Yöllä sataa kovaa ja vanhan vesimyllyn puro kohisee aina vahvana. Ulkona on raikasta, mutta viileää, asteet pyörivät aamulla nyt lokakuun päättyessä yhdeksässä asteessa. Kirkkaus leikkaa kosteuden ja aurinko puhuu siitä miten päivästä tulee kaunis. Sadepisarat kilpailevat kasteen kanssa auton katolla. Vilho lastaa autoa ja tavaraa on toivottoman paljon. Evakkoreki lähtee nyt etelään, paluu Portugaliin on alkamassa.
Jotenkin Vilho aina hakeutuu fiksujen ihmisten seuraan ja joukkoon. Jossain matkan varrella hän on huomannut sen, että näiden neropattien kanssa pitää käyttää maagista taikasauvaa: aikaa. Kaikki tehokkaat ja taiteelliset tuttavuudet säätävät ja söheltävät – Vilhon mielestä asioiden hoitamiseen kuuluu liikaa viittelöimistä ja fundeeraamista. Usein on helpompaa olla vain sivussa ja lopputuloksen on yleensä se että lihapyörykät tarjotaan ajallaan, maittavina ja hienossa paikassa.
Kotijoukoissa Vilholla pyörii multilahjakkuus Annikki, joka on koko illan suunnitellut seuraavaa majapaikkaa. Yöllä Vilho on jo hermostunut ja vaimo pitää kiskoa nukkumaan tietokoneen vierestä. Kaikesta tästä seurauksena on se, että aamiaisen aikaan mennessä päätös on jo kypsynyt, ja vastapuristetun tuoremehun kanssa Vilholle tarjoillaan tieto seuraavasta yöpaikasta. Mitä minulta puuttuisi - Santiago de compostela takana ja vaimo vieressä?, tuumailee Vilho.
Maantiellä Vilho on elementissään, mutta rasittunut. Tie vie kaiken, se imee keskittymisen ja voimat. Maantiehen taotaan kaikki ne tarinat, joita kukaan ei ikinä kerro; ne näkymät ja mietteet, joille ei ole aikaa ja joita kenelläkään ei ole aikaa kuunnella. Tie on paikka, jossa myös hetkessä pyyhitään pois sekä kerrotut että kertomattomat tarinat. Tie on kovempi kuin mikään, pidempi kuin kukaan.
Alkumetreillä Espanjan puolella tiellä on peltikolari. Vilho miettii sitä, että on ihme kun kolari on täällä, sillä rehellisesti sanoen meno Portugalissa oli hurjempaa. Vilhon on vaikea tottua siihen, että Portugalissa on tapana ajaa puskurissa kiinni kunnes ohitus onnistuu. Galiciassa etäisyydet ovat suurempia. Molemmissa maissa tilannenopeudet ovat suuria, mutta liikennekulttuuri on joustavaa ja aggressiivisuutta ei ilmene.
Paluu Portugaliin tapahtuu pikatietä pitkin ja Porto lähestyy vauhdilla. Aikaeroa on taas tunnin verran ja saapuminen tapahtuu ajoissa, joten pariskuntamme päättää seikkailla rannikon kautta ja tie vie tietysti rantakaupungin kaduille. Vilholla palaa kuitenkin käämi kylän kapeilla raiteilla ja loputtomissa kiemuroissa, ja se kuuluisa huumori loppuu. Jörököllimme raivostuu ja suuntaa lähimmälle pikatielle. Vilho nimittäin tietää senkin, että perillä Portossa tarvitaan hävittäjälentäjän keskittymiskykyä loppumetreihin asti.
Pillastunut Vilho onkin todella tarkkana Portoa lähestyessään ja kaikki lukemattomat liittymät sujuvatkin nappiin. Kymmenen kilometriä matkasta on lopussa liittymää ja kaupunkialuetta, sitten päästään ison sillan yli kotikadulle.
Kotikatu on yksisuuntainen mäkitie ja väki ajaa siihen sillalta sellaista kahdeksaakymppiä. Vilho ajaa tien suosiolla läpi ja päättää yrittää uutta kierrosta. Viimeisillä metreillä keskittyminen pitää olla parhaimmillaan, sen Vilho on lukenut tilastotutkimuksistakin. Joten uusi kierros katualueella kaikessa rauhassa ja takaisin kiivaaseen mäkeen. Nyt Vilho jää tien tyveen, sillä sieltä löytyy pieni kaistale pysähdystilaa. Annikki lähtee tiedustelemaan mäkeen. Auto heilahtelee ilmapaineesta, sillä mäkeen ajetaan kahta kaistaa kovaa. Vilho hivuttaa autoa vieläkin lähemmäksi reunaa.
Annikin huiskutus kertoo, että majapaikka on löytynyt ja Vilho ajaa mäkisen tien puoliväliin, ristii itsensä ja taustapeilejä tuijottaen survoo auton kohti kapeaa porttikongia ennen seuraavaa aaltoa sillalta. Auto osuu raamien väliin ja pysäköinti on onnistuva.
Asunto on valmis muutama tunti myöhemmin ja sen aikaa pariskuntamme käyttää lounaaseen ja Porton katujen kävelemiseen. Keli on aurinkoinen, kirkas.
Kolmelta asunto on valmis ja palataan uudelle kotikadulle. Siellä onkin päivän toinen auto-onnettomuus. Volvo on ollut kääntymässä - kaikista paikoista - samaan porttikäytävään kuin Vilhokin ja bussi on kolauttanut kylkeen. Henkilövahingoilta on vältytty ja kolhutkin ovat pieniä, mutta seurauksena on se, että liikenne seisoo puolituntia pitkälle sillalle asti. Kolarin on ajanut asuntoa vuokraavan yrityksen työntekijän äiti, joka on tuonut jälkikasvuaan toimipisteelle. Tyttären kädet hieman tärisevät kun huoneita käydään katsomassa. Viileät suomalaiset haluavat varmistua siitä, että äiti on kunnossa - tyttö kun kertoo vasta hissimatkalla, että he siinä kolarissa olivat.
Asunto on ok. Etuikkunan alla on kolarin jälkiselvittely ja takapihan suunnassa lukuisat kissat seikkailevat sisäpihoilla, takapihoilla, purkutonteilla jättömailla ja katoilla.
29.10.2013
13. Santiago de Compostela arkena ja ilman vaellusta
Tässä paikassa on jotain sellaista, joka tuo Vilhon mieleen juhlien päättymisen. Mistä lie kaikki tunnelmat maailmassa tulevat, mutta jollain tavalla tuntuu siltä, kuin kaupungissa olisi yksi 24 h -turistikohde joka on kuin musiikkiartistin ainoa hitti - miltei kiusallinen, mutta silti maineen ja elannon tuonut menestyskappale?
Eipä sillä, pyhiinvaellusreitin päätekohteena Santiago de Compostela on varmasti pätevä paikka ja historiaa täynnä olevana kaupunkina arvonsa ansainnut. Turha on ryhtyä arvioimaan sitä, minkälaisen merkityksen sille on antanut kaukaa vaeltanut kristitty, joka on kuitenkin joutunut myös palaamaan ilman lentomatkailun apua.
Compostela on tässäkin matkassa käännekohta, retken etäisin ja viimeinen nurkka. Vilhon Espanjan-matkoissa kaupunki on myös yksi viimeisiä Espanjan nurkkauksia, joissa ei ole vielä käyty lainkaan.
Kaupungissa on nykyaikaisessa osassa nykyaikaisen kaupungin arkista tohinaa, vanhassa kaupungissa on hiljaista. Kirkolla pyörii vaeltajia ja turisteja jotenkin yhtä lailla päämäärättömästi. Kaikkiaan on hiljaista, eikä saapuvia reittiläisiäkään ole tähän aikaan vuodesta paljon. Sama hortoilu jatkuu kirkon sisälläkin, mutta ihmisiä on vähän. Kirkko on ulkoa laaja, vaikuttavakin, sisällä kerrostumia on niin monelta aikakaudelta, että Vilhoa hirvittää. Barokin aikakauden kaikkivoipa henki on käynyt pilaamassa pitkin Eurooppaa kaikenlaista. Vilho on helpottunut siitä, että vanhempana ei tarvitse pitää kaikesta ja arvostaa kaikkea. Useimmiten riittää se, että antaa asioiden olla ja niiden kuuluisien kukkien kukkia vaan.
Vilho lähtisi mielellään pyhiinvaellukselle, mutta eurooppalaisista maanteistä hänellä on useiden tuhansien kilometrien kokemuksia. Valitettavan usein kävelyreititkin kulkevat teiden kapeita laitoja ja teillä ajelee valitettavasti Vilhoakin suurempia tolloja. Ja vaikka alle ei jäisikään, niin sitä melua riittää paljon ja lisänä pakokaasua. Mutta varmasti osa matkasta on rauhallisempaakin taipaletta, miettii Vilho huristellessaan eteläisen reitin suuntaa Portugaliin päin - reittiä täplittävät Compostelan reitin kyltit ja siellä täällä joku samoaakin tien laidassa.
Siinäpä Vilho miettii, että Suomen pyöräteillähän kelpaisi pyhiinvaellella. Tarvittaisiin ensin kunnon ihme, esimerkiksi Jumala pitäisi messun vaikkapa Lapissa, ja sensaatio ynnä uusi kohde olisi syntynyt. Sittenhän jo suomalaiset pikaisesti laatisivat päällystetyn pyhiinvaellusreitin Helsingistä pohjoiseen asti. Siinä olisi taatusti turvallista kävellä, löytyisi 4G-verkko koko matkalle ja kinkkupizzaa saisi 6 kilometrin välein aina Inariin asti. Jos henkinen pokka pettäisi välillä, voisi patoutumiaan purkaa lukuisissa Angry Birds- teemapuistoissa. Viini ja leipä tietysti tuppaa kotimaassa olemaan kallista, mutta toisaalta suksivoiteiden ja karvalakkien saatavuus on erinomainen. Eipä aikaakaan kun mämmiä syötäisiin koko maailmassa ja Aino/Reino-tossuja tapaisi kaikilla mantereilla - ja kaikki tämä olisi kamalan hienoa sekä trendikästä.
Kaikkeapa Vilhon mieleen aina tulee. Illalla on kuitenkin syytä pakata maallinen omaisuus, ristiä itsensä ja ennen lepoa keksiä minne seuraavana päivän menee. Vilho veikkaa Portugalia, mutta emäntä ei ole vielä julkaissut sopivaa sijoituspaikkaa seuraaville päiville. Amen.
Eipä sillä, pyhiinvaellusreitin päätekohteena Santiago de Compostela on varmasti pätevä paikka ja historiaa täynnä olevana kaupunkina arvonsa ansainnut. Turha on ryhtyä arvioimaan sitä, minkälaisen merkityksen sille on antanut kaukaa vaeltanut kristitty, joka on kuitenkin joutunut myös palaamaan ilman lentomatkailun apua.
Compostela on tässäkin matkassa käännekohta, retken etäisin ja viimeinen nurkka. Vilhon Espanjan-matkoissa kaupunki on myös yksi viimeisiä Espanjan nurkkauksia, joissa ei ole vielä käyty lainkaan.
Kaupungissa on nykyaikaisessa osassa nykyaikaisen kaupungin arkista tohinaa, vanhassa kaupungissa on hiljaista. Kirkolla pyörii vaeltajia ja turisteja jotenkin yhtä lailla päämäärättömästi. Kaikkiaan on hiljaista, eikä saapuvia reittiläisiäkään ole tähän aikaan vuodesta paljon. Sama hortoilu jatkuu kirkon sisälläkin, mutta ihmisiä on vähän. Kirkko on ulkoa laaja, vaikuttavakin, sisällä kerrostumia on niin monelta aikakaudelta, että Vilhoa hirvittää. Barokin aikakauden kaikkivoipa henki on käynyt pilaamassa pitkin Eurooppaa kaikenlaista. Vilho on helpottunut siitä, että vanhempana ei tarvitse pitää kaikesta ja arvostaa kaikkea. Useimmiten riittää se, että antaa asioiden olla ja niiden kuuluisien kukkien kukkia vaan.
Vilho lähtisi mielellään pyhiinvaellukselle, mutta eurooppalaisista maanteistä hänellä on useiden tuhansien kilometrien kokemuksia. Valitettavan usein kävelyreititkin kulkevat teiden kapeita laitoja ja teillä ajelee valitettavasti Vilhoakin suurempia tolloja. Ja vaikka alle ei jäisikään, niin sitä melua riittää paljon ja lisänä pakokaasua. Mutta varmasti osa matkasta on rauhallisempaakin taipaletta, miettii Vilho huristellessaan eteläisen reitin suuntaa Portugaliin päin - reittiä täplittävät Compostelan reitin kyltit ja siellä täällä joku samoaakin tien laidassa.
Siinäpä Vilho miettii, että Suomen pyöräteillähän kelpaisi pyhiinvaellella. Tarvittaisiin ensin kunnon ihme, esimerkiksi Jumala pitäisi messun vaikkapa Lapissa, ja sensaatio ynnä uusi kohde olisi syntynyt. Sittenhän jo suomalaiset pikaisesti laatisivat päällystetyn pyhiinvaellusreitin Helsingistä pohjoiseen asti. Siinä olisi taatusti turvallista kävellä, löytyisi 4G-verkko koko matkalle ja kinkkupizzaa saisi 6 kilometrin välein aina Inariin asti. Jos henkinen pokka pettäisi välillä, voisi patoutumiaan purkaa lukuisissa Angry Birds- teemapuistoissa. Viini ja leipä tietysti tuppaa kotimaassa olemaan kallista, mutta toisaalta suksivoiteiden ja karvalakkien saatavuus on erinomainen. Eipä aikaakaan kun mämmiä syötäisiin koko maailmassa ja Aino/Reino-tossuja tapaisi kaikilla mantereilla - ja kaikki tämä olisi kamalan hienoa sekä trendikästä.
Kaikkeapa Vilhon mieleen aina tulee. Illalla on kuitenkin syytä pakata maallinen omaisuus, ristiä itsensä ja ennen lepoa keksiä minne seuraavana päivän menee. Vilho veikkaa Portugalia, mutta emäntä ei ole vielä julkaissut sopivaa sijoituspaikkaa seuraaville päiville. Amen.
28.10.2013
12. Ria de Arousa, Illa de Arousa, O Grove. Vilho Galician saaristolaistunnelmissa
Männynneulaset ovat selvästi kämmentä pidempiä - niiden muodostama matto hiekkakankaalla tuntuu pehmeältä kenkien alla, kun tuuli puhaltaa mereltä väkevänä. Hiekkarannalla on aaltoilevia raitoja, jotka rakentuvat vihreästä levästä ja sitten simpukankuorista. Katse hakeutuu väkisin tuohon vaaleaan massaan, josta pitää etsiä aarteita. Valtameri tarjoaakin upeita kuoria ja monenlaisen merenelävän kappaleita. Vilhon löytäessä suuren kampasimpukan kuoren kuuluu taaempaa samanaikaisesti Annikin hihkaisu: katso! Annikki näyttää juuri samanalaista simpukkaa kädessään. Joku voisi pitää kohtausta jopa romanttisena, mutta siihen Vilho taitaa olla liian jäyhä. Kampasimpukan kuori on suuri kuin Annikin kämmen. Vilho ajattelee heti Shell-huoltoasemaa, joka on napannut kuoren logoonsa, oppineemmalle saattaisi tulla mieleen pyhiinvaeltajien tunnus matkalta kohti Santiago de Compostelaa.
On sunnuntai ja keli on syksyinen. Pilvistä ja tuulista - lämpötila sellaiset 20 astetta kaikesta huolimatta. Brittein saarille on iskemässä myrsky, kertovat uutiset. Vilho katsoo tuuleen lokkien liikkeitä luonnonpuistoalueen rantakalliolla sen yllä ja samassa yksi merimetso tekee näyttävän siirtymisen sivutuulessa. Saaren nimi on Illa de Arousa ja se sijaitsee laajassa Ria de Arousa -lahdessa. Saarelle kulkee kaksikilometrinen siltatie ja kesällä lukuisat rannat kuhisevat lomalaisia. Näissä saarissa, jotka nykyään liittyvät mantereeseen silloilla, on myös kyliä ja kaupunkeja, joten mistään luodoista ei ole kysymys.
Vilhon tekee vietävästi mieli mariscopaellaa loputtomia simpukankuoria rannalla talloessaan. Näillä nurkilla pitää kuitenkin puhua paellan sijaan mieluummin pelkästä riisistä, Arroz, ja jättää paella toiselle puolelle valtakuntaa Valencian pojille. Nälkä ei kuitenkaan helpotu sillä tiedolla, että mieli tekeekin Arroz de mariscoa, joten muonaa lähdetään miettimään seuraavaan saareen.
O Grove on saari ja kaupunki samassa Ria de Arousassa ja sinne Vilho köröttelee viininpunaisella menopelillään. Tällä seudulla, Galiciassa, kasvaa vimmatusti viiniä, se yllättää hieman matkailijamme. Viljelmät ovat kauniita, sillä nämäkin köynnökset ovat järjestään laitettu kiemurtelemaan pergoloihin, vai pitäisikö sanoa espanjaksi pérgola? Suomalaista sanaa Vilho ei keksi, eikä sitä taida olla olemassa. Käytännössähän pergolat ovat viljelmillä miehenkorkuisia telineitä, jotka on järjestetty riviin kuin pyykkinarut ja viinit kasvavat sitten niitä pitkin. Eikä se espanjan kieli sinänsä autakaan, täällähän puhutaan galegoa, paikallista portugalin sukukieltä. Saarilla viiniä ei kuitenkaan juuri kasva, siellä pääroolissa ovat merenelävät.
Ravintola löytyy O Groven kaupungista ja Vilhon kieliopinnot jatkuvat. Kalaravintolan edustalla isäntä saapuu selvittämään päivän annoksia verrattain perinpohjaisesti mutta kaikkiaan nopeasti ja laajasti. Vilhon nuppikompuutteri tunnistaa kielen espanjaksi ja mielikuva muonituksesta alkaa hahmottumaan. Tuppisuiset suomalaiset kuuntelevat sujuvasti luennon keskeyttämättä - noin 1322 sanaa - jonka jälkeen sympaattinen isäntä kiittää huomiosta, ja Vilho seuraa Annikkia pöytään. Pöydässä isäntä antaa ruokalistat ja kysyy tässä vaiheessa: Osaatteko espanjaa?
Vilho jää romaanisissa maissa herkästi kuunteluoppilaaksi, joten kieliä on tietysti opittu hyvin. Erityistä pätevyyttä Vilho on osoittanut ravintola-, jalkapallo- ja viinisanastoissa. Ravintoloissa touhu tuntuu onnistuvan parhaiten siten, että kertoo isännälle suurin piirtein mitä pitäisi saada ja jättää loput asiantuntijalle. Niin tälläkin kertaa. Tavaraa alkaa tulla pöytään.
Ruokahalua virittää pieni pincho, suurien valkoisten papujen kanssa tarjottu simpukka, sitten saapuvat veitsisimpukat öljykastikkeessa, navajas, kavereinaan almejas (sydänsimpukoita) tomaattikastikkeessa. Vilho on erittäin mielessään, alkuruoka on maittava ja isäntä tuo vielä tuoretta leipää, jolla kastiketta kelpaa pyyhkiä.
Myöhemmin saapuu paistettu kala tarjoilulautasella. Kala on kahden kämmenen mittainen ja siitä tulee kylki ruokailijaa kohden. Kyytipoikana on pinaattia, paistettua perunaa ja erinomaista grillattua parsakaalia toverinaan vastaavasti valmistettua kesäkurpitsaa. Isäntä kattaa ensimmäisen puolikkaan kokonaisuudesta suomalaisten lautaselle ja toivottaa hyvää ruokahalua. Kala on hyvää, paistettua ja suolattua.
Illalla Vilho ehtii oikaista hetkeksi unten maille asunnon sohvalla ja keittelee herättyään teetä. Illalla pitää avata paikallinen valkoviini, Albariño, samannimisen rypäleen laadukas ja pirskahteleva juoma, jonka kanssa voisi nauttia vaikka mitä. Vilho kaivaa loput oliivit jääkaapista ja avaa radiosta pelikanavan jo reilusti ennen ottelun alkua.
On sunnuntai ja keli on syksyinen. Pilvistä ja tuulista - lämpötila sellaiset 20 astetta kaikesta huolimatta. Brittein saarille on iskemässä myrsky, kertovat uutiset. Vilho katsoo tuuleen lokkien liikkeitä luonnonpuistoalueen rantakalliolla sen yllä ja samassa yksi merimetso tekee näyttävän siirtymisen sivutuulessa. Saaren nimi on Illa de Arousa ja se sijaitsee laajassa Ria de Arousa -lahdessa. Saarelle kulkee kaksikilometrinen siltatie ja kesällä lukuisat rannat kuhisevat lomalaisia. Näissä saarissa, jotka nykyään liittyvät mantereeseen silloilla, on myös kyliä ja kaupunkeja, joten mistään luodoista ei ole kysymys.
Vilhon tekee vietävästi mieli mariscopaellaa loputtomia simpukankuoria rannalla talloessaan. Näillä nurkilla pitää kuitenkin puhua paellan sijaan mieluummin pelkästä riisistä, Arroz, ja jättää paella toiselle puolelle valtakuntaa Valencian pojille. Nälkä ei kuitenkaan helpotu sillä tiedolla, että mieli tekeekin Arroz de mariscoa, joten muonaa lähdetään miettimään seuraavaan saareen.
O Grove on saari ja kaupunki samassa Ria de Arousassa ja sinne Vilho köröttelee viininpunaisella menopelillään. Tällä seudulla, Galiciassa, kasvaa vimmatusti viiniä, se yllättää hieman matkailijamme. Viljelmät ovat kauniita, sillä nämäkin köynnökset ovat järjestään laitettu kiemurtelemaan pergoloihin, vai pitäisikö sanoa espanjaksi pérgola? Suomalaista sanaa Vilho ei keksi, eikä sitä taida olla olemassa. Käytännössähän pergolat ovat viljelmillä miehenkorkuisia telineitä, jotka on järjestetty riviin kuin pyykkinarut ja viinit kasvavat sitten niitä pitkin. Eikä se espanjan kieli sinänsä autakaan, täällähän puhutaan galegoa, paikallista portugalin sukukieltä. Saarilla viiniä ei kuitenkaan juuri kasva, siellä pääroolissa ovat merenelävät.
Ravintola löytyy O Groven kaupungista ja Vilhon kieliopinnot jatkuvat. Kalaravintolan edustalla isäntä saapuu selvittämään päivän annoksia verrattain perinpohjaisesti mutta kaikkiaan nopeasti ja laajasti. Vilhon nuppikompuutteri tunnistaa kielen espanjaksi ja mielikuva muonituksesta alkaa hahmottumaan. Tuppisuiset suomalaiset kuuntelevat sujuvasti luennon keskeyttämättä - noin 1322 sanaa - jonka jälkeen sympaattinen isäntä kiittää huomiosta, ja Vilho seuraa Annikkia pöytään. Pöydässä isäntä antaa ruokalistat ja kysyy tässä vaiheessa: Osaatteko espanjaa?
Vilho jää romaanisissa maissa herkästi kuunteluoppilaaksi, joten kieliä on tietysti opittu hyvin. Erityistä pätevyyttä Vilho on osoittanut ravintola-, jalkapallo- ja viinisanastoissa. Ravintoloissa touhu tuntuu onnistuvan parhaiten siten, että kertoo isännälle suurin piirtein mitä pitäisi saada ja jättää loput asiantuntijalle. Niin tälläkin kertaa. Tavaraa alkaa tulla pöytään.
Ruokahalua virittää pieni pincho, suurien valkoisten papujen kanssa tarjottu simpukka, sitten saapuvat veitsisimpukat öljykastikkeessa, navajas, kavereinaan almejas (sydänsimpukoita) tomaattikastikkeessa. Vilho on erittäin mielessään, alkuruoka on maittava ja isäntä tuo vielä tuoretta leipää, jolla kastiketta kelpaa pyyhkiä.
Myöhemmin saapuu paistettu kala tarjoilulautasella. Kala on kahden kämmenen mittainen ja siitä tulee kylki ruokailijaa kohden. Kyytipoikana on pinaattia, paistettua perunaa ja erinomaista grillattua parsakaalia toverinaan vastaavasti valmistettua kesäkurpitsaa. Isäntä kattaa ensimmäisen puolikkaan kokonaisuudesta suomalaisten lautaselle ja toivottaa hyvää ruokahalua. Kala on hyvää, paistettua ja suolattua.
Illalla Vilho ehtii oikaista hetkeksi unten maille asunnon sohvalla ja keittelee herättyään teetä. Illalla pitää avata paikallinen valkoviini, Albariño, samannimisen rypäleen laadukas ja pirskahteleva juoma, jonka kanssa voisi nauttia vaikka mitä. Vilho kaivaa loput oliivit jääkaapista ja avaa radiosta pelikanavan jo reilusti ennen ottelun alkua.
27.10.2013
11. Pohjois-Portugalista Espanjaan: Citãnia de Briteiros, Poio (Pontevedra)
Riojan 2008 reserva tuoksuu lasissa ja graniitista tehdyssä takassa palaa tuikku tunnelmaa tuomassa. Vilho on jälleen päässyt ulkomaille. Päivä on käytetty siirtymiseen ja yhteen merkittävään ulkoilmakohteeseen.
Pontevedra, Espanja. Majapaikka on löytynyt suurin piirtein puolivälistä matkalla Portugalin rajalta Santiago de Compostelaan, tarkemmin sanottuna kylän nimi on Poio, Pontevedran pohjoispuolella. Atlantti on lähellä suurena ja alue on kuuluisa simpukoistaan ja muista meren herkuista. Maakuntana on Galicia, joka on ylpeä kelttiläisistä sukujuuristaan.
Päivän seikkailut veivät ensin Citãnia de Briteirokseen. Citãnia de Briteiros on kelttiläisten rauniokaupunki mäellä ja tämän tyyppiset vanhojen kivien kokoelmat vetävät Vilhoa ja Annikkia puoleensa aivan vääjäämättömästi. Mäkimaasto löytyy pienen kruisailun jälkeen Guimarãesin ja Bragan välimaastosta. Rauniot ovat kiinnostavia, etupäässä paikalla on pyöreiden asuinrakennusten pohjia ja roomalaishenkistä kivikatua. Aluetta reunustaa kivimuuri. Maasto on tosissaan mäkinen, kohteesta ei ole koko perheen paikaksi. Päivä alkaa paistaa tosissaan ja rinteessä jumppaaminen on lämmintä puuhaa, kiviltä saa tehdä välillä näyttäviä loikkia edetäkseen. Maasto on täynnä tammia ja maa täynnä suuria tammenterhoja. Muutama närhi ehtii nauraa Vilhon maastossa tangellukselle terhoja syödessään. Lisäksi puissa on tiaisia, jossain korkealla vilahtaa edelleen pääskynenkin. Paikalla ei ole ketään muuta pyörimässä.
Päivän ajomatkalla Vilho ottaa navigaattorin kanssa sekoilukisaa. Välillä on pihalla Viltsu, välillä navigaattori. Jossain siinä välissä viittelöi Annikki ja niin pysyy myös sopiva tasapaino ja suuntakin aina löytyy. Kaikki tiet ovat tietysti Vilholle aivan uusia ja tuntemattomia, mutta niin tuntuu osa niistä olevan navigaattorillekin.
Rajalla ei oikeastaan huomaa valtion vaihtuvan. Rajapyykkinä on mittava Minho-joki, espanjalaisille Rio Miño, joka saa alkunsa kaukaa koillisessa galicialaisessa vuorimaastossa. Maisemat muuttuvat vuoristoisemmiksi ja pian reitin länsipuolta hallitsevat valtavat Atlantin lahdet, Rías Baixas. Vigon kaupungin lähellä voi huomata laskuveden vaikutuksen matalissa mutta jylhissä lahdissa.
Illalla syödään espanjalaista muonaa kivitalon kaksiossa. Leikkelelajitelmaa, manzanilla-oliiveja, tuoretta leipää, vihanneksia ja juustoa. Kaupasta tarttui kassikaupalla kaikkea mukavaa tortilloja ja torronea myöten. Pyykkikonekin pääsee hommiin ja radiosta pistetään seurantaan Barcelona - Real Madrid -peli. El clásicon selostusta on aina ilo kuunnella, siinä ei säästellä mitään. Vilhoa jo nukuttaa, mutta vielä pitää katsoa mitä ihmettä Annikki on kuvannut videokameralla automatkalla - tuleepa nähtyä päivästä ehkä muutakin kuin liikennemerkkejä ja pikitietä.
Pontevedra, Espanja. Majapaikka on löytynyt suurin piirtein puolivälistä matkalla Portugalin rajalta Santiago de Compostelaan, tarkemmin sanottuna kylän nimi on Poio, Pontevedran pohjoispuolella. Atlantti on lähellä suurena ja alue on kuuluisa simpukoistaan ja muista meren herkuista. Maakuntana on Galicia, joka on ylpeä kelttiläisistä sukujuuristaan.
Päivän seikkailut veivät ensin Citãnia de Briteirokseen. Citãnia de Briteiros on kelttiläisten rauniokaupunki mäellä ja tämän tyyppiset vanhojen kivien kokoelmat vetävät Vilhoa ja Annikkia puoleensa aivan vääjäämättömästi. Mäkimaasto löytyy pienen kruisailun jälkeen Guimarãesin ja Bragan välimaastosta. Rauniot ovat kiinnostavia, etupäässä paikalla on pyöreiden asuinrakennusten pohjia ja roomalaishenkistä kivikatua. Aluetta reunustaa kivimuuri. Maasto on tosissaan mäkinen, kohteesta ei ole koko perheen paikaksi. Päivä alkaa paistaa tosissaan ja rinteessä jumppaaminen on lämmintä puuhaa, kiviltä saa tehdä välillä näyttäviä loikkia edetäkseen. Maasto on täynnä tammia ja maa täynnä suuria tammenterhoja. Muutama närhi ehtii nauraa Vilhon maastossa tangellukselle terhoja syödessään. Lisäksi puissa on tiaisia, jossain korkealla vilahtaa edelleen pääskynenkin. Paikalla ei ole ketään muuta pyörimässä.
Päivän ajomatkalla Vilho ottaa navigaattorin kanssa sekoilukisaa. Välillä on pihalla Viltsu, välillä navigaattori. Jossain siinä välissä viittelöi Annikki ja niin pysyy myös sopiva tasapaino ja suuntakin aina löytyy. Kaikki tiet ovat tietysti Vilholle aivan uusia ja tuntemattomia, mutta niin tuntuu osa niistä olevan navigaattorillekin.
Rajalla ei oikeastaan huomaa valtion vaihtuvan. Rajapyykkinä on mittava Minho-joki, espanjalaisille Rio Miño, joka saa alkunsa kaukaa koillisessa galicialaisessa vuorimaastossa. Maisemat muuttuvat vuoristoisemmiksi ja pian reitin länsipuolta hallitsevat valtavat Atlantin lahdet, Rías Baixas. Vigon kaupungin lähellä voi huomata laskuveden vaikutuksen matalissa mutta jylhissä lahdissa.
Illalla syödään espanjalaista muonaa kivitalon kaksiossa. Leikkelelajitelmaa, manzanilla-oliiveja, tuoretta leipää, vihanneksia ja juustoa. Kaupasta tarttui kassikaupalla kaikkea mukavaa tortilloja ja torronea myöten. Pyykkikonekin pääsee hommiin ja radiosta pistetään seurantaan Barcelona - Real Madrid -peli. El clásicon selostusta on aina ilo kuunnella, siinä ei säästellä mitään. Vilhoa jo nukuttaa, mutta vielä pitää katsoa mitä ihmettä Annikki on kuvannut videokameralla automatkalla - tuleepa nähtyä päivästä ehkä muutakin kuin liikennemerkkejä ja pikitietä.
26.10.2013
10. Hiljainen Guimarãesissa
Rinteellä tuuli repii hellästi pikkuisen tilaa taivaalle mutta pisaroita putoaa edelleen hiljakseen. Kello tulee kahdeksan ja Vilho hylkää tyynynsä hetkeksi. 0741 sanoo kello, eikä Vilho mahda sille mitään, että hän ajattelee kellonajat aina kuten armeijassa oli tapana. Vilho ei välttämättä ole erikoinen reserviläinen, mutta kotimaisen koulutusjärjestelmän tuote kuitenkin, reservin ylioppilas. Tästä syystä Annikkikin osaa aukottomasti Puolustusvoimien käsimerkit ajoneuvon ohjaamiselle, taito josta on hyötyä kaikkien suomalaisten putkiaivojen kanssa maailman parkkipaikoilla.
Aamiaisella ei ole ruuhkaa, joten sitä enemmänkin on aikaa seurata muutamia kanssaruokailijoita. Siinä lajissa pariskuntamme on alansa huippua. Aamiaispöytä pitää valita huolellisesti, sillä molempien tulee pystyä kyylätä muita hotellivieraita mahdollisimman hyvin. Jokainen kansallisuus, kaikki syömiset ja mahdolliset tilanteet tulee seurata tarkasti, samalla kun vehnäleipää ja kinkkua survotaan suuhun. Tänään tarjolla on taas 7 erilaista kakkua ja hedelmäpöytä, joka voisi saada minkä tahansa jälkiruokaesittelyn kateelliseksi. Mutta ei vihanneksia - ei koskaan näissä maissa. Sen sijaan löytyy loputon läjä pikkupurkkeja, joista saa erimakuisia sokerihilloja. Pitää kuitenkin todeta, että Portugalissa tee on tosiaan kunniassaan, eikä kahvissakaan ole moittimista. Kaikkiaan hotellin aamupala on erinomainen, mutta Iberian aamupalojen painottuminen makeaan aina hämmästyttää.
Kaupungilla Vilho voikin esiintyä reteesti oppaana, hänhän eksyi kaupunkiin jo edellisenä iltana. Guimarãesin nähtävyyksistä ei oteta suurempaa painetta. Paikallinen arkeologinen museo on kauniisti sanoen harmiton... Vitriineissä on ihan hyvin tavaraa, mutta aineisto ei ole mitään erityisen huikeaa tai omaperäistä. Museossa ei ole muita vieraita. Matka jatkuu mäkeen linnaa ja herttuapalatsia katsomaan. Linnalla on esillä muutama metsästyshaukka hoitajansa kanssa.
Iltapäivällä on vuorossa shoppailutuokio ja sen ohessa syödään merellistä pastaa vaatimattomassa ruokalassa. Ruoka on asiallista ja edullista.
Guimarães on leimallisesti keskiaikainen kaupunki ja historiallisen keskustan kadut ovat sokkeloisia ja talot vanhoja. Kaupunki on hyvin siisti ja rauhallinen. Päivällinen syödään paikallista ruokaa tarjoavassa ravintolassa aivan keskustassa, mutta paikka on sijainnistaan huolimatta edullinen ja laadustaan huolimatta konstailematon. Annikki syö kalaa ja kokonainen paistettu fisu tuodaan lisukkeineen pöytään; alkuruokana on pinaattikeitto paikalliseen tapaan. Vilho syö vihersalaatin ja vasikanselystä riisin ja vihannesten kanssa - perunat on friteerattu lastuina. Kyytipojaksi tilataan talon omaa viiniä, pikkupullot valkoista ja punaista. Alueen viini, punainenkin, tarjotaan kylmänä. ja pulloissa on ravintolan omat etiketit. Kaupunki onkin pirskahtelevan Vinho Verden ydinaluetta. Tästä syystä ravintolan muut turistit tilaavatkin legendaarista Mateusta alkujuomakseen. Roséna tämä leveään puteliin pakattu juoma onkin levinnein portugalilainen viini ja sitä saa kaikkialta maailmasta. Vilho muistelee, miten suurin piirtein sata vuotta sitten Mateus olikin tuoreen täysi-ikäisen sankarimme mieleen. Jotkut muistot kannattaa kuitenkin pitää pullossa turvassa.
Annikin ahkeroidessa ananasvanukkaan parissa, Vilho viimeistelee aterian Beirão-liköörillä. Juoma tarjotaan jäiden kera ja se maistuu yrteiltä ja mintulta, mutta ennen kaikkea Licor Beirão on huikean makeaa. Illan hinta on 40 euroa. Perjantai-illan kadut ovat suhteellisen hiljaisia kun on aika palata hotelliin, keskiaikaista keskustaa koristavat joulunvalon tapaiset lamput talojen seinissä. Vasta myöhemmin alkaa hiljakseen sataa.
Aamiaisella ei ole ruuhkaa, joten sitä enemmänkin on aikaa seurata muutamia kanssaruokailijoita. Siinä lajissa pariskuntamme on alansa huippua. Aamiaispöytä pitää valita huolellisesti, sillä molempien tulee pystyä kyylätä muita hotellivieraita mahdollisimman hyvin. Jokainen kansallisuus, kaikki syömiset ja mahdolliset tilanteet tulee seurata tarkasti, samalla kun vehnäleipää ja kinkkua survotaan suuhun. Tänään tarjolla on taas 7 erilaista kakkua ja hedelmäpöytä, joka voisi saada minkä tahansa jälkiruokaesittelyn kateelliseksi. Mutta ei vihanneksia - ei koskaan näissä maissa. Sen sijaan löytyy loputon läjä pikkupurkkeja, joista saa erimakuisia sokerihilloja. Pitää kuitenkin todeta, että Portugalissa tee on tosiaan kunniassaan, eikä kahvissakaan ole moittimista. Kaikkiaan hotellin aamupala on erinomainen, mutta Iberian aamupalojen painottuminen makeaan aina hämmästyttää.
Kaupungilla Vilho voikin esiintyä reteesti oppaana, hänhän eksyi kaupunkiin jo edellisenä iltana. Guimarãesin nähtävyyksistä ei oteta suurempaa painetta. Paikallinen arkeologinen museo on kauniisti sanoen harmiton... Vitriineissä on ihan hyvin tavaraa, mutta aineisto ei ole mitään erityisen huikeaa tai omaperäistä. Museossa ei ole muita vieraita. Matka jatkuu mäkeen linnaa ja herttuapalatsia katsomaan. Linnalla on esillä muutama metsästyshaukka hoitajansa kanssa.
Iltapäivällä on vuorossa shoppailutuokio ja sen ohessa syödään merellistä pastaa vaatimattomassa ruokalassa. Ruoka on asiallista ja edullista.
Guimarães on leimallisesti keskiaikainen kaupunki ja historiallisen keskustan kadut ovat sokkeloisia ja talot vanhoja. Kaupunki on hyvin siisti ja rauhallinen. Päivällinen syödään paikallista ruokaa tarjoavassa ravintolassa aivan keskustassa, mutta paikka on sijainnistaan huolimatta edullinen ja laadustaan huolimatta konstailematon. Annikki syö kalaa ja kokonainen paistettu fisu tuodaan lisukkeineen pöytään; alkuruokana on pinaattikeitto paikalliseen tapaan. Vilho syö vihersalaatin ja vasikanselystä riisin ja vihannesten kanssa - perunat on friteerattu lastuina. Kyytipojaksi tilataan talon omaa viiniä, pikkupullot valkoista ja punaista. Alueen viini, punainenkin, tarjotaan kylmänä. ja pulloissa on ravintolan omat etiketit. Kaupunki onkin pirskahtelevan Vinho Verden ydinaluetta. Tästä syystä ravintolan muut turistit tilaavatkin legendaarista Mateusta alkujuomakseen. Roséna tämä leveään puteliin pakattu juoma onkin levinnein portugalilainen viini ja sitä saa kaikkialta maailmasta. Vilho muistelee, miten suurin piirtein sata vuotta sitten Mateus olikin tuoreen täysi-ikäisen sankarimme mieleen. Jotkut muistot kannattaa kuitenkin pitää pullossa turvassa.
Annikin ahkeroidessa ananasvanukkaan parissa, Vilho viimeistelee aterian Beirão-liköörillä. Juoma tarjotaan jäiden kera ja se maistuu yrteiltä ja mintulta, mutta ennen kaikkea Licor Beirão on huikean makeaa. Illan hinta on 40 euroa. Perjantai-illan kadut ovat suhteellisen hiljaisia kun on aika palata hotelliin, keskiaikaista keskustaa koristavat joulunvalon tapaiset lamput talojen seinissä. Vasta myöhemmin alkaa hiljakseen sataa.
24.10.2013
9. Leiriasta Coimbran ohi, Mealhada, Luso, João da Madeira, Porton kautta Guimarãesiin. Sadetta ja siirtymää
Sade paiskoo vettä kattoon ja seinään, mutta se ei auta Vilhon rutikuivaa kurkkua. Vilho-pentele! on tutkinut koko illan mainioita matkaeväitä ja nyt ei hymy ole kovin herkässä. Onneksi onneton sankarimme on sentään ajokunnossa, vaikka muuten pisteytys on kerrassaan pohjalukemissa.
Vettä tulee välillä paljon, välillä kaatamalla. Tuuli on myrskyisää ja paikoin vettä myös tulvii tielle. Pääosa päivästä edetään maksuttomilla teillä, mutta iltapäivällä Vilho saa ruuhkautuvasta, hitaasta ja jatkuvasti risteytyvästä sivutiestä tarpeekseen - ryysis ei ole edes kovin turvallista. Maaliin saavutaan maksutietä pitkin kovaa vauhtia ja tien käytön kustannus on kolme euroa. Portugalin hieman byrokraattisen maksutiekäytännön takia Vilho ja Annikki olivat päättäneet ottaa vuokraamon tarjoaman sähköisen passin maksuteitä varten. Laitteesta tulee kustannusta n. kaksikymmentä euroa, mutta osa maksuteistä on miehittämättömiä ja maksu suoritetaan jossain postitoimistossa. Niin tai näin, nyt voi ajaa läpi porteista aika surutta ja valita tilanteen mukaan reittinsä.
Mutta päiväohjelmaan takaisin. Perustietä ajellessa huomio alkoi Mealhada-nimisessä paikkakunnassa kiinnittyä lukuisiin ravintoloihin, joista jokainen mainosti grillattua, tai paahdettua juottoporsasta. Ruokapaikkoja tuntui olevan vierivieressä. Leitão assado, leitão à bairrada ja nimen muut muunnoksen vilisevät kylteissä. Niitä katsellessa alkaa sikalihaa tehdä kyllä mieli.
Luso. Vilhon retkikunta koukkaa hetkeksi itään ja käy kääntymässä pienessä Luson kylpyläkaupungissa. Paikka on tunnettu Portugalin kuuluisimman ja levinneimmän pulloveden brandinimenä. Tuntuu kuitenkin siltä, että kylän parhaat päivät ovat menneisyydessä ja reumaa parantavat kylvyt eivät enää vedä sankkoja joukkoja puoleensa.
Sade jatkuu ja lukuisat sikaravintolat ovat herättäneet Mealhadassa kiinnostuksen ja sittenhän sitä lounaspaikkaa ryhdytään hakemaan, kun tarjontaa ei enää ole. Lukuisten seikkailujen jälkeen matka seisahtuu mega-ostoskeskuksessa João da Madeirassa. Vilho ei edes tiedä missä kaupungissa on, mutta ostarilta löytyy ravintolamaailma ja ruokaa tulee nopsasti naaman alle. Nyt saa sievistely jäädä ja klassinen "seuraavan päivän" ruoka, iso kebab-annos tekee kauppansa hyvin. On myös mukava jaloitella pienen hetken sateensuojassa kauppakeskuksen leveillä kaduilla.
Sitten matka vain jatkuu ja aluetta hallitseva Douro-joki ylitetään Porton kaupungin kohdalla. Samalla näkyy hyvä pala Portoa, mm. FC Porton stadion, Dragão. Vettä tulee yhä, mutta vain harvasti.
Guimarães. Tuntuu hyvältä saada auto hotellin talliin pariksi päiväksi. Villa Hotel Guimarães on hyväntuntuinen paikka, huone on suuri ja tila tuntuu taas mukavalta. WC on muuten kooltaan Ibis-ketjun tarjoamien huoneiden kokoinen. Mikä siinä tilassa sitten lieneekään, mutta vaikka ihminen ei tarvitse paljon tilaa lähtökohtaisesti, niin elämä kopissa alkaa pian ahdistaa. Matkalaisen on mukava joskus vähän levitellä releitään ja elää ilman pariskunnan välisiä rajakiistoja joka sentistä.
Illalla Vilho tekee omin päin lenkin kaupungilla, muuten vain levätään. Kaupunki on keskustaltaan keskiaikainen ja tyylikäs, siisti ja asiallinenkin. Paikka voisi tuoda vaikka saksalaisen kaupungin mieleen. Ilta on sateeton, mutta lämpöä on edelleen. Vilho laukkaa takaisin hotelliin miltei hikisenä - keskiaikaisiin katukaavoihin kuuluu pieni eksyminen sisäänrakennettuna. Päivä se tämäkin, mutta hyvä sitten kuitenkin. Mutta siihen paahdettuun juottopossuun pitää palata, vaikka onhan näitä juovia sikoja tässä ihan omastakin takaa.
Vettä tulee välillä paljon, välillä kaatamalla. Tuuli on myrskyisää ja paikoin vettä myös tulvii tielle. Pääosa päivästä edetään maksuttomilla teillä, mutta iltapäivällä Vilho saa ruuhkautuvasta, hitaasta ja jatkuvasti risteytyvästä sivutiestä tarpeekseen - ryysis ei ole edes kovin turvallista. Maaliin saavutaan maksutietä pitkin kovaa vauhtia ja tien käytön kustannus on kolme euroa. Portugalin hieman byrokraattisen maksutiekäytännön takia Vilho ja Annikki olivat päättäneet ottaa vuokraamon tarjoaman sähköisen passin maksuteitä varten. Laitteesta tulee kustannusta n. kaksikymmentä euroa, mutta osa maksuteistä on miehittämättömiä ja maksu suoritetaan jossain postitoimistossa. Niin tai näin, nyt voi ajaa läpi porteista aika surutta ja valita tilanteen mukaan reittinsä.
Mutta päiväohjelmaan takaisin. Perustietä ajellessa huomio alkoi Mealhada-nimisessä paikkakunnassa kiinnittyä lukuisiin ravintoloihin, joista jokainen mainosti grillattua, tai paahdettua juottoporsasta. Ruokapaikkoja tuntui olevan vierivieressä. Leitão assado, leitão à bairrada ja nimen muut muunnoksen vilisevät kylteissä. Niitä katsellessa alkaa sikalihaa tehdä kyllä mieli.
Luso. Vilhon retkikunta koukkaa hetkeksi itään ja käy kääntymässä pienessä Luson kylpyläkaupungissa. Paikka on tunnettu Portugalin kuuluisimman ja levinneimmän pulloveden brandinimenä. Tuntuu kuitenkin siltä, että kylän parhaat päivät ovat menneisyydessä ja reumaa parantavat kylvyt eivät enää vedä sankkoja joukkoja puoleensa.
Sade jatkuu ja lukuisat sikaravintolat ovat herättäneet Mealhadassa kiinnostuksen ja sittenhän sitä lounaspaikkaa ryhdytään hakemaan, kun tarjontaa ei enää ole. Lukuisten seikkailujen jälkeen matka seisahtuu mega-ostoskeskuksessa João da Madeirassa. Vilho ei edes tiedä missä kaupungissa on, mutta ostarilta löytyy ravintolamaailma ja ruokaa tulee nopsasti naaman alle. Nyt saa sievistely jäädä ja klassinen "seuraavan päivän" ruoka, iso kebab-annos tekee kauppansa hyvin. On myös mukava jaloitella pienen hetken sateensuojassa kauppakeskuksen leveillä kaduilla.
Sitten matka vain jatkuu ja aluetta hallitseva Douro-joki ylitetään Porton kaupungin kohdalla. Samalla näkyy hyvä pala Portoa, mm. FC Porton stadion, Dragão. Vettä tulee yhä, mutta vain harvasti.
Guimarães. Tuntuu hyvältä saada auto hotellin talliin pariksi päiväksi. Villa Hotel Guimarães on hyväntuntuinen paikka, huone on suuri ja tila tuntuu taas mukavalta. WC on muuten kooltaan Ibis-ketjun tarjoamien huoneiden kokoinen. Mikä siinä tilassa sitten lieneekään, mutta vaikka ihminen ei tarvitse paljon tilaa lähtökohtaisesti, niin elämä kopissa alkaa pian ahdistaa. Matkalaisen on mukava joskus vähän levitellä releitään ja elää ilman pariskunnan välisiä rajakiistoja joka sentistä.
Illalla Vilho tekee omin päin lenkin kaupungilla, muuten vain levätään. Kaupunki on keskustaltaan keskiaikainen ja tyylikäs, siisti ja asiallinenkin. Paikka voisi tuoda vaikka saksalaisen kaupungin mieleen. Ilta on sateeton, mutta lämpöä on edelleen. Vilho laukkaa takaisin hotelliin miltei hikisenä - keskiaikaisiin katukaavoihin kuuluu pieni eksyminen sisäänrakennettuna. Päivä se tämäkin, mutta hyvä sitten kuitenkin. Mutta siihen paahdettuun juottopossuun pitää palata, vaikka onhan näitä juovia sikoja tässä ihan omastakin takaa.
8. Dinosaurusten jäljillä ja muutenkin hukassa: Ourém, Fátima, Leiria
Kierrettyään koko louhoksen Vilho on vieläkin epäluuloinen koko projektista. Louhoksen kiertävä polku on tarjonnut näköaloja alas kallioon ja ennen kaikkea sumuiseen maisemaan tältä melko korkealta harjanteelta. Annikki livahtaa kärkeen siinä samassa ja luikahtaa avokalliolle, jossa ei ole mitään opasteita. Rakas italialainen oppimäärä pätee universaalisti: jos jokin on kiellettyä (Italiassa), se on myös käytännössä tehty mahdottomaksi. Paikoissa on yleensä aita, portti tai vartija, jos meno on oikeasti kielletty. Eipä mikään estä Annikkia kipaisemasta kalliolle ja kohti dinosaurusten jälkiä.
Nythän on niin, että kohteessa on yksi työntekijä, ja hänen tehtävänsä on myydä lippuja, eikä hän tietenkään ole vahtimassa näitä oppineita pariskuntia, jotka tiensä löytävät paikalle. Totta, jälkireitti vie köysillä merkittynä läpi laajan avokallion ja siihen karsinaan suomalaisetkin nätisti asettuvat ilman käskijää. Ranskalainen pariskunta, samoin nuorempi portugalilainen, seuraa nätisti perässä oikealle reitille.
Marmoria tai kalkkikiveä on louhittu tästä parikymmentä metriä ja pohjalle on jäänyt vieläkin vanhempaa kiviaineista, ja siinä on ohimarssineiden dinosaurusten jälkiä. Päivä on sateinen ja muutenkin saa olla tarkkana, mutta siinä ne ovat, vanhimmat tekojäljet eläinkunnasta mitä Vilho on nähnyt. Maailmahan on täynnä vanhaa, jokainen voi jutella vaikka lähimmälle kivelle maailman synnystä, mutta nämä jäljet ovat eläinten tekoa. Vilholle eläimet ovat tietysti sen verran ihmisiä läheisempiä, että hetki on herkkääkin herkempi. Oman aikansa ammattilaisethan siitä astelivat, mitä lienevät miettineet? Jäljet ovat hyvin hienovaraisia, mutta siti katsojilleen selviä, vaikuttavia. Vilho poistuu kaivokselta vaikuttuneena, vain muutaman sadepisaran kosteampana. Keikka maksoi kolme euroa/saurus.
Fátima.
Tänne Vilho on halunnut jo tovin, monet pyhiinvaelluskohteet onkin jo kierretty. Hengelliset, katoliset kohteet saavat mukavaa säpinää aikaiseksi, kun niistä puhuu tuttavien kanssa kotimaassa. Vilholle Fátima on kuitenkin hyvin kiinnostava kohde ja se on itse asiassa aika tärkeä paikka koko Portugalissa.
Kirkon takana on valtava parkkipaikka, ajatellaan vaikka automarketin pysäköintialue kerrottuna neljällä. Se kertoo jotain tästä kohteesta.
Kirkko on normaalin pyhätön oloinen , mutta se on kuitenkin hautapaikka kolmelle hieman epätavalliselle lapselle. Lapset kohtasivat Neitsyt Marian 13.5. 1917. Marian ilmestymisiä ei ole tarpeen tässä kerrata, Fátiman tapahtumista on kirjoitettu paljon kaikkialla. Lasten kokemuksiin perustuvat tapahtumat ovat kuitenkin tuottaneet huikean pyhiinvaelluskohteen ja sitä Vilhokin on todistamassa.
Kirkon takana on useamman jalkapallokentän kokoinen "paraatikenttä", siellä on myös osittainen ulkoilmakirkko jossa on meneillään englanninkielinen jumalanpalvelus. Laajan kentän toisessa päässä on modernin arkkitehtuurin tuote, osittain maanalainen kirkko, johon mahtuu satoja, ellei tuhat kuulijaa. Kompleksissa on lisäksi useita kappeleita, nämäkin maan alla.
Sade ajaa suomalaiset ihmettelemästä katolisen maailman menoa ja paluu parkkipaikalle käy matkamuistokojujen ja uskonnollisten artikkeleiden myyntipaikkojen ohi. Kynttilänkäry tuntuu vielä nenässä, sillä ulkoilmakirkon vieressä ollut kynttilänpolttopaikka oli tuulen ansioista melkoinen sauhupesä. Vilho se hetken luuli, että siellä grillataan porsasta kirkkokansan evääksi, mutta pieleen meni taas.
Iltaa kohden saavutaan Leirian kaupungin liepeillä. Yösija on paikallisen opettajan talossa, Bed & Breakfast -tyylisenä. Talo on pätevä paikka ja sateinen ja tuulinen ilta menee hyvin. Mutta Vilho tuntuu tutkivan kovin ahkerasti puteleita päivän pimetessä.
Nythän on niin, että kohteessa on yksi työntekijä, ja hänen tehtävänsä on myydä lippuja, eikä hän tietenkään ole vahtimassa näitä oppineita pariskuntia, jotka tiensä löytävät paikalle. Totta, jälkireitti vie köysillä merkittynä läpi laajan avokallion ja siihen karsinaan suomalaisetkin nätisti asettuvat ilman käskijää. Ranskalainen pariskunta, samoin nuorempi portugalilainen, seuraa nätisti perässä oikealle reitille.
Marmoria tai kalkkikiveä on louhittu tästä parikymmentä metriä ja pohjalle on jäänyt vieläkin vanhempaa kiviaineista, ja siinä on ohimarssineiden dinosaurusten jälkiä. Päivä on sateinen ja muutenkin saa olla tarkkana, mutta siinä ne ovat, vanhimmat tekojäljet eläinkunnasta mitä Vilho on nähnyt. Maailmahan on täynnä vanhaa, jokainen voi jutella vaikka lähimmälle kivelle maailman synnystä, mutta nämä jäljet ovat eläinten tekoa. Vilholle eläimet ovat tietysti sen verran ihmisiä läheisempiä, että hetki on herkkääkin herkempi. Oman aikansa ammattilaisethan siitä astelivat, mitä lienevät miettineet? Jäljet ovat hyvin hienovaraisia, mutta siti katsojilleen selviä, vaikuttavia. Vilho poistuu kaivokselta vaikuttuneena, vain muutaman sadepisaran kosteampana. Keikka maksoi kolme euroa/saurus.
Fátima.
Tänne Vilho on halunnut jo tovin, monet pyhiinvaelluskohteet onkin jo kierretty. Hengelliset, katoliset kohteet saavat mukavaa säpinää aikaiseksi, kun niistä puhuu tuttavien kanssa kotimaassa. Vilholle Fátima on kuitenkin hyvin kiinnostava kohde ja se on itse asiassa aika tärkeä paikka koko Portugalissa.
Kirkon takana on valtava parkkipaikka, ajatellaan vaikka automarketin pysäköintialue kerrottuna neljällä. Se kertoo jotain tästä kohteesta.
Kirkko on normaalin pyhätön oloinen , mutta se on kuitenkin hautapaikka kolmelle hieman epätavalliselle lapselle. Lapset kohtasivat Neitsyt Marian 13.5. 1917. Marian ilmestymisiä ei ole tarpeen tässä kerrata, Fátiman tapahtumista on kirjoitettu paljon kaikkialla. Lasten kokemuksiin perustuvat tapahtumat ovat kuitenkin tuottaneet huikean pyhiinvaelluskohteen ja sitä Vilhokin on todistamassa.
Kirkon takana on useamman jalkapallokentän kokoinen "paraatikenttä", siellä on myös osittainen ulkoilmakirkko jossa on meneillään englanninkielinen jumalanpalvelus. Laajan kentän toisessa päässä on modernin arkkitehtuurin tuote, osittain maanalainen kirkko, johon mahtuu satoja, ellei tuhat kuulijaa. Kompleksissa on lisäksi useita kappeleita, nämäkin maan alla.
Sade ajaa suomalaiset ihmettelemästä katolisen maailman menoa ja paluu parkkipaikalle käy matkamuistokojujen ja uskonnollisten artikkeleiden myyntipaikkojen ohi. Kynttilänkäry tuntuu vielä nenässä, sillä ulkoilmakirkon vieressä ollut kynttilänpolttopaikka oli tuulen ansioista melkoinen sauhupesä. Vilho se hetken luuli, että siellä grillataan porsasta kirkkokansan evääksi, mutta pieleen meni taas.
Iltaa kohden saavutaan Leirian kaupungin liepeillä. Yösija on paikallisen opettajan talossa, Bed & Breakfast -tyylisenä. Talo on pätevä paikka ja sateinen ja tuulinen ilta menee hyvin. Mutta Vilho tuntuu tutkivan kovin ahkerasti puteleita päivän pimetessä.
22.10.2013
7. Algarvesta Alentejoa pohjoiseen, Castro Verde, Beja, sitten Vimiero
Aamuyöllä Vilho herää tuulen aiheuttamaan kolinaan tai ainakin uskoo heräävänsä siihen. Voi olla niinkin, että sielu se siellä jossain liikkuu levottomana ja janoaa eteenpäin. Niinpä niin, Vilho rakastaa ja pelkää maantietä, inhoaa ja kaipaa lähtemistä, vastustaa muutosta ja tarvitsee uutta. Niinpä sitä ollaan taas hereillä, hieman väsyneenä ja kurkku kuivana, täysin tietoisena siitä, että unta ei enää tule. Jälleen kerran on lähtöpäivä. Maantiet ja matkalaukut, voiko olla mitään yhtä niin rasittavaa, ihanaa kirousta?
Illan pilvet hieman lupasivat sadetta ja nyt sadetta tulee. Tuuli paiskoo vettä pitkin seiniä ja ikkunoita. Aluksi ei sada paljon, mutta tuuli tekee menosta myrskyisän. Vilho repii tavaroita autoon ja siinä hommassahan kastuu sitten varmasti pikkuisen ainakin ja todellisuudessa puoliksi.
Lopulta auto on täynnä reppua, laukkua, nyyttiä ja nyssykkää - on vesipulloja, evästä ja vaatepussia. Mutta maantielle kelpaavat kaikki kattaukset joissa pyörät pelittävät. Viisi yötä rantakohteessa on takana ja tulevaisuus on jossain pohjoisemmassa.
Sisämaassa luonnollinen kohde olisi Evora, alueellisesti selkeästi merkittävin kaupunki, mutta sen pariskunta on jo kokenut viisi vuotta aiemmin. Sateisella maantiellä todellisuudesta tulee Vilholle pyyhkijöiden takana vilkkuva maisema jota tahdittavat navigaattorin latelemat paikannimet.
Castro Verde. Vettä tulee edelleen siten, että ulkoiluun ei ole mitään mahdollisuutta. Castro Verden pikkukaupungissa pysähdytään linja-autoasemalla vessatauolla ja juodaan kuumat maitokahvit. Kylissä meno on väsähtänyttä, passissa istuu lähinnä pappoja lakit päässään, jonkinlaista liikettä syntyy vasta koulujen päättyessä. Maantie vetää eteenpäin täältäkin, niin kuin vuosia sitten kun bussikyyti seisahtui tällä samaisella bussiasemalla.
Jostain syystä Alentejon maakunnasta Vilhon mieleen tulee savanni. Puut ovat paikoin suuria, hallitsevat maisemankohtaa, ja maa on keltaista, toisinaan punertavaa ja pensaiden kehystämää. Hiekkaa ja puskia, suuria puita. Ties vaikka jostain loikkaisi kenguru tielle?
Bejassa pitää hakeutua kauppakeskukseen sadetta pitämään ja lounastamaan. Ruokalasta löytyy lounastarjouksena mm. ankkarisottoa, joka on oikein Vilhon mieleen. Annos on sellaiset 5 euroa. Lounastauolla sade on tauonnut ja matka voi jatkua hieman kirkkaimmissa merkeissä.
Viljely on täällä kuitenkin vahvaa. Välillä oliivipuumetsiä suorine rivistöineen, sitten taas pitkäköynnöksistä viiniä, kunnes vanhat korkkitammet taas valtaavat maaston. Lampaita, tummia maatiaispossuja, kilejä ja suuria nautoja - myöhemmin jykeviä härkiä siellä täällä tammien seassa. Härkätaisteluperinne elää täälläkin ja toisinaan auto ohittaa muutamana härkätaisteluringin tai -stadionin. Havupuitakin näkyy, eukalyptusta ja vaahteraa. Lehmähaikaroita lentää paikoin parvina ja kaikkialla nämä valkoiset linnut täplittävä peltoja. Kottaraiset, mustat varikset ja harakat liikkuvat pelloilla. Syvemmällä maastossa nähdään muutama harjalintu, töyhtökiuru ja merkillisiä närhen sukulaisia.
Rio Guadianan uoma on paikoin niin laaja, että sen laajentumien suhteen voidaan puhua järvialueesta. Järvimaisema on hyvin yllättävä näkymä Alentejon lakeuksilla, etenkin kun samaan aikaan maisema on muuttunut muutenkin hieman rytmikkäämmäksi. Seutu on kaunista, hyvin agraaria mutta jotenkin ainutlaatuista. Pariskuntamme jäljittää jälleen erästä esihistoriallista kivikasaa, mutta peltoja sivuavat tiet käyvät niin karuiksi, että autoa ei uskalla enää niihin viedä. Vilho on onnellinen saadessaan menopelinsä yhtenä palana korvesta pois.
Päivän kulku jää kolmeen sataan kilometriin. Majapaikka on piskuisessa Vimieirossa, maatilalla. Tilalla on hyvin hiljaista, mutta lopulta opastusta löytyy. Alueelle on rakennettu muutama majoitusrakennus, joten ihan possujen pahnoille ei tarvitse mennä. Talon edessä on uima-allaskin, mutta kelit eivät juuri nyt tue polskuttelua. Asunto on kaikkiaan asiallinen ja iltaa voi viettää verkkoyhteyksien ja illan mestarien liigan pelien parissa tai sitten tuijotellen puisia kattopalkkeja, terracottaisia kattotiiliä tai valkoiseksi kalkittuja paksuja seiniä.
Illan pilvet hieman lupasivat sadetta ja nyt sadetta tulee. Tuuli paiskoo vettä pitkin seiniä ja ikkunoita. Aluksi ei sada paljon, mutta tuuli tekee menosta myrskyisän. Vilho repii tavaroita autoon ja siinä hommassahan kastuu sitten varmasti pikkuisen ainakin ja todellisuudessa puoliksi.
Lopulta auto on täynnä reppua, laukkua, nyyttiä ja nyssykkää - on vesipulloja, evästä ja vaatepussia. Mutta maantielle kelpaavat kaikki kattaukset joissa pyörät pelittävät. Viisi yötä rantakohteessa on takana ja tulevaisuus on jossain pohjoisemmassa.
Sisämaassa luonnollinen kohde olisi Evora, alueellisesti selkeästi merkittävin kaupunki, mutta sen pariskunta on jo kokenut viisi vuotta aiemmin. Sateisella maantiellä todellisuudesta tulee Vilholle pyyhkijöiden takana vilkkuva maisema jota tahdittavat navigaattorin latelemat paikannimet.
Castro Verde. Vettä tulee edelleen siten, että ulkoiluun ei ole mitään mahdollisuutta. Castro Verden pikkukaupungissa pysähdytään linja-autoasemalla vessatauolla ja juodaan kuumat maitokahvit. Kylissä meno on väsähtänyttä, passissa istuu lähinnä pappoja lakit päässään, jonkinlaista liikettä syntyy vasta koulujen päättyessä. Maantie vetää eteenpäin täältäkin, niin kuin vuosia sitten kun bussikyyti seisahtui tällä samaisella bussiasemalla.
Jostain syystä Alentejon maakunnasta Vilhon mieleen tulee savanni. Puut ovat paikoin suuria, hallitsevat maisemankohtaa, ja maa on keltaista, toisinaan punertavaa ja pensaiden kehystämää. Hiekkaa ja puskia, suuria puita. Ties vaikka jostain loikkaisi kenguru tielle?
Bejassa pitää hakeutua kauppakeskukseen sadetta pitämään ja lounastamaan. Ruokalasta löytyy lounastarjouksena mm. ankkarisottoa, joka on oikein Vilhon mieleen. Annos on sellaiset 5 euroa. Lounastauolla sade on tauonnut ja matka voi jatkua hieman kirkkaimmissa merkeissä.
Viljely on täällä kuitenkin vahvaa. Välillä oliivipuumetsiä suorine rivistöineen, sitten taas pitkäköynnöksistä viiniä, kunnes vanhat korkkitammet taas valtaavat maaston. Lampaita, tummia maatiaispossuja, kilejä ja suuria nautoja - myöhemmin jykeviä härkiä siellä täällä tammien seassa. Härkätaisteluperinne elää täälläkin ja toisinaan auto ohittaa muutamana härkätaisteluringin tai -stadionin. Havupuitakin näkyy, eukalyptusta ja vaahteraa. Lehmähaikaroita lentää paikoin parvina ja kaikkialla nämä valkoiset linnut täplittävä peltoja. Kottaraiset, mustat varikset ja harakat liikkuvat pelloilla. Syvemmällä maastossa nähdään muutama harjalintu, töyhtökiuru ja merkillisiä närhen sukulaisia.
Rio Guadianan uoma on paikoin niin laaja, että sen laajentumien suhteen voidaan puhua järvialueesta. Järvimaisema on hyvin yllättävä näkymä Alentejon lakeuksilla, etenkin kun samaan aikaan maisema on muuttunut muutenkin hieman rytmikkäämmäksi. Seutu on kaunista, hyvin agraaria mutta jotenkin ainutlaatuista. Pariskuntamme jäljittää jälleen erästä esihistoriallista kivikasaa, mutta peltoja sivuavat tiet käyvät niin karuiksi, että autoa ei uskalla enää niihin viedä. Vilho on onnellinen saadessaan menopelinsä yhtenä palana korvesta pois.
Päivän kulku jää kolmeen sataan kilometriin. Majapaikka on piskuisessa Vimieirossa, maatilalla. Tilalla on hyvin hiljaista, mutta lopulta opastusta löytyy. Alueelle on rakennettu muutama majoitusrakennus, joten ihan possujen pahnoille ei tarvitse mennä. Talon edessä on uima-allaskin, mutta kelit eivät juuri nyt tue polskuttelua. Asunto on kaikkiaan asiallinen ja iltaa voi viettää verkkoyhteyksien ja illan mestarien liigan pelien parissa tai sitten tuijotellen puisia kattopalkkeja, terracottaisia kattotiiliä tai valkoiseksi kalkittuja paksuja seiniä.
6. Praia da Marinha, Lagoa. Rantaelämää rannalla
Maanantaiaamu koittaa yhtä aurinkoisena kuin aiemmatkin päivä Portugalissa tähän mennessä. Toden totta, tämä on vasta retken kuudes päivä Portugalin maaperällä - sitä paitsi ensimmäinen päivä jäi muutaman tunnin öiseksi kokemukseksi. Nyt on lokakuun 21. päivä.
Vilho on toki tyytyväinen paikkaansa auringossa, miksi ei olisikaan? Annikki laatii tapansa mukaan topakasti mutta tyylikkäästi päivän ensimmäisen aterian ja Vilhon ei tarvitse kuin kömpiä makuuhuoneesta pöytään.
Kyseessä on kuitenkin vasta päivän kolmas kattaus. Vilho on nokkimisjärjestyksessä toisena, sillä paikallinen João on numero yksi. João on syönyt jo kahdesti ja Vilho on puoliunessa kuunnellut lepertelyä eteisestä. Tämä kuvio toistuu sitä paitsi jokaisella matkalla - aina joku muu on ykkönen.
Rehellisyyden nimissä ei Vilholla ole mitään Joãota vastaan. Se on kerrassaan mainio, siisti ja rehdinoloinen kissa. Ensimmäisenä päivänä meni hetken, ennen kuin João osasi tulla oikealle ovelle, mutta sinnehän se sitten ilmestyi, portaiden alapäähän. Ruuat oli kyllä hankittu jo valmiiksi etukäteen, joten tarjoilu saatiin pelaamaan pian 2-3 kertaa päivässä. Kissat löytävät kaikkialla Annikin (ja Vilhon), eivätkä ne yleensä ole mitään irtolaisia, vaan puolivapaita taiteilijasieluja, jotka syövät missä tahtovat ja kenen kädestä haluavat. João käy aamiaisella, sitten päivällisellä yleensä 35 minuuttia ennen auringonlaskua. Sen turkissa on pikkuisen vaaleanruskeaa kirjavuutta, tiikerimäistä raitaa tummalla värillä ja iskän puolen perintönä häntä on mustaraitainen harmaalla pohjalla. Valkoiset sukat ja valkoinen vatsapuoli. Jos tapaatte Joãon, kertokaa terveisiä, se muistaa kyllä.
Kun kollit on ruokittu, voidaan seikkailla rantaan. Koko maan eteläosa on yhtä uimarantaa, mutta muutama paikka on toista suositumpi ja kuuluisampi. Nyt matka vie Lagosin alueen Praia da Marinhaan, jylhien kallioiden ja patsasmaisten, aaltojen syömien kivipilarien luo. Ranta on jälleen alhaalla, pystysuoran kallion päältä on upea näkymä merelle ja miksei myös hiekkarannalle, jota louhikkoinen kivigalleria ympäröi. Kivet ovat hiekankeltaisia ja mainingit ovat taas miehekkäitä. Parkkipaikalla on muutama saksalainen ajoneuvo ja rannalle kerääntyy perheitä, eläkeläisiä ja pariskuntia. Vesillä käy muutama turistialus kallioita, koloja muodostelmia katsomassa mereltä päin.
Annikki ja Viltsu käyttävät aaltojen heitä paiskoessa uimajalkineita. Kivet ovat vedessä teräviä ja koko pohja on kraatterimaisen kallion ja hiekan vuoroin peittämää, aallot ovat sellaisia, että rantavedessä mennään miten meri tahtoo. Kontrasti rannan hienohkoon hiekkaan on karu. Uintikäyntien välissä naapuriporukan saksalaista isäpappaa siellä jo laastaroidaan, kun peukalovarvas on tosissaan auki. Rouva kysyy lainaksi veistä tai saksia ja 7 sekuntia myöhemmin Vilho leikkaa linkkuveitsensä saksilla laastarimatosta palaa. Perheen poika kiipeilee hetkeä myöhemmin isolle kivenlohkareelle ja vuoren valloitusta juhlistetaan huutamalla äitiä paikalle. Vilho seuraa kiipeilyä sydän kurkussa, mutta perheen äiti on tottunut miesväen temppuihin ja kehottaa junioria laskeutumaan, osoittaen muutamaa hyvää jalansijaa kivessä. Vilho on vaikuttunut. Rouvassa on hyvä ripaus turkkilaista verta ja pitkäpinnainen luonne kulkee vieläpä ihan kivan kehon matkassa. Keskittymistä on ilmeisesti syytä parantaa, muuten nokkimisjärjestys ruokinnassa putoaa entisestään. No, hetket auringossa ovat pian ohi ja pieneen, hiekan karhentamaan unelmaan on varaa kotikissaa muistuttavalla, harmaantuneella rantaleijonallakin.
Vilho on toki tyytyväinen paikkaansa auringossa, miksi ei olisikaan? Annikki laatii tapansa mukaan topakasti mutta tyylikkäästi päivän ensimmäisen aterian ja Vilhon ei tarvitse kuin kömpiä makuuhuoneesta pöytään.
Kyseessä on kuitenkin vasta päivän kolmas kattaus. Vilho on nokkimisjärjestyksessä toisena, sillä paikallinen João on numero yksi. João on syönyt jo kahdesti ja Vilho on puoliunessa kuunnellut lepertelyä eteisestä. Tämä kuvio toistuu sitä paitsi jokaisella matkalla - aina joku muu on ykkönen.
Rehellisyyden nimissä ei Vilholla ole mitään Joãota vastaan. Se on kerrassaan mainio, siisti ja rehdinoloinen kissa. Ensimmäisenä päivänä meni hetken, ennen kuin João osasi tulla oikealle ovelle, mutta sinnehän se sitten ilmestyi, portaiden alapäähän. Ruuat oli kyllä hankittu jo valmiiksi etukäteen, joten tarjoilu saatiin pelaamaan pian 2-3 kertaa päivässä. Kissat löytävät kaikkialla Annikin (ja Vilhon), eivätkä ne yleensä ole mitään irtolaisia, vaan puolivapaita taiteilijasieluja, jotka syövät missä tahtovat ja kenen kädestä haluavat. João käy aamiaisella, sitten päivällisellä yleensä 35 minuuttia ennen auringonlaskua. Sen turkissa on pikkuisen vaaleanruskeaa kirjavuutta, tiikerimäistä raitaa tummalla värillä ja iskän puolen perintönä häntä on mustaraitainen harmaalla pohjalla. Valkoiset sukat ja valkoinen vatsapuoli. Jos tapaatte Joãon, kertokaa terveisiä, se muistaa kyllä.
Kun kollit on ruokittu, voidaan seikkailla rantaan. Koko maan eteläosa on yhtä uimarantaa, mutta muutama paikka on toista suositumpi ja kuuluisampi. Nyt matka vie Lagosin alueen Praia da Marinhaan, jylhien kallioiden ja patsasmaisten, aaltojen syömien kivipilarien luo. Ranta on jälleen alhaalla, pystysuoran kallion päältä on upea näkymä merelle ja miksei myös hiekkarannalle, jota louhikkoinen kivigalleria ympäröi. Kivet ovat hiekankeltaisia ja mainingit ovat taas miehekkäitä. Parkkipaikalla on muutama saksalainen ajoneuvo ja rannalle kerääntyy perheitä, eläkeläisiä ja pariskuntia. Vesillä käy muutama turistialus kallioita, koloja muodostelmia katsomassa mereltä päin.
Annikki ja Viltsu käyttävät aaltojen heitä paiskoessa uimajalkineita. Kivet ovat vedessä teräviä ja koko pohja on kraatterimaisen kallion ja hiekan vuoroin peittämää, aallot ovat sellaisia, että rantavedessä mennään miten meri tahtoo. Kontrasti rannan hienohkoon hiekkaan on karu. Uintikäyntien välissä naapuriporukan saksalaista isäpappaa siellä jo laastaroidaan, kun peukalovarvas on tosissaan auki. Rouva kysyy lainaksi veistä tai saksia ja 7 sekuntia myöhemmin Vilho leikkaa linkkuveitsensä saksilla laastarimatosta palaa. Perheen poika kiipeilee hetkeä myöhemmin isolle kivenlohkareelle ja vuoren valloitusta juhlistetaan huutamalla äitiä paikalle. Vilho seuraa kiipeilyä sydän kurkussa, mutta perheen äiti on tottunut miesväen temppuihin ja kehottaa junioria laskeutumaan, osoittaen muutamaa hyvää jalansijaa kivessä. Vilho on vaikuttunut. Rouvassa on hyvä ripaus turkkilaista verta ja pitkäpinnainen luonne kulkee vieläpä ihan kivan kehon matkassa. Keskittymistä on ilmeisesti syytä parantaa, muuten nokkimisjärjestys ruokinnassa putoaa entisestään. No, hetket auringossa ovat pian ohi ja pieneen, hiekan karhentamaan unelmaan on varaa kotikissaa muistuttavalla, harmaantuneella rantaleijonallakin.
21.10.2013
5. Terve sielu terveessä valtameressä
Toisinaan tuntuu siltä, että Vilhon tavaramerkkinä ovat niukasti verkkoon napsahtavat pallot. Tänään peli kuitenkin tuntuu sujuvan yllättävän hyvin. Oikeammin kysymys on tietenkin pallottelusta eikä pelistä. Keli on huikean kirkas ja lämmin. Vilho lätkii palloa yläruumis paljaana, iholla kimaltelee kosteus ja aurinkovoide. Olo on kuin antiikin kreikkalaisella, öljytyllä painijalla. Jätämme Vilhon mielikuviensa ja pallojensa kanssa kommenttien ja sarkasmin saavuttamattomiin, kuvitelmien ikuiseen kesään.
Yhtä kaikki aamupäiväinen tennistuokio tekee Vilholle todella hyvää. Huolimatta siitä, että on taipuvainen sekä lepäämään että vetelehtimään, hän on myös vannoutunut kuntourheilija - jopa siinä määrin, että liikunta on niin normaalia elämää että ruumis sieluineen sitä tarvitsee toimiakseen.
Asunnolla tavarat kerätään nopeasti ja suuntana on ranta. Uudestaan keikkumaan aaltoihin ja hiekkaan piehtaroimaan. Vedessä Vilho tapaa paikallisia kaloja työnsä ääressä. Vesi on hieman pölyistä hiekkarannan takia, mutta siinä pystyy kuitenkin snorkkeloimaan riittävästi. Rannalla on pohjoismaalaisia, mutta etupäässä pienessä porukassa tuntuu olevan brittejä, saksalaisia ja hollantilaisia. Vaaleat pikkutytöt rakentavat hiekkalinnaa kilpaa äitinsä kanssa, perheen isää varten mimmit ovat rakentaneet kaksinkertaisen suojamuurin aaltoja vastaan. Laineet pyyhkivätkin kapeaa rantakaistaletta jatkuvasti. Takana nousevan seinäkallion ja meren välissä ei ole paljon tilaa, kassit pitääkin nostaa rosoisille, fossiileja täynnä oleville kiville kallon juuressa. Aalto pyyhkii Vilho miltei kokonaan istumapaikassaan ja hollantilaisrouva naurahtaa, kun kastuva Vilho nostaa rantakassiaan vedenpaisumuksen alta hetkeksi turvaan. Ranta tuntuukin nostavan jokaisessa esille muistoja lapsuudesta, ilosta ja auringosta - riippumatta siitä ovatko uimarannat kuuluneet lapsuuteen vai eivät.
Vilho laittaa lounaan, täytepastaa ja salaattia. Parvekkeella sankarimme litkii sangriaa kirja käpälissään. lltasella on edessä jälleen kävely Internetin kuuluvuusalueelle. Annikki taikoo päivälliseksi lihapullia jääkaapista. Pimeää on hieman seitsemän jälkeen ja kuu katsoo lähes täysin kasvoin asunnon kaarevasta ikkunasta sisään.
Yhtä kaikki aamupäiväinen tennistuokio tekee Vilholle todella hyvää. Huolimatta siitä, että on taipuvainen sekä lepäämään että vetelehtimään, hän on myös vannoutunut kuntourheilija - jopa siinä määrin, että liikunta on niin normaalia elämää että ruumis sieluineen sitä tarvitsee toimiakseen.
Asunnolla tavarat kerätään nopeasti ja suuntana on ranta. Uudestaan keikkumaan aaltoihin ja hiekkaan piehtaroimaan. Vedessä Vilho tapaa paikallisia kaloja työnsä ääressä. Vesi on hieman pölyistä hiekkarannan takia, mutta siinä pystyy kuitenkin snorkkeloimaan riittävästi. Rannalla on pohjoismaalaisia, mutta etupäässä pienessä porukassa tuntuu olevan brittejä, saksalaisia ja hollantilaisia. Vaaleat pikkutytöt rakentavat hiekkalinnaa kilpaa äitinsä kanssa, perheen isää varten mimmit ovat rakentaneet kaksinkertaisen suojamuurin aaltoja vastaan. Laineet pyyhkivätkin kapeaa rantakaistaletta jatkuvasti. Takana nousevan seinäkallion ja meren välissä ei ole paljon tilaa, kassit pitääkin nostaa rosoisille, fossiileja täynnä oleville kiville kallon juuressa. Aalto pyyhkii Vilho miltei kokonaan istumapaikassaan ja hollantilaisrouva naurahtaa, kun kastuva Vilho nostaa rantakassiaan vedenpaisumuksen alta hetkeksi turvaan. Ranta tuntuukin nostavan jokaisessa esille muistoja lapsuudesta, ilosta ja auringosta - riippumatta siitä ovatko uimarannat kuuluneet lapsuuteen vai eivät.
Vilho laittaa lounaan, täytepastaa ja salaattia. Parvekkeella sankarimme litkii sangriaa kirja käpälissään. lltasella on edessä jälleen kävely Internetin kuuluvuusalueelle. Annikki taikoo päivälliseksi lihapullia jääkaapista. Pimeää on hieman seitsemän jälkeen ja kuu katsoo lähes täysin kasvoin asunnon kaarevasta ikkunasta sisään.
20.10.2013
4. Algarve, Nossa Senhora da Rocha. Elvyttävissä vesissä
Atlantin suuret mainingit keinuttavat Vilhoa ja rannan pystysuorat hiekkakivikalliot katoavat toistuvasti hänen näkökentästään. Vesi on erittäin suolaista, vahvaa valtameren vettä.
Vilho on onnellinen ja innoissaan kuin pikkupoika aina päästessään meren syliin kellumaan.Näitä lyhyitä uimahetkiä Vilho on odottanut pitkin syksyä, ja paljon lomasta kulminoituu näihin muutamiin rannalla vietettyihin minuutteihin. Vilhosta tuntuu kuin töiden, maratonien ja muun elämän rasitukset liukenisivat isoon mereen: ne kaikki kuuluisat pölyt ja piinat pyyhkiytyisivät hetkessä. Mutta valtavissa aalloissa heittelehtiminen ja rantahiekassa pyöriminen tekee selvästi keholle hyvää, sielun seuratessa perässä.
Aamupäivällä Annikki ja Vilho ovat olleet kaupassa jälleen ja asuntoa on edelleen täytetty monenlaisilla herkuilla. Vilho kiinnostavat kovasti hankitut pienet juustolajitelmat, marisco-pakasteet ja paikalliset juomat. Tänään kaupasta on vielä voinut ostella mitä huvittaa, mutta pian täytyy shoppailuhaluja hillitä.
Pariskunta palaa rannasta asunnolleen ja hiekkaa on kaikkialla varusteissa kuin ihollakin. Vilho kävelee nurmikentän poikki talolle. Ruoho on etelässä muovimaisen vahvaa, jotenkin kovaa ja pehmeää samanaikaisesti, ruohon lehdet ovat suuria, kuivan mutta elinvoimaisen tuntuisia. Jalat tuntuvat nauttivan tästäkin hoidosta.
Iltasella Vilho avaa kymmenvuotiaan portviinin. Juoma on toffeentuoksuista, kullanruskeaa. Suussa viini maistuu makealta, kehittyneeltä ja vahvalta niin kuin elämäkin joskus toisinaan hiljaisina, hyvinä hetkinä.
Vilho on onnellinen ja innoissaan kuin pikkupoika aina päästessään meren syliin kellumaan.Näitä lyhyitä uimahetkiä Vilho on odottanut pitkin syksyä, ja paljon lomasta kulminoituu näihin muutamiin rannalla vietettyihin minuutteihin. Vilhosta tuntuu kuin töiden, maratonien ja muun elämän rasitukset liukenisivat isoon mereen: ne kaikki kuuluisat pölyt ja piinat pyyhkiytyisivät hetkessä. Mutta valtavissa aalloissa heittelehtiminen ja rantahiekassa pyöriminen tekee selvästi keholle hyvää, sielun seuratessa perässä.
Aamupäivällä Annikki ja Vilho ovat olleet kaupassa jälleen ja asuntoa on edelleen täytetty monenlaisilla herkuilla. Vilho kiinnostavat kovasti hankitut pienet juustolajitelmat, marisco-pakasteet ja paikalliset juomat. Tänään kaupasta on vielä voinut ostella mitä huvittaa, mutta pian täytyy shoppailuhaluja hillitä.
Pariskunta palaa rannasta asunnolleen ja hiekkaa on kaikkialla varusteissa kuin ihollakin. Vilho kävelee nurmikentän poikki talolle. Ruoho on etelässä muovimaisen vahvaa, jotenkin kovaa ja pehmeää samanaikaisesti, ruohon lehdet ovat suuria, kuivan mutta elinvoimaisen tuntuisia. Jalat tuntuvat nauttivan tästäkin hoidosta.
Iltasella Vilho avaa kymmenvuotiaan portviinin. Juoma on toffeentuoksuista, kullanruskeaa. Suussa viini maistuu makealta, kehittyneeltä ja vahvalta niin kuin elämäkin joskus toisinaan hiljaisina, hyvinä hetkinä.
19.10.2013
3. Valkoinen talo ja ruusuja seinällä eli miten Vilho keskittyy algarvelaiseen kesämökkeilyyn
Aamupäivällä Vilho nousee sängystä ja hakeutuu huikeaan auringonvaloon olohuoneessa. Vastapäätä levittyvät naapuritalojen kourutiilikatot ja niiden yllä on muutama suurikokoinen lokki. Kottaraisia ei näy vielä, mutta läheisessä puussa on varpusia. Meri on taustalla kuin varkain. Mitähän elintarvikkeita mahtaa löytyä aamupalaksi?
Leivän ja teen jälkeen työelämän tainnuttama ja talloma pariskuntamme lähtee kauppareissulle ilman mitään sen jalompaa päiväsuunnitelmaa. Ostosten jälkeen kaupan parkkipaikalla auto ladataan täyteen ruokaa ja monenlaista nestettä. Pieni kierros naapurikylissä tuottaa muutaman lisäostoksen. Huikea seikkailu voidaan viedä vähitellen päätökseen ja Vilho palautetaan hyvässä järjestyksessä loma-asunnon sohvalle, toisin sanoen luonnolliseen ympäristöönsä.
Nykyajan hullutuksista tärkein, Internet, loistaa asunnolla poissaolollaan, joten Vilho on hieman eksyksissä, mutta samanaikaisesti myös vapautunut modernista tietotulvasta. Tuijottaessaan asunnon kivikautista kasettisoitinyhdistelmää tunnelmatkin palaavat aikaan, jolloin televisio satelliittikanavineen oli viimeisin villitys. Nyt ollaan verkottuneita kaikessa, musiikista viestintään, töistä viihteeseen. Aikoinaan taidettiin puhua siitä, miten pässillä oli naru kaulassa ja sitten pässiä vietiin. Nyt vapautta on langattomuus, Wi-Fi. Mitähän wifittömyys sitten on? Onko pässi nyt langattomassa liekassa kaiken aikaa? Siihen ei Vilho tosissaan osaa vastata.
Päästäkseen tähän himottuun maailmanlaajuiseen verkkoon pariskuntamme marssii resparakennuksen tuntumaan ja seikkailee verkossa tovin. Asiat hoidetaan pian, vaikka muina aikoina tuntuu jatkuvasti siltä, että verkkoon pitäisi päästä vähän väliä ja koko ajan. Vilho kiskoo farkkutakkiaan päälle ja miettii, että tuuleehan sitä sen verran, että takki pitää olla. Ja kyllä kunnon takissa on taskut, niihin kelpaa työntää passinsa ja kukkaronsa luotettuun talteen. Vaikka tarkenisi täällä kai ilmankin takkia, kenties?
Asunnolla Annikki on vallannut keittiön ja tuoksut täyttävät huoneiston. Oliiviöljyä, sipulia, paistia. Salaatti tuodaan pöytään, ateriahetki lähestyy.
Ennen ruokaa Vilho miettii, mitä kaikkea voi yleisimmin löytää vuokratusta loma-asunnosta niin sanotulla aurinkorannalla. Mieleen tulevat ainakin seuraavat tavarat:
- erikielisiä pokkareita, joista 70 % on jännitystä tai dekkareita
- hollanninkielisiä juorulehtiä useita eri nimikkeitä: kaikkia on luettu ahkerasti
- lasten hiekkarantaämpäri, kahva saattaa olla kunnossa tai sitten kadonnut
- pianomusiikkia ostokasetilla: Richard Clayderman tunnelmoi kynttilänvalossa, vol. 12
- puhjennut kumipatja, punertava
- värittömäksi haalistunut, muovipintainen aurinkotuolin patja
- 8 pussia kamomillateetä
- lautasesta tehty paikallinen matkamuistoseinäkello, joka raksuttaa omatuntoakin kovempaa
- Ikeasta ostettu sisustustaulu
- sisustustaulu, jonka toivoisi olevan Ikeasta ostettu, mutta todennäköisesti se on omistajan kummipojan tekemä
- sisustustaulu, jonka alkuperää ei halua ajatella
- John Grishamin Pelikaanimuistio tanskaksi ja englanniksi
- 3 viinipullonavaajaa, joista yksi toimii, muilla voi avata vielä olutpulloja (olutpullonavaajia on muuten kahdeksan)
- ravintoloiden kortteja, joihin joku on kirjoittanut innostuneita suosituksia yhden käynnin perusteella
- simpukankuoria, jotka on jätetty matkalaukusta viimeisenä lomapäivänä
- olutfirman mainoslasi, jonka kaksonen on rikottu aikoinaan parvekkeella (lasiraukat saatu paikallisen sixpackin kylkiäisenä ostarin supermarketista)
- keraaminen maljakko, jonka voisi antaa anopille lahjaksi, kun haluaisi elämäänsä säpinää toviksi
- kansio, jossa on läheisen vesiparkin mainoksia, samojen ravintoloiden kortit jotka olivat jo ilmoitustaululla ja käyttöohje kahvinkeittimeen. Komerossa olevaan vesitykkiin tai moottorikelkkaan ei ole ohjeita, mutta post it -tarrassa korostetaan, että huonekaluja ei saa polttaa grillissä. Grilliä ei näy.
- sitruuna-limekuvioinen pöytäliina, joka sopii hienosti asuntoon
- n. 14 värikästä keraamista astiaa, joihin voi asetella tapaksia
- 4 kauko-ohjainta, joista keskimäärin 2 on teipattu patterikotelon kohdalta
- lappu ovisuussa: luotettava taksi: Joäo Pereira (numerosta ei saa täysin selvää).
- lappu kansiossa: kysykää delfiiniretkiä: Joäo Pereira (puhelinnumero läheiseen kalaravintolaan, jonka kortit olivat kansiossa ja ilmoitustaululla)
- arvostettu ja todella perusteellinen lähialueen matkaopaskirja tshekin kielellä
Muilta osin asunnot ovatkin sitten täysin erilaisia. Ainoastaan asukkaat ovat hyvin, hyvin samanlaisia kaikkialla.
Leivän ja teen jälkeen työelämän tainnuttama ja talloma pariskuntamme lähtee kauppareissulle ilman mitään sen jalompaa päiväsuunnitelmaa. Ostosten jälkeen kaupan parkkipaikalla auto ladataan täyteen ruokaa ja monenlaista nestettä. Pieni kierros naapurikylissä tuottaa muutaman lisäostoksen. Huikea seikkailu voidaan viedä vähitellen päätökseen ja Vilho palautetaan hyvässä järjestyksessä loma-asunnon sohvalle, toisin sanoen luonnolliseen ympäristöönsä.
Nykyajan hullutuksista tärkein, Internet, loistaa asunnolla poissaolollaan, joten Vilho on hieman eksyksissä, mutta samanaikaisesti myös vapautunut modernista tietotulvasta. Tuijottaessaan asunnon kivikautista kasettisoitinyhdistelmää tunnelmatkin palaavat aikaan, jolloin televisio satelliittikanavineen oli viimeisin villitys. Nyt ollaan verkottuneita kaikessa, musiikista viestintään, töistä viihteeseen. Aikoinaan taidettiin puhua siitä, miten pässillä oli naru kaulassa ja sitten pässiä vietiin. Nyt vapautta on langattomuus, Wi-Fi. Mitähän wifittömyys sitten on? Onko pässi nyt langattomassa liekassa kaiken aikaa? Siihen ei Vilho tosissaan osaa vastata.
Päästäkseen tähän himottuun maailmanlaajuiseen verkkoon pariskuntamme marssii resparakennuksen tuntumaan ja seikkailee verkossa tovin. Asiat hoidetaan pian, vaikka muina aikoina tuntuu jatkuvasti siltä, että verkkoon pitäisi päästä vähän väliä ja koko ajan. Vilho kiskoo farkkutakkiaan päälle ja miettii, että tuuleehan sitä sen verran, että takki pitää olla. Ja kyllä kunnon takissa on taskut, niihin kelpaa työntää passinsa ja kukkaronsa luotettuun talteen. Vaikka tarkenisi täällä kai ilmankin takkia, kenties?
Asunnolla Annikki on vallannut keittiön ja tuoksut täyttävät huoneiston. Oliiviöljyä, sipulia, paistia. Salaatti tuodaan pöytään, ateriahetki lähestyy.
Ennen ruokaa Vilho miettii, mitä kaikkea voi yleisimmin löytää vuokratusta loma-asunnosta niin sanotulla aurinkorannalla. Mieleen tulevat ainakin seuraavat tavarat:
- erikielisiä pokkareita, joista 70 % on jännitystä tai dekkareita
- hollanninkielisiä juorulehtiä useita eri nimikkeitä: kaikkia on luettu ahkerasti
- lasten hiekkarantaämpäri, kahva saattaa olla kunnossa tai sitten kadonnut
- pianomusiikkia ostokasetilla: Richard Clayderman tunnelmoi kynttilänvalossa, vol. 12
- puhjennut kumipatja, punertava
- värittömäksi haalistunut, muovipintainen aurinkotuolin patja
- 8 pussia kamomillateetä
- lautasesta tehty paikallinen matkamuistoseinäkello, joka raksuttaa omatuntoakin kovempaa
- Ikeasta ostettu sisustustaulu
- sisustustaulu, jonka toivoisi olevan Ikeasta ostettu, mutta todennäköisesti se on omistajan kummipojan tekemä
- sisustustaulu, jonka alkuperää ei halua ajatella
- John Grishamin Pelikaanimuistio tanskaksi ja englanniksi
- 3 viinipullonavaajaa, joista yksi toimii, muilla voi avata vielä olutpulloja (olutpullonavaajia on muuten kahdeksan)
- ravintoloiden kortteja, joihin joku on kirjoittanut innostuneita suosituksia yhden käynnin perusteella
- simpukankuoria, jotka on jätetty matkalaukusta viimeisenä lomapäivänä
- olutfirman mainoslasi, jonka kaksonen on rikottu aikoinaan parvekkeella (lasiraukat saatu paikallisen sixpackin kylkiäisenä ostarin supermarketista)
- keraaminen maljakko, jonka voisi antaa anopille lahjaksi, kun haluaisi elämäänsä säpinää toviksi
- kansio, jossa on läheisen vesiparkin mainoksia, samojen ravintoloiden kortit jotka olivat jo ilmoitustaululla ja käyttöohje kahvinkeittimeen. Komerossa olevaan vesitykkiin tai moottorikelkkaan ei ole ohjeita, mutta post it -tarrassa korostetaan, että huonekaluja ei saa polttaa grillissä. Grilliä ei näy.
- sitruuna-limekuvioinen pöytäliina, joka sopii hienosti asuntoon
- n. 14 värikästä keraamista astiaa, joihin voi asetella tapaksia
- 4 kauko-ohjainta, joista keskimäärin 2 on teipattu patterikotelon kohdalta
- lappu ovisuussa: luotettava taksi: Joäo Pereira (numerosta ei saa täysin selvää).
- lappu kansiossa: kysykää delfiiniretkiä: Joäo Pereira (puhelinnumero läheiseen kalaravintolaan, jonka kortit olivat kansiossa ja ilmoitustaululla)
- arvostettu ja todella perusteellinen lähialueen matkaopaskirja tshekin kielellä
Muilta osin asunnot ovatkin sitten täysin erilaisia. Ainoastaan asukkaat ovat hyvin, hyvin samanlaisia kaikkialla.
18.10.2013
2.2 Farkkutakki päivittää: Armação de Pêra
Vilhon farkkutakki alkaa päästä tunnelmaan. Keli on kerta kaikkiaan passeli - asteet herkästi 28 plussan puolella ja kostea ilma suorastaan hivelee puuvillaa.
Armação de Pêra on farkkutakin mielestä jokseenkin joutava lomakyläkokonaisuus, mutta täällä on tarjolla kaikkea sitä mitä lähdettiin hakemaan: lämpöä, lomatunnelmaa ja etelän menoa. Takkia hämmentää kuitenkin Vilhon uskomaton vetelyys ja yleinen rentoutuminen. Takkiparka on käyttänyt koko vetovoimansa saadakseen suomalaisen ulos pienelle kävelylle. Onneksi kyseinen kantoeläin on sen verran unessa, että takki otetaan joka kerta ulos huolimatta siitä, että hihaton t-paita saattaisi riittää. Mutta kuten on niin usein kerrottu, Vilhoa on suhteellisen helppo ohjailla.
No, takki on tottunut odottamaan. Lomakohteessa on ihan hyvä huilailla tovin ja sitten varmaan Vilhoonkin saadaan vipinää ja takkikin pääsee vähän ihmisten ilmoille farkkushortseja tsiigailemaan ja muun elämän makuun.
Armação de Pêra on farkkutakin mielestä jokseenkin joutava lomakyläkokonaisuus, mutta täällä on tarjolla kaikkea sitä mitä lähdettiin hakemaan: lämpöä, lomatunnelmaa ja etelän menoa. Takkia hämmentää kuitenkin Vilhon uskomaton vetelyys ja yleinen rentoutuminen. Takkiparka on käyttänyt koko vetovoimansa saadakseen suomalaisen ulos pienelle kävelylle. Onneksi kyseinen kantoeläin on sen verran unessa, että takki otetaan joka kerta ulos huolimatta siitä, että hihaton t-paita saattaisi riittää. Mutta kuten on niin usein kerrottu, Vilhoa on suhteellisen helppo ohjailla.
No, takki on tottunut odottamaan. Lomakohteessa on ihan hyvä huilailla tovin ja sitten varmaan Vilhoonkin saadaan vipinää ja takkikin pääsee vähän ihmisten ilmoille farkkushortseja tsiigailemaan ja muun elämän makuun.
2. Autoilua Algarveen
Hotellin kissan naukumisessa on sellaista määrätietoisuutta, mikä Vilholta tuntuu puuttuvan. Kissa tekee hyvin selväksi kahvila-ravintolan keskilattialla sen, että tarjoilu voidaan aloittaa välittömästi. Vilhokin ohjaillaan tyhjään aamiaistilaan ja notkuvien pöytien ääreen. Leipää, sarvia, juustoa, kinkkua, jugurttia, tuoremehua ja automaattikahvia. Lämpimissä ruuissa on nakkeja ja munakasta. Saliin saapuu myöhemmin vielä kaksi portugalilaista tyttöä, mutta muita ei näy.
Aamiainen tarjoillaan erillisessä rakennuksessa. Hotelli ja Camping-alue Inatel, joka sijaitsee Caparicassa heti Lissabonin liepeillä, on pienen metsikön keskellä ja käytännössä myös rannalla. Vilho huomaa hotellin kissan aterioimassa pihalla puun juurella. Pienen parkkipaikan takana on kappeli ja sielläkin käydään lyhyesti. Metsikössä on pieniä kyyhkyjä, varpusia ja harjalintu. Lintujen äänet ovat hyvin rauhoittavia. On vaikea uskoa olevansa suurkaupungin tuntumassa.
Maantie kutsuu loputtomana Vilhoa. Matka vie etelään, pyörät pyörivät sellaiset 270 km ja lämpötila tuntuu vain paranevan auton mittarissa. Metsiä, korkkipuita, mäntyjä, värikästä maaperää ja maataloutta. Maa on paikoin keltaista, paikoin punertavaa, mutta liki kaikkialla on kasvillisuutta vaikka humusta on selvästi melko vähän hiekkaisen maan pinnalla. Jossain maasto on palanut aikanaan, sen huomaa taatusti pitkään. Kylteissä toistuu paikkakuntana Faro, pääsuuntana on maan etelärannikko, Algarve.
Iltapäivällä Vilho kiskoo laukkua valkoisena hohtavan rakennusryhmän polulla ja nyökkäilee alueen eläkeläisille. On kuuma, ehkä oikeammin miellyttävän lämmin ja edelleen kosteus on vahva. Asunto on asiallinen, siisti. Pariskunta hakee autolta vielä ostokset, sillä päivällä on pysähdytty supermarketissa maantien sivussa.
Loppupäivä on täynnä pohdintaa ja kokemusten järjestelyä, mutta hiljaisesti. Väsymys on edelleen vahvana läsnä ja voimia ei ole paljon. Asuinalueella tehdään kierros ja tästä Algarven piskuisesta osasesta saadaan jonkinlainen käsitys. Ranta on uljaan jyrkänteen alla ja meri kohisee kutsuvasti.
Myöhemmin illalla uni voittaa muutamaksi tunniksi ja sen jälkeen on aikaa miettiä päivän tapahtumia. Tai ennemmin päivien tapahtumia; aika tuntuu pitkältä kaikkine siirtymisineen. Silti kalenterissa on kääntynyt lehti vain kerran, kahden päivän verran.
Aamiainen tarjoillaan erillisessä rakennuksessa. Hotelli ja Camping-alue Inatel, joka sijaitsee Caparicassa heti Lissabonin liepeillä, on pienen metsikön keskellä ja käytännössä myös rannalla. Vilho huomaa hotellin kissan aterioimassa pihalla puun juurella. Pienen parkkipaikan takana on kappeli ja sielläkin käydään lyhyesti. Metsikössä on pieniä kyyhkyjä, varpusia ja harjalintu. Lintujen äänet ovat hyvin rauhoittavia. On vaikea uskoa olevansa suurkaupungin tuntumassa.
Maantie kutsuu loputtomana Vilhoa. Matka vie etelään, pyörät pyörivät sellaiset 270 km ja lämpötila tuntuu vain paranevan auton mittarissa. Metsiä, korkkipuita, mäntyjä, värikästä maaperää ja maataloutta. Maa on paikoin keltaista, paikoin punertavaa, mutta liki kaikkialla on kasvillisuutta vaikka humusta on selvästi melko vähän hiekkaisen maan pinnalla. Jossain maasto on palanut aikanaan, sen huomaa taatusti pitkään. Kylteissä toistuu paikkakuntana Faro, pääsuuntana on maan etelärannikko, Algarve.
Iltapäivällä Vilho kiskoo laukkua valkoisena hohtavan rakennusryhmän polulla ja nyökkäilee alueen eläkeläisille. On kuuma, ehkä oikeammin miellyttävän lämmin ja edelleen kosteus on vahva. Asunto on asiallinen, siisti. Pariskunta hakee autolta vielä ostokset, sillä päivällä on pysähdytty supermarketissa maantien sivussa.
Loppupäivä on täynnä pohdintaa ja kokemusten järjestelyä, mutta hiljaisesti. Väsymys on edelleen vahvana läsnä ja voimia ei ole paljon. Asuinalueella tehdään kierros ja tästä Algarven piskuisesta osasesta saadaan jonkinlainen käsitys. Ranta on uljaan jyrkänteen alla ja meri kohisee kutsuvasti.
Myöhemmin illalla uni voittaa muutamaksi tunniksi ja sen jälkeen on aikaa miettiä päivän tapahtumia. Tai ennemmin päivien tapahtumia; aika tuntuu pitkältä kaikkine siirtymisineen. Silti kalenterissa on kääntynyt lehti vain kerran, kahden päivän verran.
1.2 Lissabonin lentokentältä Costa da Caparicaan yöksi
Suomessa kello on puoli kolme yöllä. Vilho tutkii vuokra-autoa lentokentän autotallirakennuksessa. Menopeli on ulkoisesti kunnossa ja matka voi tältä osin alkaa.
Lissabonissa on pimeää, mutta toisaalta liikenne on yöllä melko hiljaista ja matka hotellille taittuu sujuvasti. Ulkona on edelleen sellaiset 18 astetta ja yö on tyyni. Kaste laskeutuu vahvasti öiseen Portugaliin, ilma tuntuu merellisen kostealta. Vilho ajaa valtavan pitkää siltaa etelään ja auto rullaa kuin unelma kuusikaistaisella tiellä meren yllä. Ponte de 25 Abril kulkee sellaisen reilun kilometrin Rio Tejon ja Atlantin vesien päällä ja rannalta rannalle siltaa riittää pari kilometriä kaikkiaan.
Vilhoa ei väsytä; väsymys on ylellisyyttä, josta on pitänyt luopua ja josta Vilho on pystynyt luopumaan vallitsevassa tilanteessa.
Hotellin etsimisen viimeiset metrit ovat kuitenkin kuitenkin raskaita pimeässä ja hiljaisessa Caparicassa. Silti Vilho on täysin tyytyväinen tilanteeseen, kun hotelli lopulta löytyy camping-alueen keskeltä piilosta. Kaikki on hyvin. Vilho tietää täysin sen, että asiat ovat kunnossa kun hän tapaa hotellin kaksi vanhaa, virkapukuista vartijaa. Ystävälliset miehet avaavat portin nukkuvan hotellin pihaan ja sinne auto ajetaan. Annikki pahoittelee myöhäistä saapumista. Herrasmiehet vakuuttavat, ettei mitään ongelmaa ole, tervetuloa. Kellon on paikallisesti puoli kaksi yöllä. Lämmin, sylimäinen etelän pehmeä yö ympärillä.
Huone on korkea, asiallinen. Vilhon selkä on kipeä, jalkoja pakottaa. Lento oli pitkä ja jalkatila oli koneessa kortilla, pientä jäykkyyttä lisänä vanhoihin vaivoihin. Silti sankarimme käy suihkussa ja tajuaa vähitellen mitä kello on Suomessa - niin, sen voisi kirjoittaa muistivihkoonkin: 4:20.
Vilho oivaltaa, että yöpöydän lamppu sammuu pitkästä vivusta ja ehtii miettiä miten monenlaisia katkaisimia ihminen käyttää elämänsä aikana. Unta ei tarvitse odottaa.
Lissabonissa on pimeää, mutta toisaalta liikenne on yöllä melko hiljaista ja matka hotellille taittuu sujuvasti. Ulkona on edelleen sellaiset 18 astetta ja yö on tyyni. Kaste laskeutuu vahvasti öiseen Portugaliin, ilma tuntuu merellisen kostealta. Vilho ajaa valtavan pitkää siltaa etelään ja auto rullaa kuin unelma kuusikaistaisella tiellä meren yllä. Ponte de 25 Abril kulkee sellaisen reilun kilometrin Rio Tejon ja Atlantin vesien päällä ja rannalta rannalle siltaa riittää pari kilometriä kaikkiaan.
Vilhoa ei väsytä; väsymys on ylellisyyttä, josta on pitänyt luopua ja josta Vilho on pystynyt luopumaan vallitsevassa tilanteessa.
Hotellin etsimisen viimeiset metrit ovat kuitenkin kuitenkin raskaita pimeässä ja hiljaisessa Caparicassa. Silti Vilho on täysin tyytyväinen tilanteeseen, kun hotelli lopulta löytyy camping-alueen keskeltä piilosta. Kaikki on hyvin. Vilho tietää täysin sen, että asiat ovat kunnossa kun hän tapaa hotellin kaksi vanhaa, virkapukuista vartijaa. Ystävälliset miehet avaavat portin nukkuvan hotellin pihaan ja sinne auto ajetaan. Annikki pahoittelee myöhäistä saapumista. Herrasmiehet vakuuttavat, ettei mitään ongelmaa ole, tervetuloa. Kellon on paikallisesti puoli kaksi yöllä. Lämmin, sylimäinen etelän pehmeä yö ympärillä.
Huone on korkea, asiallinen. Vilhon selkä on kipeä, jalkoja pakottaa. Lento oli pitkä ja jalkatila oli koneessa kortilla, pientä jäykkyyttä lisänä vanhoihin vaivoihin. Silti sankarimme käy suihkussa ja tajuaa vähitellen mitä kello on Suomessa - niin, sen voisi kirjoittaa muistivihkoonkin: 4:20.
Vilho oivaltaa, että yöpöydän lamppu sammuu pitkästä vivusta ja ehtii miettiä miten monenlaisia katkaisimia ihminen käyttää elämänsä aikana. Unta ei tarvitse odottaa.
16.10.2013
1. Vauhditonta lentomatkailua eli Vilho syö kotimaisen patongin
Kahvi on hämmästyttävän hyvää ja se tarjotaan isosta kupista, aivan kuin kotona. Ympärillä on tasainen puheensorina, vieraita sanoja kuuluu sieltä täältä tasaisen taustamelun seasta. Matkailu avartaa - miettii Vilho - mutta mitähän se mahtaa avartaa? Ainakin matkaillessa oppii odottamaan, jonottamaan ja suuntautumaan seuraaviin kommervenkkeihin hämmennyksen ja odotuksen vallassa.
Vilho puree edessään olevaa, erittäin edullista patonkia. Ei moittimista. Vesipullo, kahvi ja kinkkupatonki 5 sentillä! Kyllä täällä Suomessa on halpaa. Edullista lounasta on kuitenkin tuettu vihreällä lapulla, jonka Vilho on saanut lähtöselvityksestä. Nimittäin aurinkoon ja lämpöön suuntautuva teräksinen lintu on kuvainnollisesti vasta sukimassa siipiään, tarkalleen ottaen kone on vielä tulossa Euroopan toisesta reunasta. Ilmabussi on siis saapumassa toiselta päätepysäkiltä myöhässä. Päivään rapsahti siten rutkasti vapaa-aikaa.
Vilho yrittää väännellä silmäkulmiaan kurttuun ja pyrkii vaikuttamaan kiireiseltä, kyynisen tehokkaalta matkailijalta joka ei siedä minkäänlaisia viivytyksiä. Ei onnistu, sankarimme vaikuttaa lähinnä pehmo-oravalta ilvehtiessään. Vilholla ei oikeastaan ole mihinkään kamala kiire. Patonki maistuu mainiolta, kahvi on tuoretta ja kuumaa: hetkessä ei ole oikeastaan mikään pielessä. Matka on päässyt alkuun, turha vauhti on otettu pois heti kättelyssä. Annikkikaan ei tunnu hermostuneelta. Tosin mistäpä Vilho voisi sen varmaksi tietää, rouva on jo nimittäin aloittanut systemaattisen taxfree-myymäläkierroksen - kaikessa rauhassa.
Vilho puree edessään olevaa, erittäin edullista patonkia. Ei moittimista. Vesipullo, kahvi ja kinkkupatonki 5 sentillä! Kyllä täällä Suomessa on halpaa. Edullista lounasta on kuitenkin tuettu vihreällä lapulla, jonka Vilho on saanut lähtöselvityksestä. Nimittäin aurinkoon ja lämpöön suuntautuva teräksinen lintu on kuvainnollisesti vasta sukimassa siipiään, tarkalleen ottaen kone on vielä tulossa Euroopan toisesta reunasta. Ilmabussi on siis saapumassa toiselta päätepysäkiltä myöhässä. Päivään rapsahti siten rutkasti vapaa-aikaa.
Vilho yrittää väännellä silmäkulmiaan kurttuun ja pyrkii vaikuttamaan kiireiseltä, kyynisen tehokkaalta matkailijalta joka ei siedä minkäänlaisia viivytyksiä. Ei onnistu, sankarimme vaikuttaa lähinnä pehmo-oravalta ilvehtiessään. Vilholla ei oikeastaan ole mihinkään kamala kiire. Patonki maistuu mainiolta, kahvi on tuoretta ja kuumaa: hetkessä ei ole oikeastaan mikään pielessä. Matka on päässyt alkuun, turha vauhti on otettu pois heti kättelyssä. Annikkikaan ei tunnu hermostuneelta. Tosin mistäpä Vilho voisi sen varmaksi tietää, rouva on jo nimittäin aloittanut systemaattisen taxfree-myymäläkierroksen - kaikessa rauhassa.
12.10.2013
0. Vilhon farkkutakki saa idean
Kuuden vuoden aikana Vilhon farkkutakki on oppinut hyvin paljon suomalaisesta säätilasta ja vuoden kierrosta. Kesä on hyvää aikaa, lämpöä ja valoa piisaa. Mutta syksystä farkkutakki ei ole oppinut pitämään, sillä kelit kylmenevät kavalasti ja pimeys hallitsee hyvin nopeasti koko vuorokautta. Lisäksi joka syksy on edessä sama tuomio: laatikkoon ja kellariin kevättä odottamaan. Siinä kohtalossa on kestämistä.
Viime talvena farkkutakilla oli aikaa miettiä kaikkea kokemaansa. Samassa kellarilaatikossa asustivat parit tekopirteät shortsit ja ruotsinkielinen veneilyliivi. Onneksi Annikki piti huushollissa kuitenkin järjestystä ja esimerkiksi lenkkitossut olivat ihan muualla kopistelemassa. Etupäässä farkkutakki nukkui, mutta toisinaan alkoi denimiä hiukan kiristää ja mielen valtasi kaipuu valoon, aurinkoon. Kellarissahan saattoi tietysti kuvitella, että ulkona olisi sitä lämpöä saatavilla. Tunnelmaa ei tukenut se, että Vilho haki, lunta jaloistaan kopistellen, kellarista vuorelliset kumisaappaat. Kumisaappailta olisi ennen noutoa voinut kysellä vuoden kierrosta, mutta ne vain jurottivat mustana, puhumattomana pitkin syksyä. Mutta tammikuussa vinkuna vain kävi kun ne haettiin palvelukseen.
Jotain oli tehtävä. Farkkutakki halusi sinne mistä oli tullutkin. Takin identiteetti ei kuitenkaan ollut syntynyt aasialaisessa vaatetehtaassa, mistä se oli oikeasti kotoisin, vaan portugalilaisessa ruokakaupassa. Takista tuli vasta silloin takki, kun joku veti sen ensimmäistä kertaa päällensä. Siihen hommaan tarvittiinkin Vilhoa. Ja Vilho saisi myös ratkaista pitkän talven ongelman. No, tarkemmin sanoen farkkutakki sen päätti ratkaista itse, mutta Vilholla oli ideassa, suunnitelmassa keskeinen rooli.
Kevytrakenteinen ja erinomaisesti istuva farkkutakki oli helposti lunastanut paikkansa Vilhon kesätakkien kuningattarena. Kevään koittaessa Annikki viimeinkin haki takin kellarista ja lämpötilan noustessa Suomessa takki pääsi taas päivätyöhön ja pihalle. Silloin koitti myös aika toimia.
Pitkin kevättä ja kesää takki antoi pientä vihjettä ja virikettä Vilholle, ohjaili tätä pehmein keinoin aina pikkuisen haluamaansa suuntaan. Kirjastossa Vilho havahtui Fado-levyjen edestä, ruokakaupassa käsi hakeutui piri-piri -maustekastikkeelle ja alkoholimyymälässä takki kiskoi Vilhoa portviinihyllylle. Vähän kerrallaan Vilhon mieli saatiin asetettua oikealle tolalle ja kuin ihmeen kautta Vilho alkoi pitää Portugalia oikein sopivana matkakohteena. Oman propaganda-annoksensa farkkutakki latasi myös Annikin takeille naulakossa hengaillessaan. Takki oli aika pian tajunnut sen, miten tässä huushollissa päätökset todella tehtiin. Joka tapauksessa operaatio "Kesän pidennys" eteni vääjäämättömästi kuin talouden laskusuhdanne.
Vilhoa oli suhteellisen helppo käsitellä, piti aina vain niin sanotusti vetää pikkuisen hihasta. Eteläisessä Portugalissa farkkutakki oli ehtinyt vaania laatikkokaupan laarissa jonkin aikaa sopivaa tolvanaa, kun suomalainen kolossi purjehti perunalastujensa kanssa ohi. Miehellä oli suu osittain auki ja vetävä askel johdatti muuten niin kiireettömän seikkailijan oloista sankaria kohti punaviinihyllyä. Farkkutakki iski koko charminsa peliin ja lomaileva Vilho havahtui, ehti kuin ehtikin sovittaa takkia ja teki siitä samalla siis oikean vaatteen. Asia ratkesi Annikin saapuessa paikalle nyökyttelemään. Liitto virallistettiin oitis supermarketin kassalla. Aurinko paistoi ja kuukauden päivät meni kovaa. Sitten tultiin Suomeen ja säännöt muuttuivat. Oli lokakuun loppu, todellisuus iski vastaan talvisään muodossa ja kellari odotti takkia ensimmäisen kerran.
Näin siis sellaiset viis kesää sitten. Mutta nyt takki oli valmistautunut ja teki kaiken oikein kesän mittaan. Niinhän siinä sitten kävi, että matkaliput Portugaliin hankittiin. Farkkutakki päätti mennä tuulettumaan parvekkeelle uuvuttavan projektin jälkeen. Ulkona oli kamala sää. Farkkutakki oli silti voitonriemuinen ja antoi sadeveden valua pitkin parvekelaseja, pensaiden ja puiden heilua tuulessa.
Hahaa - vaikka lunta tupaan, tämä takki lähtee kotiin!
Viime talvena farkkutakilla oli aikaa miettiä kaikkea kokemaansa. Samassa kellarilaatikossa asustivat parit tekopirteät shortsit ja ruotsinkielinen veneilyliivi. Onneksi Annikki piti huushollissa kuitenkin järjestystä ja esimerkiksi lenkkitossut olivat ihan muualla kopistelemassa. Etupäässä farkkutakki nukkui, mutta toisinaan alkoi denimiä hiukan kiristää ja mielen valtasi kaipuu valoon, aurinkoon. Kellarissahan saattoi tietysti kuvitella, että ulkona olisi sitä lämpöä saatavilla. Tunnelmaa ei tukenut se, että Vilho haki, lunta jaloistaan kopistellen, kellarista vuorelliset kumisaappaat. Kumisaappailta olisi ennen noutoa voinut kysellä vuoden kierrosta, mutta ne vain jurottivat mustana, puhumattomana pitkin syksyä. Mutta tammikuussa vinkuna vain kävi kun ne haettiin palvelukseen.
Jotain oli tehtävä. Farkkutakki halusi sinne mistä oli tullutkin. Takin identiteetti ei kuitenkaan ollut syntynyt aasialaisessa vaatetehtaassa, mistä se oli oikeasti kotoisin, vaan portugalilaisessa ruokakaupassa. Takista tuli vasta silloin takki, kun joku veti sen ensimmäistä kertaa päällensä. Siihen hommaan tarvittiinkin Vilhoa. Ja Vilho saisi myös ratkaista pitkän talven ongelman. No, tarkemmin sanoen farkkutakki sen päätti ratkaista itse, mutta Vilholla oli ideassa, suunnitelmassa keskeinen rooli.
Kevytrakenteinen ja erinomaisesti istuva farkkutakki oli helposti lunastanut paikkansa Vilhon kesätakkien kuningattarena. Kevään koittaessa Annikki viimeinkin haki takin kellarista ja lämpötilan noustessa Suomessa takki pääsi taas päivätyöhön ja pihalle. Silloin koitti myös aika toimia.
Pitkin kevättä ja kesää takki antoi pientä vihjettä ja virikettä Vilholle, ohjaili tätä pehmein keinoin aina pikkuisen haluamaansa suuntaan. Kirjastossa Vilho havahtui Fado-levyjen edestä, ruokakaupassa käsi hakeutui piri-piri -maustekastikkeelle ja alkoholimyymälässä takki kiskoi Vilhoa portviinihyllylle. Vähän kerrallaan Vilhon mieli saatiin asetettua oikealle tolalle ja kuin ihmeen kautta Vilho alkoi pitää Portugalia oikein sopivana matkakohteena. Oman propaganda-annoksensa farkkutakki latasi myös Annikin takeille naulakossa hengaillessaan. Takki oli aika pian tajunnut sen, miten tässä huushollissa päätökset todella tehtiin. Joka tapauksessa operaatio "Kesän pidennys" eteni vääjäämättömästi kuin talouden laskusuhdanne.
Vilhoa oli suhteellisen helppo käsitellä, piti aina vain niin sanotusti vetää pikkuisen hihasta. Eteläisessä Portugalissa farkkutakki oli ehtinyt vaania laatikkokaupan laarissa jonkin aikaa sopivaa tolvanaa, kun suomalainen kolossi purjehti perunalastujensa kanssa ohi. Miehellä oli suu osittain auki ja vetävä askel johdatti muuten niin kiireettömän seikkailijan oloista sankaria kohti punaviinihyllyä. Farkkutakki iski koko charminsa peliin ja lomaileva Vilho havahtui, ehti kuin ehtikin sovittaa takkia ja teki siitä samalla siis oikean vaatteen. Asia ratkesi Annikin saapuessa paikalle nyökyttelemään. Liitto virallistettiin oitis supermarketin kassalla. Aurinko paistoi ja kuukauden päivät meni kovaa. Sitten tultiin Suomeen ja säännöt muuttuivat. Oli lokakuun loppu, todellisuus iski vastaan talvisään muodossa ja kellari odotti takkia ensimmäisen kerran.
Näin siis sellaiset viis kesää sitten. Mutta nyt takki oli valmistautunut ja teki kaiken oikein kesän mittaan. Niinhän siinä sitten kävi, että matkaliput Portugaliin hankittiin. Farkkutakki päätti mennä tuulettumaan parvekkeelle uuvuttavan projektin jälkeen. Ulkona oli kamala sää. Farkkutakki oli silti voitonriemuinen ja antoi sadeveden valua pitkin parvekelaseja, pensaiden ja puiden heilua tuulessa.
Hahaa - vaikka lunta tupaan, tämä takki lähtee kotiin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)