Kaikki sujuu ihmeen rutiinilla: aamiainen, auton lastaus, navigointi lentokentälle ja auton palautus. Vasta autosta luovuttuaan Vilho huomaa väsymyksen ja senkin, miten hyvin asiat ovat sujuneet.
GDG. Charles de Gaulle, Pariisi. Valtava lentokenttä ja terminaali 2D. Kenttärituaalit ja autuas odottelu vuorossa. Sitten kun asiat etenevät, ne etenevät vauhdikkaasti ja pian ollaan portilla odottamassa koneeseen.
Vilho on koneessa oikeastaan aina ikkunapaikalla ja katsoo kiinnostuneena maisemia tai vaikka pilviä lennon aikana. Nyt rullauksen aikana hän yrittää nähdä vielä eläimiä kentällä, sillä laajat ruohokentät kiitoratojen liepeillä ovat jyrsijöiden ja sitten petolintujen suosiossa. Vilho ei näe juuri merkkejä mistään ja pohtii, onkohan eläimistä hankkiuduttu eroon kokonaan.
Mutta ei! Viimeinen asia minkä hän maassa näkee, on kani. Kiitoradan vieressä sievä vaaleanruskea kani liikkuu ja Annikkikin ehtii sen nähdä hyvin. Korvat näkyvät vielä kauempaakin. Sitten kone kiihdyttää ja lähtee.
Vilho kertaa koneessa kulkemaansa lukuina. Kilometrejä 3176, päiviä 17. Se tekee 187 km päivässä. Ja kun laskee ajotietokoneen keskinopeutta hyödyntäen (53 km/h) niin autossa vietettiin sellaiset 60 tuntia eli 2,5 vuorokautta. Päivää kohden autoilua tuli keskimäärin 3,5 tuntia. Bensaa meni parisataa litraa ja päivässä se maksoi 21 euroa.
Lukuja pohtiessa kotimainen lentoyhtiö tarjoaa kolmioleipää. Vilhoa naurattaa - alkavatkohan tässä kädet täristä ja pian pyörittää mielikuvitusrattia, kun Vilho saa mobiilimatkaltaan tuttua eväspolttoainetta! Mutta ei, nyt pitää katsella tyynesti Tanskan salmia ja niitä Vilho ei olekaan aiemmin koneesta nähnyt. On niin paljon paikkoja joihin pitäisi mennä. Vilhon pitää palata asiaan.
14.4.2012
Rouenista Stainsiin. Kuudestoista päivä
Kuudestoista päivä eli miten Vilho puskee sumun kautta hälyyn, saa kirjan luettua ja jättää vihreät niityt taakseen
Aamu Rouenin kupeessa on viileä, mutta aurinko tulee vahvasti päivään mukaan ja murtaa öisen viileyden kosteudeksi. Vilho istuu taas mobiiliinsa ja on hetken jotenkin avuton mustan ajoneuvon ohjaimissa. Oikeammin kyse ei ole avuttomuudesta vaan vauhdittomuudesta. Vilho kääntää auton hyvin hitaasti hotellin parkkipaikalla, kun siellä ei liiku ketään. Ikkunoissa on kastetta, joten Annikki avaa ja sulkee lasit kertaalleen. Pisarat valuvat ovia pitkin ja ikkunoista näkee nyt ulos.
Vilho kokoaa itsensä hitauden, vauhdittomuuden kautta. Hän on aina ajatellut, että kömpelyys ja epävarmuus on harmitonta, kun auto liikkuu metrin viidessä sekunnissa. Tiellä se tappaa, kun kulkuneuvo menee viisi metriä sekunnissa. Ajaessaan pihasta Vilho on jo yhtä mobiilinsa kanssa, suuntautunut kuin hävittäjälentäjä. Edessä on jälleen miljoona kiertoliittymää.
Tie kulkee Seinen kanssa kiemurrellen kohti Pariisia ja joen ollessa kohdalla sumu on alueella sakeaa ja näyttää huikealta. Pian sumu kaikkoaa kokonaan ja vihreät peltoaukeat ovat suuria, tehokkaan oloisia. Täällä kasvaa vehnää, jossain näkyy taas viiniköynnöksiäkin, mutta vain vähän. Loiren laaksosta Bretagneen siirryttyä viiniä ei ole juuri nähty, sama jatkui Normandiassakin. Tuossa siiderin, pommeaun ja calvadoksen maakunnassa omenapuut olivat tähtiä, vaikka mitään loputtomia puutarhoja ei näkynytkään. Nyt matka on taas kaartanut viljavyöhykkeelle, toki karjaa näkyy myös.
Vilho ajaa sivutielle ja kiertää lenkin pienen kylän kautta. Autokunta tähystää eläimiä ja huomaa ainakin muutaman komean fasaanin. Annikkia naurattaa miten ensin niin uhkea fasaani maastoutuu kun auto tulee lähemmäksi ja korsien takaa vilkkuu vain valpas silmä.
Pellot väistyvät ja suuret tiejärjestelyt vievät Vilhon huomion. Liittymiä, kehäteitä ja valtavasti kaistoja. Sitten jälleen vilahtavat Sacré-Couer, Stade de France ja Eiffel. Lisää liittymiä, liuskoja kaistavalintoja, tunneleita ja tasoja. Jälleen konseptihotellin piha ja uusi, samanlainen huone. Kymmenes hotelli tällä matkalla. Vuorossa on myös asiallinen, tuhti lounas ranskalaisessa ketjuravintolassa, joka on heti hotellin aidan takana.
Tämä on Stains, kaupunki esikaupunkina Pariisin pohjoispuolella, lähellä lentokenttää. Tämä on urbaania todellisuutta ja Vilho kokee vahvasti kontrastin taakse jätettyyn maaseutuun ja sen hallittuun pysähtyneisyyteen.
Alueen asukkaat ovat voittopuolisesti mustaihoisia tai pohjoisafrikkalaisia. Ihmiset ovat asiallisia ja ystävällisiä, mutta seutu on pääasiassa köyhää. Hotellista hieman sivummalla on puolitusinaa vanhaa asuntovaunua, joissa näyttää asuvan romanialaisia. Yhdessäkään vaunussa ei ole vetoautoa ja asukkaat ovat juuri siirtämässä käsipelillä kotiaan pikkutien yli.
Vilho pysäköi autonsa ostoskeskuksen parkkipaikalle. Viereisestä kulkupelistä roikkuu peili sivulla ja auto on täynnä rojua. Tien poskessa oli aiemmin palanut romuauto, mutta varsinaisen muistutuksen esikaupunkien arjesta antoi se kun vilahdukselta nähtiin bussivarikko ja siellä palanut linja-auto.
Huoneessa Vilho rapistelee kuohuviinipullon auki ja miettii melankoliaa. On aina niin apeaa, kun matka päättyy. Vilho on kuitenkin pitkään ajatellut, että matkan päättymisen apeus on pohjimmiltaan uuden matkan ensimmäinen tunne - sehän on kuin lupaus siitä, että pian taas mennään! Eikä ilman loppumatkan melankoliaa olisi alkumatkan innokkuutta ja syvää onnen tunnettakaan. Tämä on tasapainoa, tarpeellista sellaisenaan.
Vernen kirjan voi nyt lukea loppuun, Vilho on säästänyt loppusivuja kuin suklaarasian viimeisiä konvehteja. Vilho pitää Vernestä ja ihailee tämän kerronnan keveyttä ja soljuvuutta. Teksti on niin soljuvaa, että sen taidokkuutta ei huomaa.
Pariisi on niin lähellä, mutta jää kauas. Nyt ei olla Pariisin matkalla, joten ihana kaupunki säästetään toisiin kertoihin. Nyt pitää purkaa ja koota kaikki kertaalleen, niin tavarat kuin tuumatkin.
Aamu Rouenin kupeessa on viileä, mutta aurinko tulee vahvasti päivään mukaan ja murtaa öisen viileyden kosteudeksi. Vilho istuu taas mobiiliinsa ja on hetken jotenkin avuton mustan ajoneuvon ohjaimissa. Oikeammin kyse ei ole avuttomuudesta vaan vauhdittomuudesta. Vilho kääntää auton hyvin hitaasti hotellin parkkipaikalla, kun siellä ei liiku ketään. Ikkunoissa on kastetta, joten Annikki avaa ja sulkee lasit kertaalleen. Pisarat valuvat ovia pitkin ja ikkunoista näkee nyt ulos.
Vilho kokoaa itsensä hitauden, vauhdittomuuden kautta. Hän on aina ajatellut, että kömpelyys ja epävarmuus on harmitonta, kun auto liikkuu metrin viidessä sekunnissa. Tiellä se tappaa, kun kulkuneuvo menee viisi metriä sekunnissa. Ajaessaan pihasta Vilho on jo yhtä mobiilinsa kanssa, suuntautunut kuin hävittäjälentäjä. Edessä on jälleen miljoona kiertoliittymää.
Tie kulkee Seinen kanssa kiemurrellen kohti Pariisia ja joen ollessa kohdalla sumu on alueella sakeaa ja näyttää huikealta. Pian sumu kaikkoaa kokonaan ja vihreät peltoaukeat ovat suuria, tehokkaan oloisia. Täällä kasvaa vehnää, jossain näkyy taas viiniköynnöksiäkin, mutta vain vähän. Loiren laaksosta Bretagneen siirryttyä viiniä ei ole juuri nähty, sama jatkui Normandiassakin. Tuossa siiderin, pommeaun ja calvadoksen maakunnassa omenapuut olivat tähtiä, vaikka mitään loputtomia puutarhoja ei näkynytkään. Nyt matka on taas kaartanut viljavyöhykkeelle, toki karjaa näkyy myös.
Vilho ajaa sivutielle ja kiertää lenkin pienen kylän kautta. Autokunta tähystää eläimiä ja huomaa ainakin muutaman komean fasaanin. Annikkia naurattaa miten ensin niin uhkea fasaani maastoutuu kun auto tulee lähemmäksi ja korsien takaa vilkkuu vain valpas silmä.
Pellot väistyvät ja suuret tiejärjestelyt vievät Vilhon huomion. Liittymiä, kehäteitä ja valtavasti kaistoja. Sitten jälleen vilahtavat Sacré-Couer, Stade de France ja Eiffel. Lisää liittymiä, liuskoja kaistavalintoja, tunneleita ja tasoja. Jälleen konseptihotellin piha ja uusi, samanlainen huone. Kymmenes hotelli tällä matkalla. Vuorossa on myös asiallinen, tuhti lounas ranskalaisessa ketjuravintolassa, joka on heti hotellin aidan takana.
Tämä on Stains, kaupunki esikaupunkina Pariisin pohjoispuolella, lähellä lentokenttää. Tämä on urbaania todellisuutta ja Vilho kokee vahvasti kontrastin taakse jätettyyn maaseutuun ja sen hallittuun pysähtyneisyyteen.
Alueen asukkaat ovat voittopuolisesti mustaihoisia tai pohjoisafrikkalaisia. Ihmiset ovat asiallisia ja ystävällisiä, mutta seutu on pääasiassa köyhää. Hotellista hieman sivummalla on puolitusinaa vanhaa asuntovaunua, joissa näyttää asuvan romanialaisia. Yhdessäkään vaunussa ei ole vetoautoa ja asukkaat ovat juuri siirtämässä käsipelillä kotiaan pikkutien yli.
Vilho pysäköi autonsa ostoskeskuksen parkkipaikalle. Viereisestä kulkupelistä roikkuu peili sivulla ja auto on täynnä rojua. Tien poskessa oli aiemmin palanut romuauto, mutta varsinaisen muistutuksen esikaupunkien arjesta antoi se kun vilahdukselta nähtiin bussivarikko ja siellä palanut linja-auto.
Huoneessa Vilho rapistelee kuohuviinipullon auki ja miettii melankoliaa. On aina niin apeaa, kun matka päättyy. Vilho on kuitenkin pitkään ajatellut, että matkan päättymisen apeus on pohjimmiltaan uuden matkan ensimmäinen tunne - sehän on kuin lupaus siitä, että pian taas mennään! Eikä ilman loppumatkan melankoliaa olisi alkumatkan innokkuutta ja syvää onnen tunnettakaan. Tämä on tasapainoa, tarpeellista sellaisenaan.
Vernen kirjan voi nyt lukea loppuun, Vilho on säästänyt loppusivuja kuin suklaarasian viimeisiä konvehteja. Vilho pitää Vernestä ja ihailee tämän kerronnan keveyttä ja soljuvuutta. Teksti on niin soljuvaa, että sen taidokkuutta ei huomaa.
Pariisi on niin lähellä, mutta jää kauas. Nyt ei olla Pariisin matkalla, joten ihana kaupunki säästetään toisiin kertoihin. Nyt pitää purkaa ja koota kaikki kertaalleen, niin tavarat kuin tuumatkin.
13.4.2012
Rouen. Viidestoista päivä
Rouenin kaduilla käveleminen on tervetullutta irrottautumista peltoaukeista ja autonratista. Vilho nauttii kadusta jalkojen alla ja vaikka aamu on viileä, kevätpäivä puskee sumujen halki kaupunkiin auringonpaisteena.
Katedraalissa on tilaa ajatuksille ja Vilho antaa rakennuksen puhua. Goottilainen mestariteos toimii aidosti ylevyyden ja juhlavuuden työkaluna ja rauhoittaa paatuneenkin maantiekoneen aistimaan yksityiskohtia, valon vaikutusta ja historiaa. Tämä on hieno kirkko, eikä sitä tarvitse selittää yksityiskohtien kautta. Kokonaisuus, sitä se kokonaisuus on, miettii Vilho.
Jeanne d'Arc sai lisänimensä Orléansista mutta menehtyi Rouenissa roviolla. Vilho seisoo pyhimyksen kappelin edessä katedraalissa ja katsoo miten kumarainen, eläväinen mummo järjestelee kynttilöitä telineeseen. Jeannen elämää ja traagista loppua valaisevat lasimaalaukset ja patsas.
Toukokuun 30. päivä 1431 Jeanne d'Arc poltettiin roviolla paikassa, jossa nyt on aukio ja toinen, moderni kirkko. Sinne kävellään kävelytietä pitkin pian katedraalilta. Vilhon silmissä telttamainen konstruktio voisi olla "Nordic" tyyliltään. Rakennukseen on yhdistetty kala- ja vihannestorin tiloja. Kokonaisuus varmasti toimii. Aukio on joka tapauksessa aika omanlaisensa.
Maaseudun rauha on miltei takanapäin. Kaduilla näkyy suurkaupungin epäkohtia, joista on pitkään oltu erossa maanteiden varsilla. On vetelehtijää, hampuusia ja muuta tyhjäntoimittajaa. Vilhoa virkistää kuitenkin ranskattarien näkeminen. Heissä on todentotta jotain perin miellyttävää, tyylikästä. Kaupungissa ihmiset ovat tärkeintä, loppujen lopuksi.
Illalla pitää mennä metsäkävelylle. Teiden jyly ei katoa kokonaan, mutta lintuja, muutama kani ja kiinnostavia jälkiä näkyy. Katedraalin tavoin maastossa on tilaa ajatella. Vilho miettii uusia, yhä vauhdittomampia matkoja. Ei tunnu Vilhon mobiili pysähtyvän vaikka hidastuisikin.
Katedraalissa on tilaa ajatuksille ja Vilho antaa rakennuksen puhua. Goottilainen mestariteos toimii aidosti ylevyyden ja juhlavuuden työkaluna ja rauhoittaa paatuneenkin maantiekoneen aistimaan yksityiskohtia, valon vaikutusta ja historiaa. Tämä on hieno kirkko, eikä sitä tarvitse selittää yksityiskohtien kautta. Kokonaisuus, sitä se kokonaisuus on, miettii Vilho.
Jeanne d'Arc sai lisänimensä Orléansista mutta menehtyi Rouenissa roviolla. Vilho seisoo pyhimyksen kappelin edessä katedraalissa ja katsoo miten kumarainen, eläväinen mummo järjestelee kynttilöitä telineeseen. Jeannen elämää ja traagista loppua valaisevat lasimaalaukset ja patsas.
Toukokuun 30. päivä 1431 Jeanne d'Arc poltettiin roviolla paikassa, jossa nyt on aukio ja toinen, moderni kirkko. Sinne kävellään kävelytietä pitkin pian katedraalilta. Vilhon silmissä telttamainen konstruktio voisi olla "Nordic" tyyliltään. Rakennukseen on yhdistetty kala- ja vihannestorin tiloja. Kokonaisuus varmasti toimii. Aukio on joka tapauksessa aika omanlaisensa.
Maaseudun rauha on miltei takanapäin. Kaduilla näkyy suurkaupungin epäkohtia, joista on pitkään oltu erossa maanteiden varsilla. On vetelehtijää, hampuusia ja muuta tyhjäntoimittajaa. Vilhoa virkistää kuitenkin ranskattarien näkeminen. Heissä on todentotta jotain perin miellyttävää, tyylikästä. Kaupungissa ihmiset ovat tärkeintä, loppujen lopuksi.
Illalla pitää mennä metsäkävelylle. Teiden jyly ei katoa kokonaan, mutta lintuja, muutama kani ja kiinnostavia jälkiä näkyy. Katedraalin tavoin maastossa on tilaa ajatella. Vilho miettii uusia, yhä vauhdittomampia matkoja. Ei tunnu Vilhon mobiili pysähtyvän vaikka hidastuisikin.
12.4.2012
Caenista Roueniin. Neljästoista päivä
Vilho toteaa, että retki on saavuttanut jonkinlaisen uuden vaiheen, sillä alkaa olla hankalaa muistaa, missä kaupungissa ollaan, mistä on aamulla lähdetty ja mihin ollaan saapumassa. Konseptihotellit maantien laidassa eivät välttämättä eroa toisistaan ja kilometrien kuluessa mielikuvat lähtevät kuin pisarat tuulilasista.
Onkin tullut aika jäähdytellä pari päivää Rouenin kapungissa ja sinne Vilho mobiilinsa kaartaa. Maantie on vienyt aiemmin saksalaisten ja brittien sotilashautausmaalle ja maihinnousu on saanut yhä konkreettisempia maamerkkejä. Saksalaisten hautausmaa on pelkistetty ja vastaavia versioita löytyy kotimaastakin muutama. Sää on tuntunut kylmältä, aivan kuten nuorten miesten kohtalokin.
Maasto on Rouenin ja Seinen lähetessä muuttunut kuin suurempimittakaavaiseksi. Korkeuseroja on ollut, mutta mäet ovat olleet laajoja, pyöreitä vaaroja; peltoaukeat suuria ja toisinaan on näkynyt hienoja metsiä. On palattu myös suurien katedraalien alueelle, nähty valtava basilika Lisieux'ssa ja saavuttu sitten Rouenin katedraalin kaupunkiin.
Seine. Sama virta kulkee Pariisissa ja ajatus kutittaa Vilhoa. Mitä kaikkea on ladattukaan tuon joen nimeen, se kantaa paljon sitä samaa karismaa kuin Pariisi - siinä se taas kuitenkin on. Vilho ja Annikki aikovat pitää lomaa pari päivää; se tarkoittaa sitä, että ne pakollisiksi nimetyt kohteet on käyty. Sitten on aika seurata Seineä ylös.
Onkin tullut aika jäähdytellä pari päivää Rouenin kapungissa ja sinne Vilho mobiilinsa kaartaa. Maantie on vienyt aiemmin saksalaisten ja brittien sotilashautausmaalle ja maihinnousu on saanut yhä konkreettisempia maamerkkejä. Saksalaisten hautausmaa on pelkistetty ja vastaavia versioita löytyy kotimaastakin muutama. Sää on tuntunut kylmältä, aivan kuten nuorten miesten kohtalokin.
Maasto on Rouenin ja Seinen lähetessä muuttunut kuin suurempimittakaavaiseksi. Korkeuseroja on ollut, mutta mäet ovat olleet laajoja, pyöreitä vaaroja; peltoaukeat suuria ja toisinaan on näkynyt hienoja metsiä. On palattu myös suurien katedraalien alueelle, nähty valtava basilika Lisieux'ssa ja saavuttu sitten Rouenin katedraalin kaupunkiin.
Seine. Sama virta kulkee Pariisissa ja ajatus kutittaa Vilhoa. Mitä kaikkea on ladattukaan tuon joen nimeen, se kantaa paljon sitä samaa karismaa kuin Pariisi - siinä se taas kuitenkin on. Vilho ja Annikki aikovat pitää lomaa pari päivää; se tarkoittaa sitä, että ne pakollisiksi nimetyt kohteet on käyty. Sitten on aika seurata Seineä ylös.
10.4.2012
Granville, Le Mont-St-Michel, Bayeux, Omaha Beach. Caen. Kolmastoista päivä
Vaellus Pyhän Mikkelin vuorelle on siirtynyt toiseen osaan ja Vilho kulkee pitkää ramppitietä pitkin entiselle vuorovesisaarelle samalla, kun nouseva vesi peittää vielä hetki sitten kuivia parkkipaikkoja. Tänään sää on hieno ja sinnikkyys siten palkitaan.
Vesi nousee vääjämättä ja peittää karsina-aidat alleen, lokki istuu liikennemerkillä josta näkyy enää pelkkä lapa veden päällä. Le Mont-St-Michel muuttuu jälleen saareksi parhaansa mukaan aamun edetessä, mutta Vilho ja muut vaeltavat uskollisesti modernia ramppia pitkin kohti kukkulaa, joka rampin takia joutuu luopumaan saareudestaan. Japanilaiset tytöt kulkevat avokkaissa rapaista tietä pitkin ja sääret vilkkuvat kauniisti sukkahousuissa, mutta tietävätkö tytöt pohjimmiltaan edes missä ollaan, miettii Vilho ja unelmoi villamyssystä tuulessa. Ollaan Ranskan kakkoskohteella, kuten Annikki on valistanut. Juu, kuulkaas!
Kohde on hieno, vuorovesi on vaikuttava, matka jatkuu. Vilholle käynti kohteessa ei ole tuonut mitään mullistavaa lisää, mutta sehän johtuu Vilhon kilometreistä, ei kohteesta. Keskiaikaisia kaupunkinäkymiä on kertynyt, eikä tämä tee Vilhosta sen vauhdikkaampaa. Palatessa vuorovesi pakenee ja ensimmäinen auto siirtyy jo alaparkkeihin samalla kun puhdistusauto vielä siistii mutaa alueelta.
Bayeux. Katedraali on vahva esitys, mutta jo autosta Vilho katselee, että torneihin on tainnut tulla osumia toisessa isossa rähinässä ja torni on mennyt uusiksi. Mene ja tiedä. Katedraali katsotaan kuitenkin säntillisesti ja se on sellainen kuin katedraalin pitääkin. Kryptassa englantilainen isä yrittää saada 4-6-vuotiaita lapsiaan aisoihin kauniilla kielellä, jonka pyyntösanoja suomessa käytetään vasta kun omaisuus on pelattu ja isoäiti pantattu. Tytär dominoi kryptaa sellaisin ottein, että Vilhem Valloittajakin, näiden seutujen ykköspoppari, hakisi aikalisää. Pehmoisällä ei ole saumaa nuoren maustetytön kanssa. Vilhoa naurattaa.
Vilho on jälleen lihan hokutuksissa pikatien liittymässä ja nautti maittavan pihviaterian periranskalaisessa ketjuravintolassa. Nyt kelpaa lähteä vaikka biitsille.
Ranta on kuitenkin Omaha Beach ja Vilho kokee astuneensa Master of Puppetsin levynkanteen. Sotilaat ovat vaikuttavia, olivat sitten rivistöissä aseineen tai valkoisina marmoristeinä. Sotilaat vaikuttava aina eniten, kun heitä on paljon. Niin on nytkin, joukkovoima puhuu mykistävästi ja Vilho miettii, miten pitkän matkan me teemme kuolemaan, - eikä keksi oikein sen lisäksi muuta, katsoo vain paikkakuntia nimien perässä: Texas, Tennesee, New York. Ruoho on moitteettomasti leikattu, pensaat veistoksina, veistokset ylisuurina ja paikka on kappale Amerikkaa.
Vilho tuumii vahvasti sotaa, sen tulkintoja ja eri kansojen rooleja, mutta mainitsee vain vähän asioista Annikille, kaikki muu jää Normandian pitkien vuorovesihiekkarantojen tuuleen ja veden vietäväksi, niin kuin tänä aikana on parasta.
Vesi nousee vääjämättä ja peittää karsina-aidat alleen, lokki istuu liikennemerkillä josta näkyy enää pelkkä lapa veden päällä. Le Mont-St-Michel muuttuu jälleen saareksi parhaansa mukaan aamun edetessä, mutta Vilho ja muut vaeltavat uskollisesti modernia ramppia pitkin kohti kukkulaa, joka rampin takia joutuu luopumaan saareudestaan. Japanilaiset tytöt kulkevat avokkaissa rapaista tietä pitkin ja sääret vilkkuvat kauniisti sukkahousuissa, mutta tietävätkö tytöt pohjimmiltaan edes missä ollaan, miettii Vilho ja unelmoi villamyssystä tuulessa. Ollaan Ranskan kakkoskohteella, kuten Annikki on valistanut. Juu, kuulkaas!
Kohde on hieno, vuorovesi on vaikuttava, matka jatkuu. Vilholle käynti kohteessa ei ole tuonut mitään mullistavaa lisää, mutta sehän johtuu Vilhon kilometreistä, ei kohteesta. Keskiaikaisia kaupunkinäkymiä on kertynyt, eikä tämä tee Vilhosta sen vauhdikkaampaa. Palatessa vuorovesi pakenee ja ensimmäinen auto siirtyy jo alaparkkeihin samalla kun puhdistusauto vielä siistii mutaa alueelta.
Bayeux. Katedraali on vahva esitys, mutta jo autosta Vilho katselee, että torneihin on tainnut tulla osumia toisessa isossa rähinässä ja torni on mennyt uusiksi. Mene ja tiedä. Katedraali katsotaan kuitenkin säntillisesti ja se on sellainen kuin katedraalin pitääkin. Kryptassa englantilainen isä yrittää saada 4-6-vuotiaita lapsiaan aisoihin kauniilla kielellä, jonka pyyntösanoja suomessa käytetään vasta kun omaisuus on pelattu ja isoäiti pantattu. Tytär dominoi kryptaa sellaisin ottein, että Vilhem Valloittajakin, näiden seutujen ykköspoppari, hakisi aikalisää. Pehmoisällä ei ole saumaa nuoren maustetytön kanssa. Vilhoa naurattaa.
Vilho on jälleen lihan hokutuksissa pikatien liittymässä ja nautti maittavan pihviaterian periranskalaisessa ketjuravintolassa. Nyt kelpaa lähteä vaikka biitsille.
Ranta on kuitenkin Omaha Beach ja Vilho kokee astuneensa Master of Puppetsin levynkanteen. Sotilaat ovat vaikuttavia, olivat sitten rivistöissä aseineen tai valkoisina marmoristeinä. Sotilaat vaikuttava aina eniten, kun heitä on paljon. Niin on nytkin, joukkovoima puhuu mykistävästi ja Vilho miettii, miten pitkän matkan me teemme kuolemaan, - eikä keksi oikein sen lisäksi muuta, katsoo vain paikkakuntia nimien perässä: Texas, Tennesee, New York. Ruoho on moitteettomasti leikattu, pensaat veistoksina, veistokset ylisuurina ja paikka on kappale Amerikkaa.
Vilho tuumii vahvasti sotaa, sen tulkintoja ja eri kansojen rooleja, mutta mainitsee vain vähän asioista Annikille, kaikki muu jää Normandian pitkien vuorovesihiekkarantojen tuuleen ja veden vietäväksi, niin kuin tänä aikana on parasta.
9.4.2012
Roscoffista Normandiaan. Le Mont-St-Michel, Granville. Kahdestoista päivä
Vettä, tuulta ja kyyneliä eli miten Vilho pysyttelee maissa Normandiassa
Hotelli-ikkunasta näkyvä Place Lacaze Duthiers näyttää kauniilta aamuvarhaisella, mutta sen pohjoisuus tekee Vilhon hieman surumieliseksi. Näkymää hallitsee katedraali, Notre-Dame de Croaz Batz ja keskiaikainen aukio, mutta Vilhon keskeinen kokemus torista on sen graniitin vaalehko väri, asvaltin tummuus ja yöllä sataneen veden jäljet hiljaisilla kaduilla. Vilho ei ole sunnuntaiden suuri ystävä, ei liion maanantaiden, tänään on varmaan vähän molempia kun on pyhäpäivä. Lämpötila lienee kymmenen paikkeilla, tuuli jatkuu. Tuhatviisisataaluvulla rakennettu katedraali on pieni, Bretagnelle ominainen ja ornamentiikaltaan kohtuullinen. Vilho pitää tästä tyylistä ja pohtii, voisiko joskus pysähtyä pitkäksi aikaa johonkin kaupunkiin ja viedä vauhdittomuuden paljon pidemmälle; käydä katsomassa rakennuksia joka päivä uudestaan, kulkea boulangierilta leipä kainalossa tabaciin lehteä ostamaan ja miettiä yhä uudestaan näkemäänsä. Kenties, ehkäpä, varmastikin.
Mutta mikä kiertokärpänen lieneekään purrut Vilhoa, kun tuo kiertää Ranskan rantoja ja jokivarsia kuin Roscoffin Onion-johnniet aikanaan kiersivät Englantia vihanneksia myymässä ja sitä kuuluisaa punertavaa sipulia kauppaamassa. Vilhostahan on tullut vimmattu kilometrinnielijä, joka on muuttumassa kolmioleivällä toimivaksi orgaaniseksi osakokonaisuudeksi vuokra-auton kanssa. Lieneekö Vilho lukenut liikaa Jules Verneä ja yrittää Passpartoun ja Mr. Phileas Foggin hengessä Ranskan ympäri kahdeksassa päivässä? Tässähän on samalainen meno kohta kuin silloin, kuin Vilho kävi päiväseltään Venetsiassa hieman kävelemässä ja lopulta käveli koko ajan, hyvä että sai syötyä palasen pizzaa ja pian oli kaikki kiinteä maa kävelty kaupungissa ja Vilho laukkasi asemalle.
Annikki ei ole vielä älynnyt syyttää Verneä Vilhon vauhtisokeudesta, mutta Vilho onkin ovelasti ilmoittanut tekevänsä laajaa tiedusteluretkeä ja laaja se onkin. Mutta eipä hätää, vielä tässä on joku tolkku säilynyt, ainakin Vilhon mielestä suunnitelma on edennyt mallikkaasti. Annikki ryhtyy tosin jo rypistelemään matkaopaskopioita jätepaperina. Totta: paljon on jäänyt näkemättä, mutta paljon on nähtykin. Vilho-mobiili jättää kuitenkin Roscoffin taakseen ja edessä on jälleen tähystys rantakallioilta pohjoiseen.
Vilho ajaa Trébeurdenin näköalakallioille ja sieltä tähytään punaisia kallioita, Cõte de Granit Rose'ta. Keli ei ole kovin ruusuinen ja mielikuvitusta tarvitaan siihen, että kalliot näyttäisivät punaisilta. Vesirajan kivet etäisyydessä sitä kyllä ovat, mutta matkalaisemme ehkä odottivat suurempia punertavia kallioseinämiä. Totuudenmukaisesti paikka on upea, näkymät hienoja, mutta fantastisia kallioita on nyt nähty jo jonkin verran Bretagnessa - se vaikuttaa vääjäämättä. Kenties eniten vaikuttaa kuitenkin se, että sää on surkea, vettä tulee häiritsevästi ja tukka on tuulesta putkella. Nyt lokkikalliot on hetkeksi nähty ja tuulensietokykyä päätetään säästää hippunen vielä Normandian puolellekin.
Annikki on pikkusen kipeä, joten vauhdittomuutta kaivataan tosissaan. Päivä kerryttää kilometrejä taas paljon, mutta sateessa kohteet ovat vähissä retkikunnalle, niin päätetään. Aamupäivällä käydään tankkaamassa ja pikaisesti kaupassa, toisena pääsiäispäivänä paikat ovat vain aamupäivän auki, kaupoista vain isot marketit.
Dol-de-Bretagnessa pysähdytään katsomaan Bretagnen suurinta hiidenkiveä, Menhir de Champ-Dolentia. Kohteella ei ole mitään toimintaa, se on pienen kylän laitamilla vihreällä niityllä. Kolossaalinen kivi tuntuu olevan hyvällä viljelymaalla, ympäristössä missä kiviä ei näy muuten. Pari penkkiä ja viittaa kertovat siitä, että tässä on kohde, mutta huikea kivi ei kaipaa esittelyjä. Kivi on kymmenenmetrinen jättiläinen, joka voi huoletta nimitellä pienempiä sukulaisiaan sepeliksi. Vilho kiertää kiveä sateessa kuin paparazzi ja kuvaa minkä kerkää ja pystyy. Peruselementtien äärellä ollaan: vettä, ruohoa, kivi ja taivas päättäväisine pilvineen.
Le Mont-St-Michel on Bretagnen Eiffel-torni, niin on Anni valistanut takki-auki-matkaan-lähtenyttä Vilhoa, joka tutki ainoastaan ruoka- ja viinisivuja kirjallisuudesta. Le Mont-St-Michel on Normandian kunta, jonka tekee erityiseksi sen sijainti kallioisella vuorovesisaarella - ja tietysti se, että kunta tai kylä on uskomattoman kaunis korkeutensa ja meren tähden. Paikka on saanut nimensä varhaiskeskiaikaisesta Saint Michelin luostarista. Kohde on kovimmista kovin, Annikille ja kaikille ranskalaisille tuttu lapsuuden kirjoista asti. Vilho ei muista yhdenkään poikakirjan sijoittuneen näihin ympyröihin mutta myöntää, että onhan kohteessa jotain tuttua, eikä vaikuttavuudesta ole epäilystäkään.
Toinen pääsiäispäivä: väkeä on kuin hengellisillä festareilla ja vettä tulee tuulessa päin näköä. Autoja, hevosia polkupyöriä ja kävelijöitä ohjataan pysäköintipaikalle tai alta pois. Keltaliivisellä doriksella on karvalakki päässä ja pitkä kannastie luostarin juureen tekee ihmislapset nöyräksi sään keinoin. Annikki on sen verran huonona, että Vilho kääntää auton kun vielä voi ja kun kohdetta on nähty mahdollimman läheltä mahdollisimman paljon.
Etäämmällä kerätään voimia kahvikupin ääressä ja Annikki kokee liki ihmeparantumisen herkullisen vadelmatortun avulla. Vilho tankkaa täytetyn patongin, jonka hinta on alle 4 eurooppalaista yksikköä kohteessa, jonka pitäisi olla turistirysä. Hinnat ovat kuitenkin normaalit ja tuotteet hyviä, palvelu moitteetonta. Tänään ei mennä kastumaan, käydään ennemmin myymälässä, sopivat matkalaiset. Vilho kuvaa St-Micheliä kauempaa ja matkaa jatketaan hotellille. Jos sää paranee, palataan.
Illalla on pitkä lepo, Annikki saa toipua ja Vilho kirjoitella, korjailla tekstejään ja kerätä voimia hänkin. Huoneessa on vedenkeitin ja hotelli on aivan uusi. Teetä ja kahvia tulee juotua paljon, katumaisematkin voisivat olla lahden pohjoispuolelta puntamaasta, joten tee sopii nappiin. Puhelimessa Äiti kertaa lumitilannetta ja Vilhon surkuttelut säästä alkavat tuntua osastolta "Hui, vesipisara."
Omenapuussa on valkoisia kukkia hotellin naapurissa, vihreän kolmimetrisen pensasaidan takana. Sadetta on edelleen ja tuuli tanssittaa tosissaan pitkien harmaiden kattojen vieressä nousevia lehtipuita. Nyt ollaan varkain, yhtäkkiä, Normandiassa. Pihassa rastas säräyttää ja Vilho on pirun mielissään siitäkin, kun kuulee kahden pikkupojan pelaavan jotain hotellin käytävässä juuri kuten pikkukundien pitääkin. Uskaltaisiko lukea vähän lisää Verneä, tuota nantesilaista kertojasälliä? Vilho avaa Médocin viinin ja laittaa levyn soimaan.
Hotelli-ikkunasta näkyvä Place Lacaze Duthiers näyttää kauniilta aamuvarhaisella, mutta sen pohjoisuus tekee Vilhon hieman surumieliseksi. Näkymää hallitsee katedraali, Notre-Dame de Croaz Batz ja keskiaikainen aukio, mutta Vilhon keskeinen kokemus torista on sen graniitin vaalehko väri, asvaltin tummuus ja yöllä sataneen veden jäljet hiljaisilla kaduilla. Vilho ei ole sunnuntaiden suuri ystävä, ei liion maanantaiden, tänään on varmaan vähän molempia kun on pyhäpäivä. Lämpötila lienee kymmenen paikkeilla, tuuli jatkuu. Tuhatviisisataaluvulla rakennettu katedraali on pieni, Bretagnelle ominainen ja ornamentiikaltaan kohtuullinen. Vilho pitää tästä tyylistä ja pohtii, voisiko joskus pysähtyä pitkäksi aikaa johonkin kaupunkiin ja viedä vauhdittomuuden paljon pidemmälle; käydä katsomassa rakennuksia joka päivä uudestaan, kulkea boulangierilta leipä kainalossa tabaciin lehteä ostamaan ja miettiä yhä uudestaan näkemäänsä. Kenties, ehkäpä, varmastikin.
Mutta mikä kiertokärpänen lieneekään purrut Vilhoa, kun tuo kiertää Ranskan rantoja ja jokivarsia kuin Roscoffin Onion-johnniet aikanaan kiersivät Englantia vihanneksia myymässä ja sitä kuuluisaa punertavaa sipulia kauppaamassa. Vilhostahan on tullut vimmattu kilometrinnielijä, joka on muuttumassa kolmioleivällä toimivaksi orgaaniseksi osakokonaisuudeksi vuokra-auton kanssa. Lieneekö Vilho lukenut liikaa Jules Verneä ja yrittää Passpartoun ja Mr. Phileas Foggin hengessä Ranskan ympäri kahdeksassa päivässä? Tässähän on samalainen meno kohta kuin silloin, kuin Vilho kävi päiväseltään Venetsiassa hieman kävelemässä ja lopulta käveli koko ajan, hyvä että sai syötyä palasen pizzaa ja pian oli kaikki kiinteä maa kävelty kaupungissa ja Vilho laukkasi asemalle.
Annikki ei ole vielä älynnyt syyttää Verneä Vilhon vauhtisokeudesta, mutta Vilho onkin ovelasti ilmoittanut tekevänsä laajaa tiedusteluretkeä ja laaja se onkin. Mutta eipä hätää, vielä tässä on joku tolkku säilynyt, ainakin Vilhon mielestä suunnitelma on edennyt mallikkaasti. Annikki ryhtyy tosin jo rypistelemään matkaopaskopioita jätepaperina. Totta: paljon on jäänyt näkemättä, mutta paljon on nähtykin. Vilho-mobiili jättää kuitenkin Roscoffin taakseen ja edessä on jälleen tähystys rantakallioilta pohjoiseen.
Vilho ajaa Trébeurdenin näköalakallioille ja sieltä tähytään punaisia kallioita, Cõte de Granit Rose'ta. Keli ei ole kovin ruusuinen ja mielikuvitusta tarvitaan siihen, että kalliot näyttäisivät punaisilta. Vesirajan kivet etäisyydessä sitä kyllä ovat, mutta matkalaisemme ehkä odottivat suurempia punertavia kallioseinämiä. Totuudenmukaisesti paikka on upea, näkymät hienoja, mutta fantastisia kallioita on nyt nähty jo jonkin verran Bretagnessa - se vaikuttaa vääjäämättä. Kenties eniten vaikuttaa kuitenkin se, että sää on surkea, vettä tulee häiritsevästi ja tukka on tuulesta putkella. Nyt lokkikalliot on hetkeksi nähty ja tuulensietokykyä päätetään säästää hippunen vielä Normandian puolellekin.
Annikki on pikkusen kipeä, joten vauhdittomuutta kaivataan tosissaan. Päivä kerryttää kilometrejä taas paljon, mutta sateessa kohteet ovat vähissä retkikunnalle, niin päätetään. Aamupäivällä käydään tankkaamassa ja pikaisesti kaupassa, toisena pääsiäispäivänä paikat ovat vain aamupäivän auki, kaupoista vain isot marketit.
Dol-de-Bretagnessa pysähdytään katsomaan Bretagnen suurinta hiidenkiveä, Menhir de Champ-Dolentia. Kohteella ei ole mitään toimintaa, se on pienen kylän laitamilla vihreällä niityllä. Kolossaalinen kivi tuntuu olevan hyvällä viljelymaalla, ympäristössä missä kiviä ei näy muuten. Pari penkkiä ja viittaa kertovat siitä, että tässä on kohde, mutta huikea kivi ei kaipaa esittelyjä. Kivi on kymmenenmetrinen jättiläinen, joka voi huoletta nimitellä pienempiä sukulaisiaan sepeliksi. Vilho kiertää kiveä sateessa kuin paparazzi ja kuvaa minkä kerkää ja pystyy. Peruselementtien äärellä ollaan: vettä, ruohoa, kivi ja taivas päättäväisine pilvineen.
Le Mont-St-Michel on Bretagnen Eiffel-torni, niin on Anni valistanut takki-auki-matkaan-lähtenyttä Vilhoa, joka tutki ainoastaan ruoka- ja viinisivuja kirjallisuudesta. Le Mont-St-Michel on Normandian kunta, jonka tekee erityiseksi sen sijainti kallioisella vuorovesisaarella - ja tietysti se, että kunta tai kylä on uskomattoman kaunis korkeutensa ja meren tähden. Paikka on saanut nimensä varhaiskeskiaikaisesta Saint Michelin luostarista. Kohde on kovimmista kovin, Annikille ja kaikille ranskalaisille tuttu lapsuuden kirjoista asti. Vilho ei muista yhdenkään poikakirjan sijoittuneen näihin ympyröihin mutta myöntää, että onhan kohteessa jotain tuttua, eikä vaikuttavuudesta ole epäilystäkään.
Toinen pääsiäispäivä: väkeä on kuin hengellisillä festareilla ja vettä tulee tuulessa päin näköä. Autoja, hevosia polkupyöriä ja kävelijöitä ohjataan pysäköintipaikalle tai alta pois. Keltaliivisellä doriksella on karvalakki päässä ja pitkä kannastie luostarin juureen tekee ihmislapset nöyräksi sään keinoin. Annikki on sen verran huonona, että Vilho kääntää auton kun vielä voi ja kun kohdetta on nähty mahdollimman läheltä mahdollisimman paljon.
Etäämmällä kerätään voimia kahvikupin ääressä ja Annikki kokee liki ihmeparantumisen herkullisen vadelmatortun avulla. Vilho tankkaa täytetyn patongin, jonka hinta on alle 4 eurooppalaista yksikköä kohteessa, jonka pitäisi olla turistirysä. Hinnat ovat kuitenkin normaalit ja tuotteet hyviä, palvelu moitteetonta. Tänään ei mennä kastumaan, käydään ennemmin myymälässä, sopivat matkalaiset. Vilho kuvaa St-Micheliä kauempaa ja matkaa jatketaan hotellille. Jos sää paranee, palataan.
Illalla on pitkä lepo, Annikki saa toipua ja Vilho kirjoitella, korjailla tekstejään ja kerätä voimia hänkin. Huoneessa on vedenkeitin ja hotelli on aivan uusi. Teetä ja kahvia tulee juotua paljon, katumaisematkin voisivat olla lahden pohjoispuolelta puntamaasta, joten tee sopii nappiin. Puhelimessa Äiti kertaa lumitilannetta ja Vilhon surkuttelut säästä alkavat tuntua osastolta "Hui, vesipisara."
Omenapuussa on valkoisia kukkia hotellin naapurissa, vihreän kolmimetrisen pensasaidan takana. Sadetta on edelleen ja tuuli tanssittaa tosissaan pitkien harmaiden kattojen vieressä nousevia lehtipuita. Nyt ollaan varkain, yhtäkkiä, Normandiassa. Pihassa rastas säräyttää ja Vilho on pirun mielissään siitäkin, kun kuulee kahden pikkupojan pelaavan jotain hotellin käytävässä juuri kuten pikkukundien pitääkin. Uskaltaisiko lukea vähän lisää Verneä, tuota nantesilaista kertojasälliä? Vilho avaa Médocin viinin ja laittaa levyn soimaan.
8.4.2012
Ploeren, Camaret, Roscoff, Bretagne. Yhdestoista päivä
Voisi kuvitella tulleensa Skotlantiin, sillä paikannimissä on kelttiläistä sanastoa - ja kalliot, meri ja ilmasto tuovat kaikki mieleen viskin lämmittävänä juomana. Korkealla kalliolla tuulee tasaisen painokkaasti, mutta lämpötila pyörii 15 asteen paikkeilla. Osa lokeista on erikoistunut eväsalalle ja liitely terävien kallioiden tuntumassa päättyy hallitun varmasti ruokailevien seurueiden lähellä. Camaret-sur-merin kohdalla sijaitseva Punte de Penhir on hyvä näköalapaikka merelle ja läheisille ranta-alueille, jylhille kallioille ja hiekkarannoille.
Vilho tuumii, että nyt Bretagnea on menty riittäväsi länteen, ei aivan läntisimpään kärkeen, mutta yhteen pisimmille pistävistä niemistä. Aamulla on lähdetty Ploerenista, joka on Vannesin kupeessa, ja sitten ajettu vahvasti länttä kohden. Matka jatkuukin ylemmäksi, kohti niemimaan pohjoisrantaa. Maisemat, maasto ja rakennukset muuttuvat matkalla varkain, kun muuttumisen huomaa, vertauskohteet ovat jo takanapäin ja eron huomaaminen on helppoa, mutta erojen yksilöiminen hankalaa. Nyt korkeuseroja on ollut jonkin verran aiemman tasamaan asemesta. Talot ovat yhä enemmän luonnonkivestä tehtyjä, näyttävät juuri siltä, miltä jugend-tyyli yritti näyttää, sama koskee figuuriornamentiikkaa, jota täällä käytetään - eläinhahmoja ja ties mitä kuvatuksia.
Illalla saavutaan Roscoffiin. Vilholla on mielessään merkillisiä mielleyhtymiä Tallinna-matkailuun, sillä kaupunkia lähestyttäessä mainostetaan englanniksi viini/viina/olut/siiderikauppaa, sitten toista ja kolmattakin. Täältä lähtee lautta Plymouthiin, sinne isompaan Britanniaan. Kaupunki osoittautuu kuitenkin periranskalaiseksi, eikä remeltäviä brittejä viinalasteineen näy sen enempää kuin hulinoivia suomalaisiakaan. Mutta keli on tuulinen ja meri puhuu läsnäolollaan. Kivisen pikkukaupungin kaduilla liikkuu tuulen kanssa mitä ilmeisemmin Pariisista tullutta pääsiäislomalaista ja muuta vierailijaa. Pariskuntamme syö illalla paikassa, jossa hummerit ovat ikkunalla altaassa. Ruokaan voi siis tutustua etukäteen elävänä. Hummeria ei kuitenkaan kutsuta matkailijoidemme pöytään, mutta monenlaista muuta merenelävää. Ja tuleepa maistettua vihanneksistaan ja kasviksistaan kuulun alueen vaalenpunaista sipuliakin, joka on sipulinystävänä tunnetun Vilhon mieleen erityisesti.
Vilho tuumii, että nyt Bretagnea on menty riittäväsi länteen, ei aivan läntisimpään kärkeen, mutta yhteen pisimmille pistävistä niemistä. Aamulla on lähdetty Ploerenista, joka on Vannesin kupeessa, ja sitten ajettu vahvasti länttä kohden. Matka jatkuukin ylemmäksi, kohti niemimaan pohjoisrantaa. Maisemat, maasto ja rakennukset muuttuvat matkalla varkain, kun muuttumisen huomaa, vertauskohteet ovat jo takanapäin ja eron huomaaminen on helppoa, mutta erojen yksilöiminen hankalaa. Nyt korkeuseroja on ollut jonkin verran aiemman tasamaan asemesta. Talot ovat yhä enemmän luonnonkivestä tehtyjä, näyttävät juuri siltä, miltä jugend-tyyli yritti näyttää, sama koskee figuuriornamentiikkaa, jota täällä käytetään - eläinhahmoja ja ties mitä kuvatuksia.
Illalla saavutaan Roscoffiin. Vilholla on mielessään merkillisiä mielleyhtymiä Tallinna-matkailuun, sillä kaupunkia lähestyttäessä mainostetaan englanniksi viini/viina/olut/siiderikauppaa, sitten toista ja kolmattakin. Täältä lähtee lautta Plymouthiin, sinne isompaan Britanniaan. Kaupunki osoittautuu kuitenkin periranskalaiseksi, eikä remeltäviä brittejä viinalasteineen näy sen enempää kuin hulinoivia suomalaisiakaan. Mutta keli on tuulinen ja meri puhuu läsnäolollaan. Kivisen pikkukaupungin kaduilla liikkuu tuulen kanssa mitä ilmeisemmin Pariisista tullutta pääsiäislomalaista ja muuta vierailijaa. Pariskuntamme syö illalla paikassa, jossa hummerit ovat ikkunalla altaassa. Ruokaan voi siis tutustua etukäteen elävänä. Hummeria ei kuitenkaan kutsuta matkailijoidemme pöytään, mutta monenlaista muuta merenelävää. Ja tuleepa maistettua vihanneksistaan ja kasviksistaan kuulun alueen vaalenpunaista sipuliakin, joka on sipulinystävänä tunnetun Vilhon mieleen erityisesti.
7.4.2012
Carnac, Bretagne. Kymmenes päivä
Kymmenes päivä eli miten Vilho tutustuu valtavaan määrään vanhoja kiviä ja muistelee suomalaista simaa
Ruokakauppa Carnacin liepeillä on varustettu vahvasti paikallisilla ruokatarvikkeilla joissa on leimallisesti perinteistä tuntua. Voikeksejä, creppejä, lukuisia muita leivonnaisia, lihatuotteita, jonkin verran juustoja, reilusti oluita ja paljon siideriä. Moniin tuotteisiin Vilho on tutustunut jo aikoinaan vuosia sitten Pariisissa, sillä hän tuntee piinallisen hyvin supermarkettien tarjonnan ja monet bretagnelaiset tavarat ovat tulleet vastaan jo aiemmin Ranskassa. Vilho miettii, että korsikalaiset, baskit ja bretagnelaiset eivät juuri tunnu pitävän kynttilää vakan alla, vaan ilmassa on vahvaa, lähinnä positiivista nurkkapatriotismia ja ylpeyttä. Mikäs sen mukavampaa, kun se suuntautuu ruokatarvikkeisiin, käsitöihin ja muuhun elämän peruskudokseen. Vilho rapistaa koriin rasiallisen Palets Bretons -keksejä, jotka on voilla leivottuja. Täällä ne ovat sellaista versiota, jota sanottaisiin kai artesaanituotteiksi, mutta ympäri Ranskan näitä saa enemmän tai vähemmän teollisina versioina.
Siidereiden, luostarihenkisten oluiden ja muun purtavan kanssa matka voi taas jatkua tutkimaan Bretagnen rantaa ja Quiberonin vaikuttavaa niemimaata. Päivän panos on kuitenkin jo annettu kivirivistöillä Carnacissa.
Vilho on kiertänyt niin monella hiidenkivellä eli megaliitillä, ettei ryhdy edes laskemaan niitä. Tämän päivän jälkeen puhtaat laskutoimenpiteet voikin unohtaa, sillä Carnac on sitten ihan omaa luokkaansa määrissä, sillä heti mennään satoihin, joissain laskelmissa puhutaan neljästä tuhannesta kivestä. Silti Vilhon suosikkeja ovat yksittäiset jättiläismegaliitit, menhirit, jotka yleensä sijaitsevat mukavasti luonnon keskellä. Carnacin liepeilläkin sellaisia on ja yhteen sellaiseen tutustutaan ensin. Luonto on lumoavaa, eikä päivä ole hullumpi, vaikka ei osaakaan päättää onko lämmin vai kylmä. Aivan mainiosti voisi kuvitella Asterix-hahmojen kulkevan näissä maisemissa ja tietäjän keräävän yrttejä aivan lähellä. Itse menhir on kaikkialla kovin samankaltainen ja aina vaikuttava, etenkin nämä yksinäiset jättiläiset ovat sitä. Ja vaikka megaliitti seisookin fallisen majesteetillisti tilaansa halliten kuin huutomerkki, on silti jokainen hiidenkivi on todellisuudessa kivinen kysymysmerkki. Tarkoituksesta ei ole tietoja, vain tulkintoja.
Vilho pohtii kieliasioita ja ei saa päähänsä menhir-sanan taustoja. Megaliitti tulee selvästi kreikasta ja tarkoittaa isoa kiveä. Menhir onkin osuvasti keskibretonia ja tarkoittaa "kiveä pitkää".
Muuta osuvaa sanastoa ovat dolmen, tumulus ja cairn.
Dolmen on megaliitinen, yksihuoneinen hauta Siinä yleensä muutaman kivi kannattaa kattomaista levykiveä. Sana tulee bretonista: taol maen tarkoittaa kivipöytää, joka onkin osuva ilmaisu.
Tumulus eli suomeksi kumpuhauta eli yleensä kivirakenteinen hauta, joka on peitetty myös maalla kummuksi. Sana tulee latinasta ja tarkoittaa kumpua. Tumulus on kärjistäen maalla peitetty dolmen.
Cairn on gaelinkielinen nimitys ja viittaa etupäässä pelkästään kiviseen hautakumpuun, suomeksi puhutaan röykkiöhaudasta, mutta keskieurooppalaiset haudat ovat pitkälti aseteltujen kivien rakennelmia, joten röykkiö kuulostaa hieman epäosuvalta.
Mutta huolimatta kielikertauksesta Vilho etupäässä aina vain sotkee ja vääntelee sanoja: dolmenista tulee pelmeni, tumuluksesta cumulus ja cairn on niin vaikea, että se voisi olla osa jonkin huonosti myyvän viskimerkin nimeä.
Palokärjen huuto on ääni, jonka Vilho yrittää painaa mieleensä keskellä Carnacin kivirivistöjä, jotka valokuvissa alkavat vääjäämättä näyttää Mannerheim-linjan panssariesteiltä. Palokärki tekee kevättöitä suurella kannolla ja huutaa välillä. Kauempaa täristää toinen tikka. Vaikka megaliiteillä on tähänkin aikaan jonkin verran toimintaa ja turisteja, ei tässä välissä ole ketään, sillä Annikki ja Vilho ovat jälleen hakeutuneet sivummalle, kivitarhojen välistä metsäkaistaleeseen. Maassa on murattia ja nyrkinkokoisia käpyjä, jyrsijöiden jälkiä. Sivummalla katsotaan tumulus-hauta, joka on erinomaisesti säilynyt maatilan kupeessa, sen kapeaa käytävää Vilho kulkee kumarassa ihastelemaan valtavia pääkiviä, joista tila on rakennettu. Mustavalkoiset lehmät laiduntavat kaikessa rauhassa ja matkailijat seuraavat jälleen hiirihaukkaa. Tänään peippoja, sinitiaisia ja nokivariksia on taas näkynyt paljon, lisäksi närhiä, harakoita ja pakolliset petolinnut. Pienellä lätäköllä on ristisorsa. Huomio palaa taas vääjämättä kuitenkin loputtomiin kivirivistöihin. Kivien päältäkin löytyy tosin järripeippo ja kahta saalistavaa kissaakin kiviristöillä päästään seuraamaan.
Illalla on taas aikaa levätä ja tutustua bretagnelaiseen siideriin. Vilhon valitsema versio - tarjontaa oli valtavasti - on suodattamatonta ja tuo mieleen lapsuuden simat. Juomaa onkin sopiva siemailla nyt pääsiäisenä, kevään ollessa vahvasti läsnä. Mutta Annikki on selvästi hävittänyt jonnekin osan voikekseistä Vilhon ottaessa päiväunet. Huomenna on jatkettava tuuleen ja tarvittaessa sateeseen, länttä kohden.
Ruokakauppa Carnacin liepeillä on varustettu vahvasti paikallisilla ruokatarvikkeilla joissa on leimallisesti perinteistä tuntua. Voikeksejä, creppejä, lukuisia muita leivonnaisia, lihatuotteita, jonkin verran juustoja, reilusti oluita ja paljon siideriä. Moniin tuotteisiin Vilho on tutustunut jo aikoinaan vuosia sitten Pariisissa, sillä hän tuntee piinallisen hyvin supermarkettien tarjonnan ja monet bretagnelaiset tavarat ovat tulleet vastaan jo aiemmin Ranskassa. Vilho miettii, että korsikalaiset, baskit ja bretagnelaiset eivät juuri tunnu pitävän kynttilää vakan alla, vaan ilmassa on vahvaa, lähinnä positiivista nurkkapatriotismia ja ylpeyttä. Mikäs sen mukavampaa, kun se suuntautuu ruokatarvikkeisiin, käsitöihin ja muuhun elämän peruskudokseen. Vilho rapistaa koriin rasiallisen Palets Bretons -keksejä, jotka on voilla leivottuja. Täällä ne ovat sellaista versiota, jota sanottaisiin kai artesaanituotteiksi, mutta ympäri Ranskan näitä saa enemmän tai vähemmän teollisina versioina.
Siidereiden, luostarihenkisten oluiden ja muun purtavan kanssa matka voi taas jatkua tutkimaan Bretagnen rantaa ja Quiberonin vaikuttavaa niemimaata. Päivän panos on kuitenkin jo annettu kivirivistöillä Carnacissa.
Vilho on kiertänyt niin monella hiidenkivellä eli megaliitillä, ettei ryhdy edes laskemaan niitä. Tämän päivän jälkeen puhtaat laskutoimenpiteet voikin unohtaa, sillä Carnac on sitten ihan omaa luokkaansa määrissä, sillä heti mennään satoihin, joissain laskelmissa puhutaan neljästä tuhannesta kivestä. Silti Vilhon suosikkeja ovat yksittäiset jättiläismegaliitit, menhirit, jotka yleensä sijaitsevat mukavasti luonnon keskellä. Carnacin liepeilläkin sellaisia on ja yhteen sellaiseen tutustutaan ensin. Luonto on lumoavaa, eikä päivä ole hullumpi, vaikka ei osaakaan päättää onko lämmin vai kylmä. Aivan mainiosti voisi kuvitella Asterix-hahmojen kulkevan näissä maisemissa ja tietäjän keräävän yrttejä aivan lähellä. Itse menhir on kaikkialla kovin samankaltainen ja aina vaikuttava, etenkin nämä yksinäiset jättiläiset ovat sitä. Ja vaikka megaliitti seisookin fallisen majesteetillisti tilaansa halliten kuin huutomerkki, on silti jokainen hiidenkivi on todellisuudessa kivinen kysymysmerkki. Tarkoituksesta ei ole tietoja, vain tulkintoja.
Vilho pohtii kieliasioita ja ei saa päähänsä menhir-sanan taustoja. Megaliitti tulee selvästi kreikasta ja tarkoittaa isoa kiveä. Menhir onkin osuvasti keskibretonia ja tarkoittaa "kiveä pitkää".
Muuta osuvaa sanastoa ovat dolmen, tumulus ja cairn.
Dolmen on megaliitinen, yksihuoneinen hauta Siinä yleensä muutaman kivi kannattaa kattomaista levykiveä. Sana tulee bretonista: taol maen tarkoittaa kivipöytää, joka onkin osuva ilmaisu.
Tumulus eli suomeksi kumpuhauta eli yleensä kivirakenteinen hauta, joka on peitetty myös maalla kummuksi. Sana tulee latinasta ja tarkoittaa kumpua. Tumulus on kärjistäen maalla peitetty dolmen.
Cairn on gaelinkielinen nimitys ja viittaa etupäässä pelkästään kiviseen hautakumpuun, suomeksi puhutaan röykkiöhaudasta, mutta keskieurooppalaiset haudat ovat pitkälti aseteltujen kivien rakennelmia, joten röykkiö kuulostaa hieman epäosuvalta.
Mutta huolimatta kielikertauksesta Vilho etupäässä aina vain sotkee ja vääntelee sanoja: dolmenista tulee pelmeni, tumuluksesta cumulus ja cairn on niin vaikea, että se voisi olla osa jonkin huonosti myyvän viskimerkin nimeä.
Palokärjen huuto on ääni, jonka Vilho yrittää painaa mieleensä keskellä Carnacin kivirivistöjä, jotka valokuvissa alkavat vääjäämättä näyttää Mannerheim-linjan panssariesteiltä. Palokärki tekee kevättöitä suurella kannolla ja huutaa välillä. Kauempaa täristää toinen tikka. Vaikka megaliiteillä on tähänkin aikaan jonkin verran toimintaa ja turisteja, ei tässä välissä ole ketään, sillä Annikki ja Vilho ovat jälleen hakeutuneet sivummalle, kivitarhojen välistä metsäkaistaleeseen. Maassa on murattia ja nyrkinkokoisia käpyjä, jyrsijöiden jälkiä. Sivummalla katsotaan tumulus-hauta, joka on erinomaisesti säilynyt maatilan kupeessa, sen kapeaa käytävää Vilho kulkee kumarassa ihastelemaan valtavia pääkiviä, joista tila on rakennettu. Mustavalkoiset lehmät laiduntavat kaikessa rauhassa ja matkailijat seuraavat jälleen hiirihaukkaa. Tänään peippoja, sinitiaisia ja nokivariksia on taas näkynyt paljon, lisäksi närhiä, harakoita ja pakolliset petolinnut. Pienellä lätäköllä on ristisorsa. Huomio palaa taas vääjämättä kuitenkin loputtomiin kivirivistöihin. Kivien päältäkin löytyy tosin järripeippo ja kahta saalistavaa kissaakin kiviristöillä päästään seuraamaan.
Illalla on taas aikaa levätä ja tutustua bretagnelaiseen siideriin. Vilhon valitsema versio - tarjontaa oli valtavasti - on suodattamatonta ja tuo mieleen lapsuuden simat. Juomaa onkin sopiva siemailla nyt pääsiäisenä, kevään ollessa vahvasti läsnä. Mutta Annikki on selvästi hävittänyt jonnekin osan voikekseistä Vilhon ottaessa päiväunet. Huomenna on jatkettava tuuleen ja tarvittaessa sateeseen, länttä kohden.
6.4.2012
Cognac. Bretagneen. Yhdeksäs päivä
Vilho on ajanut viisisataa kilometriä ja päätynyt pohjoisemmaksi, Vannesin kaupunkiin. Mielessä pyörii loputon määrä liikenneympyröitä, peltoja, liittymiä ja kyliä. Siirtymä pohjoisemmaksi on nyt rysäytetty ja päästy Bretagnen alueelle.
Aamupäivällä Vilho tahtoi koukata Cognacin kaupungin kautta, lyhyesti ja pintapuolisesti. Kaupunki oli oikea kaupunki, mutta se ei tursunnut konjakkia. Pohjimmiltaan käynnistä jäi se mielikuva, että paikkaan ei tarvitse toistamiseen mennä.
Illalla konseptiravintolassa on nautittu perinpohjainen ateria ja palautettu voimia. On Pitkäperjantai, mutta nyt se ei näy juuri missään, sillä retkikuntamme on kaupungin laidalla hotellissa. Sää on viileämpi, tuuli on ollut tänään kova, mietti Vilho. Vilho odottaa matkan seuraavaa kulmakiveä - kenties huomenna löytyy vanhoja kiviä.
Aamupäivällä Vilho tahtoi koukata Cognacin kaupungin kautta, lyhyesti ja pintapuolisesti. Kaupunki oli oikea kaupunki, mutta se ei tursunnut konjakkia. Pohjimmiltaan käynnistä jäi se mielikuva, että paikkaan ei tarvitse toistamiseen mennä.
Illalla konseptiravintolassa on nautittu perinpohjainen ateria ja palautettu voimia. On Pitkäperjantai, mutta nyt se ei näy juuri missään, sillä retkikuntamme on kaupungin laidalla hotellissa. Sää on viileämpi, tuuli on ollut tänään kova, mietti Vilho. Vilho odottaa matkan seuraavaa kulmakiveä - kenties huomenna löytyy vanhoja kiviä.
Médoc. Kahdeksas päivä
Viiniköynnökset vilistävät silmissä ja Château-kylttejä on joka suuntaan. Paikalliset ajavat kapeilla teillä kuin heikkopäiset ja Vilho yrittää tehdä autollaan tilaa parhaansa mukaan. Legendaarinen viinialue laittaa mielikuvat uusiksi ja antaa kasvot tutuille nimille: Margaux, Pauillac, St-Estéphe, Haut-Médoc... Sivutiellä on aikaa pysähtyä ja katsoa köynnöksien säntillisiä rivejä tarkemmin. Maa on hiekkaista, vaaleaa ja köynnökset on istutettu tiuhaan, niistä pistää vähitellen ensimmäisiä lehtiä.
Vilho jaksaa hämmästellä sitä, miten merellinen Médoc ja koko Gironde on ja sitähän se on, kun lopultakin alue on valtava niemi. Paikoin köynnökset ovat ihan rannassa ja pariskunta seuraa kiinnostuneena laskuvettä Girondessa. Kiinnostus siirtyy nopeasti vitikulttuurista eläimiin ja laskuveden paljastamassa mutapohjassa on tassutellut joku muonaa etsimässä. Piisamia epäillään. Vilho huomaa rantasipin, joka pysähtyy tauolle laiturirakenteisiin. Päivä on kuitenkin kymmenien petolintujen, jotka partioivat viiniviljelmien ja muiden peltojen yllä kaikkialla. Tuulihaukkoja, hiirihaukkoja ja muutamia uusia tuttavuuksia. Retkikunta hakeutuu kolmasti meren ääreen ja irti loputtomista viinipelloista.
Médoc on kuitenkin laatuviinejä tuottava kone, tyylikäs, paikoin yritysmäinen viljelyalue, jossa on turha odottaa näkevänsä pulleamahaista, huoletonta maajussia tepastelemassa köynnösrivien välissä olkihattu kallellaan päässä. Ei, sitä varten on tuhansia muita alueita ja maatilojen takamaita rypäleviljelmineen. Médoc on moderni, asianmukaisesti koneistettu ja perinteillä ladattu viinikivääri joka tuottaa sijoituskelpoisia - ja erittäin juomakelpoisia -viinejä vuosikymmenestä toiseen.
Tänään voi tuulesta ja pienestä pilvisyydestä huolimatta syödä ulkona. Vilho ja Annikki istuvat rannan taukopaikalla ja syövät salaatteja ja Vilho avaa söpön piccolopullon Bordeaux´n punaista. Eläkeläisiä on sivummalla 3 matkailuauton verran ja he irroittelevat polkupyöriään ajoneuvojen takaa telineistä. Yksi isäntä toivottaa hyvää ruokahalua ja kulkee rantaan katsomaan Gironden maagista, mutaista vettä.
Vilho haluaa löytää viinialueen sydämestä arkeologisen kohteen, joka on mainittu kartoissa. Rehu- ja viljapeltojen, metsiköiden ja niittyjen lomasta löytyvätkin roomalaisen kaupungin jäänteet, osa temppeliä, amfiteatteria ja asumuksien raunioita. Kohde on eräs heikoimmista mitä Vilho on nähnyt, muutamia peruskiviä niittyjen keskellä ja osittain keskiaikaisten raunioiden alla, mutta paikka antaa syvyyttää viinialueelle. Alueen Vilho painaa mieleensä tarkasti - tämän kylän lähistön tilat voivat oikeasti puhua pitkistä perinteistä perustellusti.
Illalla pakataan, laitetaan hetken kotina toiminut mainio asumus pakettiin ja ollaan valmiit jatkamaan. Pari lasillista Sauternesnia nautitaan nyt, jääkaapin ilojen äärellä. Edessä on maantietä paljon pohjoiseen.
Vilho jaksaa hämmästellä sitä, miten merellinen Médoc ja koko Gironde on ja sitähän se on, kun lopultakin alue on valtava niemi. Paikoin köynnökset ovat ihan rannassa ja pariskunta seuraa kiinnostuneena laskuvettä Girondessa. Kiinnostus siirtyy nopeasti vitikulttuurista eläimiin ja laskuveden paljastamassa mutapohjassa on tassutellut joku muonaa etsimässä. Piisamia epäillään. Vilho huomaa rantasipin, joka pysähtyy tauolle laiturirakenteisiin. Päivä on kuitenkin kymmenien petolintujen, jotka partioivat viiniviljelmien ja muiden peltojen yllä kaikkialla. Tuulihaukkoja, hiirihaukkoja ja muutamia uusia tuttavuuksia. Retkikunta hakeutuu kolmasti meren ääreen ja irti loputtomista viinipelloista.
Médoc on kuitenkin laatuviinejä tuottava kone, tyylikäs, paikoin yritysmäinen viljelyalue, jossa on turha odottaa näkevänsä pulleamahaista, huoletonta maajussia tepastelemassa köynnösrivien välissä olkihattu kallellaan päässä. Ei, sitä varten on tuhansia muita alueita ja maatilojen takamaita rypäleviljelmineen. Médoc on moderni, asianmukaisesti koneistettu ja perinteillä ladattu viinikivääri joka tuottaa sijoituskelpoisia - ja erittäin juomakelpoisia -viinejä vuosikymmenestä toiseen.
Tänään voi tuulesta ja pienestä pilvisyydestä huolimatta syödä ulkona. Vilho ja Annikki istuvat rannan taukopaikalla ja syövät salaatteja ja Vilho avaa söpön piccolopullon Bordeaux´n punaista. Eläkeläisiä on sivummalla 3 matkailuauton verran ja he irroittelevat polkupyöriään ajoneuvojen takaa telineistä. Yksi isäntä toivottaa hyvää ruokahalua ja kulkee rantaan katsomaan Gironden maagista, mutaista vettä.
Vilho haluaa löytää viinialueen sydämestä arkeologisen kohteen, joka on mainittu kartoissa. Rehu- ja viljapeltojen, metsiköiden ja niittyjen lomasta löytyvätkin roomalaisen kaupungin jäänteet, osa temppeliä, amfiteatteria ja asumuksien raunioita. Kohde on eräs heikoimmista mitä Vilho on nähnyt, muutamia peruskiviä niittyjen keskellä ja osittain keskiaikaisten raunioiden alla, mutta paikka antaa syvyyttää viinialueelle. Alueen Vilho painaa mieleensä tarkasti - tämän kylän lähistön tilat voivat oikeasti puhua pitkistä perinteistä perustellusti.
Illalla pakataan, laitetaan hetken kotina toiminut mainio asumus pakettiin ja ollaan valmiit jatkamaan. Pari lasillista Sauternesnia nautitaan nyt, jääkaapin ilojen äärellä. Edessä on maantietä paljon pohjoiseen.
5.4.2012
Bordeux. Dune du Pilat. Seitsemäs päivä
Pian aaltoihin astuttuaan Vilho maistaa merivettä. Vesi maistuu mariscoilta ja aallon paetessa hiekka karkaa alta ja tuntuu kuin pohja liikkuisi kokonaan. Atlantti! Valtameren vesi on kylmää, liki jäätävää, mutta se ei estä Vilhoa ja kolmea saksalaista pikkutyttöä innostumasta. Tytöt pomppivat rannalle tulevien suurten aaltojen rippeissä ja kiljuvat ilosta. Vilho seisoo vedessä ja väistelee aaltoja.
Hiekka on erittäin hienoa ja sitä on valtavasti. Vilho silmäilee Euroopan suurimmaksi mainostettua dyyniä joka levittyy metsän ja rannan väliin sata metriä korkeana harjuna ja on liki absurdi kasa keltaista hiekkaa. Valokuvaamisten jälkeen Vilho ja Annikki kapuavat takaisin harjun yli ja polkevat dyynin hiekkaa paljain jaloin. On parasta kulkea ilman kenkiä, sillä hiekka menee vääjäämättä kaikkialle, se on löysää ja löytäisi kuitenkin tiensä täyttämään kengät. Aurinko paistaa paikoin lämpimästi ja dyynin yli kapuaminen on täyttä työtä. Ympäristössä on paljon mäntymetsiä, eivätkä ne tulleet mieleenkään kun Vilho mietti tunnettua viinialuetta. Mutta matkaillessa oppii näemmä yhtä ja toista.
Aamupäivällä on hoidettu asioita, suunniteltu ja pesty pyykkiä asuntokompleksin pyykkituvassa. Molemmat kaksikostamme pitävät yksinkertaisista asioista, pyykinpesukin voi olla mukavaa ja palkitsevaa. Vilho on mielissään tiskiliinasta, joka helpottaa astioiden kuivaamista. Illalla nautitaan omasta keittiöstä ja asunnolla lepäämisestä. Vilho askartelee viinien kanssa ja on liiankin vauhdikas toimissaan. Voi sitä Vilhoa! Säiden haltiatar Evelyn on pukeutunut metsänvihreään mekkoon ja kaventaa auringoista alaa entisestään ja poseeratessaan peittää Ranskan vähitellen kokonaan pilviin.
Hiekka on erittäin hienoa ja sitä on valtavasti. Vilho silmäilee Euroopan suurimmaksi mainostettua dyyniä joka levittyy metsän ja rannan väliin sata metriä korkeana harjuna ja on liki absurdi kasa keltaista hiekkaa. Valokuvaamisten jälkeen Vilho ja Annikki kapuavat takaisin harjun yli ja polkevat dyynin hiekkaa paljain jaloin. On parasta kulkea ilman kenkiä, sillä hiekka menee vääjäämättä kaikkialle, se on löysää ja löytäisi kuitenkin tiensä täyttämään kengät. Aurinko paistaa paikoin lämpimästi ja dyynin yli kapuaminen on täyttä työtä. Ympäristössä on paljon mäntymetsiä, eivätkä ne tulleet mieleenkään kun Vilho mietti tunnettua viinialuetta. Mutta matkaillessa oppii näemmä yhtä ja toista.
Aamupäivällä on hoidettu asioita, suunniteltu ja pesty pyykkiä asuntokompleksin pyykkituvassa. Molemmat kaksikostamme pitävät yksinkertaisista asioista, pyykinpesukin voi olla mukavaa ja palkitsevaa. Vilho on mielissään tiskiliinasta, joka helpottaa astioiden kuivaamista. Illalla nautitaan omasta keittiöstä ja asunnolla lepäämisestä. Vilho askartelee viinien kanssa ja on liiankin vauhdikas toimissaan. Voi sitä Vilhoa! Säiden haltiatar Evelyn on pukeutunut metsänvihreään mekkoon ja kaventaa auringoista alaa entisestään ja poseeratessaan peittää Ranskan vähitellen kokonaan pilviin.
3.4.2012
Lascaux II, Bordeaux, Merignac. Kuudes päivä
Vilho sulkee silmänsä ja nuuhkii ilmaa. Meteli on melkoinen, pitää keskittyä. Kyllä, kalantuoksu tuntuu, nyt pitää vain löytää suunta. Tuonne - Vilho näkee kalaosaston jäälaarit ja suuntaa sinne. Merignacin Carrefour-marketti on valtava ja siellä on melkoisesti ihmisiä, ei kuitenkaan ruuhkaksi asti. Annikki on varmasti merenherkkuosastolla. Vilho siirtyy katsomaan kalatarjontaa ja jaksaa hämmästellä valikoiman laajuutta, doradoita, tonnikalaa ja muita, jotka hän tuntee korkeintaan italialaiselta nimeltä ja tunnistaa ne ranskalaisista kylteistä. Annikki ei kuitenkaan ole langustien luona, joten Vilho katselee hetken erilaisia simpukoita ja rapuja. Osterilaatikot jaksavat kiinnostaa - niiden luona on muutama osteri esillä malliksi, eikä Vilho nytkään malta olla ottamatta osteria käteensä. Osterissa on jotain kiehtovaa, se on samalla houkutteleva ja vastenmielinen. Vilho miettii merta, jonka hän tuntuu jälleen saavuttaneen Bordeaux'ssa. Osterista ei näe, onko se eläin, kasvi ja vai kappale elotonta merenpohjaa ja lopultakin se on kerrostuneisuudessaan näitä kaikkia - samalla se on väriltään määrittelemätön, mitätön mutta monisäikeinen. Vilho miettii merta.
Vilho näkee tuttujen hiusten pilkistävä sivummalla hyllyn takaa. Sieltä Annikki löytyy, Vilho paijaa vaimoaan. "Minun kultaturkkini", sanoo Vilho ja ostoksia jatketaan. Mutta olemme tarinassa edenneet kauaksi aamusta, johon pitää nyt palata.
Retken heikoimmassa hotellissa on nautittu hyvä aamiainen ja väistetty onnistuneesti tuhatkiloista saksalaisperhettä ja noustu autoon. Tänään sitten viimeinkin sataa, tuumii Vilho ja näin todella tapahtuu.
Matka vie Lascaux II:lle ja sen ympäristössä oleville esihistoriallisille kohteille. Pikatiellä vettä alkaa sataa tosissaan ja ajomatkaa on jonkin verran. Lascaux'n alkuperäisluolan viereen rakennettu kopioluola on kiinnostava maalauksineen. Opastus on ranskaksi ja Vilho pohtii muita asioita ja hämmästelee koko aamupäivän jällee kerran esihistoriallisten ihmisten perspektiivin tajua. Taiteessa perspektiivi "keksittiin" tosissaan tultaessa uudelle ajalle, mutta luolataiteessa se tunnettiin kuitenkin omalla kolmiulotteisella tavalla. Vilho on kuunnellut kohdeselostuksia monilla eurooppalaisilla kielillä ja yleensä askarrellut jotain muuta kameransa kanssa. Korvia ei ole tarvinnut sulkea ja välillä on voinut kuunnella ja päästä kärrylle, kun asia on tuntunut kiinnostavalta. Muuten kieltä on voinut kuunnella paikallisena taustamusiikkina.
Ulkona sataa paikoin kovaakin ja maasta tarttuu keltaista, hienojakoista hiekkaa joka on kuin savea. Toisella kohteella on esillä esihistoriallisen kaltaisia eläviä eläimiä, biisoneita, kauriita, przewalskin hevosia, tarpaanihevosia. Luolan maalauksista on tarjolla filmejä ja lisää päteviä replika-kuvia. Sitten on jatkettava matkaa lounaan suuntaan.
Vilho odottaa merkkejä viinialueiden mekasta. Vihdoin Bordeaux´alueella viinipellot alkavat ja pian juuri muuta kasvillisuutta ei näykään ja tienvarret täyttyvät viinitiloista ja myyntipaikoista. Jo pitkään paikannimiä ovat hallinneet päätteet "-oc" ja "-ac". Auto kulkee pulloista tuttujen alueiden kautta yhä syvemmälle suureen viinikaupunkiin ja lopulta sen länsipuolelle, Merignacin esikaupunkialueelle.
Vilho on mieltynyt suuren huoneistohotellin tyyliin, asiallisiin, siisteihin huoneisiin, jossa on kaikki tarpeellinen eikä mitään ylimääräistä. Kolmannen kerroksen ikkuna kerää mukavasti valoa ja valkoiset väliverhot hulmuavat tuulenvireessä. Illalla jalkapallopelit menevät edelleen pieleen Vilhon mielestä, mutta maailma ja matka jatkuu ennallaan. Jättikatkaravut ovat herkullisia paikallisen valkoviinin kanssa, salaatti rapeaa ja taivas lupaa parempaa säätä, ainakin antaa toivoa. Viimeisiin tunteihin tai sataan kilometriin ei olekaan satanut. Nyt menee suuripiirtein nappiin housupukuiselta naiselta, joka eilen säätiedotti leningissä. Meteorologinen täti on legendaarinen Evelyn, sen verran Vilho huomaa seurata säätiedotuksen alatekstiä aiemmassa hotelliboksissa - ja Evelyn jättää Bordeaux´n vielä hetkeksi pilviseen, ei-sateiseen vyöhykkeeseen. Sade ei tosin Vilhoa haittaa, sade kuuluu asiaan ja on yleensä hyvin kaunista.
Vilho näkee tuttujen hiusten pilkistävä sivummalla hyllyn takaa. Sieltä Annikki löytyy, Vilho paijaa vaimoaan. "Minun kultaturkkini", sanoo Vilho ja ostoksia jatketaan. Mutta olemme tarinassa edenneet kauaksi aamusta, johon pitää nyt palata.
Retken heikoimmassa hotellissa on nautittu hyvä aamiainen ja väistetty onnistuneesti tuhatkiloista saksalaisperhettä ja noustu autoon. Tänään sitten viimeinkin sataa, tuumii Vilho ja näin todella tapahtuu.
Matka vie Lascaux II:lle ja sen ympäristössä oleville esihistoriallisille kohteille. Pikatiellä vettä alkaa sataa tosissaan ja ajomatkaa on jonkin verran. Lascaux'n alkuperäisluolan viereen rakennettu kopioluola on kiinnostava maalauksineen. Opastus on ranskaksi ja Vilho pohtii muita asioita ja hämmästelee koko aamupäivän jällee kerran esihistoriallisten ihmisten perspektiivin tajua. Taiteessa perspektiivi "keksittiin" tosissaan tultaessa uudelle ajalle, mutta luolataiteessa se tunnettiin kuitenkin omalla kolmiulotteisella tavalla. Vilho on kuunnellut kohdeselostuksia monilla eurooppalaisilla kielillä ja yleensä askarrellut jotain muuta kameransa kanssa. Korvia ei ole tarvinnut sulkea ja välillä on voinut kuunnella ja päästä kärrylle, kun asia on tuntunut kiinnostavalta. Muuten kieltä on voinut kuunnella paikallisena taustamusiikkina.
Ulkona sataa paikoin kovaakin ja maasta tarttuu keltaista, hienojakoista hiekkaa joka on kuin savea. Toisella kohteella on esillä esihistoriallisen kaltaisia eläviä eläimiä, biisoneita, kauriita, przewalskin hevosia, tarpaanihevosia. Luolan maalauksista on tarjolla filmejä ja lisää päteviä replika-kuvia. Sitten on jatkettava matkaa lounaan suuntaan.
Vilho odottaa merkkejä viinialueiden mekasta. Vihdoin Bordeaux´alueella viinipellot alkavat ja pian juuri muuta kasvillisuutta ei näykään ja tienvarret täyttyvät viinitiloista ja myyntipaikoista. Jo pitkään paikannimiä ovat hallinneet päätteet "-oc" ja "-ac". Auto kulkee pulloista tuttujen alueiden kautta yhä syvemmälle suureen viinikaupunkiin ja lopulta sen länsipuolelle, Merignacin esikaupunkialueelle.
Vilho on mieltynyt suuren huoneistohotellin tyyliin, asiallisiin, siisteihin huoneisiin, jossa on kaikki tarpeellinen eikä mitään ylimääräistä. Kolmannen kerroksen ikkuna kerää mukavasti valoa ja valkoiset väliverhot hulmuavat tuulenvireessä. Illalla jalkapallopelit menevät edelleen pieleen Vilhon mielestä, mutta maailma ja matka jatkuu ennallaan. Jättikatkaravut ovat herkullisia paikallisen valkoviinin kanssa, salaatti rapeaa ja taivas lupaa parempaa säätä, ainakin antaa toivoa. Viimeisiin tunteihin tai sataan kilometriin ei olekaan satanut. Nyt menee suuripiirtein nappiin housupukuiselta naiselta, joka eilen säätiedotti leningissä. Meteorologinen täti on legendaarinen Evelyn, sen verran Vilho huomaa seurata säätiedotuksen alatekstiä aiemmassa hotelliboksissa - ja Evelyn jättää Bordeaux´n vielä hetkeksi pilviseen, ei-sateiseen vyöhykkeeseen. Sade ei tosin Vilhoa haittaa, sade kuuluu asiaan ja on yleensä hyvin kaunista.
2.4.2012
Cheverny, Chenonceau, Limoges. Viides päivä
Aamupäivän Vilhon mietteet ovat vielä edellisessä illassa ja hotellin viereisessä ravintolassa. Ketjumainen ravintola oli leimallisesti alsacelainen tarjonnaltaan ja se oli tietysti samalla pienteollisuusalueella kuin hotellikin. Mutta paikka oli suosittu ja suuri. Ranskassa on jonkin verran asiallisia ruokapaikkoja, jotka kuuluvat ketjuun ja siten myös hyödyntävät ketjujen edut: suuret volyymit, hyvät toimitilat ja kohdistetut ruokalistat.
Illan paikka oli juuri sellainen, siisti, suuri ja kaikkiaan kohtuullinen. Pariskuntamme söi hyvin. Annikki sai merenherkkuja suunnattomassa jäämurskatarjottimessa ja Vilho hapankaalia talon tapaan - sehän on erityisesti Alsacen ruokia. Merellisen kalastajan lautasen täyttivät erikokoiset katkaravut ja simpukat ja annoksesta ei kotihärmässä kannattaisi edes unelmoida. Vilhon eteentuodussa lämpölautasessa oli runsaan hapankaalin lisäksi erilaisia makkaroita, peruna ja kimpale sikaa luineen ja nahkoineen. Vilho söi hyvin haluin marathonnälkäänsä, mutta kauhisteli samalla viimepäivien lihansyöntiään. Annoksia kyyditettiin Alsacen valkoviinillä. Annikki tahtoi vielä jälkiruokaa, Vilho kykeni enää kahviin, expressoon kuten paikallinen termi kuuluu. Viisikymppinen riitti illan juhla-ateriaan. .
Mietteistään Vilho palaa nykyhetkeen ja ja ajaa kapeita teitä kohti Chenonceaun linnaa. Työn alla on selvästi retken ensimmäinen välipäivä. Vilhoa väsyttää, eikä Annikkikaan vaikuta erityisen reippaalta. Molemmat tekevät kuitenkin sen mitä pitää tehdä. Vilho saa keskittyä tosissaan ajamiseen, sillä samalla pitää tietysti seurata näkymiä ja uusia seutuja.
Château saavutetaan aamupäivällä ja Vilho on ärtynyt. Hän rähjää jostain Annikille mutta tilanne tasaantuu, kuten yleensäkin, melko pian. Päivä lämpenee nopeasti ja kelissä ei ole mitään moittimista. Kohteena oleva linna on saavuttanut legendaarisen maineensa historiallisten henkilöiden kautta, mutta osaltaa siksi, että se kulkee joen yli sillan tavoin. Pariskuntamme kuvaa linnaa virran suunnasta, katselee puistoa ja puutarhoita ja menee vasta sitten turistiryhmien lailla sisään linnaan. Kumpikaan ei pidä kartanoista, linnoista tai muista tötterökaulusväen asumuksista; laahusvuoteista tai huoneista, joissa on koirien muotokuvia ja päähenkilön sukkia näytillä. Linnassa voikin käydä kiirettömästi, katsomassa onko täällä jotain oikeaa nähtävää.
Tässä linnassa onkin. Galleria eli joen yli kulkeva siipi tarjoaa miellyttävän tilaelämyksen ja hienoja näkymiä joelle. Erityisen kiinnostavia ovat myös keittiötilat alakerrassa, uunit, leikkuupöydät, veitset ja astiat. Yläkerran hovihenkiset makuuhuoneet on nähty tuhansia kertoja. Vilhoa kiinnostavat valtavat takat ja niiden takkapuutelineet; täällä vaikuttavaa on erityisesti se, että useammassakin takassa on tuli. Puolitoistametriset puut antavat palaessaan huikeasti lämpöä tilaan. Vilho on vaikuttunut historiallisesta demonstraatiosta.
Lounas nautitaan linnan piknik-paikalla. Päivä on miellyttävä, vaikka tuuli on paikoin viileä. Vilho seuraa koululaisryhmää hellästi ohjaavaa opettajatarta, joka on hyväntuulinen, samanikäinen ja Vilhon mielestä valtavan söötti vetävissä, mutta väljissä housuissaan ja modernissa opettajamaisessa huolehtivaisuudessaan.
Linnan jälkeisellä tiellä Vilho havaitsee metsänrajassa kauriin. Hän pysäyttää auton ja ajaa takaisin. Annikki kuvaa kaurista. Se on hyvin pieni ja juoksee lopulta hämmästyttävän kovaa kauemmaksi metsään.
Puhelin pirahtaa. Vilho muistaa heti, että Äidille olisi pitänyt soittaa. Hän ajaa sivuun ja ensimmäinen pysähdyspaikka on sivujoen ääressä, ihanassa keväisessä tilassa. Vilho paistattelee auringossa ja soittaa Äidille. Äiti on odottanut marathonin jälkeistä ilmoitusta, mutta ohjelma on saanut Vilhon unohtamaan. Suomesta kuuluu, että lunta tulee kamalasti ja Vilhon kuvatessa paikallista säätilaa on vaikea asennoitua. Tänään on nähty västäräkkejä, pääskysiä, linnan puutarhassa satoja kukkia ja kevät on kääntymässä kesäksi. Suomessa tulee puolimetriä lunta. Vilho kertoo miten juoksu meni, kuten on kertonut kaikista juoksuistaan. Vilho lupaa soittaa pian uudestaan. Kerrotaan terveisiä, kun ensin on kysytty tarkemmin Isän vointia.
Aikanaan Châteauroux'an jälkeiselle pikatiellä Annikki näkee toisen kauriin pellolla ja Vilhokin ehtii sen huomata. Haukkoja nähdään liitelemässä, lekuttelemassa ja tolpan päässä. Eläinhavainnot piristävät vahvasti päivän uupunutta perussävyä.
Pikatie vie kohti Limogesia ja teemana on enää siirtymä ja lepo. Hotelli löytyy ja evästä käydään hakemassa. Hotelli on heikoin tähänastisista, mutta merkillisesti huonetta arvioidaan pelkästään huumorin kielellä. Hurraamista onkin vähän, mutta majoite on kuitenkin ihan riittävä ja perussiisti. Pariskuntamme on nähnyt monenlaista majoitetta ja tämä koppi on lukunsa siinä kirjassa.
Päiväunet tulevat tarpeeseen. Nyt ei tarvitse kiirehtiä edemmäs tai yrittää sen enempää. Ilta on levon ja valmisteluiden, uusien kohteiden poimimisen. Laitteetkin lataavat akkujaan ja ainoa järkevä sähköpistoke on katonrajassa oleva jakaja, joten johtoja roikkuu sieltä. Matkalaiset keräävät voimiaan ja suuntana ovat seuraavaksi Lascaux ja Bordeaux.
Illan paikka oli juuri sellainen, siisti, suuri ja kaikkiaan kohtuullinen. Pariskuntamme söi hyvin. Annikki sai merenherkkuja suunnattomassa jäämurskatarjottimessa ja Vilho hapankaalia talon tapaan - sehän on erityisesti Alsacen ruokia. Merellisen kalastajan lautasen täyttivät erikokoiset katkaravut ja simpukat ja annoksesta ei kotihärmässä kannattaisi edes unelmoida. Vilhon eteentuodussa lämpölautasessa oli runsaan hapankaalin lisäksi erilaisia makkaroita, peruna ja kimpale sikaa luineen ja nahkoineen. Vilho söi hyvin haluin marathonnälkäänsä, mutta kauhisteli samalla viimepäivien lihansyöntiään. Annoksia kyyditettiin Alsacen valkoviinillä. Annikki tahtoi vielä jälkiruokaa, Vilho kykeni enää kahviin, expressoon kuten paikallinen termi kuuluu. Viisikymppinen riitti illan juhla-ateriaan. .
Mietteistään Vilho palaa nykyhetkeen ja ja ajaa kapeita teitä kohti Chenonceaun linnaa. Työn alla on selvästi retken ensimmäinen välipäivä. Vilhoa väsyttää, eikä Annikkikaan vaikuta erityisen reippaalta. Molemmat tekevät kuitenkin sen mitä pitää tehdä. Vilho saa keskittyä tosissaan ajamiseen, sillä samalla pitää tietysti seurata näkymiä ja uusia seutuja.
Château saavutetaan aamupäivällä ja Vilho on ärtynyt. Hän rähjää jostain Annikille mutta tilanne tasaantuu, kuten yleensäkin, melko pian. Päivä lämpenee nopeasti ja kelissä ei ole mitään moittimista. Kohteena oleva linna on saavuttanut legendaarisen maineensa historiallisten henkilöiden kautta, mutta osaltaa siksi, että se kulkee joen yli sillan tavoin. Pariskuntamme kuvaa linnaa virran suunnasta, katselee puistoa ja puutarhoita ja menee vasta sitten turistiryhmien lailla sisään linnaan. Kumpikaan ei pidä kartanoista, linnoista tai muista tötterökaulusväen asumuksista; laahusvuoteista tai huoneista, joissa on koirien muotokuvia ja päähenkilön sukkia näytillä. Linnassa voikin käydä kiirettömästi, katsomassa onko täällä jotain oikeaa nähtävää.
Tässä linnassa onkin. Galleria eli joen yli kulkeva siipi tarjoaa miellyttävän tilaelämyksen ja hienoja näkymiä joelle. Erityisen kiinnostavia ovat myös keittiötilat alakerrassa, uunit, leikkuupöydät, veitset ja astiat. Yläkerran hovihenkiset makuuhuoneet on nähty tuhansia kertoja. Vilhoa kiinnostavat valtavat takat ja niiden takkapuutelineet; täällä vaikuttavaa on erityisesti se, että useammassakin takassa on tuli. Puolitoistametriset puut antavat palaessaan huikeasti lämpöä tilaan. Vilho on vaikuttunut historiallisesta demonstraatiosta.
Lounas nautitaan linnan piknik-paikalla. Päivä on miellyttävä, vaikka tuuli on paikoin viileä. Vilho seuraa koululaisryhmää hellästi ohjaavaa opettajatarta, joka on hyväntuulinen, samanikäinen ja Vilhon mielestä valtavan söötti vetävissä, mutta väljissä housuissaan ja modernissa opettajamaisessa huolehtivaisuudessaan.
Linnan jälkeisellä tiellä Vilho havaitsee metsänrajassa kauriin. Hän pysäyttää auton ja ajaa takaisin. Annikki kuvaa kaurista. Se on hyvin pieni ja juoksee lopulta hämmästyttävän kovaa kauemmaksi metsään.
Puhelin pirahtaa. Vilho muistaa heti, että Äidille olisi pitänyt soittaa. Hän ajaa sivuun ja ensimmäinen pysähdyspaikka on sivujoen ääressä, ihanassa keväisessä tilassa. Vilho paistattelee auringossa ja soittaa Äidille. Äiti on odottanut marathonin jälkeistä ilmoitusta, mutta ohjelma on saanut Vilhon unohtamaan. Suomesta kuuluu, että lunta tulee kamalasti ja Vilhon kuvatessa paikallista säätilaa on vaikea asennoitua. Tänään on nähty västäräkkejä, pääskysiä, linnan puutarhassa satoja kukkia ja kevät on kääntymässä kesäksi. Suomessa tulee puolimetriä lunta. Vilho kertoo miten juoksu meni, kuten on kertonut kaikista juoksuistaan. Vilho lupaa soittaa pian uudestaan. Kerrotaan terveisiä, kun ensin on kysytty tarkemmin Isän vointia.
Aikanaan Châteauroux'an jälkeiselle pikatiellä Annikki näkee toisen kauriin pellolla ja Vilhokin ehtii sen huomata. Haukkoja nähdään liitelemässä, lekuttelemassa ja tolpan päässä. Eläinhavainnot piristävät vahvasti päivän uupunutta perussävyä.
Pikatie vie kohti Limogesia ja teemana on enää siirtymä ja lepo. Hotelli löytyy ja evästä käydään hakemassa. Hotelli on heikoin tähänastisista, mutta merkillisesti huonetta arvioidaan pelkästään huumorin kielellä. Hurraamista onkin vähän, mutta majoite on kuitenkin ihan riittävä ja perussiisti. Pariskuntamme on nähnyt monenlaista majoitetta ja tämä koppi on lukunsa siinä kirjassa.
Päiväunet tulevat tarpeeseen. Nyt ei tarvitse kiirehtiä edemmäs tai yrittää sen enempää. Ilta on levon ja valmisteluiden, uusien kohteiden poimimisen. Laitteetkin lataavat akkujaan ja ainoa järkevä sähköpistoke on katonrajassa oleva jakaja, joten johtoja roikkuu sieltä. Matkalaiset keräävät voimiaan ja suuntana ovat seuraavaksi Lascaux ja Bordeaux.
1.4.2012
Marathon de Cheverny. Neljäs päivä.
Vilho herää kellon piipitykseen ja alkaa heti valmistautua. Eilen hankitut ruokatarvikkeet toimivat lyhyenä aamiaisena. Sää vaikuttaa kirkkaalta. Mieli on yllättävän rauhallinen, tuumii Vilho. On vaikeaa saada ruokaa alas, kello on vähän ja jännitys on kova, mutta syöminen hoidetaan rutiinilla. Urheilujuomaa Vilho juo vain kohtuullisesti, lähtöviivalla ei ole mukavaa olla kuin tankkeri.
Ulkona odottaa viisiasteinen viileys ja se on yllätys. Päivä lämpenee taatusti, mutta alkuvaihe tulee olemaan viileä. Vaikka kaikki juoksussa oleellinen onkin mukana, Vilho on unohtanut verryttelyasun asemaa hoitavat vaatteensa. Hän ei kuitenkaan palaa hakemaan vaatetta, vaikka on vasta muutaman metrin päässä hotellista, sillä nyt suunta on vääjäämättä eteenpäin.
Kisapaikalle on 12,3 kilometriä ja autolla se taittuu pian. Aamun kauneus miellyttää Vilhoa, vaikka ajatukset ovat muualla. Parkkipaikkaongelma ratkeaa, sillä järjestäjät ohjaavat autot eripuolille kylää tiensivuihin. Vilho on mielissään, nyt pitää vain juosta.
Annikki haluaisi jo lähteä lähtöalueelle, mutta Vilho ei suostu. Hän istuu lämpimässä autossa ja odottaa. Kisapaikalla lähdön odottelu on tuskastuttavaa ja minuutit kestävät ikuisuuden. Vilho tulee paikalla aina viime tipassa. Hän kertoo toisinaan, miten kerran joutui juoksemaan tosissaan, että ylipäätään ehti lähtöön. Mutta hän ei halua kokea lähtötilanteen jännitystä, ihmisten hervottomuutta ja samaa pelleillyä maasta ja kisasta toiseen yhtään enempää kuin on pakko.
Lähtö on Linnan julkisivun edestä. Vilho käy jännäpissalla muiden juoksijoiden perässä kartanon puutarhan pensailla, vaikka suomalaisena puoliksi häpeääkin sitä. Mutta tuskin puutarha siitä suuttuu ja maa varmasti tämäkin kestää. Ulkopuolisia ei ole alueella häiriintymässä.
Lähtö! Vilho tunnustelee itseään. Päivä taitaa olla hyvä juosta, vaikka sykkeet ovat korkeat alusta alkaen. Tapahtuma on mukava ja yleisö on hienosti mukana. Eikähän tässä viihdytä tulevat tunnit.
Pohdiskelevana kaverina Vilho on miettinyt paljon marathonin viehätystä ja luonnetta. Kisoissa on tuttu rakenne, joka toistuu hyvin pitkälle samanlaisena. Alussa ihmiset ovat innoissaan, kertovat puujalkavitsejä, naureskelevat ja kulttuurista riippuen meluavat ja meuhkaavat enemmän tai vähemmän. Aikanaan tarinat loppuvat, kuuluu vain kenkien ääntä, kommentit ovat lyhyitä ja yleensä jo keho kertoo juoksijasta sen mitä kerrottavaa on. Ja sitten tulee se vaihe, jolloin koko vartalo haluaisi pysähtyä mutta se pieni kaveri nupissa ei tarjoa siihen mitään mahdollisuutta. Jossain kaiken taustalla on kello, joka kertoo miten menee ja minkätasoisia juoksijat todella ovat.
Vilhon taso on vauhditon - se on kenties yleisin marathonjuoksijoiden taso. Vauhdittomat juoksijatkin tietävät sen, että kilometrien kanssa ei tehdä kompromisseja, ne on kaikki juostava. Jos matkalla jää hetkeksikään "marjastamaan", kuten Vilho tapaa sanoa, kello vie säälimättömän nopeasti aikaa niin vauhdittomilta kuin nopeiltakin. Ja jokaisella on kuitenkin jokin tavoite, jokin käsitys onnistuneesta tuloksesta.
Teoreettisimmillaan Vilhoa miellyttää juoksussa sen läpitunkeva läsnäolon tunne, se viritystila, joka kantaa juoksun läpi; siinä ollaan kokonaan kiinni niissä käytetyissä tunneissa. Vilho voisi puhua aiheesta paljon, mutta säästämme lukijat hänen ajatuksiltaan.
Juoksu tapahtuu paljolti kartanon eli linnan eli Châteaun alueella. Sen metsät ovat upeita, vanhoja puita ja Vilhoa kiehtovia, epätyypillisiä näkymiä. Metsässä on hyvä juosta. Kauempana on siellä täällä säntillisti pinottuja halkopinoja ja metsää hoidetaan muutenkin. Silti siellä voisi kuvat kohtauksia Sormusten herrasta. Aikanaan Vilho näkee myös tolkuttoman korkeita ja pikkuauton paksuisia puita. Lisäksi liikutaan agraariympäristössä, jossa kyltti kertoo pientenkin tilojen sympaattiset nimet, kuten Kolme lähdettä, Pikku-uunit.
Vilho seuraa koko ajan ihmisiä. Marathon on vanhemman väen harrastus, mutta kisassa on pari nuorta tyttöä samassa tahdissa kuin Vilho. Pian hän huomaa, että tytöt ovat amerikkalaisia, laihoja ja piukkapakaraisia, vaikkakaan eivät Vilhon mieleen. Vilho tietää, että hän näkee tytöt monta kertaa ja he todennäköisesti juoksevat lopulta nopeammin. Ihme kyllä vain ensimmäinen osa ennustuksesta on totta.
Oma lukunsa ovat huoltopisteet. Viiden kilometrin välein saadaan urheilujuomaa, mutta tankkauspistettä edeltää aina gastronomiapiste, jossa on tarjolla alueen viinejä, juustoa ynnä muuta. Vilho ei kuitenkaan uskallu kokeilemaan miten punaviini ja sinihomejuusto imeytyvät suorituksen aikana. Ja itse tankkausasemillakin on valtavasti sytövää, hedelmiä ja ties mitä keksejä, mutta juomat riittäävät sielläkin hänelle.
Kisassa on käynnissä pukujuhla, joten mitä erilaisempia hahmoja liikkuu linnan pitkillä metsäteillä. Paljon on Tinttiin liittyviä hahmoja; eräs ryhmä kuljettaa mukana Rakham Punaisen aarteesta tuttua sukellusvenettä asiaan sopiviin asuihin sonnustautuneena: eräällä on klassinen sukellusmaski päässään. Ranskalaiset saavat suurinta hupia paidattomasta hahmosta, jolla on orjantappurakruunu päässään. Vapahtajamme lenkkitossuissa kuljettaa selässään isoa ristiä kuin reppua. Ristiin on kirjoitettu kisan nimi isolla -tietysti ristiin. Jeesus on erinomainen juoksija. Hän jää juttelemaan ihmisten kanssa, nautiskelee gastronomiapisteillä ja lompsii sitten muina miehinä Vilhon ja muiden vauhdittomien ohi yleisön hurratessa ja jokaisen keksiessä uudestaan: Sehän on Jésus!
Vilho takoo tossuillaan Ranskanmaata ja saapuu aikanaan maaliin. Hän onnistuu mielestään, saa maalissa mitalinsa ja muistokukan hauskasta asusta: Vilholla on maskottieläin lakissaan. Vilho itkee aurinkolasiensa takana, kuten usein maalissa. Tuntien jännitys ja kipu on päättynyt ja veressä kiertävät maailman vahvimmat aineet. Seuraavien tuntien tuntemukset ovat sitä taivasta, joka pitää hänet juoksuradalla kerta kerran jälkeen.
Iltapäivän tapahtumat ovat hitaita, arkisen nautinnollisia. Lepääminen vaatimattoman hotellin sängyssä on ihanaa, peseytyminen nautinto. Tv:ssä on pelejä, mutta Vilho voisi katsella vaikka lastenohjelmaa. Annikki ottaa päiväunet, Vilhokin hetkeksi. Annikki on seikkaillut omat seikkailunsa kisan aikana ja tutustunut Châteaun miljööseen. Annikki tietää vahvasti miten Vilhon kisa etenee, hän tuntee miehensä aikataulun ja osaa seurata kisaa. Annikki näkee juoksusta minkälainen päivä on menossa. Hän tietää milloin Vilho tulee maaliin, mutta Viho ei voi tietää, sillä hän tekee ne kilometrit, hän on avoimessa tilanteessa jokaisen askeleen kanssa, eikä tietäminen - ei edes toivominen kuulu siihen. Juoksua hallitsee nykyhetki, ja vain siitä Vilho kokee tietävänsä jotain juostessaan.
Levättyään pariskunta aikoo lähteä ravintolaan, sitä odotetaan ilolla. Auringon laskiessa vois käydä metsässä kääntymässä, sillä kauriita ei ole vielä nähty.
Ulkona odottaa viisiasteinen viileys ja se on yllätys. Päivä lämpenee taatusti, mutta alkuvaihe tulee olemaan viileä. Vaikka kaikki juoksussa oleellinen onkin mukana, Vilho on unohtanut verryttelyasun asemaa hoitavat vaatteensa. Hän ei kuitenkaan palaa hakemaan vaatetta, vaikka on vasta muutaman metrin päässä hotellista, sillä nyt suunta on vääjäämättä eteenpäin.
Kisapaikalle on 12,3 kilometriä ja autolla se taittuu pian. Aamun kauneus miellyttää Vilhoa, vaikka ajatukset ovat muualla. Parkkipaikkaongelma ratkeaa, sillä järjestäjät ohjaavat autot eripuolille kylää tiensivuihin. Vilho on mielissään, nyt pitää vain juosta.
Annikki haluaisi jo lähteä lähtöalueelle, mutta Vilho ei suostu. Hän istuu lämpimässä autossa ja odottaa. Kisapaikalla lähdön odottelu on tuskastuttavaa ja minuutit kestävät ikuisuuden. Vilho tulee paikalla aina viime tipassa. Hän kertoo toisinaan, miten kerran joutui juoksemaan tosissaan, että ylipäätään ehti lähtöön. Mutta hän ei halua kokea lähtötilanteen jännitystä, ihmisten hervottomuutta ja samaa pelleillyä maasta ja kisasta toiseen yhtään enempää kuin on pakko.
Lähtö on Linnan julkisivun edestä. Vilho käy jännäpissalla muiden juoksijoiden perässä kartanon puutarhan pensailla, vaikka suomalaisena puoliksi häpeääkin sitä. Mutta tuskin puutarha siitä suuttuu ja maa varmasti tämäkin kestää. Ulkopuolisia ei ole alueella häiriintymässä.
Lähtö! Vilho tunnustelee itseään. Päivä taitaa olla hyvä juosta, vaikka sykkeet ovat korkeat alusta alkaen. Tapahtuma on mukava ja yleisö on hienosti mukana. Eikähän tässä viihdytä tulevat tunnit.
Pohdiskelevana kaverina Vilho on miettinyt paljon marathonin viehätystä ja luonnetta. Kisoissa on tuttu rakenne, joka toistuu hyvin pitkälle samanlaisena. Alussa ihmiset ovat innoissaan, kertovat puujalkavitsejä, naureskelevat ja kulttuurista riippuen meluavat ja meuhkaavat enemmän tai vähemmän. Aikanaan tarinat loppuvat, kuuluu vain kenkien ääntä, kommentit ovat lyhyitä ja yleensä jo keho kertoo juoksijasta sen mitä kerrottavaa on. Ja sitten tulee se vaihe, jolloin koko vartalo haluaisi pysähtyä mutta se pieni kaveri nupissa ei tarjoa siihen mitään mahdollisuutta. Jossain kaiken taustalla on kello, joka kertoo miten menee ja minkätasoisia juoksijat todella ovat.
Vilhon taso on vauhditon - se on kenties yleisin marathonjuoksijoiden taso. Vauhdittomat juoksijatkin tietävät sen, että kilometrien kanssa ei tehdä kompromisseja, ne on kaikki juostava. Jos matkalla jää hetkeksikään "marjastamaan", kuten Vilho tapaa sanoa, kello vie säälimättömän nopeasti aikaa niin vauhdittomilta kuin nopeiltakin. Ja jokaisella on kuitenkin jokin tavoite, jokin käsitys onnistuneesta tuloksesta.
Teoreettisimmillaan Vilhoa miellyttää juoksussa sen läpitunkeva läsnäolon tunne, se viritystila, joka kantaa juoksun läpi; siinä ollaan kokonaan kiinni niissä käytetyissä tunneissa. Vilho voisi puhua aiheesta paljon, mutta säästämme lukijat hänen ajatuksiltaan.
Juoksu tapahtuu paljolti kartanon eli linnan eli Châteaun alueella. Sen metsät ovat upeita, vanhoja puita ja Vilhoa kiehtovia, epätyypillisiä näkymiä. Metsässä on hyvä juosta. Kauempana on siellä täällä säntillisti pinottuja halkopinoja ja metsää hoidetaan muutenkin. Silti siellä voisi kuvat kohtauksia Sormusten herrasta. Aikanaan Vilho näkee myös tolkuttoman korkeita ja pikkuauton paksuisia puita. Lisäksi liikutaan agraariympäristössä, jossa kyltti kertoo pientenkin tilojen sympaattiset nimet, kuten Kolme lähdettä, Pikku-uunit.
Vilho seuraa koko ajan ihmisiä. Marathon on vanhemman väen harrastus, mutta kisassa on pari nuorta tyttöä samassa tahdissa kuin Vilho. Pian hän huomaa, että tytöt ovat amerikkalaisia, laihoja ja piukkapakaraisia, vaikkakaan eivät Vilhon mieleen. Vilho tietää, että hän näkee tytöt monta kertaa ja he todennäköisesti juoksevat lopulta nopeammin. Ihme kyllä vain ensimmäinen osa ennustuksesta on totta.
Oma lukunsa ovat huoltopisteet. Viiden kilometrin välein saadaan urheilujuomaa, mutta tankkauspistettä edeltää aina gastronomiapiste, jossa on tarjolla alueen viinejä, juustoa ynnä muuta. Vilho ei kuitenkaan uskallu kokeilemaan miten punaviini ja sinihomejuusto imeytyvät suorituksen aikana. Ja itse tankkausasemillakin on valtavasti sytövää, hedelmiä ja ties mitä keksejä, mutta juomat riittäävät sielläkin hänelle.
Kisassa on käynnissä pukujuhla, joten mitä erilaisempia hahmoja liikkuu linnan pitkillä metsäteillä. Paljon on Tinttiin liittyviä hahmoja; eräs ryhmä kuljettaa mukana Rakham Punaisen aarteesta tuttua sukellusvenettä asiaan sopiviin asuihin sonnustautuneena: eräällä on klassinen sukellusmaski päässään. Ranskalaiset saavat suurinta hupia paidattomasta hahmosta, jolla on orjantappurakruunu päässään. Vapahtajamme lenkkitossuissa kuljettaa selässään isoa ristiä kuin reppua. Ristiin on kirjoitettu kisan nimi isolla -tietysti ristiin. Jeesus on erinomainen juoksija. Hän jää juttelemaan ihmisten kanssa, nautiskelee gastronomiapisteillä ja lompsii sitten muina miehinä Vilhon ja muiden vauhdittomien ohi yleisön hurratessa ja jokaisen keksiessä uudestaan: Sehän on Jésus!
Vilho takoo tossuillaan Ranskanmaata ja saapuu aikanaan maaliin. Hän onnistuu mielestään, saa maalissa mitalinsa ja muistokukan hauskasta asusta: Vilholla on maskottieläin lakissaan. Vilho itkee aurinkolasiensa takana, kuten usein maalissa. Tuntien jännitys ja kipu on päättynyt ja veressä kiertävät maailman vahvimmat aineet. Seuraavien tuntien tuntemukset ovat sitä taivasta, joka pitää hänet juoksuradalla kerta kerran jälkeen.
Iltapäivän tapahtumat ovat hitaita, arkisen nautinnollisia. Lepääminen vaatimattoman hotellin sängyssä on ihanaa, peseytyminen nautinto. Tv:ssä on pelejä, mutta Vilho voisi katsella vaikka lastenohjelmaa. Annikki ottaa päiväunet, Vilhokin hetkeksi. Annikki on seikkaillut omat seikkailunsa kisan aikana ja tutustunut Châteaun miljööseen. Annikki tietää vahvasti miten Vilhon kisa etenee, hän tuntee miehensä aikataulun ja osaa seurata kisaa. Annikki näkee juoksusta minkälainen päivä on menossa. Hän tietää milloin Vilho tulee maaliin, mutta Viho ei voi tietää, sillä hän tekee ne kilometrit, hän on avoimessa tilanteessa jokaisen askeleen kanssa, eikä tietäminen - ei edes toivominen kuulu siihen. Juoksua hallitsee nykyhetki, ja vain siitä Vilho kokee tietävänsä jotain juostessaan.
Levättyään pariskunta aikoo lähteä ravintolaan, sitä odotetaan ilolla. Auringon laskiessa vois käydä metsässä kääntymässä, sillä kauriita ei ole vielä nähty.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)