37. Teveren rantaan, Castel Sant'Angelo ja lisää simpukoita

 Sääennuste uhkailee sateella ja muulla kamalalla, mutta sää pysyy koko torstain hyvänä.

Susivuoret tekevät maltillisesti kävelyretken Pietarinkirkolle ja jatkavat siitä Castel Sant'Angelolle. Tovi menee myös Teveren rannalla, sillä noki- ja liejukanojen lisäksi alhaalla virrassa polskii jotain suurempaa. Aikansa seurattuaan Susivuoret ovat sitä mieltä, että välillä pinnalla käyvät eläimet ovat rämemajavia eli nutrioita. 

 

Castel Sant'Angelo ja Ponte Sant'Angelo

Kävelyretki on kohtuullinen ja sopii päivän maltilliseen ohjelmaan. Reissun lopuksi Vilho käy kaupassa. Tänäänkin jatketaan simpukoiden parissa. Vuorossa ovat jälleen kaupoissa yleiset valmiit mariscopakasteet, nyt niiden kanssa syödään frittejä. Ateria on sen verran tukeva, että sillä mennään pienee iltapalaan asti. Mutta kyllähän simpukat maistuvat.

Ennen auringonlaskua Vilho ja Annikki käyvät talonsa katolla, jossa on terassinomaisesti grilliä, pyykinkuivauspaikkaa ja ihan hienot näköalat joka suuntaan. 

Maltillista päivää täydennetään vielä pienellä kauppareissulla. Se tietää täällä nousua ja laskua sellaiset 30 metriä, joten sopiva iltajumppa on siis edessä.

Suunnitelmien tekeminen on vähän hankalaa, sillä osa museoista ja jopa kirkoista on kiinni, samoin paikkoihin pitää varata vuoroja ja aikoja saattaa olla heikosti saatavilla. Suunnitelmia kuitenkin tehdään ja valmistaudutaan loppuviikon tekemisiin.

36. Torstaina uutta starttia ja päiväkin alkaa kirkastua vähitellen.

 Aamusella Vilho käy suihkussa ja pesee hiuksensa. Italialainen pesureissu on aina tapahtuma, sillä kaikissa asunnoissa lämmin vesi loppuu pian ja pitkätukat ja muut turriaiset toivovat aina kovasti, että pää ei ole täynnä hoitoainetta eikä kainalot saippuassa, kun lämmin vesi alkaa hiipua. Suihku virkistää, se on varmaa.

Susivuoret ovat nukkuneet pitkään ja lähteävä uuteen päivään aloitushengessä. Vilho paistaa kananmunia ja juo kaksi espressoa Annikin ostamat kaksi kurkkua ovat erittäin painavia ja paksukuorisia, aika toisenlaisia kuin pelkkää vettä olevat vuorivillassa kasvatetut kotimaiset kurkut.

Ulkona on pilvistä, mutta toistaiseksi sade ei ole osunut kohdalle.

Vilho on keksinyt kulttuurisen yksityiskohdan kaupan maustehyllyllä, mutta Annikki ei jaksa keskittyä Vilhon havaintoon. Tähänkin asiaa pitää palata.

Telkkarissa näytetään eilisten CL-pelien maalit ja ennen kaikkea kuvia tulvimisesta siellä ja täällä, erityisesti etelässä, mutta myös Roomassa eilisen sadaryöpyn takia. Pohjoisessa, korkealla on tullut hulluna lunta ja meno on kun Lapissa. Vilho päättää juoda vielä yhden kahvin, Annikki vaatii jo kovasti ohjelmaa, joten mikään ei auta. On lähdettävä eteenpäin, jonnekin.

35. Kotiruokaa ja huilaamista keskiviikkoiltana – kaatosade ja ukkonen alkaa (kesken)

34. Palazzo Barberini: Susivuorten keskiviikkoinen taidereissu (kesken)

33. Diocletianuksen kylpylä eli susivuorten museokortti vinkuu taas (kesken)

32. Pantheon ja obeliskinorsu - tiistaina taas maalikylille

Tiistain säästä varoiteltiin ja sadetta oli luvassa. Siltä kuitenkin vältyttiin lopulta kokonaan ja keli Roomassa oli hieman nihkeää, mutta lämmintä ja oikein sopivaa pieneen turismiin.

Hieman yllättäen Pantheonilla oli valtavasti väkeä. Roomalaisajan kenties hienoin temppeli jäi tällä kertaa näkemättä, sillä sen edustalla oli satoja ihmisiä jonkinlaisessa jonossa. Onneksi temppelissä on tullut käytyä useamman kerran.

Pantheon lienee valmistunut vuonna 126 ja se on hämmentävä sekä hienoilta mittasuhteiltaan, mutta ennen kaikkea sen kupolin osalta roomalaisen betonirakentamisen taidonnäytteenä. Pantheon on suuri, mutta ei näytä suurelta tai suhteettomalta.

 

Pantheonin kupeessa sijaitsee Berninin marmorinorsu, joka kantaa egyptiläistä obeliskia.  Veistos on vuodelta 1667. Hämmentävästi obeliski löydettiin vähän aiemmin eli 1665 tältä aukiolta, Santa Maria sopra Minervan kirkon kaivauksissa. Roomaan kulki yllättävän paljon obeliskeja Egyptistä antiikin aikana ja niitä on esillä nykyään 13 kappaletta eri puolilla kaupunkia.  Gian Lorenzo Berninin suunnitteleman norsun kantama lienee näistä pienin ja vuodelta 580 eKr.

Seuraava egyptiläinen obeliski löytyy vierestä ja näkyy Pantheonin valokuvassa edustalla. 

 

 

 

31. Maanantai menee vetelehtiessä

Maanantaina Susivuoret vain lepäävät ja Vilho käy Carrefourissa. Tänäänhän on käytännössä pyhäpäivä.  Päivän touhuista ei ole paljon maailmalle kerrottavaa. Sää on kyllä hyvä tänääkin, ehkä pikkuisen epävakaan oloinen.

Vilho ostaa Novelloa pullon eli kuluvan vuoden nuorta viiniä. Nämä ovat nyt tullee myyntiin. Globaalisti uuden sadon viinin jonkinlaista kaupallista monopolia pitää pullossaan ranskalainen Beaujolais Noveau – virallisine julkaisupäivineen ja takavuosien juppeihin uppoavine markkinointineen. Uutta viinimehua myydään kuitenkin muissakin viinimaissa, mutta ne eivät maailman alkoihin kulje tai lehtien sivuille.  Eihän se hullumpaa ollut, viiniä jota liika hautominen tai lautatynnyrit eivät ole vielä pilanneet...

30. Sunnuntain muut saavutukset eli elämää talviajassa t-paidassa

G20-kokous on tosissaan tukkinut Vilhon reittiä siten, että nähtävyyksien katselu jää temppelien lisäksi yhteen kirkkoon ja sen vieressä olevaan porttiin.

San Giorgio in Velabro on se kirkko, jonka julkisivua Vilho ihailee. Torni on klassinen romaanisen tyylin torni, mutta kirkossa tuntuu olevan vielä vanhempiakin osia. Rakennus onkin alun perin 600-luvulta, mutta on kokenut monenlaista sitten. 1930-luvulla täällä on ollut mm. autopommi ja restaurointeja on tehty lukuisia.

Tässäkin kirkossa on mykistävää Rooman historiallinen kerrostuneisuus – se mykistävä aikakausien kasautuminen paikkoihin ja rakennuksiin. 

Vieressä on Januksen kaari -nimeä kantava antiikin ns. "riemukaari", jonka tarkoitusta ei vieläkään tiedetä.  Kaari on rakennettu varhaisella 300-luvulla, käyttäen aiempien rakennusten materiaaleja ja mitä nyt on löydetty. Kaari ei liene Janukselle omistettu, vaan ennemmin jonkinlainen rajapylväs karjatorin alueelle, Forum Boarumille.

Kaaresta lähteet osaavat kertoa vielä senkin, että se on antiikin ainoa nelikanttinen eli neljän julkisivun triumfikaari, neljällä oviaukolla. Asia kiinnittää kyllä huomion, johtuen erikoisista mittasuhteista, mutta paikan päällä Vilho ei vielä tajunnut mikä kaaressa niin erikoista on.  Hyvällä syyllä tätä on epäilty Janus-jumalan – kaksi tai nelikasvoisen oviaukkojumalan kaareksi. 

Vilho tekee tosiaan vielä kierroksia Forumin suuntaan, mutta kaikki on tukossa ja edessä on pitkä paluu kotiin.  Lämmin pysyy, onneksi päällä on vain lyhythihainenpaita. Matkaa tulee 10 kilometriä. Lopuksi Vilho hakee kaupasta vettä, mariscoja sekä pari pizzaa. Pizzat menevät uuniin välipaloiksi. Illalla Annikki tekee mariscoista pastaa ja se on mainiota.

29. Sunnuntain seikkailut: Temppeleille

 Pitkän lenkin jälkeen Vilho pääsee Trasteveren väkijoukkoon, lopulta Tiberin yli ja aivan kähinän keskelle Bocca della Verita -aukiolle. Edes täällä ei tosin ole ryysistä sillä G20-kokous on tukkinut keskustan parhaat paikat hyvin tehokkaasti. Forum Romanum on esimerkiksi suljettu.

 

Vilho viettää pitkään Tempio di Portunolla ja on hyvin mielissään. Viereinen voittamattoman Herkuleenn pyöreä temppeli on hieno sekin, mutta vähän aidan liikaa rajaama. 

Vilholla menee pitkään yrityksissä kiertää G20-sulutus, mutta lopulta on tultava takaisin Tiberin rantaan. Harjoitusta on kestänyt jo pari tuntia, joten Vilho päättää marssia kotiin jokivartta pitkin.

 

 

28. Trooppinen myrsky

 Keskiviikkoyönä Roomassa alkoi lähestulkoon trooppinen ukkosmyrsky, kaatosadetta ja huikeaa salamointia.

27. Mitä sä oikein sanoit? S********V***** M*****!

 Kävellessään mukavassa säässä pitkin Rooman katuja, Vilho miettii hetken kielenkäyttöä. Vilho on hankkinut jonkinlaista mainetta kaunopuhujana ja hyvänä kirjoittajana, jopa jutunkertojana.

 

Annikki on nostanut esille viime päivinä sen, että Vilho kiroaa ja puhuu muutenkin aivan kuin katupoika. 

Vilhon kielenkäyttö on ns. hyvin kaupunkilaista, karkeaa ja slangipitoista. Vilho vääntelee kieltä, sekoittaa eri rekistereitä ja solvaa kaikilla tunnetuilla suomen murteilla. Lisäksi puhetta väritetään toisten kielten ilmaisuilla – paikasta, maasta tai tilanteesta riippumatta – sekä näiden kielten väännöksillä ja osittain itse keksityillä fraaseilla, pop-kappaleiden sitaateilla tai niiden vääristyksillä,  – sitaateilla maailmankirjallisuudesta, Suomi-leffoista ja huonoista viihdeohjelmista. 

 

Lisäksi Vilho kiroaa määrättömän paljon, jopa siinä mitassa, että kliinisissä kokeissa on huomattu, että Annikki ei edes huomaa, että Vilho käyttää v-sanaa. Vilho on törkeä, karkea, monipuolinen ja kiehtova kielenkäytössään. Vanhempi väki häpeäisi, jos kuulisi  – onneksi Vilho osaa liikkua niissä mainituissa kielen rekistereissä, ja puhuu eläkeläisten kanssa siististi ja sympaattisesti.

Mainitaan nyt vielä se tärkein asia: Kaikki Vilhon kaverit puhuvat kauniisti ja kiroamatta – asia, joka Vilhoa hämmentää  suuresti – ja he sentään pysyvät rekisterissään ja jonkinlaisessa kohtuudessa.

26. Vilho vapaalla eli sehän kävelee varmaan kympin: Lost in Gianicolo

 Annikki lähtee tapaamaan sivistynyttä kaveriaan ja Vilho jää pyörimään sänkyyn. Kelloja on siirretty ja päivä on tänään harmaampi. On pyhäinpäivää, G20-kokousta ja muutenkin kaikenlaista touhua.

Vapaaksi jäänyt Vilho hoitaa aamutoimensa ja laukkaa sitten viemään tyhjiä pulloja lasinkeräykseen läheiselle Pietarin-steissille eli kotiasemalle. Matka jatkuu taas ylärinteeseen. Tämä on siis sitä samaa koillisväylänetsintää, jota Vilho jo teki aiemmin radan toisella puolella. Nytkin mennään ylämäkeen ja ympäristö on mukavan puistoista, täynnä komeita puita ja köynnöksiä.

Sitten tulee se muutaman sadan metrin osuus, jossa jalkakäytävä loppuu, mutta mäki ja tie jatkuu. Tästä ei kerrota mitään Annikille. Vilho vetää muurien rajaamaa ränniä ja toivoo kovin, ettei kukaan kuski ole hulluna juovuksissa. Rännistä päästään ja sen jälkeen on vielä sellaista "ei kenenkään maata" - mutta sekin hoituu ja sitten päästään ihmisten kaduille. Rännikatu lienee Fornaci – mutta sen jälkeen Vilho on vapaassa pudotuksessa Gianicolon puistoissa ja kaduilla. 

Jossain hoitamattomien puistojen, tavallisten katujen ja pyhäpäivään pukeutuneiden perheiden, loputtoman katuverkoston ja rapautuneen rinteen takana on se hetki, jolloin Vilho laskeutuu suuria portaita alas Trasteveren ihmishumuun. Mutta Vilholla ei ole kovinkaan tarkkaa käsitystä missä hän on. Eikä se paljon kiinnostakaan, sillä jaloissa on vielä matkaa jäljellä.

25. Lokakuun viimeinen sunnuntai

 On Pyhäinpäivä vai pitäisikö sanoa Pyhäinmiestenpäivä, sillä sitä nimeä käytettiin kun Vilho oli lapsi. No, toisaalta, kaikki mitä Vilhon lapsuudessa tapahtui tai oli, on myöhempien aikojen silmissä kiellettyä, epäsopivaa, laitonta, moraalitonta tai lihottavaa. Pitäisi siis varmaan puhua halloweenista, mutta voiko mikään nimi vetää enempää lokaan "kaikkien pyhien päivää", kuin kauhuksi käännetty, kurpitsoja tulviva amerikkalainen pukujuhla? Mitäpä siitä, kyllähän Vilholle aina karnevalistinen meininki sopii. Aloitetaan siis uudestaan.

On sunnuntai Roomassa ja kaikkien kirkkojen kellot soivat usein ja komeasti. 

 

 

Klassinen viissatanen heti Teveren tuolla puolen.

24. Vähän reilu sata pulloa vinkkua

 Asunto Monte del Gallolla kuuluu naiselle, joka kaiken järjen mukaan työskentelee viinimarkkinointialalla. Asiasta on monta viitettä, ei niistä sen enempää, mutta huushollissa on kuitenkin aika paljon sitä viiniä. Vilho niitä laskeskeli ja lopetti päästyään 106 pulloon.

 

 

   Keittiön perushylly. Lähinnä punaviiniä ja muutama skumppa.

Eteisen viiniteline.

Ensimmäisinä päivinä viiniä löytyy lisää sieltä ja täältä, mm. keittiön pöytätason alla on kymmeniä pulloja  välihyllyssä. Sitten kun se sata on saatu täyteen, niin komerossa on vielä puolitusinaa pahvilaatikkoa täynnä. viinitalojen lähetyksiä. 

Vinkussa löytyy, siis.

23. Palazzo Altemps – Galli tekee henkilökohtaisen ratkaisun ja Persefone nousee aina

 Susivuoret jatkavat museolippunsa käyttämistä.  Tänään mennään museo nazionale romanon toimipisteelle Palazzo Altempsiin. 

Lähtökohtaisesti täällä on (antiikin) patsaita, mutta museo koostuu useista entisistä yksityiskokoelmista, joten kaikenlaista materiaalia on.  Täällä on joka tapauksessa muutama todella kova pysti – niin sanottua oppikirjamateriaalia eli kuvastoa, joka leviää kaikkialla maailmassa antiikista puhuttaessa.

Trono Ludovisi

Ludovisin mukaan nimetty marmorireliefi kantaa valtaistuimen nimeä, mutta tutkimusten mukaan kyseessä on kuitenkin ilmeisesti  alttarin yläosa. Ludovisi puolestaan oli se jantteri, joka näitä tavaroita itselleen haali. 

Veistoksen ajoitus on 460-50 -luvulle eKr. ja marmori on ilmeisesti Kreikasta. Alttarin sivuilla on kuvia huilua soittavista naisista, mahdollisesti Afroditea kuvaavista. Pääkuvan nainen saattaa olla Persefone, jokaisena keväänä alamaailmasta uudestaan nouseva jumalatar.

Itsetuhoinen Galli on sekin hieman tulkintojen varassa. Kiinnostava yksityiskohta on se, että J. Caesar on mahdollisesti tilannut tämän työn Gallian sodan voittoaan juhlistaakseen. Veistoksen pari saattaa hyvinkin olla kuuluisa kuoleva Galli, joka on Capitoliumin museossa. Patsaiden alkuperäinen innoitus lienee kreikkalainen pronssipatsas kaukaa vuodelta 240 eKr. 

 

Vilho joutuu jo tosissaan raapimaan päätään näiden gallien kanssa, sillä kuningas Attalus I, jota siis alkuperäinen kreikkalainen pronssipatsas juhlistaa, soti Anatoliassa asuvia galatalaisia vastaan. Näitä kelttejä roomalaiset kutsuivat "galleiksi". 

 

Jos Vilho on päässään kaiken oikein ymmärtänyt, niin roomalaisten ja Caesarin ajatukset galleista koskevat kuitenkin porukkaa, jota me suomalaiset voisimme hyvin kutsua ranskalaisiksi tai vaikka Asterixiksi. Joka tapauksessa on jotenkin häikäisevää se, että eihän se taide niin vaan vanhene, kun Caesarin aikaan se pronssinen esikuvapatsas on ollut reilut 200 vuotta vanha. Siitä sitten vaan tilaamaan huvilaan jotain uusinta uutta koristeeksi.

22. Palailua asunnolle iltasella

 Turisteeramisen jälkeen Susivuoret odottavat tovin bussiansa 64. Kun se saapuu, kyyti on hyvin täynnä. Annikki sukeltaa sisään, mutta Vilho päättää kävellä kotiin, sen verran tukalalta kyyti vaikuttaa.

Näin Vilho tulee ylittäneekseen Tiberin ihan jalan. Alhaalla veden yllä lentääkin rantasipi. Tiber virtaa rauhallisesti, mutta selvästi vesi kuitenkin liikkuu. Siltojen alla on asukkaita teltoissaan, pariisilaiseen tapaan.

Vilho kiertää jälleen kerran Pietarinkirkon aukealle tai oikeammin sen sivuitse. Sitten taas alikulkuun ja vähitellen kotia kohden aseman kautta. Askeleita päivälle ei tule kuitenkaan paljon, sillä seisoskelu museoissa on ollut raskasta, mutta pienillä liikkeillä mennään. 

Ruokailua on tänäänkin kotona parikin kertaa, ensin pastaa, myöhemmin yöllä kanaa. Sää oli tänäänkin erinomainen ja lämmin– paitakelithän täällä ovat, mutta ilma on tosissaan lempeää, miellyttävää.

21. Crypta Balbi

 Annikki ja Vilho palaavat vieä Torre Argentinan tuntumaan ja käväisevät lippuun kuuluvassa Crypta Balbissa. Tämä on onneksi aika maltillinen paikka, jossa on vain muutamia esineitä esillä. Henki on enemmän aikakausia leikkaava kuin täysin antiikkinen.

Osa esineistöstä tulee keskiajalla asti ja uudempiinkin aikoihin. 

Täällä on niitä pakollisia ruukkujakin saatavilla. Itse rakennus kattaa myös muinaisia  raunioita ja niitä on näkyvilläkin hieman. 

Paikan idea on se, että rakennuksen paikalla oli yksi antiikin kolmesta teatterista, Teatterin rakennutti Lucius Cornelius Balbus vuonna 13 eKr. Balbus oli kotoisin Cádizista, Espanjasta ja hänen varallisuutensa perustui maaherran pestiin Libyassa. Täällä krypta-talossa on periaatteessa tuon teatterin rauniot jäljellä, niistä on osa avoinna ja käytävissä, juuri nyt ei kovin paljon. Esineistö on pääasiassa siis itse paikalta.

Museossa on ehkä kolme asiakasta, Susivuoret pyörivät yksin kerroksissa vanhoja rojuja katsomassa. Heille tämä onkin hyvä välipala. Mutta ainakin turisteeraaminen on kunnolla saatu alkuun nyt. Ja filmiä poltettu kunnolla.

20. Huilaava nyrkkeilijä –pugile in riposa

Alakerrassa Palazzo Massimossa on kaksi pronssipatsasta. Nämä ovat aina harvinaisia, sillä antiikin pronssit ovat kelvanneet jo tuhansia vuosia kierrätykseen. Patsaiden ja artefaktien on pitänyt olla meressä tai kunnolla maan alla, että ne ovat säilyneet. Nyrkkeilijäpatsas oli maan alla Quirinalis-kukkulalla 1800-luvulle asti.

 Teos on hellenistiseltä ajalta ja ajoitettu 300-luvulle eKr.

 

 

 Susivuoret viettävät optiikkansa kanssa pitkään aikaa patsaiden luona. molemmat ovat upeita, mutta erityisesti nyrkkeilijä. 

 

Helleeniprinssi - nyrkkeilijän kaveri museossa.

19. Mosaiikkeja, komissaario Palmu: Susivuoret Palazzo Massimossa

 Susivuoret lähtevät ihan maalikylille keskustaan ja mikä erikoisinta, vieläpä kunnon kulttuurikohteeseen. Annikin ostettua viikon bussilipun, elämä on helpottunut aika paljon ja bussista 64 on tullut vakiokumppani. Nyt ostetaan myös museoihin nippulippu. Hinta useampaan kokoelmaan on 12 euroa – se on aivan naurettava kustannus näistä taideaarteista.

Palazzo Massimo on kulttuurielämän avauspaikka.

Museoissa tapahtuu seuraavaa:

1) Kuumeen eli lämpötilan mittaus ovella hassulla digikameralaitteella (itsepalvelu)

2) Coronatodistus ja henkkarit. QR-koodi luetaan. Susivuorilla todistus on ihan paperilla.

3) Sitten ostetaan lippua ja mennään yleensä portista sisään omatoimisesti. 

Susivuoret kapuavat heti yläkertaa, sillä täällä on merkittävä kokoelma keisari Augustuksen vaimon Livian villasta – seinämaalauksia, mosaiikkeja ja muuta mukavaa.

 

Frescoja Villa Livian tricliniumista.

Seinämaalaukset ovat käsittämättömän hienoja. Hyvin nopeasti muuten jumissa oleva Vilho pääsee museossa kuuluisaan slow-tilaan. Monet tuntevat flow-tilan, jossa ihminen on äärimmäisen immersoitunut ja hyvin fokusoitunut. Vilhon slow-tila on hieman vastaava, mutta kaikki tapahtuu aivan äärimmäisen hitaasti, fokus katoaa koko ajan ja immersoitumisestahan Vilho ei tiedä tuontaivaallista, juttu liittynee kuitenkin ruuansulatukseen.

Slow-tilassa Vilho kiertää seinämaalauksia ja mosaiikkeja todellakin kaikessa rauhassa. Palazzo Massimon valikoima on todella hieno ja lähestulkoon kaikki tarjolla oleva on kiinnostavaa ja laadukasta.

 

 Dionysos poikana.

Museossa menee siis aikaa ihan mukavasti. Lienee sanomattakin selvää, että Vilhon slow-tila ärsyttää ja hämmentää Annikkia.

18. Latoja kertoo vitsin: Dexal (ja vähän myös boomereista)

 Kaikki porukat joita nykyään haukutaan boomereiksi, ovat etupäässä boomereiden lapsia tai muuten vain hitaita. Se kuuluisa buumi oli sodan jälkeen, mutta karkeasti porukkaan voisi niputtaa 1930-50 -luvuilla syntyneet eli se porukka, joka on pääsääntöisesti nauttinut eläkettä yli 20 vuotta.  Pelkillä lukulaseilla ja tuulipuvuilla ei siis oikeasti buumeriksi päästä, sopiihan sitä sitten vanhoja typeryksiä nimitellä tietysti häikäilemättä suoraankin, eikä kaikenmaailman kiertoilmauksien kautta. 

Ja onhan se myönnettävä, että me vanhat seniilit nauretaan ja pilkataan aina näitä buumerivapaita, kokemattomampia tyyppejä ihan surutta; Onhan se aina kiva nähdä kun joku räkänokka yrittää keksiä pyörää uudestaan ja menee tuhat vuotta vanhoihin jekkuihin maitoparta väpättäen. Siperia opettaa, märillä korvilla ei varmaan kuule ja kerta se on ensimmäinenkin.

 Nyt kun Uno-kortit on jaettu ja tekohampaita ehditty vähän kalistella, kerrotaan viimeinkin mitä tämä intro tavoitteli. Intro tavoitteli sitä, että riittävän vanha ja valistunut väki muistaa vielä kultaisen 90-luvun, jolloin kaupungin äänenä toimi City-lehti. City oli ajan hermolla ja tarjosi jo silloin ajatuksia kaupungin ravintoloista. Mainoksiahan se oli täynnä, mutta myös ajankohtaista ja coolia meninkiä – olihan siinä artikkeleita eli juttujakin. Oikeastihan lehti sisälsi kokonaisen chick-maailmankatsomuksen.

Merkittävää lehdessä oli etenkin ilmoituspalsta: Kaikki lukivat niitä pikkuilmoituksia – etenkin kun lehden parinhakupalsta oli käytännössä alueen tinder. Mies hakee miestä, nainen naista ja ties mitä muuta haettiin, me maalaispojat emme olleet koskaan ajatelleetkaan moisia juttuja. No, joka tapauksessa, kun kaikki niitä lukivat  – siis pikkuviestejä, parinhakuilmoituksia ja mitä niitä ikinä olikaan – oli ihan klassikko aina se, että kesken kaiken luki "latoja kertoo vitsin." Seuranneet vitsit olivat aina legendaarisia. Porukka myös laittoi silloin ysärillä pikkuilmoituksia, joissa luki vain"Latoja, kerro vitsi."

Kerrotaan siis se vanhan vitsin selitys vuodelta 2004.  Ei edes vitsiä. Näissä blogeissa ei muuten ole latojia, se kertoo tasosta jotain sekin.

Vilho oli tuolloin 2004 melko kokematon maratoonari ja Suomessa kisajuomia hallitsi Oriola-yhtymän omistama Dexal-urheilujuoma. Vilho vihasi Dexalia, sillä juoma oli vanhanaikaista ja kamalan makeaa sotkua, joka kuitenkin oli vastassa aina vaikkapa HCM:ssä. Citymarathonin maalin jälkeen Vilho ei halunnut koskea vuoteen Dexaliin, sillä uran alussa kisoja oli kerran vuodessa. Pian markkinoille tulivat Gatoraden tapaiset juomat, joissa suolatasapainolla ja happamuudella saatiin se kirottu makeus peitettyä ja juomat muuttuivat hyviksi, muuten paitsi tietysti hampaille.

Veronassa Vilho kämppäili Annikin luona ja Dexal-asiakin alkoi kunnolla avautua. Alkuperäisen vitsin mukaan Vilho löysi pian veronalaisesta kaupasta Dexal-viemärinavaajaa ja Oriolan karmean tuotteen totuus alkoi paljastua. T

odellisuudessahan Dexal© on Italiassa kokonainen tuoteperhe, mutta kyllä se toiminta sinne vessaan keskittyy: Pesu- ja puhdistusaineita, pyykkinesteitä ja huuhteluaineita. Dexal on joka tapauksessa aivan karmean makuista edelleen, enkä suosittele kenellekään (juotavaksi).

 

 

Älä juo Dexal©ia – Vilho osti punaisen Annikille pyykkäystä varten. 

 

Ps. Ei ole rekisteröity©tavaramerkki 

17. Koillisväylää eksymässä

 Kakskytävaille viis Vilho lähtee retkelle reippaalla selvittämään reittiä viheriäiselle ja puistaan tutulle Gianicolo-kukkulalle.  Vilho haluaa löytää reitin metsäiselle ja kaupungista vapaalle palstalle, harjanteelle, jossa pinjat rehottavat vapaasti.

Elämä ja katureitistö on vähän toisenlaista kuin kotona Suomessa. Vilho hakee reittiä kukkulalle, mutta vastassa on aina umpikuja. Lopulta tie vie alas, kauppakadulle. Sielläkin edessä on portti, mutta se sentään on auki. Suljetulla asuinalueella on vastassa armeija, joten lupaava reitti puiden varjoon katkeaa sitten siihen. Sotaväen läsnäolo alkaa kummasti selittää sen, miksi viheriäinen niitty komeine pinjoineen on pysynyt sellaisena kuin se on.  Vilho kiertää alhaalla vielä muutaman umpikujan, mutta ainoa reitti eteenpäin on valtava 4-6 kaistainen Gregorio VII -päätie.

Vilho puskee kadulle, metelin ja ruuhkaisen liikenteen kupeeseen ja eteenpäin, vaikka tietää ehkä sisimmässään että retki on turha. Sivukatu Gregoriolta vie ylös, mutta onneksi Vilholla on vain t-paita ja kevyt musta liivitakki. 

Jokainen joka on lukenut näitä kertomuksia (kiitokset molemmille!), tietää hyvin, että Vilho ei pääse perille, mutta tulee kuitenkin maaliin. 

Via San Luciano Mariani on se katu, jossa Vilhon matka kohtaa huippunsa. Tuossa kohtaa tiessä on mainio 90-asteen käännös ja paikasta näkyy Rooma melko komeasti.

 Vilho tähyää ensin tietysti San Pietron suuntaan, sitten syvemmälle kaupunkiin. Näkymän etualalla on jopa erikoisesti vapaata maastoa, siellä on aaseja ja valkoisia hevosia laiduntamassa. 

Vilho sekoilee vielä reippaasti kohti Via Aurelia Anticaa, mutta siellähän ei pääse kävelemään. Fiat-porukkaa tulee tieltä syöttöliikenteenä julmetusti eikä jalkakäytäviä ole. Hieman myöhemminkin vastassa on pikatien liittymä, umpikuja sielläkin. Torstainen kuntokävely alkaa olla valmis kotiinpaluuseen. 

Vilho käy hyvän kukkula-asukkaan tavoin tietysti kaupassa, koska on alamaastossa ja menossa ylös. Leipäähän Viltsu käy hakemassa ja saakin sitä useamman pullollisen. Annikki haluaa pesuainetta ja sitä tuodaan myös. Tänään Vilho käy kahdesti kaupassa ja maksaa käteisellä, sillä sitä on julmetusti mukana vanhojen matkanormien mukaisesti.

16. Largo di Torre Argentina

 Pelireissun jälkeen Susivuoret nukkuvat pitkään. Vilho nousee 0920, mutta vauhti ei vieläkään päätä huimaa. Tuntuu, kuin nautiskeltaisiin kuin täydellisessä ylivoimapelissä, eikä sitä vetoa maalia kohden meinaa tulla millään.

Lopulta kaksikko suuntaa Pietron asemalle ja bussin kyytiin. Sää on erinomainen, pikkuisen puolipilvinen, lämmin ja lempeä. Suuntana on Largo di Torre Argentina.

 

Päivän touhut on valinnut Vilho. Onhan Roomassa nähtävää, mutta nyt mennään kissojen hallussa olevalle korttelille, joka on omistettu vanhoille kiville tasavallan ajalta. Argentinalla on Rooman tasavallan aikaiset rauniot, kolmen temppelin jäännökset ja siten myös paikka, jossa J. Caesar murhattiin. 

Siivu tasavallan maisemia, kuvattuna korkean suoja-aidan yli.

Jos liikenteen melusta pystyy hiljentymään ajattelemaan, niin pienellä mittakaavalla mentiin tasavallassa. Kolmen temppelin alue on pieni ja olihan tontilla muutakin. Argentina on jotenkin enigmaattinen siinä mielessä, että se on aina hulinan ja hienouden syrjässä, vaikka onkin kaiken kuhinan keskellä tai kupeessa. Largo di Torre Argentinan rauta-aidan ääressä voi seistä ja yrittää päästä jonnekin toogaporukan tunnelmiin, mutta se ei onnistu kertakaikkiaan millään. 

Paikka on Vilhon mielestä absoluuttisen upea paikka aloittaa aikamatka antiikin Roomaan. Täällä voi olla äimistynyt ja kokea ymmärtämättömyyden – muualla voi olla äimistynyt ja kuvitella ymmärtävänsä jotain – kuten Colosseumilla tai entisöityjen raunioiden luona. Sitten on se viimeinen aste, kun jossain joskus ymmärretään jotain ja äimistytään.

Susivuoret lähtevät kierrettyään aukion, kuvattuaan paljon ja haisteltuaan erinomaista pizzan, paninon ja paistetun vehnäjauhon tuoksua. Suuntanan on pääkadun Feltrinellin kirjakauppa.

Kirjakaupassa Vilho nauliintuu klassikkohyllyn ääreen. Antiikin kirjat ovat saatavilla italia-latina -painoksina, ja vanhan liiton Vilho (vlV) katsoo hyllyä kuin neuvostokansalainen K-kaupan lihatiskiä.  Platon, Livius, Plutarkhos (hän kai kirjoitti kreikaksi?), Caesar, Cicero (iso rivi) ja vaikkapa Seneca. 

Kirjakauppa pistää häpeälistalle muutenkin aika monet kirjanippujen myyjät. Tämä on todella hieno paikka, yläkerrassa on kahvilakin ja varmaan kaikkea löytyy. Jono kassalle on pitkä, joku sentään lukee vielä jotain. Susivuoret kuitenkin lähtevät vähin äänin.

Kotinurkille palataan bussilla. Sitten Vilho passittaa Annikin kotiin ja jatkaa alamaastoon kaupoille.

15. Kolmanteen päivään: Hidasta lämpeämistä

 Toinen yö Roomassa on takana ja Vilho pääsee sängystä ylös 0920. Suihku ja sitten kahvimasiinan kimppuun. Annikki on siinä kyllä oikeassa, että Dolce Gustoa takova Kruppin laite on karannut tieteiselokuvasta ja on mustana hahmona kuin jokin pahantahtoinen, robotiksi muuttunut E.T.

 

Keittimen vihreistä viivoista voi valita veden määrän kuppiinsa. Tässä on otettu neljä mittaa vettä. Vihreät viivat vähenevät sitä mukaan kun kuppi täyttyy, juoma on kohta valmis. ET pääsee oikeuksiinsa paremmin sivukuvassa, joten asiaan palataan kun kontakti marsilaisiin taas saadaan.

Yöt ovat viileitä, mutta aamupäivään päästessä aurinko tekee päivästä miltei kuuman. Kirkkaus on tervetullutta. Valo on kuitenkin Roomassa jotenkin pehmeää, ei sellaista raastavaa häikäisyä vaan virkistävää valoisuutta. 

Vilho ihmettelee pariskunnan hitautta ja maltillisuutta. Johtuneeko Vilholla itsellään siitä, että takana on monta marathonia pienellä aikaa ja päässä on takka tietoisuus siitä, mitä marathon on ja miten paljon kestämistä se sisällään pitää. Tämä kaupunki lataa tiskiin tuhat kulttuurimaratonia ja siinä tulee olemaan pureskeltavaa – sekin on tiedostettua ja tuttua. Kunpa tuosta kaikesta rikkaudesta osaisikin vain nauttia, eikä turhaan tukehtuisi siihen, näkemisen pakkoon, miettii Vilho.

14. Bussi 32 ja San Pietro: Susivuoret palaavat yöllä kotiin

Vuorokausi alkaa jo vaihtua, kun Susivuoret viimein pääsevät bussiin. Edellinen kyyti oli täynnä, mutta nyt päästään kohti Vatikaania taas. Bussissa on nuorisoa, mahdollisesti Unkarista, ja peliä katsomassa on ollut paljon muutenkin turisteja, kuten aina suurkaupungeissa. Paluukyyti menee nopeasti.

San Pietron aukea on suljettu yöksi ja siellä on vain kolme poliisiautoa rauhaa valvomassa.

Susivuoret kiertävät kirkon massiivista colonnadaa. Pylväskäytävän liepeillä nukkuu tusinan verran kodittomia miniteltoissa, pahvien alla tai vain makuupusseissa. Yksi pariskunta marmorilla vaikuttaa kyllä vain reilaajilta, mutta siinä he nukkuvat, käytännössä kadulla.

Vilho on katsonut nyt kaksi kertaa San Pietron tällä matkalla, myös kahdesti puolustusvoimien (Esercito) eli armeijan pisteet kirkon ympäristössä. Sitten alkaa pikkuhiljaa lamppu syttyä myös Susivuoren takkuisissa aivoissa; Vuoden 2007 jälkeen on tapahtunut niin pahoja asioita maailmassa, että Italian armeija on vakituisesti varmistanut sen, että Pietarinkirkon alue voidaan sulkea. Joka suunnassa on kaksi sotilasta konetuliaseineen, armeijan katos ja panssaroitu ajoneuvo. Tästä ei tulla ihan heti tai ainakaan ilmaiseksi sekoilemaan kirkkovaltioon. Näitä toimipisteitä ei Vilho muista 14 vuotta sitten nähneensä. Carabinierit ovat täällä vielä erikseen ja kaupan päälle.

Itse kirkko on kuitenkin majesteetillinen, kuten aina – ehkä erityisesti juuri yövalaistuksessa.

Kämpillä on lyhyesti aikaa parille lasilliselle ja sitten telkkarista pitää katsoa illan peleistä kohokohdat. Meneekin aika myöhään, mutta näin se on iltapeleissä. Sää oli päivällä erinomainen, eikä pelissäkään tullut kylmä. Susivuoret nukkuvat toiseen yöhön Roomassa ja edessä on pian kolmas päivä.

Askeleita Vilho saa nyt 8700. Hyvin maltillista.

13. Lazio - Fiorentina (1-0)

 Illan peli on Serie A:n viikko-ottelu Lazion ja Fiorentinan kesken. Kummallakaan joukkueella ei ole mennyt liian hyvin, ehkä voidaan puhua hapuilusta. Molemmat joukkueet ovat kuitenkin vielä hyvissä asemissa, joten panoksia ei sinänsä puutu.

Vilhon mielestä on ihan mainiota olla taas live-ottelussa. Tapahtuminahan nämä ovat pohjimmiltaan outoja näytelmiä. Kaiuttimista raikaa ennen peliä aivan liian kovaa musiikkia j(a mainoksia), ilma on täynnä odotusta ja väki joko istuu tattina tai seilaa katsomossa. Sitten seuraa joukkueita koskevat kuulutukset, buuaukset ja hurraukset. Kaikki etenee kirjoituksen mukaan, kuten aina. Tietysti tätä ottelua syö se, että stadion on miltei tyhjillään. Ennen koronaa stadioneita oli vaikea täyttää, nyt hyviin peleihin saadaan porukkaa sali täyteen, mutta viikkopelit ovat luku sinänsä. Eikä se ole ihme, tässähän menee puolilleöin kun kotiin päästään ja jos olet aito laziale, et välttämättä asu edes kaupunkialuella vaan kaukana esikaupungissa.

Itse ottelusta voidaan ehkä neutraalisti sanoa se, että se oli "taktinen". Joukkueet hakivat mahdollisuuksiaan hyvin samalla kaavalla ja samalla kaavalla molemmat myös välttelivät virheitä. Lopulta Lazio saa sen kunnon paikan ja syöttöjen jälkeen Pedro pääsee tekemään maalin. Siinä ovatkin loppulukemat ja kotijoukkue voittaa.

 

Pedro Rodrigues eli Pedro ratkaisee ottelun. Onnittelemassa Sergej Milinkovic-Savic.

Pedro on espanjalainen ja entinen Roman pelaaja, Barcan poikia alun perin.

Sergej'n velipoika Vanja on maalivahtina Torinossa.

Kuva on lainattu Tuttosportista.

 

Mukavaa oli kuitenkin se, että Lazion pohjoiskaarteessa, Curva Nord, oli hyvin porukkaa ja Violan kannattajien ydinryhmä piti Susivuorten tuntumassa komeasti meteliä. Silti voidaan sanoa, että paikoin katsomossa oli kourallinen väkeä. Vilho naureskelee Covid-kuulutuksia: Pitäkää maskia, pitäkää etäisyyttä jne, kuten kaikki tiedämme. Mikäs siinä  – colossaaliselle Olimpicolle on myyty lippuja lähinnä muutamaan paikkaan ja väki istuu vierekkäin. Kukaan ei juuri pidä katsomossa maskeja ja se olisikin aika hulluutta – ulkoilmassa tässä ollaan ja isossa kuvassa on väljää.

Mennessähän bussi oli aivan tupaten täynnä, joten turha tässä on nyt enää leikkiä etäisyyksillä. Kulkuneuvoissa italialaisilla on kaikilla maskit, käytännössä.

Stadion tyhjenee helposti ja nopeasti. Vaellus kotiin pimeässä yössä alkaa.

12. Stadio Olimpicolle

 On viikkokierroksen aika ja tämä arkipelaaminen tarjoaa Susivuorille mahdollisuuden päästä katsomaan Rooman toista paikallista S.S. Laziota. Arkipeleihin saa edullisia lippuja ja muutenkin hieman helpommin – vaihtoehtona ollut Roma - Milan on miltei loppuunmyyty. Susivuoret ovat olleet Rooman pelissä jo kahdesti Olimpicolla, molemmilla kerroilla Milania vastaan. Nyt vuorossa ovatkin pääkaupunkiseudun valkosiniset.

Peliretki hoidetaan bussilla 32. Ensin mennään jalan Vatikaaniin kulkien San Pietron aukion poikki. On aina aika erikoista kulkea jonkun merkittävän maamerkin ohi arkipäiväisillä asioilla, mutta siihenkin tottuu. Pietarinkirkko on komea iltavalaistuksessaan, pakkohan siitä on pari kuvaa nopsasti ottaa.

 

San Pietron aukion halki vauhdikkaasti. Susivuoret melkein turistikohteella.

 

Risorgimento-aukiolta päästään bussiin 32, joka lopulta on aivan täynnä ja kuumakin siellä tulee. Matka ei kuitenkaan ole pitkä. Pian ollaan Foro Italicon kulmilla ja suuren Olympiastadionin tuntumassa.

Nyt päästään näyttämään koronatodistusta ja henkkaria ja lippua urakalla. Ai niin, ja reppua eli tavaroita.

1) Ensimmäinen piste: Koronatodistus ja henkkari. 

2) Toinen piste: Lippu peliin ja henkkari

3) Kolmas piste heti edellisen jälkeen: katsotaan repun tavarat ja onko kropassa jotain

4) Neljäs piste: Stadionin portti, jossa kone lukee QR-koodin ja karuselliportti aukeaa

5) Viides piste: Edellisen jälkeen katsotaan lippu ja henkkari ja vielä reppu eli mitä tavaraa on.

Sitten voikin mennä paikalleen stadionilla, jos on tähän mennessä osannut tulla oikeasta kulkuväylästä.

Susivuoret kapuavat portaat ylös ja sitten alas omalle rivilleen nro 11. 

Sitten alkaa pelin odotus. Väkeä paikalla on toistaseksi hyvin vähän.

11. Selvittelyä, lippuja ja kaupassakin käydään

 Päivän ensimmäinen tehtävä on käydä hakemassa asemalta 7 päivän bussilippu, sillä Annikkia ei auta kävelyttää liikaa, jalka on sen verran pahana.

Vilho on jo aiemmin sanonut, että kuka tahansa kioskin kaveri voi kertoa, tarvitaanko Lazion peliin tulostettua lippua. Niinpä kysymys esitetään aseman baarin pitäjälle, jolta bussiliput ostetaan. Kaveri selittääkin asian heti: Ei tarvita, näytätte digiliput lukijalle koneellisella portilla ja jos joku kysyy, niin sama juttu myöhemmin henkilökunnalle. Ei ole mitään syytä tulostaa lippuja. Baarimikon ainoa huoli on se, että liput ovat väärän joukkueen peliin: Hän kannattaa Romaa. 

Kauppareissun edetessä Vilho käy kuin varkain nopeasti vilkaisemassa 2007 vuoden asuntoa – tai ainakin yrittää. Paikka tuntuu hieman oudolta ja häthtää Viltsu ei ole pienestä talosta ihan varma. Naapuritalon pappa on kadulla ja seuraa Vilhon puuhia. Vilho päättää kohteliaisuuttaan kertoa miehellä, mitä hän siinä ihmettelee. Edessä on sitten häthätään taas kielikylpy, siinähän se kieli ja korva vetreytyy. Vilho saa kyllä vastailtua kaikkeen ja ymmärtää mitä häneltä kysytään, mutta eihän se kielipuolelta ihan tuosta noin vaan onnistu. Pappa roimii Vilhoa siitä, että tämä on vielä nuori mies, eikä muista 14 vuotta vanhoja asioita. Syystäkin moittii, ei siinä mitään. Ne neljätoista vuotta on vienyt Vilhon varmaan viiteenkymmeneen asuntoon eri puolella Eurooppaa ja aivan kaikki ei ole aina kirkkaasti mielessä, vaikka nyt sentään on nukuttu kokonainen yö. 

Jotain naapurustossa on muuttunut kuitenkin, siitä Vilho on varma. Pappa jututtaa Vilho hyvinkin paljon ja kyselee siitä, millainen kämppä se oli. Valitettavasti Vilho ei muista tähän väliin vuokraisännän nimeä, hänestäkin käytettiin aina vain jotain keksittyä lempinimeä.  Sitä paitsi Annikki on kaupassa ja Vilho vain lupasi piipahtaa kulman takana. On aika kiittää naapuria ja palata kauppaan kipinkapin. 

Kauppakäyntiä seuraa kiipeäminen Golgatalle ja sää on tosissaan hyvä ja lämmin. Kauppareissun olisi voinut tehdä paitahihasillaan. Taitaakin olla jo välipala-aika. Mozzarellaa, tomaattia ja vihanneksia – ne nautitaan terassilla. Sää on suorastaan suloinen, mutta pian ilta kyllä viilenee.

Vilhon välipalaa terassilla. Tavallista mozzaa, vihanneskojun tomaatteja, sieltä myös basilica ruukussa.   Se istutettiin terassille ruukkuun edellisen kaveriksi. Talon edustalla on myös rosmariinia, sitruunapuu, terassilla ainakin sitruunamelissaa.

10. Ensimmäinen aamu Roomassa – sinistä taivasta ja sopivasti puuhaa

Susivuoret nukkuvat melko hyvin lähes yhdeksään asti. Roomassa päivä on kirkas, mutta lempeästi. Sinitaivaalla on vielä jonkin verran utuisia, valkoisia harsopilviä, mutta vähitellen taivas on melkein kokonaan sininen. Eilinen puuhailu jatkuu jo ennen aamupalaa ja pian Vilho onkin talon Dolce Gusto -kahvimasiinan kimpussa. Susivuori saa ensimmäisen kupillisensa koneesta kylmänä, sillä yksi väärä nappi tuottaa viileän juoman. Mikrottamalla tämäkin espresso on hyvää ja seuraava kupillinen on jo aivan nappiin.

Aamiainen italialaisten peruselintarvikkeiden kanssa on juhlaa. Annikki paistaa kananmunia, sillä sentään niitä Vilho sai eilen tuotua toiselta kaupparetkeltä. Savujuusto, vihannekset ja leipä maistuvat. Keli ulkona vain paranee ja aurinko kuivaa kovaa kyytiä eiliset pienet lätäköt. Päivällä pihaterassin lämpötila nousee 24 asteeseen varjossa. Päivän sää on aivan passeli, lämmintä muttei kuumaa.

Aamiaisen jälkeen vuorossa on vielä asettautumista ja sen suuntaista puuhaa. Vilho valmistelee itselleen toimistopisteen olohuoneeseen ja naputtelee kiivasti tietokonettaan. Tarinaa syntyy, sillä ensimmäiset tunnit maassa ovat aina tärkeitä, pian kaikki on liian tuttua ja karkaa mielestä. Lisäksi matkavuorokausi on aina intesiivinen, täynnä toimintaa, paikkoja ja kokemuksia. 

Susivuorilla on illan myöhäispeliin liput. Edessä on siis seikkailu Stadio Olimpicolle ja toki myös paluu yöllä. Digilippujen kelpaamista pitää selvittää, sillä jokin ohje vaatii printatun tiketin. Vilho ei ole asiasta lainkaan huolestunut, sillä nyt ollaan Italiassa ja moiset asiat järjestyvät kyllä, jos eivät muuten niin viimeistään stadionilla. 

Tämäkin päivä siis vetelehditään ja käytetään valmistautumiseen muuten. Tietysti kaksikko käy kaupassa ja jatkaa varantojen hankkimista. Vilho toteaakin, että tämä on varmaan Euroopan ennätys –24 tuntia Roomassa näkemättä yhtään mitään...

9. Pakkopastaa ja peliseurantaan – ensimmäisen päivän ilta

 Loman ensimmäinen päivä alkaa olla paketissa, mutta tänään pelataan jalkapallon viikkokierrosta ja iltaottelua on seurattava. Huushollissa on kaikki uutta, niin myös televisiota pitää tutkia ja katsoa mitä sieltä ylipäätään näkyy ja miten. Maailma on täynnä erilaisia digiboxi/antennivirityksiä ja hetki menee niistäkin jyvälle pääsemiseen. Toosasta löytyy lopulta digiradio ja Vilho pääsee kuuntelemaan Rai 1:n lähetystä illan ottelusta Milan-Torino. Ranskalainen O. Giroud tekee ottelun ainoan maalin ja varmistaa kotivoiton joukkueelleen. Milan on listan kärjessä pelin jälkeen.

Susivuoret syövät vielä reilun annoksen tortellineja, sillä päivä on menty  käytännössä parilla voileivällä. Viiniä juodaan ja mielet hehkuvat siitä tosiasiasta, että kaiken koronapaskan jälkeen näin sitä ollaan taas Italiassa ja Roomassa, vaikka se taannoin tuntui kaukaiselta ja mahdottomalta. 

Illalla ja yöllä satelee hiljallee, sillä tavalla sopivasti ja rauhallisesti. Asunnon lämmitys toimii ja talo tosiaan lämpenee. Asiat näyttävät olevan siis hyvällä mallilla, Vilho on jopa käynyt suihkussa ja lämmintä vettäkin on tullut riittävästi.  

Radalta kuuluu melko kotoisesti hieman junien ääntä ja taivaalla on jonkin verran lentoliikennettä. Muuten on hämmentävän hiljaista, vaikka ollaan suurkaupungissa. Talosta kuuluu vähän kolinaa eri kerroksista, mutta sekin on normaalia. 23 mennessä Susivuoret ovat nukkumassa – ja uni tulee kyllä totisesti tarpeeseen.

8. Sadetta iltapuolessa – Vilho radan syrjäisellä puolella

 Herättyään Vilho piipahtaa vielä kaupassa, tällä kertaa suurehkossa Carrefour-marketissa radan toisella puolella. Mistään nähtävyyksistä ei ole puhettakaan. Annikki potee kipeää jalkaansa asunnolla, mutta Vilho tiedustelee vielä paikallista punaviinitarjontaa tarkemmin. Virallisesti retkellä selvitetään kahvikapsuleiden hintaa, sillä asunnolla on avaruusaikaisen oloinen Dolce Gusto -keitin ja suomalaisittain sumppiahan kuluu.

Ulkona tihuttaa ihan minimaalisesti, mutta alitettuaan radan Vilho pääsee aseman jälkeen kulkemaan kohti yhtä Rooman kukkuloista. Tästä suunnasta kukkulaa koristavat suuret puut ja ne näyttävä yhtä komeilta ja savannimaisilta kuin 14 vuotta aiemminkin. 

Köyhyyttä näkyy täälläkin, kuten usein asemien läheisyydessä. Tai eihän kysymys ole köyhyydestä, vaan täydellisestä osattomuudesta, sillä sivummalla kaveri nukkuu jonkun ilmastointiritilän päällä tekstiilikasojen alla. Toinen kovaosainen on samassa puuhassa marketin parkkipaikan kärrykatoksessa, pahvien alla ja kissojen seurassa. Kissoja on lisää parkkikatoksessa, ainakin puolitusinaa ja niillä on ruokkimispistekin täällä. Marketin edessä on myös mies auttamassa kärryjen kanssa, kolikkojen toivossa. Miten lienee Covid paiskonut täälläkin ihmisiä, kovempaa potkinut kovaosaisia ja pudottanut uusia kadulle. Marketeissa ja niiden liepeillä moni miettii, mitä tänään söisi – osalle kysymys on valitsemisen vaikeudesta, osalle siitä onko saatavilla mitään.

Vilho palailee marketista muutaman perustarvikkeen ja viinipullon kanssa. Kukkula-asukkaan ei auta kulkea kaupasta tyhjin käsin, sillä samalla kapuamisella kannattaa aina tuoda jotain kaapintäytteeksi. Ulkona on aurinko laskenut, sade on alkanut oikeasti mutta eipä siitä ole haittaa Vilholle, ei se niin hurjaa ole. Etenkin kun pääsee sisälle yöksi. Kaveri ilmastointiritilän päällä ei ole liikkunut. Joko sadesuoja on toimiva tai sitten sade ei enää muuten haittaa.

7. Uudisasukkaat raivaamassa ja hamstraamassa

 Saapumispäivä on onneksi arkipäivä, joten kauppaan tai muualle ei ole mitään hysteeristä kiirettä. Susivuoret lähtevät puolenpäivän jälkeen tuttuun Eurospin-lähikauppaan alarinteessä ja äkkiä muistuukin mieleen, miten jyrkkiä Monte del Gallon kadut ja portaat voivat olla. 

Täällä näkyy mukavasti kissoja ja pihoilta puskee puita ja kasveja. Tunnelma on hyvin rauhallinen, miltei vaisu, sillä väkeä ei ole pahemmin liikkeellä ja vähäinen melukin kuuluu radan suunnasta tai kauempaa kaupungilta. 

Kaupasta Vilho kantaa vettä ja viiniä, tuoremehua ja kaikkea mitä Susivuoret ehtivät haalia – leipää, juustoa, vihanneksia, mozzarellaa, scamorza-savujuustoa ja olutta. Vilhon pussista löytyy Marsalaa, tulista Calabrian salamia, jougurttia, sipsejä ja halpaa olutta. Käsipuoleen tosiaan 9 kiloa juomavettä ja takaisin kukkulan kuninkaaksi. Täällä on lämmin, toteaa Vilho ja miettii palautumisaikaansa. Onneksi kello ei mittaa sykettä, se vain arpoo askeleista lisää palautumisaikaa. Tälle päivälle askeleita tulee 12000 – se on 12 kilometriä Vilhon jaloilla. Sitä ehtii kaikenlaista, kun aloittaa neljältä aamulla ja vaihtaa pari kertaa maata ja kaupunkia. 

Asuntoa pitää vähän tuunata. Mesta on todella kelpo, mutta tavaraa siellä on paljon ja pikkusen sitä pitää järjestellä Susivuorille sopivaksi. Tämä on sen sortin asunto, että emäntä pitää paljon tavaroitaan täällä itse. Järjestelystä on hyötyä ja haittaa: Yleensä isäntäväen asuttamat huushollit ovat toimivia, niissä on kunnolliset keittiövälineet ja asiat ylipäätään funkkaavat, kun päähenkilö itse asuu asunnossa usein tai toistuvasti. Miinuspuolella on sitten se, että jonkin  verran ollaan toisen nurkissa ja osa säilytystilasta menee emäntäväen koltuille ja kamppeille. Vilho huomaa kuitenkin heti, että tämä on mainio asunto ja täällä kyllä viihdytään erinomaisesti pienen tuunaamisen jälkeen.

Loputtoman ja jatkuvan alkupuuhastelun jälkeen Vilho tuunaa itsensä olohuoneen toiselle sohvalle ja melkoisen pian tämä globetrotteri on unten mailla lämpöisen koirahuovan alla. Kotiutuminen vaikuttaa onnistuneen.

6. Asunnolla Monte del Gallo

 Susivuoria odottaa mukava kaksio lähellä rataa ja aika lailla Kukkokukkulan huipulla. Seutu on mäkistä, pieniä kujia ja taloja mitä erilaisissa suunnissa ja korkeuksissa. Aika pian Vilho toteaa, että ei ainakaan tämä alue ole "mennyt pilalle" ja muuttunut kiillotetuksi, kalliiksi kaupunginosaksi. Samaa pientä nuhruisuutta ja iloista, viehättävää sekamelskaa, jossa on ikiaikaisen kaupungin tuntua. Silti täälläkin on luontoa ja kasveja kaikkialla, eikä oikein mitään suurkaupungin ahdistavaa tunnetta.

Asunnon avaimet antaa vuokraajan äiti ja hän myös esittelee huushollin. Homma hoidetaan italiaksi ja englanniksi, sillä isäntäväki joka aloittaa englannilla, ei yleensä pysty lopettamaan sen puhumista kokonaan. 

Susivuoret ovat näin saapuneet talolleen Roomaan ja matkan päähaasteet on oikeastaan hoidettu – vieläpä ilman kummempia vastoinkäymisiä tai mitään poikkeavaa.

Vilhon viimeisin kaupunkireissu Roomaan oli 2007. Sen jälkeen Viltsu on käynyt lentokentällä pari kertaa ja tie on vienyt kiertoajeluille ympäri maata, näistä viimeisin taisi olla keväällä 2018. Tuolloin Rooma on ollut vain horisontissa ja ensimmäiset/viimeiset yöt reissulla on vietetty jossain kaupungin lähistöllä tai kohtuullisen ajomatkan päässä. 

Rooman-matkasta on siis oikeasti se 14 vuotta ja silloinkin asuttiin kuukauden verran tällä samalla kukkulalla, tuumii Vilho. Ensimmäiset tunnit alueella ovatkin hyvin erikoista nostalgiatrippiä, koska paikat ovat tuttuja, orientoituminen käy helposti, mutta silti vettä on virrannut niin paljon Tiberissä, että monet detaljit ovat ehtineet unohtua. Silti ilmassa on kotiinpaluun tuntua, siinä Annikki on kyllä oikeassa, kun asian noin muotoilee.

5. Rakkauden ränsistyneet kasvot: Fiumicinosta Trastevereen, sitten San Pietron asemalle

 Paikallisjunassa Susivuoret sanailevat siksi, että junaan tuli pientä kiirettä ja lippujen leimaaminen laitteella, joka syö kolmea erilaista tikettiä, oli haasteellista. Leimaamatta ei auta junaan mennä, se Italiasta tiedetään. Kuumakin siinä tulee, mutta elämä on kovaa marraskuussa. Vilho riisuu paitahihasilleen. Sopukin löytyy, mielessä on se, että unta on liian vähän asialliseen argumentointiin tai arvottomaan riitaan.

Italia ja Rooman alue ottaa vastaan matkailijan radan varren näkymillä. Nyt on myöhäinen syksy ja ensimmäinen huomattava asia on kuivuus tai kuivuudelta näyttävä syksyn vaihe, jossa kasvit alkavat tuupertua. 

Toinen asia on rakkaan Italian rähjäisyys. Radan varressa on jättömaata, tonttien liepeitä ja vähän raunioitakin, mutta aina täällä huomion vie se rähjäisyys, joka hallitsee niitä ihan oikeasti rakennettuja ja tehtyjä paikkoja. Vilho miettii aina täällä sitä, onko vaikkapa aseman muurit tai laiturit olleet valmistuessaan oikeasti kunnossa, vai onko rappeutuminen alkanut jo vihkimispäivänä? Jos vaikka asemarakennus on hyvässä kunnossa, alkavat pian sen liepeiltä perikato ja ruoste valtaamaan alaa. Muurit murenevat, betoni nöyrtyy, metallin vie korroosio ja rauta on ruskeaa, vääntynyttä. Rikkaruohot kasvavat iloisesti menestyen ja niiden ympäristöä värittävät satunnaisesti sirotellut roskat. Kun pääset kävelemään päällystetylle tielle, josta kolmasosa on menetetty ja loput prosentit koostuvat kuudesta eri paikkauskerroksesta, tiedät olevasi kotona; Olet Roomassa, Bel Paesessa.

Mitäpä pienestä rähjäisyydestä. Susivuoret pääsevät Trasteveren steissille ja arpovat pian alleen Viterbon junan raiteelta 5. Sillä päästään San Pietron asemalle kahden pysäkin päähän.

Viltsu vetää pientä palauttavaa treeniä reppu selässä ja matkalaukku molemmissa käpälissä. Ylös ja alas laitureiden portaita. Varmuuden vuoksi San Pietron asemalla Vilho kapuaa portaat alas ja ylös kaksi kertaa, sillä nokkelat Susivuoret valitsevat väärän ulostulon. Sieltä väärästäkin olisi lopulta päästy, mutta kaiken järjen mukaan ulostuloa on tuunattu viime käynnin jälkeen, eivätkä Susivuoret halua katsoa kuinka pitkälle Pietarinkirkon uloskäynti vie. Siispä takaisin ja ei muuta kuin laukkuun liikettä.

Sitten ollaankin kotoisella Kukkokukkulla, Monte del Gallolla. Roomassa.

4. Todistuksia on kuin käännynnäisten kokouksessa eli miten Susivuoret kävelevät melko reissun kentällä Roomassa

 Lentokoneesta päästää lopulta helposti ja siitä eteenpäinkin päästään helposti. Se mikä on hieman erikoisempaa on reitti, sillä edessä on vähintään kilometrin seikkailu kohti laukkuhihnoja. Ensin mennään pitkä reissu pois siivestä lähtöporteilta ja sitten opasteita seuraten yhä pidemmälle ja pidemmälle kohti uloskäyntiä. Annikin jalka on todella kipeä, joten ravaaminen loputonta Aeroporto-rakennusta pitkin on vähintään kiusallista.

Lopulta päästään sumppuun, jota kutsutaan tax free -myymäläksi. Alkaa tuntua siltä, että kentältä ei päästä koskaan pois, mutta vielä löytyy turhuuden markkinapaikan jälkeen opasteita ja lopulta myös jonkinlainen reitti laukkuhihnoille. Tietysti kaikki pyörivät myymälässä vastavirtaan, sillä lähteviähän myymälä kiinnostaa.

Muutaman kerran Susivuoret ohittavat jonkinlaisia koronapisteitä, mutta ne ovat joko tyhjillään tai sieltä seurataan vain katseella. Laukkuhihna-aulan saapumisrampilla on lämpötilanmittauspiste ja katossa on kameroita muistuttavia kolmilinssisiä laitteita, jotka näyttävät vaikuttavilta. Maassa on tarroja:  Seiso tässä mittauksen ajan. Kukaan ei pysähdy tarroille, eikä Vilholla ole mitään käsitystä siitä, tuliko hänen kuumeensa mitattua, sillä vauhti on hillitön tässä vaiheessa Susivuorimarssia.

Mittauspaikan vieressä on mies ja nainen pulpettipisteellä: He puhuvat tulevasta lounaasta tai menneestä idästä, vaikea sanoa tarkkaan ihan mistä, mutta Vilho vaan painaa kohti laukkuhihnaa numero 11. 

Italiassa Vilho on oppinut sen, että vaikkapa autolla pääsee niin pitkälle kuin pääsee, joten jos jonnekin ei saa mennä, sinne ei totisesti pääse, koska edessä on vähintään panssarivaunu tai betoniseinä. Kyllä ne pysäyttää jos niillä on jotain asiaa. Saksalaistyyppinen, aina noudatettu "Ethän aja/pysäköi"-juttu ei saavuta täällä edes prosentin tulosta. "Toto, we are not in Tirol, anymore."

Vilhon taskut, repun lokerot ja matkalaukku on väärällään kasvomaskeja ja koronatodistuksia. Vilholla on myös passi ja henkilötodistus (on toki myös hammasharja, kiitos kysymästä).

Näistä varusteista kasvomaskit ovat toistaiseksi osoittautuneet tarpeelliseksi. Päivä on vietytty hunnutettuna kuin aivan liian kaunis eksoottinen nainen. Junassa maskia, lentokentällä, lentokoneessa, taas lentokentällä, taas asemalla, taas junassa ja vielä asunnolla - maskia niin kauan, että henki maistuu paperilta. Henkilökohtainen maskiennätys tehty tunneissa.

Helsingissä lentokentällä ei nyt kysytty koronatodistusta, Saksaan mennessä niitä katseltiin lähtöportilla. Helsinki-Vantaalla ei kysytty edes henkilökorttia gatella, joten koneeseen olisi voinut mennä kuka tahansa, kunhan lippu löytyy.

Vilho on täyttänyt ja tulostanut dPLF:n joka on siis EU Digital Passanger Locator Form.  Se on printattu lukuisina kopioina ja sen tuottamaa QR-koodia on siellä täällä, paperina ja digitaalisena. Sen kaverina on sitä koronapassia eli EU Digital COVID Certificate. Huolellisena kaverina Vilholla on näitä papereita repussa, taskussa, lisää matkalaukussa ja varmaan myös kengästä löytyy versiot – tietysti diginä puhelimesta, tietokoneesta ja vaimolle on pistetty Wsuppiinkin viestinä QR-koodi.  

Vilhon maskottijäniksellä Pixullakin oli koronatodistukset tallessa pidettävänä, mutta tuohan teki niistä paperilennokin ja paiskoi menemään terminaalin toisesta kerroksesta jo Seutulassa.

Veljet ja sisaret, haluan todistaa! Minulla on todistus, haluan todistaa siitä, miten olen kahdesti saanut Comirnatyn (Pfizer, Halleluja!) – ja olen valmis kertomaan sen kaikille kansoille, viranomaisille, porttivahdeille,vankkurikuskeille ja kievarinpitäjille! Totisesti, ystävät, tahdon ja voin tämän todistaa! Covid, my lord, Covid! Halleluja!

Mutta: Kukaan – ei kukaan ole kiinnostunut. 

Sori, Vilho. Nice try.

 

Vilho kulkee Annikin kanssa Fiumicinolta juna-asemalle ja paikallisjunaan kohti Trasteverea ihan pelkällä lennon tarkastuskortilla ja päivän aikana ostetuilla kahdella junalipulla. Kukaan ei halua nähdä Suomessa tai Italiassa edes... junalippuja.  

Haluan todistaa, sisaret - no, antaa nyt ihan oikesti olla, jookos?

3. Varikset ja tuulihaukka: Fiumicinon lentokentälle

Norran operoima Finnairin kone laskeutuu nätisti Rooman pääkentälle ja edessä on todella pitkä rullaus portille. Ensimmäiset roomalaiset Vilhon näköpiirissä ovat variksia. Niillä on tekemisen meininkiä Fiumicinon kiitoratojen välissä; Kaikkiaan varismaista, aktiivista ja positiivista tekemistä, kuten variksilla kaikkialla. Annikki huomaa pian tuulihaukan, yhden näistä lentokenttien vakituisista lentotaitureista.

Kentällä on hiljaista, siis rullaus/taxipuolellakin, mutta kaikkiaan hiljaisen menon aistii ihan kaikessa. Pitkään odotellaan KLM:n konetta poistuvaksi, sitten päästään portille. Portin tuntumassa näkyy kenttähenkilökuntaa ja viimein myös erehtymättömästi italialainen nainen: lyhytvartinen pieni nainen huomiovaatteissa radiopuhelimen kanssa, mustat pitkät kihartuvat hiukset – ja vähäisen varren kanssa erikoisesti rimmaava määrätietoinen ote asioista.

2. Yksitoista kilometriä ja alla Balaton

Lentokoneessa Vilho nuokkuu ja nukkuu vuorotellen. Väsymys on sen verran suurta, että matka menee melkein mukavassa horteessa. Palautumisaikaa sunnuntain marathonilta on vielä yli 80 tuntia, joten jalatkin hieman painavat.

Viimein kapteeni havahduttaa Vilhon kuulutuksellaan: Lennetään Unkarin ilmatilassa ja alla on Balaton-järvi. Vilho näkeekin sen erinomaisesti koneen vasemmalla puolella, mutta ikkunan jääkiteet estävät hyvien valokuvien saamisen, etenkin kun tarjolla on lähinnä vastavaloa.

Reitti on tuttu ja Balaton on nähty aiemminkin, myös koneesta jos rannaltakin. Tämä tie vie Adrianmerelle ja Kroatiaan, Alpit valitettavasti väistetään ja niitä ei tarvitse tähytä.

Matkalla on ollut paljon pilviä, joten suuremmin ei ole tarvinnut maisemia katsella. Mutta kohta ollaan Italiassa ja pian myös maassa.

Loch Nessin hirviö... Ei, kuvassa on melkoisen kehno valokuva Balaton-järvestä. Seutua tuntevat saattavat tunnistaa Tihanyn niemimaan kuvan vasemmasta laidasta. Saksankieliset kutsuvat järveä nimellä Plattensee.

 

1. Katoamisesta koneeseen: Vilho lentoasemalla

Vilhon tarinat jäivät Saksassa totaalisesti kesken ja se on tosiasia. Saksan matka ja vuorikeikat menivät lopulta oikein mainiosti, mutta silti tarina loppui, jäi kesken ja katosi matkalla kokonaan. 

Näin ei yleensä käy Vilholle, mutta nyt kävi ja sen mukaan mennään, 

Ehkä pitäisi pelata koronakorttia, puhua poikkeusoloista ja erikoisesta vuodesta, mutta se olisi turhaa. Nyt on mentävä vain eteenpäin ja jätettävä keskeneräiset asiat keskenään, miettii Vilho.

Näin päästään siihen, että Vilho on jälleen lentokentällä Seutulassa ja eletään lokakuun jälkipuoliskoa. Siitä kuuluisasta kesälomasta pidetään loppuja, ja lomalle on kirjattu kolmisen viikkoa Roomassa, mutta nykyäänhän ei tiedä mistään varmaksi puhua ennen kuin asiat toteutuvat.

Kello on kuitenkin herättänyt aamusella siinä 0420 ja asunnosta on lähdetty viiden maissa. Reipas päivä on vienyt lopulta lentokoneeseen asti, ja kiitollisena Vilho toteaa, että kaikesta on taas selvitty ja istahtaa Embraer Erj-190:n penkkiriville 16, paikalle C, Annikin ja vain Annikin viereen.

Helsinki on harmaa, sateeton ja sää on vakaa. Aurinko ei ole vielä noussut, eikä ole konekaan. Lopulta molemmat asiat tapahtuvat, ensin kone, sitten koittaa päivä pilvien päältä idästä.

Kaksikymmentätuhatta ajatusta Rooman taivaan alla

 Lokakuun loppupuolella Vilho palaa Italiaan ja Roomaan.

Nämä tarinat ja turinat ovat siltä matkalta.

11. Ulos autotallista ja lisää vesiä: Kaupoilla ja pitäähän ihmisen myös kävellä

 Susivuoret puhuvat aamulla uusiksi auton ohjaamisen Suomen armeijan käsiohjeet. Toimintaa harjoitellaan olohuoneessa, kunnes Vilho on tyytyväinen. Tallista päästään naarmuitta ulos ja Annikki toimii upseeritasoisesti mutta silti oikein hyvin. 

Edessä on eeppinen serpentino-mutkatie alas Bad Hingelangiin. Jokainen joka on ajanut näitä, tietää mistä on kysymys. Saksassa hommassa on oma lisänsä, sillä autot ja miehet ovat suuria ja molempia on paljon. Nyt kun mennään viivalle, niin on pakko sanoa, että latinoiden kanssa Vilholla on ollut helpompaa – siis tuolla vuoriston eteläpuolella. Spanskit ja porukat saattavat vaatia alamäessä lisää vauhtia kaikilta menijöiltä, mutta autot ovat pieniä ja kuskit tiukkoja. (Lukijan pitää kuitenkin muistaa aina Vilhon, tuon varhain karanneen mustalaisen latinolisä).

 

Maantie on ikuinen ja sitä kulkija rakastaa. Niin usein Vilho pitää kädessään hellästi, kuin hyväillen kohtaamansa puun lehteä ja toivoo miten voisi juurtua ja oppia rakastamaan kohdalla olevaa kauneutta. Mutta alla on polku, edessä on tie, kaiken päässä on lentokenttä ja taivas on auki kulkijalle. 

Sonthofen. Täällä käydään Lidlissä, Edekassa ja Aldissa. Anteron lapsia varten tiedustellaan Müllerin Playmobil–valikoima. Kaupoista ostetaan vettä, ruokaa ja vettä vahvempaa. 

Susivuorilla on vaikeaa keskenään. It's no good.

Illan yksi aihe koskee sitä, että Vilho ei nauti lainkaan poikkeuksellisen hienon, uuden Minin ratissa istumisesta lomallaan, joka on antanut odotttaa keväästä asti. Alppiseudulla ajaminen on oma kidutusmuotonsa, jossa upeissa maisemissa vastassa ja takana on loputon virta bemareita ja mersuja kiiressä päästä jonnekin muualle näistä taivaallisista maisemista. 

Bad Hingelangin viimeisessä kiertoliittymässä hätäily ja kiire saa uuden leimansa, kun paikalla on pari vilkkuautoa ja vasemmalla on käynnissä painelu-puhalteluelvytys ja näkyvissä on screenin jälkeenkin potilaan jalat, jotka voisivat olla kristus-leffasta.  Näistä kuvista Susivuoret lähtevät ylös serpenttiinirinteille, keskustellen maantien vaaroista.

 

Susivuorten parvekkeelta...laitumelle.

Susivuoret syövät sushia ja Annikki järjestää sen, ettei Vilhon tarvitse enää koskaan menettää vähäisiä hermojaan sumppuisen autohallin kanssa, vaan kiesi voidaan jättää asunnon luo. Vähän Vilho on oppinut mutta tietää sen, että kolme kauneinta sanaa ovat aina ja ikuisesti: Minä hoidan sen.

I'm relieved to hear that you've been to some far out places. 

 

Illan Vilho kulkee paahtavassa auringossa Unterjochissa pelkästään sen takia, että päivään pitää saada askelia ja vuorinäkymiä. Tänne sankarimme kiitää Minissä siksi, että parkkipaikasta ei ole vielä sen suurmpaa selkiyttä.

I had some dreams, they were clouds in my coffee.

Onneksi Annikki muistuttaa Vilho kierroksellaan siitä, että Äidille piti soittaa. Vilho hoitaakin sen heti muutamien kuusien varjojen suojassa. Vasta 14 vuotta Vilho on elänyt epävarmuudessa ja pelossa vanhempien terveyden takia. 

 

 

Leppoisa, helteinen vuoristokävely päättyy aikanaan laitumelle ja piikkilankaan. Itävallassa. 

Vilho ei ole kiinnittänyt mitään huomiota auringon paahtessa siihen, että merkittävä rajapylväs on ohitettu.

 

Unterjochin kirkko

 

10. Iseler 1876 m.

Oberjoch-alppikylän keskeisin vuori on Iseler. Se hallitsee myös näkymää Susivuorten asunnolta ja sinne lähdetään tietysti heti ensimmäisenä päivänä.

Vilho on nukkunut hyvin, syönyt sardinialaisten paistaman pizzan ja hyvää ruokaa myös illalla, joten latausta riittää. Annikki ihmettelee jälkikäteen Vilhon päiväreissua, joka melkein näkyy kokonaan parvekkeelta, mutta Vilho toteaa vain, että helppo keikka. Nimittäin puolirasittava autoilu/muuttopäivä on ollut jaloille lepopäivä, joten nyt maittaa taas tonnikasisatanen levänneillä pohkeilla.

 

 Iseler. Päivän huippu nähtynä tylyimmästä suunnasta.

 

Vilho kapuaa kämpän n. 1200 metristä huipulle, joka sijaitsee virallisesti korkeudessa 1876. Rannepeli tarjoaa päivälle korkeutta 1881 m. mutta kirjan mukaan mennään.

Kelit ovat siis sellaisia, että varjoisia metsäosuuksia tervehditään ilolla kuin keitaita ja katso, niissä onkin varmaan 10 astetta vähemmän kuumuutta. Aurinko on ihanan kesäinen mutta paahtava. Vilho ruskettuu yhä ja koko nassu on pian kuin paahdetulla pavulla. 

Pariskunta tapaa köysiradan yläpäässä, josta varsinainen taival Vilholle alkaa. Rata menee vain 1559 metriin, olkoonkin että sieltäkin maailmankaikkeus näyttäytyy kauniina ja sopivan utuisena.    

    Urhea vuoriretki kulkee siksakkina nousevaa polkua loput 300 nousevaa metriä ja reitillä on koiraa, mummoa, pappaa, lasta, näiden vanhempia ja nuorisoa. Suomalaiselle (=Vilho) päivän nousun rasittavin osa on se, että vastaantulijat on kohdattava ihmisinä ja heitä tervehditään; Katsekontakti ja lausahdus"Allo" tai "Grüs gott"  "servus" tai näiden joku väännös. Jos väistetään tai odotetaan – tai oletetaan että näin tehdään – niin sanotaan odottajalle "danke" ja odottaja kuittaa "bitte".  Tämä on oikein mukavaa ja erittäin inhimillistä, mutta vuoristopolulla metsäsuomalainen haluaisi olla hiljaa tai jupista hiljaa ja jos on kuuma, olisi kiva vaan tuijottaa alas polkuun naamasta putoavia hikipisaroita ja pitää Pepsodent-hymy tallissa.

 

 

Hieman korkeammalta kotikylä ja köysiradan pääteasema kohdassa 1559 m

Keikka on kuitenkin aivan mainio ja nyt kun eletään viikonloppua, tällaisen kohteen väenpaljous on hyväksyttävä. Huipulta Vilho hakee mukavan ja riittävän rauhallisen paikan ja pitää päivän toisen lepotauon, sillä ensimmäisen hän vietti Annikin kanssa.

 

 

Ristihuippu, Iseler.

 

Maisemat ns. eteenpäin ovatkin käsittämättömän hienot, niistä nautitaan maskottijäniksen Pixun kanssa täysin rinnoin.

Itävallan suuntaan vihreille ylängöille. Pixu kuvassa myös.

Tauko on poikaa, mutta pelastushelikopterilla on keikka naapuriharjanteella ja sinne lasketaan henkilökuntaa. Eipä ihme, reitillä on paljon väkeä ja kaikkea voi sattua. 

Vilho palaa aurinkoisessa kelissä kotiin vaihtoehtoista itäistä reittiä. Meno on helppoa, mutta kuumuus on välillä autiomaamaista. Aivan huipun tuntumassa jaloissa on yhtäkkiä musta, kapea käärme, joka sihisten kulkee polun yli – ennen kuin Vilho ehtii edes tajuta muuta kuin sen, että ottaa videokameran esille. Hämmentävintä kaikessa on se, että mistä ihmeestä käärme putkahti tälle ruuhkaiselle polulle, joka tosin juuri nyt on rauhallinen.

Come sail your ships around me, and burn your bridges down

Viltsu pudottelee alas tekojärvien kautta ja kuumuus paahtaa koko rinteen voimin. Harjoitus on kestänyt tässä vaiheessa 4,5 tuntia ja sehän on sopivasti marathonin pituus. Mutta vielä ei olla maalissa, vaikkakin voiton puolella. 

Näitä hyviä päiviä mahtuu matkaan aina välillä ja auringosta pitää nauttia vielä kun sitä on. Upea musta kissa odottaa kirkolla Vilhoa, eikä väisty oikopolulta, aivan kuten ei pidäkään. Vilhollahan on paukkuja oikaista nurmen poikki kotiin ja kavuta vielä yläkertaan hirsitalossa. Annikki onkin vastassa parvekkeella.