Asiat etenevät kovaa ja menevät kirjanpidon edelle, mutta se ei ole niin suuri synti, kun kyse ei ole yritysmaailmasta. Esitellään ryhmää tarkemmin myöhemmin, mutta nyt on kiirehdittävä reissun alkutaipaleelle. Puolivapaaehtoisena henkilöstöresurssina kirjoittelen sitten koko komitean kuulumiset tähän ylös.
Retkikuntaan kuuluu nyt yhdeksän henkeä: kolme kääpiötä, kaksi haltijaa, kaksi hobbittia, yksi tietäjä ja Vilho. Vilho valittiin siksi, että se on käynyt jo kuusi kertaa tuolla vuorilla, eikä hämmästy sen kummemmin vaikka mukana olisi minkälaista porukkaa.
Vilho käski meidän kokoontua lentokenttähotelliin edellisenä iltana ja tulla sieltä sitten tilataksilla. Se olikin ihan hyvä ajatus. Kentällä kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin.
Ensinnäkin porukoilla oli kaikenlaista kuokkaa ja kirvestä mukana, löytyi jousipyssyä, kilpiä ja haarniskaa. Asut olivat kauniisti sanoen "epookkitavaraa" eivätkä millään mittarilla konventionaalisen muodin mukaisia. Mitä tulee lähtöselvitykseen, niin perinpohjainen noituminen tai muut loitsut eivät ihan loppuun asti vietyinä nekään sovi kansainväliselle lentokentälle, joka se Vantaan suurin rakennus kuitenkin on. Automaateille on turha antaa avo- tai umpikämmentä, eivätkä ne ymmärrä puhettakaan, vaikka voluumia nostaisi. Leppoisa piipunpolttelu ei sekään kuulu enää julkisiin tiloihin, joten aika harva seurueen perustoimintamalleista upposi jäännöksettä lentomatkailun etikettiin.
Vaikutti kaikkiaan siltä, että koko komppania jäisi rannalle, ellei pahimmassa tapauksessa joutuisi jonnekin suljettuun laitokseen jatkotutkittavaksi. Eihän sitä ehditty edes vuorille, kun byrokratian ja toimintamallien lohikäärme haukkasi meidät kitaansa, muistan tuumailleeni.
Vilhokin siihen jo ehti paikalle, sehän oli hyvissä ajoin ollut lähtöportilla, aivan kuten sovittiin. Nyt piti kuitenkin tulla vähän vastavirtaan katsomaan, mikä kalabaliikki turvajonossa oli.
Onneksi meillä oli se tietäjä, sehän veti sitten ässän hihasta ja pelasti päivän. Oikeastaan se ei ollut mikään ässä, vaan tää meidän wizardi veti kaavustaan pari Kustaankartanon leimoilla varustettua vesileimapahvia. Siitä vierestä näin, että siinä oli vanhuskeskuksen viikon ruokalista ja toisena lappuna epäonnistunut bingokuponki. Mutta puheet ja paatos olivat vakuuttavia.
Tietäjä selitti anteeksi pyydellen, että tässä on tällainen entisten erityisnuorten monenkirjava teatteriseurue ja meidän pitäisi päästä Saksaan esiintymään. Terapiatyönä ollaan työstetty Julius Caesaria esityskuntoon, mutta tragedia huipentuu jo ennen lavalle pääsyä. Juttu jatkui:
"Että saatiin viimeinkin tällainen tilaisuus, kun varojakin on kerätty ainakin sata vuotta myymällä keksejä sukulaisille ja jakamalla heijastimia koululaisille. Ja juuri tuo Vilho tuolla on meidän valvoja, mutta sovittiin että yritetään itse hoitaa nämä muodollisuudet, eikä omastakaan mielestä mennyt kovin hyvin. Nyt menee vuosien harjoittelut ja valmistelut hukkaan ja julma maailma estää tämänkin unelman täyttymisen."
Ihmiset kuuntelivat tietäjän vuodatusta ja taisi yhdellä raavaalla turvatarkastajalla tulla aidosti tippa linssiin. Osa taputti: Kaikki halusivat auttaa.
Miekat ja sotakirveet hoidettiin rahtiin, asuihin ei puututtu ja liputkin hoidettiin jokaiselle kouraan. Sitten meidät vietiin siihen koneeseen pikkubussilla. Kaikki olivat kamalan ystävällisiä.
Niin sitä päästiin ilmaan ja kohti Müncheniä!
Lentokoneessa jokainen sai Haribon pienen nallepussin, tölkin Fantaa ja lapsille suunnatun piirtelysetin. Haltijat olivat järkyttyneitä, mutta älysivät viimeinkin olla hiljaa. Huomasin kuinka tietäjä muutti juomansa konjakiksi. Vilholle eräs vanhempi lentoemäntä toi pienen shamppanjan ja kiitteli ääni väristen vaivautunutta miestä"tärkeästä työstä". Pari kääpiöistä piirtelikin jotain siihen puuhavihkoon. Niistä se kaikkein käytännöllisen, Anttila, tokaisi: Vippi kuin vippi, kaikki erityskohtelu on kotiin päin.
Jaahas... 👍
VastaaPoista