Suomessa kello on puoli kolme yöllä. Vilho tutkii vuokra-autoa lentokentän autotallirakennuksessa. Menopeli on ulkoisesti kunnossa ja matka voi tältä osin alkaa.
Lissabonissa on pimeää, mutta toisaalta liikenne on yöllä melko hiljaista ja matka hotellille taittuu sujuvasti. Ulkona on edelleen sellaiset 18 astetta ja yö on tyyni. Kaste laskeutuu vahvasti öiseen Portugaliin, ilma tuntuu merellisen kostealta. Vilho ajaa valtavan pitkää siltaa etelään ja auto rullaa kuin unelma kuusikaistaisella tiellä meren yllä. Ponte de 25 Abril kulkee sellaisen reilun kilometrin Rio Tejon ja Atlantin vesien päällä ja rannalta rannalle siltaa riittää pari kilometriä kaikkiaan.
Vilhoa ei väsytä; väsymys on ylellisyyttä, josta on pitänyt luopua ja josta Vilho on pystynyt luopumaan vallitsevassa tilanteessa.
Hotellin etsimisen viimeiset metrit ovat kuitenkin kuitenkin raskaita pimeässä ja hiljaisessa Caparicassa. Silti Vilho on täysin tyytyväinen tilanteeseen, kun hotelli lopulta löytyy camping-alueen keskeltä piilosta. Kaikki on hyvin. Vilho tietää täysin sen, että asiat ovat kunnossa kun hän tapaa hotellin kaksi vanhaa, virkapukuista vartijaa. Ystävälliset miehet avaavat portin nukkuvan hotellin pihaan ja sinne auto ajetaan. Annikki pahoittelee myöhäistä saapumista. Herrasmiehet vakuuttavat, ettei mitään ongelmaa ole, tervetuloa. Kellon on paikallisesti puoli kaksi yöllä. Lämmin, sylimäinen etelän pehmeä yö ympärillä.
Huone on korkea, asiallinen. Vilhon selkä on kipeä, jalkoja pakottaa. Lento oli pitkä ja jalkatila oli koneessa kortilla, pientä jäykkyyttä lisänä vanhoihin vaivoihin. Silti sankarimme käy suihkussa ja tajuaa vähitellen mitä kello on Suomessa - niin, sen voisi kirjoittaa muistivihkoonkin: 4:20.
Vilho oivaltaa, että yöpöydän lamppu sammuu pitkästä vivusta ja ehtii miettiä miten monenlaisia katkaisimia ihminen käyttää elämänsä aikana. Unta ei tarvitse odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti