Oberjoch-alppikylän keskeisin vuori on Iseler. Se hallitsee myös näkymää Susivuorten asunnolta ja sinne lähdetään tietysti heti ensimmäisenä päivänä.
Vilho on nukkunut hyvin, syönyt sardinialaisten paistaman pizzan ja hyvää ruokaa myös illalla, joten latausta riittää. Annikki ihmettelee jälkikäteen Vilhon päiväreissua, joka melkein näkyy kokonaan parvekkeelta, mutta Vilho toteaa vain, että helppo keikka. Nimittäin puolirasittava autoilu/muuttopäivä on ollut jaloille lepopäivä, joten nyt maittaa taas tonnikasisatanen levänneillä pohkeilla.
Vilho kapuaa kämpän n. 1200 metristä huipulle, joka sijaitsee virallisesti korkeudessa 1876. Rannepeli tarjoaa päivälle korkeutta 1881 m. mutta kirjan mukaan mennään.
Kelit ovat siis sellaisia, että varjoisia metsäosuuksia tervehditään ilolla kuin keitaita ja katso, niissä onkin varmaan 10 astetta vähemmän kuumuutta. Aurinko on ihanan kesäinen mutta paahtava. Vilho ruskettuu yhä ja koko nassu on pian kuin paahdetulla pavulla.
Pariskunta tapaa köysiradan yläpäässä, josta varsinainen taival Vilholle alkaa. Rata menee vain 1559 metriin, olkoonkin että sieltäkin maailmankaikkeus näyttäytyy kauniina ja sopivan utuisena.
Urhea vuoriretki kulkee siksakkina nousevaa polkua loput 300 nousevaa metriä ja reitillä on koiraa, mummoa, pappaa, lasta, näiden vanhempia ja nuorisoa. Suomalaiselle (=Vilho) päivän nousun rasittavin osa on se, että vastaantulijat on kohdattava ihmisinä ja heitä tervehditään; Katsekontakti ja lausahdus"Allo" tai "Grüs gott" "servus" tai näiden joku väännös. Jos väistetään tai odotetaan – tai oletetaan että näin tehdään – niin sanotaan odottajalle "danke" ja odottaja kuittaa "bitte". Tämä on oikein mukavaa ja erittäin inhimillistä, mutta vuoristopolulla metsäsuomalainen haluaisi olla hiljaa tai jupista hiljaa ja jos on kuuma, olisi kiva vaan tuijottaa alas polkuun naamasta putoavia hikipisaroita ja pitää Pepsodent-hymy tallissa.
Keikka on kuitenkin aivan mainio ja nyt kun eletään viikonloppua, tällaisen kohteen väenpaljous on hyväksyttävä. Huipulta Vilho hakee mukavan ja riittävän rauhallisen paikan ja pitää päivän toisen lepotauon, sillä ensimmäisen hän vietti Annikin kanssa.
Maisemat ns. eteenpäin ovatkin käsittämättömän hienot, niistä nautitaan maskottijäniksen Pixun kanssa täysin rinnoin.
Tauko on poikaa, mutta pelastushelikopterilla on keikka naapuriharjanteella ja sinne lasketaan henkilökuntaa. Eipä ihme, reitillä on paljon väkeä ja kaikkea voi sattua.
Vilho palaa aurinkoisessa kelissä kotiin vaihtoehtoista itäistä reittiä. Meno on helppoa, mutta kuumuus on välillä autiomaamaista. Aivan huipun tuntumassa jaloissa on yhtäkkiä musta, kapea käärme, joka sihisten kulkee polun yli – ennen kuin Vilho ehtii edes tajuta muuta kuin sen, että ottaa videokameran esille. Hämmentävintä kaikessa on se, että mistä ihmeestä käärme putkahti tälle ruuhkaiselle polulle, joka tosin juuri nyt on rauhallinen.
Come sail your ships around me, and burn your bridges down
Viltsu pudottelee alas tekojärvien kautta ja kuumuus paahtaa koko rinteen voimin. Harjoitus on kestänyt tässä vaiheessa 4,5 tuntia ja sehän on sopivasti marathonin pituus. Mutta vielä ei olla maalissa, vaikkakin voiton puolella.
Näitä hyviä päiviä mahtuu matkaan aina välillä ja auringosta pitää nauttia vielä kun sitä on. Upea musta kissa odottaa kirkolla Vilhoa, eikä väisty oikopolulta, aivan kuten ei pidäkään. Vilhollahan on paukkuja oikaista nurmen poikki kotiin ja kavuta vielä yläkertaan hirsitalossa. Annikki onkin vastassa parvekkeella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti