Absoluuttinen paha: Enkelin tiedotus

Näen usein isännästäni. Pitkiä, päättymättömiä unia. 

    Kauheita, väkivaltaisia... ja kauniita.  Onneksi ne eivät ole pelkästään unia.

Tämä kääpiöiden projekti, ei ole ollenkaan mukavaa juttu. Ne pikku paskat ovat huomanneet jotain olennaista. Siinä on mukana kaikenlaista henkistä, statistia, mutta mitäpä niistä. Lopetetaan se.

Kun näitä hommia hoidellaan asiallisesti, niin pientä jeesiä jyrkänteellä, haittaa liikenteessä tai mitä sinä nyt ikinä voisit kuvitella. Minä en oikeastaan kuvittele, olen jo nähnyt kaiken.

Öisin kuljen huoneissa, katson levollisia, levottomia kasvoja. 

Annan unia, kannustan kärpäsiä. Toisinaan joku ovi narisee, lattialankku narisee. Se olen aina minä, ei ole muita, ei ole peikkoja tai kummituksia. En tunne jumalaa, mutta minä olen paikalla, se on varma.

10. päivä: Tasuria hakemassa: Ahrnplattenenspizt

 Johtuen Suomen armeijan ideologiasta, lähdimme lepopäivän jälkeen vastahyökkäykseen. Menimme ensimmäisen päivän vuorelle Ahrniin ja yritimme ylös hampaalle, joka ensimmäisenä päivänä oli meille aivan liikaa. 

    Emme kuitenkaan suostuneen viimeiseen ponnistukseen. Haltijat kävivät Ahrnplattenenspizt-huipulla, mutta me muut jäimme alemmaksi odottamaann. 

- "Mokoman kiviä",  virkkoi haltijamme ja poltti piippuaan. 

Häneen yhtyivät kääpiöt piippuineen. Minulla oli hävinnyt olo. Vuori tuntui pelottavalta edessäni, mutta en koskaan ole osannut pelkoa. Silti tuntui kuin jokainen kiven kappale johon koskin putosi jonnekin ikuisuuteen. Tuuli oli majesteetillinen, hiljaisuus hallitsevaa. Alppinaakat lensivät ja toivat elämää tähän miljööseen, mutta silti olin saavuttanut rajani. 

    Kokenein meistä, Vilho, oli kuitenkin vieressäni. "Sota jatkuu seuraavanikin päivänä", sanoi Vilho. Vilho sanoi lisäksi sen," että kiveä on allamme ja sitä on aina yläpuolellemme".

    Toinen mielenkiintoinen asia, mitä Vilho sanoi, liittyi pelkoon.: " Vuorilla voit katsoa pelon paikkaa tarkasti, voit määrittää sen millilleen missä jäädyt, paikan missä jähmetyt paikoillesi  ja se voi olla parasta mitä opit koskaan."

9 päivä - ei mitään

 Emme tehneet mitään, vietimme vain lomaa. Täällä puitteet ovat siihen kuitenkin todella. hyvät.

8. päivä: Murmeleita, gemssejä, lehmiä, lampaita ja hevosia: Nousu Scharnitzjochille

Tänään nousimme Puittaliin (laakso) pitkin Puitbachia (joki) ja nousimme harjanteelle, jonka nimi on Scharnitzjoch. Loppujen lopuksi kiersimme kokonaan valtavan Gehrenspitzen vuoren, joka hallitsee kylämme näkymiä.      

    Sää oli pilvinen, sateenuhka oli olemassa, mutta maltillinen. Tiesimme, että pilviä tälle päivälle riittää ja voi olla, että retkemme jää lyhyeksi, jos päädymme sumun keskelle.

    Nousimme aluksi metsää pitkin, eikä se polku ollut hullumpi. Kylpylän porukka oli nyt mukana, Anttila oli huolehtinut, että kaikki ovat valmiina 1030 varusteineen. 

Metsästä me nousimme sitten aidasta päästyämme laitumelle. Hyvin pian kävi ilmi, että koko jokilaakso kahden suuren vuorimassiivin välissä oli laidunta eli vihreää, vehreää ja avaraa laaksoa. 

  Laaksossa näimme valtavia hevosia laiduntamassa vapaana, jossain korkeudessa 1600 metriä mentiin nyt. . Aiemmin metsässä olimme nähneet lähinnä tiaisia ja Lexa huomautti, että niitä tuntuu usein olevan korkeudessa 1340 metriä. Sitä en ollut kyllä pannut merkille.

Hevoset seisoivat tusinan laumana keskellä reittiämme. Niiden kanssa ei ollut kamalasti neuvotteluvaraa, mutta onneksi haltijat niille kuiskivat jotain rauhoittaa. Laumassa oli varsakin ja musta tamma siirtyi suojaamaan sitä. Pääsimme kuitenkin tilanteesta puhumalla pois. Muistan vieläkin tarkasti sen, kun haltijat seurasivat varautuneina, kuinka Aholaita puhui puhtaan tamperelaista kieltä hevoselle ja sai tilanteen haltuun. Kuulin ainostaan sen alun: "Kaveri, nii, kaveri, mää kuljen tästä ohi, mää kuljen pois, ei mitään hätää..."    Samassa Tyrkky huomasi vuoristomäntyjen vieressä  yhden "lisähevosen". Sehän oli kuin olikin gemssi ja vain jossain 1640 metrissä. Laitumella sekin, katseli välillä suuntaamme ja arvioi tilannetta. Gemssihavainto herätti koko porukan ja nosti tunnelmaa.

Itse katsoin puolihuolestuneena pilviä, jotka hieroivat koko ajan Gehrenspitzen kivistä poskea. Vilhon mukaan pilvet olivat vuoroin 1800 metrissä, vuoroin 2000 metrissä. Itse vuori tuntui täysin saavuttamattomalta. Laidun vaihtui valkoharmaaseen sepeliin, joka johti sitten pystysuoraan, samanväriseen seinämään. Vuori oli tyly, majesteetillinen ja karu samaan aikaan. Vaikutelmaa ei suinkaan vähentänyt se, että valkoisen pilvet ympäröivät sen teräviä, hammasmaisia huippuja, aina toisinaan kadoten ja paljastaen kivimuodostelmaa jossakin korkealla taivaassa.

***

Korkeudessa 1769 metriä pidimme ensimmäisen tauon. Välillä oli aurinkoakin, mutta vaikka sää ei ollut kylmä, pilvet tekivät valosta kaikkialla häikäisevää sumua. Pilvisyys voi näköjään olla melkoista kirkkautta korkeammalla samanaikaisesti. Joimme mehua, söimme retkimakkaroita eli niitä maankuuluja itävaltalaisia retkisalameita. Vettä ei kulunut hellepäivien tavoin. Tietäjä otti snapsin ja haltijat söivät luomuomenoita. 

Päivän jättipotti koitti pian. Korkeus ei ollut paljon yli 1800 metriä, kun pienen nyppylän ylitettyämme lähellä puroksi muuttuneen joen notkoa yllätimme kaksi murmelia muutamasta metristä! Nehän lähtivät laukkaamaan suurelle siirtolohkareelle ja huusivat jo jotain mennessään. Toinen näistä paineli pakettiauton kokoisen kiven alla olevaan koloon ja toinen kapusi sen laelle vahtimaan. Hetken kuluttua kaksi näistä ravasi seuraavalle siirtolohkareelle ja pian näitä murmeleita oli neljä, mutta ne olivat nopeita ja paineilivat piiloon. Mutta kiven päälle jäi yksi tarkkailemaan, toinen kiven sivuun. Tarkkaileva murmeli oli pystyssä ja pian ilmaa halkoi kirkuva vihellys kolmasti. Pian tuon jälkeen murmelit katosivat kukin minnekin, mutta kaikkiaan näki, että ne operoivat omassa maastossaan. 

Ihan kaikki olivat innoissaan näiden harvinaisten, fantastisten eläinten näkemisestä. Jälkeen päin olen sitä mieltä, että tämä hetki nitoi ryhmämme parhaiten kasaan. Haltijat olivat haltioissaan ja iskivät yläfemmoja kääpiöiden kanssa, tietäjä tuuletti villisti ja loppuosa porukasta tanssi rinkiä. 

    Olimme maailman kauneimmassa laaksossa, ympärillä oli gemssejä ja murmeleita, hevosia ja ties mitä. Olimme melkein pilvien tasalla ja upean puron varrella. Miten maailmassa voisi olla mitään pahaa?

Vilho patisti meitä eteenpäin. Saavutimme lopulta kahden kilometrin rajapyykin, mutta merkittävää oli se, että tuossa vaiheessa pääsimme harjanteelle, josta näki toiseen upeaan laaksoon. Kauempana oli kalkkisena hampaana jylhä Hohe Munde -vuori, mutta edessä oli vehreä laakso lampaineen ja lehmineen, vihreine niittyineen. Pilvet kulkivat rinnallamme ja välillä paljastivat jotain, välillä peittivät sen. 

Nousimme Vilhon tahdosta vielä ylemmäksi. Korkeudessa 2100 metriä oli pilvien seassa pieni müncheniläisten pystyttämä maja, joka oli suljettu ja odotti ties ketä. Nyt näkyvyys oli 20-30 metriä ja olin tyytyväinen kun Vilho päätti lähteä alas viimeinkin. 

Vilhon repussa kulki myös Lexa. Sumussa tai pilvessä kuljimme viimeisenä, Vilho piti perää ja jupisi jotain menentetystä kivihuipusta. Sillon Lexa alkoi huutaa: "Pysähdy, pysähdy!"     

    Ennen kuin ehdin estää tai sanoa mitään, Lexa hyppäsi repusta ja alkoi kaivaa siinä sumussa, siinä mutaisessa laitumessa ja lannansekaisessa maastossa jotain nurmesta.  Ja tämä pienistä hobbiteista pienin nostaa sieltä karjantallomasta laitumesta mutaisen mutta silti kultaisena hohtavan sormuksen. 

    Samassa koko retkikuntamme oli koossa, sieltä pilvien seasta, väsyneenä ja matkaa tehneenä. Lexa antoi sormuksen heti Randomille. Vilho tajosi kallisarvoista pullovettään, sillä sormus saatiin puhtaaksi. 

- "Tässä lukee jotain, sisäpinnassa on kirjoistusmerkkejä" - sanoi haltija.

- "Onko se haltijakieltä?" -hihkui innostunut Lexa.

- "Ei ole, kaikki koukerot eivät aina ole haltijakieltä. Tämä on kreikkaa."  -  virkkoi haltija ja jatkoi

- "Sisäpinnalla lukee ἐλπίς eikä kaiverruksessa ole edes artikkelia. Me sanoisimme 'Elpis". 

- "Mitä se tarkoittaa?" - puhkui ilmoille kaikkien ajatuksen innoittunut Lexa. 

- "Se tarkoittaa 'toivoa'. Tämä on varmaan antiikin roomalaisten muistoja näiltä mailta. Heille kreikka oli maaginen kieli, kuten haltijakieli on meille. Mutta katsopa! Sehän sopii hyvin sinun sormeesi, eikä muuta ketään näkymättämäksi tai rupikonnaksi."

Me palasimme lampaiden ja lampaiden laitumien kautta vieraana näillä vuorilla. Mutta jotain oli muuttunut. Tiesin, että Lexa oli nyt juhlittu sankari, sormuksen herra. Hetken mietin mielessäni, että klonkuttaisin kaverini ensimmäisellä lähimmällä kivellä, ottaisin sormuksen ja olisin onnellinen – mutta sitten havahduin puistatukseen – kuka ikinä laittaisi mieleeni moista raakuutta, voisinko minä ajatella näin?

Laskeuduimme alas, se ei ollut helppoa, mutta nyt tuntui siltä että olimme ystävien joukko. Askeleet eivät olleet liikaa, niitä oli mukava ottaa tuollaisessa seurueessa. Aikoinaan, myöhemmin ajattelin että voisin olla tuolla paluumatkalla lopun elämääni. Kääpiöt iloisina, Lexa keskipisteenä. Vilho onnellisena, tietäjä terävimmilään, sanavalmiina ja haltijat fiksuina, sympaattisina ja ylevän kauniina.

 

 

Haltijat esittelyssä

Haltijat asuvat jugend-talossa Helsingin Katajanokalla. 

Pariskunnan naispuolinen haltija tunnetaan retkikunnassamme nimellä Mari tai Mariél, mutta hänen kokonimensä on Lactanmariél.  Mariel työskentelee päivisin taidegalleriassa Kruununhaassa. Lisäksi hän kerää ja myy antiikkia, sekä opettaa kuvaamataitoa kaupungin Montessori- ja Steiner-kouluissa. Monet Haltija ja huussi -lehden sisutusartikkeleista ovat Marin kuvittamia. Monen vuoden kokemus naisten jousiammuntajoukkuuen valmennustiimissä kuuluu myös hänen taitopakettiinsa.

Mariélin puoliso on Briöcas. Briöcas, tai kavereiden kesken Brikke, on päivisin vapaa taideharrastuksilleen, joita ovat kuvanveisto ja musiikki. Hän huolehtii perhen ruuanlaitosta ja pääpaino on biodynaamisella kasvisruualla ja japanilaisen keittiön herkuilla.  Briöcas on intohimoinen triatlonisti ja harrastaa iaidoa.

 Briöcas opettaa iltaisin työväenopistossa ikebanaa, haltijakieltä ja parcouria. 

Haltijapariskunta esiintyy duona musiikillisesti. Heidän yhtyeensä on Two Elves.  Siitä toivon mukaan ehdin kertoa myöhemmin.

Haltijat on rekisteröity ruotsinkielisiksi. Heidän ruotsinsa on korostukseltaan kauniaislaista, julkisesti mennään suomella, hallinnollisesti ja taloyhtiössä ruotsillla – mutta kotona puhutaan vain haltijaa.

7. päivä: Lisää porukkaa ja melkein häätö - Annikki kuviin mukaan

 Kääpiöiden kanssa pääsimme nyt mukaan kauppaporukkaan ja näin meidän majatalon ydinporukka ajeli upeaa laaksoreittiä läheiseen Saksaan kaupoille. Kaupoilta painelimme iltapäivällä Seefeldin hiihtokeskukseen takaisin Itävaltaan. 

    Vilhon puoliso Annikki saapui linjabussilla Seefeldiin ja nyt koko retkikunta oli täydellinen. Meitä on nyt kymmenen kaikkiaan ja kyllä me kääpiöiden kanssa toivottiin, että Vilhokin saisi vähän lisäryhtiä. Toki isossa kuvassa meillä on ollut ihan rentoa ja mukavaakin omassa alppikylässä, mutta pieni buusti ei olisi pahitteeksi retkille. Takapenkillä oli vähän tiivistä, kun palasimme Leutaschiin. Taas päällä oli rankkasade, sellainen yllätti meidät myös kaupoilla ja silloin parkkipaikka todella lainehti.

Naiset kyllä yleensä saavat aikaiseksi. Vilho se vasta keräsi ostoksia ja matkalaukkuja autonperästä, kun emäntä oli ehtinyt selvittää vuokrahuoneistoasiat perinpohjaisesti Annikin kanssa. Meille tuli häätö sieltä yläkerran poikamiesboxista keskikerroksen lukaaliin. Tässä kun oli kyseessä kaksiosainen vuokraus niin seurauksena oli uusi kolmiosainen asunto. 

    Kivaahan se oli. Meille tuli nyt oma huone pesuhuoneineen ja muutenkin lääniä oli enemmän, iso uuni, mikroaalto ja astianpesukone. Lexa ja Tyrkky hyppivät heti meidän uudella sängyllämme, kunnes Aholaita kivahti jotain. 

Vilholle tämä tiesi kiireitä, sillä hän sai aivan yllätyksenä tyhjentää tupansa. Yläkerrassa olisi toki voinut asua parikin päivää vielä, mutta muutto päätettiin hoitaa heti. Yllättävän nopeasti me kyllä saatiin pirtti tyhjäksi ja tavarat uuteen huusholliin, sellaista tuollainen joukkovoima on parhaimmillaan. Piti tyhjentää jää- ja juomakaappia, mutta keskimäärin meidän kalustomme oli aika pienellä alueella ja yläkerta jäikin kyllä melkoisen siistiksi. Kiva oli nähdä myös Vilho aktiivisena ja työn touhussa.

Näin tämäkin päivä meni "uudelleen järjestäytymiseen" mutta Vilho lupasi meille huomiseksi kunnon retken korkeuksiin. Nyt nostetta on, kääpiötkin tuntuvat valppailta ja toivo kunnon uudesta episodista heräsi.

6. päivä: Huoltohommia ja helteisyyttä. Vieläkin lähinnä leirissä

Olen huomannut sen, että Vilho nimittää saksankielisiä kansalaisia "germaaneiksi". Tässä on kysymys siitä, että rajalla liikkuessamme ja rajaa jatkuvasti ylittäessämme tuntuu turhalta luonnehtia kohdattuja ihmisiä milloin itävaltalaisiksi, milloin saksalaisiksi. Bayern muuttuu Tiroliksi ihan tuosta vaan ja kulttuurissa on enemmän samaa kuin erilaista. Lisäksi kotimaanmatkailijaa täällä paikat ovat täynnä – siis saksankielisiä eli turistitkin ovat tavanomaisissa paikoissa lähes aina "germaaneja". Kukaan ei koskaan oleta, että täällä joku ei puhuisi saksaa.

Tästä syystä olen huomannut, että Baijerissa/Tirolissa on loputon määrä mukavia kyliä ja kodikkaita taloja. Mutta silti pieni kulkija voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi, vieraaksi ja jopa eksyneeksi, jos erehtyy hetken miettimään tilannettaan.

Tässä ei todellakaan ole kysymys siitä, että näissä maissa koskaan kohdeltaisiin huonosti. Sen olen huomannut, ettei tosiaan kohdella koskaan heikosti. Mutta silti toisiaan tuntuu siltä, kuin olisi toistaitoinen muutenkin kuin kielen osalta. 

Minulla oli aikaa ajatella tätä, kun Vilho tuntui taas sössivän päivän ohjelmamme. Ilmeisesti Vilho oli viettänyt lomapäivänsä iltaa ja yötä kirjoittelemalla, kuunnellen musiikkia ja katselemalla nostalgisia tai muuten typeriä videoiden pätkiä. Jalkapalloakin tuo onnistui löytämään telkkarista.

    Niinpä koko majatalomme osasto Vilho nukkui pitkään, päästäen auringon taivaalle ja kaikki germaanit jo määrättömälle etumatkalle – kenet töissään, kenet retkitaipaleella. Haltijat ja tietäjä olivat lähteneet jo aamusta taksilla Seefeldiin päivittämään varustustaan ja ihastelemaan hyppyrimäkiä, mutta me puolituiset ja Vilho teimme kuitenkin "tiedusteluretken" Puitbachin solan suuntaan. Siinä hommassa ei tullut kuin korkeintaan kuuma. Missähän armeijassa Vilhokin on oppinut koulutuksellisen osaamisensa, kun retken menessä pieleen osallistujat saavat kärsiä?

Palasimme pian kotiin. Asunnolla juotiin olutta ja nautittiin kuumasta iltapäivästä. Huushollia laitettiin kuitenkin kuntoon, tiskattiin ja puunattiin keittiötä ja koottiin tavaraoita. Nimittäin retkikuntaan on tulossa lisäystä ja kaiken pitää olla taas reilassa. Teimme osuutemme kierrättämisessä ja lajittelussa, kaikenlaisessa puuhastelussa. Joku pesi vähän maastopaitaa, kukkiakin kasteltiin. Ehkä päivä ei mennyt kokonaan hukkaan, mutta päämäärämme tuskin tuli lähemmäksi.

 ***

 Yö tulee täällä päälle vahvasti ja silloin kaikkialla on täysin pimeää ja hiljaista. Yön laskeutuessa minun oli taas helppo palata mietteisiin ulkopuolisuudesta. En ymmärrä vieläkään näitä germaaneja. Päivisin täällä menee autoja valtavasti. Jos asuu sopivassa kohdassa, huomaa, että kauttakulkuliikenne on loputonta. Vaikka ympärillä on hiljainen, kädenlämpöinen kylä, saattaa sen raittia kulkea melkoinen karavaani autoja ja moottoripyöriä matkalla eteenpäin.

Moottoriajoneuvojen lisäksi kulkee pyöriä, sähköpyöriä ja juoksijoita sekä reippaita kävelijöitä, saattaa joku juostakin. On sauvakävelijää ja kiipeilijää, liitovarjoilijaa ja joka tapauksessa loputtomasti reippaita vanhuksia, joiden lomaparatiisi alppialue tuntuu olevan.

Päivärytmi on näillä kansalaisilla toisenlainen kuin meidän leväperäisessä ryhmässämme. Väki nousee aikaisin ehtiäkseen kaikkiin aktiviteetteihin ja ajoissa korkealle vuoristossa. Vetelehtiminen, torkkuminen tai muu vähemmän tervehenkinen toiminta ei kuulu asiaan sen enempää kuin meidän retkikunnan helmasynti, juopottelu tahi valvominenkaan. Pimeään aikaan tämä kotikylämme hiljenee täysin, sillä tämä ei ole läpikulkureitti. Yökerhoja, myöhäisiä baareja tai muuta häiriötä aiheuttavaa ei näistä keskuksista löydy.

    Sääntöjä, kieltoja ja estettyjä parkkipaikkoja sen sijaan löytyy melkoisen paljon. Lisäksi on normeja, sellaista tapakulttuuria ja toimintamalleja, jotka tarttuvat hanakast kuin raitis ilma keuhkoihin. Jos vuoret eivät olisi niin estottomia, suuria ja kontrolloimattomia itsessään, toisinaan täällä voisi kuvitella olevansa suuressa ulkomuseossa tai loputtomassa Seurasaaressa. 

Vuorilla on kuitenkin omat sääntönsä.

Absoluuttinen paha: Tutustumispaketti

Mitä on absoluuttinen paha? Mitä se on?

Minulle isäntä, päämäärä ja tehtävä. Absoluuttinen paha on absoluuttisen todellinen, käsitteellisesti abstrakti, – mutta hyvin tuttu koettuna. Palvelen absoluuttista pahaa, annan sille kasvot, mutta ennen kaikkea – käden. 

Absoluuttinen paha on... absoluuttista. Parempi olisi sanoa "absoluuttinen", sillä se/hän on olemassa. 

On niin helppoa, kulkea hänen jalanjäljissään, ylistää ja jatkaa hänen tekojaan. Olla hän, jakaa tulikastetta, toteuttaa– todellakin execute.

 Mitä voisinkaan puhua resursseista, luottokorteista, passeista ja koko maailman manipulaatiosta. Rahaan, valtaan ja... viihdykkeisiin voi kyllästyä; – aivan niin, kyllästyä perinpohjaisesti. Mutta itse pahuuteen ei kyllästy koskaan.

Sillä pahuudessa mikään ei riitä.

Ymmärrän, ettette ymmärrä. Otetaan siis esimerkkejä, vertauskuvia ja paraabeleja. Siihen, olette taatusti tottuneet, ettekö vain, lapseni?

Siltä kuuluisalta "valon" puolelta löytyy helppo esimerkki. Jeesus Nasaretilainen tunnetaan "Jumalan poikana",  miehenä joka otti kuolevaisen ruumiin ja kuinka ollakaan, kärsi ristinkuoleman. Työtapaturmia sattuu, c'est la vie. Ei hän ollut absoluutisesti hyvä tai muutakaan, vaan jalkautunut jumalan edusmies. Ihmisten keskuudessa kannattaa toimia ihmisenä, se on huomattu varhain. Näin mekin mennään. Tässä sitä kierretään maata.

Mitä muuten Jeesukseen tulee, niin tuttu kaveri –itsepäinen kuten useimmat juutalaisaktiivit ja fiksu. Ei tullut kauppoja meille, mutta siitä episodista avautui loputon markkina vastarintatoiminnalle. Ja se jarno joka kuvitteli, että head hunter on joku uudehko ilmiö, niin my boy! Sovitaan hinnasta ja samalla sovitaan kaikesta muustakin. Se mikä ei ole kaupan, myytiin hetkeksi jo jollekin toiselle.

Minulla – jos ollaan rehellisiä – on vain kalpea aavistus siitä, mitä on absoluuttinen paha. Työnantajani edustaa jotain suurempaa, rajatonta, valtavaa. Meidän rekoissamme ja kuorma-autoissamme, toki joskus aika pienellä kirjaimella, lukee aina Evil has no boundaries. 

****

Näen käsien nousevan ja typerien kysymysten syttyvän siellä! Mitä ihmettä rekat, kuorma-autot ja tarrat tähän liittyvät?

  Naapurin porukka  – juuri tämä valon ja välittämisen kirkko – keksi tuhat sivua hyviä myyntipuheita ja miltei tyhjenisi pajatson iskulauseista. Meidän markkinointiporukkamme tarttui ensimmäisenä tuohon "Tie, totuus ja elämä" - riffiin ja rakennettiin sitten siitä eteenpäin. Missäs sitä rekkaa muualla pukkaa kuin tiellä.

    Jokainen tietää että, kaikki tiet johtavat helvettiin. Näin se on ja meidän firmamme päällystää ne hyvillä aikomuksilla, ynnä lisäksi kaikki duunataan täysin korruptoituneesti. Tiebisnestä paremmin hankkii ainoastaan rakennus- tai lääkealalla, mutta niitä kytätään ihan "saatanasti". Mitä tulee järjestäytyneeseen rikollisuuteen, niin jonkun sekin piti järjestää.

***

    "Totuus" puolestaan on sopimuskysymys. Tarvitsee vain lukea tämän päivän lehtiä, niitä nykyjulkkisia eli"asiantuntijoita" ja muita koulupudokkaita joita olemme sinne sirotelleet.  

    Ketä kiinnostaa asiantuntija, joka puhuu totta? Oikeasti! Mehän haluamme vain kuulla, kuinka asiantuntija "täräyttää suorat sanat", "kertoo nyt näkemyksensä" tai – herranjestas - "varoittaa"!

Asiantuntija voi olla myös huolestunut tai nähdä huolestuttavia piirteitä tai jopa muistuttaa riskeistä! 

Lue eteenpäin. Klikkaa. 

Me päätämme. Toisille se on tissit, toisille peppu, kolmansille herkkä hauisveikko grillin ääressä tai vartissa valmistuva "arjen herkkuruoka". Anna tulla, meille se sataa. Katso ihmeessä Nollu Noupadin rohkea asu. Niin ja tärkeämpää: Hieno ele kiekkolegendalta (joka ei tiedä mikä on "ele" tai "hieno", mutta sinähän menet nekin typeryydet katsomaan).

    Ja sitten kun joku kuolee, kerrotaan siitä komeasti, sitten kerrotaan sen kuoleman kokemisesta muiden päiväperhosten suulla, kavereiden arvioista edesmenneestä ja nollajulkkiksen reaktioista; Niin ja vielä nollemman eleistä johonkin vainajan tuottamaan ja lopulta vielä kuolinilmoituksen julkaisusta.  Tottahan tämä kaikki on, tämä on totuus. 

Totuus. Totuus. Totuus.

Kunpa osa tyypeistä voisi kuolla monta kertaa. Onneksi sillä tiellä on tulijoita.

Joten ei muuta kuin hyvää matkaa reitille tie, totuus ja elämä. Kaksi ensimmäistä on meidän korporaation hallussa ja voit ihan keskenäsi miettiä, minkälaista "elämää" elelet; Siihen sun elämääs ei varmaan pääse tietä pitkin eikä nettiyhteys toimi lainkaan. Vapaana päästele pikitiellä ja kuolaat luurista kun naapurin koira on just ottanut hauska ilmeen somessa ja rouvankin puskurit näkyy samassa kuvassa. Meillä on sellainen "vapaa kaveri "myyntiosaston maskottina kahvihuoneessa, sen nimi on hukkunut eskimo tonnisessa jääkimpaleessa.

Netti on kyllä kiva, ei siinä mitään. Itse pidän myös kirjoista. Muistatteko, niitä vanhoja paperipinkkoja, joissa on puremisen kestävät kannet. On oikeita sivuja, kieliä ja käännöksiä, miettikää miten alkuperäistä?

Ajatelkaa vaikka miten Bulkakovin kirja kääntyi suomeksi? Niin, katsokaapa vaikkapa meidän Zuuglesta alkuteoksen nimi, tehän tomppelit ette tiedä enää edes sataako pihalle, ellei puhelin sitä kerro.

 Mutta sen vaan sanon, että kun Saatana saapuu Moskovaan, niin sitä pikku tarinaan sivujuonteineen te että unohda kyllä koskaan. 

5. päivä: Kotikylä ja melkoinen annos forellia

Olemme tänään vain perusleirissä. 

Alan ymmärtää vuoristoreissujen hankaluuden henkiselle kantille, sillä ympärillä on määrätön vuoristo mahdollisuuksineen, mutta jokainen päivä ei pysty tekemään pitkää, täysmittaista reissua. Tasaisellakin upeat vuoret ovat maisemana taustalla, eivät jätä ajatuksia rauhaan – muistuttavat, että olemme tasamaalla, poissa reiteiltä joita varten tänne tultiin.

Päivä on kyllä ihan kaunis, ihan hyvä vuoripäivä siltä osin tarjolla, mutta Vilhon mukaan pitää palautua. Ei siis rinteeseen,  vaan ensimmäistä kertaa kotikylään.

 Kylä on pienehkö, mutta erittäin elinvoimainen. Tietysti tämä on siisti ja täynnä kukkalaatikoin koristeltuja taloja. Muutama iso hotellikin on, mutta tirolilaistalot ovat niin tavattoman sopusuhtaisia, että hobbittikin voi tuntea kateutta. Onhan kotitalommekin valtava, mutta sen mittasuhteet ovat sellaiset, että se tuntuu kotoisalta ja sopivalta. Näissä on kyllä oma taikansa näissä maatalo/omakotitalo/lomahuoneistoyhdistelmissä. Sitten on puu-uunipizzeriaa, perinteisiä paikallisia ruokapaikkoja, hakimin pitämä pikaruokapaikka ja turistien matkapuistopaikka.

Aivan asuntomme tuntumassa on suuri lohilammikko, joka paikallisten mukaan on järvi.Täällä viljellään tosissaan forellia ja valtavat laiturit halkovat pikkujärveä Anttila valokuvasi forelleja museokamerallaan ja sai tähtäimeen myös nokikanoja. Samaan aikaan Tyrkky kompuroi ja putosi sivummalla matalaan lohialtaaseen, josta Aholaita hänet kiskoi jupisten ylös. Lexa oli miltei järkyttynyt, mutta henkilövahingoilta vältyttiin.

Anttila paineli kalakasvattamon myymälän ja tinki kalaa kolmasosahintaan. Tässä vaiheessa tietäjä, haltijat ja Vilho lähtivät kohti viinakauppaa eli kylän supermarkettia.

Anttila alkoi paukuttaa suomeksi pitkää selitystä siitä, että nyt pitää lohta myydä edullisesti kun sitä tullaan ihan Suomesta asti ostamaan. Seurasi loputon litania muuta selitystä ja valtava määrä viittelöintiä käsillä. Aholaita seisoi vieressä hämmentyneen. Kieltitaitoinen Tyrkky ei osannut päättää, häpeisikö enemmän märkiä vaatteeitaan kuin suomea polottavaa kaveriaan.

Aika moni kalojen punnitusjonossa eli kassalla ollut asiakas tuntui ajattelevan, että kyseessä on savustamo-kasvattamon jonkinlainen PR-temppu ja joku livautti taikasanan "Gimli" suupielestään. Porukka taputteli ja hurraili, puntaritisikille ei ollutkaan niin kiire. Täällähän kävi oikein konkreettisesti pesunkestäviä kääpiöitäkin, vieläpä epookkikostyymissä

Anttila on just tuollainen. Ne kalat eivät lopulta maksaneet mitään – kolme isoa vonkaletta, jotka selkein käsimerkein näytettiin ja käsiä levitellen kuvailtiin. Siinä otettin sitten esityksen jälkeen kaverikuvia ja sometettiin  Tyrkky taisi jossain välissä – sujuvalla saksalla – ohimennen kiitellä kalasaaliista ja pahoitella toverinsa  "suorasukaisuutta".

    Mehän mentiin sitten kääpiöiden kanssa siihen rannan savustamoon kalasaaliin kanssa. Savustuksen jälkeen saatiin eteemme reissu paras ateria ja söimme viiteen pekkaan valtavan määrän todella maukasta forellia perunasalaatin kanssa. Tyrkyn vaatteetkin ehtivät siinä tohinassa kuivua.

Palasimme asunnolle pitämään  kunnollisen ruokalevon.

Vilho ja tietäjä palasivat viinakaupasta, haltijat ostivat tuliaisia ja hääräsivät tunnin vuorikristallikaupassa. Vilho nakerteli jotain ruokaa asunnolla, tietäjä ja haltijat söivät kylpylällään.

 Jalat olivat kipeät,palautuminen paikoillaan  mutta odottelu käy hermoille. Ja mitä me odottelemme – Can you tell what were waiting for, Señor?