Kuudestoista päivä eli miten Vilho puskee sumun kautta hälyyn, saa kirjan luettua ja jättää vihreät niityt taakseen
Aamu Rouenin kupeessa on viileä, mutta aurinko tulee vahvasti päivään mukaan ja murtaa öisen viileyden kosteudeksi. Vilho istuu taas mobiiliinsa ja on hetken jotenkin avuton mustan ajoneuvon ohjaimissa. Oikeammin kyse ei ole avuttomuudesta vaan vauhdittomuudesta. Vilho kääntää auton hyvin hitaasti hotellin parkkipaikalla, kun siellä ei liiku ketään. Ikkunoissa on kastetta, joten Annikki avaa ja sulkee lasit kertaalleen. Pisarat valuvat ovia pitkin ja ikkunoista näkee nyt ulos.
Vilho kokoaa itsensä hitauden, vauhdittomuuden kautta. Hän on aina ajatellut, että kömpelyys ja epävarmuus on harmitonta, kun auto liikkuu metrin viidessä sekunnissa. Tiellä se tappaa, kun kulkuneuvo menee viisi metriä sekunnissa. Ajaessaan pihasta Vilho on jo yhtä mobiilinsa kanssa, suuntautunut kuin hävittäjälentäjä. Edessä on jälleen miljoona kiertoliittymää.
Tie kulkee Seinen kanssa kiemurrellen kohti Pariisia ja joen ollessa kohdalla sumu on alueella sakeaa ja näyttää huikealta. Pian sumu kaikkoaa kokonaan ja vihreät peltoaukeat ovat suuria, tehokkaan oloisia. Täällä kasvaa vehnää, jossain näkyy taas viiniköynnöksiäkin, mutta vain vähän. Loiren laaksosta Bretagneen siirryttyä viiniä ei ole juuri nähty, sama jatkui Normandiassakin. Tuossa siiderin, pommeaun ja calvadoksen maakunnassa omenapuut olivat tähtiä, vaikka mitään loputtomia puutarhoja ei näkynytkään. Nyt matka on taas kaartanut viljavyöhykkeelle, toki karjaa näkyy myös.
Vilho ajaa sivutielle ja kiertää lenkin pienen kylän kautta. Autokunta tähystää eläimiä ja huomaa ainakin muutaman komean fasaanin. Annikkia naurattaa miten ensin niin uhkea fasaani maastoutuu kun auto tulee lähemmäksi ja korsien takaa vilkkuu vain valpas silmä.
Pellot väistyvät ja suuret tiejärjestelyt vievät Vilhon huomion. Liittymiä, kehäteitä ja valtavasti kaistoja. Sitten jälleen vilahtavat Sacré-Couer, Stade de France ja Eiffel. Lisää liittymiä, liuskoja kaistavalintoja, tunneleita ja tasoja. Jälleen konseptihotellin piha ja uusi, samanlainen huone. Kymmenes hotelli tällä matkalla. Vuorossa on myös asiallinen, tuhti lounas ranskalaisessa ketjuravintolassa, joka on heti hotellin aidan takana.
Tämä on Stains, kaupunki esikaupunkina Pariisin pohjoispuolella, lähellä lentokenttää. Tämä on urbaania todellisuutta ja Vilho kokee vahvasti kontrastin taakse jätettyyn maaseutuun ja sen hallittuun pysähtyneisyyteen.
Alueen asukkaat ovat voittopuolisesti mustaihoisia tai pohjoisafrikkalaisia. Ihmiset ovat asiallisia ja ystävällisiä, mutta seutu on pääasiassa köyhää. Hotellista hieman sivummalla on puolitusinaa vanhaa asuntovaunua, joissa näyttää asuvan romanialaisia. Yhdessäkään vaunussa ei ole vetoautoa ja asukkaat ovat juuri siirtämässä käsipelillä kotiaan pikkutien yli.
Vilho pysäköi autonsa ostoskeskuksen parkkipaikalle. Viereisestä kulkupelistä roikkuu peili sivulla ja auto on täynnä rojua. Tien poskessa oli aiemmin palanut romuauto, mutta varsinaisen muistutuksen esikaupunkien arjesta antoi se kun vilahdukselta nähtiin bussivarikko ja siellä palanut linja-auto.
Huoneessa Vilho rapistelee kuohuviinipullon auki ja miettii melankoliaa. On aina niin apeaa, kun matka päättyy. Vilho on kuitenkin pitkään ajatellut, että matkan päättymisen apeus on pohjimmiltaan uuden matkan ensimmäinen tunne - sehän on kuin lupaus siitä, että pian taas mennään! Eikä ilman loppumatkan melankoliaa olisi alkumatkan innokkuutta ja syvää onnen tunnettakaan. Tämä on tasapainoa, tarpeellista sellaisenaan.
Vernen kirjan voi nyt lukea loppuun, Vilho on säästänyt loppusivuja kuin suklaarasian viimeisiä konvehteja. Vilho pitää Vernestä ja ihailee tämän kerronnan keveyttä ja soljuvuutta. Teksti on niin soljuvaa, että sen taidokkuutta ei huomaa.
Pariisi on niin lähellä, mutta jää kauas. Nyt ei olla Pariisin matkalla, joten ihana kaupunki säästetään toisiin kertoihin. Nyt pitää purkaa ja koota kaikki kertaalleen, niin tavarat kuin tuumatkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti