7. Algarvesta Alentejoa pohjoiseen, Castro Verde, Beja, sitten Vimiero

Aamuyöllä Vilho herää tuulen aiheuttamaan kolinaan tai ainakin uskoo heräävänsä siihen. Voi olla niinkin, että sielu se siellä jossain liikkuu levottomana ja janoaa eteenpäin. Niinpä niin, Vilho rakastaa ja pelkää maantietä, inhoaa ja kaipaa lähtemistä, vastustaa muutosta ja tarvitsee uutta. Niinpä sitä ollaan taas hereillä, hieman väsyneenä ja kurkku kuivana, täysin tietoisena siitä, että unta ei enää tule. Jälleen kerran on lähtöpäivä. Maantiet ja matkalaukut, voiko olla mitään yhtä niin rasittavaa, ihanaa kirousta?

Illan pilvet hieman lupasivat sadetta ja nyt sadetta tulee. Tuuli paiskoo vettä pitkin seiniä ja ikkunoita. Aluksi ei sada paljon, mutta tuuli tekee menosta myrskyisän. Vilho repii tavaroita autoon ja siinä hommassahan kastuu sitten varmasti pikkuisen ainakin ja todellisuudessa puoliksi.

Lopulta auto on täynnä reppua, laukkua, nyyttiä ja nyssykkää - on vesipulloja, evästä ja vaatepussia. Mutta maantielle kelpaavat kaikki kattaukset joissa pyörät pelittävät. Viisi yötä rantakohteessa on takana ja tulevaisuus on jossain pohjoisemmassa.

Sisämaassa luonnollinen kohde olisi Evora, alueellisesti selkeästi merkittävin kaupunki, mutta sen pariskunta on jo kokenut viisi vuotta aiemmin.  Sateisella maantiellä todellisuudesta tulee Vilholle pyyhkijöiden takana vilkkuva maisema jota tahdittavat navigaattorin latelemat paikannimet.

Castro Verde. Vettä tulee edelleen siten, että ulkoiluun ei ole mitään mahdollisuutta. Castro Verden pikkukaupungissa pysähdytään linja-autoasemalla vessatauolla ja juodaan kuumat maitokahvit. Kylissä meno on väsähtänyttä, passissa istuu lähinnä pappoja lakit päässään, jonkinlaista liikettä syntyy vasta koulujen päättyessä. Maantie vetää eteenpäin täältäkin, niin kuin vuosia sitten kun bussikyyti seisahtui tällä samaisella bussiasemalla.

Jostain syystä Alentejon maakunnasta Vilhon mieleen tulee savanni. Puut ovat paikoin suuria, hallitsevat maisemankohtaa, ja maa on keltaista, toisinaan punertavaa ja pensaiden kehystämää. Hiekkaa ja puskia, suuria puita. Ties vaikka jostain loikkaisi kenguru tielle?

Bejassa pitää hakeutua kauppakeskukseen sadetta pitämään ja lounastamaan. Ruokalasta löytyy lounastarjouksena mm. ankkarisottoa, joka on oikein Vilhon mieleen. Annos on sellaiset 5 euroa. Lounastauolla sade on tauonnut ja matka voi jatkua hieman kirkkaimmissa merkeissä.

Viljely on täällä kuitenkin vahvaa. Välillä oliivipuumetsiä suorine rivistöineen, sitten taas pitkäköynnöksistä viiniä, kunnes vanhat korkkitammet taas valtaavat maaston. Lampaita, tummia maatiaispossuja, kilejä ja suuria nautoja - myöhemmin jykeviä härkiä siellä täällä tammien seassa. Härkätaisteluperinne elää täälläkin ja toisinaan auto ohittaa muutamana härkätaisteluringin tai -stadionin. Havupuitakin näkyy, eukalyptusta ja vaahteraa. Lehmähaikaroita lentää paikoin parvina ja kaikkialla nämä valkoiset linnut täplittävä peltoja. Kottaraiset, mustat varikset ja harakat liikkuvat pelloilla. Syvemmällä maastossa nähdään muutama harjalintu, töyhtökiuru ja merkillisiä närhen sukulaisia.

Rio Guadianan uoma on paikoin niin laaja, että sen laajentumien suhteen voidaan puhua järvialueesta. Järvimaisema on hyvin yllättävä näkymä Alentejon lakeuksilla, etenkin kun samaan aikaan maisema on muuttunut muutenkin hieman rytmikkäämmäksi. Seutu on kaunista, hyvin agraaria mutta jotenkin ainutlaatuista. Pariskuntamme jäljittää jälleen erästä esihistoriallista kivikasaa, mutta peltoja sivuavat tiet käyvät niin karuiksi, että autoa ei uskalla enää niihin viedä. Vilho on onnellinen saadessaan menopelinsä yhtenä palana korvesta pois.

Päivän kulku jää kolmeen sataan kilometriin. Majapaikka on piskuisessa Vimieirossa, maatilalla. Tilalla on hyvin hiljaista, mutta lopulta opastusta löytyy. Alueelle on rakennettu muutama majoitusrakennus, joten ihan possujen pahnoille ei tarvitse mennä. Talon edessä on uima-allaskin, mutta kelit eivät juuri nyt tue polskuttelua. Asunto on kaikkiaan asiallinen ja iltaa voi viettää verkkoyhteyksien ja illan mestarien liigan pelien parissa tai sitten tuijotellen puisia kattopalkkeja, terracottaisia kattotiiliä tai valkoiseksi kalkittuja paksuja seiniä.