Koko seurue saatiin todella aikaisin liikkeelle. Eilinen suurväsymys vei koko porukan aikaisin unten maille ja siten ensimmäinen maastopäivä käynnistyikin varhain. Me nousimme 0755 ja tuvassa puuhasteluun jäi aikaa. Germaniassa mikroaaltouunin kokoiset miniuunit ovat ilmeisesti yleisiä ja sellaisella Vilho viritti lämpimiä aamiaisleipiä. Pöytätilaa asunnossa on hieman heikosti tai ainakin sähköpisteitä on sen verran vähän, että uunia ja kahvinkeitintä sai siirrellä pikkuisen edestakaisin.
Mutta saksalaiset sekaleipäsiivut olivat hyviä salameineen ja, ihme kyllä, Vilho keitti myös maittavaa kahvia. Reput pakattiin Vilhon mallin mukaisesti ja tavaraa tuli melkoisen paljon. Kaverini Lexa söi saman tien osan nallekarkeista, joten ne piti varustarkastuksessa korvata ennen kuin päästiin liikkeelle.
Meidän kylämme nimi on Weidach ja koko seutu on nimeltään Leutasch. Me marssimme Vilhon perässä kohti Gassea, naapurikyläämme pellon toisella puolella. Gassen kylästä etsittiin polkua Gehrenspitzen huipulle, mutta sitä ei löytynyt. Osa porukasta jo epäili, että valitsemamme opas olisi toistaitoinen.
Itse olin ihan tyytyväinen ettei polkua löytynyt, sillä mainittu Gehrenspitze oli aivan valtava vuori ja rinne nousi oletetussa paikassa miltei pystysuoraan.
Vilho se vain jatkoi tasamaata pidemmälle ja ajatteli kiertää mainitulle vuorelle takakautta. Olisiko sitten katsonut sitä retkikuntaa vähän tarkemmin, kun vielä kerran suunnitelma muuttui? Nyt valittiin kuulemma helpompi reitti ja pienempi vuori. Helpompia reittejä on yhtä vähän kuin ilmaisia lounaita, sen tulin kyllä huomaamaan päivän edetessä.
Mutta sää oli aivan mahtava! Lämmin kesäpäivä, ei liian kuuma, sillä pilviä oli taivaalla mukavasti. Seutu on todella kaunista, pihat hoidettuja ja ihmiset reippaita. Siellä täällä alppitalojen lomassa on pieniä kappeleita ja talot ovat komeita. Vastaan tuli perheitä kävellen ja pyörillä, muutamia eläkeläisiä mutta etupäässä ihme kyllä vähän nuorempaa väkeä. Vilho oli jo varoitellut, että Germaniassa eläkeläisiä riittää kaikille poluille ja jokaikiseen kylään määrättömästi.
Me painelimme Arnin kylään ja ennen kaikkea sen vuorelle, Ahrnspitzelle. Paikkaa kirjoitetaan kahdella tavalla, h-kirjain taitaa olla paikallinen lisä. Me nousimme jokirannasta Satteltal-nimiseen laaksoon ja se oli vielä suhteellisen helppoa hommaa. Satulalaakso oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Meidän haltijamme Random jaksoi kävellä hyvin korkeasta iästään huolimatta, samoin homma oli aika leikinlaskua haltijoille. Me hobbitit saimme kyllä pistellä aika tavalla pysyäksemme perässä, samoin kääpiöt. Jos harjoitus on tällainen, minkähänlaista on se varsinainen vuoripuuha?
Olimme ihan läpimärkiä Satteltalin korkeimmassa kohdassa. Korkeutta oli 1495 metriä. Kohtasimme koko päivänä tusinan verran ihmisiä tällä reitillä, loppupuolella emme enää ketään, vaikka olimme ajoissa liikkeellä.
Sitten alkoi se totinen nousu. Nyt mentiin tosissaan aika jyrkkää kävelypolkua, eikä mennyt kauaakaan kun metsä muuttui valkoiseksi kivikoksi. Kivikossa oli kuuma, tuntui kuin menisimme koko ajan lähemmäksi aurinkoa. Vaikka olimmekin vehreälllä vuorella, tunnelma oli kuin autiomaassa. Kuivia, pölyisiä valkoisia kiviä ja käkkyrämäntyjä siellä täällä aluskasvillisuuden muuttuessa karummaksi.
Vilho pysähtyi vasta 1800 metrissä. Olimme kävelleet yli kolme tuntia helteessä ja nousseet koko ajan viimeiset kaksi tuntia. Vesipullot tyhjenivät ja nallekarkkipussit rapisivat. Aholaita jupisi hiljaa partaansa ja muut kääpiöt olivat hiljaista poikaa. Kaverini Lexa näytti siltä, että itku tulee justiinsa. Haltijat vaikuttivat mietteliäiltä. Haltija sytytti piippunsa ja katsoi alas laaksoon.
Niin se laakso! Täältä näki jo melkoisen kauas, sekä reittimme laaksoon että myös alueen päälaaksoon. Uusia vuoria tuntui nousevan koko ajan maisemaan joka suunnasta. Paitsi eteenpäin emme nähneet, edessä oli edelleen jyrkkä, loppumaton rinne. Kumpujen taakse ilmestyi kyliä ja teitä, joista ei aiemmin ollut aavistustakaan. Pilvetkin olivat näyttäviä, kun olimme lähempänä niitä kerrankin.
Vesipulloni, molemmat, olivat tyhjiä. Olin niin uupunut, etten jaksanut edes syödä kaikkia nallekarkkeja, vaikka sekin olisi taatusti ollut kiellettyä. Vilho käski kerätä kamppeet ja valmistautua jatkamaan. Mutta ennen kuin mentiin, hän nosti minut reppuunsa. Näin kuinka tietäjä kopisti piippunsa tyhjäksi ja nosti yllättävän helposti Lexan maasta harteillensa. Sitten matka jatkui.
Pääsimme harjanteelle, korkeus oli nyt 1965 metriä ainakin muistelisin niin. Täältä näkyi ties minne. Vuoritouhun viehättävyys alkoi paljastua: Oli hienoa olla pilvien tasalla ja ihailla korkeudesta yleviä maisemia. Ilma oli raikasta ja vuori todella palkitsi kapuamisen juhlavuudellaan. Kääpiöt kävivät sivummalla tutkimassa uhden luolan, mutta ei siellä näkynyt lohikäärmeitä tai sormuksia.
Vilholle tuntui olevan tärkeää päästä kahteen kilometriin. Hän kävi lähempänä korkeaa kivihammasta, joka ei kuulunut tähän retkeen jyrkkyytensä takia. Korkeusmittari päivittyi samoihin aikoin ja osasi kertoa, että kaksi tonnia oli tullut muutenkin täyteen. Sekin asia kun oli hoidettu, niin lähdimme viimeinkin alaspäin.
Mutta laskeutuminen olikin rankkaa puuhaa! Kuljimme harjanteella mäntypensaiden lomassa. Repusta näin hyvin, miten jokainen askel piti katsoa tarkkaan, vaikka mentiinkin sinänsä polulla. Oli kiviä, juuria ja koko ajan jyrkkiä askeleita alaspäin. Myöhemmin sivuhuippujen jälkeen laskeuduttiin metsässä hyvin jyrkästi. Kääpiöt valittivat nyt toisinaan varpaitaan, kun taas nouseminen oli käynyt kaikkien kantapäille.
Tämä riittänee varmaan pääasiassa ensimmäisen retken kuvaukseksi. Olimme retkellä 7 tuntia ja kilometrejä tuli reilu 20. Kuumuus oli kovaa, eikä rasitus loppunut laskeutumiseen vaan meillä oli vielä pitkä marssi jokivartta pitkin kotiin. Näin, että haltijat antoivat vesipullonsa kokonaan kääpiöille, samoin schorlet, asiasta ei tehty numeroa kummankaan puolelta. Jokivarressa meidät laskettiin taas Lexan kanssa maahan ja loppumatka menikin meiltä hienosti.
Ei tällaisen puolituisen ole helppoa tarpoa tuollaisia matkoja, kääpiöt nyt tuntuvat vaan olevan niin sitkeää kansaa kaikkiaan, mutta koville otti kaikilla.
Asunnolla joimme kovaa tahtia jääkaappia tyhjäksi: Radleria, olutta, vettä ja myöhemmin viiniäkin. Peseytymisen jälkeen laitettiin ruokaa talon uunissa. Haltijat ja tietäjä menivät kylpylähotelliin. Tietäjä aloitti toipumisen terassilta kolpakon kanssa, sitten oli sauna ja jälleen hieronta: Gertrude (special). Haltijat kävivät höyrysaunassa ja uimassa, painelivat sitten taksilla Seefeldiin biodynaamiseen keitto- ja salaattiravintolaan Zum Steineriin.
Minä olin illalla väsynyt ja epätoivoinen. Hämmästyksekseni Lexa oli toivuttuaan intoa täynnä, näytti hienoja kuvia ryhmästä ja vuorimaisemista. Osassa kuvissa oli kyllä upeasti vangittu ryhmän spiritti rankan hikisessä urakassa. Lexa oli sitä mieltä, että kyllähän tällä porukalla kaikki on mahdollista. Jotenkin se ilo ja innostus tarttui minuunkin ja saatuaa ruokaa kääpiötkin olivat samoilla linjoilla. Vaikka olimme vähän tätä "navetan päädyn tavallista väkeä" tässä retkikunnassa, niin meillä alkoi sen pienen toivon kautta lujittua usko siihen, että onnistuisimme. Pitkää ja raskasta päivää seurasikin mukava ja voimia tuova ilta tarinoiden ja päivän kommellusten kertaamisen parissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti