Tänään nousimme Puittaliin (laakso) pitkin Puitbachia (joki) ja nousimme harjanteelle, jonka nimi on Scharnitzjoch. Loppujen lopuksi kiersimme kokonaan valtavan Gehrenspitzen vuoren, joka hallitsee kylämme näkymiä.
Sää oli pilvinen, sateenuhka oli olemassa, mutta maltillinen. Tiesimme, että pilviä tälle päivälle riittää ja voi olla, että retkemme jää lyhyeksi, jos päädymme sumun keskelle.
Nousimme aluksi metsää pitkin, eikä se polku ollut hullumpi. Kylpylän porukka oli nyt mukana, Anttila oli huolehtinut, että kaikki ovat valmiina 1030 varusteineen.
Metsästä me nousimme sitten aidasta päästyämme laitumelle. Hyvin pian kävi ilmi, että koko jokilaakso kahden suuren vuorimassiivin välissä oli laidunta eli vihreää, vehreää ja avaraa laaksoa.
Laaksossa näimme valtavia hevosia laiduntamassa vapaana, jossain korkeudessa 1600 metriä mentiin nyt. . Aiemmin metsässä olimme nähneet lähinnä tiaisia ja Lexa huomautti, että niitä tuntuu usein olevan korkeudessa 1340 metriä. Sitä en ollut kyllä pannut merkille.
Hevoset seisoivat tusinan laumana keskellä reittiämme. Niiden kanssa ei ollut kamalasti neuvotteluvaraa, mutta onneksi haltijat niille kuiskivat jotain rauhoittaa. Laumassa oli varsakin ja musta tamma siirtyi suojaamaan sitä. Pääsimme kuitenkin tilanteesta puhumalla pois. Muistan vieläkin tarkasti sen, kun haltijat seurasivat varautuneina, kuinka Aholaita puhui puhtaan tamperelaista kieltä hevoselle ja sai tilanteen haltuun. Kuulin ainostaan sen alun: "Kaveri, nii, kaveri, mää kuljen tästä ohi, mää kuljen pois, ei mitään hätää..." Samassa Tyrkky huomasi vuoristomäntyjen vieressä yhden "lisähevosen". Sehän oli kuin olikin gemssi ja vain jossain 1640 metrissä. Laitumella sekin, katseli välillä suuntaamme ja arvioi tilannetta. Gemssihavainto herätti koko porukan ja nosti tunnelmaa.
Itse katsoin puolihuolestuneena pilviä, jotka hieroivat koko ajan Gehrenspitzen kivistä poskea. Vilhon mukaan pilvet olivat vuoroin 1800 metrissä, vuoroin 2000 metrissä. Itse vuori tuntui täysin saavuttamattomalta. Laidun vaihtui valkoharmaaseen sepeliin, joka johti sitten pystysuoraan, samanväriseen seinämään. Vuori oli tyly, majesteetillinen ja karu samaan aikaan. Vaikutelmaa ei suinkaan vähentänyt se, että valkoisen pilvet ympäröivät sen teräviä, hammasmaisia huippuja, aina toisinaan kadoten ja paljastaen kivimuodostelmaa jossakin korkealla taivaassa.
***
Korkeudessa 1769 metriä pidimme ensimmäisen tauon. Välillä oli aurinkoakin, mutta vaikka sää ei ollut kylmä, pilvet tekivät valosta kaikkialla häikäisevää sumua. Pilvisyys voi näköjään olla melkoista kirkkautta korkeammalla samanaikaisesti. Joimme mehua, söimme retkimakkaroita eli niitä maankuuluja itävaltalaisia retkisalameita. Vettä ei kulunut hellepäivien tavoin. Tietäjä otti snapsin ja haltijat söivät luomuomenoita.
Päivän jättipotti koitti pian. Korkeus ei ollut paljon yli 1800 metriä, kun pienen nyppylän ylitettyämme lähellä puroksi muuttuneen joen notkoa yllätimme kaksi murmelia muutamasta metristä! Nehän lähtivät laukkaamaan suurelle siirtolohkareelle ja huusivat jo jotain mennessään. Toinen näistä paineli pakettiauton kokoisen kiven alla olevaan koloon ja toinen kapusi sen laelle vahtimaan. Hetken kuluttua kaksi näistä ravasi seuraavalle siirtolohkareelle ja pian näitä murmeleita oli neljä, mutta ne olivat nopeita ja paineilivat piiloon. Mutta kiven päälle jäi yksi tarkkailemaan, toinen kiven sivuun. Tarkkaileva murmeli oli pystyssä ja pian ilmaa halkoi kirkuva vihellys kolmasti. Pian tuon jälkeen murmelit katosivat kukin minnekin, mutta kaikkiaan näki, että ne operoivat omassa maastossaan.
Ihan kaikki olivat innoissaan näiden harvinaisten, fantastisten eläinten näkemisestä. Jälkeen päin olen sitä mieltä, että tämä hetki nitoi ryhmämme parhaiten kasaan. Haltijat olivat haltioissaan ja iskivät yläfemmoja kääpiöiden kanssa, tietäjä tuuletti villisti ja loppuosa porukasta tanssi rinkiä.
Olimme maailman kauneimmassa laaksossa, ympärillä oli gemssejä ja murmeleita, hevosia ja ties mitä. Olimme melkein pilvien tasalla ja upean puron varrella. Miten maailmassa voisi olla mitään pahaa?
Vilho patisti meitä eteenpäin. Saavutimme lopulta kahden kilometrin rajapyykin, mutta merkittävää oli se, että tuossa vaiheessa pääsimme harjanteelle, josta näki toiseen upeaan laaksoon. Kauempana oli kalkkisena hampaana jylhä Hohe Munde -vuori, mutta edessä oli vehreä laakso lampaineen ja lehmineen, vihreine niittyineen. Pilvet kulkivat rinnallamme ja välillä paljastivat jotain, välillä peittivät sen.
Nousimme Vilhon tahdosta vielä ylemmäksi. Korkeudessa 2100 metriä oli pilvien seassa pieni müncheniläisten pystyttämä maja, joka oli suljettu ja odotti ties ketä. Nyt näkyvyys oli 20-30 metriä ja olin tyytyväinen kun Vilho päätti lähteä alas viimeinkin.
Vilhon repussa kulki myös Lexa. Sumussa tai pilvessä kuljimme viimeisenä, Vilho piti perää ja jupisi jotain menentetystä kivihuipusta. Sillon Lexa alkoi huutaa: "Pysähdy, pysähdy!"
Ennen kuin ehdin estää tai sanoa mitään, Lexa hyppäsi repusta ja alkoi kaivaa siinä sumussa, siinä mutaisessa laitumessa ja lannansekaisessa maastossa jotain nurmesta. Ja tämä pienistä hobbiteista pienin nostaa sieltä karjantallomasta laitumesta mutaisen mutta silti kultaisena hohtavan sormuksen.
Samassa koko retkikuntamme oli koossa, sieltä pilvien seasta, väsyneenä ja matkaa tehneenä. Lexa antoi sormuksen heti Randomille. Vilho tajosi kallisarvoista pullovettään, sillä sormus saatiin puhtaaksi.
- "Tässä lukee jotain, sisäpinnassa on kirjoistusmerkkejä" - sanoi haltija.
- "Onko se haltijakieltä?" -hihkui innostunut Lexa.
- "Ei ole, kaikki koukerot eivät aina ole haltijakieltä. Tämä on kreikkaa." - virkkoi haltija ja jatkoi
- "Sisäpinnalla lukee ἐλπίς eikä kaiverruksessa ole edes artikkelia. Me sanoisimme 'Elpis".
- "Mitä se tarkoittaa?" - puhkui ilmoille kaikkien ajatuksen innoittunut Lexa.
- "Se tarkoittaa 'toivoa'. Tämä on varmaan antiikin roomalaisten muistoja näiltä mailta. Heille kreikka oli maaginen kieli, kuten haltijakieli on meille. Mutta katsopa! Sehän sopii hyvin sinun sormeesi, eikä muuta ketään näkymättämäksi tai rupikonnaksi."
Me palasimme lampaiden ja lampaiden laitumien kautta vieraana näillä vuorilla. Mutta jotain oli muuttunut. Tiesin, että Lexa oli nyt juhlittu sankari, sormuksen herra. Hetken mietin mielessäni, että klonkuttaisin kaverini ensimmäisellä lähimmällä kivellä, ottaisin sormuksen ja olisin onnellinen – mutta sitten havahduin puistatukseen – kuka ikinä laittaisi mieleeni moista raakuutta, voisinko minä ajatella näin?
Laskeuduimme alas, se ei ollut helppoa, mutta nyt tuntui siltä että olimme ystävien joukko. Askeleet eivät olleet liikaa, niitä oli mukava ottaa tuollaisessa seurueessa. Aikoinaan, myöhemmin ajattelin että voisin olla tuolla paluumatkalla lopun elämääni. Kääpiöt iloisina, Lexa keskipisteenä. Vilho onnellisena, tietäjä terävimmilään, sanavalmiina ja haltijat fiksuina, sympaattisina ja ylevän kauniina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti