4. päivä: Sateinen seikkailu - muuttuvia mielialoja ja kuluttavia kilometrejä

 Seuraava harjoituksemme muistutti kovasti ensimmäistä lenkkiämme. Tuttujen aamupuuhien jälkeen menimme jokivarteen ja jatkoimme siitä tällä kertaa länteen, ihan kirkolle asti. Sää oli jollain tapaa epävakaa, mutta kuumahan lopulta tuli. 

Kirkolle päädyimme ihan reitin takia, mutta näissä kylissä tottuu siihen, että samat sukunimet toistuvat taloilla ja yrityksissä. Näitä nimiä näkyy myös hautakivissä, myös isäntäväen nimi osuu heti silmiin. Sama tapahtuu sankarihautojen monumentissa. Niin kovin moni kylän mies ja poika oli henkensä menettänyt, etupäässä sodan loppupuolella. Siihen samaan mielettömään myllyyn hukkuivat, mihin suomalaisetkin samaan aikaan. Mutta kuka voisi olla niin paha, että käynnistäisi tuollaisen tuhon uudestaan, meidän aikanamme?

Näissä mietteissä jatkoimme metsäisemmälle polulle ja puissa rääkyivät närhet. Pian nähtiin musta Tirolin orava. Vilho osoitti niityn kohdalla Hohe Munden suuntaan. Se olikin todella upea pilvien keskellä.

Sitten noustiinkin tietä pitkin jokivarressa. Minuin mielestäni se oli puro, mutta haltijat muistuttivat, että melkoisen pienistä vesistä tulee jokia, joet virtaavat mereen ja – meri on se, mitä tämä maailma todella on.

 

 Kävimme lopulta korkeudessa 1765 metriä. Siellä oli mukava majatalo, Wettersteinhut, mutta emme menneet sinne.Alkoi sataa oikein iloisena kuurona, menimme kuusien alle. Lähellä oli toinenkin taverna, Almstube. Sinnekään Vilho ei päästänyt meitä, vaan olimme sateenvarjon alla kuusikossa. Lampaat olivat täällä suuria ja sympaattisia, ne katsoivat meitä liiankin ymmärtävinä. Aholaita meni rapsuttamana mustaa lammasta, puhui sille tottuneesti. Pitääköhän lampaille puhua karjalaa, vai oliko Aholaidalla joku muu taika? "Elä sinä pelkää minnuu, siähän oletkin nätti, myöhän ollaan miltei samankorkusia. Uso pois, sae loppuu."

Lähdimme paluulenkille Schöneggin kautta. Kaikki olivat mielissään siitä, että käännyimme takaisin päin. Välillä satoi,, mutta jatkoimme korkeudessa 1640 metriä mukavaa polkua. Vuoret näyttäytyivät välillä, katosivat toisinaan. Valkoista harsopilveä syöksyi lisää sateesta. Minusta tuntuu, että olemme kokonaan hukassa. Millään puuhallamme ei ole tarkoitusta tai päämäärää. 

Pidimme kuusen alla tauon. Vilho söi itävaltalaisia retkimakkaroita, samoin tietäjä. Koska nyt ei ollut niin kuuma, vettä oli repuissa vielä jäljellä ja join karpalonmakuista urheilujuomaa. Masensi, sadetta tuli toisinaan kuonolle kuusen oksienkin kautta. 

Lexa kipitti naapurikuusen luo haltijoiden luokse. Hän antoi naishaltijalle pienen Haribopussin, juuri suosikkimme, sen lakunauhan, jossa lukee Rotella. 

- Haluan kiitåä siitä, että pelastitte jo kerran retkikunnan, sanoi Lexa.  Naishaltija hymyili, otti lahjan vastaan,  avasi paketin ja puri siitä puolet, antoi toisen puolen Lexalle, ja sanoi:

- Minä luulen että te olette pelastaneet retkikunnan jo monta kertaa.

Myöhemmin, tauon jälkeen minun oli helpompi jatkaa. Haltijan hymy oli sulattanut sieluni jääpuikot ja jaksoin taas tallustaa. Mutta tietenkin tiesin sen sisälläni, että sehän oli pikkuinen kaverini Lexa, joka oli naiivisti taas toiminut, ylittänyt soveliaat rajat ja saanut tämän aikaan.

Edessä oli kuitenkin loputon laskeutuminen pitkin jokilaaksoa. Täältä kunta ottaa vetensä ja näiltä rinteiltä kerääntyy se joki, joka alhaalla juoksee loputtomana. Vilho myönsi meille juomatauon joelle tultaessa, mutta  se oli viimeinen. Edessä oli määrätön määrä ensin laskeutumista, sitten loputtomasti tasaisia kilometrejä.

Vilho teki selväksi sen, että retki oli mitätön. Emme käyneet kuulemma oikeasti korkealla ja pilvet veivät kiinnostavat huiput piiloon. Kuljimme silti nuo 21 kliometriä loppuun asti, oli retki miten mitätön tahansa. Mielestäni Vilho on tunteeton kone, sitkeä mutta sieluton. Hoikat pitkät jalat loputtomissa juoksutrikoissa ja takavuosien teknisiä maratonpaitoja väreissä, joiden season  on jo poistettu Netflixistä. Hyvä se on tuolla kattauksella painella, johan siinä peikot nääntyy ja örkit taittaa niskansa perässä ravatessaan, mutta yritä siinä tavallisen luodun pysyä mukana. 

Asunnolla hoidimme huollon. Kääpiöt joivat olutta ja radleria, mekin teimme niin. Tyrkyn aloitteesta lähdimme koko porukka kylälle Hakimin katuruokapaikkaan syömään kebabia. Siis me ja kääpiöt. Tyrkky puhui Hakimin kanssa turkkia, pian Anttila vaahtosi isännän kanssa jalkapallosta, siinä mentiin Turkin liigaa ja Bundesta. Aholaita söi paljon ja paljon hän olikin hiljaa. Palvelu oli loistavaa, mutta itse törmäsin pariinkin kielimuuriin. Suomessa olen oppinut olemaan hiljaa, ja usein panostanut siihen merkittävään hiljaisuuteen omana repliikkinäni. Mutta kovin usein joku kokeneempi tuppisuu on vientyt senkin repliikin nimiinsä.  Mutta porukka hoiti tämän päivällisen, kiitos kielitaitoiset.

    En edes halua ajatella mitä muut retkikunnan jäsenet tekivät tai heidän hierontatilauksiaa tahi reilun kaupan papu/itu-sotkujaan. Joimme olutta, pillastuin – tai siis melkein pillastuin. Olisin haastanut riittaa, mutta yö oli pimeä, musta ja kylä täydellisen kuollut. 

    Itkin pikkuisen, kääpiöt saatttoivat meidät kotiin. Asunnolla Vilho joi appelsiiniviinaa ja kuunteli vanhaa hämymusiikkia, ärsytti. Huolimatta pahasta tuulestani, nukuin hyvin ja olin kiitollinen saamastani lämpimästä ateriasta. Silmät lupsuivat, mutta Lexa vaan naureskeli – "Taisi Derkku-Matti kutsua!". 

Nukuin hyvin – kunnes aamulla näin kamalaa unta; Unessa lensi Kuoleman enkeli ja osoitti kahta puolalaista kylää.