Eräiden hieman haastavien siltojen ja liittymien jälkeen Vilho päätyy alueelle, jota voidaan kutsua Belmontas-puistoksi. Tämä on laaja metsäalue raviratoineen ja edelleen kuitenkin Vilnia-joen tuntumassa.
Vilho kapuaa metsäalueelle – tämäkin on harjumainen ylänkö – ja kulkee siellä pitkään. Pikkutikkoja on täälläkin, myöhemmin Vilho löytää mustarastaan pesän. Hiljaisuutta rikkovat linnunlaulujen lisäksi ainoastaan taivasta repivät lentokoneet.
Aikanaan Vilho laskeutuu Belmontas-mäeltä jokirantaan ja kulkee tuota asumatonta vesistön vartta takaisin kaupunkia kohden. Päivä on lopulta aurinkoinen ja Vilho saa hyviä luontohavaintoja. Tässä kohtaa jokea ei voi olla huomaamatta majavien jyrsimiä puita, osa jäljistä tuoreitakin. Nuo veijarit operoivat siis täälläkin, niinpä tietysti miettii Vilho.
Jokiranta on siisti, lähes roskaton jä hämmästyttävän koskematon ollakseen suuren kaupungin kupeessa. Liettualaiset eivät roskaa tai riko paikkoja, täällä ei jätetä joka kulmalle romuautoja ja kotitekoisia kaatopaikkoja. Siksi Vilhonkin merkillinen kaupunki-luontoloma toimii ja on kaikkiaan miellyttävä kokemus.
Lomalla kun on, Vilholla on aikaa väijyä lintuja kunnolla. Mustapääkerttu laulaa puissa komeasti ja Vilho vain odottaa, että saa sen näkyville ja myös valokuvaan.
Kiireettömyys on valtavaa ylellisyyttä, niin omituista kuin se onkin. Meillä on rajallinen määrä vuosia, päivä ja hetkiä, mutta silti elämämme hallitseva kokemus on kiire eteenpäin, kiire toisaalle tai vain kiire pois.
Kaikkea se Vilho miettiikin – ehkä läsnäolo ja pysähtyminen on helpompaa iloisesti eteenpäin soljuvan joen ääressä, vaatimattomien vesakkojen, lehtien täyttämien varvikkojen kevätaurinkoisessa maisemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti