Ulkomaan eksotiikasta ja jollain tasolla myös huumorista on suuresti puutetta, kun Vilho havahtuu uuteen päivään maaliskuun lopussa armon vuonna 2013 Ammeldingenin syrjäkylässä Saksan ja Luxembourgin rajalla. Annikki: "Arvaa mitä tuolla ulkona on?" Vilholla leikkaa sen verran, että tuskin pihalla näkyy kuubalaisia tanssijoita rumban pyörteissä tahi jäätelöautoa, johon olisi epähuomiossa lastattu viinaa tarjoushinnoin. Eipä tarvitse silmiä avata arvataakseen, että luntahan siellä on kaikkialla ja tunnelma kuin joulunäytelmässä.
Vilho kokee olevansa kissa; siis lähtökohtaisesti sellainen klassinen, mustavalkoinen peruskissa, jolla on hieman aluskarvassa harmaata. Vilhoa jurppii autoa peittävä parisenttinen lumikerros ja hän kynsäisee sitä pois vasemmalla etutassullaan. Vilhoa ei juuri kiinnosta myöntää sitä tosiseikkaa, että auto on lumessa, mutta pakko kai se on myöntää ja saada osa lumesta pois että pakkaaminen onnistuu. Maahankaan ei viitsi mitään laskea, se kun on... no, lumessa. Siitä vain käpälillä lunta pois, että ovet saisi auki. Hanskathan tässä pitää laittaan. Vilho miettii myös sitä, miten usein Thaimaassa sataa lunta ja ravistelee kissamaiseen tapaan takakäpälistään lunta ennen autoon istumista ja mielessä käy sekin, miten pitkä matka olisi ajaa Roomaan edullisella luxembourgilaisella bensiinillä. Viiksikarvoihinkin on tarttunut lunta ja Vilho nirpistelee kuonoaan autossa. Kissaleikki on kuitenkin pian ohi ja Annikki nousee autoon asumuksen maksettuaan. Ammeldingen tuoksuu maaseudulle, mutta asumus oli kertakaikkiaan loistava. Vilhoa kuitenkin pelotti roskalajittelun hollanninkieliset ohjeet, jotka päättyivät tomeraan huomautukseen 10 euron sakosta - sen Vilho toki ymmärsi. No, leikki leikkinä, majapaikkaan voisi tulla uudestaankin, asumus oli huippuluokkaa.
Ranskaan. Pellot kasvavat ja kylät muuttuvat tyypillisiksi ranskalaisiksi. Kaupoissa on täälläkin paljon juhlatarjontaa, pääsiäinen on tässä juuri ja nyt. Asutuskeskusten liepeillä alkaa olla marketteja ja kaikenlaista kauppaa kuten Suomessakin.
Verdun. Taistelukenttiä, metsää, kumpuilevaa maastoa ja pommikuoppia, rakennettuja asemia, bunkkereita, linnoituksia, juoksuhautoja ja kasemateja. Leimallisin on kansallinen monumentti, jonka arkkitehtuuri tuo mieleen suomalaisen jugendin ja Saarisen rautatieasemat. Kyseessä on kirkko, jonka viestinä on keskeisesti se, että ensimmäinen maailmansota ei unohtuisi, toistuisi koskaan. Samaa viestiä puhuvat valkoisten ristien rivistöt rinteisessä maastossa. Vilho katsoo tältä korkealta paikalta kauemmaksi maastoon, joka on usvan peitossa ja maalauksellinen maaliskuisessa, lämpiävässä ilmassa. Kirkkokin on kylmä, sivulaivoiltaan tunnelimainen, mutta viesti menee perille.
Tämäkin päivä on vetelehtimistä ja jopa odottamista täynnä, pitkäperjantaita siltä osin myötäillen. Illan pariskunta viettää konseptihotellin hyttimäisessä huoneessa, Vilho soittaa Palestrinan pääsiäismusiikkia ja miettii maailmansotia. Verdun on nyt julistautunut maailmassa rauhan kaupungiksi. Sitä tuskin on syytä arvostella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti