Kääpiöt esittelyssä

 Ainoa porukka, jota minun ei tarvinnut etsiä, oli kotiini saapunut kääpiöryhmä. Tässä kerrotaan nyt sitten heistä.

Kääpiöitä on retkikunnassamme kolme. He, samoin kuin me hobbittit ja muut tämän kertomuksen päähenkilöt, päätyivät Suomeen aika merkillisen sattuman kautta. No, ei siinä ollut itse asiassa mitään merkillistä. Tolkien oli siinä aivan oikeassa, että Keskimaasta oli lähdettävä, mutta saari Valinorin rannikolla tai Lännen Maa toimi ainostaan maailmansodan pakolaisille. Ei tällä planeetalla purjehtimalla pääse eroon rakennemuutoksesta, verotuksesta tai kusipäistä.

Kaikki jotka lähtivät Mordor-paon aikaan, lähtivät mahdollisimman kauas, tunnetun maailman äärirajoille. Siinä vaiheessa Suomi tuli aika pian mukaan kuvioihin.

Suomessa kaikki oli kaukana, muun muassa paha maailma, maailman metropolit ja värikkäät vaatteet. Osa porukoista meni myös Keski-Suomeen, jonka nimi oli enemmän kuin houkutteleva. Mutta siellähän oli ihan kamalaa; väki kieroa ja vaikeasti tajuttavaa, etäisyydet pitkiä ja niiden takana ei koskaan ollut mitään. Parkkitilaa oli valtavasti, muttei pienintäkään syytä pysähtyä. Aika moni valui etelään, katosi Espoon metsien rivareihin ja Vantaan lähiöihin. Suomessa olikin todella helppoa kadota, usein pelkkä keskiluokkaistuminen riitti.

Kääpiöt jatkoivat vuoristo-alalla. Päijännetunneli saa kiittää heitä, mutta suurisuuntaisia projekteja on sittemmin ollut vähän, Tampereella sentään rouhaistiin keskustatunneli. Tavallisen hiihtoputken voi tehdä kuka tahansa, mutta oikeisiin projekteihin tarvitaan kaivoskääpiöitä. 

  Moni pettyi ihmisten ahneuteen, silmittömään metallihimoon ja kaivannaiskaipuuseen. Kääpiöitä on ollut parkkihalleja louhimassa, yleensäkin rakennusalalla ja sitten aivan muualla. Aika moni kääpiö pitää esimerkiksi rengashotellia. Eihän kukaan huomaa talvirenkaanvaihtajaa, ainostaan sen, miten nopeasti omat kiekot löytyvät ja homma käy – ja rakas auto pääsee taas rouhimaan kuivaa asfalttia.

***

Kertomuksemme kolmikolle Talvivaara oli se viimeinen pisara.  Siinä vaiheessa kääpiöt päättivät tehdä jotain maailman eteen ja potkaisivat tämän meidän sormusprojektimme käyntiin. 

Mennään nyt tämä ryhmä aakkosjärjestyksessä:

Aholaita on porukan hiljaisin kääpiö. Pitää tavattomasti tekstiileistä ja pukeutuu mielellään. Tyyli on kuitenkin niin tavallinen, ettei kukaan huomaa mitään – se kai lienee Aholaidan tarkoituskin. Kuuntelee transistoriradiosta urheilua, intohimona ravit ja ristikot. Tuntomerkkinä villasukat ja printti-t-paidat. Aholaita lämpenee hitaasti, toisinaan ei lainkaan. Työteliäs, mutta osaa olla kriittinen. Pohtii ennemmin kuin puhuu.

Anttila on näistä se, jolla on eniten käytännön silmää ja pettämätön taloudellinen vainu. Tuo vainu aktivoituu aina, kun on jotain edullista saatavilla. Myyntimiehenäkin on varmaan ihan maailman top ten. Anttila on kääpiöiden pomo porukassa, sillä he ovat kovin hierarkkista väkeä. Harrastaa filmivalokuvaamista, DVD-leffoja ja kerää rintaliivikuvastoja. Kulinaristi.

Tyrkky on oikealta nimeltään ThyssenKrupp.  Hän on ainoa, joka kantaa juuri tuota sukunimeä, eikä halua puhua asiasta tai käyttää perhenimeä. Pitää valtamerilaivoista, teräksestä ja kissanpennuista. Edustaa telakkakääpiöiden heimoa, sukuhaaraa, joka vaihtoi kiviluolat valtamerialusten rautaisiin sisusonkaloihin. Tyrkky lähtee ensimmäisenä mukaan hommaan kuin hommaan, on hyväsydäminen ja eläinrakas. Erittäin kielitaitoinen. Pitää karaokesta.

Näin olemme käyneet kolmanneksen koko nykyisestä porukasta ja samalla esitelleet tämän retken alkuunpanijat.