.

Uskonnollinen pyhäpäivä tekee sen, että rukouskutsuja on tavallisen viiden sijaan ainakin seitsemän kertaa. Juhla-ateria on johtanut päivälevolle ja auringonlaskun rukouskutsu kuuden jälkeen herättää matkalaiset torkuiltaan. Vilho keittää kahvia ja menee sen juotuaan sitten suihkuun. Asunnossa on erinomainen, remontoitu pesuhuone ja veden paineet ovat kunnossa sekä lämmintä vettä riittävästi. Nämä ovat niitä peruselementtejä, jotka toisinaan puuttuvat. Asunnolla on myös pesukone, joka tänään on ollut töissä. Vilho on ollut mielissään myös kaasuhellasta ja monesta muusta asiasta, jotka toimivat moitteettomasti.

Päivälevolla Vilho ehti lukea Verneä. Salaperäisen saaren asukkaat ovat valmistaneet erakkoelämänsä alkuvaiheessa tuhansia savitiiliä. Yltiörationalistisen haaksirikkoseurueen looginen toiminta on tehdä tiiliä, tehdä niistä uuni ja uunin avulla sitten polttaa käyttöastioita savesta. Vilho olisi varmaan aloittanut riippumatosta ja kiljun panemisesta. Tiiliä? No, kaikkea sitä fiktiiviset hahmot saavatkin päähänsä.

3. Päivä: Galata, silta ja raitiovaunulla teetä juomaan

Istiklâl Caddesia kulkiessaan Vilho miettii, etteivät kadunnimet ja paikat mene millään päähän. Istiklâl on kaupunginosan pääkatu, Caddesi tarkoittaa kuulemma samaa kuin avenue. Taskussa on tuore matkakortti, johon Annikki latasi ostettaessa myös kulkurahaa. Silti mennään kävellen komeasti koska mainittu avenue, Istiklâl Caddesi, on kävelykatu. Täällä on vaikka mitä liikettä ja paljon kulkijaa.

Niin ja kaupunginosa on Beyoglu jos puhutaan suuresta kokonaisuudesta. Pienemmillä kaupunginosillakin on nimiä loputtomasti, nytkin Vlho marssii Taksimista kohti Galatasarayta mutta höyryhän tässä alkaa nousta jos yhtään tarkemmaksi menee. Se on kuitenkin selvinnyt Vilhollekin vähitellen, että omat kotinurkat Siraselviler Caddesin kulmilla ovat todella mukavaa seutua ja Annikki on jälleen löytänyt asunnon hyvästä paikasta.

Galatan tornin juurella voisi pohtia kaupunginosan nimikkojoukkueen edesottamuksia edellisenä päivänä Mestareiden liigassa, mutta ukkossateessa pelatun pelin haluavat monet varmaan unohtaa. Legendaarinen Galatasaray kompuroi vajaamiehistä romanialaista Cluij'ta vastaan mutta sai sentään pisteen kotikentällään. Pelimietteissään Vilho katselee kauppamiestä, joka lennättää jonkinlaista mekaanista lintulennokkia tornin juuressa. Täälläkin on kissoja, Annikki tutustuu juuri paikallisesti hyvin tyypilliseen oranssisävyiseen kattiin.

Päivä on miellyttävän tuulinen, ilma pysyy raikkaana ja Vilho katselee kymmeniä kalamiehiä Galata-sillalla, kun kävely vie pariskuntaamme Kultaisen Sarven yli. Istanbulin eurooppalaista osaa halkaisee lahti, joka muodostaa poikkeuksellisen hyvän luonnonsataman. Jotenkin näin Vilho muistelee matkaoppaan asian muotoilleen. Karttaa toljottamalla ja kävelemällä alkaa Vilhollekin valjeta jotain tästä historiallisesta kaupungista. Aiemmin Vilho taisi tietää lähinnä kaupungin kolme kuuluisinta jalkapallojoukkuetta ja sen yhden kirkon joka moskeijaksi muuttui.

Maustebasaari, uusi moskeija, kauppakatuja ja vähitellen askeleet vievät kohti aluetta, jossa keskeisimmät nähtävyydet sijaitsevat. Päivän päätavoitteena on edelleen ollut tiedustella paikkoja ja saada parempaa kuvaa kohteista. Hagia Sofia vetää Vilhoa puoleensa, sehän se kai on miehen saanut koko kaupunkiin lähtemään. Kohteella Vilhosta tuntuu siltä, että moskeijoita on niin paljon joka suunnassa, että menee minareetit jo sekaisin. Valokuvattavaa on kyllä paljon ja kyllähän se Hagia Sofiakin osuu Vilhon etsimeen.

Raitiovaunut ovat moderneita ja siistejä. Paluumatka kotikulmille helpottuu hieman, mutta kavuttavaa jää kuitenkin vielä. Beyoglu on mäkistä seutua ja kotiinpaluu edellyttää ylämäkipuhinaa. Asunnon kulmilla on valtavasti pieniä liikkeitä, ruokapaikkoja ja kahviloita. Lounaaksi napataan kanasta tehtyä kebabrullaa -  jolla toki silläkin oli jokin muu nimi - ja vielä kavutaan portaat asunnolle. Ruoka on hyvää ja edullista.

Illalla pariskunta palaa kaupoilta vihannespussien ja viinipullojen, rypäleiden, leivän ja muiden elintarpeiden kanssa. Vilho poimi muutaman paprikan ja hivutti muina miehinä ostoskoriin pienen rakipullonkin.

Ennen auringonlaskua Vilho keittelee teetä kaksikerroksisella turkkilaisella teepannulla. Täällä juodaan jatkuvasti teetä ja sitten vielä lisäksi kahvia. Eipä Vilho ollut aiemmin niin tietoinen paikallisten tavasta juoda teetä vähän väliä, aina mielikuvissa turkkilaiset hääräävät kahvin kanssa. Mutta eipä moni muukaan asia ole ihan niin kuin mielikuvissa - ei juuri mikään.

Kello on 1818 kun rukouskutsu kajahtaa viereisestä minareetista. Vilho katselee jälleen Galatan tornin suuntaan ja yli Kultaisen Sarven aina kauemmille moskeijoille asti. Tänään taivaanrannassa ei salamoi. Iltatuulessa t-paita on melkein liian vähäinen vaate. Jäiköhän sitä teetä vielä pannun?

2. Päivä: Kiireetön Konstantinopolissa

Päivä käynnistyy niin kiireettömästi, että se edellyttää varmasti jo kokemusta. Vilho oli jo ladannut jossain vaiheessa kahvinkeittimen, mutta palannut yhä petiin. Lopulta hän nousee juomaan kahvinsa ja katsomaan mitä aamiaista Annikki on taikonut pöytään.

Aamupäivä menee tutustumisessa asuntoon, sieltä näkyviin maisemiin totutellessa ja muutamassa kauppareissussa. Raukeasti pariskunta käy katsomassa elämän menoa Taksim-aukiolla ja palaa päivälevolle asuntoon.

Ukkonen on käynyt vuorokauden ajan eri puolella, asunnosta voi nähdä salamointia monella suunnalla. Vasta myöhään illalla sataa, siihen asti ukkonen on ollut etäällä ja toiminut vain taivaanrannan koristeena. Vilho huomaa miettivänsä setäänsä, sitä miten lapsena sedän kanssa ukkosta kuunneltiin ja katsottiin rantamökissä tai saunan terassilta. Noina vuosina Vilho oppi rakastamaan ukonilmaa ja osittain siksi hän myös mielellään matkailee loppusyksystä etelässä. Vaikkapa lokakuussa,  jolloin antiikin purjehduskausi on päättynyt ja myrskyjen aika alkanut ukkosineen.

Mitähän setä mietti Istanbulissa? Vilho pitää käsissään jälleen Jules Vernen kirjaa, tällä kertaa mukana on "Salaperäinen saari". Pitäisi kenties lukea matkaoppaita, mutta toisaalta pari lasillista paikallista punaviiniä on tehnyt Vilhostakin sen verran raukean, että Salaperäinen saari vie voiton. Tämä päivä menköön matkan alkua sulatellessa ja ruokaostoksia tutkiessa. Kaupunki on ollut tässä niin pitkään, että sen kadut huolivat varmaan Vilhon huomennakin ja pidemmäksi aikaa.

1. Päivä: Kaupungin tuoksu

Vilho hämmentyy ihmisten lempeydestä ja siitä, miten työmiehet tekevät ystävällisesti tietä, siirtävät tarvikkeitaan ja johtonippua pois tieltä. Kukaan ei tuupi tai töni. Vilho vyöryy laukkunsa kanssa jalkakäytävää, Annikki seuraan määrätietoista miestään.

Minareetin kohdalla Vilho tietää olevansa oikealla reitillä, nopea vilkaisu kopioituun karttasivuun ja terveyskeskuksen ja sairaalan välistä yhä eteenpäin. Vilho rauhoittuu, pian ollaan asunnolla.

Kaupunkien tuoksu on tärkeä, sitä pitää nuuskia ja miettiä ensimmäisenä päivänä. Miten lempeän itämaiselta täällä tuoksuukaan! Ilma on lämmin ja kostea juuri tummuvassa illassa. Täällä eivät tuoksu jätteet tai pahemmat, vaan kahviloista tulvahtaa elämän ääniä, tummaa paahtoa, leivonnaisten hajuja ja taustalla on se itämainen, eksoottinen mausteinen vivahde jota Vilho on etsinyt. Hengitysilma on hämmästyttävän hyvä, savua tai pölyä ei juuri tunnu. Ravintolat ovat paikoin puoliksi kadulla ja niistä huokuu paistin, öljyn ja kasvisten tuoksua.

Istanbul. Vilho on päässyt itään, rajalle asti. Leipomon edustalla kissa saa Vilhon havahtumaan ajatuksistaan, komea katti tuntuu opastavan eteenpäin. Oikeassa suunnassa hyväkuntoisia kissoja on lisää. Pian tavataan emäntä, ranskatar kertoo asunnnosta. Ja niin kohta Vilho ja Annikki ovat kahdestaan Istanbulin kattojen tasalla, kaupungin rauhoittavien äänten suojassa ja katselevat pitkälle levittyvää valojen merta Kultaisen Sarven suuntaan.

O. Vilho virittäytyy taas

Vilho pitää kädessään egyptiläistä kamelia esittävää puuveistosta. Kamelilla on hieno vaalea turpa ja se viettää pienemmän kaverinsa kanssa aikaa keittiön astiakaapin päälle, viherkasvin lehtien alla. Vilholla ei juuri ole muistoesineitä, mutta nämä kamelit hän osti Kairon suuresta basaarista. Valkoturvat ovat rakkaat Vilholle, ne ovat juuri sellaisia avainesineitä, jotka herättävät muistot mieleen - samalle ne ovat kaikuja kaukomailta, aivan kuin englantilaislordien seinällä olevat trofit, riistaeläinten päät. Vilholle paremmin sopivia ovat kuitenkin kaksi pientä puukamelia.

Varmaan se johtuu sedästä, kaikista niistä sedän tarinoista ja tavaroista - siis ainakin osa tästä kaukokaipuusta ja ainaisesta matkailuista juontaa sedästä. Hänellä riitti kertomuksia, kaskuja ja niitä loputtomia sanontoja. Eipä montaa asiaa ole mistä ei tulisi joku sedän sanonnoista mieleen. Paloissa, toisinaan ja pätkittäin sedän lauseet palaavat Vilhon mieleen. "Esineillä on paikkansa", tapasi setä sanoa. Kai se tarkoitti maailmalta tuotujen esineiden tarinaa, niiden paikkaa maailmalla ja muistoissa,  toisinaan kai sisustamista ja aina välillä sedän vaatimaa siisteyttä ja järjestystä.  Vilho laittaa kamelit takaisin paikoilleen.

Tiskatessaan Vilho on vielä miettinyt pakkaamisiaan. Alkaa olla melko valmista. Kaikki on pian kohdallaan, sillä Annikki on hyvin hermostunut jostain pikkuesineestä, jota ei löydy. Sen varmempaa merkkiä uudesta hienosta matkasta ei ole tahi siitä, että kaikki on hiljalleen kuten pitääkin.

Piha on märkä, taivas harmaa ja vaahteranlehdet ovat pian kokonaan keltaiset. Aamupäivällä tiainen lauloi terhakkaasti makuuhuoneen alla. Vilho katsoo, missä pihan varpuset ovat, mutta niiden pyrähdyksiä ei nyt näy. Kaksi kulmien vakituista varista etsii jotain pihasta, siirtyy sitten vastapäisen talon katon reunalle valvomaan piha-alueen tapahtumia. On selvästi sunnuntai. Huomenna matkustetaan taas. Vilho laittaa loput astiat tiskiveteen.

Paluu. Seitsemästoista päivä

Kaikki sujuu ihmeen rutiinilla: aamiainen, auton lastaus, navigointi lentokentälle ja auton palautus. Vasta autosta luovuttuaan Vilho huomaa väsymyksen ja senkin, miten hyvin asiat ovat sujuneet.

GDG. Charles de Gaulle, Pariisi. Valtava lentokenttä ja terminaali 2D. Kenttärituaalit ja autuas odottelu vuorossa. Sitten kun asiat etenevät, ne etenevät vauhdikkaasti ja pian ollaan portilla odottamassa koneeseen.

Vilho on koneessa oikeastaan aina ikkunapaikalla ja katsoo kiinnostuneena maisemia tai vaikka pilviä lennon aikana. Nyt rullauksen aikana hän yrittää nähdä vielä eläimiä kentällä, sillä laajat ruohokentät kiitoratojen liepeillä ovat jyrsijöiden ja sitten petolintujen suosiossa. Vilho ei näe juuri merkkejä mistään ja pohtii, onkohan eläimistä  hankkiuduttu eroon kokonaan.

Mutta ei! Viimeinen asia minkä hän maassa näkee, on kani. Kiitoradan vieressä sievä vaaleanruskea kani liikkuu ja Annikkikin ehtii sen nähdä hyvin. Korvat näkyvät vielä kauempaakin. Sitten kone kiihdyttää ja lähtee.

Vilho kertaa koneessa kulkemaansa lukuina. Kilometrejä 3176, päiviä 17. Se tekee 187 km päivässä. Ja kun laskee ajotietokoneen keskinopeutta hyödyntäen (53 km/h) niin autossa vietettiin sellaiset 60 tuntia eli 2,5 vuorokautta. Päivää kohden autoilua tuli keskimäärin 3,5 tuntia. Bensaa meni parisataa litraa ja päivässä se maksoi 21 euroa.

Lukuja pohtiessa kotimainen lentoyhtiö tarjoaa kolmioleipää. Vilhoa naurattaa - alkavatkohan tässä kädet täristä ja pian pyörittää mielikuvitusrattia, kun Vilho saa mobiilimatkaltaan tuttua eväspolttoainetta! Mutta ei, nyt pitää katsella tyynesti Tanskan salmia ja niitä Vilho ei olekaan aiemmin koneesta nähnyt. On niin paljon paikkoja joihin pitäisi mennä. Vilhon pitää palata asiaan.

Rouenista Stainsiin. Kuudestoista päivä

Kuudestoista päivä eli miten Vilho puskee sumun kautta hälyyn, saa kirjan luettua ja jättää vihreät niityt taakseen

Aamu Rouenin kupeessa on viileä, mutta aurinko tulee vahvasti päivään mukaan ja murtaa öisen viileyden kosteudeksi. Vilho istuu taas mobiiliinsa ja on hetken jotenkin avuton mustan ajoneuvon ohjaimissa. Oikeammin kyse ei ole avuttomuudesta vaan vauhdittomuudesta. Vilho kääntää auton hyvin hitaasti hotellin parkkipaikalla, kun siellä ei liiku ketään. Ikkunoissa on kastetta, joten Annikki avaa ja sulkee lasit kertaalleen. Pisarat valuvat ovia pitkin ja ikkunoista näkee nyt ulos.

Vilho kokoaa itsensä hitauden, vauhdittomuuden kautta. Hän on aina ajatellut, että kömpelyys ja epävarmuus on harmitonta, kun auto liikkuu metrin viidessä sekunnissa. Tiellä se tappaa, kun kulkuneuvo menee viisi metriä sekunnissa. Ajaessaan pihasta Vilho on jo yhtä mobiilinsa kanssa, suuntautunut kuin hävittäjälentäjä. Edessä on jälleen miljoona kiertoliittymää.

Tie kulkee Seinen kanssa kiemurrellen kohti Pariisia ja joen ollessa kohdalla sumu on alueella sakeaa ja näyttää huikealta. Pian sumu kaikkoaa kokonaan ja vihreät peltoaukeat ovat suuria, tehokkaan oloisia. Täällä kasvaa vehnää, jossain näkyy taas viiniköynnöksiäkin, mutta vain vähän. Loiren laaksosta Bretagneen siirryttyä viiniä ei ole juuri nähty, sama jatkui Normandiassakin. Tuossa siiderin, pommeaun ja calvadoksen maakunnassa omenapuut olivat tähtiä, vaikka mitään loputtomia puutarhoja ei näkynytkään. Nyt matka on taas kaartanut viljavyöhykkeelle, toki karjaa näkyy myös.

Vilho ajaa sivutielle ja kiertää lenkin pienen kylän kautta. Autokunta tähystää eläimiä ja huomaa ainakin muutaman komean fasaanin. Annikkia naurattaa miten ensin niin uhkea fasaani maastoutuu kun auto tulee lähemmäksi ja korsien takaa vilkkuu vain valpas silmä.

Pellot väistyvät ja suuret tiejärjestelyt vievät Vilhon huomion. Liittymiä, kehäteitä ja valtavasti kaistoja. Sitten jälleen vilahtavat  Sacré-Couer, Stade de France ja Eiffel. Lisää liittymiä, liuskoja kaistavalintoja, tunneleita ja tasoja. Jälleen konseptihotellin piha ja uusi, samanlainen huone. Kymmenes hotelli tällä matkalla. Vuorossa on myös asiallinen, tuhti lounas ranskalaisessa ketjuravintolassa, joka on heti hotellin aidan takana.

Tämä on Stains, kaupunki esikaupunkina Pariisin pohjoispuolella, lähellä lentokenttää. Tämä on urbaania todellisuutta ja Vilho kokee vahvasti kontrastin taakse jätettyyn maaseutuun ja sen hallittuun pysähtyneisyyteen.

Alueen asukkaat ovat voittopuolisesti mustaihoisia tai pohjoisafrikkalaisia. Ihmiset ovat asiallisia ja ystävällisiä, mutta seutu on pääasiassa köyhää. Hotellista hieman sivummalla on puolitusinaa vanhaa asuntovaunua, joissa näyttää asuvan romanialaisia. Yhdessäkään vaunussa ei ole vetoautoa ja asukkaat ovat juuri siirtämässä käsipelillä kotiaan pikkutien yli.

Vilho pysäköi autonsa ostoskeskuksen parkkipaikalle. Viereisestä kulkupelistä roikkuu peili sivulla ja auto on täynnä rojua. Tien poskessa oli aiemmin palanut romuauto, mutta varsinaisen muistutuksen esikaupunkien arjesta antoi se kun vilahdukselta nähtiin bussivarikko ja siellä palanut linja-auto.

Huoneessa Vilho rapistelee kuohuviinipullon auki ja miettii melankoliaa. On aina niin apeaa, kun matka päättyy. Vilho on kuitenkin pitkään ajatellut, että matkan päättymisen apeus on pohjimmiltaan uuden matkan ensimmäinen tunne - sehän on kuin lupaus siitä, että pian taas mennään! Eikä ilman loppumatkan melankoliaa olisi alkumatkan innokkuutta ja syvää onnen tunnettakaan. Tämä on tasapainoa, tarpeellista sellaisenaan.

Vernen kirjan voi nyt lukea loppuun, Vilho on säästänyt loppusivuja kuin suklaarasian viimeisiä konvehteja. Vilho pitää Vernestä ja ihailee tämän kerronnan keveyttä ja soljuvuutta. Teksti on niin soljuvaa, että sen taidokkuutta ei huomaa.

Pariisi on niin lähellä, mutta jää kauas. Nyt ei olla Pariisin matkalla, joten ihana kaupunki säästetään toisiin kertoihin. Nyt pitää purkaa ja koota kaikki kertaalleen, niin tavarat kuin tuumatkin.

Rouen. Viidestoista päivä

Rouenin kaduilla käveleminen on tervetullutta irrottautumista peltoaukeista ja autonratista. Vilho nauttii kadusta jalkojen alla ja vaikka aamu on viileä, kevätpäivä puskee sumujen halki kaupunkiin auringonpaisteena.

Katedraalissa on tilaa ajatuksille ja Vilho antaa rakennuksen puhua. Goottilainen mestariteos toimii aidosti ylevyyden ja juhlavuuden työkaluna ja rauhoittaa paatuneenkin maantiekoneen aistimaan yksityiskohtia, valon vaikutusta ja historiaa. Tämä on hieno kirkko, eikä sitä tarvitse selittää yksityiskohtien kautta. Kokonaisuus, sitä se kokonaisuus on, miettii Vilho.

Jeanne d'Arc sai lisänimensä Orléansista mutta menehtyi Rouenissa roviolla. Vilho seisoo pyhimyksen kappelin edessä katedraalissa ja katsoo miten kumarainen, eläväinen mummo järjestelee kynttilöitä telineeseen. Jeannen elämää ja traagista loppua valaisevat lasimaalaukset ja patsas.

Toukokuun 30. päivä 1431 Jeanne d'Arc poltettiin roviolla paikassa, jossa nyt on aukio ja toinen,  moderni kirkko. Sinne kävellään kävelytietä pitkin pian katedraalilta. Vilhon silmissä telttamainen konstruktio voisi olla "Nordic" tyyliltään. Rakennukseen on yhdistetty kala- ja vihannestorin tiloja. Kokonaisuus varmasti toimii. Aukio on joka tapauksessa aika omanlaisensa.

Maaseudun rauha on miltei takanapäin. Kaduilla näkyy suurkaupungin epäkohtia, joista on pitkään oltu erossa maanteiden varsilla. On vetelehtijää, hampuusia ja muuta tyhjäntoimittajaa. Vilhoa virkistää kuitenkin ranskattarien näkeminen. Heissä on todentotta jotain perin miellyttävää, tyylikästä. Kaupungissa ihmiset ovat tärkeintä, loppujen lopuksi.

Illalla pitää mennä metsäkävelylle. Teiden jyly ei katoa kokonaan, mutta lintuja, muutama kani ja kiinnostavia jälkiä näkyy. Katedraalin tavoin maastossa on tilaa ajatella. Vilho miettii uusia, yhä vauhdittomampia matkoja. Ei tunnu Vilhon mobiili pysähtyvän vaikka hidastuisikin.

Caenista Roueniin. Neljästoista päivä

Vilho toteaa, että retki on saavuttanut jonkinlaisen uuden vaiheen, sillä alkaa olla hankalaa muistaa, missä kaupungissa ollaan, mistä on aamulla lähdetty ja mihin ollaan saapumassa. Konseptihotellit maantien laidassa eivät välttämättä eroa toisistaan ja kilometrien kuluessa mielikuvat lähtevät kuin pisarat tuulilasista.

Onkin tullut aika jäähdytellä pari päivää Rouenin kapungissa ja sinne Vilho mobiilinsa kaartaa. Maantie on vienyt aiemmin saksalaisten ja brittien sotilashautausmaalle ja maihinnousu on saanut yhä konkreettisempia maamerkkejä. Saksalaisten hautausmaa on pelkistetty ja vastaavia versioita löytyy kotimaastakin muutama. Sää on tuntunut kylmältä, aivan kuten nuorten miesten kohtalokin.

Maasto on Rouenin ja Seinen lähetessä muuttunut kuin suurempimittakaavaiseksi. Korkeuseroja on ollut, mutta mäet ovat olleet laajoja, pyöreitä vaaroja; peltoaukeat suuria ja toisinaan on näkynyt hienoja metsiä. On palattu myös suurien katedraalien alueelle, nähty valtava basilika Lisieux'ssa ja saavuttu sitten Rouenin katedraalin kaupunkiin.

Seine. Sama virta kulkee Pariisissa ja ajatus kutittaa Vilhoa. Mitä kaikkea on ladattukaan tuon joen nimeen, se kantaa paljon sitä samaa karismaa kuin Pariisi - siinä se taas kuitenkin on. Vilho ja Annikki aikovat pitää lomaa pari päivää; se tarkoittaa sitä, että ne pakollisiksi nimetyt kohteet on käyty. Sitten on aika seurata Seineä ylös.

Granville, Le Mont-St-Michel, Bayeux, Omaha Beach. Caen. Kolmastoista päivä

Vaellus Pyhän Mikkelin vuorelle on siirtynyt toiseen osaan ja Vilho kulkee pitkää ramppitietä pitkin entiselle vuorovesisaarelle samalla, kun nouseva vesi peittää vielä hetki sitten kuivia parkkipaikkoja. Tänään sää on hieno ja sinnikkyys siten palkitaan.

Vesi nousee vääjämättä ja peittää karsina-aidat alleen, lokki istuu liikennemerkillä josta näkyy enää pelkkä lapa veden päällä. Le Mont-St-Michel muuttuu jälleen saareksi parhaansa mukaan aamun edetessä, mutta Vilho ja muut vaeltavat uskollisesti modernia ramppia pitkin kohti kukkulaa, joka rampin takia joutuu luopumaan saareudestaan. Japanilaiset tytöt kulkevat avokkaissa rapaista tietä pitkin ja sääret vilkkuvat kauniisti sukkahousuissa, mutta tietävätkö tytöt pohjimmiltaan edes missä ollaan, miettii Vilho ja unelmoi villamyssystä tuulessa. Ollaan Ranskan kakkoskohteella, kuten Annikki on valistanut. Juu, kuulkaas!

Kohde on hieno, vuorovesi on vaikuttava, matka jatkuu. Vilholle käynti kohteessa ei ole tuonut mitään mullistavaa lisää, mutta sehän johtuu Vilhon kilometreistä, ei kohteesta. Keskiaikaisia kaupunkinäkymiä on kertynyt, eikä tämä tee Vilhosta sen vauhdikkaampaa. Palatessa vuorovesi pakenee ja ensimmäinen auto siirtyy jo alaparkkeihin samalla kun puhdistusauto vielä siistii mutaa alueelta.

Bayeux. Katedraali on vahva esitys, mutta jo autosta Vilho katselee, että torneihin on tainnut tulla osumia toisessa isossa rähinässä ja torni on mennyt uusiksi. Mene ja tiedä. Katedraali katsotaan kuitenkin säntillisesti ja se on sellainen kuin katedraalin pitääkin. Kryptassa englantilainen isä yrittää saada 4-6-vuotiaita lapsiaan aisoihin kauniilla kielellä, jonka pyyntösanoja suomessa käytetään vasta kun omaisuus on pelattu ja isoäiti pantattu. Tytär dominoi kryptaa sellaisin ottein, että Vilhem Valloittajakin, näiden seutujen ykköspoppari, hakisi aikalisää. Pehmoisällä ei ole saumaa nuoren maustetytön kanssa. Vilhoa naurattaa.

Vilho on jälleen lihan hokutuksissa pikatien liittymässä ja nautti maittavan pihviaterian periranskalaisessa ketjuravintolassa. Nyt kelpaa lähteä vaikka biitsille.

Ranta on kuitenkin Omaha Beach ja Vilho kokee astuneensa Master of Puppetsin levynkanteen. Sotilaat ovat vaikuttavia, olivat sitten rivistöissä aseineen tai valkoisina marmoristeinä. Sotilaat vaikuttava aina eniten, kun heitä on paljon. Niin on nytkin, joukkovoima puhuu mykistävästi ja Vilho miettii, miten pitkän matkan me teemme kuolemaan, - eikä keksi oikein sen lisäksi muuta, katsoo vain paikkakuntia nimien perässä: Texas, Tennesee, New York. Ruoho on moitteettomasti leikattu, pensaat veistoksina, veistokset ylisuurina ja paikka on kappale Amerikkaa.

Vilho tuumii vahvasti sotaa, sen tulkintoja ja eri kansojen rooleja, mutta mainitsee vain vähän asioista Annikille, kaikki muu jää Normandian pitkien vuorovesihiekkarantojen tuuleen ja veden vietäväksi, niin kuin tänä aikana on parasta.

Roscoffista Normandiaan. Le Mont-St-Michel, Granville. Kahdestoista päivä

Vettä, tuulta ja kyyneliä eli miten Vilho pysyttelee maissa Normandiassa


Hotelli-ikkunasta näkyvä Place Lacaze Duthiers näyttää kauniilta aamuvarhaisella, mutta sen pohjoisuus tekee Vilhon hieman surumieliseksi. Näkymää hallitsee katedraali, Notre-Dame de Croaz Batz ja keskiaikainen aukio, mutta Vilhon keskeinen kokemus torista on sen graniitin vaalehko väri, asvaltin tummuus ja yöllä sataneen veden jäljet hiljaisilla kaduilla. Vilho ei ole sunnuntaiden suuri ystävä, ei liion maanantaiden, tänään on varmaan vähän molempia kun on pyhäpäivä. Lämpötila lienee kymmenen paikkeilla, tuuli jatkuu. Tuhatviisisataaluvulla rakennettu katedraali on pieni, Bretagnelle ominainen ja ornamentiikaltaan kohtuullinen. Vilho pitää tästä tyylistä ja pohtii, voisiko joskus pysähtyä pitkäksi aikaa johonkin kaupunkiin ja viedä vauhdittomuuden paljon pidemmälle; käydä katsomassa rakennuksia joka päivä uudestaan, kulkea boulangierilta leipä kainalossa tabaciin lehteä ostamaan ja miettiä yhä uudestaan näkemäänsä. Kenties, ehkäpä, varmastikin.

Mutta mikä kiertokärpänen lieneekään purrut Vilhoa, kun tuo kiertää Ranskan rantoja ja jokivarsia kuin Roscoffin Onion-johnniet aikanaan kiersivät Englantia vihanneksia myymässä ja sitä kuuluisaa punertavaa sipulia kauppaamassa. Vilhostahan on tullut vimmattu kilometrinnielijä, joka on muuttumassa kolmioleivällä toimivaksi orgaaniseksi osakokonaisuudeksi vuokra-auton kanssa. Lieneekö Vilho lukenut liikaa Jules Verneä ja yrittää Passpartoun ja Mr. Phileas Foggin hengessä Ranskan ympäri kahdeksassa päivässä? Tässähän on samalainen meno kohta kuin silloin, kuin Vilho kävi päiväseltään Venetsiassa hieman kävelemässä ja lopulta käveli koko ajan, hyvä että sai syötyä palasen pizzaa ja pian oli kaikki kiinteä maa kävelty kaupungissa ja Vilho laukkasi asemalle.

 Annikki ei ole vielä älynnyt syyttää Verneä Vilhon vauhtisokeudesta, mutta Vilho onkin ovelasti ilmoittanut tekevänsä laajaa tiedusteluretkeä ja laaja se onkin. Mutta eipä hätää, vielä tässä on joku tolkku säilynyt, ainakin Vilhon mielestä suunnitelma on edennyt mallikkaasti. Annikki ryhtyy tosin jo rypistelemään matkaopaskopioita jätepaperina. Totta: paljon on jäänyt näkemättä, mutta paljon on nähtykin. Vilho-mobiili jättää kuitenkin Roscoffin taakseen ja edessä on jälleen tähystys rantakallioilta pohjoiseen.

Vilho ajaa Trébeurdenin näköalakallioille ja sieltä tähytään punaisia kallioita, Cõte de Granit Rose'ta. Keli ei ole kovin ruusuinen ja mielikuvitusta tarvitaan siihen, että kalliot näyttäisivät punaisilta. Vesirajan kivet etäisyydessä sitä kyllä ovat, mutta matkalaisemme ehkä odottivat suurempia punertavia kallioseinämiä. Totuudenmukaisesti paikka on upea, näkymät hienoja, mutta fantastisia kallioita on nyt nähty jo jonkin verran Bretagnessa - se vaikuttaa vääjäämättä. Kenties eniten vaikuttaa kuitenkin se, että sää on surkea, vettä tulee häiritsevästi ja tukka on tuulesta putkella. Nyt lokkikalliot on hetkeksi nähty ja tuulensietokykyä päätetään säästää hippunen vielä Normandian puolellekin.

Annikki on pikkusen kipeä, joten vauhdittomuutta kaivataan tosissaan. Päivä kerryttää kilometrejä taas paljon, mutta sateessa kohteet ovat vähissä retkikunnalle, niin päätetään. Aamupäivällä käydään tankkaamassa ja pikaisesti kaupassa, toisena pääsiäispäivänä paikat ovat vain aamupäivän auki, kaupoista vain isot marketit.

Dol-de-Bretagnessa pysähdytään katsomaan Bretagnen suurinta hiidenkiveä, Menhir de Champ-Dolentia. Kohteella ei ole mitään toimintaa, se on pienen kylän laitamilla vihreällä niityllä. Kolossaalinen kivi tuntuu olevan hyvällä viljelymaalla, ympäristössä missä kiviä ei näy muuten. Pari penkkiä ja viittaa kertovat siitä, että tässä on kohde, mutta huikea kivi ei kaipaa esittelyjä. Kivi on kymmenenmetrinen jättiläinen, joka voi huoletta nimitellä pienempiä sukulaisiaan sepeliksi. Vilho kiertää kiveä sateessa kuin paparazzi ja kuvaa minkä kerkää ja pystyy. Peruselementtien äärellä ollaan: vettä, ruohoa, kivi ja taivas päättäväisine pilvineen.

Le Mont-St-Michel on Bretagnen Eiffel-torni, niin on Anni valistanut takki-auki-matkaan-lähtenyttä Vilhoa, joka tutki ainoastaan ruoka- ja viinisivuja kirjallisuudesta.  Le Mont-St-Michel on Normandian kunta, jonka tekee erityiseksi sen sijainti kallioisella vuorovesisaarella  - ja tietysti se, että kunta tai kylä on uskomattoman kaunis korkeutensa ja meren tähden. Paikka on saanut nimensä varhaiskeskiaikaisesta Saint Michelin luostarista. Kohde on kovimmista kovin, Annikille ja kaikille ranskalaisille tuttu lapsuuden kirjoista asti. Vilho ei muista yhdenkään poikakirjan sijoittuneen näihin ympyröihin mutta myöntää, että onhan kohteessa jotain tuttua, eikä vaikuttavuudesta ole epäilystäkään.

Toinen pääsiäispäivä: väkeä on kuin hengellisillä festareilla ja vettä tulee tuulessa päin näköä. Autoja, hevosia polkupyöriä ja kävelijöitä ohjataan pysäköintipaikalle tai alta pois. Keltaliivisellä doriksella on karvalakki päässä ja pitkä kannastie luostarin juureen tekee ihmislapset nöyräksi sään keinoin. Annikki on sen verran huonona, että Vilho kääntää auton kun vielä voi ja kun kohdetta on nähty mahdollimman läheltä mahdollisimman paljon.

Etäämmällä kerätään voimia kahvikupin ääressä ja Annikki kokee liki ihmeparantumisen herkullisen vadelmatortun avulla. Vilho tankkaa täytetyn patongin, jonka hinta on alle 4 eurooppalaista yksikköä kohteessa, jonka pitäisi olla turistirysä. Hinnat ovat kuitenkin normaalit ja tuotteet hyviä, palvelu moitteetonta. Tänään ei mennä kastumaan, käydään ennemmin myymälässä, sopivat matkalaiset. Vilho kuvaa St-Micheliä kauempaa ja matkaa jatketaan hotellille. Jos sää paranee, palataan.

Illalla on pitkä lepo, Annikki saa toipua ja Vilho kirjoitella, korjailla tekstejään ja kerätä voimia hänkin. Huoneessa on vedenkeitin ja hotelli on aivan uusi. Teetä ja kahvia tulee juotua paljon, katumaisematkin voisivat olla lahden pohjoispuolelta puntamaasta, joten tee sopii nappiin. Puhelimessa Äiti kertaa lumitilannetta ja Vilhon surkuttelut säästä alkavat tuntua osastolta "Hui, vesipisara."

Omenapuussa on valkoisia kukkia hotellin naapurissa, vihreän kolmimetrisen pensasaidan takana. Sadetta on edelleen ja tuuli tanssittaa tosissaan pitkien harmaiden kattojen vieressä nousevia lehtipuita. Nyt ollaan varkain, yhtäkkiä, Normandiassa. Pihassa rastas säräyttää ja Vilho on pirun mielissään siitäkin, kun kuulee kahden pikkupojan pelaavan jotain hotellin käytävässä juuri kuten pikkukundien pitääkin. Uskaltaisiko lukea vähän lisää Verneä, tuota nantesilaista kertojasälliä? Vilho avaa Médocin viinin ja laittaa levyn soimaan.

Ploeren, Camaret, Roscoff, Bretagne. Yhdestoista päivä

Voisi kuvitella tulleensa Skotlantiin, sillä paikannimissä on kelttiläistä sanastoa - ja kalliot, meri ja ilmasto tuovat kaikki mieleen viskin lämmittävänä juomana. Korkealla kalliolla tuulee tasaisen painokkaasti, mutta lämpötila pyörii 15 asteen paikkeilla. Osa lokeista on erikoistunut eväsalalle ja liitely terävien kallioiden tuntumassa päättyy hallitun varmasti ruokailevien seurueiden lähellä.  Camaret-sur-merin kohdalla sijaitseva Punte de Penhir on hyvä näköalapaikka merelle ja läheisille ranta-alueille, jylhille kallioille ja hiekkarannoille.

Vilho tuumii, että nyt Bretagnea on menty riittäväsi länteen, ei aivan läntisimpään kärkeen, mutta yhteen pisimmille pistävistä niemistä. Aamulla on lähdetty Ploerenista, joka on Vannesin kupeessa, ja sitten ajettu vahvasti länttä kohden. Matka jatkuukin ylemmäksi, kohti niemimaan pohjoisrantaa. Maisemat, maasto ja rakennukset muuttuvat matkalla varkain, kun muuttumisen huomaa, vertauskohteet ovat jo takanapäin  ja eron huomaaminen on helppoa, mutta erojen yksilöiminen hankalaa. Nyt korkeuseroja on ollut jonkin verran aiemman tasamaan asemesta. Talot ovat yhä enemmän luonnonkivestä tehtyjä, näyttävät juuri siltä, miltä jugend-tyyli yritti näyttää, sama koskee figuuriornamentiikkaa, jota täällä käytetään - eläinhahmoja ja ties mitä kuvatuksia.

Illalla saavutaan Roscoffiin. Vilholla on mielessään merkillisiä mielleyhtymiä Tallinna-matkailuun, sillä kaupunkia lähestyttäessä mainostetaan englanniksi viini/viina/olut/siiderikauppaa, sitten toista ja kolmattakin. Täältä lähtee lautta Plymouthiin, sinne isompaan Britanniaan. Kaupunki osoittautuu kuitenkin periranskalaiseksi, eikä remeltäviä brittejä viinalasteineen näy sen enempää kuin hulinoivia suomalaisiakaan. Mutta keli on tuulinen ja meri puhuu läsnäolollaan. Kivisen pikkukaupungin kaduilla liikkuu tuulen kanssa mitä ilmeisemmin Pariisista tullutta pääsiäislomalaista ja muuta vierailijaa. Pariskuntamme syö illalla paikassa, jossa hummerit ovat ikkunalla altaassa. Ruokaan voi siis tutustua etukäteen elävänä. Hummeria ei kuitenkaan kutsuta matkailijoidemme pöytään, mutta monenlaista muuta merenelävää. Ja tuleepa maistettua vihanneksistaan ja kasviksistaan kuulun alueen vaalenpunaista sipuliakin, joka on sipulinystävänä tunnetun Vilhon mieleen erityisesti.

Carnac, Bretagne. Kymmenes päivä

Kymmenes päivä eli miten Vilho tutustuu valtavaan määrään vanhoja kiviä ja muistelee suomalaista simaa

Ruokakauppa Carnacin liepeillä on varustettu vahvasti paikallisilla ruokatarvikkeilla joissa on leimallisesti perinteistä tuntua. Voikeksejä, creppejä, lukuisia muita leivonnaisia, lihatuotteita, jonkin verran juustoja, reilusti oluita ja paljon siideriä. Moniin tuotteisiin Vilho on tutustunut jo aikoinaan vuosia sitten Pariisissa, sillä hän tuntee piinallisen hyvin supermarkettien tarjonnan ja monet bretagnelaiset tavarat ovat tulleet vastaan jo aiemmin Ranskassa. Vilho miettii, että korsikalaiset, baskit ja bretagnelaiset eivät juuri tunnu pitävän kynttilää vakan alla, vaan ilmassa on vahvaa, lähinnä positiivista nurkkapatriotismia ja ylpeyttä. Mikäs sen mukavampaa, kun se suuntautuu ruokatarvikkeisiin, käsitöihin ja muuhun elämän peruskudokseen. Vilho rapistaa koriin rasiallisen Palets Bretons -keksejä, jotka on voilla leivottuja. Täällä ne ovat sellaista versiota, jota sanottaisiin kai artesaanituotteiksi, mutta ympäri Ranskan näitä saa enemmän tai vähemmän teollisina versioina.

Siidereiden, luostarihenkisten oluiden ja muun purtavan kanssa matka voi taas jatkua tutkimaan Bretagnen rantaa  ja Quiberonin vaikuttavaa niemimaata. Päivän panos on kuitenkin jo annettu kivirivistöillä Carnacissa.

Vilho on kiertänyt niin monella hiidenkivellä eli megaliitillä, ettei ryhdy edes laskemaan niitä. Tämän päivän jälkeen puhtaat laskutoimenpiteet voikin unohtaa, sillä Carnac on sitten ihan omaa luokkaansa määrissä, sillä heti mennään satoihin, joissain laskelmissa puhutaan neljästä tuhannesta kivestä. Silti Vilhon suosikkeja ovat yksittäiset jättiläismegaliitit, menhirit, jotka yleensä sijaitsevat mukavasti luonnon keskellä. Carnacin liepeilläkin sellaisia on ja yhteen sellaiseen tutustutaan ensin. Luonto on lumoavaa, eikä päivä ole hullumpi, vaikka ei osaakaan päättää onko lämmin vai kylmä. Aivan mainiosti voisi kuvitella Asterix-hahmojen kulkevan näissä maisemissa ja tietäjän keräävän yrttejä aivan lähellä. Itse menhir on kaikkialla kovin samankaltainen ja aina vaikuttava, etenkin nämä yksinäiset jättiläiset ovat sitä. Ja vaikka megaliitti seisookin fallisen majesteetillisti tilaansa halliten kuin huutomerkki, on silti jokainen hiidenkivi on todellisuudessa kivinen kysymysmerkki. Tarkoituksesta ei ole tietoja, vain tulkintoja.

Vilho pohtii kieliasioita ja ei saa päähänsä menhir-sanan taustoja. Megaliitti tulee selvästi kreikasta ja tarkoittaa isoa kiveä. Menhir onkin osuvasti keskibretonia ja tarkoittaa "kiveä pitkää".

Muuta osuvaa sanastoa ovat dolmen, tumulus ja cairn.  
Dolmen on megaliitinen, yksihuoneinen hauta Siinä yleensä muutaman kivi kannattaa kattomaista levykiveä. Sana tulee  bretonista: taol maen tarkoittaa kivipöytää, joka onkin osuva ilmaisu.  
Tumulus eli suomeksi kumpuhauta eli yleensä kivirakenteinen hauta, joka on peitetty myös maalla kummuksi. Sana tulee latinasta ja tarkoittaa kumpua.  Tumulus on kärjistäen maalla peitetty dolmen.
Cairn on gaelinkielinen nimitys ja viittaa etupäässä pelkästään kiviseen hautakumpuun, suomeksi puhutaan röykkiöhaudasta, mutta keskieurooppalaiset haudat ovat pitkälti aseteltujen kivien rakennelmia, joten röykkiö kuulostaa hieman epäosuvalta.

Mutta huolimatta kielikertauksesta Vilho etupäässä aina vain sotkee ja vääntelee sanoja: dolmenista tulee pelmeni, tumuluksesta cumulus ja cairn on niin vaikea, että se voisi olla osa jonkin huonosti myyvän viskimerkin nimeä.

Palokärjen huuto on ääni, jonka Vilho yrittää painaa mieleensä keskellä Carnacin kivirivistöjä, jotka valokuvissa alkavat vääjäämättä näyttää Mannerheim-linjan panssariesteiltä. Palokärki tekee kevättöitä suurella kannolla ja huutaa välillä. Kauempaa täristää toinen tikka. Vaikka megaliiteillä on tähänkin aikaan jonkin verran toimintaa ja turisteja, ei tässä välissä ole ketään, sillä Annikki ja Vilho ovat jälleen hakeutuneet sivummalle, kivitarhojen välistä metsäkaistaleeseen. Maassa on murattia ja nyrkinkokoisia käpyjä, jyrsijöiden jälkiä. Sivummalla katsotaan tumulus-hauta, joka on erinomaisesti säilynyt maatilan kupeessa, sen kapeaa käytävää Vilho kulkee kumarassa ihastelemaan valtavia pääkiviä, joista tila on rakennettu. Mustavalkoiset lehmät laiduntavat kaikessa rauhassa ja matkailijat seuraavat jälleen hiirihaukkaa. Tänään peippoja, sinitiaisia ja nokivariksia on taas näkynyt paljon, lisäksi närhiä, harakoita ja pakolliset petolinnut. Pienellä lätäköllä on ristisorsa. Huomio palaa taas vääjämättä kuitenkin loputtomiin kivirivistöihin. Kivien päältäkin löytyy tosin järripeippo ja kahta saalistavaa kissaakin kiviristöillä päästään seuraamaan.

Illalla on taas aikaa levätä ja tutustua bretagnelaiseen siideriin. Vilhon valitsema versio - tarjontaa oli valtavasti - on suodattamatonta ja tuo mieleen lapsuuden simat. Juomaa onkin sopiva siemailla nyt pääsiäisenä, kevään ollessa vahvasti läsnä. Mutta Annikki on selvästi hävittänyt jonnekin osan voikekseistä Vilhon ottaessa päiväunet. Huomenna on jatkettava tuuleen ja tarvittaessa sateeseen, länttä kohden.

Cognac. Bretagneen. Yhdeksäs päivä

Vilho on ajanut viisisataa kilometriä ja päätynyt pohjoisemmaksi, Vannesin kaupunkiin. Mielessä pyörii loputon määrä liikenneympyröitä, peltoja, liittymiä ja kyliä. Siirtymä pohjoisemmaksi on nyt rysäytetty ja päästy Bretagnen alueelle.

Aamupäivällä Vilho tahtoi koukata Cognacin kaupungin kautta, lyhyesti ja pintapuolisesti. Kaupunki oli oikea kaupunki, mutta se ei tursunnut konjakkia. Pohjimmiltaan käynnistä jäi se mielikuva, että paikkaan ei tarvitse toistamiseen mennä.

Illalla konseptiravintolassa on nautittu perinpohjainen ateria ja palautettu voimia. On Pitkäperjantai, mutta nyt se ei näy juuri missään, sillä retkikuntamme on kaupungin laidalla hotellissa. Sää on viileämpi, tuuli on ollut tänään kova, mietti Vilho. Vilho odottaa matkan seuraavaa kulmakiveä - kenties huomenna löytyy vanhoja kiviä.

Médoc. Kahdeksas päivä

Viiniköynnökset vilistävät silmissä ja Château-kylttejä on joka suuntaan. Paikalliset ajavat kapeilla teillä kuin heikkopäiset ja Vilho yrittää tehdä autollaan tilaa parhaansa mukaan. Legendaarinen viinialue laittaa mielikuvat uusiksi ja antaa kasvot tutuille nimille: Margaux, Pauillac, St-Estéphe, Haut-Médoc...  Sivutiellä on aikaa pysähtyä ja katsoa köynnöksien säntillisiä rivejä tarkemmin. Maa on hiekkaista, vaaleaa ja köynnökset on istutettu tiuhaan, niistä pistää vähitellen ensimmäisiä lehtiä.

Vilho jaksaa hämmästellä sitä, miten merellinen Médoc ja koko Gironde on ja sitähän se on, kun lopultakin alue on valtava niemi. Paikoin köynnökset ovat ihan rannassa ja pariskunta seuraa kiinnostuneena laskuvettä Girondessa. Kiinnostus siirtyy nopeasti vitikulttuurista eläimiin ja laskuveden paljastamassa mutapohjassa on tassutellut joku muonaa etsimässä. Piisamia epäillään. Vilho huomaa rantasipin, joka pysähtyy tauolle laiturirakenteisiin. Päivä on kuitenkin kymmenien petolintujen, jotka partioivat viiniviljelmien ja muiden peltojen yllä kaikkialla. Tuulihaukkoja, hiirihaukkoja ja muutamia uusia tuttavuuksia. Retkikunta hakeutuu kolmasti meren ääreen ja irti loputtomista viinipelloista.

Médoc on kuitenkin laatuviinejä tuottava kone, tyylikäs, paikoin yritysmäinen viljelyalue, jossa on turha odottaa näkevänsä pulleamahaista, huoletonta maajussia tepastelemassa köynnösrivien välissä olkihattu kallellaan päässä. Ei, sitä varten on tuhansia muita alueita ja maatilojen takamaita rypäleviljelmineen. Médoc on moderni, asianmukaisesti koneistettu ja perinteillä ladattu viinikivääri joka tuottaa sijoituskelpoisia - ja erittäin juomakelpoisia -viinejä vuosikymmenestä toiseen.

Tänään voi tuulesta ja pienestä pilvisyydestä huolimatta syödä ulkona. Vilho ja Annikki istuvat rannan taukopaikalla ja syövät salaatteja ja Vilho avaa söpön piccolopullon Bordeaux´n punaista. Eläkeläisiä on sivummalla 3 matkailuauton verran ja he irroittelevat polkupyöriään ajoneuvojen takaa telineistä. Yksi isäntä toivottaa hyvää ruokahalua ja kulkee rantaan katsomaan Gironden maagista, mutaista vettä.

Vilho haluaa löytää viinialueen sydämestä arkeologisen kohteen, joka on mainittu kartoissa. Rehu- ja viljapeltojen, metsiköiden ja niittyjen lomasta löytyvätkin roomalaisen kaupungin jäänteet, osa temppeliä, amfiteatteria ja asumuksien raunioita. Kohde on eräs heikoimmista mitä Vilho on nähnyt, muutamia peruskiviä niittyjen keskellä ja osittain keskiaikaisten raunioiden alla, mutta paikka antaa syvyyttää viinialueelle. Alueen Vilho painaa mieleensä tarkasti - tämän kylän lähistön tilat voivat oikeasti puhua pitkistä perinteistä perustellusti.

Illalla pakataan, laitetaan hetken kotina toiminut mainio asumus pakettiin ja ollaan valmiit jatkamaan. Pari lasillista Sauternesnia nautitaan nyt, jääkaapin ilojen äärellä. Edessä on maantietä paljon pohjoiseen.

Bordeux. Dune du Pilat. Seitsemäs päivä

Pian aaltoihin astuttuaan Vilho maistaa merivettä. Vesi maistuu mariscoilta ja aallon paetessa hiekka karkaa alta ja tuntuu kuin pohja liikkuisi kokonaan. Atlantti! Valtameren vesi on kylmää, liki jäätävää, mutta se ei estä Vilhoa ja kolmea saksalaista pikkutyttöä innostumasta. Tytöt pomppivat rannalle tulevien suurten aaltojen rippeissä ja kiljuvat ilosta. Vilho seisoo vedessä ja väistelee aaltoja.

Hiekka on erittäin hienoa ja sitä on valtavasti. Vilho silmäilee Euroopan suurimmaksi mainostettua dyyniä joka levittyy metsän ja rannan väliin sata metriä korkeana harjuna ja on liki absurdi kasa keltaista hiekkaa. Valokuvaamisten jälkeen Vilho ja Annikki kapuavat takaisin harjun yli ja polkevat dyynin hiekkaa paljain jaloin. On parasta kulkea ilman kenkiä, sillä hiekka menee vääjäämättä kaikkialle, se on löysää ja löytäisi kuitenkin tiensä täyttämään kengät. Aurinko paistaa paikoin lämpimästi ja dyynin yli kapuaminen on täyttä työtä. Ympäristössä on paljon mäntymetsiä, eivätkä ne tulleet mieleenkään kun Vilho mietti tunnettua viinialuetta. Mutta matkaillessa oppii näemmä yhtä ja toista.

Aamupäivällä on hoidettu asioita, suunniteltu ja pesty pyykkiä asuntokompleksin pyykkituvassa. Molemmat kaksikostamme pitävät yksinkertaisista asioista, pyykinpesukin voi olla mukavaa ja palkitsevaa. Vilho on mielissään tiskiliinasta, joka helpottaa astioiden kuivaamista. Illalla nautitaan omasta keittiöstä ja asunnolla lepäämisestä. Vilho askartelee viinien kanssa ja on liiankin vauhdikas toimissaan. Voi sitä Vilhoa! Säiden haltiatar Evelyn on pukeutunut metsänvihreään mekkoon ja kaventaa auringoista alaa entisestään ja poseeratessaan peittää Ranskan vähitellen kokonaan pilviin.

Lascaux II, Bordeaux, Merignac. Kuudes päivä

Vilho sulkee silmänsä ja nuuhkii ilmaa. Meteli on melkoinen, pitää keskittyä. Kyllä, kalantuoksu tuntuu, nyt pitää vain löytää suunta. Tuonne - Vilho näkee kalaosaston jäälaarit ja suuntaa sinne. Merignacin Carrefour-marketti on valtava ja siellä on melkoisesti ihmisiä, ei kuitenkaan ruuhkaksi asti. Annikki on varmasti merenherkkuosastolla. Vilho siirtyy katsomaan kalatarjontaa ja jaksaa hämmästellä valikoiman laajuutta, doradoita, tonnikalaa ja muita, jotka hän tuntee korkeintaan italialaiselta nimeltä ja tunnistaa ne ranskalaisista kylteistä. Annikki ei kuitenkaan ole langustien luona, joten Vilho katselee hetken erilaisia simpukoita ja rapuja. Osterilaatikot jaksavat kiinnostaa - niiden luona on muutama osteri esillä malliksi, eikä Vilho nytkään malta olla ottamatta osteria käteensä. Osterissa on jotain kiehtovaa, se on samalla houkutteleva ja vastenmielinen. Vilho miettii merta, jonka hän tuntuu jälleen saavuttaneen Bordeaux'ssa. Osterista ei näe, onko se eläin, kasvi ja vai kappale elotonta merenpohjaa ja lopultakin se on kerrostuneisuudessaan näitä kaikkia - samalla se on väriltään määrittelemätön, mitätön mutta monisäikeinen. Vilho miettii merta.

Vilho näkee tuttujen hiusten pilkistävä sivummalla hyllyn takaa. Sieltä Annikki löytyy, Vilho paijaa vaimoaan. "Minun kultaturkkini", sanoo Vilho ja ostoksia jatketaan. Mutta olemme tarinassa edenneet kauaksi aamusta, johon pitää nyt palata.

Retken heikoimmassa hotellissa on nautittu hyvä aamiainen ja väistetty onnistuneesti tuhatkiloista saksalaisperhettä ja noustu autoon. Tänään sitten viimeinkin sataa, tuumii Vilho ja näin todella tapahtuu.
Matka vie Lascaux II:lle ja sen ympäristössä oleville esihistoriallisille kohteille. Pikatiellä vettä alkaa sataa tosissaan ja ajomatkaa on jonkin verran. Lascaux'n alkuperäisluolan viereen rakennettu kopioluola on kiinnostava maalauksineen. Opastus on ranskaksi ja Vilho pohtii muita asioita ja hämmästelee koko aamupäivän jällee kerran esihistoriallisten ihmisten perspektiivin tajua. Taiteessa perspektiivi "keksittiin" tosissaan tultaessa uudelle ajalle, mutta luolataiteessa se tunnettiin kuitenkin omalla kolmiulotteisella tavalla. Vilho on kuunnellut kohdeselostuksia monilla eurooppalaisilla kielillä ja yleensä askarrellut jotain muuta kameransa kanssa. Korvia ei ole tarvinnut sulkea ja välillä on voinut kuunnella ja päästä kärrylle, kun asia on tuntunut kiinnostavalta. Muuten kieltä on voinut kuunnella paikallisena taustamusiikkina.

Ulkona sataa paikoin kovaakin ja maasta tarttuu keltaista, hienojakoista hiekkaa joka on kuin savea. Toisella kohteella on esillä esihistoriallisen kaltaisia eläviä eläimiä, biisoneita, kauriita, przewalskin hevosia, tarpaanihevosia. Luolan maalauksista on tarjolla filmejä ja lisää päteviä replika-kuvia. Sitten on jatkettava matkaa lounaan suuntaan.

Vilho odottaa merkkejä viinialueiden mekasta. Vihdoin Bordeaux´alueella viinipellot alkavat ja pian juuri muuta kasvillisuutta ei näykään ja tienvarret täyttyvät viinitiloista ja myyntipaikoista. Jo pitkään paikannimiä ovat hallinneet päätteet "-oc" ja "-ac". Auto kulkee pulloista tuttujen alueiden kautta yhä syvemmälle suureen viinikaupunkiin ja lopulta sen länsipuolelle, Merignacin esikaupunkialueelle.

Vilho on mieltynyt suuren huoneistohotellin tyyliin, asiallisiin, siisteihin huoneisiin, jossa on kaikki tarpeellinen eikä mitään ylimääräistä. Kolmannen kerroksen ikkuna kerää mukavasti valoa ja valkoiset väliverhot hulmuavat tuulenvireessä. Illalla jalkapallopelit menevät edelleen pieleen Vilhon mielestä, mutta maailma ja matka jatkuu ennallaan. Jättikatkaravut ovat herkullisia paikallisen valkoviinin kanssa, salaatti rapeaa ja taivas lupaa parempaa säätä, ainakin antaa toivoa. Viimeisiin tunteihin tai sataan kilometriin ei olekaan satanut. Nyt menee suuripiirtein nappiin housupukuiselta naiselta, joka eilen säätiedotti leningissä. Meteorologinen täti on legendaarinen Evelyn, sen verran Vilho huomaa seurata säätiedotuksen alatekstiä aiemmassa hotelliboksissa - ja Evelyn jättää Bordeaux´n vielä hetkeksi pilviseen, ei-sateiseen vyöhykkeeseen. Sade ei tosin Vilhoa haittaa, sade kuuluu asiaan ja on yleensä hyvin kaunista.

Cheverny, Chenonceau, Limoges. Viides päivä

Aamupäivän Vilhon mietteet ovat vielä edellisessä illassa ja hotellin viereisessä ravintolassa. Ketjumainen ravintola oli leimallisesti alsacelainen tarjonnaltaan ja se oli tietysti samalla pienteollisuusalueella kuin hotellikin. Mutta paikka oli suosittu ja suuri. Ranskassa on jonkin verran asiallisia ruokapaikkoja, jotka kuuluvat ketjuun ja siten myös hyödyntävät ketjujen edut: suuret volyymit, hyvät toimitilat ja kohdistetut ruokalistat.

Illan paikka oli juuri sellainen, siisti, suuri ja kaikkiaan kohtuullinen. Pariskuntamme söi hyvin. Annikki sai merenherkkuja suunnattomassa jäämurskatarjottimessa ja Vilho hapankaalia talon tapaan - sehän on erityisesti Alsacen ruokia. Merellisen kalastajan lautasen täyttivät erikokoiset katkaravut ja simpukat ja annoksesta ei kotihärmässä kannattaisi edes unelmoida. Vilhon eteentuodussa lämpölautasessa oli runsaan hapankaalin lisäksi erilaisia makkaroita, peruna ja kimpale sikaa luineen ja nahkoineen. Vilho söi hyvin haluin marathonnälkäänsä, mutta kauhisteli samalla viimepäivien lihansyöntiään. Annoksia kyyditettiin Alsacen valkoviinillä. Annikki tahtoi vielä jälkiruokaa, Vilho kykeni enää kahviin, expressoon kuten paikallinen termi kuuluu. Viisikymppinen riitti illan juhla-ateriaan. .

Mietteistään Vilho palaa nykyhetkeen ja ja ajaa kapeita teitä kohti Chenonceaun linnaa. Työn alla on selvästi retken ensimmäinen välipäivä. Vilhoa väsyttää, eikä Annikkikaan vaikuta erityisen reippaalta. Molemmat tekevät kuitenkin sen mitä pitää tehdä. Vilho saa keskittyä tosissaan ajamiseen, sillä samalla pitää tietysti seurata näkymiä ja uusia seutuja.

Château saavutetaan aamupäivällä ja Vilho on ärtynyt. Hän rähjää jostain Annikille mutta tilanne tasaantuu, kuten yleensäkin, melko pian. Päivä lämpenee nopeasti ja kelissä ei ole mitään moittimista. Kohteena oleva linna on saavuttanut legendaarisen maineensa historiallisten henkilöiden kautta, mutta osaltaa siksi, että se kulkee joen yli sillan tavoin. Pariskuntamme kuvaa linnaa virran suunnasta, katselee puistoa ja puutarhoita ja menee vasta sitten turistiryhmien lailla sisään linnaan. Kumpikaan ei pidä kartanoista, linnoista tai muista tötterökaulusväen asumuksista; laahusvuoteista tai huoneista, joissa on koirien muotokuvia ja päähenkilön sukkia näytillä. Linnassa voikin käydä kiirettömästi, katsomassa onko täällä jotain oikeaa nähtävää.

Tässä linnassa onkin. Galleria eli joen yli kulkeva siipi tarjoaa miellyttävän tilaelämyksen ja hienoja näkymiä joelle. Erityisen kiinnostavia ovat myös keittiötilat alakerrassa, uunit, leikkuupöydät, veitset  ja astiat. Yläkerran hovihenkiset makuuhuoneet on nähty tuhansia kertoja. Vilhoa kiinnostavat valtavat takat ja niiden takkapuutelineet; täällä vaikuttavaa on erityisesti se, että useammassakin takassa on tuli. Puolitoistametriset puut antavat palaessaan huikeasti lämpöä tilaan. Vilho on vaikuttunut historiallisesta demonstraatiosta.

Lounas nautitaan linnan piknik-paikalla. Päivä on miellyttävä, vaikka tuuli on paikoin viileä. Vilho seuraa koululaisryhmää hellästi ohjaavaa opettajatarta, joka on hyväntuulinen, samanikäinen ja Vilhon mielestä valtavan söötti vetävissä, mutta väljissä housuissaan ja modernissa opettajamaisessa huolehtivaisuudessaan.

Linnan jälkeisellä tiellä Vilho havaitsee metsänrajassa kauriin. Hän pysäyttää auton ja ajaa takaisin. Annikki kuvaa kaurista. Se on hyvin pieni ja juoksee lopulta hämmästyttävän kovaa kauemmaksi metsään.

Puhelin pirahtaa. Vilho muistaa heti, että Äidille olisi pitänyt soittaa. Hän ajaa sivuun ja ensimmäinen pysähdyspaikka on sivujoen ääressä, ihanassa keväisessä tilassa. Vilho paistattelee auringossa ja soittaa Äidille. Äiti on odottanut marathonin jälkeistä ilmoitusta, mutta ohjelma on saanut Vilhon unohtamaan. Suomesta kuuluu, että lunta tulee kamalasti ja Vilhon kuvatessa paikallista säätilaa on vaikea asennoitua. Tänään on nähty västäräkkejä, pääskysiä, linnan puutarhassa satoja kukkia ja kevät on kääntymässä kesäksi. Suomessa tulee puolimetriä lunta. Vilho kertoo miten juoksu meni, kuten on kertonut kaikista juoksuistaan. Vilho lupaa soittaa pian uudestaan. Kerrotaan terveisiä,  kun ensin on kysytty tarkemmin Isän vointia.

Aikanaan Châteauroux'an jälkeiselle pikatiellä Annikki näkee toisen kauriin pellolla ja Vilhokin ehtii sen huomata. Haukkoja nähdään liitelemässä, lekuttelemassa ja tolpan päässä. Eläinhavainnot piristävät vahvasti päivän uupunutta perussävyä.

Pikatie vie kohti Limogesia ja teemana on enää siirtymä ja lepo. Hotelli löytyy ja evästä käydään hakemassa. Hotelli on heikoin tähänastisista, mutta merkillisesti huonetta arvioidaan pelkästään huumorin kielellä. Hurraamista onkin vähän, mutta majoite on kuitenkin ihan riittävä ja perussiisti. Pariskuntamme on nähnyt monenlaista majoitetta ja tämä koppi on lukunsa siinä kirjassa.

Päiväunet tulevat tarpeeseen. Nyt ei tarvitse kiirehtiä edemmäs tai yrittää sen enempää. Ilta on levon ja valmisteluiden, uusien kohteiden poimimisen. Laitteetkin lataavat akkujaan ja ainoa järkevä sähköpistoke on katonrajassa oleva jakaja, joten johtoja roikkuu sieltä. Matkalaiset keräävät voimiaan ja suuntana ovat seuraavaksi Lascaux ja Bordeaux.

Marathon de Cheverny. Neljäs päivä.

Vilho herää kellon piipitykseen ja alkaa heti valmistautua. Eilen hankitut ruokatarvikkeet toimivat lyhyenä aamiaisena. Sää vaikuttaa kirkkaalta. Mieli on yllättävän rauhallinen, tuumii Vilho. On vaikeaa saada ruokaa alas, kello on vähän ja jännitys on kova, mutta syöminen hoidetaan rutiinilla. Urheilujuomaa Vilho juo vain kohtuullisesti, lähtöviivalla ei ole mukavaa olla kuin tankkeri.

Ulkona odottaa viisiasteinen viileys ja se on yllätys. Päivä lämpenee taatusti, mutta alkuvaihe tulee olemaan viileä. Vaikka kaikki juoksussa oleellinen onkin mukana, Vilho on unohtanut verryttelyasun asemaa hoitavat vaatteensa. Hän ei kuitenkaan palaa hakemaan vaatetta, vaikka on vasta muutaman metrin päässä hotellista, sillä nyt suunta on vääjäämättä eteenpäin.

Kisapaikalle on 12,3 kilometriä ja autolla se taittuu pian. Aamun kauneus miellyttää Vilhoa, vaikka ajatukset ovat muualla. Parkkipaikkaongelma ratkeaa, sillä järjestäjät ohjaavat autot eripuolille kylää tiensivuihin. Vilho on mielissään, nyt pitää vain juosta.

Annikki haluaisi jo lähteä lähtöalueelle, mutta Vilho ei suostu. Hän istuu lämpimässä autossa ja odottaa. Kisapaikalla lähdön odottelu on tuskastuttavaa ja minuutit kestävät ikuisuuden. Vilho tulee paikalla aina viime tipassa. Hän kertoo toisinaan, miten kerran joutui juoksemaan tosissaan, että ylipäätään ehti lähtöön. Mutta hän ei halua kokea lähtötilanteen jännitystä, ihmisten hervottomuutta ja samaa pelleillyä maasta ja kisasta toiseen yhtään enempää kuin on pakko.

Lähtö on Linnan julkisivun edestä. Vilho käy jännäpissalla muiden juoksijoiden perässä kartanon puutarhan pensailla, vaikka suomalaisena puoliksi häpeääkin sitä. Mutta tuskin puutarha siitä suuttuu ja maa varmasti tämäkin kestää. Ulkopuolisia ei ole alueella häiriintymässä.

Lähtö! Vilho tunnustelee itseään. Päivä taitaa olla hyvä juosta, vaikka sykkeet ovat korkeat alusta alkaen. Tapahtuma on mukava ja yleisö on hienosti mukana. Eikähän tässä viihdytä tulevat tunnit.

Pohdiskelevana kaverina Vilho on miettinyt paljon marathonin viehätystä ja luonnetta. Kisoissa on tuttu rakenne, joka toistuu hyvin pitkälle samanlaisena. Alussa ihmiset ovat innoissaan, kertovat puujalkavitsejä, naureskelevat ja kulttuurista riippuen meluavat ja meuhkaavat enemmän tai vähemmän. Aikanaan tarinat loppuvat, kuuluu vain kenkien ääntä, kommentit ovat lyhyitä ja yleensä jo keho kertoo juoksijasta sen mitä kerrottavaa on. Ja sitten tulee se vaihe, jolloin koko vartalo haluaisi pysähtyä mutta se pieni kaveri nupissa ei tarjoa siihen mitään mahdollisuutta. Jossain kaiken taustalla on kello, joka kertoo miten menee ja minkätasoisia juoksijat todella ovat.

Vilhon taso on vauhditon - se on kenties yleisin marathonjuoksijoiden taso. Vauhdittomat juoksijatkin tietävät sen, että kilometrien kanssa ei tehdä kompromisseja, ne on kaikki juostava. Jos matkalla jää hetkeksikään "marjastamaan", kuten Vilho tapaa sanoa, kello vie säälimättömän nopeasti aikaa niin vauhdittomilta kuin nopeiltakin. Ja jokaisella on kuitenkin jokin tavoite, jokin käsitys onnistuneesta tuloksesta.

Teoreettisimmillaan Vilhoa miellyttää juoksussa sen läpitunkeva läsnäolon tunne, se viritystila, joka kantaa juoksun läpi; siinä ollaan kokonaan kiinni niissä käytetyissä tunneissa. Vilho voisi puhua aiheesta paljon, mutta säästämme lukijat hänen ajatuksiltaan.

Juoksu tapahtuu paljolti kartanon eli linnan eli Châteaun alueella. Sen metsät ovat upeita, vanhoja puita ja Vilhoa kiehtovia, epätyypillisiä näkymiä. Metsässä on hyvä juosta. Kauempana on siellä täällä säntillisti pinottuja halkopinoja ja metsää hoidetaan muutenkin. Silti siellä voisi kuvat kohtauksia Sormusten herrasta. Aikanaan Vilho näkee myös tolkuttoman korkeita ja pikkuauton paksuisia puita. Lisäksi liikutaan agraariympäristössä, jossa kyltti kertoo pientenkin tilojen sympaattiset nimet, kuten Kolme lähdettä, Pikku-uunit.

Vilho seuraa koko ajan ihmisiä. Marathon on vanhemman väen harrastus, mutta kisassa on pari nuorta tyttöä samassa tahdissa kuin Vilho. Pian hän huomaa, että tytöt ovat amerikkalaisia, laihoja ja piukkapakaraisia, vaikkakaan eivät Vilhon mieleen. Vilho tietää, että hän näkee tytöt monta kertaa ja he todennäköisesti juoksevat lopulta nopeammin.  Ihme kyllä vain ensimmäinen osa ennustuksesta on totta.

Oma lukunsa ovat huoltopisteet. Viiden kilometrin välein saadaan urheilujuomaa, mutta tankkauspistettä edeltää aina gastronomiapiste, jossa on tarjolla alueen viinejä, juustoa ynnä muuta. Vilho ei kuitenkaan uskallu kokeilemaan miten punaviini ja sinihomejuusto imeytyvät suorituksen aikana. Ja itse tankkausasemillakin on valtavasti sytövää, hedelmiä ja ties mitä keksejä, mutta juomat riittäävät sielläkin hänelle.

Kisassa on käynnissä pukujuhla, joten mitä erilaisempia hahmoja liikkuu linnan pitkillä metsäteillä. Paljon on Tinttiin liittyviä hahmoja; eräs ryhmä kuljettaa mukana Rakham Punaisen aarteesta tuttua sukellusvenettä asiaan sopiviin asuihin sonnustautuneena: eräällä on klassinen sukellusmaski päässään. Ranskalaiset saavat suurinta hupia paidattomasta hahmosta, jolla on orjantappurakruunu päässään. Vapahtajamme lenkkitossuissa kuljettaa selässään isoa ristiä kuin reppua. Ristiin on kirjoitettu kisan nimi isolla -tietysti ristiin. Jeesus on erinomainen juoksija. Hän jää juttelemaan ihmisten kanssa, nautiskelee gastronomiapisteillä ja lompsii sitten muina miehinä Vilhon ja muiden vauhdittomien ohi yleisön hurratessa ja jokaisen keksiessä uudestaan: Sehän on Jésus!

Vilho takoo tossuillaan Ranskanmaata ja saapuu aikanaan maaliin. Hän onnistuu mielestään, saa maalissa mitalinsa ja muistokukan hauskasta asusta: Vilholla on maskottieläin lakissaan. Vilho itkee aurinkolasiensa takana, kuten usein maalissa. Tuntien jännitys ja kipu on päättynyt ja veressä kiertävät maailman vahvimmat aineet. Seuraavien tuntien tuntemukset ovat sitä taivasta, joka pitää hänet juoksuradalla kerta kerran jälkeen.

Iltapäivän tapahtumat ovat hitaita, arkisen nautinnollisia. Lepääminen vaatimattoman hotellin sängyssä on ihanaa, peseytyminen nautinto. Tv:ssä on pelejä, mutta Vilho voisi katsella vaikka lastenohjelmaa. Annikki ottaa päiväunet, Vilhokin hetkeksi. Annikki on seikkaillut omat seikkailunsa kisan aikana ja tutustunut Châteaun miljööseen. Annikki tietää vahvasti miten Vilhon kisa etenee, hän tuntee miehensä aikataulun ja osaa seurata kisaa. Annikki näkee juoksusta minkälainen päivä on menossa. Hän tietää milloin Vilho tulee maaliin, mutta Viho ei voi tietää, sillä hän tekee ne kilometrit, hän on avoimessa tilanteessa jokaisen askeleen kanssa, eikä tietäminen - ei edes toivominen kuulu siihen. Juoksua hallitsee nykyhetki, ja vain siitä Vilho kokee tietävänsä jotain juostessaan.

Levättyään pariskunta aikoo lähteä ravintolaan, sitä odotetaan ilolla. Auringon laskiessa vois käydä metsässä kääntymässä, sillä kauriita ei ole vielä nähty. 

Orléans, Cheverny. Kolmas päivä

Vilhon heräillessä Chartresin edullisessa hotellissa toista kertaa, kello on puoli yhdeksän. Annikki on ollut jo tunnin valmistautumassa. Vilhon aamiainen on hyvin yksinkertainen, jugurtti, pieni mehu. Puolessa tunnissa heräämisestä auto on jo lastattu ja matka voi jatkua.

Päivä on kuitenkin pilvinen, sumuinen. Housupukuisen säätiedottajadaamin puheet tuntuvat nyt virheellisiltä, mutta Vilhoa se ei tunnu häiritsevän. "Tämä on verraton ajokeli", hän toteaa ja valitsee navigaattoriin kohteeksi Orléansin. Suunnistuslaite tokaisee jotain merkillistä, tilanteeseen epäsopivaa italiaksi ja matkalaiset nauravat. Laitteen kieleksi on aikanaan valittu italia, eikä sitä ole vaihdettu sen jälkeen. Vieraissa paikoissa on riittävästi vierasta, tuttu ohjausääni vähentää omalta osaltaan häiriötekijöitä. Vilho on aina sanonut, että ei rallitiimeissäkään vaihdeta komentokieltä, vaikka kartturi vaihtuisi, ei liioin lentokoneissa, vaikka Finnairin väki suomalaista yleensä onkin.

Sumussa on jotain Vilhoa miellyttävää, hän ei surkuttele auringon perään, sillä päivä on kuitenkin pohjimmiltaan kirkas. On ihastuttavaa ajaa keväänvihreiden peltojen halki, tasaisten viljelymaiden keskellä kaikessa rauhassa. Orléansiin ei ole kuin reilu sata kilometriä, ei ole syytä kiireeseen.

Eläimet tuntuvat olevan kaikki kaikessa Annikille ja Vilholle. Kevät on pitkällä ja lintuja tarkkaillaan kaiken aikaa. Nokivarikset ovat kiinnostavia, niitä kulkee tien tuntumassa mutta aamupäivää hallitsevat fasaanit. Niitä on paljon pelloilla ja tiensivussa. Annikki osoittaa: fasaanikukot pullistelevat, patsastelevat korkeammilla kohdilla ja esiintyvät sivussa kulkevan tien korotetulla penkalla. Petolintuja havaitaan korkeuksissa.

Sitten nähdään jänis! Sumu ei kaikkea niele, pieni ruskea jänis näkyy hyvin vihreällä pellolla. Hieman myöhemmin näkyy kolme jänistä lisää. Annikki on innoissaan, päivästä on tulossa hieno.
Tie kulkee pienien kylien halki, tänään ne näyttävät harmailta mutta resuisuudestaan huolimatta miljöö on hyvin siistiä. Päivä on hyvin rauhallinen, onhan lauantai ja kello on edelleen vähän.

Orléansin lähetessä autoilijamme käyvät suuressa Auchan-marketissa. Ensimmäiseksi juodaan kahvit kolossaalisen ostoskeskuksen piskuisessa kahvilassa, johon on kertynyt jo runsaasti asiakkaita. Takahuoneesta tuodaan isoissa telinevaunuissa tuoretta leipää, croissantteja, patonkeja täytettyinä ja kokonaisena. Vilho jaksaa aina hämmästellä eurooppalaista tapaa tehdä kahvi erikseen jokaiselle asiakkaalle.  Suomessa tehostaminen poistaisi moisen askartelun hyvin pian ja maitokahvia tulisi jostain laitteesta eikä sitä joka kerta aloitettaisi kuin -  niin tosiaan - uudelle asiakkaalle. Mutta tässäkin jokainen asiakas saa kahvinsa niin kuin se tehtäisiin hyvälle ystävälle. Croissantit ovat erinomaisia, hieman rasvaisia tietysti, mutta sopivat mainiosti matkan välipalaksi aamusella. Lautasliinalle jää paperia ohuempia hiutaleita vastapaistetusta kuoresta.

Auchanista ostetaan vain urheilujuomaa. Nuori kassa toteaa asiakkaiden olevan kovin urheilullisia. Annikki kielitaitoisena mainitsee niiden tulevan marathonille. Kassa mietiskelee: "Minkäs pituinen se marathon on?" Annikin löytäessä oikeat numeraalit kassapoika hämmästyy, laskee rauhallisesti kolikot Annikin käteen, toivottaa sitten hyvää päivänjatkoa ja onnea juoksulle.

Vilho ajaa kohti Orléansin katedraalia. Hän on sallinut itselleen vapauden nauttia kaupungista vaikka vain viisi minuuttia, ilman yrittämistä. Autolla pääsee aivan katedraalin viereen ja siinä on myös parkkipaikkoja pienellä puomein rajatulla alueella. Vilho oppi Italiassa, että jos autolla ei saa mennä, sillä ei pääsekään, sillä italialaiset ajavat vaikka puuhun jos sinne pääsee.

Katedraali on huikea, suuri, samassa mitassa kuin Chartresinkin, kenties hieman vaikuttavammalla paikalla asemakaavassa. Annikki kuvaa, samoin Vilho. Kirkolla ei ole vipinää, ihmiset kulkevat kyllä ostoksille mutta toiminta on leppoisaa. Ei siis mitään tungoksen tapaistakaan, ei turismia. Annikki menee kirkkoon sisään ja Vilho sanoo vahtivansa autoa. Parkkipaikka on hieman määrittelemätön ja Vilho ei viitsi jättää autoa pitkäksi aikaa mahdollisten sakkojenkaan takia. Siirtymävaiheessa siinä on tietysti myös koko omaisuus sisällä.  Kaduilla on kuitenkin niin hiljaista, että hänkin livahtaa sisään kirkkoon ja kuvaa hetken.

Matkaa jatketaan jälleen. Orléansin kohdalla on saavuttu vihdoinkin kunnolla Loiren rantaan ja isoa jokea ihastellaan optiikan läpi ja ilman. Päivä kirkastuu, aivan kuten Vilho miettikin. Autossa tulee lämmin, kirkkaus on pohjoisen ihmiselle kuin eliksiiriä.

Vilho ei voi olla ajattelematta huomista pitkää juoksua ajaessaan kohti Blois'ta ja Chevernya. Juoksua edeltää aina pelko, kymmenien kertojenkin jälkeen se tunne on pelko. Se on kuitenkin hahmottomanakin tuttu, elettävä pelko. Ja sitä työstää parhaiten valmistumalla, rauhoittumalla, pohtii Vilho ajaessaan.

On kuitenkin tarpeetonta kiirehtiä, iltapäivä on alkanut, mutta matkaa on enää hyvin vähän. Loiren ranta on kaunista, pian linnoja alkaa näkyä, osa niistä on valtavia. Vesi on lähinnä vihreää, Annikki huomaa haikarat ja sittemmin lehmähaikarat joita he kutsuvat egreteiksi. Annikki ja Vilho ovat matkustaneet pitkään ja paljon, heillä on oma puheensa johon on tarttunut sanoja sieltä täältä. Lehmähaikaran valkoinen hahmo tuo Vilholle mieleen aina Niilin sivuhaarat. Nyt pysähdytään kuitenkin hetkeksi rantaan, seurataan kyyhkysiä joita on kaikkialla ja yritetään nähdä jalohaukka, joka oli sähkötolpan päässä. Kuvataan virtaa. Sitten on aika jatkaa Blois'n kaupungin laidalle vaatimattomaan hotelliin.

Hotellilla on lappu: suljettu kokonaan 13-14. Matkalaisilla on vartti aikaa ja he päättävät käydä suuressa urheiluliikkeessä aivan vieressä. Urheiluliikkeistä on tullut etupäässä vaateliikkeitä ja monissa maissa sitten pikkuhiljaa myös muotiliikkeitä. Moni urheilukauppa myy farkkuja ja kaikkea muuta kuin urheilutavaraa. On hauskaa katsella liikkeen tarjontaa muutama minuutti, kun ei ajattele sitä ajan tappamisena, vaan lepohetken, rentona tuokiona. Vilhokin löytää housut jotka häntä miellyttävät suuresti, mutta kokoja on hyllyssä vähän. Mutta aikaa on, saman ketjun liikkeitä maa on täynnä ja mahdollisuuksia siten edessä. Vilho miettii sitä: mahdollisuudet tekevät lomasta niin fantastista, avoimet vaihtoehdot, pakottomuus. Siinä on jotain mahtavaa.

Hotelliin päästään ja huone vaihdetaan kerran vähemmän meluisaan. Sitten mietitään seuraavaa liikettä. Ehkä pitäisi syödä välipalaa. Sitäkin löydetään läheltä ja käydään siis shoppailemassa täydennyksiä. Ottelut alkavat tv.ssä. Ranskalaiset selostajat jaksavat huvittaa, kaikkien tuttujen pelaajien nimien paino laitetaan loppuun, kuten ranskassa on tapana.

Illan ohjelma kohdistuu kuitenkin Moulinsartin linnaan. Se on saavutettavissa oikeasti vain Tintti-sarjakuvissa, mutta alkuperäinen malli on Chevernyn linna. Sen vieressä on Marathon Village, josta Vilho saa kisanumeronsa, paidan ja lisäksi luvataan "juoma". Juoman saa sivummalta: se on paikallinen apellaatio-valkoviini marathonin etiketillä! Vilho odotti urheilujuomatäydennystä.

Myöhemmin linnan sivurakennuksessa on niin kutsuttu pasta party, juoksutapahtumien tankkaustilaisuus, jonne pariskuntammekin menee. Salissa on sellaiset 200 henkeä ja elävää musiikkia. Tapahtuma on lämminhenkinen, samalla karnevalistinen mutta sympaattinen. Tintti-sarjakuvan hahmot kiertävät pöydissä kuvattavina, orkesteri soittaa dixie-henkistä revyymusiikkia ja ihmiset meluavat. Syödään perunasalaattia paikalliseen tyyliin, kinkkua, pastaa, leipää ja lopuksi juustoja. Ruokaa on paljon, tarjoilu pelaa, isoja vateja kannetaan tarjolle. Kisan nimikkopunaviiniä tuodaan pitkiin pöytiin. Ihmiset ovat iloisia ja pidetään muutama pakollinen puhe. Bändi liikkuu taas pöytien välissä ja soittaa tuuban, vetopasuunan, klarinetin, pyykkilaudan ja banjon voimin. Välillä mukana on laulua. Juustot ovat, tietysti, vuohenjuustoja. Annikki mieltyy sinihomeiseen ja se on Vilhonkin mieleen. Kahvin juotuaan pariskunta lähtee, kuvaa pihalla kuitenkin vielä päärakennusta ja pientä Milou-maskottia, joka piti ehdottomasti tuoda tänne. Hotellille tultaessa ilta alkaa hämärtyä, on selvästi viileämpää. Tv:ssä on otteluita.

Illalla on aikaa valmistautua. Se tarkoittaa pikkutarkkaa juoksuvarusteiden kokoamista, aivan kuin edessä olisi sukellus tai laskuvarjohyppy. Valmistautumalla Vilho viikkaa pelkonsa siistiksi pinkaksi, käsiteltäväksi, hallittavaksi. Pohjimmiltaan juostessa on oltava valmis jo viikkoja sitten. Nyt tarvitaan vain rauhallisuutta, jotain mikä on kielessä saanut syntymään käsitteen "johdonmukaisuus". On seurattava juoksun punaista lankaa, johdonmukaisesti, horjumatta. Ja siihen tarvitaan paradoksaalisesti uskoa omaan suoritukseensa.