Vilho kulkee Nerisin rantaa itään ja on lopulta suurella hautausmaa-alueella. Tänään ei oikein mikään toimi ihan nappiinsa ja aamukin oli takkuisa. Vilhon tavoittelema laajempi puistoalue olikin vielä idempänä, mutta minkäs teet.
Vilho on Vilnan suurella hautauskappelilla. Kappeli on harhaanjohtava termi, sillä paikka muistuttaa tuotantolaitosta, jonka sivuikkunan risti on ainoa, mikä tuo mieleen siunauskappelin. Seutu on hiljainen, taampana on asutusta, mutta kukkulat ovat miltei pahaenteisen hiljaisia.
Kappelista eteenpäin on muistomerkki juutalaiselle hautausmaalle – kaupungin toiselle sellaiselle. Neuvostoväki tuhosi hautausmaan 1960-luvulla ja jäljellä on vain muutama kivi. Tien toisella puolella on aika lohduton parkkialuemainen tontti, jossa on hautakivien (ehkä) kaivettuja jäänteitä kasassa kivipinoina.
Vilho pyörii alueella, eikä viime kädessä pääse oikein pidemmälle. Kierroksen saldona on hyvä kuva ikkunakissasta ja jonkin verran ajatuksia. Myöhemmin Vilho näkee närhen, kenties sen pesän ja jälleen mustapääkertun.
Edessä on vaeltaminen takaisin kotiin ja siinäkin on omat seikkailunsa. Hieman oikaistessaan muutaman puisto/piha-alueen kautta Vilho päätyy jonkinlaisen taideoppilaitoksen takapihalle ja sitten seiniä pitkin löytyy kuitenkin se katu ja ajoreitti. Viime reitillä huomaamattoman trespassauksen pääsee kuitenkin todistamaan nuori nainen, joka astuu jostain tyhjänoloisen kompleksin terassiovesta tupakalle ulos. Hän tervehtii, Vilho kakoo nolona päiväätä ja luulee hetken nähneensä Françoise Hardyn.
Täältä järkevin reitti on kotiin on kolmen ristin kukkulan kautta – mutta lukija varmaan ymmärtää, että sekä "järkevin" että "reitti" ja sana "kautta" kannattaa katsoa vilho-suomi -sanakirjasta. Katso myös kukkula ja kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti