Vilhomobiili sujahtaa Fiumicinon asuinalueen yksisuuntaiselle kadulle ja verrattain pian kirkkaan aamusään saattelemana auto pujotellaan kaikkien mutkien kautta oikean autovuokraamon talliin. Palautuskin sujuu hyvin, eikä ruuhkaa ole lainkaan.
Auto on kunnossa, matkaa kertyi 1994 km ja Vilho saadaan näin ratista irti. Hän taputtaa hyvästiksi mobiiliaan ja sitten on aika seikkailla kohti check-in -tiskejä, turvatarkastuksia ja kaikkia muita lentokentän verrattomia huvituksia.
Paluulento Suomeen kulkee sopivasti tutuksi tulleiden järvien yli, Apenniinien sivuitse ja lopulta myös niiden yli. Venetsia näkyy idässä, Alpitkin aikanaan verrattain hyvin. Lentokoneessa on sitten hyvin aikaa kerrata matkan mietteitä. Mussuttaessaan porotäytteistä ruisleipää Vilho ei aavistakaan sitä, että kotimainen lentoyhtiö lopettaa miltei samana päivänä tämänkin ruokatarjoilun. Ilmaiset leivät on sitten syöty ja tuoremehut juotu sinivalkoisilla siivillä. Vilho ja Annikki saadaan kuitenkin suunnitelmien mukaisesti Suomeen.
***
Tavernello kirjoittaa erinomaisen raportin Susivuorten seikkailuista. Tekstissä vilisee yksityiskohtia, taideteosten sekä taiteilijoiden nimiä. Kirjoituksessa on myös tulkintaa mukana sen verran, että ylintä johtoa myöten raporttiin ollaan tyytyväisiä ja kansainvälinen yhteistyö katsotaan tältä erää taas pelastetuksi. Rapakon takaakin kuuluu positiivista palautetta.
Työpaikallaan Tavernelloa kohdellaan kiusoitellen, sillä hänen raportistaan on tihkunut tietoa koko osastolle. Aivan varmasti ei tiedetä, onko tarkastaja torjunut jonkin kansallisen tason uhan vai ryhtynyt kilpasille Salaisten kansioiden kanssa. Jotain ihmeellistä ja hienoa joka tapauksessa on tapahtunut ja jotain merkillisestä raportissa on ollut, siitä kaikki ovat yksimielisiä.
Tamaran ja Tavernellon pitkä viikonloppu sujui sängyssä, shoppaillessa ja kirjallisten töiden parissa. Kaikessa näissä toimissa oli rakastuneen parin yhdessä tekemisen intoa, raikkautta ja ihanuutta. Shoppailuun Tavernello tosin osallistui etupäässä kanto- ja maksumielessä, mutta jatkuva lemmiskely ja raportin kirjoittaminen pedissä saivat kaikki koettelemukset unohtumaan.
Raportissa Vilhon seikkailut kulkivat siis teemojen kuolema, uudelleensyntyminen ja ikuinen elämä varassa.
Tamara päätti antaa lukijakunnalle sitä mitä haettiin - yhteyksiä, teemoja ja arvoituksia. Hän korosti sitä, miten Susivuoret aloittivat matkansa tutkimalla kiveen hakattuja etruskihautoja. He aloittivat ihan konkreettisesti haudoista - ryömimällä hautakammioihin. Paikassa - Nórchia - on ollut kenties jotain maagista, koska se on melko tuntematon ja tutkimuksenkin vähän tuntema hauta-alue. Tamara piti erikoisena myös sitä, että ensimmäinen kohde on ollut Nórchia, viimeinen puolestaan Norcia. Onko se sattumaa?
Maalamattomista ja koristelemattomista etruskihaudoista on siirrytty täysin maalattuun Orvieton katedraaliin jossa Susivuoret ovat keskittyneet Signorellin freskoihin. Aiheena on ollut maailmanloppu, apokalypsis. Siis haudoista on seuraavaksi siirrytty lopunajan tapahtumiin. Toisena kiinnostuksen kohteena on tuntunut olleen ehtoollisen muuntumisen ihmeen kappeli samassa kirkossa. Transsubstantiaatio-oppi on sana, jonka Tavernello kirjoittaa kolmella tavalla väärin raporttiin, mutta ihmeellinen Tamara korjaa nekin virheet.
Aika vahvaa tavaraa kaikkiaan, kaikki haudat, maailmanloput ja se transsubstantiaatiokin. Välillä Tamaraakin on hieman kylmännyt, onneksi raporttikeskuksessa (Tamaran peti) on voinut vetää peittoa päälle välillä.
Orvietosta kaksikko on kadonnut viinipellon laitaan Sinalungan käpykylään, kuin piiloon. Mutta seuraavaksi heidät on löydetty luostarista, Abbazia di Monte Oliveto Maggioresta, jossa P. Benedictus on tullut kuvaan mukaan. Jälleen on katsottu Signorellin freskoja, nyt Benedictuksen elämästä - niissäkin kuvissa on vahvaa elämän ja kuoleman tematiikkaa, Benedictus elvyttää mm. muurilta pudonneen (kuolleen) munkin ja kuvissa käsitellään myös paholaisen voittamista eri tavoin.
Luostarista he ovat kiireellä käyneet Sienassa, puuttumatta taideteoksiin. Aivan kuin Sienan Campo olisi ollut elävänä säilyneen Palio-hevoskilpailun tähden riittävän tärkeä paikka sellaisenaan. Tämä seikkailu on johtanut kuitenkin jälleen selvään piileskelyyn maaseudulla, Chiantipeltojen keskellä Toscanalaisessa pikkukylässä.
Piilopaikassa on tehty kuumeisesti paperitöitä, joka sinänsä viittaa näiden tummien tutkimusten etenemiseen. Sieltä on lähdetty ainoastaan katsomaan San Gimignanon maagisia torneja, joiden pohjimmaista tarkoitusta ei lopultakaan oikein tiedetä. Eipä ihme, että Susivuoret ovat sielläkin pyörineet.
Seuraavaksi he ovat olleet Volterrassa, jälleen etruskien, hautauurnien ja Signorellin jäljillä.
Tällaista takomista Tamara-Tavernello -raportti on - taulu taululta ja monumentti monumentilta. Eikä jää Tamaralta huomaamatta Pisan Duomon mosaiikkien yhteys Ravennaan - tuo Vilhoakin kiinnostanut idän ja lännen, etelän ja pohjoisen yhteen nivoutuminen.
Mosaiikkien perässä Susivuoret ovatkin hyökänneet Ravennaan ja luuhanneet jälleen mausoleumeissa kirkkojen lisäksi. Taas hautoja - mutta nyt taiteessa samanlaista ikuisen elämän positiivista kuvastoa kuin etruskeilla; Kristus sotapäällikön kaltaisena kaikkivaltiaana eikä enää ristinkuoleman ja surun kuvaamista kuin sydänkeskiaikaisessa taiteessa.
Raportin teksti etenee taidehistoriallis-kulttuurisena teema-analyysinä sellaisella varmuudella, että jos kirjoitus osuisi Vilhon itsensä eteen, menisi siinä suomalaiselta salaatit henkitorveen ja chiantit sieraimeen.
Vielä seuraa sivutolkulla analyysiä Assisin freskoista ja jopa San Marinosta. Teksti korostaa sitä, että sekä fransiskaanien että benediktiinien syntysijoilla on käyty - vahvan symboliikan pisteissä. Sitten raportti siirtyy L'Aquilaan - sehän on taas Susivuorille selvä kuoleman ja uuden elämän teemapaikka, nyt tällä kertaa nykypäivästä.
Raportti loppuu siihen, että siinä pohditaan matkan kulkua hautakammioiden uumenista vuorille, lähelle taivasta. Siinä on samaa vahvaa symboliikkaa kuin Susivuorten viimeisessä majoittumisessa apokalyptiseen lentomeluun ennen nousua Rooman taivaalle.
Lopussa todetaan, että Da Vilho -koodi on osittain avattu, mutta ei suinkaan murrettu. Susivuoria on syytä pitää silmällä tulevaisuudessakin, että kaikki vastaukset saadaan selville.
***
Mutta missä on Peroni, mikä "saatanan peto" hänet vei?
Saadaksemme vastauksen, meidän pitää palata Susivuorten ulkoilupäivään ja Monti Sibillineille, Norcian kulmille.
Lähellä Monte Vettorea Peroni sai Susivuoret kiinni, kun nämä pällistelivät suu auki ja kamerat laulaen näköalapaikalla maisemaa.
Joviaalisti Peroni ennakoi tilanteen hienosti ja kaahasi edellisessä mutkassa olleen refugio-majatalon pihaan. Susivuoria oli helppo seurata salaa soluttautumalla valtavien lehmien sekaan. Peroni poimi puhelimen taskustaan ja kertoi uusimmat kuulumiset Tavernellolle - ja koulutetun poliisin tavoin halusi tietysti myös ilmoittautua, ennen kuin lähtee korpivaellukselle suomalaisten perään.
Paikallisella karjalla oli kuitenkin toisenlaisia ajatuksia päivän kulusta. Lempeänä tunnettu, jättimäinen Agathe-nauta siirtyi Peronin selän taakse lyhyen puhelun aikana ja töytäisi konstaapelia hieman. Peronin voimaperäisesti kirotessa luontokappaletta, seurasi toinen tuuppaus. Tämä liike johti viestintävälineen putoamiseen Peronin kourasta lantakasaan - tuo luonnontuote ei kuitenkaan estänyt Agathea vielä astumasta Peronin Lumian päälle. Osapuilleen 640-kiloinen tuotantoeläin päätti näin pysyvästi tarinoinnit kyseisellä matkapuhelimella.
Itse konstaapeli katsoi asiakseen ryhtyä tässä vaiheessa niin sanotusti vetäytymiskannalle.
Mitä Peroni teki väärin?
Ainakin seuraavat asiat:
- hän pysäköi autonsa (joviaalisti) lehmien juottoaltaan eteen, eikä Agathe ole koskaan pitänyt sen elämäntapaan puuttumisesta
- Peronin taskusta sojotti giganttipanino (mozzarella-salaattitäytteellä) ja sekin kiinnosti karjaa
- soluttautuminen karjan sekaan Armanin puvussa oli kertakaikkisen typerä ajatus lähtökohtaisestikin
Naudat eivät kuitenkaan käsitelleet Peronin autoa, puoliksi syödyn paninon hän kuitenkin jätti suosiolla Agathelle. Peroni poistui siis alamäkeen suhteellisen nopeasti autollaan.
Puoli tuntia myöhemmin Peroni oli palannut Norciaan. Hän sai tutun herkkukauppiaan puhelinta lainaksi sen verran, että pystyi kertomaan Tavernellolle kaiken olevan kuitenkin kunnossa.
Peroni söi hyvityksesi koettelemuksistaan mittavan lounaan ll Tartufossa ja sen jälkeen hänkin - kuten kaikki muutkin tässä tarinassa - pääsi palaamaan kotiinsa.
8.11.2014
5.11.2014
18. Umbriasta Roomaan eli miten Vilho saa lentomelua ansionsa mukaan Fiumicinossa
On koittanut tällä erää neljäs ja viimeinen aamiainen Hotel Saliconessa. Osa hotellin viihtyisyyttä on ollut koko ajan paikan ystävällinen, asiakkaat huomioiva henki. Tässä hotellissa on usein urheiluporukoita ja joukkueita leirittämässä, siitä ovat muistona mm. naisten fudismaajoukkueen ja AC Sienan pelipaidat aamiaissalin seinällä nimikirjoituksineen.
Kaksi bussilastillista on jo aamiaisensa nauttinut ja ahkerat tarjoilijat korjaavat taistelun jälkiä pöytien rivistössä. Silti aina he ehtivät tervehtimään ystävällisesti ja toimittavat välittömästi Susivuorille cappuccinot.
Vilho pistelee tuoretta voisarvea suuhunsa ja saa lopuksi vielä toisenkin maitokahvin.
Susimobiili lähtee innokkaasti kirkkaaseen aamupäivään ja suuntana on Rooma eli matka vie lähinnä lounaaseen. Alkumatka seurataan Nera-jokea, josta pyydetään taimenta - sekin on eräs Norcian ruokaerikoisuus. Nera laskee lopulta Tiberiin, joten pääasiassa suunta on sama kuin matkalaisilla.
Cascata delle Marmore ohitetaan. Tätä nimeä kantaa roomalaisten luoma, keinotekoinen vesiputous, joka on lajissaan Euroopan korkein. Tieltä näkyykin, kun vettä valuu käytännössä alas vuoren seinämältä. Juuri ohitushetkellä virtaus ei ole kovin voimakas, se vaihtelee aika paljon.
Tällä matkalla Rooma ohitetaan käytännössä kokonaan, sillä majapaikka on Rooman lentokenttäkaupunginosassa Fiumicinossa. Matkalla tehdään aina valintoja, tällä kertaa on ohitettu sellaiset kylät kuin Rooma ja Firenze. Niissä on käyty ja niissä käydään myös uudestaan, mutta se on toinen tarinanippu se.
Tulevan yön piskuinen B & B -majoitus sijaitsee rannan tuntumassa, meren ja lentokentän välissä. Alue on ruutukaavaista asuntoaluetta - paikka on kaikesta huolimatta rantakohde, sillä hiekkarannat ovat hyvät, lentokentän läheisyydestä huolimatta. Aluetta ei voi sanoa "hiljaiseksi" lentokentän takia, mutta rantakausi on kaukana ja alue on autio tunnelmaltaan. Ennen huoneeseen pääsemistä kaksikkomme istuu hetken rannalla ja syö eväitä. Hetkessä on aution hiekkarannan ja loman lopun haikeutta.
Annikki ja Vilho käyvät tankkaamassa auton ennen majoittumista. Majoittumisen aluksi Viho tyhjentää ja tarkastaa auton. Huoneessa pakataan kaikki tavarat ja taistellaan romut matkalaukkujen sisään; Vilhomobiilista löytyykin kaikenlaista ja nyt kaikki pitäisi saada kahteen matkalaukkuun ja kahteen käsimatkatavaraan.
Vilho kääntää auton kaikessa rauhassa majapaikan pihassa. Aamulla kaiken pitää olla helppoa, ilman unisia peruutteluita tai edes auton tarkastamisia.
Asuinalue on miltei kiitoradan jatkeena, joten sitä kuuluisaa lentomelua on saatavilla reilusti. Vilho on sitä mieltä, että suihkukoneiden äänestä on turha narista, koska Susivuori on itse hyvin innokas tuottamaan tuota kyseistä melusaastetta maailmaan. Tämäkin tuokio elämän kiitoradalla pitää ottaa kiitollisena ja kiinnostuneena vastaan, siinä kaikki.
Illan pimettyä kuljetaan lähemmäksi rantaa ja sieltä löytyy pieni pizzeria, josta moni myös hakee noutopizzoja. Paikalla häärää kaksi naista tarjoilemassa ja pizzanurkkauksessa huseeraan mies. Keittiöllä on kenties lisää perheen väkeä. Pöydissä istuu pari jalkapallojunioria syömässä ja nämä nuoret herrat ovat talon omaa tuotantoa, sillä toinen tarjoilija pitää sen verran äidillistä kuria pojille.
Peremmällä istuu varhaisteini-ikäisiä noitia pizzaa syömässä. Halloweentytöt ovat laittautuneet viikonlopun teeman mukaisesti ja ovat aika mainioita. Annikki toteaakin, että ruokapaikka on hieno, sillä väki on täällä huolellisesti pukeutunutta.
Ilta-ateriana ovat mainiot pizzat, ruoka on hyvää ja paikassa riittää liikettä sen verran, että aterian odottelu käy helposti kansaa katsellessa. Sitten on aika kömpiä kadun toiseen päähän ja omaan huoneeseen. Käytettävänä kiitoratana on ollut jo tovin toinen suunta, joten meteli ei asuinalueella ole pahaa - mutta se alkaa taas aamuvarhaisella. Asia ei merkittävästi Vilhon uniin vaikuta, ei ainakaan nukkumiseen.
Kaksi bussilastillista on jo aamiaisensa nauttinut ja ahkerat tarjoilijat korjaavat taistelun jälkiä pöytien rivistössä. Silti aina he ehtivät tervehtimään ystävällisesti ja toimittavat välittömästi Susivuorille cappuccinot.
Vilho pistelee tuoretta voisarvea suuhunsa ja saa lopuksi vielä toisenkin maitokahvin.
Susimobiili lähtee innokkaasti kirkkaaseen aamupäivään ja suuntana on Rooma eli matka vie lähinnä lounaaseen. Alkumatka seurataan Nera-jokea, josta pyydetään taimenta - sekin on eräs Norcian ruokaerikoisuus. Nera laskee lopulta Tiberiin, joten pääasiassa suunta on sama kuin matkalaisilla.
Cascata delle Marmore ohitetaan. Tätä nimeä kantaa roomalaisten luoma, keinotekoinen vesiputous, joka on lajissaan Euroopan korkein. Tieltä näkyykin, kun vettä valuu käytännössä alas vuoren seinämältä. Juuri ohitushetkellä virtaus ei ole kovin voimakas, se vaihtelee aika paljon.
Tällä matkalla Rooma ohitetaan käytännössä kokonaan, sillä majapaikka on Rooman lentokenttäkaupunginosassa Fiumicinossa. Matkalla tehdään aina valintoja, tällä kertaa on ohitettu sellaiset kylät kuin Rooma ja Firenze. Niissä on käyty ja niissä käydään myös uudestaan, mutta se on toinen tarinanippu se.
Tulevan yön piskuinen B & B -majoitus sijaitsee rannan tuntumassa, meren ja lentokentän välissä. Alue on ruutukaavaista asuntoaluetta - paikka on kaikesta huolimatta rantakohde, sillä hiekkarannat ovat hyvät, lentokentän läheisyydestä huolimatta. Aluetta ei voi sanoa "hiljaiseksi" lentokentän takia, mutta rantakausi on kaukana ja alue on autio tunnelmaltaan. Ennen huoneeseen pääsemistä kaksikkomme istuu hetken rannalla ja syö eväitä. Hetkessä on aution hiekkarannan ja loman lopun haikeutta.
Annikki ja Vilho käyvät tankkaamassa auton ennen majoittumista. Majoittumisen aluksi Viho tyhjentää ja tarkastaa auton. Huoneessa pakataan kaikki tavarat ja taistellaan romut matkalaukkujen sisään; Vilhomobiilista löytyykin kaikenlaista ja nyt kaikki pitäisi saada kahteen matkalaukkuun ja kahteen käsimatkatavaraan.
Vilho kääntää auton kaikessa rauhassa majapaikan pihassa. Aamulla kaiken pitää olla helppoa, ilman unisia peruutteluita tai edes auton tarkastamisia.
Asuinalue on miltei kiitoradan jatkeena, joten sitä kuuluisaa lentomelua on saatavilla reilusti. Vilho on sitä mieltä, että suihkukoneiden äänestä on turha narista, koska Susivuori on itse hyvin innokas tuottamaan tuota kyseistä melusaastetta maailmaan. Tämäkin tuokio elämän kiitoradalla pitää ottaa kiitollisena ja kiinnostuneena vastaan, siinä kaikki.
Illan pimettyä kuljetaan lähemmäksi rantaa ja sieltä löytyy pieni pizzeria, josta moni myös hakee noutopizzoja. Paikalla häärää kaksi naista tarjoilemassa ja pizzanurkkauksessa huseeraan mies. Keittiöllä on kenties lisää perheen väkeä. Pöydissä istuu pari jalkapallojunioria syömässä ja nämä nuoret herrat ovat talon omaa tuotantoa, sillä toinen tarjoilija pitää sen verran äidillistä kuria pojille.
Peremmällä istuu varhaisteini-ikäisiä noitia pizzaa syömässä. Halloweentytöt ovat laittautuneet viikonlopun teeman mukaisesti ja ovat aika mainioita. Annikki toteaakin, että ruokapaikka on hieno, sillä väki on täällä huolellisesti pukeutunutta.
Ilta-ateriana ovat mainiot pizzat, ruoka on hyvää ja paikassa riittää liikettä sen verran, että aterian odottelu käy helposti kansaa katsellessa. Sitten on aika kömpiä kadun toiseen päähän ja omaan huoneeseen. Käytettävänä kiitoratana on ollut jo tovin toinen suunta, joten meteli ei asuinalueella ole pahaa - mutta se alkaa taas aamuvarhaisella. Asia ei merkittävästi Vilhon uniin vaikuta, ei ainakaan nukkumiseen.
4.11.2014
17. Norcia, Monti Sibillini. Vielä kerran vuoret, sitten ruokapöytään
Kolmas yö Norciassa on takana kun valmistaudutaan vuoripäivään. Auto kapuaa ylös kaupungista ja Annikki harmittelee pilviä ja sumuisuutta. Vilho muistuttaa, että päivä lämpiää täällä hitaasti, vasta kohden puoltapäivää. Aurinko näkyy jo vahvana hajavalona pilviverhon läpi, pian se murtaa sumun ja pilvet.
Melko nopeasti pilvet jäävät autoa alemmaksi, nopeasti ollaan kilometrissä ja valoa riittää siniseltä taivaalta. Pilvisumu kulkee laaksossa peltojen päällä ja kelluu pienempien vaarojen rinteillä. Metsät ja tiheät pensaikot vaihtuvat nopeasti ruohoylängöksi, jossa suuret lehmät laiduntavat. Niitä on heti tien vieressä ja muutama noista lempeistä järkäleistä on myös tiellä. Korkeanpaikan karjaa, se on selvä, sallivat kuitenkin auton pujahtaa lopulta eteenpäin. Pysähdys tulee kuitenkin heti, sillä tie nousee vielä vähän ja sitten edessä on levike, johon pysähtyy varmasti 100 % muukalaisten autoista, kunhan maailma ei ole piven peitossa.
Eteen levittäytyy nimittäin Monte Vettore, lumihuippuinen kivijärkäle, jota seuraa muutama muu valkealatvainen vuori upeana rivinä. Kohdasta tekee upean myös se, että vuoret nousevat hyvin tasaisesta, vehreästä laaksosta, joka levittäytyy näköalapaikan etualalla. Kontrasti on hieno ja näkymää tasapainottaa se, että itse katselupaikka on hieman matalampana kuin vastapäinen vuori. Tämä puoli on vihreää ja lähinnä puutonta, kumpuilevaa vuorta.
Juuri näille vihreille laidunkummuille kaksikkomme lähtee kävelylle. Lehmät ovat lannoittaneet maastoa kuuliaisesti, mutta siitä ei ole haittaa, sentään koko tienoo ei ole lannan peitossa, vaan vain verrattain tuoreet laidunalueet. Ruohonjuuritasolta katse palata maisemaan; Vilho on miltei mykistynyt vuorten kauneudesta, valon kirkkaudesta ja taivaan sinisyydestä. Kylmä vuoristoilma on parempaa kuin paras viini tässä taivaallisessa ympäristössä.
Monti Sibillini on maltillinen, kohtuullinen vuoriryhmä, mutta vuoria nämä kuitenkin ovat. Hieman käveltyään ja kavuttuaan Susivuoret syövät eväät ja juovat pikkuisen viiniä. Tuuli on helposti kylmä - taivas sininen ja valo kirkasta. Tuuli humisee välillä kukkuloiden yläosissa ja mutta muutamia maltillisia, laajoja puuskia lukuun ottamatta sää on verrattain tyyni. Ilmavirtaus on kuitenkin viileä, lämpö tulee taas sinitaivaalta porottavasta auringosta, joka tässä ilmanalassa helposti myös polttaa.
Paluu autolle sujuu mukavasti ja muutaman tunnin vuorikävely on ollut erinomainen juttu loman loppupuolella. Nyt on hyvä kieputtaa taas autoa alas pitkin vuoristotietä ja palata lämpimään hotelliin valmistautumaan päivälliseen.
Iltaseitsemältä Susivuoret palaavat hyväksi koettuun ravintolaan Norciassa, Cantina de Norsiaan. Vilhokin on nyt suunnittelut tarkasti tulevan ateriansa, sillä hänen tavoitteensa on tällä kertaa selvitä hengissä ateriakokonaisuudesta.
Alussa syödään leikkelevalikoima ja juustovalikoima. Leikkeleet ovat lähinnä erilaisia salamisiivuja, lajeja on varmaan kymmenen, mutta onneksi siivuja on vain vähän. Maut vaihtelevat pikantista hyvin pehmeään. Annikin puolella pöytää on puolestaan vuohenjuustolautanen, josta löytyy myös sahramijuustoa, sekin vuohenmaidosta. Niiden kanssa on jälleen tarjolla hunajakannu ja merkillisesti hunaja sopiikin kovien, suolaisten juustojen kanssa.
Punaviiniä on tuotu janoiselle kaksikolle litran karahvi, sen hinta on 5,90 ja maku on mainio. Vettäkin juodaan hyvällä halulla.
Annikille tuodaan paikallista spelttipastaa jäniskastikkeella. Speltti (farro) on täällä erikoisuus ja siitä syntyy tummahkoa, kokojyväpastan kaltaista ruokaa. Kaveriksi tulee vihersalaattia ja tomaattia.
Vilho pysyy edelleen villisikojen parissa. Listalta löytyy tätä paikallista riistaa myös grillattuna - sitä siis Vilholle. Kaveriksi tulee salaattimix tomaatilla. Lisäksi Vilho haluaa paikan ranskalaisia perunoita, sillä ne olivat aiemmalla kerralla erinomaisia. Vuorilla kasvatetaan myös omaa perunalajia ja potaatit ovatkin maukkaita.
Ruoka on loistavaa. Grillattu villisika on paras versio tästä riistaruuasta tällä matkalla. Pastassakaan ei Annikin mukaan ole valittamista. Tyytyväisenä Vilho siemailee punaviiniä aterian päätteeksi.
Annikki tilaa jälkiruokaa ja sen verran sitä sumplitaan tarjoilijan kanssa, että jälkkäriä ilmestyy myös Vilhon eteen, vaikka Vilho oli pyhästi halunnut ylensyöntikuoleman välttää. Annikki saa luvan syödä tuplajälkiruuat. Vilho nimittäin tilaa lopuksi paikallista munkkiolutta hetkellisen hengellisen innostuksen vallassa.
Olut on tummaa. Se on maistuvaa ja oikein mainiota, hienon hiilihappoista ja nätissä pullossa. Varmaan paikalliset benediktiinimunkit ovat saaneet apua Belgian virkaveljiltä. Lopulta Vilho katsoo tarkemmin pulloa: 10 % vol! Olut on kerrassaan mainiota, koska noin kovilla prosenteilla sen maku on edelleen kuitenkin hyvä.
Annikki saadaan vielä jaloilleen jälkiruokakuppiensa ja kakkumurujen keskeltä, Vilho puolestaan kestää kuin mies vahvan munkkioluen. On aika kiittää ihastuttavaa ja tehokasta tarjoilijatarta, sitten siirtyä taas raikkaaseen ulkoilmaan. Päivä on ollut erinomainen ja edessä on taas mukava pikku kävely kotoisaan hotelliin.
Melko nopeasti pilvet jäävät autoa alemmaksi, nopeasti ollaan kilometrissä ja valoa riittää siniseltä taivaalta. Pilvisumu kulkee laaksossa peltojen päällä ja kelluu pienempien vaarojen rinteillä. Metsät ja tiheät pensaikot vaihtuvat nopeasti ruohoylängöksi, jossa suuret lehmät laiduntavat. Niitä on heti tien vieressä ja muutama noista lempeistä järkäleistä on myös tiellä. Korkeanpaikan karjaa, se on selvä, sallivat kuitenkin auton pujahtaa lopulta eteenpäin. Pysähdys tulee kuitenkin heti, sillä tie nousee vielä vähän ja sitten edessä on levike, johon pysähtyy varmasti 100 % muukalaisten autoista, kunhan maailma ei ole piven peitossa.
Eteen levittäytyy nimittäin Monte Vettore, lumihuippuinen kivijärkäle, jota seuraa muutama muu valkealatvainen vuori upeana rivinä. Kohdasta tekee upean myös se, että vuoret nousevat hyvin tasaisesta, vehreästä laaksosta, joka levittäytyy näköalapaikan etualalla. Kontrasti on hieno ja näkymää tasapainottaa se, että itse katselupaikka on hieman matalampana kuin vastapäinen vuori. Tämä puoli on vihreää ja lähinnä puutonta, kumpuilevaa vuorta.
Juuri näille vihreille laidunkummuille kaksikkomme lähtee kävelylle. Lehmät ovat lannoittaneet maastoa kuuliaisesti, mutta siitä ei ole haittaa, sentään koko tienoo ei ole lannan peitossa, vaan vain verrattain tuoreet laidunalueet. Ruohonjuuritasolta katse palata maisemaan; Vilho on miltei mykistynyt vuorten kauneudesta, valon kirkkaudesta ja taivaan sinisyydestä. Kylmä vuoristoilma on parempaa kuin paras viini tässä taivaallisessa ympäristössä.
Monti Sibillini on maltillinen, kohtuullinen vuoriryhmä, mutta vuoria nämä kuitenkin ovat. Hieman käveltyään ja kavuttuaan Susivuoret syövät eväät ja juovat pikkuisen viiniä. Tuuli on helposti kylmä - taivas sininen ja valo kirkasta. Tuuli humisee välillä kukkuloiden yläosissa ja mutta muutamia maltillisia, laajoja puuskia lukuun ottamatta sää on verrattain tyyni. Ilmavirtaus on kuitenkin viileä, lämpö tulee taas sinitaivaalta porottavasta auringosta, joka tässä ilmanalassa helposti myös polttaa.
Paluu autolle sujuu mukavasti ja muutaman tunnin vuorikävely on ollut erinomainen juttu loman loppupuolella. Nyt on hyvä kieputtaa taas autoa alas pitkin vuoristotietä ja palata lämpimään hotelliin valmistautumaan päivälliseen.
Iltaseitsemältä Susivuoret palaavat hyväksi koettuun ravintolaan Norciassa, Cantina de Norsiaan. Vilhokin on nyt suunnittelut tarkasti tulevan ateriansa, sillä hänen tavoitteensa on tällä kertaa selvitä hengissä ateriakokonaisuudesta.
Alussa syödään leikkelevalikoima ja juustovalikoima. Leikkeleet ovat lähinnä erilaisia salamisiivuja, lajeja on varmaan kymmenen, mutta onneksi siivuja on vain vähän. Maut vaihtelevat pikantista hyvin pehmeään. Annikin puolella pöytää on puolestaan vuohenjuustolautanen, josta löytyy myös sahramijuustoa, sekin vuohenmaidosta. Niiden kanssa on jälleen tarjolla hunajakannu ja merkillisesti hunaja sopiikin kovien, suolaisten juustojen kanssa.
Punaviiniä on tuotu janoiselle kaksikolle litran karahvi, sen hinta on 5,90 ja maku on mainio. Vettäkin juodaan hyvällä halulla.
Annikille tuodaan paikallista spelttipastaa jäniskastikkeella. Speltti (farro) on täällä erikoisuus ja siitä syntyy tummahkoa, kokojyväpastan kaltaista ruokaa. Kaveriksi tulee vihersalaattia ja tomaattia.
Vilho pysyy edelleen villisikojen parissa. Listalta löytyy tätä paikallista riistaa myös grillattuna - sitä siis Vilholle. Kaveriksi tulee salaattimix tomaatilla. Lisäksi Vilho haluaa paikan ranskalaisia perunoita, sillä ne olivat aiemmalla kerralla erinomaisia. Vuorilla kasvatetaan myös omaa perunalajia ja potaatit ovatkin maukkaita.
Ruoka on loistavaa. Grillattu villisika on paras versio tästä riistaruuasta tällä matkalla. Pastassakaan ei Annikin mukaan ole valittamista. Tyytyväisenä Vilho siemailee punaviiniä aterian päätteeksi.
Annikki tilaa jälkiruokaa ja sen verran sitä sumplitaan tarjoilijan kanssa, että jälkkäriä ilmestyy myös Vilhon eteen, vaikka Vilho oli pyhästi halunnut ylensyöntikuoleman välttää. Annikki saa luvan syödä tuplajälkiruuat. Vilho nimittäin tilaa lopuksi paikallista munkkiolutta hetkellisen hengellisen innostuksen vallassa.
Olut on tummaa. Se on maistuvaa ja oikein mainiota, hienon hiilihappoista ja nätissä pullossa. Varmaan paikalliset benediktiinimunkit ovat saaneet apua Belgian virkaveljiltä. Lopulta Vilho katsoo tarkemmin pulloa: 10 % vol! Olut on kerrassaan mainiota, koska noin kovilla prosenteilla sen maku on edelleen kuitenkin hyvä.
Annikki saadaan vielä jaloilleen jälkiruokakuppiensa ja kakkumurujen keskeltä, Vilho puolestaan kestää kuin mies vahvan munkkioluen. On aika kiittää ihastuttavaa ja tehokasta tarjoilijatarta, sitten siirtyä taas raikkaaseen ulkoilmaan. Päivä on ollut erinomainen ja edessä on taas mukava pikku kävely kotoisaan hotelliin.
3.11.2014
16.b Tavernello, Tamara ja rakkauden koodit
Tarkastaja Gianluca Tavernellolla ei totisesti ole sukulaisia Perugiassa, ei ainakaan tätiä. Susivuoren tapaus on jo tovin kyllästyttänyt arvon tarkastajaamme, joten tuollaisen turistin kyttäämisen sijaan voi aikansa käyttää paljon paremminkin.
Perugia ja Tamara. Siinä ovat Tavernellon kiinnostuksen kohteet - Perugiakin vain siksi, että Tamara asuu siellä.
Konstaapeli Peroni tuntuu viihtyvän kinkkujensa kanssa Norciassa ja saa syömisiensä lomassa seurata Susivuorten kieppumista vuoristossa ja muinaisten kivien perässä. Tavernello jää
Perugiaan Tamaran luo.
Tamara on parasta mitä Tavernellolle on tapahtunut pitkään aikaan. Kroatialais-italialainen yliopistonlehtori Tamara on tupsahtanut taivaan lahjana ja internetin ystäväpalvelun avulla Tavernellon elämään. He ovat tapailleet nyt pari kuukautta, milloin Roomassa, milloin Perugiassa. Yhden viikonlopun pari vietti Napolissa, jossa Tavernellokin huomasi kiertävänsä museoita ja kirkkoja, vaikka oli kuvitellut päätyvänsä romanttiselle kävelylle Sorrenton kujille. Tamara on kuitenkin erilainen, sivistynyt ja älykäs. Aina kiinnostunut miltei kaikesta ja tuntee taiteen sekä historian. Silti kaunis, viehättävä. Ihmeellinen.
Rakasteleminen päivällä oli kiihkeää, intensiivistä. Tavernellon on vaikea saada tarpeekseen Tamarasta, joka muuttuu hetkessä älyllisen harkitsevasta luonnollisen välittömäksi, lämpimäksi ja suloiseksi nauttijaksi. Hänen silmänsä ovat siniset, hiukset keskipitkät ja ruskeat. Vartaloa ja ihoa Tavernello ei osaa edes kuvailla nieleskelemättä, haluamatta. Tamaran luontevuus ja sulavuus tuovat mieleen kissan mutta liikkeeseen päästyään hän on vain täydellisesti nainen.
Päivällisen jälkeen he rakastelevat toistamiseen, pitkään ja rauhallisesti. Ravintolassa koko ateria oli kuin hidasta esileikkiä, suloista mutta kiduttavaa asunnolle palaamiseen odotusta. Tavernello tuntee naisen jäntevät pakarat käsissään ja katsoo hetken partnerinsa suljettuja silmiä ja avointa suuta, taakse taivutettua päätä. Hetkeksi Tavernellokin sulkee silmänsä ja vain tunnustelee lämmintä ihoa. He ovat huipulla pitkään, yhtenä kuumana merenä - jäävät sitten vielä toviksi lepäämään ja Tamara laskeutuu lepäämään hänen rinnalleen. Lopulta, hengityksen tasaannuttua, Tamara heilauttaa ruskeita hiuksiaan, nousee Tavernellon päältä ja kulkee alasti asunnon halki, palaa pian vesipullon ja lasien kanssa, vinkkaa päällään Tavernellolle:
- Viini, kultaseni.
Tavernello nousee, käy keittiössä avaamassa tuomansa punaviinipullon ja kaataa makuuhuoneeseen palattuaan heille lasilliset. He juovat ensin vettä pullosta, kuin jäähdytellen. Sitten hiljaisuudessa viiniä.
- No, Luca. Kerro minulle, sanoo Tamara.
- Kerro mitä? Tavernello miltei töksäyttää, koska havahtuu mietteistään.
- Kerro, mikä mieltäsi painaa - olet pohtinut koko ajan jotain.
- Totta, vastaa Tavernello. - Se on se tämänkertainen juttu, jota minun pitäisi nytkin hoitaa.
Tavernello maistaa viiniä, ja huomaa sen olevan vahvaa. Hän jatkaa:
- Voisin kyllä kertoakin. Nimittäin tämä tapaus on täynnä museoita, kirkkoja ja muutakin menneisyydestä. Saattaisit hyvinkin keksiä jotain mitä voisin raporttiin kirjata - minun pääni on tuntunut jo pidempään tyhjältä näiden suomalaisten kanssa.
- Kerro, kerro, kehottaa Tamara.
Niin Tavernello kertoo lopulta kaiken Vilho Susivuoren kiertomatkasta ja siitä, miten kaikesta tästä pitäisi keksiä jotain järkeä, - keksiä jotain sellaista, mitä kukaan muu ei ole ehkä keksinyt.
Tavernello jatkaa pidempään kuin oli ajatellutkaan, sillä Tamaraa asia tuntuu todella kiinnostavan. Mutta miksei kiinnostaisi, sillä jutun edetessä tarkastajamme huomaa jälleen naisen kovan sivistystason. Monessa kohdassa hänen rakastajattarensa osaa täydentää tarinan tietoja, taiteilijoiden nimiä ja yksityiskohtia siitä kulttuurista, jota Susivuoren matkalla on vastaan tullut. Mutta etupäässä Tamara kuuntelee - ja näyttää ihastuttavalta.
Kertomuksen loputtua he molemmat pukeutuvat ja istuvat sohvalle. Tamara laittaa taustalle soimaan jotain klassista musiikkia, jota Tavernello ei tunnista, mutta päättää olla kysymättä mitä se on. Sitten Tamara puhuukin:
- Montefalcone Rossoa - miten valitsit juuri tämän viinin, tämähän on mainiota.
- Se on... siis yksi ystäväni suositteli sitä, olen varmaan maistanut sitä joskus aiemminkin. Mielessään Tavernello kiittelee tästäkin sattumasta Peronin vinkkiä. Jotain hyötyä siitä Arezzon ahmijastakin on.
Sitten yllättäen Tamara huokaisee ja aloittaa puhumaan jotenkin vähän vakavammalla, ehkä vakaammalla äänensävyllä. Tulossa on selvästi näkemystä Tavernellon kertomuksesta, Susivuoren tapauksesta. Tavernello tajuaa herättäneensä yliopistonlehtorin naisessaan. Ollaan tultu todella Tamaran alueelle, selvästi. Nainen sanoo:
- Kuolema. Uudelleensyntyminen. Ikuinen elämä.
Hetken Tavernello on sanaton ja aivan ällistynyt Tamaran lausuessa kovin juhlallisia käsitteitä.
- Mitä tarkoitat? Saa tarkastaja viimein sanottua.
- Sitä että teidän Susivuorenne teemat ovat kuolema, uudelleensyntyminen ja ikuinen elämä. Sanon nyt vain mitä nämä sinun kertomuksesi taidehistorialliset ja kulttuuriset teemat näyttäisivät olevan. Ja muutenkin koko tuon kiertueen punainen lanka tai pitäisikö sanoa tuon matkan kiintopisteet tai kulmakivet.
- Sinun täytyy nyt kyllä selittää hieman, kulta. Sanoo Tavernello ja tarkoittaa sitä.
- Minä kerron. Seuraavassa menen kertomuksesi sisällöstä nousseisiin ydinkohtiin. Ensinnäkin - -
Tavernellon puhelin soi.
Tavernello katsoo Tamaraa, joka nyökkää heti "vastaa, vastaa, toki."
Tavernello katsoo puhelintaan. Se on konstaapeli Peroni.
- Ispettore, Peroni täällä. Konstaapeli kuulostaa hieman hengästyneeltä.
- Terve Peroni, kerro.
- Nyt on kiire. Susivuoret kävivät L'Aquilassa. Ja nyt he ovat vuorella, pitää mennä...
Ennen kuin Tavernello ehtii sanoa luuriin mitään, sieltä kuuluu jo:
- Aaa! Saantanan pirulainen, peto!
Huudahdusta seuraa kolahtava ääni, sitten kuuluu vain - RÄKS!-
- Peroni! Peroni! Vastatkaa konstaapeli!
Tavernellon on kuitenkin turha jatkaa puhelimeen, sillä Peronin luuri on vaiennut pysyvästi.
Hetken kuluttua tarkastajan korvaan kuuluu vain katkenneen puhelun piippausta, eikä perään soittamisellakaan saada sen parempaa tulosta. Yhteys Peroniin on todella katkennut.
Perugia ja Tamara. Siinä ovat Tavernellon kiinnostuksen kohteet - Perugiakin vain siksi, että Tamara asuu siellä.
Konstaapeli Peroni tuntuu viihtyvän kinkkujensa kanssa Norciassa ja saa syömisiensä lomassa seurata Susivuorten kieppumista vuoristossa ja muinaisten kivien perässä. Tavernello jää
Perugiaan Tamaran luo.
Tamara on parasta mitä Tavernellolle on tapahtunut pitkään aikaan. Kroatialais-italialainen yliopistonlehtori Tamara on tupsahtanut taivaan lahjana ja internetin ystäväpalvelun avulla Tavernellon elämään. He ovat tapailleet nyt pari kuukautta, milloin Roomassa, milloin Perugiassa. Yhden viikonlopun pari vietti Napolissa, jossa Tavernellokin huomasi kiertävänsä museoita ja kirkkoja, vaikka oli kuvitellut päätyvänsä romanttiselle kävelylle Sorrenton kujille. Tamara on kuitenkin erilainen, sivistynyt ja älykäs. Aina kiinnostunut miltei kaikesta ja tuntee taiteen sekä historian. Silti kaunis, viehättävä. Ihmeellinen.
Rakasteleminen päivällä oli kiihkeää, intensiivistä. Tavernellon on vaikea saada tarpeekseen Tamarasta, joka muuttuu hetkessä älyllisen harkitsevasta luonnollisen välittömäksi, lämpimäksi ja suloiseksi nauttijaksi. Hänen silmänsä ovat siniset, hiukset keskipitkät ja ruskeat. Vartaloa ja ihoa Tavernello ei osaa edes kuvailla nieleskelemättä, haluamatta. Tamaran luontevuus ja sulavuus tuovat mieleen kissan mutta liikkeeseen päästyään hän on vain täydellisesti nainen.
Päivällisen jälkeen he rakastelevat toistamiseen, pitkään ja rauhallisesti. Ravintolassa koko ateria oli kuin hidasta esileikkiä, suloista mutta kiduttavaa asunnolle palaamiseen odotusta. Tavernello tuntee naisen jäntevät pakarat käsissään ja katsoo hetken partnerinsa suljettuja silmiä ja avointa suuta, taakse taivutettua päätä. Hetkeksi Tavernellokin sulkee silmänsä ja vain tunnustelee lämmintä ihoa. He ovat huipulla pitkään, yhtenä kuumana merenä - jäävät sitten vielä toviksi lepäämään ja Tamara laskeutuu lepäämään hänen rinnalleen. Lopulta, hengityksen tasaannuttua, Tamara heilauttaa ruskeita hiuksiaan, nousee Tavernellon päältä ja kulkee alasti asunnon halki, palaa pian vesipullon ja lasien kanssa, vinkkaa päällään Tavernellolle:
- Viini, kultaseni.
Tavernello nousee, käy keittiössä avaamassa tuomansa punaviinipullon ja kaataa makuuhuoneeseen palattuaan heille lasilliset. He juovat ensin vettä pullosta, kuin jäähdytellen. Sitten hiljaisuudessa viiniä.
- No, Luca. Kerro minulle, sanoo Tamara.
- Kerro mitä? Tavernello miltei töksäyttää, koska havahtuu mietteistään.
- Kerro, mikä mieltäsi painaa - olet pohtinut koko ajan jotain.
- Totta, vastaa Tavernello. - Se on se tämänkertainen juttu, jota minun pitäisi nytkin hoitaa.
Tavernello maistaa viiniä, ja huomaa sen olevan vahvaa. Hän jatkaa:
- Voisin kyllä kertoakin. Nimittäin tämä tapaus on täynnä museoita, kirkkoja ja muutakin menneisyydestä. Saattaisit hyvinkin keksiä jotain mitä voisin raporttiin kirjata - minun pääni on tuntunut jo pidempään tyhjältä näiden suomalaisten kanssa.
- Kerro, kerro, kehottaa Tamara.
Niin Tavernello kertoo lopulta kaiken Vilho Susivuoren kiertomatkasta ja siitä, miten kaikesta tästä pitäisi keksiä jotain järkeä, - keksiä jotain sellaista, mitä kukaan muu ei ole ehkä keksinyt.
Tavernello jatkaa pidempään kuin oli ajatellutkaan, sillä Tamaraa asia tuntuu todella kiinnostavan. Mutta miksei kiinnostaisi, sillä jutun edetessä tarkastajamme huomaa jälleen naisen kovan sivistystason. Monessa kohdassa hänen rakastajattarensa osaa täydentää tarinan tietoja, taiteilijoiden nimiä ja yksityiskohtia siitä kulttuurista, jota Susivuoren matkalla on vastaan tullut. Mutta etupäässä Tamara kuuntelee - ja näyttää ihastuttavalta.
Kertomuksen loputtua he molemmat pukeutuvat ja istuvat sohvalle. Tamara laittaa taustalle soimaan jotain klassista musiikkia, jota Tavernello ei tunnista, mutta päättää olla kysymättä mitä se on. Sitten Tamara puhuukin:
- Montefalcone Rossoa - miten valitsit juuri tämän viinin, tämähän on mainiota.
- Se on... siis yksi ystäväni suositteli sitä, olen varmaan maistanut sitä joskus aiemminkin. Mielessään Tavernello kiittelee tästäkin sattumasta Peronin vinkkiä. Jotain hyötyä siitä Arezzon ahmijastakin on.
Sitten yllättäen Tamara huokaisee ja aloittaa puhumaan jotenkin vähän vakavammalla, ehkä vakaammalla äänensävyllä. Tulossa on selvästi näkemystä Tavernellon kertomuksesta, Susivuoren tapauksesta. Tavernello tajuaa herättäneensä yliopistonlehtorin naisessaan. Ollaan tultu todella Tamaran alueelle, selvästi. Nainen sanoo:
- Kuolema. Uudelleensyntyminen. Ikuinen elämä.
Hetken Tavernello on sanaton ja aivan ällistynyt Tamaran lausuessa kovin juhlallisia käsitteitä.
- Mitä tarkoitat? Saa tarkastaja viimein sanottua.
- Sitä että teidän Susivuorenne teemat ovat kuolema, uudelleensyntyminen ja ikuinen elämä. Sanon nyt vain mitä nämä sinun kertomuksesi taidehistorialliset ja kulttuuriset teemat näyttäisivät olevan. Ja muutenkin koko tuon kiertueen punainen lanka tai pitäisikö sanoa tuon matkan kiintopisteet tai kulmakivet.
- Sinun täytyy nyt kyllä selittää hieman, kulta. Sanoo Tavernello ja tarkoittaa sitä.
- Minä kerron. Seuraavassa menen kertomuksesi sisällöstä nousseisiin ydinkohtiin. Ensinnäkin - -
Tavernellon puhelin soi.
Tavernello katsoo Tamaraa, joka nyökkää heti "vastaa, vastaa, toki."
Tavernello katsoo puhelintaan. Se on konstaapeli Peroni.
- Ispettore, Peroni täällä. Konstaapeli kuulostaa hieman hengästyneeltä.
- Terve Peroni, kerro.
- Nyt on kiire. Susivuoret kävivät L'Aquilassa. Ja nyt he ovat vuorella, pitää mennä...
Ennen kuin Tavernello ehtii sanoa luuriin mitään, sieltä kuuluu jo:
- Aaa! Saantanan pirulainen, peto!
Huudahdusta seuraa kolahtava ääni, sitten kuuluu vain - RÄKS!-
- Peroni! Peroni! Vastatkaa konstaapeli!
Tavernellon on kuitenkin turha jatkaa puhelimeen, sillä Peronin luuri on vaiennut pysyvästi.
Hetken kuluttua tarkastajan korvaan kuuluu vain katkenneen puhelun piippausta, eikä perään soittamisellakaan saada sen parempaa tulosta. Yhteys Peroniin on todella katkennut.
2.11.2014
16. L'Aquila
Toinen yö Norcian Best Western -hotellissa on nukuttu ja vuoret houkuttavat liikkeelle. Päivä on verrattain hieno. Vilhomobiili suunnataan etelään, sillä kiinnostuksen kohteena on maakunta, jossa kumpikaan ei ole vielä käynyt: Abruzzo.
Ajomatka on hieno, sillä vuoret näkyvät tieltä mahtavasti. Lumihuiput vain suurenevat etelään päin, kun Gran Sasson vuoriryhmä lähestyy. Vilho toistaa muutaman kerran lähipäivien aikana Annikille sitä, että hänen käsityksensä Apenniineista olivat hyvin hataria aiemmin. Italiaa ajatellessa Vilhokin on yleensä kuitannut vuoristot Alpeilla ja pitänyt muun maan kumpuja vain kohtuullisen pienehköinä vuorina. Tämä käsitys on toki horjunut muutamalla lentomatkalla, jolla näkyvyyttä on riittänyt ja lumisia huippuja on näkynyt maan keskiosissakin koneen ikkunasta. Umbriassa ja Abruzzissa vuoriryhmän huiput ovat ihan kunnon vuoria ja kaikkiaan Apenniinit ovat melkein kuin Italian selkäranka, joka kulkee miltei koko maan mitalla, mutta hieman vinossa ja mereltä toiselle. Saappaan korko Apulia on kuitenkin varjeltunut kukkuloilta - sen on Annikki ja Vilho käynyt aikoinaan siellä oliivien tasamaalla toteamassa.
Abruzzon päiväretki sisältää synkän elementin. Alueella on suuri L’Aquilan kaupunki, johon maanjäristys iski 2009. Vilho ei tunnustaudu katastrofituristiksi, mutta siitä huolimatta on kiinnostavaa nähdä vähän siitä, mihin luonnonvoimat pystyvät.
L’Aquila on, kuten sanottu, suurehko sadantuhannen asukkaan kaupunkialue ja lähestyttäessä sitä normaali elämän kuhina tulee vastaan. Mikään ei kerro esikaupunkialueella siitä, että kaupunkia on kohdannut melkoinen onnettomuus. Elämä jatkuu ja arkinen aherrus; lapset menevät kouluun ja aikuiset autoilevat asioillaan.
Esikaupunkialueen jälkeen Vilhomobiili ajetaan historiallisen keskustan kupeeseen. Nopeasti tulee selväksi se, että suurin osa ydinalueen teistä on suljettu kokonaan.
Sivukadulla kaksikkomme nousee autosta ja ottaa kameransa mukaan, mutta päättää toimia mahdollisimman hienotunteisesti ja huomaamattomasti optiikkansa kanssa. Kävelyretkestä tulee lyhyt.
Koko vanhakaupunki näyttää tuhoutuneen ja kadut ovat pelkkää rakennustyömaata.
Kuten yleensäkin, rakennustyömailla ei sovi asiattomien pyöriä, joten syvälle kaupunkiin ei ole menemistä. Parin korttelin kiertäminen kertoo kuitenkin missä mennään: kaikki seinät on tuettu teräskiskoilla ja suuri osa myös sisätiloista on ilmeisesti tuettu vastaavalla tavalla. Monet ikkunat ovat rikki ja tosiaan jokainen talo on kiskorakenteiden muodostaman harvan "häkin" tukema, lisäksi on rakennustelineitä ja kaikkea mitä rakennustyömaalla voi olettaa olevan. Muutama vanha talo on sortunut lopullisesti. Rakennusten seinissä on halkeamia ja kadut ovat rakennuspölyn peitossa. Missään näissä taloissa ei voi asua eikä asuta.
Vilho ja Annikki katselevat keskustan reunalla olevaa kirkkoa, joka sekin on saanut melkoiset iskut, seinässä on vekkiä ja telineet tässäkin rakennuksessa on molemmissa päissä - kirkkoa on varmasti myös jo melkoisesti korjattukin eli rakennettu osittain uudestaan. Aution kaupungin reunalla, kirkon vieressä rouvasihminen tulee varta vasten ruokkimaan kissoja, jotka ovatkin jo valmiita aterialle.
Ajokuntoisen kadun varrella on tiuhassa rotta-ansoja, sillä kaupungin keskusta jäi niiden haltuun. Vieressä on vanhaa kaupunginmuuria - se on pysynyt yllättävän hyvin kunnossa ainakin tämän pätkän osalta. Muurilta näkyy alas uudempaan kaupunkiin, jossa kaikki näyttää olevan kunnossa. Puolen kilometrin päässä näkyy uudehkoja värikkäitä pienkerrostaloja, jotka ovat ensisilmäykseltä ehjiä. Mutta pian huomio kiinnittyy siihen, että autoja ja skoottereita ei ole pihalla, eikä lapsia - ei ketään eikä mitään. Ja päädystä näyttävät laastit pudonneen. Ei taida näissäkään taloissa olla elämää, mitä lienee sisätiloilla tapahtuneen, mitä viemäreille ja kunnallistekniikalle yleensä.
Vilho ajaa ison marketin pihaan ja kaupassa meno on aivan normaalia. Mutta kun eräässä liikenneympyrässä mestarikuskimme valitsee väärän ajoreitin, pitää käydä teollisuusalueella kääntymässä. Käännyttäessä huomio kiinnittyy palokunnan ajoneuvoihin, jotka menevät vastapäiselle isommalle aidatulle tontille - siellä on pikkumökkejä, jotka ovat aika selvästi tilapäistaloja, kuin kiinteiksi rakennettuja telttoja riveissä.
Vuoden 2009 maanjäristys vei 309 ihmisen hengen, 1500 loukkaantui ja 65 000 oli evakuoitava. Inhimillisten kärsimysten lisäksi laskuna on hyvin perusteellinen ja pitkä jälleenrakennustyö.
Paluu Norciaan sujuu hyvin ja vuoristo on jylhää. L’Aquilasta jää vahvasti se tunne, että elämä jatkuu ja paikalliset kulkevat iloisina, pää pystyssä. Sekin tiedetään, että Italiaa on aina jälleenrakennettu, milloin sotien, milloin tulivuorten töiden takia. Vahvasti mieleen on jäänyt toki sekin, mitä Annikki luki kaupungin verkkosivuilta: L’Aquilan kulttuurihistoriallinen perintö tuhoutui järistyksessä käytännössä kokonaan. Siihen ei ole paljon sanottavaa.
Vilho on ollut vain kerran maanjäristyksessä, sekin oli verrattain pieni. Se oli sellaista keinuntaa, jossa kaikki liikkui - kai sana “järisi” on aika hyvä. Mutta tärinää se ei ollut, vaan jonkinlaista kokonaisvaltaista vapinaa. Siitä jäi Vilholle sellainen tunne, että jokin todella suuri voima vapisutti vähän, kuin sormella ja jos voimaa laitettaisiin hieman lisää, niin maailman palikat eivät pysyisi enää päällekkäin eikä pinossa. Näitä miettiessä voikin palailla maan ykköskategorian järistysalueelle, siihen vuorimaisemaan, joka on sen saman pohjimmaisen voiman tuottamaa, mannerlaattojen liikkeiden jäätynyttä sinfoniaa.
Ajomatka on hieno, sillä vuoret näkyvät tieltä mahtavasti. Lumihuiput vain suurenevat etelään päin, kun Gran Sasson vuoriryhmä lähestyy. Vilho toistaa muutaman kerran lähipäivien aikana Annikille sitä, että hänen käsityksensä Apenniineista olivat hyvin hataria aiemmin. Italiaa ajatellessa Vilhokin on yleensä kuitannut vuoristot Alpeilla ja pitänyt muun maan kumpuja vain kohtuullisen pienehköinä vuorina. Tämä käsitys on toki horjunut muutamalla lentomatkalla, jolla näkyvyyttä on riittänyt ja lumisia huippuja on näkynyt maan keskiosissakin koneen ikkunasta. Umbriassa ja Abruzzissa vuoriryhmän huiput ovat ihan kunnon vuoria ja kaikkiaan Apenniinit ovat melkein kuin Italian selkäranka, joka kulkee miltei koko maan mitalla, mutta hieman vinossa ja mereltä toiselle. Saappaan korko Apulia on kuitenkin varjeltunut kukkuloilta - sen on Annikki ja Vilho käynyt aikoinaan siellä oliivien tasamaalla toteamassa.
Abruzzon päiväretki sisältää synkän elementin. Alueella on suuri L’Aquilan kaupunki, johon maanjäristys iski 2009. Vilho ei tunnustaudu katastrofituristiksi, mutta siitä huolimatta on kiinnostavaa nähdä vähän siitä, mihin luonnonvoimat pystyvät.
L’Aquila on, kuten sanottu, suurehko sadantuhannen asukkaan kaupunkialue ja lähestyttäessä sitä normaali elämän kuhina tulee vastaan. Mikään ei kerro esikaupunkialueella siitä, että kaupunkia on kohdannut melkoinen onnettomuus. Elämä jatkuu ja arkinen aherrus; lapset menevät kouluun ja aikuiset autoilevat asioillaan.
Esikaupunkialueen jälkeen Vilhomobiili ajetaan historiallisen keskustan kupeeseen. Nopeasti tulee selväksi se, että suurin osa ydinalueen teistä on suljettu kokonaan.
Sivukadulla kaksikkomme nousee autosta ja ottaa kameransa mukaan, mutta päättää toimia mahdollisimman hienotunteisesti ja huomaamattomasti optiikkansa kanssa. Kävelyretkestä tulee lyhyt.
Koko vanhakaupunki näyttää tuhoutuneen ja kadut ovat pelkkää rakennustyömaata.
Kuten yleensäkin, rakennustyömailla ei sovi asiattomien pyöriä, joten syvälle kaupunkiin ei ole menemistä. Parin korttelin kiertäminen kertoo kuitenkin missä mennään: kaikki seinät on tuettu teräskiskoilla ja suuri osa myös sisätiloista on ilmeisesti tuettu vastaavalla tavalla. Monet ikkunat ovat rikki ja tosiaan jokainen talo on kiskorakenteiden muodostaman harvan "häkin" tukema, lisäksi on rakennustelineitä ja kaikkea mitä rakennustyömaalla voi olettaa olevan. Muutama vanha talo on sortunut lopullisesti. Rakennusten seinissä on halkeamia ja kadut ovat rakennuspölyn peitossa. Missään näissä taloissa ei voi asua eikä asuta.
Vilho ja Annikki katselevat keskustan reunalla olevaa kirkkoa, joka sekin on saanut melkoiset iskut, seinässä on vekkiä ja telineet tässäkin rakennuksessa on molemmissa päissä - kirkkoa on varmasti myös jo melkoisesti korjattukin eli rakennettu osittain uudestaan. Aution kaupungin reunalla, kirkon vieressä rouvasihminen tulee varta vasten ruokkimaan kissoja, jotka ovatkin jo valmiita aterialle.
Ajokuntoisen kadun varrella on tiuhassa rotta-ansoja, sillä kaupungin keskusta jäi niiden haltuun. Vieressä on vanhaa kaupunginmuuria - se on pysynyt yllättävän hyvin kunnossa ainakin tämän pätkän osalta. Muurilta näkyy alas uudempaan kaupunkiin, jossa kaikki näyttää olevan kunnossa. Puolen kilometrin päässä näkyy uudehkoja värikkäitä pienkerrostaloja, jotka ovat ensisilmäykseltä ehjiä. Mutta pian huomio kiinnittyy siihen, että autoja ja skoottereita ei ole pihalla, eikä lapsia - ei ketään eikä mitään. Ja päädystä näyttävät laastit pudonneen. Ei taida näissäkään taloissa olla elämää, mitä lienee sisätiloilla tapahtuneen, mitä viemäreille ja kunnallistekniikalle yleensä.
Vilho ajaa ison marketin pihaan ja kaupassa meno on aivan normaalia. Mutta kun eräässä liikenneympyrässä mestarikuskimme valitsee väärän ajoreitin, pitää käydä teollisuusalueella kääntymässä. Käännyttäessä huomio kiinnittyy palokunnan ajoneuvoihin, jotka menevät vastapäiselle isommalle aidatulle tontille - siellä on pikkumökkejä, jotka ovat aika selvästi tilapäistaloja, kuin kiinteiksi rakennettuja telttoja riveissä.
Vuoden 2009 maanjäristys vei 309 ihmisen hengen, 1500 loukkaantui ja 65 000 oli evakuoitava. Inhimillisten kärsimysten lisäksi laskuna on hyvin perusteellinen ja pitkä jälleenrakennustyö.
Paluu Norciaan sujuu hyvin ja vuoristo on jylhää. L’Aquilasta jää vahvasti se tunne, että elämä jatkuu ja paikalliset kulkevat iloisina, pää pystyssä. Sekin tiedetään, että Italiaa on aina jälleenrakennettu, milloin sotien, milloin tulivuorten töiden takia. Vahvasti mieleen on jäänyt toki sekin, mitä Annikki luki kaupungin verkkosivuilta: L’Aquilan kulttuurihistoriallinen perintö tuhoutui järistyksessä käytännössä kokonaan. Siihen ei ole paljon sanottavaa.
Vilho on ollut vain kerran maanjäristyksessä, sekin oli verrattain pieni. Se oli sellaista keinuntaa, jossa kaikki liikkui - kai sana “järisi” on aika hyvä. Mutta tärinää se ei ollut, vaan jonkinlaista kokonaisvaltaista vapinaa. Siitä jäi Vilholle sellainen tunne, että jokin todella suuri voima vapisutti vähän, kuin sormella ja jos voimaa laitettaisiin hieman lisää, niin maailman palikat eivät pysyisi enää päällekkäin eikä pinossa. Näitä miettiessä voikin palailla maan ykköskategorian järistysalueelle, siihen vuorimaisemaan, joka on sen saman pohjimmaisen voiman tuottamaa, mannerlaattojen liikkeiden jäätynyttä sinfoniaa.
15. Norcia. Lepääminen ja kevyt kaupunkikierros kostautuvat raskaana päivällisenä
Erinomainen peti ja hiljainen hotelli takaavat sen, että kaksikkomme nukkuu hyvin ja pitkään. Huone on tasaisen lämmin, eikä naapureita ole. Vilho ei juuri koskaan nuku täysiä yöunia, mutta nyt se taitaa tapahtua.
Millaista se on, kun päästä paatuneen kulttuurimatkailijan kaupunkiin, jossa ei juuri ole nähtävyyksiä ja pinta-alakin on pieni? Rutinoitunut kirkkojenkiertelijä marssii sievän pikkukaupungin kaduille kuin pääsarjan mestarijoukkue piskuisella vieraskentällä, kun on arvottu kohtaamaan nelosdivarin jengi liigacupissa. Ammatillinen ylpeys tekee sen, että paikkoja katsotaan kiinnostuneina ja kuvia otetaan, kirkkoihin paneudutaan, mutta mitään tärinää ei esiinny siitä, että jokin taulu tai paikka pitäisi nähdä.
Toisaalta, monin paikoin ilmenee aitoa kiinnostusta, sillä kohteita katsotaan avoimin silmin, ilman oppaiden esimaistelua. Paineettomasti pelaava joukkue saattaa jopa ylittää itsensä, kun mieli on tarpeeksi avoin ja nöyrä.
Norciassa voi katsoa muutamaa kirkkoa, paria antiikkista sirpaletta ja nauttia ehjien kaupunginmuurien suojaamasta keskiaikaisesta miljööstä hienojen vuorien keskellä. Pääosa pienestä kivikeskustasta on lisäksi autotonta, joten herkkuliikkeiden katselussa ei tarvita silmiä selkään.
San Benedetto ja Santa Scolastica ovat syntyneet Norciassa. San Benedetto tunnetaan Suomessa Pyhänä Benediktuksena mutta hänen siskoaan Scolasticaa (Scolastica da Norcia) ei tunneta juuri lainkaan. Sisko on kuitenkin useamman kristillisen suunatauksen pyhimys.
Pääkirkko San Benedetto tuo näiden paikallisten pyhimysten merkityksen hyvin esille ja tarinan mukaan kirkko on rakennettu heidän syntymäpaikkansa kohdalle - alakerran käytävistä löytyy myös muinainen kappeli osittain kadonneine maalauksineen ja maanalaisine roomalaisraunioineen. Paikkoja saa katsella täydellisessä yksinäisyydessä.
Viereisessä siivessä on paikallisten benediktiiniläismunkkien myymälä, josta saa mm. paikallista munkkiolutta, tummana ja vaaleana.
Nähtävyyksiä ei siis ole häiriöksi asti. Sen sijaan herkkukaupat ja elintarvikemyymälät vetävät hiljaiseksi. Ruoka on tosiaan täällä mestarillista, eikä tryffeleiden ja kinkkujen myymisestä ole tehty hankalaa, vaan kaikki tuntuu luontevalta. Pääkatu on varsinainen delicatessen- juhlakulkue. Sika, villisika ja tryffeli ovat Norcian tosi kolminaisuus ruokapuolella.
Annikki ja Vilho kiertelevät aikansa kaduilla kameroineen ja löytävät yhdestä kulmauksesta myös piskuisen Il Tempietton, joka lienee 1300-luvun kappelimainen kioski, klassinen tyyliltään. Muuten katsellaan kissoja, vanhoja Fiateja ja yhä niitä herkkukauppojen ikkunoita. Lepopäivän merkissä voikin palata pian hotellille ja kerätä voimia ilta-ateriaan - toki ruokapaikkojakin on jo tiedusteltu.
***
Illan muonamittelö suoritetaan paikallisia ruokia tarjoavassa yksinkertaisessa paikassa, Cantina de Norsiassa. Ravintolan hinnat ovat pieniä ja päivällä on syöty hyvin vähän, joten kaksikkomme päättää vetää koko repertuaarin.
Alkupala-asetelmassa on pienet ruukut paikallisia keittoja, leikkeleitä ja juustoja. Tarjoilija tukee alkupaljona vielä paikallisella prosciuttolla. Keitot ovat hyvin sakeita, papu-, herne- ja vihannespainotteisia. Alkupalojen kanssa on juotu valkoviiniä, sitten myös punaista. Karahvi maksaa kolmisen euroa ja juoma on hyvää.
Ateria jatkuu primolla - Annikki saa tryffelitortellineja ja Vilho tilaa villisikagnoccheja. Ensin mainittu pasta on erittäin maistuvaa, samoin Vilhon gnocchien tomaattinen villlisikakastike, mutta gnocchit ovat, kuten aina, melko mauttomia ja erittäin täyttäviä - niin tälläkin kertaa
Pariskunta ei ole vielä täysin viisastunut, vaan etenee ns. pääruokaa, secondoa kohden. Vilho jatkaa villisikojen jahtaamista ja saa eteensä ruukullisen metsästäjän villisikapataa. Lihaa on tavattomasti ja jossain vaiheessa voimat loppuvat kesken, vaikka viiniäkin on tilattu lisää. Annikin padassa on kaurista, erinomaisen maittavaa sekin. Vilhon jo puhallellessa puolikuolleena annoksiinsa, Annikki saa vielä jälkiruokaviiniä ja paikallisia cantuccineja, pullakorppumaisia keksejä, joita dippaillaan makeaan viiniin. Tarjoilu on koko illan ollut käsittämättömän ystävällistä, mutta ennen kaikkea tehokasta. Vatsaansa pidellen kaksikko poistuu viileään yöhön erittäin tyytyväisinä.
Taivalla on tähtiä, kylmästä vuoristoilmasta on mukava kömpiä hotellihuoneen lämpöön ja sujahtaa suureen vuoteeseen voimia keräämään.
Millaista se on, kun päästä paatuneen kulttuurimatkailijan kaupunkiin, jossa ei juuri ole nähtävyyksiä ja pinta-alakin on pieni? Rutinoitunut kirkkojenkiertelijä marssii sievän pikkukaupungin kaduille kuin pääsarjan mestarijoukkue piskuisella vieraskentällä, kun on arvottu kohtaamaan nelosdivarin jengi liigacupissa. Ammatillinen ylpeys tekee sen, että paikkoja katsotaan kiinnostuneina ja kuvia otetaan, kirkkoihin paneudutaan, mutta mitään tärinää ei esiinny siitä, että jokin taulu tai paikka pitäisi nähdä.
Toisaalta, monin paikoin ilmenee aitoa kiinnostusta, sillä kohteita katsotaan avoimin silmin, ilman oppaiden esimaistelua. Paineettomasti pelaava joukkue saattaa jopa ylittää itsensä, kun mieli on tarpeeksi avoin ja nöyrä.
Norciassa voi katsoa muutamaa kirkkoa, paria antiikkista sirpaletta ja nauttia ehjien kaupunginmuurien suojaamasta keskiaikaisesta miljööstä hienojen vuorien keskellä. Pääosa pienestä kivikeskustasta on lisäksi autotonta, joten herkkuliikkeiden katselussa ei tarvita silmiä selkään.
San Benedetto ja Santa Scolastica ovat syntyneet Norciassa. San Benedetto tunnetaan Suomessa Pyhänä Benediktuksena mutta hänen siskoaan Scolasticaa (Scolastica da Norcia) ei tunneta juuri lainkaan. Sisko on kuitenkin useamman kristillisen suunatauksen pyhimys.
Pääkirkko San Benedetto tuo näiden paikallisten pyhimysten merkityksen hyvin esille ja tarinan mukaan kirkko on rakennettu heidän syntymäpaikkansa kohdalle - alakerran käytävistä löytyy myös muinainen kappeli osittain kadonneine maalauksineen ja maanalaisine roomalaisraunioineen. Paikkoja saa katsella täydellisessä yksinäisyydessä.
Viereisessä siivessä on paikallisten benediktiiniläismunkkien myymälä, josta saa mm. paikallista munkkiolutta, tummana ja vaaleana.
Nähtävyyksiä ei siis ole häiriöksi asti. Sen sijaan herkkukaupat ja elintarvikemyymälät vetävät hiljaiseksi. Ruoka on tosiaan täällä mestarillista, eikä tryffeleiden ja kinkkujen myymisestä ole tehty hankalaa, vaan kaikki tuntuu luontevalta. Pääkatu on varsinainen delicatessen- juhlakulkue. Sika, villisika ja tryffeli ovat Norcian tosi kolminaisuus ruokapuolella.
Annikki ja Vilho kiertelevät aikansa kaduilla kameroineen ja löytävät yhdestä kulmauksesta myös piskuisen Il Tempietton, joka lienee 1300-luvun kappelimainen kioski, klassinen tyyliltään. Muuten katsellaan kissoja, vanhoja Fiateja ja yhä niitä herkkukauppojen ikkunoita. Lepopäivän merkissä voikin palata pian hotellille ja kerätä voimia ilta-ateriaan - toki ruokapaikkojakin on jo tiedusteltu.
***
Illan muonamittelö suoritetaan paikallisia ruokia tarjoavassa yksinkertaisessa paikassa, Cantina de Norsiassa. Ravintolan hinnat ovat pieniä ja päivällä on syöty hyvin vähän, joten kaksikkomme päättää vetää koko repertuaarin.
Alkupala-asetelmassa on pienet ruukut paikallisia keittoja, leikkeleitä ja juustoja. Tarjoilija tukee alkupaljona vielä paikallisella prosciuttolla. Keitot ovat hyvin sakeita, papu-, herne- ja vihannespainotteisia. Alkupalojen kanssa on juotu valkoviiniä, sitten myös punaista. Karahvi maksaa kolmisen euroa ja juoma on hyvää.
Ateria jatkuu primolla - Annikki saa tryffelitortellineja ja Vilho tilaa villisikagnoccheja. Ensin mainittu pasta on erittäin maistuvaa, samoin Vilhon gnocchien tomaattinen villlisikakastike, mutta gnocchit ovat, kuten aina, melko mauttomia ja erittäin täyttäviä - niin tälläkin kertaa
Pariskunta ei ole vielä täysin viisastunut, vaan etenee ns. pääruokaa, secondoa kohden. Vilho jatkaa villisikojen jahtaamista ja saa eteensä ruukullisen metsästäjän villisikapataa. Lihaa on tavattomasti ja jossain vaiheessa voimat loppuvat kesken, vaikka viiniäkin on tilattu lisää. Annikin padassa on kaurista, erinomaisen maittavaa sekin. Vilhon jo puhallellessa puolikuolleena annoksiinsa, Annikki saa vielä jälkiruokaviiniä ja paikallisia cantuccineja, pullakorppumaisia keksejä, joita dippaillaan makeaan viiniin. Tarjoilu on koko illan ollut käsittämättömän ystävällistä, mutta ennen kaikkea tehokasta. Vatsaansa pidellen kaksikko poistuu viileään yöhön erittäin tyytyväisinä.
Taivalla on tähtiä, kylmästä vuoristoilmasta on mukava kömpiä hotellihuoneen lämpöön ja sujahtaa suureen vuoteeseen voimia keräämään.
30.10.2014
14. b. Peroni raportoi Umbriasta Tavernellolle
Ciao!
Hienosti on mennyt täällä vuoristossa! Erityisen paljon terveisiä tädillesi - en tiennytkään, että sinulla on Perugiassa sukulaisia? Yritin soittaa antamaasi numeroon, mutta siellä vastasi hämmentynyt, eteerinen nuori nainen. Kenties serkkusi?
Ruoka on ollut hyvää, eikä suomalaisia ole näkynyt.
Sinun pitäisi maistaa näitä ruokia, täällä ei saa mitään huonoa. Pirun kylmä täällä on, mutta olen pysytellyt lähellä takkatulta. Muutaman ragazzon olen laittanut seuraamaan jälkiä Susivuorista, mutta aika huonolta näyttää. Eräs pariskunta vastasi täysin kuvausta, mutta olivat aivan liian hienossa hotellissa. Jatkamme työtä.
Sinun pitäisi maistaa täkäläistä viiniä, Montefalcone Rossoa. Erinomaista juomaa, enkä tuntenut aiemmin tätä punaista. Tarjoa vaikka sille serkkutytöllesi lasillinen minunkin puolestani.
Parhain terveisin täältä Norciasta,
Marco Peroni
Konstaapeli,
Arezzon piirikunta
Hienosti on mennyt täällä vuoristossa! Erityisen paljon terveisiä tädillesi - en tiennytkään, että sinulla on Perugiassa sukulaisia? Yritin soittaa antamaasi numeroon, mutta siellä vastasi hämmentynyt, eteerinen nuori nainen. Kenties serkkusi?
Ruoka on ollut hyvää, eikä suomalaisia ole näkynyt.
Sinun pitäisi maistaa näitä ruokia, täällä ei saa mitään huonoa. Pirun kylmä täällä on, mutta olen pysytellyt lähellä takkatulta. Muutaman ragazzon olen laittanut seuraamaan jälkiä Susivuorista, mutta aika huonolta näyttää. Eräs pariskunta vastasi täysin kuvausta, mutta olivat aivan liian hienossa hotellissa. Jatkamme työtä.
Sinun pitäisi maistaa täkäläistä viiniä, Montefalcone Rossoa. Erinomaista juomaa, enkä tuntenut aiemmin tätä punaista. Tarjoa vaikka sille serkkutytöllesi lasillinen minunkin puolestani.
Parhain terveisin täältä Norciasta,
Marco Peroni
Konstaapeli,
Arezzon piirikunta
14. Assisi ja Norcia eli miten Fransiskus passitti Vilhon toiseen hotelliin
Nocera Umbrasta Assisiin vievä tie on järkyttävässä kunnossa ja vie ehkä voiton kaikista aiemmistakin. Vilhon suussa maistuu marmotanpaska ja hymy on suhteellisen tiukassa. Edellisillan juopottelu painaa pikkuisen nupissa ja sehän on Vilholle aivan oikein. Katumusta päätetään harjoittaa Assisissa - Fransiskus Assisilaisen pääpaikassa.
Assisi.
Tänään panoksia riittää ainoastaan pääpaikkaan ja sen freskoihin. Toisaalta, Vilho on erittäin vaikuttunut S. Franciscon tai siis Fransiskus Assisilaisen ajatuksista. Fransiskaanien perustaja opetti luotujen tasarvoisuutta ja se on aika kovaa tekstiä. Viime aikoina Vilho on ollut yhä vahvemmin sitä mieltä, että eläimet ovat tämän planeetan oikeutettua väestöä ja heitä on tullut tyrkkimään sittemmin eräs vetypommin, muovin ja kännykän kehittänyt kaksijalkainen porukka.
Assisin kaupungin lisäksi varhaiset fransiskaanit perustivat vuoriseudulle lukusia Eremoita eli... Viho ei osaa sanoa suomeksi sanaa, joka tarkoittaa samaa kuin Hermitage, eremitaashi - siis maailmalta vetäytymisen, eristäytymisen paikkoja. Fransiskaanit eristyivät kukkuloille nimenomaan ihmiskunnasta - "karistaakseen viimeisetkin rippeet ihmiskunnasta itsestään"- kuten sanotaan muinaisissa teksteissä. Eremo on tällaisen eristäytymisen paikka, munkkitoimipiste etäällä ihmisistä - suomeksi sanottaisiin autiossa erämaassa.
Ihmiskunnan rippeet tulivat kuitenkin sankoin joukoin hyvin pian Fransiskuksen perässä. Ensin saapuivat suuret taiteilija ja he loivat merkittävät taideaarteet alueen pääkikrkkoon, Basilica di S. Francescoon. Tietojen mukaan munkkiveli Elias kannusti fransiskaaneja loiston tielle ja taiteilijat olivat laajasti vaikuttuneita Pyhästä Fransiskuksesta, joten kirkkoa koristeltiin pitkään ja hartaasti. Basilica di S. Francesco vihittiin käyttöön vuonna 1253.
Keskeisimpiä töitä ovat 1200-1300-lukujen freskot - tekijöinään Giotto ja Cimabue. Freskojen ystäville kirkossa on tuplasti nähtävää, sillä kirkossa on oikestaan kolme kerrosta. Alimpana on Fransiskuksen hauta, sitten on alempi kirkko ja sen päällä ylempi kirkko. Vuoden 1997 maanjäristys on tuhonnut osan freskoista, mutta valtavasti on edelleen nähtävää. Vanhojen, kovatasoisten freskojen jälkeen uusia on maalattu vielä ainakin 300 vuotta. Näissä ympyröissä ei kuitenkaan mikään niin uusi kuin 1400-1600-luku juuri kiinnosta.
Giotton työt (vuosilta 1296-1304) kertovat Fransiskuksen elämästä ja ovat kiinnostavia, samoin alakirkon muutama työt. Alakerrassa Pietro Lorenzettin Ristiltäotto (Depositzione n. 1316-19) on Vilhon mielestä huikea työ kaikessa luonnollisuudessaan ja asetelman dynaamisuudessaan. Sitä voisi palata katsomaan uudelleen tai nauttia hieman helpommin taidekirjan sivulta. Taiteen katsominen ei aina ole kirkoissa kovin helppoa.
Annikki ja Vilho ovat kiertäneet aika monissa katolisten pyhissä paikoissa ja täälläkin kuhina on sen verran kovaa ja pyöriminen tiuhaa, että sitä ei aina oikein jaksa. Kaikella rakkaudella - kysymys ei ole suvaitsemattomuudesta, vaan siitä että uskonnollisille luokkaretkille lähtee hyvin tavallista kansaa, joka ei ole matkaillut koskaan, eikä osaa esimerkiksi liikkua kohteissa, jotka kuitenkin ovat turistinähtävyyksiä. Sanottu on: Sallikaa lasten tulla tyköni - joten menköön tämäkin vielä siihen piikkiin.
Giotton työssä - ovensuussa - on kuvattuna kuuluisa tilanne , jossa Fransiskus saarnaa linnuille (toinen vastaava ja vanhempi löytyy toki alakirkostakin (Maestro di San Francesco, n. 1255-1260) Vilho päättää pyhästi (!) selvittää alkutekstin sanamuodon - nimittäin mitä helvettiä linnuille tarvitsee saarnata, osaavat jo muutenkin. Rupattelu luontokappaleiden kanssa on Vilhon mielestä suositeltavaa, mutta tarvitseeko nyt ryhtyä saarnaamaan kuitenkaan? Lieneekö Frank taas yksi väärinymmäretty sielu, jonka muistolle tehdään kolmikerroksinen kirkko ja kasa taideaarteita? Vilho ei kuitenkaan unohda koskaan sitä, että Francisco tuli toimeen myös susien kanssa, kuten legenda Gubbion sudestakin kertoo.
Susivuoret kiertävät tovin Assisin kivikaduilla ja käyvät sitten syömässä paikallista lasagnea. Kylästähän löytyy roomalaisen temppelin upea julkisivukin, mutta sisusta on tärvätty barokkiroskalla aikanaan, paikkahan on muunnettu kirkoksi .
On kuitenkin aika palata vähitellen Vilhomobiilin hellään huomaan ja lähteä yhä etelämmäksi Apenniinien syliin.
Norcia. Kaupunki on piskuinen helmi Umbrian ytimessä, korkeiden vuorten välissä. Täällä odottaa pieni yllätys - edullinen hotellihuone on varattu Palatino-hotellista, joka on selvästi täysin pimeänä ja suljettu tältä kaudelta. Mutta eipä hätää - Annikki soittaa yhteyshenkilölle, joka kertoo että huone on tarjolla viereisestä Best Western -hotellista samoilla ehdoilla. Hotelli on todellakin viereinen rakennus ja vaihto on kestettävä kuin mies - Hotel Salicone on selvästi laadukkaampi paikka ja todellista luxusta edellisen marmotanpesän jälkeen.
Norcia on eräänlainen kulinaarinen keskus pienestä koostaan huolimatta. Ilta meneekin siis mukavasti varsin viihtyisässä hotellihuoneessa ja sen fasiliteeteista nauttiessa. Kylmässä illassa on edessä kävely tovin verran pääkatua pitkin ja sitten löytyy sopiva pizzeria iltaruokintaan. Ruoka on edullista ja mainiota, erityisesti Annikin tryffelipizza on sellainen, ettei sitä monesta paikasta saa. Mainio on Vilhonkin pizza-annos: paikallista kinkkua suurina siivuina, artisokkaa, mozzarellaa ja sieniä. Aterian jälkeen kelpaa hotellissa kellistyä suureen vuoteeseen, jossa odottavat pehmoiset lakanat ja sopivan napakka patja.
Assisi.
Tänään panoksia riittää ainoastaan pääpaikkaan ja sen freskoihin. Toisaalta, Vilho on erittäin vaikuttunut S. Franciscon tai siis Fransiskus Assisilaisen ajatuksista. Fransiskaanien perustaja opetti luotujen tasarvoisuutta ja se on aika kovaa tekstiä. Viime aikoina Vilho on ollut yhä vahvemmin sitä mieltä, että eläimet ovat tämän planeetan oikeutettua väestöä ja heitä on tullut tyrkkimään sittemmin eräs vetypommin, muovin ja kännykän kehittänyt kaksijalkainen porukka.
Assisin kaupungin lisäksi varhaiset fransiskaanit perustivat vuoriseudulle lukusia Eremoita eli... Viho ei osaa sanoa suomeksi sanaa, joka tarkoittaa samaa kuin Hermitage, eremitaashi - siis maailmalta vetäytymisen, eristäytymisen paikkoja. Fransiskaanit eristyivät kukkuloille nimenomaan ihmiskunnasta - "karistaakseen viimeisetkin rippeet ihmiskunnasta itsestään"- kuten sanotaan muinaisissa teksteissä. Eremo on tällaisen eristäytymisen paikka, munkkitoimipiste etäällä ihmisistä - suomeksi sanottaisiin autiossa erämaassa.
Ihmiskunnan rippeet tulivat kuitenkin sankoin joukoin hyvin pian Fransiskuksen perässä. Ensin saapuivat suuret taiteilija ja he loivat merkittävät taideaarteet alueen pääkikrkkoon, Basilica di S. Francescoon. Tietojen mukaan munkkiveli Elias kannusti fransiskaaneja loiston tielle ja taiteilijat olivat laajasti vaikuttuneita Pyhästä Fransiskuksesta, joten kirkkoa koristeltiin pitkään ja hartaasti. Basilica di S. Francesco vihittiin käyttöön vuonna 1253.
Keskeisimpiä töitä ovat 1200-1300-lukujen freskot - tekijöinään Giotto ja Cimabue. Freskojen ystäville kirkossa on tuplasti nähtävää, sillä kirkossa on oikestaan kolme kerrosta. Alimpana on Fransiskuksen hauta, sitten on alempi kirkko ja sen päällä ylempi kirkko. Vuoden 1997 maanjäristys on tuhonnut osan freskoista, mutta valtavasti on edelleen nähtävää. Vanhojen, kovatasoisten freskojen jälkeen uusia on maalattu vielä ainakin 300 vuotta. Näissä ympyröissä ei kuitenkaan mikään niin uusi kuin 1400-1600-luku juuri kiinnosta.
Giotton työt (vuosilta 1296-1304) kertovat Fransiskuksen elämästä ja ovat kiinnostavia, samoin alakirkon muutama työt. Alakerrassa Pietro Lorenzettin Ristiltäotto (Depositzione n. 1316-19) on Vilhon mielestä huikea työ kaikessa luonnollisuudessaan ja asetelman dynaamisuudessaan. Sitä voisi palata katsomaan uudelleen tai nauttia hieman helpommin taidekirjan sivulta. Taiteen katsominen ei aina ole kirkoissa kovin helppoa.
Annikki ja Vilho ovat kiertäneet aika monissa katolisten pyhissä paikoissa ja täälläkin kuhina on sen verran kovaa ja pyöriminen tiuhaa, että sitä ei aina oikein jaksa. Kaikella rakkaudella - kysymys ei ole suvaitsemattomuudesta, vaan siitä että uskonnollisille luokkaretkille lähtee hyvin tavallista kansaa, joka ei ole matkaillut koskaan, eikä osaa esimerkiksi liikkua kohteissa, jotka kuitenkin ovat turistinähtävyyksiä. Sanottu on: Sallikaa lasten tulla tyköni - joten menköön tämäkin vielä siihen piikkiin.
Giotton työssä - ovensuussa - on kuvattuna kuuluisa tilanne , jossa Fransiskus saarnaa linnuille (toinen vastaava ja vanhempi löytyy toki alakirkostakin (Maestro di San Francesco, n. 1255-1260) Vilho päättää pyhästi (!) selvittää alkutekstin sanamuodon - nimittäin mitä helvettiä linnuille tarvitsee saarnata, osaavat jo muutenkin. Rupattelu luontokappaleiden kanssa on Vilhon mielestä suositeltavaa, mutta tarvitseeko nyt ryhtyä saarnaamaan kuitenkaan? Lieneekö Frank taas yksi väärinymmäretty sielu, jonka muistolle tehdään kolmikerroksinen kirkko ja kasa taideaarteita? Vilho ei kuitenkaan unohda koskaan sitä, että Francisco tuli toimeen myös susien kanssa, kuten legenda Gubbion sudestakin kertoo.
Susivuoret kiertävät tovin Assisin kivikaduilla ja käyvät sitten syömässä paikallista lasagnea. Kylästähän löytyy roomalaisen temppelin upea julkisivukin, mutta sisusta on tärvätty barokkiroskalla aikanaan, paikkahan on muunnettu kirkoksi .
On kuitenkin aika palata vähitellen Vilhomobiilin hellään huomaan ja lähteä yhä etelämmäksi Apenniinien syliin.
Norcia. Kaupunki on piskuinen helmi Umbrian ytimessä, korkeiden vuorten välissä. Täällä odottaa pieni yllätys - edullinen hotellihuone on varattu Palatino-hotellista, joka on selvästi täysin pimeänä ja suljettu tältä kaudelta. Mutta eipä hätää - Annikki soittaa yhteyshenkilölle, joka kertoo että huone on tarjolla viereisestä Best Western -hotellista samoilla ehdoilla. Hotelli on todellakin viereinen rakennus ja vaihto on kestettävä kuin mies - Hotel Salicone on selvästi laadukkaampi paikka ja todellista luxusta edellisen marmotanpesän jälkeen.
Norcia on eräänlainen kulinaarinen keskus pienestä koostaan huolimatta. Ilta meneekin siis mukavasti varsin viihtyisässä hotellihuoneessa ja sen fasiliteeteista nauttiessa. Kylmässä illassa on edessä kävely tovin verran pääkatua pitkin ja sitten löytyy sopiva pizzeria iltaruokintaan. Ruoka on edullista ja mainiota, erityisesti Annikin tryffelipizza on sellainen, ettei sitä monesta paikasta saa. Mainio on Vilhonkin pizza-annos: paikallista kinkkua suurina siivuina, artisokkaa, mozzarellaa ja sieniä. Aterian jälkeen kelpaa hotellissa kellistyä suureen vuoteeseen, jossa odottavat pehmoiset lakanat ja sopivan napakka patja.
29.10.2014
13. Eletään kuin Spellossa eli Vilho Spellon kaduilla ja illan Nocera Umbrassa
Umbrian maisema on leimallisesti vuorista, usein metsäistä -valokuvauksellista arvoa lisäävät entisestään kukkulakaupungit. Juuri sellaiseen kaksikkomme on matkalla "marmotan pesästä", joksi Vilho nimittää vuoristokylän perätalossa olevaa arvon asuinpaikkaa. Marmotta (ital.) tunnetaan suomeksi nimellä murmeli - Annikin ja Vilhon kieli kun on vanhan pariskunnan yhteistä slangia, jossa on lukematon määrä jäänteitä eri kielistä, käännöksistä ja väännöksistä, ja vuosi vuodelta vähemmän yleiskielessä ymmärrettävää ainesta.
Spello on yksi Umbrian kylistä, jotka ovat sievästi vuorella ja muutenkin nättejä. On pyhäpäivä, joten roomalaisia pariskuntia on tullut autoineen katsomaan idyllistä Italiaa. Umbria on italialaisten Lappi, vuorten ja herkullisten riistaruokien salaperäinen maa, joka on kuitenkin vain parin tunnin päässä Roomasta; ilma on raikasta ja parkkipaikkoja löytyy.
Spellossa ei siis pyöri ulkomaalaisia, koska siellä ei ole vinoja torneja tai satumaisia taideaarteita. Italialaisille maakunta edustaa kuitenkin vuorten, kulttuurin, maatalouden ja erämaan satumaata. Tässäkin idyllisessö kylässä kadut on kivetty kauniisti ja ne kiertyvät sievästi keskiaikaisessa miljöössä. Paikka on pieni, mutta siellä on sopiva määrä herkkukauppoja, jotka myyvät paikallisia tuotteita - makkaroita, leikkeleitä, juustoja ja viinejä - elintarvikkeita ja käsitöitä. Kylän tai kaupungin yläpäästä on hienot näkymät niin vuoristoon kuin laaksoihinkin.
Italiassa kun ollaan, muutama rakennus täyttää miltei taideaarteen määritelmän ja kirkoista löytyy muutaman kovan luokan maalaus. Se ei ole paljon maassa, jossa maasto pursuaa antiikin raunioita ja kirkkoja on satojatuhansia miljoonine taideteoksineen. Roomalaisia kiviä löytyy tästäkin kylästä ja sirpale antiikkista porttia.
Vilho pitää siis melkoista välipäivää ja katselee minkä verran nyt jaksaa, kuvaa mielikseen. Muutaman tunnin pyörimisen jälkeen voidaankin palata kaupan kautta.
Ja voi tavatonta! -Vilhomme on taipuvainen jälleen kerran juopotteluun, tuohon aina vaanivaan paheeseen. Muina vilhoina marketista on tarttunut matkaa pullo portviiniä. Vilholla on tapana napata ulkomailla yhtenä iltana matkaan port-pullo, sillä suomalaisesta hinnasta on täällä pudotettu ykkönen edestä pois. Erinomaisena perusteena Vilho pitää sitäkin, että vuorimajassa tarvitaan lämmikettä.
Illalla sankarimme seuraa täyttä pelikierrosta päihdyttävien juomien vauhdittamana. Umbrian yö on musta, mutta tähtien saattelema. Pelit menevät suhteellisen pieleen, mutta sellaista marmotan elämä joskus on.
Spello on yksi Umbrian kylistä, jotka ovat sievästi vuorella ja muutenkin nättejä. On pyhäpäivä, joten roomalaisia pariskuntia on tullut autoineen katsomaan idyllistä Italiaa. Umbria on italialaisten Lappi, vuorten ja herkullisten riistaruokien salaperäinen maa, joka on kuitenkin vain parin tunnin päässä Roomasta; ilma on raikasta ja parkkipaikkoja löytyy.
Spellossa ei siis pyöri ulkomaalaisia, koska siellä ei ole vinoja torneja tai satumaisia taideaarteita. Italialaisille maakunta edustaa kuitenkin vuorten, kulttuurin, maatalouden ja erämaan satumaata. Tässäkin idyllisessö kylässä kadut on kivetty kauniisti ja ne kiertyvät sievästi keskiaikaisessa miljöössä. Paikka on pieni, mutta siellä on sopiva määrä herkkukauppoja, jotka myyvät paikallisia tuotteita - makkaroita, leikkeleitä, juustoja ja viinejä - elintarvikkeita ja käsitöitä. Kylän tai kaupungin yläpäästä on hienot näkymät niin vuoristoon kuin laaksoihinkin.
Italiassa kun ollaan, muutama rakennus täyttää miltei taideaarteen määritelmän ja kirkoista löytyy muutaman kovan luokan maalaus. Se ei ole paljon maassa, jossa maasto pursuaa antiikin raunioita ja kirkkoja on satojatuhansia miljoonine taideteoksineen. Roomalaisia kiviä löytyy tästäkin kylästä ja sirpale antiikkista porttia.
Vilho pitää siis melkoista välipäivää ja katselee minkä verran nyt jaksaa, kuvaa mielikseen. Muutaman tunnin pyörimisen jälkeen voidaankin palata kaupan kautta.
Ja voi tavatonta! -Vilhomme on taipuvainen jälleen kerran juopotteluun, tuohon aina vaanivaan paheeseen. Muina vilhoina marketista on tarttunut matkaa pullo portviiniä. Vilholla on tapana napata ulkomailla yhtenä iltana matkaan port-pullo, sillä suomalaisesta hinnasta on täällä pudotettu ykkönen edestä pois. Erinomaisena perusteena Vilho pitää sitäkin, että vuorimajassa tarvitaan lämmikettä.
Illalla sankarimme seuraa täyttä pelikierrosta päihdyttävien juomien vauhdittamana. Umbrian yö on musta, mutta tähtien saattelema. Pelit menevät suhteellisen pieleen, mutta sellaista marmotan elämä joskus on.
28.10.2014
12. Riministä Nocera Umbraan eli rantabaanalta tunneleihin ja tunturiin
Kahden yön majailu Riminissä on päättymässä ja tavaroita pakataan taas kuumeisesti Vilhomobiiliin.
Ensimmäiset tunnit maantiellä kulkevat melko lailla etelään täysin tasaista rantamaastoa pitkin. Eritasoista hiekkarantaa jatkuu kymmeniä kilometrejä ja ranta on melkoisen suoraa viivaa. Loma-asuntoja riittää ja kyliä kylien perään. Vilhon mielestä seutu ei ole kovin ihmeellistä. Onneksi tien länsipuolella näkyy nytkin vuoristoa.
Tiet ovat taas heikossa kunnossa ja tietyömerkit pudottavat jatkuvasti nopeudet viiteenkymppiin, samoin taajamat. Joku hermostunut on kuitenkin aina puskurissa kiinni ja ohituksen jälkeen katoaa mutkan taa seitsemää-yhdeksääkymppiä. Vilhon on hyvin vaikea tulkita sääntöjä, koska muut eivät niitä noudata. Mutta ihan hulluna ei ajaa, sillä muutaman kerran carabinierit ovat pysättäneet tälläkin tiellä autoja tiensivuun.
Tarpeeksi etelässä maakunta vaihtuu Emilia-Romagnasta Marcheksi. Pariskuntamme pysyttelee rantareitillä miltei Anconaan asti, mutta sitten suunnataan sisämaahan ja kohti Umbriaa.
Hieman pienemmillä teillä ralli vain kiihtyy. Nopeuksia on taas rajoitettu kovasti ja 50 km/h ja 40 km/h on hyvin yleinen kyltti, tie onkin paikoin surkeaa ja projektit ovat kesken. Seudulla alkaa taas olla vahvasti Apenniineja, joten myös tunneleita on toistuvasti. Tästä seuraa se, että paikallinen väestö ei pääse ohittelemaan välittömästi (tunneleissa ja tietyöalueilla se on kiellettyä) ja liikenne jonoutuu heti, jos näillä spekseillä ei aja vauhtia 90 km/h. Vilho ei oikein pysy kartalla paikallisten sääntötulkinnasta ja ajaa hitaasti, yrittäen päästää mahdollisuuksien mukaan kuumimmat kuskit takaa pois. Tätä rentouttavaa kissa-hiiri-koira -leikkiä jatkuu iltapäivän ajan. Sitten siirrytään jo miltei kärrypoluille, jotka vievät Nocera Umbraan ja seuraavaan majoitukseen.
Auto kiipeää yhä korkeammalle ja tie käy yhä pienemmäksi, koko ajan vaikutelma on Vilhon mielessä se, että mennään jonkun pihaan. Niin lopulta mennäänkin. Mihinkähän sitä on taas tultu, tuumailee Vilho. Pihalle pyrähtää koira, lapsi tai kaksi ja tukeva rouvasihminen. Annikki hoitaa puhumispuolen. Ja niin sitä kierretään talon toiselle puolelle ja asetutaan kaksioon, jossa on kaikki mitä pitääkin.
San Michelen ravintola- ja loma-asunnot ovat talossa, jossa isäntäväkikin asuu kissoineen kersoineen. Alakerrassa on tosiaan ravintola, mutta nyt siellä ei juuri toimintaa ole. Maasto nousee aika lailla ja sankareidemme majapaikan vieressä on vielä pieni, hyvin valokuvauksellinen kappeli. Takana on edelleen vuorta ja oliivimetsikköä. Nyt ollaan korkealla ja maaseudulla.
Annikki on sen verran täydellinen kielitaidossaan, että huusholliin löytyy vielä kaikki kaapeista puuttuva keittiötarpeisto. Pyykeistäkin kysytään, kun netissä oli puhetta pesukoneesta. Emäntä ilmoittaa pesevänsä kaiken mitä tarvitaan. Vilho laskeskelee, että viikkoon asioita ei ole hoidettu kuin italiaksi - Vilhokin on kunnostautunut kuuntelemalla asioiden etenemistä, onneksi ymmärtäen kuitenkin missä mennään. Mutta ei autokuskin tarvitse osata puhua, ei Räikkönenkään saa sanaa suustaan.
Iltapastan jälkeen huusholli alkaa lämmetä ja tilanne muutenkin parantua. Ulkona on kirkas tähtityö ja melkoisen kylmä, onneksi emäntä iskee alakerrassa puita takkaan ja lämmin vesi kiertää vinhaan pattereissa.
Ensimmäiset tunnit maantiellä kulkevat melko lailla etelään täysin tasaista rantamaastoa pitkin. Eritasoista hiekkarantaa jatkuu kymmeniä kilometrejä ja ranta on melkoisen suoraa viivaa. Loma-asuntoja riittää ja kyliä kylien perään. Vilhon mielestä seutu ei ole kovin ihmeellistä. Onneksi tien länsipuolella näkyy nytkin vuoristoa.
Tiet ovat taas heikossa kunnossa ja tietyömerkit pudottavat jatkuvasti nopeudet viiteenkymppiin, samoin taajamat. Joku hermostunut on kuitenkin aina puskurissa kiinni ja ohituksen jälkeen katoaa mutkan taa seitsemää-yhdeksääkymppiä. Vilhon on hyvin vaikea tulkita sääntöjä, koska muut eivät niitä noudata. Mutta ihan hulluna ei ajaa, sillä muutaman kerran carabinierit ovat pysättäneet tälläkin tiellä autoja tiensivuun.
Tarpeeksi etelässä maakunta vaihtuu Emilia-Romagnasta Marcheksi. Pariskuntamme pysyttelee rantareitillä miltei Anconaan asti, mutta sitten suunnataan sisämaahan ja kohti Umbriaa.
Hieman pienemmillä teillä ralli vain kiihtyy. Nopeuksia on taas rajoitettu kovasti ja 50 km/h ja 40 km/h on hyvin yleinen kyltti, tie onkin paikoin surkeaa ja projektit ovat kesken. Seudulla alkaa taas olla vahvasti Apenniineja, joten myös tunneleita on toistuvasti. Tästä seuraa se, että paikallinen väestö ei pääse ohittelemaan välittömästi (tunneleissa ja tietyöalueilla se on kiellettyä) ja liikenne jonoutuu heti, jos näillä spekseillä ei aja vauhtia 90 km/h. Vilho ei oikein pysy kartalla paikallisten sääntötulkinnasta ja ajaa hitaasti, yrittäen päästää mahdollisuuksien mukaan kuumimmat kuskit takaa pois. Tätä rentouttavaa kissa-hiiri-koira -leikkiä jatkuu iltapäivän ajan. Sitten siirrytään jo miltei kärrypoluille, jotka vievät Nocera Umbraan ja seuraavaan majoitukseen.
Auto kiipeää yhä korkeammalle ja tie käy yhä pienemmäksi, koko ajan vaikutelma on Vilhon mielessä se, että mennään jonkun pihaan. Niin lopulta mennäänkin. Mihinkähän sitä on taas tultu, tuumailee Vilho. Pihalle pyrähtää koira, lapsi tai kaksi ja tukeva rouvasihminen. Annikki hoitaa puhumispuolen. Ja niin sitä kierretään talon toiselle puolelle ja asetutaan kaksioon, jossa on kaikki mitä pitääkin.
San Michelen ravintola- ja loma-asunnot ovat talossa, jossa isäntäväkikin asuu kissoineen kersoineen. Alakerrassa on tosiaan ravintola, mutta nyt siellä ei juuri toimintaa ole. Maasto nousee aika lailla ja sankareidemme majapaikan vieressä on vielä pieni, hyvin valokuvauksellinen kappeli. Takana on edelleen vuorta ja oliivimetsikköä. Nyt ollaan korkealla ja maaseudulla.
Annikki on sen verran täydellinen kielitaidossaan, että huusholliin löytyy vielä kaikki kaapeista puuttuva keittiötarpeisto. Pyykeistäkin kysytään, kun netissä oli puhetta pesukoneesta. Emäntä ilmoittaa pesevänsä kaiken mitä tarvitaan. Vilho laskeskelee, että viikkoon asioita ei ole hoidettu kuin italiaksi - Vilhokin on kunnostautunut kuuntelemalla asioiden etenemistä, onneksi ymmärtäen kuitenkin missä mennään. Mutta ei autokuskin tarvitse osata puhua, ei Räikkönenkään saa sanaa suustaan.
Iltapastan jälkeen huusholli alkaa lämmetä ja tilanne muutenkin parantua. Ulkona on kirkas tähtityö ja melkoisen kylmä, onneksi emäntä iskee alakerrassa puita takkaan ja lämmin vesi kiertää vinhaan pattereissa.
11. San Marino ja öljynporausta Riminillä
San Marino edustaa Vilholle taas kerran sellaista paikkaa, johon hän lähtee lähes täysin valmistautumatta. Postimerkkivaltiosta on toki sen verran tietoa, että siellä ei Vilhon käsityksen mukaan ole mitään sellaista, jota olisi pakko nähdä. Siis tielle ja San Marinoon.
Mutta eipä hätäillä. Ensin pitää katsastaa Riminin nähtävyyksiä. Vilho aloittaa parvekkeelta. Kaikkien hyvinvarustettujen vilhojen matkatavaroihin kuuluvat kiikarit. Niin tässäkin tapauksessa ja Vilho silmäileekin parvekkeelta merelle optiikka apunaan. Pohjoisessa on muutama vaikuttava pilvenpiirtäjähenkinen talo, mutta mitä ihmettä näkyy merellä? Laiva se ei ole, näyttää lähinnä... - lähinnä öljynporauslautalta. Onkohan Vilholla hiukan vilkas mielikuvitus? Entä näkyykö merirosvolaivoja tai mahdollisesti merenneitoja?
Samainen hökötys näkyi toki yölläkin valaistuna, kun Vilho tarkemmin ajattelee. Silloin se vaikutti kummitusmaiselta joulukuuselta yövalaistuksessaan. Matkaa viritykseen on muutama kymmenen kilometriä, joten ihan tarkkaa kuvaa on mahdoton saada. Nyt sää on aika hyvä ja kyllä, - se näyttää öljynporauslautalta.
Vilho tekee tiedusteluja internetissä. Pienenä älyllisenä haasteena on selvittää se, onko täällä päin maailmaa öljyä tai porauslauttoja. Muutaman nokkelan hakutuokion perusteella Vilho löytääkin energiayhtiö Adriatic Oilin. Toden totta - yhtiö kairaa öljyä Adrianmereltä. Tärkeä esiintymä on Albanian edustalla (ja maissa myös). Riminin edustalta löytyy sieltäkin "valtaus" ja kuinka ollakaan alue on ihan sopivasti tässä edustalla ja sijainti täsmää täysin näköhavaintoon.
Netistä käy myös ilmi, että Kroatiassa ollaan kovin huolestuneita öljynporauksen takia - ympäristösyistä. Lisäksi selviää sekin, että Adriatic Oil kerää käytettyä ruokaöljyä Riminissä ja tekee siitä uusioenergiaa. Sellaisen keräyspisteen Vilho näkikin jo kadulla. Katri Helenankaan ei tarvitse jatkossa katsella autiota hiekkarantaa, sillä silmät voi luoda kohti aktiivista porauslauttaa.
***
Riminissä Vilho ja Annikki käyvät Tempio Maletestianossa, 1200-luvun kirkossa. Vilhoa kiinnostaa jonkin verran paikan alttaritaulun virkaa hoitava Giotton krusifiksi 1300-luvulta ja Piero della Francescan paimenmaalaus. Muuten paikka ei rasita kulttuurihermoja. Sivummalta muutaman sadan metrin päästä löytyy myös katoksen alla olevia mosaiikkeja, mutta paikka on suljettu. Roomalaisajan lattiat pääsee joten kuten kuitenkin näkemään katosrakennelman ikkunoista. Siispä takaisin autolle ja rentouttavaan ralliin ulkomailla päin.
San Marino on käytännössä vuorella, ainakin pääosa siitä. Sitäkään Vilho ei ole tullut ajatelleeksi. Jälleen ajellaan niin pitkälle kuin se tuntuu järkevältä ja sitten vain auto parkkiin. Tältä parkkipaikalta on köysiratakuljetus ylös vuorelle - ratkaisua voi suositella.Suurin osa turisteista kun kuitenkin suuntaa Mont Titanolle, korkeimmalle huipulle valtiossa.
Mukavan funicular-lentomatkan jälkeen voi harrastaa ikkunaostoksia ja maisemien katselua kivetyllä keskiaikaisella katualueella. Maasto on mäkistä ja tietysti aika somaa, näkymät ympäristöön ovat hienot, päiväkin on kirkas. Alue on pidetty siistissä kuosissa ja suojeltu siten, että UNESCO on antanut maailmaperintöleimansa.
Vilho on julistanut pitävänsä lepopäivän, joten pieni pyöriminen San Marinossa ja Riminin nähtävyyksillä riittää. Illalla jää aikaa koota voimia asunnolla Riminissä. Ennen pimeää ehtii tehdä vielä kävelyn hiekkarannalla ja huvivenesatamassa, katsella lokkeja ja suljettua huippukalaravintolaa.
Illaksi on varattu pullo sanmarinolaista kuohuviiniä, joka on oikein kelpoa, samoin kuin aina ahkeran Annikin laittama päivällinen, joka on tällä kertaa naudanlihaa pinjansiementen ja rucolan kanssa, kyytipoikana salaattia.
Mutta eipä hätäillä. Ensin pitää katsastaa Riminin nähtävyyksiä. Vilho aloittaa parvekkeelta. Kaikkien hyvinvarustettujen vilhojen matkatavaroihin kuuluvat kiikarit. Niin tässäkin tapauksessa ja Vilho silmäileekin parvekkeelta merelle optiikka apunaan. Pohjoisessa on muutama vaikuttava pilvenpiirtäjähenkinen talo, mutta mitä ihmettä näkyy merellä? Laiva se ei ole, näyttää lähinnä... - lähinnä öljynporauslautalta. Onkohan Vilholla hiukan vilkas mielikuvitus? Entä näkyykö merirosvolaivoja tai mahdollisesti merenneitoja?
Samainen hökötys näkyi toki yölläkin valaistuna, kun Vilho tarkemmin ajattelee. Silloin se vaikutti kummitusmaiselta joulukuuselta yövalaistuksessaan. Matkaa viritykseen on muutama kymmenen kilometriä, joten ihan tarkkaa kuvaa on mahdoton saada. Nyt sää on aika hyvä ja kyllä, - se näyttää öljynporauslautalta.
Vilho tekee tiedusteluja internetissä. Pienenä älyllisenä haasteena on selvittää se, onko täällä päin maailmaa öljyä tai porauslauttoja. Muutaman nokkelan hakutuokion perusteella Vilho löytääkin energiayhtiö Adriatic Oilin. Toden totta - yhtiö kairaa öljyä Adrianmereltä. Tärkeä esiintymä on Albanian edustalla (ja maissa myös). Riminin edustalta löytyy sieltäkin "valtaus" ja kuinka ollakaan alue on ihan sopivasti tässä edustalla ja sijainti täsmää täysin näköhavaintoon.
Netistä käy myös ilmi, että Kroatiassa ollaan kovin huolestuneita öljynporauksen takia - ympäristösyistä. Lisäksi selviää sekin, että Adriatic Oil kerää käytettyä ruokaöljyä Riminissä ja tekee siitä uusioenergiaa. Sellaisen keräyspisteen Vilho näkikin jo kadulla. Katri Helenankaan ei tarvitse jatkossa katsella autiota hiekkarantaa, sillä silmät voi luoda kohti aktiivista porauslauttaa.
***
Riminissä Vilho ja Annikki käyvät Tempio Maletestianossa, 1200-luvun kirkossa. Vilhoa kiinnostaa jonkin verran paikan alttaritaulun virkaa hoitava Giotton krusifiksi 1300-luvulta ja Piero della Francescan paimenmaalaus. Muuten paikka ei rasita kulttuurihermoja. Sivummalta muutaman sadan metrin päästä löytyy myös katoksen alla olevia mosaiikkeja, mutta paikka on suljettu. Roomalaisajan lattiat pääsee joten kuten kuitenkin näkemään katosrakennelman ikkunoista. Siispä takaisin autolle ja rentouttavaan ralliin ulkomailla päin.
San Marino on käytännössä vuorella, ainakin pääosa siitä. Sitäkään Vilho ei ole tullut ajatelleeksi. Jälleen ajellaan niin pitkälle kuin se tuntuu järkevältä ja sitten vain auto parkkiin. Tältä parkkipaikalta on köysiratakuljetus ylös vuorelle - ratkaisua voi suositella.Suurin osa turisteista kun kuitenkin suuntaa Mont Titanolle, korkeimmalle huipulle valtiossa.
Mukavan funicular-lentomatkan jälkeen voi harrastaa ikkunaostoksia ja maisemien katselua kivetyllä keskiaikaisella katualueella. Maasto on mäkistä ja tietysti aika somaa, näkymät ympäristöön ovat hienot, päiväkin on kirkas. Alue on pidetty siistissä kuosissa ja suojeltu siten, että UNESCO on antanut maailmaperintöleimansa.
Vilho on julistanut pitävänsä lepopäivän, joten pieni pyöriminen San Marinossa ja Riminin nähtävyyksillä riittää. Illalla jää aikaa koota voimia asunnolla Riminissä. Ennen pimeää ehtii tehdä vielä kävelyn hiekkarannalla ja huvivenesatamassa, katsella lokkeja ja suljettua huippukalaravintolaa.
Illaksi on varattu pullo sanmarinolaista kuohuviiniä, joka on oikein kelpoa, samoin kuin aina ahkeran Annikin laittama päivällinen, joka on tällä kertaa naudanlihaa pinjansiementen ja rucolan kanssa, kyytipoikana salaattia.
26.10.2014
10.b Kiinalaiset skootterit eli miten Tarkastaja Tavernello saa rakentavaa palautetta
- Onko teillä käsitystä siitä, missä se suomalainen Susivuori on? Komissario Montepulciano esittää kysymyksensä hyvin painokkaasti, mutta tarkastaja Tavernellolla ei ole aikaa vastata. Komissario lataa jo lisää:
- Teidän mukaanne, Tavernello, Susivuori menee Pisasta Firenzeen ja nuohoaa - tämä on suora sitaatti raportistanne - siis nuohoaa Uffizin museossa kunnes se suljetaan yöllä, valokuvaa sitten vanhoja kiviä centrossa ja painelee sitten juomaan litratolkulla Chiantia jonnekin yömajaan, ynnä poistuu piakkoin maasta.
Huolimatta siitä, että komissario Montepulciano tuntuu käyvän suhteellisen kuumana, on tunnelma hänen huoneessaan jäätävä. Tavernello yskäisee ja yrittää vastata:
- Hyvä komissario -
- En ole lopettanut vielä, sanoo komissario ja Tavernellon ei auta muu kuin kuunnella. Montepulciano jatkaa:
- Olen saanut muutaman tiukan puhelun kvestoorilta ja lisäksi asemamme johtajalta, joka on meidän molempien esimiehemme, jos olitte unohtanut. Nämä mainitut herrasmiehet ovat tiedustelleet teidän projektinne edistymistä, ymmärrättekö Tavernello?
- Ymmärrän toki, komissario, ynisee Tavernello
- Te ette ymmärrä yhtään mitään, Taverenello, jyrähtää komissario ja jatkaa:
- Te palasitte takaisin lämpimään toimistoonne ja ryhdyitte taas selvittämään niiden kiinalaisten skoottereiden maahantuontia - ilmeisesti senkin projektin keskeinen tutkimustieto selviää parhaiten Via Strombolin baarissa, sillä siellä te tunnutte päivystävän.
Montepulciano tuntuu pääsevän vasta nyt tosissaan vauhtiin, Tarkastaja Tavernello ajattelee jälleen viikinkejä ja mahdollista uraa laivastossa tai vaikka piraattina. Kukkaiskielinen lähetys jatkuu:
- Onko teidän mielestänne Firenze meren rannalla? Te hukkaatte täysin Susivuoren, joka ilmeisesti on polkenut Pisasta oitis jonnekin Ravennan seudulle ja te olette sen nerokkaan apulaisenne kanssa olleet yhden vuoriston verran pielessä analyysienne kanssa. Kohteenne on painellut Apenniinien toiselle puolelle.
- Ei Peroni ole "apulaiseni", yrittää Tavernello saada sanottua. Komissario Montepulciano puhkuu jo eteenpäin:
- Teletietojen perusteella Susivuori paikannettiin sitten San Marinosta. Kuunteletteko te Tavernello - San Marinosta! Eikä teillä ole mitään käsitystä siitä, mitä tuo suomalainen puuhailee toisella puolella Italiaa ja ties missä ruhtinaskunnissa. Tai tunnetteko esimerkiksi tätä Porovaaraa, jolle hän on lähettänyt teksitiviestin? - ette tietenkään. Todennäköisesti samanlainen ongelmatapaus kuin Susivuori. Nämä miehet eivät tyydy juomaan roséta jossain turistikohteessa vaan heillä on jokin merkittävä suunnitelma, päämäärä ja projekti. Mutta te ette tiedä siitä vieläkään mitään!
Gianluca Tavernellosta tuntuu siltä, kuin suihkuhävittäjä yrittäisi laskeutua hänen päälleen. Jos komissario olisi panssarivaunu, hän ajaisi päälle ja yrittäisi ruopaista kohdalla. Tavernello ei uskalla hymyillä mielikuvalleen. Komissario aloittaa jo sympaattisen palautekeskustelun kokoavaa ja hengeltään rakentavaa loppupuheenvuoroa:
- Te lähdette oitis Perugiaan ja yritätte ensinnäkin olla saamatta turpiinne siellä. Äitinnekin on varmaan neuvonut välttämään rautatieasemia. Toisekseen palaatte sen Susivuoren jäljille, teette raporttinne ja alatte muodostamaan kuvaa siitä mistä on kysymys. Se toscanalainen puupää Peroni lähtee heti mukaanne. Jos tämä ei ala vähitellen sujua, saatte molemmat kohta ryhtyä keräämään sieniä Apennineilta. Onko teillä jotain tarkennettavaa?
- Niiden skoottereiden maahantuontijuttu, komissario, on loppusuoralla ja niistä pyöristä tulee sievoista verotuloa valtion kassaan. Kvestoorikin kiitteli työtä, - Tavernello yrittää selittää.
Komissario Montepulciano viittaa vain ovea kohden. Hänen mittansa kiinalaisten skoottereiden tai suomalaisten sankarimatkailijoiden osalta on tälle päivälle täynnä. Valitettavasti tarkastaja Tavernellon osalta tilanne on aivan toinen.
***
Konstaapeli Peroni odottaa Via Strombolin kahvilassa ja mutustaa suurta paninoa tiskin ääressä. Auto on lystikkäästi pysäköity keskelle jalkakäytävää. Kahvila miellyttää suuresti Peronia. Paninossa on reilut siivut mozzarellaa ja paikan isäntä ymmärtää syvällisesti jalkapalloa. Päivästä tulee varmasti mainio.
- Teidän mukaanne, Tavernello, Susivuori menee Pisasta Firenzeen ja nuohoaa - tämä on suora sitaatti raportistanne - siis nuohoaa Uffizin museossa kunnes se suljetaan yöllä, valokuvaa sitten vanhoja kiviä centrossa ja painelee sitten juomaan litratolkulla Chiantia jonnekin yömajaan, ynnä poistuu piakkoin maasta.
Huolimatta siitä, että komissario Montepulciano tuntuu käyvän suhteellisen kuumana, on tunnelma hänen huoneessaan jäätävä. Tavernello yskäisee ja yrittää vastata:
- Hyvä komissario -
- En ole lopettanut vielä, sanoo komissario ja Tavernellon ei auta muu kuin kuunnella. Montepulciano jatkaa:
- Olen saanut muutaman tiukan puhelun kvestoorilta ja lisäksi asemamme johtajalta, joka on meidän molempien esimiehemme, jos olitte unohtanut. Nämä mainitut herrasmiehet ovat tiedustelleet teidän projektinne edistymistä, ymmärrättekö Tavernello?
- Ymmärrän toki, komissario, ynisee Tavernello
- Te ette ymmärrä yhtään mitään, Taverenello, jyrähtää komissario ja jatkaa:
- Te palasitte takaisin lämpimään toimistoonne ja ryhdyitte taas selvittämään niiden kiinalaisten skoottereiden maahantuontia - ilmeisesti senkin projektin keskeinen tutkimustieto selviää parhaiten Via Strombolin baarissa, sillä siellä te tunnutte päivystävän.
Montepulciano tuntuu pääsevän vasta nyt tosissaan vauhtiin, Tarkastaja Tavernello ajattelee jälleen viikinkejä ja mahdollista uraa laivastossa tai vaikka piraattina. Kukkaiskielinen lähetys jatkuu:
- Onko teidän mielestänne Firenze meren rannalla? Te hukkaatte täysin Susivuoren, joka ilmeisesti on polkenut Pisasta oitis jonnekin Ravennan seudulle ja te olette sen nerokkaan apulaisenne kanssa olleet yhden vuoriston verran pielessä analyysienne kanssa. Kohteenne on painellut Apenniinien toiselle puolelle.
- Ei Peroni ole "apulaiseni", yrittää Tavernello saada sanottua. Komissario Montepulciano puhkuu jo eteenpäin:
- Teletietojen perusteella Susivuori paikannettiin sitten San Marinosta. Kuunteletteko te Tavernello - San Marinosta! Eikä teillä ole mitään käsitystä siitä, mitä tuo suomalainen puuhailee toisella puolella Italiaa ja ties missä ruhtinaskunnissa. Tai tunnetteko esimerkiksi tätä Porovaaraa, jolle hän on lähettänyt teksitiviestin? - ette tietenkään. Todennäköisesti samanlainen ongelmatapaus kuin Susivuori. Nämä miehet eivät tyydy juomaan roséta jossain turistikohteessa vaan heillä on jokin merkittävä suunnitelma, päämäärä ja projekti. Mutta te ette tiedä siitä vieläkään mitään!
Gianluca Tavernellosta tuntuu siltä, kuin suihkuhävittäjä yrittäisi laskeutua hänen päälleen. Jos komissario olisi panssarivaunu, hän ajaisi päälle ja yrittäisi ruopaista kohdalla. Tavernello ei uskalla hymyillä mielikuvalleen. Komissario aloittaa jo sympaattisen palautekeskustelun kokoavaa ja hengeltään rakentavaa loppupuheenvuoroa:
- Te lähdette oitis Perugiaan ja yritätte ensinnäkin olla saamatta turpiinne siellä. Äitinnekin on varmaan neuvonut välttämään rautatieasemia. Toisekseen palaatte sen Susivuoren jäljille, teette raporttinne ja alatte muodostamaan kuvaa siitä mistä on kysymys. Se toscanalainen puupää Peroni lähtee heti mukaanne. Jos tämä ei ala vähitellen sujua, saatte molemmat kohta ryhtyä keräämään sieniä Apennineilta. Onko teillä jotain tarkennettavaa?
- Niiden skoottereiden maahantuontijuttu, komissario, on loppusuoralla ja niistä pyöristä tulee sievoista verotuloa valtion kassaan. Kvestoorikin kiitteli työtä, - Tavernello yrittää selittää.
Komissario Montepulciano viittaa vain ovea kohden. Hänen mittansa kiinalaisten skoottereiden tai suomalaisten sankarimatkailijoiden osalta on tälle päivälle täynnä. Valitettavasti tarkastaja Tavernellon osalta tilanne on aivan toinen.
***
Konstaapeli Peroni odottaa Via Strombolin kahvilassa ja mutustaa suurta paninoa tiskin ääressä. Auto on lystikkäästi pysäköity keskelle jalkakäytävää. Kahvila miellyttää suuresti Peronia. Paninossa on reilut siivut mozzarellaa ja paikan isäntä ymmärtää syvällisesti jalkapalloa. Päivästä tulee varmasti mainio.
25.10.2014
10. Ravennasta Riminiin - tasamaata ja hotellien tilkkutäkkiä. Sant'Apollinaire in Classe.
Kerrankin hotelli on todella lähellä kohdetta, tuumii Vilho. Basilica di Sant'Apollinaire in Classe sijaitsee kaupungin laitamilla, oikeastaan ulkopuolella ja hotelli on sen vieressä seinänaapurina. Ympäristössä on peltoa, asuintaloja ja maasto vaikuttaa entiseltä merenpohjalta.
Basilica di Sant'Apollinaire in Classe on mosaiikkirallin viimeinen erikoiskoe. Kirkon ympäristö on hiljainen, toki muutama tiainen liikkuu pihan havupuissa. Viereisellä pellolla on traktori syyskynnöllä. Kirkko on tiilinen ja niin on myös huomion vievä tornikin. Tornihan on kovin uusi, sillä se on "vasta" 800-luvun lisäys. Kirkko on vihitty käyttöön toukokuun 9. vuonna 549. Näin Vilho tavaa tiedostoistaan ja huomaa lisäksi sen, että kirkon vihkaisi eilisestä tuttu Maximianus, Ravennan piispa ja norsunluutuolin pääkäyttäjä.
Kirkon kuvapinnat ovat absidipäädyssä. Annikki huomauttaa, että marmoripylväät ovat Kreikasta. Vilho olisi tarjonnut Maximianuksen porukoille ennemmin kotimaista tavaraa Carrarasta, mutta Annikilla on kyllä pointti siinä, että välissä ovat Apenniinit. Keisarithan perustivat - tai siis yleensä perivät - oman versionsa EU:sta, jossa marmorin liikkuvuus oli maksimoitu ja työvoima kulki marmorin mukana, usein vieläpä ihan ilmaiseksi naru kaulassa.
Kaulasta Vilholle tulevat kuitenkin mieleen omat niskalihakset. Pää on ollut koetuksilla pari päivää mosaiikkisten kuvakenttien kanssa, sillä niiden tuijottaminen ja tietysti kuvaaminen on melkoista taivuttelua. Lampaita löytyy täältäkin kuvista ja kuvat ovat mahtavia. Kirkossa on myös melkoinen määrä vanhoja sarkofageja
Vilho soittaa kirkon pihalta äidilleen. Puhelun tähden Susivuori miettii pitkin päivää, miten muorille voisi järjestää lomaa ja virkistystä. Tähän pitääkin panostaa, kun koto-Suomi taas kutsuu. Illalla Vilho soittaa uudestaan äidilleen ja sanoo ne kaikkein kauneimmat sanat: Kaikki järjestyy. Äiti saadaan kyllä lomalle.
Vilhomobiili lähtee etelään. Off-season -matkailun huipennusta haetaan nyt siitä, että seuraava majapaikka on Riminissä, italialaisten kesänviettopaikassa. Sääkin huononee juuri sopivasti. Maasto on tasaista meren ranta-aluetta, vaikka lännessä näkyvätkin Apenniineja kohden nousevat kukkulat. Seutu ei ole mitään kaunista, eikä erityistä. Mutta palveluita ja kuhinaa reitillä riittää. Jos matkan taittaisi maksutietä, meno olisi toki helpompaa - nyt reittiä pätkivät kiertoliittymät, risteykset ja liikennevalot.
Riminissä leimallista on hyvin voimakas ruutukaava - pitkät, kapeat tiet kulkevat merta kohden ja ruudut ovat täynnä pieniä hotelleja, lomaresidenssjeä ja toki myös asuintaloja. Keli on pilvinen ja tuulinen, melko viileä, joten kontrasti auringonpaahteeseen suuntautuneeseen paikkaan on paikoin aikamoinen. Suurin osa kaikesta on posessa ja kaduilla lähinnä liikkuu satunnaista koirakävelijää ja pyöräilijää. Suljettuja terasseja, lukittuja pizzerioita ja peitettyjä uima-altaita on joka suunnassa. Meri suhisee lähellä ja hiekalle on matkaa vain metrejä.
Susivuoret pääsevät vihdoin asunnolleen. Hotellihuone on asiallinen ja sen seinustalla on hyvin varusteltu minikeittiö. Tällä on tarkoitus huilata pari päivää, mutta eiköhän kaksikko taas jotain keksi autiolla hiekkarannallakin. Iltasella Vilho tekee pienen kävelyretken lähikauppaan, hakee pesuainetta ja katselee ympärilleen. Sataa muutaman pisaran. Huoneessa alkaa punaviinin tutkiminen ja tutut paperityöt.
Basilica di Sant'Apollinaire in Classe on mosaiikkirallin viimeinen erikoiskoe. Kirkon ympäristö on hiljainen, toki muutama tiainen liikkuu pihan havupuissa. Viereisellä pellolla on traktori syyskynnöllä. Kirkko on tiilinen ja niin on myös huomion vievä tornikin. Tornihan on kovin uusi, sillä se on "vasta" 800-luvun lisäys. Kirkko on vihitty käyttöön toukokuun 9. vuonna 549. Näin Vilho tavaa tiedostoistaan ja huomaa lisäksi sen, että kirkon vihkaisi eilisestä tuttu Maximianus, Ravennan piispa ja norsunluutuolin pääkäyttäjä.
Kirkon kuvapinnat ovat absidipäädyssä. Annikki huomauttaa, että marmoripylväät ovat Kreikasta. Vilho olisi tarjonnut Maximianuksen porukoille ennemmin kotimaista tavaraa Carrarasta, mutta Annikilla on kyllä pointti siinä, että välissä ovat Apenniinit. Keisarithan perustivat - tai siis yleensä perivät - oman versionsa EU:sta, jossa marmorin liikkuvuus oli maksimoitu ja työvoima kulki marmorin mukana, usein vieläpä ihan ilmaiseksi naru kaulassa.
Kaulasta Vilholle tulevat kuitenkin mieleen omat niskalihakset. Pää on ollut koetuksilla pari päivää mosaiikkisten kuvakenttien kanssa, sillä niiden tuijottaminen ja tietysti kuvaaminen on melkoista taivuttelua. Lampaita löytyy täältäkin kuvista ja kuvat ovat mahtavia. Kirkossa on myös melkoinen määrä vanhoja sarkofageja
Vilho soittaa kirkon pihalta äidilleen. Puhelun tähden Susivuori miettii pitkin päivää, miten muorille voisi järjestää lomaa ja virkistystä. Tähän pitääkin panostaa, kun koto-Suomi taas kutsuu. Illalla Vilho soittaa uudestaan äidilleen ja sanoo ne kaikkein kauneimmat sanat: Kaikki järjestyy. Äiti saadaan kyllä lomalle.
Vilhomobiili lähtee etelään. Off-season -matkailun huipennusta haetaan nyt siitä, että seuraava majapaikka on Riminissä, italialaisten kesänviettopaikassa. Sääkin huononee juuri sopivasti. Maasto on tasaista meren ranta-aluetta, vaikka lännessä näkyvätkin Apenniineja kohden nousevat kukkulat. Seutu ei ole mitään kaunista, eikä erityistä. Mutta palveluita ja kuhinaa reitillä riittää. Jos matkan taittaisi maksutietä, meno olisi toki helpompaa - nyt reittiä pätkivät kiertoliittymät, risteykset ja liikennevalot.
Riminissä leimallista on hyvin voimakas ruutukaava - pitkät, kapeat tiet kulkevat merta kohden ja ruudut ovat täynnä pieniä hotelleja, lomaresidenssjeä ja toki myös asuintaloja. Keli on pilvinen ja tuulinen, melko viileä, joten kontrasti auringonpaahteeseen suuntautuneeseen paikkaan on paikoin aikamoinen. Suurin osa kaikesta on posessa ja kaduilla lähinnä liikkuu satunnaista koirakävelijää ja pyöräilijää. Suljettuja terasseja, lukittuja pizzerioita ja peitettyjä uima-altaita on joka suunnassa. Meri suhisee lähellä ja hiekalle on matkaa vain metrejä.
Susivuoret pääsevät vihdoin asunnolleen. Hotellihuone on asiallinen ja sen seinustalla on hyvin varusteltu minikeittiö. Tällä on tarkoitus huilata pari päivää, mutta eiköhän kaksikko taas jotain keksi autiolla hiekkarannallakin. Iltasella Vilho tekee pienen kävelyretken lähikauppaan, hakee pesuainetta ja katselee ympärilleen. Sataa muutaman pisaran. Huoneessa alkaa punaviinin tutkiminen ja tutut paperityöt.
24.10.2014
9. Ravenna eli Vilho ja miljoona mosaiikkia
Tuuli on kerännyt melkoisen määrän irtolehtiä Vilhomobiilin pyyhkimien alle konepellin rakosiin. Auto pakataan taas ja uusi päivä käynnistyy liikenneympyrästä. Tie vie Ravennaan ja siellä alkaa melko tuttu pyöriminen parkkipaikan haussa. Kuin varkain pysäköintipaikka löytyy sivukadulta, itse asiassa erittäin hyvästä paikasta, ja lopulta helposti.
Kaupunginmuurin vieressä, mutta edelleen ulkopuolella, Annikki ja Vilho painelevat cappucciolle ensimmäiseen baariin. Siellä on vain paikallisia ja maitokahvi on retken paras tähän mennessä. Portista päästyään kaksikkomme on kävelyalueella - Ravennassa tosin pyöräillään erittäin paljon, mutta moottoriliikennettä ei ole monilla keskeisillä kaduilla.
Mitä Ravennasta voisi sanoa? Kaupungissa on nippu keskiaikaisia varhaiskristillisiä kohteita, jotka kuuluvat UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Käytännössä tämä tarkoittaa ensinnäkin kirkkoja, kappeleita, kastekappeleita ja mausoleumeja, joissa on mykiståviä mosaiikkeja. Mosaiikit ovat Ravennassa niin vahvaa tavaraa, että on helppo unohtaa itse rakennusten merkittävyys. Mosaiikkeja löytyy myös muualta ja tietysti esineistöä ja ties mitä.
Vilho yrittää vähitellen tajuta sen, miten Ravenna nitoo monet asiat hänen matkoiltaan yhteen. Antiikki kohtaa Ravennassa keskiajan, itäinen Rooman valtakunta kohtaa läntisen. Bysantti on täällä yhtä vahvasti läsnä kuin Istanbulissa. Tosiaan, mieleen palaa keisareiden kolme pääkaupunkia: Rooma, Konstantinopoli ja Ravenna. Etelä ja pohjoinenkin yhdistyy Italian mittakaavassa, mosaiikkitaide kun on samaa jatkumoa etelän normannialuiden kanssa Pugliassa ja Sisiliassa.
Näitä asioita Vilho ei ehdi kuitenkaan liikaa miettiä, sillä viimeaikainen tahti kohteiden kiertämisessä on sitä luokkaa, että sankariamme itseäänkin hämmästyttää. Vilhon on piirrettävä paperille Ravennan kohdeluettelo päivän osalta päästäkseen edes vähän mukaan jalkojensa tahtiin:
*Basilica di San Vitale
*Mausoleo di Galla Placidia
*Domus dei Tappeti di Pietra, Chiesa S. Eufemia
*Battistero Neoniano
*Cappella Arcivescovile (Museo arcivescovile di Ravenna)
*Basilica di Sant'Apollinare Nuovo
*Battistero degli Ariani
*Mausoleo di Teodorico
Vilho ei ole saanut superlatiivivarastoaan kunnolla täydennettyä Pisan ja aiempien seikkailujen jälkeen, joten hehkuttaminen on nyt jätettävä. Niille, joita tämänkaltaiset kohteet kiinnostavat, Ravenna on välttämätön paikka. Tyydymme siis vilhomaisesti vain pariin lauseeseen paikkaa kohden:
*Basilica di San Vitale
- vaikuttava rakennus. Kodikas kirkko, jossa mosaiikkilattiaa on tallella ja tietysti häikäisevät seinämosaiikit. Vilho ja Annikki ihastelevat lattiassa olevia yksinkertaisia sorsa- ja nokikanamosaiikkeja, muiden vieraiden pillahtaessa itkuun värikkäiden seinämosaiikkien edessä. Maailmanluokan nähtävyys.
*Mausoleo di Galla Placidia
- edellisen kirkon takapihalla oleva todella pieni kappelimainen mausoleumi, jossa on väkevää mosaiikkipintaa runsaasti. Helmi. Menette sinne kuitenkin itse lopulta ja kerrotte kaiken hienommin.
*Domus dei Tappeti di Pietra, Chiesa S. Eufemia
- ei kuulu yhteispääsylipun piiriin, vaan maksetaan erikseen.
S. Eufemia -kirkon kellarissa olevia lattiamosaiikkeja alkuperäisellä paikalla - olkoonkin että kaksi tärkeää kuvakenttää on rakennettu uudestaan seinälle. Vilho on erityisen mieltynyt "Hyvä paimen" -mosaiikkiin, jossa on nuori jannu lampaita valvomassa. Suositellaan vain paatuneille mosaiikkien ystäville, sillä kohde on vaatimaton mainttuja kahta kuvaa lukuunottamatta. Toisaalta, käynti pohjalla ja maan alla virkistää aina (varhaiskeskiaikainen/antiikkinen katutaso on suunnileen tämän päivän kellarissa).
*Battistero Neoniano
- tyylikäs tiilirakennus ja sisäpinta kokonaan koristeltu taidokkaasti. Vaikuttava kasteallas hallitsee keskilattiaa. Neljäsataaluvulta. Tärkeä.
*Cappella Arcivescovile (Museo arcivescovile di Ravenna)
- täällä ei saa valokuvata, joten Annikki ja Vilho joutuvat turvautumaan kakkosvaihtoehtoon: kohteita on katseltava. Kappeli on erittäin hieno ja se sijaitsee museon sisällä. Kaksikkomme katsoo museosta vain muutaman esineen ja sitten kappelin. Tarkkaan pitää katsoa Ravennan ensimmäisen arkkipiispan Maximianuksen istuin. Se on puuta, mutta päällystetty norsunluulla. Tuolissa on lukuisia kuvakenttiä taidokkaasti kaiverrettuna.
Itse kappeli on kerrassaan hieno, piskuinen timantti mosaiikkeineen.
*Basilica di Sant'Apollinare Nuovo
- huikea halli. Pitkåt kuvakentät keskilaivan etelä- ja pohjoisseinillä, tietysti myös alttarisuunnassa. Runsaasti lammasmosaiikkeja vilhoille ja vilhonmielisille. Tottapuhuen tärkeä, suuri, mykistävä kirkko. Sisäpihalla luostarikäytävien vieressä viiniköynnöksiä jossa edelleen rypäleitä täysinä terttuina. Kannattaa käydä siis pihan perällä toiletissakin.
*Battistero degli Ariani
- toinen kastekappeli- sisäänpääsy on ilmainen ja turistit eivät laumoina löydä paikkaa, koska se ei kuulu multikohdelippuun. Hieno ja rauhallinen paikka, maltilliset mosaiikit katossa ja paljaat seinät. Kuvia pidetään Battistero Neonianoa rahvaanomaisempana, mutta sopii itse tehdä mosaiikkina parempia ja vähemmän kansanomaisia! Vilho kiinnittää jälleen huomion muinaiseen katutasoon, joka lienee ollut 100-140 cm alempana. Rauhoittavan vaatimaton ulkoapäin, kirkon muodostamassa hiljaisessa umpikujassa.
Vilho ei kiistä sitäkään, että hän marssi kappelin viereiseen pastaravintolaan lounaalle. Muona oli kerrassaan mainiota. Vilho ehti kuitenkin jo ihmetellä missä vaimon grillatut vihannekset viipyivät. Niitä kannatti kuitenkin odottaa. Suositus siihenkin kohteeseen.
*Mausoleo di Teodorico- Vilhomme ajelee kaupungin laitamalle. Mausoleumi seisoo kuin paksu valkoinen raketti melkoisen tyhjällä kentällä. Omaa jylhää estetiikkaansa. Sisältä löytyvä, arkkuna toiminut porfyriamme on yhtä mykistävä kuin tonnien painoinen mausoleumin kansikappale. Vilho on yksin hetken mausoleumin ala- ja ylähuoneessa. Kiven sisällä on samanlainen tunnelma kuin pyramidin hautakammioissa. Niissä pienissä sekunneissa on jotain mykistävää, arvokasta.
Kohteella ei ole samaan aikaan muuten yhtään muuta turistia lokakuisena iltapäivänä. Eikä lippukassaa lukuun ottamatta muuta henkilökuntaa.
Parkkipaikka. Auto. Navigaattori. Aurinkolasit. Valot päälle. Ovet lukkoon. Maantie, rakkaus liikkumiseen, surkea infrastruktuuri ja maa, jossa saa yksin noudattaa ajonopeuksia. Kytkin, jarru kaasu, vaihteet. Tie vie kaupungin ulkopuolelle, Classeen. Siellä odottaa vielä yksi punatiilinen kirkko ja illaksi jälleen yksi hotelli.
Kaupunginmuurin vieressä, mutta edelleen ulkopuolella, Annikki ja Vilho painelevat cappucciolle ensimmäiseen baariin. Siellä on vain paikallisia ja maitokahvi on retken paras tähän mennessä. Portista päästyään kaksikkomme on kävelyalueella - Ravennassa tosin pyöräillään erittäin paljon, mutta moottoriliikennettä ei ole monilla keskeisillä kaduilla.
Mitä Ravennasta voisi sanoa? Kaupungissa on nippu keskiaikaisia varhaiskristillisiä kohteita, jotka kuuluvat UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Käytännössä tämä tarkoittaa ensinnäkin kirkkoja, kappeleita, kastekappeleita ja mausoleumeja, joissa on mykiståviä mosaiikkeja. Mosaiikit ovat Ravennassa niin vahvaa tavaraa, että on helppo unohtaa itse rakennusten merkittävyys. Mosaiikkeja löytyy myös muualta ja tietysti esineistöä ja ties mitä.
Vilho yrittää vähitellen tajuta sen, miten Ravenna nitoo monet asiat hänen matkoiltaan yhteen. Antiikki kohtaa Ravennassa keskiajan, itäinen Rooman valtakunta kohtaa läntisen. Bysantti on täällä yhtä vahvasti läsnä kuin Istanbulissa. Tosiaan, mieleen palaa keisareiden kolme pääkaupunkia: Rooma, Konstantinopoli ja Ravenna. Etelä ja pohjoinenkin yhdistyy Italian mittakaavassa, mosaiikkitaide kun on samaa jatkumoa etelän normannialuiden kanssa Pugliassa ja Sisiliassa.
Näitä asioita Vilho ei ehdi kuitenkaan liikaa miettiä, sillä viimeaikainen tahti kohteiden kiertämisessä on sitä luokkaa, että sankariamme itseäänkin hämmästyttää. Vilhon on piirrettävä paperille Ravennan kohdeluettelo päivän osalta päästäkseen edes vähän mukaan jalkojensa tahtiin:
*Basilica di San Vitale
*Mausoleo di Galla Placidia
*Domus dei Tappeti di Pietra, Chiesa S. Eufemia
*Battistero Neoniano
*Cappella Arcivescovile (Museo arcivescovile di Ravenna)
*Basilica di Sant'Apollinare Nuovo
*Battistero degli Ariani
*Mausoleo di Teodorico
Vilho ei ole saanut superlatiivivarastoaan kunnolla täydennettyä Pisan ja aiempien seikkailujen jälkeen, joten hehkuttaminen on nyt jätettävä. Niille, joita tämänkaltaiset kohteet kiinnostavat, Ravenna on välttämätön paikka. Tyydymme siis vilhomaisesti vain pariin lauseeseen paikkaa kohden:
*Basilica di San Vitale
- vaikuttava rakennus. Kodikas kirkko, jossa mosaiikkilattiaa on tallella ja tietysti häikäisevät seinämosaiikit. Vilho ja Annikki ihastelevat lattiassa olevia yksinkertaisia sorsa- ja nokikanamosaiikkeja, muiden vieraiden pillahtaessa itkuun värikkäiden seinämosaiikkien edessä. Maailmanluokan nähtävyys.
*Mausoleo di Galla Placidia
- edellisen kirkon takapihalla oleva todella pieni kappelimainen mausoleumi, jossa on väkevää mosaiikkipintaa runsaasti. Helmi. Menette sinne kuitenkin itse lopulta ja kerrotte kaiken hienommin.
*Domus dei Tappeti di Pietra, Chiesa S. Eufemia
- ei kuulu yhteispääsylipun piiriin, vaan maksetaan erikseen.
S. Eufemia -kirkon kellarissa olevia lattiamosaiikkeja alkuperäisellä paikalla - olkoonkin että kaksi tärkeää kuvakenttää on rakennettu uudestaan seinälle. Vilho on erityisen mieltynyt "Hyvä paimen" -mosaiikkiin, jossa on nuori jannu lampaita valvomassa. Suositellaan vain paatuneille mosaiikkien ystäville, sillä kohde on vaatimaton mainttuja kahta kuvaa lukuunottamatta. Toisaalta, käynti pohjalla ja maan alla virkistää aina (varhaiskeskiaikainen/antiikkinen katutaso on suunnileen tämän päivän kellarissa).
*Battistero Neoniano
- tyylikäs tiilirakennus ja sisäpinta kokonaan koristeltu taidokkaasti. Vaikuttava kasteallas hallitsee keskilattiaa. Neljäsataaluvulta. Tärkeä.
*Cappella Arcivescovile (Museo arcivescovile di Ravenna)
- täällä ei saa valokuvata, joten Annikki ja Vilho joutuvat turvautumaan kakkosvaihtoehtoon: kohteita on katseltava. Kappeli on erittäin hieno ja se sijaitsee museon sisällä. Kaksikkomme katsoo museosta vain muutaman esineen ja sitten kappelin. Tarkkaan pitää katsoa Ravennan ensimmäisen arkkipiispan Maximianuksen istuin. Se on puuta, mutta päällystetty norsunluulla. Tuolissa on lukuisia kuvakenttiä taidokkaasti kaiverrettuna.
Itse kappeli on kerrassaan hieno, piskuinen timantti mosaiikkeineen.
*Basilica di Sant'Apollinare Nuovo
- huikea halli. Pitkåt kuvakentät keskilaivan etelä- ja pohjoisseinillä, tietysti myös alttarisuunnassa. Runsaasti lammasmosaiikkeja vilhoille ja vilhonmielisille. Tottapuhuen tärkeä, suuri, mykistävä kirkko. Sisäpihalla luostarikäytävien vieressä viiniköynnöksiä jossa edelleen rypäleitä täysinä terttuina. Kannattaa käydä siis pihan perällä toiletissakin.
*Battistero degli Ariani
- toinen kastekappeli- sisäänpääsy on ilmainen ja turistit eivät laumoina löydä paikkaa, koska se ei kuulu multikohdelippuun. Hieno ja rauhallinen paikka, maltilliset mosaiikit katossa ja paljaat seinät. Kuvia pidetään Battistero Neonianoa rahvaanomaisempana, mutta sopii itse tehdä mosaiikkina parempia ja vähemmän kansanomaisia! Vilho kiinnittää jälleen huomion muinaiseen katutasoon, joka lienee ollut 100-140 cm alempana. Rauhoittavan vaatimaton ulkoapäin, kirkon muodostamassa hiljaisessa umpikujassa.
Vilho ei kiistä sitäkään, että hän marssi kappelin viereiseen pastaravintolaan lounaalle. Muona oli kerrassaan mainiota. Vilho ehti kuitenkin jo ihmetellä missä vaimon grillatut vihannekset viipyivät. Niitä kannatti kuitenkin odottaa. Suositus siihenkin kohteeseen.
*Mausoleo di Teodorico- Vilhomme ajelee kaupungin laitamalle. Mausoleumi seisoo kuin paksu valkoinen raketti melkoisen tyhjällä kentällä. Omaa jylhää estetiikkaansa. Sisältä löytyvä, arkkuna toiminut porfyriamme on yhtä mykistävä kuin tonnien painoinen mausoleumin kansikappale. Vilho on yksin hetken mausoleumin ala- ja ylähuoneessa. Kiven sisällä on samanlainen tunnelma kuin pyramidin hautakammioissa. Niissä pienissä sekunneissa on jotain mykistävää, arvokasta.
Kohteella ei ole samaan aikaan muuten yhtään muuta turistia lokakuisena iltapäivänä. Eikä lippukassaa lukuun ottamatta muuta henkilökuntaa.
Parkkipaikka. Auto. Navigaattori. Aurinkolasit. Valot päälle. Ovet lukkoon. Maantie, rakkaus liikkumiseen, surkea infrastruktuuri ja maa, jossa saa yksin noudattaa ajonopeuksia. Kytkin, jarru kaasu, vaihteet. Tie vie kaupungin ulkopuolelle, Classeen. Siellä odottaa vielä yksi punatiilinen kirkko ja illaksi jälleen yksi hotelli.
23.10.2014
8. Pisa, Apenniinit ja Faenza. Vilho vaahtoaa rakennuksista, tankkaa dieselin ja ylittää vuoriston
Pieni sade saattelee Vilho autolle Pisan liepeillä. Aina niin tarkka Annikki on osannut kertoa, että hotellin nimi "Airone" tarkoittaa haikaraa. Ja niitä on tosiaan ollut tasaisilla peltoalueilla hotellin lähellä, joko valkohaikaroita tai sitten lehmähaikaroita.
Vilho miettii mielessään sään oikullisuutta. Illalla vaatimattoman huoneen mukavalla omalla parvekeella kelpasi istua ja juoda retken toistaiseksi parasta viiniä, Brunelloa, joka irtosi kaupasta alle parinkympin. Viinin maku jää suuhun, mielikuviin ja muistoihin. Mieleen on jäänyt myös piha-alueella seikkailleet kissat, joita Vilho kävi vielä illalla erikseen tapaamassa parvekkeen alla.
Nyt on aika istua työpisteelle, laittaa pyyhkimet töihin ja pujotella hotellin parkkipaikan kerrassaan kehnoa tietä pitkin isommille väylille. Kuoppia on tiessä käsittämätön määrä, tässä järjettömästi, mutta muissakin paljon. Ajaessa saa olla tarkkana monestakin syystä - oman suunnistuksen takia, muiden puupäiden tähden ja lisäksi pitäisi välttää infrastruktuurin suurimmat puutteet - kuopat, reunasortumat ja muut sattumat.
Pisa. Vilho tuijottaa tietä ja navigaattoria ja yrittää selvitä pienessä ruuhkassa ja täysin vieraassa ympäristössä. Legendaarinen vino torni jo näkyy, mutta nyt pitää ajatella parkkipaikkaa. Sellainen löytyykin helposti stadionin vierestä, aivan pääkohteen vierestä. Vilho toteaa mielessään, että jos joskus haluaa antaa vihjeen jollekin, niin se voisi olla se, että hakee autonsa parkkiin stadionin viereen Pisassa.
Pysäköinti makasaa reilulta tunnilta 70 senttiä. Joku reppana näemmä asuu parkkialueen rakennuksen lipan alla petineen ja muutama musta kaveri odottaa turisteja valmiina myymään sateenvarjoja.
Tuossa tuokiossa Annikki ja Vilho ovat Campo dei Miracolilla.
Maagista, maagista, maagista.
Mikään ei kuluta tämän aukion, kirkon, kastekappelin, hautausmaan, tornin ja kokonaisuuden mieletöntä kauneutta. Me turistit olemme tietysti liki kaikkialla maailmaa pilaamassa, mutta tässäkin tapauksessa kohdeturismi on miltei yhtä vanha kuin itse vino tornikin. Pyramidit, Eiffel-torni ja tämä. Tunteessa on jotain samaa. Totta puhuen vino torni on Vilholle tämän aukion sivuseikka. Torni saisi olla suorassa, eikä se Vilhon mielessä muutaisi oikein mitään. Sillä nämä kohteet ovat todella vanhoja kristillisiä rakennuksia - lisäksi ne ovat estetiikaltaan äärimmäisen vahvoja ja persoonallisia. Rohkesti pitää sanoa: ainutlaatuisia. Itse aukio nurmikenttineen on käsittämättömän hieno - se antaa tilaa näille rakennusveistoksille ja työntää kaiken arkipäiväisen pois läheisyydestään- Kokonaisuus on kerrassaan ainutlaatuinen, häikäisevä.
Duomon sirous perustuu poikkeukselliseen fasadiin, jossa on pylväsrivi pylväsrivin päällä - kaikkiaan neljä, laskee Vilho. Sama teema toistuu tornissa, jossa on pylväiden muodostama nouseva spiraali. Aluetta reunustava Camposanto rajaa kenttää hienosti marmorisena muurina. Kastekappeli tuntuu kuvastavan duomon tyyliä - se on samalla tavalla kerrostunut kuin monet muutkin aukion rakennukset. Valmistuminen on vienyt satoja vuosia ja muoti on ehtinyt vaihtua. Veistokset koristava tätäkin rakennusta ja sen kaikkiaan melko jyhkeää olemusta. Vilhon hiuksiin putoaa pari sadepisaraa ja hän huokaisee. Silti pian aurinko valaisee rakennuksia ja sateen uhka kaikkoaa.
Annikki palaa ilmaisten lippujen kanssa turisti-infosta ja kaksikkomme menee duomoon sisälle. Väkeä tungeksii saarnastuolin ympärillä ja se onkin todellinen veistos. Katse hakeutuu kuitenkin pääsuunnassa olevaan mosaiikkiin. Sitä ei juuri esitteissä mainita - sehän on vain kuitenkin 1300-luvulta. Vilhon mielestä mosaiikki on erittäin kiinnostava - se tuo idän ja lännen taas yhteen - myös etelän ja pohjoisen, sillä Sisiliassa bysantin mosaiikkeja on runsaasti.
Pieni siivu "Ihmeiden aukiota" alkaa olla nautittu. Vinoa tornia ja muita rakennuksia on vaikea hyvästellä, niitä on miltei pakko valokuvata loputtomasti. Maantie kutsuu kuitenkin taas Vilhoa - ikuinen, nälkäinen ja vaarallinen maantie. Mutta on käsittämätönä ylellisyyttä pistäytyä tällaisissa paikoissa. Se on kuin varkain, huumautuen, nautittu lasi parasta viiniä.
Firenzen ohi Vilho takoo dieselillään tankki yhä tyhjempänä. Arno-joki ylitetään. Vilho tuijottaa tietä Firenzen keskustaakin sivuutettaessa. Ruuhkia, risteyksiä, loputtomia liittymiä ja liikenneympyröitä.
Vilho tankkaa maisemien muuttuessa jylhiksi. Lähellä on Fiesole. Tien lähellä on jyrkänteitä ja sypressit ovat edelleen upeita.
Apenniinit. Tie on melko hiljainen ja vähitellen alkaa nousu. Ensin kukkulat näyttävät melko pieniltä, sitten tie alkaa kiemurtaa yhä tiukemmin. Lopulta rattia saa vääntää tosissaan puolelta toiselle. Tie nousee pilveen. Taukoa pidetään muinoin hylätyn hotellin lähellä. Vilho käy pesemässä kätensä kaivolla, josta valuu tauotta vuoriston kylmää vettä. Kaksikkomme syö salaatit ja hämmästelee lämpötilaa: 14 astetta.
Matka jatkuu itään, vuoret alkavat väistyä vähitellen, loppuvat sitten kerrassaan kokonaan Emilia-Romagnan alkaessa. Vilho on yllättynyt lukemattomista kiivipensaista ja kakihedelmäpuista. Sitä paitsi sangiovese-rypälettä viljellään runsaasti, viiniköynnökset ovat täällä korkeita ja niitä on paljon osalla alueista. Muitakin hedelmäpuita on tien sivussa. Maa on nyt täysin tasaista ja tie vie vääjäämättömästi Faenzaan. Annikki ja Vilho ovat kulkeneet melkein mereltä merelle päivän aikana.
Ilta vietetään jälleen sivumailla asiallisessa ja edullisessa hotellissa. Yöllä myrskyää, mutta Vilho nukkuu rauhallisesti, avan kuin pureskellen kaikkia päivän aikana käytettyjä superlatiiveja.
Vilho miettii mielessään sään oikullisuutta. Illalla vaatimattoman huoneen mukavalla omalla parvekeella kelpasi istua ja juoda retken toistaiseksi parasta viiniä, Brunelloa, joka irtosi kaupasta alle parinkympin. Viinin maku jää suuhun, mielikuviin ja muistoihin. Mieleen on jäänyt myös piha-alueella seikkailleet kissat, joita Vilho kävi vielä illalla erikseen tapaamassa parvekkeen alla.
Nyt on aika istua työpisteelle, laittaa pyyhkimet töihin ja pujotella hotellin parkkipaikan kerrassaan kehnoa tietä pitkin isommille väylille. Kuoppia on tiessä käsittämätön määrä, tässä järjettömästi, mutta muissakin paljon. Ajaessa saa olla tarkkana monestakin syystä - oman suunnistuksen takia, muiden puupäiden tähden ja lisäksi pitäisi välttää infrastruktuurin suurimmat puutteet - kuopat, reunasortumat ja muut sattumat.
Pisa. Vilho tuijottaa tietä ja navigaattoria ja yrittää selvitä pienessä ruuhkassa ja täysin vieraassa ympäristössä. Legendaarinen vino torni jo näkyy, mutta nyt pitää ajatella parkkipaikkaa. Sellainen löytyykin helposti stadionin vierestä, aivan pääkohteen vierestä. Vilho toteaa mielessään, että jos joskus haluaa antaa vihjeen jollekin, niin se voisi olla se, että hakee autonsa parkkiin stadionin viereen Pisassa.
Pysäköinti makasaa reilulta tunnilta 70 senttiä. Joku reppana näemmä asuu parkkialueen rakennuksen lipan alla petineen ja muutama musta kaveri odottaa turisteja valmiina myymään sateenvarjoja.
Tuossa tuokiossa Annikki ja Vilho ovat Campo dei Miracolilla.
Maagista, maagista, maagista.
Mikään ei kuluta tämän aukion, kirkon, kastekappelin, hautausmaan, tornin ja kokonaisuuden mieletöntä kauneutta. Me turistit olemme tietysti liki kaikkialla maailmaa pilaamassa, mutta tässäkin tapauksessa kohdeturismi on miltei yhtä vanha kuin itse vino tornikin. Pyramidit, Eiffel-torni ja tämä. Tunteessa on jotain samaa. Totta puhuen vino torni on Vilholle tämän aukion sivuseikka. Torni saisi olla suorassa, eikä se Vilhon mielessä muutaisi oikein mitään. Sillä nämä kohteet ovat todella vanhoja kristillisiä rakennuksia - lisäksi ne ovat estetiikaltaan äärimmäisen vahvoja ja persoonallisia. Rohkesti pitää sanoa: ainutlaatuisia. Itse aukio nurmikenttineen on käsittämättömän hieno - se antaa tilaa näille rakennusveistoksille ja työntää kaiken arkipäiväisen pois läheisyydestään- Kokonaisuus on kerrassaan ainutlaatuinen, häikäisevä.
Duomon sirous perustuu poikkeukselliseen fasadiin, jossa on pylväsrivi pylväsrivin päällä - kaikkiaan neljä, laskee Vilho. Sama teema toistuu tornissa, jossa on pylväiden muodostama nouseva spiraali. Aluetta reunustava Camposanto rajaa kenttää hienosti marmorisena muurina. Kastekappeli tuntuu kuvastavan duomon tyyliä - se on samalla tavalla kerrostunut kuin monet muutkin aukion rakennukset. Valmistuminen on vienyt satoja vuosia ja muoti on ehtinyt vaihtua. Veistokset koristava tätäkin rakennusta ja sen kaikkiaan melko jyhkeää olemusta. Vilhon hiuksiin putoaa pari sadepisaraa ja hän huokaisee. Silti pian aurinko valaisee rakennuksia ja sateen uhka kaikkoaa.
Annikki palaa ilmaisten lippujen kanssa turisti-infosta ja kaksikkomme menee duomoon sisälle. Väkeä tungeksii saarnastuolin ympärillä ja se onkin todellinen veistos. Katse hakeutuu kuitenkin pääsuunnassa olevaan mosaiikkiin. Sitä ei juuri esitteissä mainita - sehän on vain kuitenkin 1300-luvulta. Vilhon mielestä mosaiikki on erittäin kiinnostava - se tuo idän ja lännen taas yhteen - myös etelän ja pohjoisen, sillä Sisiliassa bysantin mosaiikkeja on runsaasti.
Pieni siivu "Ihmeiden aukiota" alkaa olla nautittu. Vinoa tornia ja muita rakennuksia on vaikea hyvästellä, niitä on miltei pakko valokuvata loputtomasti. Maantie kutsuu kuitenkin taas Vilhoa - ikuinen, nälkäinen ja vaarallinen maantie. Mutta on käsittämätönä ylellisyyttä pistäytyä tällaisissa paikoissa. Se on kuin varkain, huumautuen, nautittu lasi parasta viiniä.
Firenzen ohi Vilho takoo dieselillään tankki yhä tyhjempänä. Arno-joki ylitetään. Vilho tuijottaa tietä Firenzen keskustaakin sivuutettaessa. Ruuhkia, risteyksiä, loputtomia liittymiä ja liikenneympyröitä.
Vilho tankkaa maisemien muuttuessa jylhiksi. Lähellä on Fiesole. Tien lähellä on jyrkänteitä ja sypressit ovat edelleen upeita.
Apenniinit. Tie on melko hiljainen ja vähitellen alkaa nousu. Ensin kukkulat näyttävät melko pieniltä, sitten tie alkaa kiemurtaa yhä tiukemmin. Lopulta rattia saa vääntää tosissaan puolelta toiselle. Tie nousee pilveen. Taukoa pidetään muinoin hylätyn hotellin lähellä. Vilho käy pesemässä kätensä kaivolla, josta valuu tauotta vuoriston kylmää vettä. Kaksikkomme syö salaatit ja hämmästelee lämpötilaa: 14 astetta.
Matka jatkuu itään, vuoret alkavat väistyä vähitellen, loppuvat sitten kerrassaan kokonaan Emilia-Romagnan alkaessa. Vilho on yllättynyt lukemattomista kiivipensaista ja kakihedelmäpuista. Sitä paitsi sangiovese-rypälettä viljellään runsaasti, viiniköynnökset ovat täällä korkeita ja niitä on paljon osalla alueista. Muitakin hedelmäpuita on tien sivussa. Maa on nyt täysin tasaista ja tie vie vääjäämättömästi Faenzaan. Annikki ja Vilho ovat kulkeneet melkein mereltä merelle päivän aikana.
Ilta vietetään jälleen sivumailla asiallisessa ja edullisessa hotellissa. Yöllä myrskyää, mutta Vilho nukkuu rauhallisesti, avan kuin pureskellen kaikkia päivän aikana käytettyjä superlatiiveja.
7. Peroni raportoi: Susivuoret Volterrassa
Konstaapeli Marco Peroni raportoi:
Susivuori lähti lopulta sumuisena aamuna toscanalaiselta asunnolta. Hän jatkoi tyypillistä pikkutieajeluaan (se on: välttäen pääväyliä). Suuntana oli Volterra.
Volterassa Susivuori kiersi vaalean vaimonsa kanssa kaikki mahdolliset kohteet kovaa kyytiä. Auto oli jätetty bussiaseman luo maksulliseen parkkiin. (Peroni mainitsee lisäksi, että hän ajoi itse kiesinsä historiallisessa keskustassa olevan leipäkaupan ikkunan eteen ja jätti autonsa siihen, mutta tämä mainita on poistettu loppuraportista).
Koska Volterra on tunnettu etruskikaupunki, Susivuori paineli ensimmäisenä (alkuperäinen lause: ensimmäisenä, mutta osittain vaimonsa perässä) paikalliseen etruskimuseoon. Susivuoret suhtautuivat näytteillepanoon selvästi pilkallisesti. Konstaapeli Peronin arvion mukaan pilkallisuus johtui siitä, että museo on sangen vanhanaikainen esillepanoltaan (poistettu raporttiin sopimaton kuvaus; helvetin tylsä antiikkinen lato, jossa romut on vain lätkitty hyllyyn).
Huolimatta mainitusta kriittisyydestään esillepanoa kohtaan Susivuoret ovat kuitenkin olleet erittäin innokkaita muutamien kohteiden suhteen. On mahdollista, että he myös ymmärtävät näyttelyesineistä ja niiden arvosta jotain. Ilmeisen hauskaa heistä on ollut myös paikalla olleiden amerikkalaisturistien pilkkaaminen huomaamattomasti kotikielellään finlandeseksi (korjattu, alkuperäinen ilmaisu oli venäjäksi. Lisäksi katsotaan, että Peronin arviot museon ruukkujen loputtomasta määrästä ja naurettavan laajasta öljylyhtykokoelmasta voidaan jättää loppuraportista pois).
Museon jälkeen kaksikko on kiertänyt Piazza del Priorille ja siellä oitis Palazzo dei Prioriin. Konstaapeli Peroni tekeytyi Palazzossa henkilökunnaksi ja pääsi seuraamaan Susivuoren puuhia ihan tiskin takaa. Susivuoret keskittivät pääosan tarmostaan yhteen ainoaan Luca Signorellin freskon kappaleeseen. Muu osa salista jäi melkoisen pienelle huomiolle. Peroni ei kuitenkaan pysty arvioimaan salin taiteellista arvoa.
Susivuoret söivät ravintolassa käytyään ensin vanhalla etruskiportilla, Porta all’Arcolla. (Peronin raportti ravintolasta on pituudeltaan sivun verran, mutta tässä yhteydessä siihen ei voida paneutua. Joka tapauksessa Peroni söi paikassa kolmen lajin lounaan viineineen, kahveineen ja jälkiruokineen, mutta analyysi ei kuulu suoraan raportin ydinaiheeseen.) Susivuoret kuulemmat söivät alkupalatarjottimen, pizzan ja paikallisen keiton.
Peroni ehti ruokapöydästä vaivoin Susivuorten perään. Heidät tavoitettiin seuraavaksi Pinacotecassa. Sielläkin he huomioivat ainoastaan Rosso Fiorentinon Ristiltäoton, kaksi Luca Signorellin työtä ja yhden Ghirlandaion maalauksen. Muusta he tuntuivat viis välittävän. Saman kohtalon koko vieressä ollut Teatro Romano. Kohdetta kuitenkin valokuvattiin, mutta Peronin mukaan aika pikaisesti. (Peronin oman kommentin mukaan teatteri onkin hyvin vaatimaton maan mittakaavassa, mutta konstaapelin kommentti antiikin kohteesta on jätettävä omaan arvoonsa.)
Epätoivoa Peroni kertoo kokeneensa etruskiraunioalueella puistossa, Fortezzan, jossa sijaitsee paikallinen vankila, takana. Kohteella ei ollut kuin karuja kiviä ja niitäkään ei ollut paljon. Sitä paitsi juokseminen suomalaisten perässä alkoi tuntua perin raskaalta. Peroni teki pienen ihmeen, että ehti taas lippukassalle teeskentelemään henkilökuntaa. Hänen mielestään kivikasat muistuttivat isoisävainaan sikalan perustusta enemmän kuin arkeologista kohdetta (jätetään tämäkin lause pois loppuraportista).
Volterrasta Susivuori on lähtenyt ajelemaan kohti Pisaa. Kaikki viittaa tässä vaiheessa siihen, että tarkastaja Tavernello on oikeassa ja kyseessä on hyvin tavanomainen turistimatka. Seuraavana on selkeästi vuorossa Pisa. Peroni päättää raporttinsa kolmeen päähuomioon Susivuoren toiminnasta ja kiinnostuksesta: etruskit, Luca Signorelli ja silmitön ravaaminen.
Susivuori lähti lopulta sumuisena aamuna toscanalaiselta asunnolta. Hän jatkoi tyypillistä pikkutieajeluaan (se on: välttäen pääväyliä). Suuntana oli Volterra.
Volterassa Susivuori kiersi vaalean vaimonsa kanssa kaikki mahdolliset kohteet kovaa kyytiä. Auto oli jätetty bussiaseman luo maksulliseen parkkiin. (Peroni mainitsee lisäksi, että hän ajoi itse kiesinsä historiallisessa keskustassa olevan leipäkaupan ikkunan eteen ja jätti autonsa siihen, mutta tämä mainita on poistettu loppuraportista).
Koska Volterra on tunnettu etruskikaupunki, Susivuori paineli ensimmäisenä (alkuperäinen lause: ensimmäisenä, mutta osittain vaimonsa perässä) paikalliseen etruskimuseoon. Susivuoret suhtautuivat näytteillepanoon selvästi pilkallisesti. Konstaapeli Peronin arvion mukaan pilkallisuus johtui siitä, että museo on sangen vanhanaikainen esillepanoltaan (poistettu raporttiin sopimaton kuvaus; helvetin tylsä antiikkinen lato, jossa romut on vain lätkitty hyllyyn).
Huolimatta mainitusta kriittisyydestään esillepanoa kohtaan Susivuoret ovat kuitenkin olleet erittäin innokkaita muutamien kohteiden suhteen. On mahdollista, että he myös ymmärtävät näyttelyesineistä ja niiden arvosta jotain. Ilmeisen hauskaa heistä on ollut myös paikalla olleiden amerikkalaisturistien pilkkaaminen huomaamattomasti kotikielellään finlandeseksi (korjattu, alkuperäinen ilmaisu oli venäjäksi. Lisäksi katsotaan, että Peronin arviot museon ruukkujen loputtomasta määrästä ja naurettavan laajasta öljylyhtykokoelmasta voidaan jättää loppuraportista pois).
Museon jälkeen kaksikko on kiertänyt Piazza del Priorille ja siellä oitis Palazzo dei Prioriin. Konstaapeli Peroni tekeytyi Palazzossa henkilökunnaksi ja pääsi seuraamaan Susivuoren puuhia ihan tiskin takaa. Susivuoret keskittivät pääosan tarmostaan yhteen ainoaan Luca Signorellin freskon kappaleeseen. Muu osa salista jäi melkoisen pienelle huomiolle. Peroni ei kuitenkaan pysty arvioimaan salin taiteellista arvoa.
Susivuoret söivät ravintolassa käytyään ensin vanhalla etruskiportilla, Porta all’Arcolla. (Peronin raportti ravintolasta on pituudeltaan sivun verran, mutta tässä yhteydessä siihen ei voida paneutua. Joka tapauksessa Peroni söi paikassa kolmen lajin lounaan viineineen, kahveineen ja jälkiruokineen, mutta analyysi ei kuulu suoraan raportin ydinaiheeseen.) Susivuoret kuulemmat söivät alkupalatarjottimen, pizzan ja paikallisen keiton.
Peroni ehti ruokapöydästä vaivoin Susivuorten perään. Heidät tavoitettiin seuraavaksi Pinacotecassa. Sielläkin he huomioivat ainoastaan Rosso Fiorentinon Ristiltäoton, kaksi Luca Signorellin työtä ja yhden Ghirlandaion maalauksen. Muusta he tuntuivat viis välittävän. Saman kohtalon koko vieressä ollut Teatro Romano. Kohdetta kuitenkin valokuvattiin, mutta Peronin mukaan aika pikaisesti. (Peronin oman kommentin mukaan teatteri onkin hyvin vaatimaton maan mittakaavassa, mutta konstaapelin kommentti antiikin kohteesta on jätettävä omaan arvoonsa.)
Epätoivoa Peroni kertoo kokeneensa etruskiraunioalueella puistossa, Fortezzan, jossa sijaitsee paikallinen vankila, takana. Kohteella ei ollut kuin karuja kiviä ja niitäkään ei ollut paljon. Sitä paitsi juokseminen suomalaisten perässä alkoi tuntua perin raskaalta. Peroni teki pienen ihmeen, että ehti taas lippukassalle teeskentelemään henkilökuntaa. Hänen mielestään kivikasat muistuttivat isoisävainaan sikalan perustusta enemmän kuin arkeologista kohdetta (jätetään tämäkin lause pois loppuraportista).
Volterrasta Susivuori on lähtenyt ajelemaan kohti Pisaa. Kaikki viittaa tässä vaiheessa siihen, että tarkastaja Tavernello on oikeassa ja kyseessä on hyvin tavanomainen turistimatka. Seuraavana on selkeästi vuorossa Pisa. Peroni päättää raporttinsa kolmeen päähuomioon Susivuoren toiminnasta ja kiinnostuksesta: etruskit, Luca Signorelli ja silmitön ravaaminen.
21.10.2014
6.b Sienikastike ja tryffeleitä eli miten Tavernello palaa Roomaan
San Gimignanon jälkeen tarkastaja Gianluca Tavernello alkaa saada tarpeekseen. Susivuori on hänen mielestään pelkkä turisti, joka noudattaa kentiesä jotain omituista ohjelmaa, mutta turisti mikä turisti.
Osittain ongelma on se, että Tavernello ei löydä mitään kuviota tai koodia Susivuoren tekemisistä. Järkeä niissä ei tunnu olevan, vain välillä vauhtia ja välillä ei sitten lainkaan. Tavernello päättää lähteä takaisin Roomaan ja kirjoittaa loppuraporttinsa tapauksesta. Analysoikaa sitä sitten vaikka valtameren takana asti.
Seuraavana päivänä konstaapeli Marco Peroni soitteleenkin seurantaraporttiaan Toscanasta ja Susivuori onkin kykkinyt toscanalaisella asunnolla koko päivän. Kuulemma pastaa on keitetty ja pyykkiä pesty. Susivuori on haahuillut pihalla ja rupatellut puille venäjäksi tai muulla kotikielellään. Voi miten kiinnostavaa.
Kaikkiaan Tavernello on varma siitä, että Susivuoren seikkailu johtaa kuitenkin vähitellen Firenzeen ja koko matkan tyypillisyys paljastuu. Tietokoneajot rapakon takana ovat erehtyneet jälleen kerran, eikä mitään mystistä jäsennystä Susivuoresta saa.
Tavernello katselee Sky Sportilta jalkapallopelejä ja lyö verkossa vetoa. pikkusummista.
Tavernellon äiti soittaa puoliajalla ja sankarimme unohtaa mielessään olleen loistavan vieraspelivoittoyhdistelmän. Äiti kertoo laittaneensa jauhelihasienikastiketta ja tagliatellea. Tavernello muistaa hyvin, miten äiti aina laittoi lokakuussa sienipastaa ja muutaman kerran myös tryffelimaustettuna. Olisi pitänyt tuoda Toscanasta sieniä ja tryffeliä äidille, mutta eihän näissä kiireisissä kenttätehtävissä millään muista.
Puhelu päättyy, Tavernello palaa ottelun pariin ja alkaa vähitellen, onnelllisesti, unohtamaan tapaus Susivuoren.
Osittain ongelma on se, että Tavernello ei löydä mitään kuviota tai koodia Susivuoren tekemisistä. Järkeä niissä ei tunnu olevan, vain välillä vauhtia ja välillä ei sitten lainkaan. Tavernello päättää lähteä takaisin Roomaan ja kirjoittaa loppuraporttinsa tapauksesta. Analysoikaa sitä sitten vaikka valtameren takana asti.
Seuraavana päivänä konstaapeli Marco Peroni soitteleenkin seurantaraporttiaan Toscanasta ja Susivuori onkin kykkinyt toscanalaisella asunnolla koko päivän. Kuulemma pastaa on keitetty ja pyykkiä pesty. Susivuori on haahuillut pihalla ja rupatellut puille venäjäksi tai muulla kotikielellään. Voi miten kiinnostavaa.
Kaikkiaan Tavernello on varma siitä, että Susivuoren seikkailu johtaa kuitenkin vähitellen Firenzeen ja koko matkan tyypillisyys paljastuu. Tietokoneajot rapakon takana ovat erehtyneet jälleen kerran, eikä mitään mystistä jäsennystä Susivuoresta saa.
Tavernello katselee Sky Sportilta jalkapallopelejä ja lyö verkossa vetoa. pikkusummista.
Tavernellon äiti soittaa puoliajalla ja sankarimme unohtaa mielessään olleen loistavan vieraspelivoittoyhdistelmän. Äiti kertoo laittaneensa jauhelihasienikastiketta ja tagliatellea. Tavernello muistaa hyvin, miten äiti aina laittoi lokakuussa sienipastaa ja muutaman kerran myös tryffelimaustettuna. Olisi pitänyt tuoda Toscanasta sieniä ja tryffeliä äidille, mutta eihän näissä kiireisissä kenttätehtävissä millään muista.
Puhelu päättyy, Tavernello palaa ottelun pariin ja alkaa vähitellen, onnelllisesti, unohtamaan tapaus Susivuoren.
6. Montespertoli, Chianti, Firenzen maakunta. Vilho vetelehtii ja valmistautuu
Aamu on sumuinen ja kostea, mutta vähitellen aurinko saa yhä vahvemmin alaa taivalla ja päivä lämpiää. Tänään ei mennä minnekään, eikä tehdä juuri mitään.
Silti Vilho pistää paperiasiansa kuntoon: auton kilometrit päivää kohden päivitetään vihkoon, menolaskelmat tehdään rahakuluista ja loput varat lasketaan - ne täsmäävät sentilleen, sillä senttien kanssahan tässäkin maassa pelataan.
Lisäksi Vilho tarkistaa muistiinpanojaan ja tekee matkakertomusta. Vähitellen kaikki alkaa olla kunnossa, tosin aamuisen cappuccinon jälkeen hän ehtii keittää vielä pannullisen espressoa. On mukavaa saada kaikessa rauhassa listansa kuntoon, ladata laitteiden akut ja järjestää tavarat.
Avarassa toscanalaisessa talossa tähän on mukavasti tilaa, samoin rauhaa naapureilta ja muulta maailmalta.
Auringon lämmittäessä pihaa, Vilho kävelee siellä ympäriinsä ja katsoo suurta hernepensasta, granaattiomenapuuta ja sypressejä. Hän laskeutuu alemmaksi rinnettä oliivipuiden muodostamaan metsikköön. Liskoja vilahtelee siellä täällä, puissa on lintuja. Kauempana näkyy verratonta maalaismaisemaa, jota tuttu kotitie halkoo.
Vilho keittää jälleen tuorepastaa ja sen kanssa on tarjolla toscanalaista jänisjauhelihakastiketta. Ruokaa on riittävästi ja se syödään ulkona, kirkkaaksi kääntyneessä auringonvalossa. Lasissa on on oman kylän chiantia aterian kyytipojaksi. Lähikaupasta sai Montespertolin viinejä ja Vilhohan latoi niitä kyytiin reilusti.
Nyt onkin mainio ilta juoda viiniä ja seurata viikonlopun pelejä, ottaa rauhallisesti ja olla suuremmin tekemättä mitään.
Silti Vilho pistää paperiasiansa kuntoon: auton kilometrit päivää kohden päivitetään vihkoon, menolaskelmat tehdään rahakuluista ja loput varat lasketaan - ne täsmäävät sentilleen, sillä senttien kanssahan tässäkin maassa pelataan.
Lisäksi Vilho tarkistaa muistiinpanojaan ja tekee matkakertomusta. Vähitellen kaikki alkaa olla kunnossa, tosin aamuisen cappuccinon jälkeen hän ehtii keittää vielä pannullisen espressoa. On mukavaa saada kaikessa rauhassa listansa kuntoon, ladata laitteiden akut ja järjestää tavarat.
Avarassa toscanalaisessa talossa tähän on mukavasti tilaa, samoin rauhaa naapureilta ja muulta maailmalta.
Auringon lämmittäessä pihaa, Vilho kävelee siellä ympäriinsä ja katsoo suurta hernepensasta, granaattiomenapuuta ja sypressejä. Hän laskeutuu alemmaksi rinnettä oliivipuiden muodostamaan metsikköön. Liskoja vilahtelee siellä täällä, puissa on lintuja. Kauempana näkyy verratonta maalaismaisemaa, jota tuttu kotitie halkoo.
Vilho keittää jälleen tuorepastaa ja sen kanssa on tarjolla toscanalaista jänisjauhelihakastiketta. Ruokaa on riittävästi ja se syödään ulkona, kirkkaaksi kääntyneessä auringonvalossa. Lasissa on on oman kylän chiantia aterian kyytipojaksi. Lähikaupasta sai Montespertolin viinejä ja Vilhohan latoi niitä kyytiin reilusti.
Nyt onkin mainio ilta juoda viiniä ja seurata viikonlopun pelejä, ottaa rauhallisesti ja olla suuremmin tekemättä mitään.
20.10.2014
5. San Gimignano kaupunkina ja kupissa
Annikki ahertaa pyykkien kimpussa, mutta Vilho on yhä unten rajamailla. Suuri talo on tyhjillään, sen kolme muuta asuntoa on vapaana eikä isäntäkään ole täällä öisin.
Verkkaisen aamun vaihtuessa päiväksi Vilho ja Annikki suuntaavat muutaman kymmenen kilometrin päähän San Gimignanon kuuluisaan kukkulakaupunkiin.
Tämäkän visiitti ei mene aivan oppaiden mukaisesti, sillä pariskuntamme on aivan liian raukea intensiiviseen turistitoimintaan. Sää on upea, kertakaikkisen lämmin. Kotimaassa on varoiteltu rännästä, joten reilu parikymmentä astetta tuntuu ylelliseltä.
Vilho pitää kyllä San Gimignanon valkoviinikaupungista paljon, mutta silti hänen on hieman vaikea nähdä paikan ainutlaatuisuutta. Tottahan toki keskiaikainen keskusta on säilytetty tiukasti ja taivaalle kapuavat tornit tekevät pikkukaupungista hyvin leimallisen. Silti jäyhä suomalainen ei suuremmin villiinny paikasta, joka monessa suhteessa muistuttaa kuitenkin lukuisia samankaltaisia. Nautinnollista siellä on kulkea muiden turistien joukossa ja suuntailla kameraansa sinitaivasta leikkaaviin torneihin, kujille ja komeisiin kaariin.
Paluumatka asunnolle sujuu yllättävän hyvin, toki muutaman kerran navigaattori-parka menee täysin solmuun yksisuuntaisten teiden kanssa ja sen tarjoamat reittiohjeet saavat nauramaan. Apuväline on silti mainio, sillä Vilhon ajellessa korvakuulolta oikeaan suuntaan Boccaccion kotkikylän Certaldon halki, navigaattori paikkaa jatkuvasti erheitään ja löytää lopulta ulosmenotien.
Ilta on verraton. Nyt on aikaa laittaa lautaselle alkupaloja: salamiviipaleita, salaattia, kinkkua, tomaattia ja leipää. Lasipurkista Vilho kaivaa sekoitusta, jossa on öljyssä ainakin oliivia, kurkkua, artisokkaa ja paprikaa. Talon länsiseinustalla on miellyttävän lämmin ilta-auringossa.
Kesäloma tuntuu nyt täydelliseltä. Lasiin pitää kaataa päivän kunniaksi San Gimignanon vernaccia-rypäleen vahvaa valkoviiniä. Alueen viini oli ensimmäinen Italian DOC-luokiteltu valkoviini vuonna 1966, tavaa Vilho tiedostoista. Nykyään luokitus on DOCG ja sellaisena VIlho sen on aikanaan oppinut tuntemaan.
Auringonlasku Chiantissa on pehmeä ja pihapuiden kauneus riittää sielun tyynnyttämiseen
Verkkaisen aamun vaihtuessa päiväksi Vilho ja Annikki suuntaavat muutaman kymmenen kilometrin päähän San Gimignanon kuuluisaan kukkulakaupunkiin.
Tämäkän visiitti ei mene aivan oppaiden mukaisesti, sillä pariskuntamme on aivan liian raukea intensiiviseen turistitoimintaan. Sää on upea, kertakaikkisen lämmin. Kotimaassa on varoiteltu rännästä, joten reilu parikymmentä astetta tuntuu ylelliseltä.
Vilho pitää kyllä San Gimignanon valkoviinikaupungista paljon, mutta silti hänen on hieman vaikea nähdä paikan ainutlaatuisuutta. Tottahan toki keskiaikainen keskusta on säilytetty tiukasti ja taivaalle kapuavat tornit tekevät pikkukaupungista hyvin leimallisen. Silti jäyhä suomalainen ei suuremmin villiinny paikasta, joka monessa suhteessa muistuttaa kuitenkin lukuisia samankaltaisia. Nautinnollista siellä on kulkea muiden turistien joukossa ja suuntailla kameraansa sinitaivasta leikkaaviin torneihin, kujille ja komeisiin kaariin.
Paluumatka asunnolle sujuu yllättävän hyvin, toki muutaman kerran navigaattori-parka menee täysin solmuun yksisuuntaisten teiden kanssa ja sen tarjoamat reittiohjeet saavat nauramaan. Apuväline on silti mainio, sillä Vilhon ajellessa korvakuulolta oikeaan suuntaan Boccaccion kotkikylän Certaldon halki, navigaattori paikkaa jatkuvasti erheitään ja löytää lopulta ulosmenotien.
Ilta on verraton. Nyt on aikaa laittaa lautaselle alkupaloja: salamiviipaleita, salaattia, kinkkua, tomaattia ja leipää. Lasipurkista Vilho kaivaa sekoitusta, jossa on öljyssä ainakin oliivia, kurkkua, artisokkaa ja paprikaa. Talon länsiseinustalla on miellyttävän lämmin ilta-auringossa.
Kesäloma tuntuu nyt täydelliseltä. Lasiin pitää kaataa päivän kunniaksi San Gimignanon vernaccia-rypäleen vahvaa valkoviiniä. Alueen viini oli ensimmäinen Italian DOC-luokiteltu valkoviini vuonna 1966, tavaa Vilho tiedostoista. Nykyään luokitus on DOCG ja sellaisena VIlho sen on aikanaan oppinut tuntemaan.
Auringonlasku Chiantissa on pehmeä ja pihapuiden kauneus riittää sielun tyynnyttämiseen
19.10.2014
4.c Taidekaupungit Tavernellon tapaan eli miten luostarimatkailu voi johtaa päänsärkyyn
Aurinko pistää silmään ja sankarimme tarkastaja Tavernello herää vähitellen.
Hänellä ei ensin ole aavistustakaan, missä on, sitten mieleen palaavat nopeasti suomalaisjahdin yksityiskohdat. Hän avaa silmänsä ja näkee huoneessa seisovan konstaapeli Peronin. Tavernellon puhelin löytyy taskusta ja kello näyttää aikaa 10:04. Siis yli kymmenen!
- Huomenta, dottore, sanoo Peroni.
- Huomenta Peroni, miten ihmeessä että ole herättänyt minua aiemmin? Kello on ties mitä ja ne suomalaiset ovat varmaan kiertäneet jo kivet poikineen ja kadonneet ties minne pinacotecaan!
- Dottore, ei hätää! Halusin, että te saatte nukkua riittävästi. Suomalaiset ovat edelleen majapaikassaan tuossa puolen kilometrin päässä, virkkoo Peroni.
- Vai niin - mistä te sen tiedätte, Peroni?
- No, rauhoittukaan tarkastaja, soitin sinne majapaikkaan.
- Te soititte sinne? Tiedätte hyvin, että tehtävämme on salainen ja meidän tulee toimia diskreetisti. Tavernello on nyt jo täysin hereillä ja alkaa hermostua.
- Mutta dottore! Majoituslaitoksessa vastasi puhelimeen talon isoisä, jolta vaadin täydellistä yhteistoimintaa. Lisäksi vieläpä selitin tälle papalle, mitä “diskreetisti” tarkoittaa. Hän oli motivoitunut ja lupasi vaieta kuin halkopino.
- Halkopino?
- Kyllä, halkopino. Minulle jäi sellainen käsitys, dottore, että mies oli menossa puita tekemään. No, joka tapauksessa ne viikingit ovat edelleen majapaikassa ja pappa soittaa minulle, kun he lähtevät. Diskreetisti. Te voisitte nauttia nyt aamiaista, tarkastaja. Tarjolla on aivan loistavaa spremutaa. Tarjotin on tuolla pöydän ääressä.
- Eivät ne ole viikinkejä, sanoo Tavernello.
- Mitä sanoittekaan, dottore?
- Että eivät ne suomalaiset ole viikinkejä, toistaa Tavernello.
Tavernello on nimittäin lapsena lukenut paljon viikingeistä. Nuorena hän halusikin merelle, halkomaan aaltoja ja valtameriä, löytämään salattuja mantereita. Peronille nämä asiat eivät kuitenkaan kuulu, joten ääneen hän sanoo ainoastaan:
- Eivät ne suomalaiset mitään viikinkejä ole. Viikingit tulivat Norjasta ja Tanskasta, muutama Ruotsista. Ei Suomesta.
Ensimmäistä kertaa konstaapeli Peroni on hiljaa edes tuokion verran. Sitten keskustelu jatkuu:
- Pahoittelen, dottore. Eivät ole siis viikinkejä. Mutta tuo spremuta on ensiluokkaista, maistakaa vaikka itse.
Taverenello nouseekin vuoteesta ja tajuaa vähitellen olevansa täydessä vaatetuksessa kenkiä lukuun ottamatta. Eipä ihme, että puhelinkin löytyi taskusta, kun housutkin ovat edelleen jalassa. Sängyllä on nippu meneillään olevan tapauksen papereita ja suussa on surkea maku.
Mutta nyt pitää toimia. Tavernello nouseekin nopeasti pöydän ja aamiaisen ääreen. Ja oikeassahan Peroni on, spremuta on todella hyvää.
***
Suomalaisten jäljillä Tavernellon hämmennys vain kasvaa. Siinä ei ole mitään erikoista, että he menevät aamukahville lähimmälle huoltoasemalle. Siinäkään ei ole enää mitään ihmeellistä, että konstaapeli Peroni tuntee huoltamon perinpohjaisesti ja kertoo, että paikasta saa erinomaisia paninoja. Mutta huoltoasemalta lähdön jälkeen suomalaiset pyörivät etsimässä jotain läheiseltä pienteollisuusalueelta - ilmeisen turhaan - ja sitten yhtäkkiä lähtevät jonnekin kovaa kyytiä pitkin pikkuteitä. Sitä episodia Tavernello ei tajua.
- He menevät luostariin, sanoo Peroni.
- Luostariin?
- Kyllä, Monte Oliveto Maggioreen, ispettore. Tämä tie vie sinne. Sinne muutkin turistit menevät.
- He eivät ole mitään “muita turisteja” Peroni, sanoo tarkastaja. - Me emme tiedä mitä he ovat tai mitä he tekevät, muistakaa se. Tavernello on mielessään, että hän voi hieman laittaa konstaapelia järjestykseen, vaikka samalla hän onkin mielessään siitä, että Peroni todella tuntee näitä seutuja.
Ja toden totta. Abbazia di Monte Oliveto Maggiore on suomalaisten kohde. Peroni ja Tavernello ajavat kävelevien suomalaisten ohi autollaan ja jättävät autonsa munkkien invapaikalle päärakennuksen viereen. Muutama paksu amerikkalainen risteilyvieras katsoo vieroksuen tätä autoilua, mutta ainakin rouvashenkilöt ovat kuin sulaa vahaa, kun konstaapeli Peroni nousee ajoneuvosta aurinkolasit ja valloittava virne kasvoillaan, näyttäen pirun tärkeältä ja viralliselta. Joku amerikkalaisrouvista voihkaiseekin, mikäli Tavernello kuulee oikein.
Tavernellokaan ei tosin tiedä minne mennä, vaan seuraa nytkin Peronia alamäkeen ja kohti luostarin pylväskäytävää. Kuin ennakoiden Tavernellon kysymyksiä Peroni lausuu: "Tulkaa tänne, ispettore, tänne ne kuitenkin tulevat." Ja oikessahan Peroni on, sinnehän ne tosiaan tulevat hetkeä myöhemmin.
Luostarikäytävän yläkerrasta Tavernello pääse todistamaan tuttua näytelmää: Susivuori katsoo lumoutuneena, intensiivisesti freskoja. Mistä ihmeessä tässä on kysymys, mitä se pässinpää noissa maalauksissa näkee?
Loppupäivä on vähintään yhtä erikoinen. Susivuori ajaa Sienaa kohden, käy lounaalla ja sitten tekee huikeita harhautusliikkeitä Sienan edustalla. Sitä pyörimistä ei voi selittää mitenkään muuten - eikä sitä, että poliisit todella hukkaavat suomalaiset jossain vaiheessa. Lopulta Peroni ajaa auton muurien sisäpuolelle, pysäköi sen vanhusten ambulanssille varatulle paikalle aivan historiallisessa keskustassa. Virkamiehenä on mukava ajella hankalissakin paikoissa, on Peronin toteamus. Konstaapeli onkin vakuuttunut, että Susivuori pyörii jossain Sienan Campolla kameransa kanssa ja kuinka ollakaan, hän on aivan sattumalta oikeassa. Poliisivoimat pääsevät mukaan taas hevosralliin.
Kamala tahti jatkuu. Eniten Tavernello on hämmästynyt Susivuoren vaimon jaksamisesta. Vaalea nainen, jonka nimi oli jokin Annichi tai vastaava, tuntuu samanlaiselta kilpajuoksijalta kuin Susivuori. Mitä ihmettä ne oikein etsivät kameroidensa kanssa? Kohteelta toiselle mennään kuin tuli hännän alla. Suurin osa italialaisista miehistä lopettaa kokonaan juoksentelun, kun he saavat pyydykseen tuollaisen vaalean naisen. Ilmeisesti pohjoisessa ravaaminen sitten vasta alkaa, niinkö? Miten tämän asian ilmaisee raportissa neutraalisti tai tieteellisesti?, pohdiskelee Tavernello.
Pohdinnoille ei ole pitkää aikaa, sillä suomalaiset loikkivat jo autolleen ja kaahaavat sitten taas ikuisia sivuteitään pitkin Firenzeä kohden. Jumalauta - Siena 58 minuutissa ja 43 sekunnissa! Tavernello on valmis lyömään vetoa siitä, että Susivuori menee seuraavana päivänFirenzeen, siellä Uffizin galleriaan, jähmettyy tunniksi Botticellin Nascita di Veneren eteen ja laukkaa sitten koko muun kaupungin läpi vartissa. Siihenhän kaikki viittaa tähänastisessa materiaalissa. Tätä ajelua ja kulttuurikäpistelyä jatkuu varmaan Milanoon asti ja sitten se kirottu Susivuori ajaa Alppien halki Münchenin taidemuseoon.
Tavernellon päätä alkaa särkeä. Olisi pitänyt paneutua enemmän niihin viikinkeihin ja veneilyyn - nytkin hän voisi olla rannikkovartiostossa töissä, kenties vaikka unelmakomennuksella Gardajärvellä.
Hänellä ei ensin ole aavistustakaan, missä on, sitten mieleen palaavat nopeasti suomalaisjahdin yksityiskohdat. Hän avaa silmänsä ja näkee huoneessa seisovan konstaapeli Peronin. Tavernellon puhelin löytyy taskusta ja kello näyttää aikaa 10:04. Siis yli kymmenen!
- Huomenta, dottore, sanoo Peroni.
- Huomenta Peroni, miten ihmeessä että ole herättänyt minua aiemmin? Kello on ties mitä ja ne suomalaiset ovat varmaan kiertäneet jo kivet poikineen ja kadonneet ties minne pinacotecaan!
- Dottore, ei hätää! Halusin, että te saatte nukkua riittävästi. Suomalaiset ovat edelleen majapaikassaan tuossa puolen kilometrin päässä, virkkoo Peroni.
- Vai niin - mistä te sen tiedätte, Peroni?
- No, rauhoittukaan tarkastaja, soitin sinne majapaikkaan.
- Te soititte sinne? Tiedätte hyvin, että tehtävämme on salainen ja meidän tulee toimia diskreetisti. Tavernello on nyt jo täysin hereillä ja alkaa hermostua.
- Mutta dottore! Majoituslaitoksessa vastasi puhelimeen talon isoisä, jolta vaadin täydellistä yhteistoimintaa. Lisäksi vieläpä selitin tälle papalle, mitä “diskreetisti” tarkoittaa. Hän oli motivoitunut ja lupasi vaieta kuin halkopino.
- Halkopino?
- Kyllä, halkopino. Minulle jäi sellainen käsitys, dottore, että mies oli menossa puita tekemään. No, joka tapauksessa ne viikingit ovat edelleen majapaikassa ja pappa soittaa minulle, kun he lähtevät. Diskreetisti. Te voisitte nauttia nyt aamiaista, tarkastaja. Tarjolla on aivan loistavaa spremutaa. Tarjotin on tuolla pöydän ääressä.
- Eivät ne ole viikinkejä, sanoo Tavernello.
- Mitä sanoittekaan, dottore?
- Että eivät ne suomalaiset ole viikinkejä, toistaa Tavernello.
Tavernello on nimittäin lapsena lukenut paljon viikingeistä. Nuorena hän halusikin merelle, halkomaan aaltoja ja valtameriä, löytämään salattuja mantereita. Peronille nämä asiat eivät kuitenkaan kuulu, joten ääneen hän sanoo ainoastaan:
- Eivät ne suomalaiset mitään viikinkejä ole. Viikingit tulivat Norjasta ja Tanskasta, muutama Ruotsista. Ei Suomesta.
Ensimmäistä kertaa konstaapeli Peroni on hiljaa edes tuokion verran. Sitten keskustelu jatkuu:
- Pahoittelen, dottore. Eivät ole siis viikinkejä. Mutta tuo spremuta on ensiluokkaista, maistakaa vaikka itse.
Taverenello nouseekin vuoteesta ja tajuaa vähitellen olevansa täydessä vaatetuksessa kenkiä lukuun ottamatta. Eipä ihme, että puhelinkin löytyi taskusta, kun housutkin ovat edelleen jalassa. Sängyllä on nippu meneillään olevan tapauksen papereita ja suussa on surkea maku.
Mutta nyt pitää toimia. Tavernello nouseekin nopeasti pöydän ja aamiaisen ääreen. Ja oikeassahan Peroni on, spremuta on todella hyvää.
***
Suomalaisten jäljillä Tavernellon hämmennys vain kasvaa. Siinä ei ole mitään erikoista, että he menevät aamukahville lähimmälle huoltoasemalle. Siinäkään ei ole enää mitään ihmeellistä, että konstaapeli Peroni tuntee huoltamon perinpohjaisesti ja kertoo, että paikasta saa erinomaisia paninoja. Mutta huoltoasemalta lähdön jälkeen suomalaiset pyörivät etsimässä jotain läheiseltä pienteollisuusalueelta - ilmeisen turhaan - ja sitten yhtäkkiä lähtevät jonnekin kovaa kyytiä pitkin pikkuteitä. Sitä episodia Tavernello ei tajua.
- He menevät luostariin, sanoo Peroni.
- Luostariin?
- Kyllä, Monte Oliveto Maggioreen, ispettore. Tämä tie vie sinne. Sinne muutkin turistit menevät.
- He eivät ole mitään “muita turisteja” Peroni, sanoo tarkastaja. - Me emme tiedä mitä he ovat tai mitä he tekevät, muistakaa se. Tavernello on mielessään, että hän voi hieman laittaa konstaapelia järjestykseen, vaikka samalla hän onkin mielessään siitä, että Peroni todella tuntee näitä seutuja.
Ja toden totta. Abbazia di Monte Oliveto Maggiore on suomalaisten kohde. Peroni ja Tavernello ajavat kävelevien suomalaisten ohi autollaan ja jättävät autonsa munkkien invapaikalle päärakennuksen viereen. Muutama paksu amerikkalainen risteilyvieras katsoo vieroksuen tätä autoilua, mutta ainakin rouvashenkilöt ovat kuin sulaa vahaa, kun konstaapeli Peroni nousee ajoneuvosta aurinkolasit ja valloittava virne kasvoillaan, näyttäen pirun tärkeältä ja viralliselta. Joku amerikkalaisrouvista voihkaiseekin, mikäli Tavernello kuulee oikein.
Tavernellokaan ei tosin tiedä minne mennä, vaan seuraa nytkin Peronia alamäkeen ja kohti luostarin pylväskäytävää. Kuin ennakoiden Tavernellon kysymyksiä Peroni lausuu: "Tulkaa tänne, ispettore, tänne ne kuitenkin tulevat." Ja oikessahan Peroni on, sinnehän ne tosiaan tulevat hetkeä myöhemmin.
Luostarikäytävän yläkerrasta Tavernello pääse todistamaan tuttua näytelmää: Susivuori katsoo lumoutuneena, intensiivisesti freskoja. Mistä ihmeessä tässä on kysymys, mitä se pässinpää noissa maalauksissa näkee?
Loppupäivä on vähintään yhtä erikoinen. Susivuori ajaa Sienaa kohden, käy lounaalla ja sitten tekee huikeita harhautusliikkeitä Sienan edustalla. Sitä pyörimistä ei voi selittää mitenkään muuten - eikä sitä, että poliisit todella hukkaavat suomalaiset jossain vaiheessa. Lopulta Peroni ajaa auton muurien sisäpuolelle, pysäköi sen vanhusten ambulanssille varatulle paikalle aivan historiallisessa keskustassa. Virkamiehenä on mukava ajella hankalissakin paikoissa, on Peronin toteamus. Konstaapeli onkin vakuuttunut, että Susivuori pyörii jossain Sienan Campolla kameransa kanssa ja kuinka ollakaan, hän on aivan sattumalta oikeassa. Poliisivoimat pääsevät mukaan taas hevosralliin.
Kamala tahti jatkuu. Eniten Tavernello on hämmästynyt Susivuoren vaimon jaksamisesta. Vaalea nainen, jonka nimi oli jokin Annichi tai vastaava, tuntuu samanlaiselta kilpajuoksijalta kuin Susivuori. Mitä ihmettä ne oikein etsivät kameroidensa kanssa? Kohteelta toiselle mennään kuin tuli hännän alla. Suurin osa italialaisista miehistä lopettaa kokonaan juoksentelun, kun he saavat pyydykseen tuollaisen vaalean naisen. Ilmeisesti pohjoisessa ravaaminen sitten vasta alkaa, niinkö? Miten tämän asian ilmaisee raportissa neutraalisti tai tieteellisesti?, pohdiskelee Tavernello.
Pohdinnoille ei ole pitkää aikaa, sillä suomalaiset loikkivat jo autolleen ja kaahaavat sitten taas ikuisia sivuteitään pitkin Firenzeä kohden. Jumalauta - Siena 58 minuutissa ja 43 sekunnissa! Tavernello on valmis lyömään vetoa siitä, että Susivuori menee seuraavana päivänFirenzeen, siellä Uffizin galleriaan, jähmettyy tunniksi Botticellin Nascita di Veneren eteen ja laukkaa sitten koko muun kaupungin läpi vartissa. Siihenhän kaikki viittaa tähänastisessa materiaalissa. Tätä ajelua ja kulttuurikäpistelyä jatkuu varmaan Milanoon asti ja sitten se kirottu Susivuori ajaa Alppien halki Münchenin taidemuseoon.
Tavernellon päätä alkaa särkeä. Olisi pitänyt paneutua enemmän niihin viikinkeihin ja veneilyyn - nytkin hän voisi olla rannikkovartiostossa töissä, kenties vaikka unelmakomennuksella Gardajärvellä.
4.b Maistuvat aprikoosisarvet eli miten Tavernello saa apuvoimia
Tarkastaja Tavernello pitelee leukaansa, mutta alkaa kuitenkin toipua yllättävän nopeasti saamastaan selkäsaunasta. Mitään ei ole sen rikki tai pahemmassa kunnossa, leukaan vain koskee ja takaraivossa tuntuu kireältä. Vieressä seisoo karhumainen, suuri mies, joka esittäytyy:
- Olen konstaapeli Marco Peroni Arezzosta. Olemme muuten tavanneet Roomassa eräällä tietokonekurssilla, vaikka jouduinkin lähtemään sieltä kesken. Nuorimmaisemme nimittäin syntyi juuri tuolloin ja oli riennettävä laitokselle. Ette varmaan muista minua. No, joka tapauksessa olen teidän apunanne tässä tehtävässä. Tunnen aika hyvin lähialueet ja toimin myös kuljettajajanne. Olen jo saanut operaatiostamme perustiedot.
Tavernello silmäilee isoa miestä, joka tosissaan näyttää hieman tutulta. Sana “operaatiostamme” särähtää hieman roomalaisen korvaan, sillä eihän hän edes vielä tunne apulaistaan. Tarinaa tulee jo kuitenkin lisää.
- En valitettavasti ehtinyt väliin ennen kuin pahoinpitelijänne jo juoksi pois, sanoo Peroni ja jatkaa, Tulkaa kanssani asemakahvilaan, katsotaan että olette jälleen kunnossa.
Tavernello tulee ohjatuksi Orvieton rautatieaseman baariin, ennen kuin hän ehtii sen kummemmin mutista mitään vastalauseita. Baarissa hänen eteensä ilmestyy lasillinen vettä ja senkin tarkastaja ottaa vastaan kiitollisena. Konstaapeli Marco Peronin esitelmä ei kuitenkaan ole vielä päättynyt.
- Ispettore, voisimme juoda tässä kahvit samalla kuin seuraamme tilanteen kehittymistä. Täältä saa erinomaisia voisarvia. Maria, saammeko cappuccinot ja kaksi niitä teidän erinomaisia cornettojanne, olkaa hyvä.
Tavernello on nyt toipunut sen verran, että hän puuttuu tilanteen kulkuun:
- Kuulkaapa Peroni, saa Tavernello yskäistyä - Miten me voimme muka seurata tilanteen kehittymistä ja istua täällä kahvittelemassa? Meidän tulee lähteä kohteen perään ja vähän äkkiä, tarkastaja melkein tiuskaisee.
- Sallikaa minun selittää, tarkastaja, virkkoo Peroni rauhallisesti. Teidän Susivuorenne on duomossa sisällä ja siten hyvässä tallessa, suorastaan Herran hallussa. Antakaas kun kerron, sanoo Peroni, odottamatta kuitenkaan sen enempää lupaa jatkaa:
- Seurasin Susivuorta ja hänen vaaleaa vaimoaan Duomolle ja lähdin sitten teitä vastaan. Minulla on kuitenkin apulainen vahtimassa tuota kaksikkoa ja saan kirkolta tekstiviestejä tilanteen kehittymisestä.
- Apulainen? sanoo hämmentynyt Tavernello. Tekstiviestejä?, hän jatkaa vähintään yhtä hölmistyneenä. Peroni vastaa hänelle välittömästi:
- No, siinä duomolla pyöri yksi ragazzo ja pyysin häntä seuraamaan Susivuorta. Pojankloppi tarttui tehtäväänsä tomerasti ja minä puolestani pääsin teitä vastaan. - Katsokaa vaikka, tässä tulikin juuri viesti pojalta, oikein kuvan kanssa, sanoo Peroni ja näyttää puhelintaan.
Toden totta, puhelimen näytöllä Susivuori seisoo kuin naulittuna hämärässä kappelissa toljottamassa ylös seinälle, vihreä kirja kädessään. Tästä huolimatta Tavernellon tekee mieli puuttua Peronin mielivaltaiseen tapaan värvätä apujoukkoja jostain katupojista. Gianluca Tavernello on juuri aloittamassa painavan lauseen virka-äänellään, kun hänen eteensä ilmestyy kupillinen cappuccinoa ja sen viereen voisarvi.
Tiskin takana oleva rouva on ilmeisesti se Maria, jonka Peroni mainitsi. Kahvilan emäntä tuntuu palvelevan Peronia kuin omaa poikaansa ja sydämellinen on Peroninkin kiitos Marialle. Tavernello huokaisee ja luovuttaa.
Mikään ei tunnu menevän ihan suunnitelman mukaisesti tässä tutkimuksessa, joten parasta lienee tuudittautua karhumaisen Peronin vietäväksi ja juoda kahvit rauhassa. Peroni on kyllä täysin oikeassa siinä, että voisarvi näyttää herkulliselta ja maistuukin siltä. Peroni heilauttaa omaa cornettoaan tai sitä mitä siitä on jäljellä ja lausuu jo:
- Dottore, eikö olekin erinomainen cornetto? Kunnon aprikoosihilloa eikä mitään pelkkää sokeria. Ja pakkohan Tavernellon on myöntää, että oikeassahan Peroni on.
***
Iltapäivällä Tavernello ja Peroni istuvat konstaapelin siviiliautossa ja seuraavat Susivuorta Sienan maantiellä. Suomalainen oli tehnyt Orvieton keskustassa merkillisen harhautusliikkeen ja ravannut vanhan kaupungin toiselle laidalle etruskien kaivolle, josta pääsee maanalaiseen Orvietoon. Sieltä Susivuori on vaimoineen kävellyt taas toiselle laidalle keskustaa ja luikahtanut melko merkillistä reittiä takaisin autoparkkiin. Peronin värväämään katupoikaa ei kuitenkaan ole näillä liikkeillä harhautettu, vaan poliisikaksikkomme on päässyt suomalaispariskunnan perään heti parkkihallin tuntumassa. Tavernello ei ole ehtinyt liikaa miettiä aamuista pahoinpitelijäänsä, vaikka sekin tapaus pitäisi selvittää. Jotain erikoista tässä kaikessa on, se on selvää. Ilmeisesti turpaanvetäjä ei kuitenkaan ollut Susivuori, joka noihin aikoihin taisi olla jo suu auki siellä kappelissa taidetta katsomassa.
Nyt Susivuori kuitenkin ajelee pitkin Toscanan kukkuloita ja pysyttelee edelleen poissa pääväyliltä. Matka vie hienojen viinialueiden halki Montalcinon ja Montepulcianon sivuitse edelleen Sienaa kohden. Susivuoren touhuissa on vaikea nähdä erityisesti mitään tolkkua tai kuviota. Aluksi vaikutti siltä, että suomalaiset kiersivät ulkoilmakohteilta, etruskihautoja ja roomalalaisraunioita, sitten he jo ryntäsivätkin Orvieton duomoon.
Turistin pitäisi pyöriä piazzalla syömässä jäätelöä ja ostella räikeitä keraamisia hedelmälautasia, eikä lukkiutua kappeliin freskojen eteen. Susivuoret eivät valokuvaa toisiaan matkamuistoliikkeiden täytettyjen villisikojen vieressä, ostele pikku-Fiatien pienoismalleja kioskeista tai pysähdy oluelle aurinkoiselle terassilla, vaan he laukkaavat heikkopäisenä eteenpäin merkillisile muinaismuistoilleen. Kaikki tämä pitää raportoida tiukasti - Tavernello on ylpeä tarkoista, oivaltavista raporteistaan. Susivuoren salaisuus, jos sellaista on, selviää tarkalla tutkimustyöllä ja kokeneen poliisimiehen rutiinilla.
Suomalaiset yöpyvät Sinalungassa ja sieltä poliisinkien on etsittävä majoitus yöksi. Aamulla on oltava taas valmiina työntekoon. Peroni on pitkään puhunut hartaasti jostain läheisestä villisikaravintolasta Tavernellolle ja tarkastajamme on katsonut parhaaksi seurata konstaapelia ruokapaikkaan. Eihän tavalliselta konstaapelilta voikaan odottaa täydellistä älyllistä antautumista tutkimuksen yksityiskohdille, sitä varten poliisivoimilla on tarkastaja Gianluca Tavernello, jota työtoverit kutsuvat Ostian oraakkeliksi. Taverna "Metsästäjän maja" löytyy helposti ja Tavernellon noustessa autosta hän huomaa olevansa hyvin nälkäinen. Ilmassa on paistetun lihan tuoksua ja piipuista nousevaa savua. Ja oikeassahan Peroni on, ruoka on paikassa taivaallista.
- Olen konstaapeli Marco Peroni Arezzosta. Olemme muuten tavanneet Roomassa eräällä tietokonekurssilla, vaikka jouduinkin lähtemään sieltä kesken. Nuorimmaisemme nimittäin syntyi juuri tuolloin ja oli riennettävä laitokselle. Ette varmaan muista minua. No, joka tapauksessa olen teidän apunanne tässä tehtävässä. Tunnen aika hyvin lähialueet ja toimin myös kuljettajajanne. Olen jo saanut operaatiostamme perustiedot.
Tavernello silmäilee isoa miestä, joka tosissaan näyttää hieman tutulta. Sana “operaatiostamme” särähtää hieman roomalaisen korvaan, sillä eihän hän edes vielä tunne apulaistaan. Tarinaa tulee jo kuitenkin lisää.
- En valitettavasti ehtinyt väliin ennen kuin pahoinpitelijänne jo juoksi pois, sanoo Peroni ja jatkaa, Tulkaa kanssani asemakahvilaan, katsotaan että olette jälleen kunnossa.
Tavernello tulee ohjatuksi Orvieton rautatieaseman baariin, ennen kuin hän ehtii sen kummemmin mutista mitään vastalauseita. Baarissa hänen eteensä ilmestyy lasillinen vettä ja senkin tarkastaja ottaa vastaan kiitollisena. Konstaapeli Marco Peronin esitelmä ei kuitenkaan ole vielä päättynyt.
- Ispettore, voisimme juoda tässä kahvit samalla kuin seuraamme tilanteen kehittymistä. Täältä saa erinomaisia voisarvia. Maria, saammeko cappuccinot ja kaksi niitä teidän erinomaisia cornettojanne, olkaa hyvä.
Tavernello on nyt toipunut sen verran, että hän puuttuu tilanteen kulkuun:
- Kuulkaapa Peroni, saa Tavernello yskäistyä - Miten me voimme muka seurata tilanteen kehittymistä ja istua täällä kahvittelemassa? Meidän tulee lähteä kohteen perään ja vähän äkkiä, tarkastaja melkein tiuskaisee.
- Sallikaa minun selittää, tarkastaja, virkkoo Peroni rauhallisesti. Teidän Susivuorenne on duomossa sisällä ja siten hyvässä tallessa, suorastaan Herran hallussa. Antakaas kun kerron, sanoo Peroni, odottamatta kuitenkaan sen enempää lupaa jatkaa:
- Seurasin Susivuorta ja hänen vaaleaa vaimoaan Duomolle ja lähdin sitten teitä vastaan. Minulla on kuitenkin apulainen vahtimassa tuota kaksikkoa ja saan kirkolta tekstiviestejä tilanteen kehittymisestä.
- Apulainen? sanoo hämmentynyt Tavernello. Tekstiviestejä?, hän jatkaa vähintään yhtä hölmistyneenä. Peroni vastaa hänelle välittömästi:
- No, siinä duomolla pyöri yksi ragazzo ja pyysin häntä seuraamaan Susivuorta. Pojankloppi tarttui tehtäväänsä tomerasti ja minä puolestani pääsin teitä vastaan. - Katsokaa vaikka, tässä tulikin juuri viesti pojalta, oikein kuvan kanssa, sanoo Peroni ja näyttää puhelintaan.
Toden totta, puhelimen näytöllä Susivuori seisoo kuin naulittuna hämärässä kappelissa toljottamassa ylös seinälle, vihreä kirja kädessään. Tästä huolimatta Tavernellon tekee mieli puuttua Peronin mielivaltaiseen tapaan värvätä apujoukkoja jostain katupojista. Gianluca Tavernello on juuri aloittamassa painavan lauseen virka-äänellään, kun hänen eteensä ilmestyy kupillinen cappuccinoa ja sen viereen voisarvi.
Tiskin takana oleva rouva on ilmeisesti se Maria, jonka Peroni mainitsi. Kahvilan emäntä tuntuu palvelevan Peronia kuin omaa poikaansa ja sydämellinen on Peroninkin kiitos Marialle. Tavernello huokaisee ja luovuttaa.
Mikään ei tunnu menevän ihan suunnitelman mukaisesti tässä tutkimuksessa, joten parasta lienee tuudittautua karhumaisen Peronin vietäväksi ja juoda kahvit rauhassa. Peroni on kyllä täysin oikeassa siinä, että voisarvi näyttää herkulliselta ja maistuukin siltä. Peroni heilauttaa omaa cornettoaan tai sitä mitä siitä on jäljellä ja lausuu jo:
- Dottore, eikö olekin erinomainen cornetto? Kunnon aprikoosihilloa eikä mitään pelkkää sokeria. Ja pakkohan Tavernellon on myöntää, että oikeassahan Peroni on.
***
Iltapäivällä Tavernello ja Peroni istuvat konstaapelin siviiliautossa ja seuraavat Susivuorta Sienan maantiellä. Suomalainen oli tehnyt Orvieton keskustassa merkillisen harhautusliikkeen ja ravannut vanhan kaupungin toiselle laidalle etruskien kaivolle, josta pääsee maanalaiseen Orvietoon. Sieltä Susivuori on vaimoineen kävellyt taas toiselle laidalle keskustaa ja luikahtanut melko merkillistä reittiä takaisin autoparkkiin. Peronin värväämään katupoikaa ei kuitenkaan ole näillä liikkeillä harhautettu, vaan poliisikaksikkomme on päässyt suomalaispariskunnan perään heti parkkihallin tuntumassa. Tavernello ei ole ehtinyt liikaa miettiä aamuista pahoinpitelijäänsä, vaikka sekin tapaus pitäisi selvittää. Jotain erikoista tässä kaikessa on, se on selvää. Ilmeisesti turpaanvetäjä ei kuitenkaan ollut Susivuori, joka noihin aikoihin taisi olla jo suu auki siellä kappelissa taidetta katsomassa.
Nyt Susivuori kuitenkin ajelee pitkin Toscanan kukkuloita ja pysyttelee edelleen poissa pääväyliltä. Matka vie hienojen viinialueiden halki Montalcinon ja Montepulcianon sivuitse edelleen Sienaa kohden. Susivuoren touhuissa on vaikea nähdä erityisesti mitään tolkkua tai kuviota. Aluksi vaikutti siltä, että suomalaiset kiersivät ulkoilmakohteilta, etruskihautoja ja roomalalaisraunioita, sitten he jo ryntäsivätkin Orvieton duomoon.
Turistin pitäisi pyöriä piazzalla syömässä jäätelöä ja ostella räikeitä keraamisia hedelmälautasia, eikä lukkiutua kappeliin freskojen eteen. Susivuoret eivät valokuvaa toisiaan matkamuistoliikkeiden täytettyjen villisikojen vieressä, ostele pikku-Fiatien pienoismalleja kioskeista tai pysähdy oluelle aurinkoiselle terassilla, vaan he laukkaavat heikkopäisenä eteenpäin merkillisile muinaismuistoilleen. Kaikki tämä pitää raportoida tiukasti - Tavernello on ylpeä tarkoista, oivaltavista raporteistaan. Susivuoren salaisuus, jos sellaista on, selviää tarkalla tutkimustyöllä ja kokeneen poliisimiehen rutiinilla.
Suomalaiset yöpyvät Sinalungassa ja sieltä poliisinkien on etsittävä majoitus yöksi. Aamulla on oltava taas valmiina työntekoon. Peroni on pitkään puhunut hartaasti jostain läheisestä villisikaravintolasta Tavernellolle ja tarkastajamme on katsonut parhaaksi seurata konstaapelia ruokapaikkaan. Eihän tavalliselta konstaapelilta voikaan odottaa täydellistä älyllistä antautumista tutkimuksen yksityiskohdille, sitä varten poliisivoimilla on tarkastaja Gianluca Tavernello, jota työtoverit kutsuvat Ostian oraakkeliksi. Taverna "Metsästäjän maja" löytyy helposti ja Tavernellon noustessa autosta hän huomaa olevansa hyvin nälkäinen. Ilmassa on paistetun lihan tuoksua ja piipuista nousevaa savua. Ja oikeassahan Peroni on, ruoka on paikassa taivaallista.
18.10.2014
4. Abbazia di Monte Oliveto Maggiore. Siena. Montespertoli. Toscanaa tositarkoituksella
Annikki ja VIlho ovat yöpyneet edullisessa talomajoituksessa Sinalungassa, Chiantin alueella. Huone on ollut rauhallinen, vaikka vieressä kulkeekin tie E78 kaakosta luoteeseen, Umbriasta Sienaa kohden. Aamula Vilho ajaa dieselinsä juuri tälle maantielle ja matkaa jatketaan ainoastaan ensimmäisen huoltamon baariin asti. Cappuccinon saatuaa Vilho alkaa olla valmiimpi päivään.
Kaksikkomme ostaa huoltamolta Toscanan kartan ja ryhtyy kilvan etsimään siitä jumalan hylkäämiä kivikasoja, hautausmaita ja muita verrattomia muinaismuistoja. Karttaan onkin piirretty näille kulmille etruskien hauta-alue. Sitä lähdetään etsimään ja Serre di Rapolanon huoltamo jää taakse. Etruskien muinaisjäänteitä ei löydy kuitenkaan Rapolano Termen nurkilta, sillä missään ei ole enää opasteita jäljellä. Näin käy toisinaan, joko aika tai sitten vaikka kotirauha, nielee kohteita yksityisten mailla. Muuta onsiis keksittävä. Seudulla on kuitenkin tärkeä luostari, Abbazia di Monte Oliveto Maggiore. Kaksikkomme on heti valmis - täytyy vain näpytellä uusi kohde navigaattoriin.
Niin jatkuu viime päivien pääharrastus, kukkulaisilla teillä pujottelu ja sypressien rytmittämän maiseman ihastelu. Tiet ovat pieniä ja asutusta on harvakseltaan pienissä kylissä. On todella vaikea käsittää lähestyvänsä jotain tärkeää nähtävyyttä.
Abbazia di Monte Oliveto Maggiore on hienolla harjanteella sijaitseva benediktiiniläiluostari, joka on perustettu 1313, siis melko tarkalleen sellaiset 700 vuotta sitten. Aamupäivän vierailuaika päättyy kello 1200, joten Annikki ja Vilho ravaavat luostariin reipasta kyytiä jätettyään autonsa ilmaiseen alaparkkiin maantien laitaan. Varsinainen hengellinen vimma ei matkalaisia kannusta, vaan ennemminkin tieto siitä, että rakennuksesta löytyy Luca Signorellin freskoja ja aikaa puoleenpäivään ei ole enää kuin tunnin verran. Kiipeäminen ylös harjanteelle ja sitten osittain taas alas päärakennukseen palkitaan, sillä pylväskäytävään pääsee ilmaiseksi taidetta katsomaan. Peremmälläkin on huoneita ja maalauksia, mutta pääasia ovat sisäpihan käytävän, Chiostro Granden, freskot.
Vilho pääsee pian vastaavaan tunnelmaan kuin Orvieton duomolla. Maalaukset ovat kiinnostavia ja selkeitä, vaikka niissä onkin paljon informaatiota ja tarinaa. Osa maalauksista on Sodoma-nimisen taiteilijan työtä, mutta il Sodoman työt ovat nekin kiinnostavia. Annikki ja Vilho pyörivät pylväskäytävässä kunnes tila suljetaan. Ulkona luostarin kellot saattelevat kulkijat matkaan puolenpäivän soitollaan. Sypressien reunustamalla mäkisellä tiellä astelee etupäässä eläkeikäistä kulttuurin ystävää, muutama amerikkalainen risteilyvieras jostain satamasta, ja rapakon takaa on tullut myös kourallinen pikkutyttöjä, jotka eivät tiedä missä ovat tai minkä tähden.
Ajoneuvo ohjataan taas harjanteen tielle ja kohti Sienaa. Pieni pysähdys tehdään ennen Sienaa Isola d’Arbiassa, josta löytyy lounaspaikka Il Pino. Annikki ja Vilho syövät alkusalaatin ja villisikapastaa, kastike on jälleen maukasta. Pasta-aterian jälkeen alkaa seikkailu kohti Sienaa. Vilho onkin hieman helteessä autoillessaan Sienan ympäristössä, sillä pari pysäköintialuetta on täynnä ja yksi täydellisesti remontissa. Läheltä yhtä kaupunginporttia Vilho löytää aikansa pyörittyään tunnin parkkikiekkopaikan. Alkaa kulttuurimatkailijoiden kauhistelema teematäräys: koe Siena tunnissa.
Vilho laukkaa kohti Sienan ydinkeskustaa Annikki kintereillään ja ylämäkeä siivittää tietysti mukava parinkymmenen asteen kesäkeli. Silti kaksikkomme on hyvin nopeasti Piazza del Campolla. Vilho pysähtyy hämmästelemään kovin korkeaa Torre del Mangiaa, joka ensimmäisen kerran näyttäytyy rakennusten välistä. Samassa Annikki jo livahtaa Piazza del Campolle. Vilho seuraa perässä, jotenkin arvaten mitä seuraa - tunnustellen tunnelmaa hitaasti, aivan kuten hienoa viiniä maistellaan, varovaisesti, odottaen.
Piazza del Campo on omaa luokkaansa. Myöhemmin Vilho sanookin aukiolla Annikille, että tämä on mahdollista vain Italiassa. Vain Italiassa, Vilho hehkuttaa, voi olla kaikkea mahdollista suhteellisen pienellä alueella. Sienan Campo-aukio on omaa luokkaansa, omalaatuinen, vaikuttava, suuri ja hieno. Vilho on kiitollinen siitä, että on nähnyt lukuisia tämän maan toreja ja aukioita, ja voi nähdä nyt tämänkin. Vilhon pysähtyminen johtuu aiemmista kokemuksista. Niin usein aiemmat näkemiset estävät uudet havainnot, nyt tuntuu siltä, että ne tekevät tämän käsillä olevan mahdolliseksi.
Duomo. Edelleen Vilho seuraa valtoimenaan juoksevaa vaimoaan, joka nyt kirmaa duomon sivuitse kohti julkisivun puolta. Kaikkialla on turisteja, mutta monet heistä ovat italialaisia ja kaikkiaan heitä lienee korkeintaan kolmasosa siitä, mitä kesällä täällä liikkuu. Hiljattain Vilho hehkutti Orvieton duomoa. Sienan duomo on rakennettu Orvieton mallin perusteella ja hienohan on tämäkin. Miestä, jonka nimi on Susivuori, miellyttävät erityisesti Sienan sudet, jotka esittäytyvät duomon edustalla sopivasti pylväiden päissä. Kaikkiaan Sienasta on nyt tyydyttävä makeisiin maistiaisiin, sillä aikaa matkalaisilla on hyvin rajatusti. Se tekeekin helpoksi nauttimisen kaikesta siitä mitä näkee - kaikki tuntuu lahjalta, lupaukselta tai suudelmalta. Jokaiseen katedraalin julkisivun oranamenttiin voisi upottaa elämästään päivän, sisällä oleviin taideaarteisiin lukemattomat hiljentymishetket. Mutta sitähän duomo kertookin meille, järkähtämättömästi, - ihmiselämän riittämättömyyttä, sitä miten katedraali seisoo paikallaan pidempään, syvempään ja korkeammalla kuin elämämme. Toisinaan Vilhosta tuntuu siltä, että hän on osa muurahaislaumaa, joka kiertelee pesää, jota kukaan ei enää osaa rakentaa, mutta jota kaikki silti virtaavat katsomaan.
Aurinko paistaa edelleen ja luo dramaattisia varjoja myös Piazza del Campolle. Sen poikki on ilo astella näin ohikulkijanakin, tuumii Vilho. Paluu autolle käy ensin kävelykatua pitkin, sitten väylää, jossa paikalliset saavat ajaa ja motorinojen ääni raikuu aika ajoin pitkin talojen muodostamaa solaa. Vilho on tyytyväinen, kun auto on tallella koskemattomana, ilman sakkoja ja lommoja. Annikkikin on kunnossa, joten matka voi jatkua kohti Firenzeä.
Montespertoli. Aluksi Vilho ei meinaa löytää majapaikan kohtaa, mutta lopulta talon sijainti selviää ja huomaamaton, päällystämätön ajotie löydetään. Majapaikkana on suuri talo, josta nyt on vuokrattu yksi asunto. Pian käy ilmi, että ketään muuta isossa talossa ei ole. Majapaikka ei kenties kelpaa Toscana-kirjailijoiden lepäilyyn, sillä lähellä kulkee tämän alueen maantie, mutta muuten kaikki puitteet "talolle Toscanassa" löytyvät. Ympärille levittäytyvät Chianti-pellot ja mäki on sen verran korkea, että näköalaa riittää pitkälle pariin suuntaan. Asunto itsessään on mainio, tiilikaaria ja tilaa, korkeat katot ja sopivasti varustelua. Tässä kelpaa kerätä voimia pari päivää.
Illa kauppareissun jälkeen Vilho laittaa taas pastaa ja illan pimetessä maantiekin vaimenee. Suuri vuode ja yö kutsuvat.
Kaksikkomme ostaa huoltamolta Toscanan kartan ja ryhtyy kilvan etsimään siitä jumalan hylkäämiä kivikasoja, hautausmaita ja muita verrattomia muinaismuistoja. Karttaan onkin piirretty näille kulmille etruskien hauta-alue. Sitä lähdetään etsimään ja Serre di Rapolanon huoltamo jää taakse. Etruskien muinaisjäänteitä ei löydy kuitenkaan Rapolano Termen nurkilta, sillä missään ei ole enää opasteita jäljellä. Näin käy toisinaan, joko aika tai sitten vaikka kotirauha, nielee kohteita yksityisten mailla. Muuta onsiis keksittävä. Seudulla on kuitenkin tärkeä luostari, Abbazia di Monte Oliveto Maggiore. Kaksikkomme on heti valmis - täytyy vain näpytellä uusi kohde navigaattoriin.
Niin jatkuu viime päivien pääharrastus, kukkulaisilla teillä pujottelu ja sypressien rytmittämän maiseman ihastelu. Tiet ovat pieniä ja asutusta on harvakseltaan pienissä kylissä. On todella vaikea käsittää lähestyvänsä jotain tärkeää nähtävyyttä.
Abbazia di Monte Oliveto Maggiore on hienolla harjanteella sijaitseva benediktiiniläiluostari, joka on perustettu 1313, siis melko tarkalleen sellaiset 700 vuotta sitten. Aamupäivän vierailuaika päättyy kello 1200, joten Annikki ja Vilho ravaavat luostariin reipasta kyytiä jätettyään autonsa ilmaiseen alaparkkiin maantien laitaan. Varsinainen hengellinen vimma ei matkalaisia kannusta, vaan ennemminkin tieto siitä, että rakennuksesta löytyy Luca Signorellin freskoja ja aikaa puoleenpäivään ei ole enää kuin tunnin verran. Kiipeäminen ylös harjanteelle ja sitten osittain taas alas päärakennukseen palkitaan, sillä pylväskäytävään pääsee ilmaiseksi taidetta katsomaan. Peremmälläkin on huoneita ja maalauksia, mutta pääasia ovat sisäpihan käytävän, Chiostro Granden, freskot.
Vilho pääsee pian vastaavaan tunnelmaan kuin Orvieton duomolla. Maalaukset ovat kiinnostavia ja selkeitä, vaikka niissä onkin paljon informaatiota ja tarinaa. Osa maalauksista on Sodoma-nimisen taiteilijan työtä, mutta il Sodoman työt ovat nekin kiinnostavia. Annikki ja Vilho pyörivät pylväskäytävässä kunnes tila suljetaan. Ulkona luostarin kellot saattelevat kulkijat matkaan puolenpäivän soitollaan. Sypressien reunustamalla mäkisellä tiellä astelee etupäässä eläkeikäistä kulttuurin ystävää, muutama amerikkalainen risteilyvieras jostain satamasta, ja rapakon takaa on tullut myös kourallinen pikkutyttöjä, jotka eivät tiedä missä ovat tai minkä tähden.
Ajoneuvo ohjataan taas harjanteen tielle ja kohti Sienaa. Pieni pysähdys tehdään ennen Sienaa Isola d’Arbiassa, josta löytyy lounaspaikka Il Pino. Annikki ja Vilho syövät alkusalaatin ja villisikapastaa, kastike on jälleen maukasta. Pasta-aterian jälkeen alkaa seikkailu kohti Sienaa. Vilho onkin hieman helteessä autoillessaan Sienan ympäristössä, sillä pari pysäköintialuetta on täynnä ja yksi täydellisesti remontissa. Läheltä yhtä kaupunginporttia Vilho löytää aikansa pyörittyään tunnin parkkikiekkopaikan. Alkaa kulttuurimatkailijoiden kauhistelema teematäräys: koe Siena tunnissa.
Vilho laukkaa kohti Sienan ydinkeskustaa Annikki kintereillään ja ylämäkeä siivittää tietysti mukava parinkymmenen asteen kesäkeli. Silti kaksikkomme on hyvin nopeasti Piazza del Campolla. Vilho pysähtyy hämmästelemään kovin korkeaa Torre del Mangiaa, joka ensimmäisen kerran näyttäytyy rakennusten välistä. Samassa Annikki jo livahtaa Piazza del Campolle. Vilho seuraa perässä, jotenkin arvaten mitä seuraa - tunnustellen tunnelmaa hitaasti, aivan kuten hienoa viiniä maistellaan, varovaisesti, odottaen.
Piazza del Campo on omaa luokkaansa. Myöhemmin Vilho sanookin aukiolla Annikille, että tämä on mahdollista vain Italiassa. Vain Italiassa, Vilho hehkuttaa, voi olla kaikkea mahdollista suhteellisen pienellä alueella. Sienan Campo-aukio on omaa luokkaansa, omalaatuinen, vaikuttava, suuri ja hieno. Vilho on kiitollinen siitä, että on nähnyt lukuisia tämän maan toreja ja aukioita, ja voi nähdä nyt tämänkin. Vilhon pysähtyminen johtuu aiemmista kokemuksista. Niin usein aiemmat näkemiset estävät uudet havainnot, nyt tuntuu siltä, että ne tekevät tämän käsillä olevan mahdolliseksi.
Duomo. Edelleen Vilho seuraa valtoimenaan juoksevaa vaimoaan, joka nyt kirmaa duomon sivuitse kohti julkisivun puolta. Kaikkialla on turisteja, mutta monet heistä ovat italialaisia ja kaikkiaan heitä lienee korkeintaan kolmasosa siitä, mitä kesällä täällä liikkuu. Hiljattain Vilho hehkutti Orvieton duomoa. Sienan duomo on rakennettu Orvieton mallin perusteella ja hienohan on tämäkin. Miestä, jonka nimi on Susivuori, miellyttävät erityisesti Sienan sudet, jotka esittäytyvät duomon edustalla sopivasti pylväiden päissä. Kaikkiaan Sienasta on nyt tyydyttävä makeisiin maistiaisiin, sillä aikaa matkalaisilla on hyvin rajatusti. Se tekeekin helpoksi nauttimisen kaikesta siitä mitä näkee - kaikki tuntuu lahjalta, lupaukselta tai suudelmalta. Jokaiseen katedraalin julkisivun oranamenttiin voisi upottaa elämästään päivän, sisällä oleviin taideaarteisiin lukemattomat hiljentymishetket. Mutta sitähän duomo kertookin meille, järkähtämättömästi, - ihmiselämän riittämättömyyttä, sitä miten katedraali seisoo paikallaan pidempään, syvempään ja korkeammalla kuin elämämme. Toisinaan Vilhosta tuntuu siltä, että hän on osa muurahaislaumaa, joka kiertelee pesää, jota kukaan ei enää osaa rakentaa, mutta jota kaikki silti virtaavat katsomaan.
Aurinko paistaa edelleen ja luo dramaattisia varjoja myös Piazza del Campolle. Sen poikki on ilo astella näin ohikulkijanakin, tuumii Vilho. Paluu autolle käy ensin kävelykatua pitkin, sitten väylää, jossa paikalliset saavat ajaa ja motorinojen ääni raikuu aika ajoin pitkin talojen muodostamaa solaa. Vilho on tyytyväinen, kun auto on tallella koskemattomana, ilman sakkoja ja lommoja. Annikkikin on kunnossa, joten matka voi jatkua kohti Firenzeä.
Montespertoli. Aluksi Vilho ei meinaa löytää majapaikan kohtaa, mutta lopulta talon sijainti selviää ja huomaamaton, päällystämätön ajotie löydetään. Majapaikkana on suuri talo, josta nyt on vuokrattu yksi asunto. Pian käy ilmi, että ketään muuta isossa talossa ei ole. Majapaikka ei kenties kelpaa Toscana-kirjailijoiden lepäilyyn, sillä lähellä kulkee tämän alueen maantie, mutta muuten kaikki puitteet "talolle Toscanassa" löytyvät. Ympärille levittäytyvät Chianti-pellot ja mäki on sen verran korkea, että näköalaa riittää pitkälle pariin suuntaan. Asunto itsessään on mainio, tiilikaaria ja tilaa, korkeat katot ja sopivasti varustelua. Tässä kelpaa kerätä voimia pari päivää.
Illa kauppareissun jälkeen Vilho laittaa taas pastaa ja illan pimetessä maantiekin vaimenee. Suuri vuode ja yö kutsuvat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)