B2. Piisirun päivitys: Bibliografiaa ja pohjatyötä

Ensinnäkin: Iso kiitos kaikille.

Palautetta on tullut paljon, eikä vähiten pätevyydestäni. Tästä aiheesta olen iloinen, sillä haasteita en pelkää. 

Diplomityön ja -tutkinnon tein hyvinvointiteknologian maisteriohjelmassa. Samaan aikaan valmistelin naistutkimuksen puollella väitöskirjaa ja molemmat opinnot sain loppuun ennätysajassa. Siirryin välittömästi valmistuttuani vapaaksi kirjoittajaksi.

Aloitin kirjoittamisen luomalla ihmisille muutosoppaita ja tässä aihepiirissä olen uskoakseni maailman kärkeä. Nämä kirjat niputetaan kiusallisesti  otsikon self-help alle, mutta tuollainen lokeroiminen ei tee oikeutta teoksille, jotka ovat nostaneet lukemattomien ihmisten elämän tasoa.

 

Tällä saralla esikoisteokseni oli Fulfillment: From yourself to myself (2011). Toinen teos syvensi ensimmäisen oppaan teemoja ja ilmestyi pian ensimmäisen jälkeen nimellä Second helping (2012).  Sarjan täydensi kolmas ja kansainvälisesti myydyin oppaani Super soul: Insights of the winner self (2013).

Ajan hermolla oleva mieli ei nuku, vaan menee eteenpäin eturintamassa. Elämme taas uutta valistusaikaa ja valveutuneisuus sai seuraavaksi huomioni kirjallisissa töissä.  Aloitin tämän työn luomalla alan klassikon Woke (2015). Jatko-osat Woke: Unchained (2016) ja Woke: Freed (2017) olivat kaikki julkaisuhetkensä parhaita tiedostavia kirjoja ja palkittiin Think-palkinnoilla 2016 ja uudestaan 2017.

Elämäkertateokseni ympäristöaktivistista, joka ei esittelyjä kaipaa ilmeistyi viime vuoden alussa ja vei ajatteluni syvemmälle ilmastotiedostamiseen.(Mother Greta: A life, 2020).

Samaan aikaan tutustuin Instiction Rebellionin uraauurtavaan toimintaan tekemällä viikkojen ajan tutkivaa journalismia heidän leirissään Lontoon Trafalgar Squarella.  Kokemuksistani julkaisin teoksen No soap or shower: The dirty climate truth  (2020).

Muilta osin voin sanoa tässä vaiheessa sen, että täällä ei tunnu ilmasto kovin kuumalta, mutta varmasti nämäkin sateet ovat epäluonnollisia. Tästä asunto kolmosesta on helppo seurata Vilhoa ja valtavasti olenkin tehnyt jo muistiinpanoja. 

 

3. Sateisen sunnuntain sateenvarjokävely Oberreutteen

 Susivuoret nukkuvat melko pitkään, mutta hämmästyttävän hyvin he myös pääsevät liikkeelle. Ulos ei valitettavasti kuitenkaan ole kiirettä, sillä koko yön on kuurosadellut ja sama meno jatkuu päivälläkin. On sunnuntai, joten kauppojen hyllyilläkään tätä päivää ei Saksassa voi viettää. Pitää siis mennä varusteita likaamaan märille poluille.

 

 

Talolta pääsee hyvää, vaikkakin kapeaa asfalttitietä eteenpäin lähikyliin, mutta eihän täällä mitään liikennettä ole. Vilho nauttii raikkaasta ilmasta, hiljaisuudesta ja sateenkin läpi tunkevasta valoisuudesta. Jossain edessä päin on paritonnisia vuoria, mutta niitä näkee vain harvoin eikä koskaan tällaisessa sateessa.

 

Tässäkin pienessä kylässä infraan on panostettu ja pian ollaan kävelyreitillä, josta on pidetty huolta. On koirapusseille roskiksia ja kulkijoille opaskylttejä, vaikka ollaankin teknisesti jonkun pellon laidassa. Polut ovat jämeriä ja kyltit osoittavat sinne minne pitäisikin.

 

 

 Lehmät laiduntavat kuin rauhan ja pysyvyyden symbolit sateessakin ja katsovat vain lempeästi vaikka vesi valuu korvista ja turvasta. Matkalla nähdään muutamia hevosia, kanoja ja lampaitakin. Selvää on se, että pihat ja tilat on hoidettu viimeisen päälle, eikä autonromuja, romahtaneita latoja tai roskakasoja ole saatavilla missään. 

 

 

 

Oberreutte on täällä se varsinainen maalikylä, mutta ainoastaan verrattuna Susivuorten omaan kyläseen jossa on vain yksi tie. Oberreuttessa on iso kirkko ja vaikkapa kouluja, mutta ei täälläkään ole kuin bensa-asema ja pari pikkupuotia. Alppitie, Deutsche Alpenstrasse kulkee kuitenkin tämäkin idyllisen kylän läpi, nousten eilisestä Simmerbergistä. Korkeus täällä kuten kotonakin on reilussa 800 metrissä eli aika tyypillisessä baijerilaisessa asumiskorkeudessa. Tarkemmin ollaan Länsi-Allgäussa, West-Allgäussa, joka on kulttuurisen Allgäun maakunnan osa. Allgäu näkyy täällä identiteetissä, perinteissä ja vaikkapa ruuissa.

Asunnolla Susivuoret syövät valmissalaatit ja lepäilevät. Varusteita levitetään, sillä kaikki on aika kosteaa, mutta eivät sentään vaatteet. Kengät tuppaavat olemaan eniten kovilla, sillä sadeviitat tai sateenvarjot eivät niitä suojaa. Varusteet on valittu vuoristoreissuja varten, eikä rinnepoluille ole asiaa kun sataa. Siksi mitääm täydellistä sadevarustusta ei ole edes tavoiteltu ja nämä odottelupäivät mennään niillä vehkeillä mitä on.

Iltapäivän ja illan Vilho on huonovointinen ja veto on kokonaan poissa. Lieneekö lomauupumusta, mutta osansa tuntuu usein olevan sillä, että vaikka nyt ollaan vielä alamaastossa, on asunto 800 metriä korkeammalla kuin kotikunnaat. Usein Vilho on ollut alkupäivinä ilman ruokahalua ja heikossa hapessa. Eipä siinä mitään, sateen sulkiessa taivaan ja polut on ihan hyvä päivä potea mitä ikinä podetaankaan.

2. Sadetta ja valoa rajamaalla Allgäussa

 Nukuttuaan neljä tuntia, Vilho herää. Virtaa on täällä sydänmailla aina paljon, eikä tässäkään korkeudessa ruoka maita liikaa, eikä näemmä unikaan. Ilmassa on pientä ylilatausta, odotusten täyttymystä väsymyksen läpäisemässä matkamiehen vuorokaudessa. Vilho nukkuu vielä kuitenkin kahdeksaan asti. Pieni alakerran asunto on jotenkin pesämäisen suojainen, eikä sisällä pedissä ole mitään käsitystä siitä, onko yön satanut niin kuin on luvattu.

Aamulla maa ja kaikki on kuitenkin yhtä märkää kuin illallakin. Vuoret ovat taas kadonneet näyttäydyttyään illalla. 

Lähdetään kauppaan, harmaa maailma ei lupaa mitään hyvää rinnepäivää, mutta jatkuvasti Vilho tuskailee sen kanssa, että sateettomat jaksot voisi viettää muualla kuin hienon auton ohjaimissa tai supermarketeissa. Todellisuus on kuitenkin Vilhoa  vastassa jatkuvilla kuuroillaan. Pienet tauot sateessa pilkkaavat koko päivän kulkijaa tauoillaan, mutta aina lopulta sataa.

Lindberg im Allgäu. Suomalainen täyspäinen ihminen aistii ensimmäisenä tällaisissa saksalaisissa pikkukaupungissa kaiken läpitunkevan hyvinvoinnin. Tässäkään kylä-kaupungissa ei ole mitään pikaiselle kulkijalle mieleen jäävää tahi erityistä, mutta onhan tämä hieno kaupunki ja täällä on kaikki mitä voi toivoa, lisäksi tulee saksalainen siisteys ja huoliteltu kauneus. 

Susivuoret käyvät kaupoilla ja Vilho on kärttyinen menetetystä vuoripäivästä ja autoilun rasitteista. Ensin Aldi Süd,  sitten harvinaisempi Norma. Nämä kauppareissut tehdään sadekuurojen aikana ja välissä. Sunnuntaina kaupat ovat täällä kiinni, joten nyt pitää hamstrata ja senhän Susivuoret osaavat. 

Kotona satelee, mutta taivas on silti lähellä ja valoa riittää kuurojenkin aikana.

Vilho tuskastuu odotteluun ja lähtee iltapäivällä testaamaan vehkeitään lähitienoolle. Simmerbergin kylä on vieressä, sinne laskeudutaan sata metriä, osittain polkua, joka kulkee satumetsässä ja sitten teillä ja kyläkaduilla. Hautausmaan kappeli on kaunis, italialaistyylinen valkoinen temppeli. 

Simmerberg. Hautausmaan kappeli.

Tie vie alemmaksi, kirkolle, mutta pian alkaa sataa. Kirkolla Vilho odottelee sateen loppumista seurakuntatalon katon suojassa, mutta kuuro ei ota loppuakseen. Edessä on paluu asunnolle häntä koipien välissä ja sadeviitassa.

Täällä on paljon pähkinäpensaita, lehmuksia, tammia ja kauniita marjapensaita. Niityt ovat siistejä, hoidettuja, samoin kuin pihat ja pientareetkin. Pieni metsätaipaleen polku valuu nyt vettä kuin pieni puro, mutta Vilho nauttii kuitenkin hämmentävän raikkaasta ilmasta ja seudun hiljaisuudesta. Valo on kaunista, mutta harvoin se tarttuu filmille.

Sade jatkuu iltapäivän, kuurot koko illan. Susivuoret ovat jumissa perusleirissään viihdykkeiden ja eväidensä kanssa. Ulkona on vain kymmenen astetta, mutta taivaanranta pysyy vaaleana kaikesta kosteudesta huolimatta.

C1. Kreivi D pitää linjapuheen numero 1

Jos joskus alppikylässä kohtaat palveluammatissa nuorehkon, komean ja charmikkaan miehen, hän on varmasti vampyyri. 

 Jos näissä kylissä näet naisen, joka on ulkoiluaktiviteeteista huolimatta julmetun vetävä ja seksikäs, katselet taatusti vampyyriä. 

 Minulle on täysin yhdentekevää uskotko näitä sanojani vai et, sillä se ei vaikuta mitenkään omaan uskottavuuteeni tai vetovoimaani. Voin kuitenkin avata tätä asiaa hieman.

Nimittäin saksankielisen vuoristoseudun polut, köysiradat, tiet ja tavernat ovat lähes sataprosenttisesti täynnä eläkeläisiä ja muita tuulipukukansalaisia. Henkilökunta ja palvelusväki näissä kylissä ja tarjolla olevissa aktiviteeteissa on pääsääntöisesti vanhaa sekin, mitä nyt joukossa on opiskelijaikäistä tuntityöläistä ja tavernan omistajan sukulaistyttöjä. Se vetovoimainen porukka istuu urheiluautoissa ja tuntuu aina olevan menossa jonnekin eteenpäin, kyliin pysähtyvät sauvojensa kanssa pyörimään vanhukset ja muut raitista ilmaa palvovat horiskot ynnä vastaavat tylsimykset. 

    En tiedä missä itse liikut, mutta globaalisti tiedetään se, että tasamaallakin pururatoja tuulipuvuissaan kiertävät eivät ole mitään glamour-malleja tai viihdemaailman kermaa. Ei –reippailuväki yrittää vain säilyttää keskiikäisyytensä rippeet mahdollisimman pitkälle vanhuuteen, sillä vanhentuminen on näissä ihmisissä herättänyt halun takertua siihen vielä jäljellä olevaan osaan terveyttä ja elinvoimaa. Söpöä, eikä vain?

Tähän väliin haluan vain korostaa sitä, että draculoista ja vampyyreistä (jos nyt käytetään tuollaisia termejä) uskotaan kaikkea aivan soopaa. Ihan sama sinänsä... maine kiirii edellä ja usein se vielä eksyy matkalla ja päätyy kimppaan valheiden kanssa. 

    Nyt kun aloin tätä aihepiiriä tosissani avaamaan, niin kerrotaan sekin että kolme käsitettä vampyyreistä pitää kyllä paikkansa: pitkäikäisyys, veri ja kauhu. Sen sijaan sitoutuminen johonkin paikkaan Romaniassa ei ole tätä päivää  – olette ehkä kuulleet työvoiman (yövoiman!) vapaasta liikkuvuudesta? 

    Knoppina voin todeta sen, että viihdymme vuoristoseuduilla, joten sekin legenda on totta – miksi, sen kerron myöhemmin. Ja tottakai on “myöhemmin”, sillä kyllähän kaikkia vampyyrit kiinnostavat. Palataan asiaan, nyt pitää painella tuonne hiihtohissille päästämään mummot vuorille. Sanon näin koska tiedän: Hymyilet kun tavataan.

1.1 Susivuoret pääsevät kuin pääsevätkin Allgäuhun

 Annikki nousee ensimmäisenä koneesta Münchenissä kellon lyödessä liittotasavallassa 0908. Kone on tullut maahan vain viisi minuuttia aiemmin; Myös tällä valtavalla lentokentällä näkyy koronan luoma autiomaa, eikä ruuhkia tunnu olevan.

Kaikki menee aivan kuten ennenkin täällä on mennyt, retkihän on Susivuorten kuudes alppikeikka. Laukut saapuvat aika nopeasti (0932) ja sitten päästään minimaaliseen vuokraamojonoon. Kohtelias nuorimies taikoo Vilholle Mini Countrymanin varatun pikkuauton tilalle. Pimeässä tallissa Vilho tutkii jonkinlaisella menestyksellä ajoneuvoa ja yrittää etsiä vanhoja vaurioita. Annikki huomaa ulos ajettaessa miten vuokraamojen kolossaaliset tallitilat ovat täynnä tyhjää.

Uimaan opitaan vedessä ja uusiin autoihin tutustutaan maantiellä. Autobahn vetää ja Vilho pudottelee kehätietä kohti Germeringiä, sieltä päästään välillä yltyvässä sateessa viimein tielle 96, joka vie melkein tämän päivän maaliin asti.

Koronatietoja ei ole vaadittu lentokentällä, Saksan valtio on kuitenkin laittanut pelisäännöistä 2-3 tekstiviestiä.

Kaupassa käydään suunnitellusti Memmingenissä Lidlissä. Kellohan on vasta reilu 12. Kilometrien ja korona-asioiden lisäksi päivä on taistelua väsymystä vastaan. Pinnan alla on kuitenkin aivan hillitön riemu siitä, että koronasaarros on tässä elämässä jälleen murrettu, saatu kuonoon lentopetrolin tuoksua ja päästy pikkuisen irti kotikunnaista.

Jo iltapäivällä Susivuoret ovat Langenriedissä, Allgäun maakunnassa. Asuntoasiat hoidetaan Vilhon minimaalisella saksalla ja emännän ammattitaidolla. Annikki on tavannut parkkipaikalla heti kissan, enteet ovat hyvät.

Iltaa kohden kotiudutaan, puretaan tavaroita ja puuhataan digivälineiden kanssa. Syödään viimein jotain ja Vilho nukkuu, herää ja keittää kahvia. Iltasella ollaan kävelyllä kauniin maalaiskyläsen tiellä. Hiirihaukka ja lämminverinen ratsu isännöivät läheistä niittyä, etelässä on komeita vuoria, jotka ovat vasta paljastuneet sumun takaa, mutta pian aurinko jo laskee. 

Vilho on kuitenkin päässyt kartalle ja tietää nyt sen, että asunto on korkeudessa 843 metriä. Annikki avaa shamppanjapullon. Ulkomailla, Saksassa, aivan Itävallan rajalla – kahden vuoden jälkeen.

 

Erään naapurin autotalli. Pelargoniarivistön alla vihreät lehdet ovat viiniä rypäleineen.

B1. Miru Piisiru esittäytyy eli herätys piinkovaan selfhelppiin

 Julkaistuani merkittävän määrän kirjoja itsensä kehittämisestä ja ihmisten mahdollisuudesta täydellistymiseen, etsin uusia haasteita. Luentosarjat, kehityskurssit ja yhteistyö ihmisten kanssa eivät enää tuntuneet riittäviltä, vaan tarvitsin yhä uusia kohdattavia rajoja, uusia horisontteja, uusia ylitettäviä esteitä. 

Valveuteneisuutta ei pysäytä nykymaailmassa enää mikään, eivät edes ikiaikaiset patriarkaaliset, konservatiiviset ja pysähtyneet rakenteet. Maailma muuttuu nyt kovalla tahdilla ja sen tahdin sykettä kuuntelen tarkasti, haluten olla tiedostavuuden ja hereilläolon etuvartion etupuolella.

Nykymaailman määrittää kolme peruspilaria: itsensä kehittäminen, valveutuneisuus ja ilmastonmuutos. Nämä kolme kytkeytyvät yhteen ja tästä kolmiyhteydestä löytyy myös ratkaisu kaikkeen. Tätä arvoitusta tutkin ja ratkaisen kaikessa työssäni.

 Olisiko dinosaurukset voinut pelastaa? Tietysti kysymys on provosoiva, sillä Jucatanin niemimaalle iskeytynyt meteoriitti tuhosi ziljoona vuotta sitten hirmuliskojen elinolosuhteet tyystin. Mutta entäpä sitten nämä meidän  dinosauruksemme – siis esimerkiksi yhteiskuntaamme täyttävät keski-ikäiset miehet, jotka ovat kovaa vauhtia kuolemassa sukupuuttoon ja omaan mahdottomuuteensa? Miten suuri pala tätä arvokasta planeettaa menee tuhoonsa näiden toksisuudessaan taantuneiden turilaiden mukana?

Lyhyestä virsi kaunis. Olin sopivassa tilanteessa ja päätin seurata erään sopivan kohteen touhuja hetken aikaa ihan vierestä. Vilho Susivuori ei ole täysin menetetty tapaus, joten haasteista huolimatta jopa hänetkin voidaan pelastaa ja päivittää. Minä teen kenttätyöni ja selvitän kuin arkeologi muinaisjäänteen elämänmuodosta kaiken. Vilhokin voi muuttua, kehittyä, herätä ja toteuttaa oikean potentiaalinsa. Siis herätys ja Susivuoren matkaan.

MUC: palvelurakennuksen kattorakenteita

1. Rautatieasema, lentoasema, kone ja taivaalle

Perjantaina Viho herää 0445 ja voittaa herätyskellon kymmenellä minuutilla. Suomessa on mustan pimeää, tietysti kosteanoloista, sillä pari päivää on satanut paikoin rankastikin.

On elokuun viimeinen perjantai ja pitkästä aikaa suuri päivä Susivuorten elämässä, sillä suunta on lentoasemalle.

Kaikkea hallitsee kuitenkin epävarmuuden ja väsymyksen syvä tuntemus. Onnistuuko matkailu? Mitä mutkia koronakontrolli teettää ja ehditäänkö ylipäätään normaalisti?

Nyt mennään ensimmäistä kertaa junalla lentoasemalle. Susivuoret muuttivat vuodenvaihteessa uuteen taloon ja näin myös reitti lentokentälle on pitänyt päivittää.
    Paikallisjunan kyydissä ollaan sopivasti 0555. Juna on siinä mielessä huvittava, että sen päämäärä on aina Helsinki - kehäreitistä kun on kysymys; Tuollainen tieto ei kuitenkaan matkailijaa auta lainkaan.
Susivuoret toki osaavat sentään väsyneenäkin päätellä sen, että mennään oikeaan suuntaan, mutta tuttuakin maailmaa tulee vain toisinaan katseltua turistin silmin.

Vilhoa on mietityttänyt viikon verran se, miten lentoasemalla kontrolloidaan koronatodistuksia. Siitä ei puhuta infoissa mitään, eikä tieto tule vastaan muutenkaan helposti.
    Koronalaput unohtuvat kuitenkin pian asemalla, sillä lähtöaulassa on järkyttävä väenpaljous pienellä alueella, jopa siinä määrin, että kaikki erilaiset jonot ovat vain yhtä pulisevaa massaa kassiensa kanssa.
    Vilho sukeltaa automaateille ja matkalaukkutarrat ovat pian kasseissa ja liput tulostettuna.  
Valtava lauma jonottaa check-in -tiskeille, joissa on palvelua, mutta onneksi itsepalveluhihnoille päästään käytännössä heti, tosin sielläkin on auttelemassa kolme henkilöä, jotka ovat lähinnä tiellä ja hoputtavat väärällä hetkellä.
 

Lähtöaula-alueen ahtaus on suurin ongelma: Jonoilla ei ole tilaa, siksi kaikki velloo yhtenä massana. On vaikea päästä sivuun laittamaan pahvejaan ja tavaroitaan ruotuun, sillä oikein mitään “sivua” ei ole missään. Pääsyynä tähäb bordelliin on terminaalien remontti, ei korona tai viikonpäivä.

Kassit lähtevät nopsasti, seuraavaksi pitää kiertää kauaksi, että löytää turvatarkastusjonon pään eikä päädy vahingossa jonoon, joka luikertelee kuin laavavirta kohti check-in -deskejä.

Kukaan ei ole kysynyt koronasta vielä sittenkään, kun turvatarkastus on ohi. Itse turva on piinallinen, sillä nyt läpivalaisijat ovat kiinnostuneet kaikista kojeista ja reppuja katsellaan parikin kertaa muun hässäkän ohessa.
    Maanalaiselta juna-asemalta lähtemisestä kun mitataaan, turvasta läpi pääsemiseen ja laukkudroppaamiseen menee lähes 30 minuuttia. Aika ei tietenkään ole pitkä, mutta sama homma on hoitunut usein vajaassa vartissa, joskus nopeammin – mutta aina pienemmällä kaaoksella.

Nyt porttimaisemissa syödään aamiaiskolmioleivät ja juodaan suomalaista johtovettä, samaa nestettä otetaan muistoksi pulloihin. Viimein ja lopultakin portilla 19 kysytään koronatodistusta samalla kun boarding pass luetaan koneelle, mutta koronalapun QR-koodia ei skannata, vaan rouva vain silmäilee pahvin. Sen jälkeen tuota arvopaperia ei matkapäivänä tarvita.

Sitten sitä vaan ollaan taas lentokoneessa, istumassa brasilialaisen Embraer ERJ 190:n penkkirivillä 4. Vilho on hämmästynyt että tänne asti on päästy.

Embraer on kone, jota Vilho “loves to hate”. Ja aina kun Vilho mainitsee mielipiteensä sataysikymppisestä, Annikki melkein kimpaantuu. Vilhon näkemyksen mukaan Embraerilla lentäminen on kuin taivaalle ponkaistaisiin liikennelaitoksen sinisellä bussilla.

 

Myöhemmin ilmassa Susivuori joutuu toteamaan, että kone menee “tasaisella” ihan kivasti, ja lentosää vaikuttaakin erinomaiselta. Nousuissa, laskuissa ja turbulenssissa pienehkö Embraer on jotenkin hontelo ja heikko, sen suhteellinen pienuus ei välity matkustamoon ketteryytenä tai kepeytenä, toisin kuin laita on vaikkapa Pohjolassa lyhyttä matkaa lentävien Canadair-koneiden kanssa .

Tunnin lennon jälkeen Vilho näkee jälleen maata, sillä pääkaupunkiseutua hallitsi harmaa pilvimassa, joka blokkasi nähtävyydet jo parissa sadassa metrissä kokonaan. Maassa ei satanut lainkaan, mutta kosteus oli kaikkialla. Korkeudessa odottaa kirkkaus, mutta maan peittää valkoin pilviharsomassa. Nyt ollaan kenties jossain Puolan yllä, eikä keli vaikuta hullummalta. Sitähän päästään ulkomaille, vaikka matka pysähtyisikin heti Müncheniin.

A2. Toinen introkappale, jossa Vilhon maskotti Lupo kertaa tilanteen

Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. 

 Näinhän se suomalaisten iso kirja tietää kertoa.

Ja niin kuin me Vilhon ystävät erittäin hyvin tiedämme, ei Vilho ole mainittavasti mitään näistä luetelluista, vaan ennemminkin sitä kuuluisaa aika velikulta -osastoa. Eihän se Viltsu minnekään ole kadonnut tai jäänyt vuorille, vaan palannut kiltisti viinikuppinsa ääreen.

Toimittelen Vilhon maskotin virkaa, nimeni on  Lupo. Maskotti, jota toki voi kutsua myös pehmoeläimeksi, hoitaa toimea joka asettuu keskimäärin jonnekin talonmiehen ja pelastuspäällikön välimaastoon. Riittää kun asiat sujuvat ja katastrofeilta vältytään, muun ajan voi olla sitten kuin Ellun kanat. (Tääkin on joku sitaatti; En tunne kyseistä Ellua lainkaan – vielä vähemmän hänen kanojensa vapaa-ajanviettotyyliä).

 Meriselitykset eivät ole tyyliäni, mutta kun hommiin on ryhdytty, niin spiikkaan Vilhon tässä takaisin omalle estradilleen, vaikka on tänne muutenkin tunkua – monenlaista pelimannia on tällä palstalla soitellut. Antakaa kaveri kuitenkin yrittää vielä, varmaan sillä on rimakauhua ja valkoisen paperin pelkoa. En tunne kumpaakaan oireyhtymää  lainkaan, sillä oma tunneskaalani vaihtelee tyytyväisyydestä orastavaan nälkään.

Piti kuitenkin sen verran sanoa, että ollaan taas matkalle yrittämässä ja täällä kotona porukka on hermona. Onneksi seurue on pitkän vuoden jälkeen väsynyttä, joten eivät ihan seinille kiipeile. 

Itse en hermostu kuulemma mistään – näin juttelee mukava, vaikkakin kiivas naisystäväni Piso. En oikein viitsi stressata, sillä tietääkseni aina asiat ovat järjestyneet.

Työkseni hoitelen yövartiointia ja katselen Vilhon perään. Hyvin ollaan pärjätty vuosikausia.

Harrastuspuolella kiinnostukseni suuntautuu kulinarismiin, liharuokiin ja pääaterioihin. Yötöiden takia nukun mielelläni lounaan ja päivällisen välisen ajan. Suhtaudun asioihin maltillisesti, mutta lihapyöryköihin intohimoisesti. Palataan asiaan porukat, siihen asti kannattaa muistaa:

Kaikki järjestyy.

 

Lupo

(Kuva sisältää lähes varmasti tuotesijoittelua)

 

A1. Kuumuudesta suuriin sateisiin

Se, miten nämä tekstit on järjestetty yhteen, käy selväksi kun ne luetaan. Kaikki tarpeeton on jätetty pois jotta tarina, joka on miltei ristiriidassa jälkimaailman uskomien mahdollisuuksien kanssa, voi näyttäytyä yksinkertaisena tosiasiana.

B. Stoker, 1897.

 

Vilhon kesä on ollut kaksijakoinen, niin kuin varmaan monen muunkin suomalaisen. Ensin tarjolla oli hellejakso, joka tuntui loputtomalta, sitten elokuussa alkoi epävakaus ja suuret sateet.

Toinen kaksijakoisuuden aiheuttaja kesässä Susivuorelle on ollut ajatus matkasta. Ensin kesää elettiin ilman toivoa todellisesta lomasta, tuudittautuen odottamaan vain tulevaisuutta. Tuo aika oli helppoa ja kesä toimistolla kului nopeasti.

Sitten Annikki ja Vilho päättivät buukata matkan ja sen jälkeen ajatukset ovat kaiken epävarmuuden keskelläkin suuntautuneet perinteiseen syyslomamatkaan. Helle on vaihtunut epävakauteen, loputon sujuva kesä epätietoiseen odottamiseen.

Vilhokin piti viisi irtolomapäivää siinä kuumassa kesäjaksossa ja ne päivät käytettiin pitkiin viikonloppuihin, kotimaanmatkailuun ja kirkkojen kiertämiseen maakunnissa. Elokuussa Susivuori on istunut toimistolla ja sää on vaihdellut myrskyisen epävarmasta kaatosateiseen, välillä on nautittu lyhyesti lämmöstäkin, mutta hämmentävästi koko elokuu on maistunut syksyltä aivan alusta asti.

Nyt ollaan elokuun lopussa. Etelä-Suomi on saanut tänään niskaansa viikko- tai kuukausiannoksen vesisadetta, eikä tuulessakaan ole säästelty. Vilho on käynyt vielä kirjastossa, siivoillut asuntoa ja viimeistellyt pakkausta. 

Kaikki alkaa olla valmista, mutta mikään ei tietenkään vielä ole selvää.

 

 

 

 

 

Kesän kohokohtia: Italia vince gli Europei 2020 (2021)