Maanantaiaamu koittaa yhtä aurinkoisena kuin aiemmatkin päivä Portugalissa tähän mennessä. Toden totta, tämä on vasta retken kuudes päivä Portugalin maaperällä - sitä paitsi ensimmäinen päivä jäi muutaman tunnin öiseksi kokemukseksi. Nyt on lokakuun 21. päivä.
Vilho on toki tyytyväinen paikkaansa auringossa, miksi ei olisikaan? Annikki laatii tapansa mukaan topakasti mutta tyylikkäästi päivän ensimmäisen aterian ja Vilhon ei tarvitse kuin kömpiä makuuhuoneesta pöytään.
Kyseessä on kuitenkin vasta päivän kolmas kattaus. Vilho on nokkimisjärjestyksessä toisena, sillä paikallinen João on numero yksi. João on syönyt jo kahdesti ja Vilho on puoliunessa kuunnellut lepertelyä eteisestä. Tämä kuvio toistuu sitä paitsi jokaisella matkalla - aina joku muu on ykkönen.
Rehellisyyden nimissä ei Vilholla ole mitään Joãota vastaan. Se on kerrassaan mainio, siisti ja rehdinoloinen kissa. Ensimmäisenä päivänä meni hetken, ennen kuin João osasi tulla oikealle ovelle, mutta sinnehän se sitten ilmestyi, portaiden alapäähän. Ruuat oli kyllä hankittu jo valmiiksi etukäteen, joten tarjoilu saatiin pelaamaan pian 2-3 kertaa päivässä. Kissat löytävät kaikkialla Annikin (ja Vilhon), eivätkä ne yleensä ole mitään irtolaisia, vaan puolivapaita taiteilijasieluja, jotka syövät missä tahtovat ja kenen kädestä haluavat. João käy aamiaisella, sitten päivällisellä yleensä 35 minuuttia ennen auringonlaskua. Sen turkissa on pikkuisen vaaleanruskeaa kirjavuutta, tiikerimäistä raitaa tummalla värillä ja iskän puolen perintönä häntä on mustaraitainen harmaalla pohjalla. Valkoiset sukat ja valkoinen vatsapuoli. Jos tapaatte Joãon, kertokaa terveisiä, se muistaa kyllä.
Kun kollit on ruokittu, voidaan seikkailla rantaan. Koko maan eteläosa on yhtä uimarantaa, mutta muutama paikka on toista suositumpi ja kuuluisampi. Nyt matka vie Lagosin alueen Praia da Marinhaan, jylhien kallioiden ja patsasmaisten, aaltojen syömien kivipilarien luo. Ranta on jälleen alhaalla, pystysuoran kallion päältä on upea näkymä merelle ja miksei myös hiekkarannalle, jota louhikkoinen kivigalleria ympäröi. Kivet ovat hiekankeltaisia ja mainingit ovat taas miehekkäitä. Parkkipaikalla on muutama saksalainen ajoneuvo ja rannalle kerääntyy perheitä, eläkeläisiä ja pariskuntia. Vesillä käy muutama turistialus kallioita, koloja muodostelmia katsomassa mereltä päin.
Annikki ja Viltsu käyttävät aaltojen heitä paiskoessa uimajalkineita. Kivet ovat vedessä teräviä ja koko pohja on kraatterimaisen kallion ja hiekan vuoroin peittämää, aallot ovat sellaisia, että rantavedessä mennään miten meri tahtoo. Kontrasti rannan hienohkoon hiekkaan on karu. Uintikäyntien välissä naapuriporukan saksalaista isäpappaa siellä jo laastaroidaan, kun peukalovarvas on tosissaan auki. Rouva kysyy lainaksi veistä tai saksia ja 7 sekuntia myöhemmin Vilho leikkaa linkkuveitsensä saksilla laastarimatosta palaa. Perheen poika kiipeilee hetkeä myöhemmin isolle kivenlohkareelle ja vuoren valloitusta juhlistetaan huutamalla äitiä paikalle. Vilho seuraa kiipeilyä sydän kurkussa, mutta perheen äiti on tottunut miesväen temppuihin ja kehottaa junioria laskeutumaan, osoittaen muutamaa hyvää jalansijaa kivessä. Vilho on vaikuttunut. Rouvassa on hyvä ripaus turkkilaista verta ja pitkäpinnainen luonne kulkee vieläpä ihan kivan kehon matkassa. Keskittymistä on ilmeisesti syytä parantaa, muuten nokkimisjärjestys ruokinnassa putoaa entisestään. No, hetket auringossa ovat pian ohi ja pieneen, hiekan karhentamaan unelmaan on varaa kotikissaa muistuttavalla, harmaantuneella rantaleijonallakin.
Uimajalkineet, mainio esimerkki artikkelista, jotka herkästi saattaisivat unohtua kotiin, vaikka kuinka tietäisi mihin on menossa.
VastaaPoista