Olen huomannut sen, että Vilho nimittää saksankielisiä kansalaisia "germaaneiksi". Tässä on kysymys siitä, että rajalla liikkuessamme ja rajaa jatkuvasti ylittäessämme tuntuu turhalta luonnehtia kohdattuja ihmisiä milloin itävaltalaisiksi, milloin saksalaisiksi. Bayern muuttuu Tiroliksi ihan tuosta vaan ja kulttuurissa on enemmän samaa kuin erilaista. Lisäksi kotimaanmatkailijaa täällä paikat ovat täynnä – siis saksankielisiä eli turistitkin ovat tavanomaisissa paikoissa lähes aina "germaaneja". Kukaan ei koskaan oleta, että täällä joku ei puhuisi saksaa.
Tästä syystä olen huomannut, että Baijerissa/Tirolissa on loputon määrä mukavia kyliä ja kodikkaita taloja. Mutta silti pieni kulkija voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi, vieraaksi ja jopa eksyneeksi, jos erehtyy hetken miettimään tilannettaan.
Tässä ei todellakaan ole kysymys siitä, että näissä maissa koskaan kohdeltaisiin huonosti. Sen olen huomannut, ettei tosiaan kohdella koskaan heikosti. Mutta silti toisiaan tuntuu siltä, kuin olisi toistaitoinen muutenkin kuin kielen osalta.
Minulla oli aikaa ajatella tätä, kun Vilho tuntui taas sössivän päivän ohjelmamme. Ilmeisesti Vilho oli viettänyt lomapäivänsä iltaa ja yötä kirjoittelemalla, kuunnellen musiikkia ja katselemalla nostalgisia tai muuten typeriä videoiden pätkiä. Jalkapalloakin tuo onnistui löytämään telkkarista.
Niinpä koko majatalomme osasto Vilho nukkui pitkään, päästäen auringon taivaalle ja kaikki germaanit jo määrättömälle etumatkalle – kenet töissään, kenet retkitaipaleella. Haltijat ja tietäjä olivat lähteneet jo aamusta taksilla Seefeldiin päivittämään varustustaan ja ihastelemaan hyppyrimäkiä, mutta me puolituiset ja Vilho teimme kuitenkin "tiedusteluretken" Puitbachin solan suuntaan. Siinä hommassa ei tullut kuin korkeintaan kuuma. Missähän armeijassa Vilhokin on oppinut koulutuksellisen osaamisensa, kun retken menessä pieleen osallistujat saavat kärsiä?
Palasimme pian kotiin. Asunnolla juotiin olutta ja nautittiin kuumasta iltapäivästä. Huushollia laitettiin kuitenkin kuntoon, tiskattiin ja puunattiin keittiötä ja koottiin tavaraoita. Nimittäin retkikuntaan on tulossa lisäystä ja kaiken pitää olla taas reilassa. Teimme osuutemme kierrättämisessä ja lajittelussa, kaikenlaisessa puuhastelussa. Joku pesi vähän maastopaitaa, kukkiakin kasteltiin. Ehkä päivä ei mennyt kokonaan hukkaan, mutta päämäärämme tuskin tuli lähemmäksi.
***
Yö tulee täällä päälle vahvasti ja silloin kaikkialla on täysin pimeää ja hiljaista. Yön laskeutuessa minun oli taas helppo palata mietteisiin ulkopuolisuudesta. En ymmärrä vieläkään näitä germaaneja. Päivisin täällä menee autoja valtavasti. Jos asuu sopivassa kohdassa, huomaa, että kauttakulkuliikenne on loputonta. Vaikka ympärillä on hiljainen, kädenlämpöinen kylä, saattaa sen raittia kulkea melkoinen karavaani autoja ja moottoripyöriä matkalla eteenpäin.
Moottoriajoneuvojen lisäksi kulkee pyöriä, sähköpyöriä ja juoksijoita sekä reippaita kävelijöitä, saattaa joku juostakin. On sauvakävelijää ja kiipeilijää, liitovarjoilijaa ja joka tapauksessa loputtomasti reippaita vanhuksia, joiden lomaparatiisi alppialue tuntuu olevan.
Päivärytmi on näillä kansalaisilla toisenlainen kuin meidän leväperäisessä ryhmässämme. Väki nousee aikaisin ehtiäkseen kaikkiin aktiviteetteihin ja ajoissa korkealle vuoristossa. Vetelehtiminen, torkkuminen tai muu vähemmän tervehenkinen toiminta ei kuulu asiaan sen enempää kuin meidän retkikunnan helmasynti, juopottelu tahi valvominenkaan. Pimeään aikaan tämä kotikylämme hiljenee täysin, sillä tämä ei ole läpikulkureitti. Yökerhoja, myöhäisiä baareja tai muuta häiriötä aiheuttavaa ei näistä keskuksista löydy.
Sääntöjä, kieltoja ja estettyjä parkkipaikkoja sen sijaan löytyy melkoisen paljon. Lisäksi on normeja, sellaista tapakulttuuria ja toimintamalleja, jotka tarttuvat hanakast kuin raitis ilma keuhkoihin. Jos vuoret eivät olisi niin estottomia, suuria ja kontrolloimattomia itsessään, toisinaan täällä voisi kuvitella olevansa suuressa ulkomuseossa tai loputtomassa Seurasaaressa.
Vuorilla on kuitenkin omat sääntönsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti