Vettä, tuulta ja kyyneliä eli miten Vilho pysyttelee maissa Normandiassa
Hotelli-ikkunasta näkyvä Place Lacaze Duthiers näyttää kauniilta aamuvarhaisella, mutta sen pohjoisuus tekee Vilhon hieman surumieliseksi. Näkymää hallitsee katedraali, Notre-Dame de Croaz Batz ja keskiaikainen aukio, mutta Vilhon keskeinen kokemus torista on sen graniitin vaalehko väri, asvaltin tummuus ja yöllä sataneen veden jäljet hiljaisilla kaduilla. Vilho ei ole sunnuntaiden suuri ystävä, ei liion maanantaiden, tänään on varmaan vähän molempia kun on pyhäpäivä. Lämpötila lienee kymmenen paikkeilla, tuuli jatkuu. Tuhatviisisataaluvulla rakennettu katedraali on pieni, Bretagnelle ominainen ja ornamentiikaltaan kohtuullinen. Vilho pitää tästä tyylistä ja pohtii, voisiko joskus pysähtyä pitkäksi aikaa johonkin kaupunkiin ja viedä vauhdittomuuden paljon pidemmälle; käydä katsomassa rakennuksia joka päivä uudestaan, kulkea boulangierilta leipä kainalossa tabaciin lehteä ostamaan ja miettiä yhä uudestaan näkemäänsä. Kenties, ehkäpä, varmastikin.
Mutta mikä kiertokärpänen lieneekään purrut Vilhoa, kun tuo kiertää Ranskan rantoja ja jokivarsia kuin Roscoffin Onion-johnniet aikanaan kiersivät Englantia vihanneksia myymässä ja sitä kuuluisaa punertavaa sipulia kauppaamassa. Vilhostahan on tullut vimmattu kilometrinnielijä, joka on muuttumassa kolmioleivällä toimivaksi orgaaniseksi osakokonaisuudeksi vuokra-auton kanssa. Lieneekö Vilho lukenut liikaa Jules Verneä ja yrittää Passpartoun ja Mr. Phileas Foggin hengessä Ranskan ympäri kahdeksassa päivässä? Tässähän on samalainen meno kohta kuin silloin, kuin Vilho kävi päiväseltään Venetsiassa hieman kävelemässä ja lopulta käveli koko ajan, hyvä että sai syötyä palasen pizzaa ja pian oli kaikki kiinteä maa kävelty kaupungissa ja Vilho laukkasi asemalle.
Annikki ei ole vielä älynnyt syyttää Verneä Vilhon vauhtisokeudesta, mutta Vilho onkin ovelasti ilmoittanut tekevänsä laajaa tiedusteluretkeä ja laaja se onkin. Mutta eipä hätää, vielä tässä on joku tolkku säilynyt, ainakin Vilhon mielestä suunnitelma on edennyt mallikkaasti. Annikki ryhtyy tosin jo rypistelemään matkaopaskopioita jätepaperina. Totta: paljon on jäänyt näkemättä, mutta paljon on nähtykin. Vilho-mobiili jättää kuitenkin Roscoffin taakseen ja edessä on jälleen tähystys rantakallioilta pohjoiseen.
Vilho ajaa Trébeurdenin näköalakallioille ja sieltä tähytään punaisia kallioita, Cõte de Granit Rose'ta. Keli ei ole kovin ruusuinen ja mielikuvitusta tarvitaan siihen, että kalliot näyttäisivät punaisilta. Vesirajan kivet etäisyydessä sitä kyllä ovat, mutta matkalaisemme ehkä odottivat suurempia punertavia kallioseinämiä. Totuudenmukaisesti paikka on upea, näkymät hienoja, mutta fantastisia kallioita on nyt nähty jo jonkin verran Bretagnessa - se vaikuttaa vääjäämättä. Kenties eniten vaikuttaa kuitenkin se, että sää on surkea, vettä tulee häiritsevästi ja tukka on tuulesta putkella. Nyt lokkikalliot on hetkeksi nähty ja tuulensietokykyä päätetään säästää hippunen vielä Normandian puolellekin.
Annikki on pikkusen kipeä, joten vauhdittomuutta kaivataan tosissaan. Päivä kerryttää kilometrejä taas paljon, mutta sateessa kohteet ovat vähissä retkikunnalle, niin päätetään. Aamupäivällä käydään tankkaamassa ja pikaisesti kaupassa, toisena pääsiäispäivänä paikat ovat vain aamupäivän auki, kaupoista vain isot marketit.
Dol-de-Bretagnessa pysähdytään katsomaan Bretagnen suurinta hiidenkiveä, Menhir de Champ-Dolentia. Kohteella ei ole mitään toimintaa, se on pienen kylän laitamilla vihreällä niityllä. Kolossaalinen kivi tuntuu olevan hyvällä viljelymaalla, ympäristössä missä kiviä ei näy muuten. Pari penkkiä ja viittaa kertovat siitä, että tässä on kohde, mutta huikea kivi ei kaipaa esittelyjä. Kivi on kymmenenmetrinen jättiläinen, joka voi huoletta nimitellä pienempiä sukulaisiaan sepeliksi. Vilho kiertää kiveä sateessa kuin paparazzi ja kuvaa minkä kerkää ja pystyy. Peruselementtien äärellä ollaan: vettä, ruohoa, kivi ja taivas päättäväisine pilvineen.
Le Mont-St-Michel on Bretagnen Eiffel-torni, niin on Anni valistanut takki-auki-matkaan-lähtenyttä Vilhoa, joka tutki ainoastaan ruoka- ja viinisivuja kirjallisuudesta. Le Mont-St-Michel on Normandian kunta, jonka tekee erityiseksi sen sijainti kallioisella vuorovesisaarella - ja tietysti se, että kunta tai kylä on uskomattoman kaunis korkeutensa ja meren tähden. Paikka on saanut nimensä varhaiskeskiaikaisesta Saint Michelin luostarista. Kohde on kovimmista kovin, Annikille ja kaikille ranskalaisille tuttu lapsuuden kirjoista asti. Vilho ei muista yhdenkään poikakirjan sijoittuneen näihin ympyröihin mutta myöntää, että onhan kohteessa jotain tuttua, eikä vaikuttavuudesta ole epäilystäkään.
Toinen pääsiäispäivä: väkeä on kuin hengellisillä festareilla ja vettä tulee tuulessa päin näköä. Autoja, hevosia polkupyöriä ja kävelijöitä ohjataan pysäköintipaikalle tai alta pois. Keltaliivisellä doriksella on karvalakki päässä ja pitkä kannastie luostarin juureen tekee ihmislapset nöyräksi sään keinoin. Annikki on sen verran huonona, että Vilho kääntää auton kun vielä voi ja kun kohdetta on nähty mahdollimman läheltä mahdollisimman paljon.
Etäämmällä kerätään voimia kahvikupin ääressä ja Annikki kokee liki ihmeparantumisen herkullisen vadelmatortun avulla. Vilho tankkaa täytetyn patongin, jonka hinta on alle 4 eurooppalaista yksikköä kohteessa, jonka pitäisi olla turistirysä. Hinnat ovat kuitenkin normaalit ja tuotteet hyviä, palvelu moitteetonta. Tänään ei mennä kastumaan, käydään ennemmin myymälässä, sopivat matkalaiset. Vilho kuvaa St-Micheliä kauempaa ja matkaa jatketaan hotellille. Jos sää paranee, palataan.
Illalla on pitkä lepo, Annikki saa toipua ja Vilho kirjoitella, korjailla tekstejään ja kerätä voimia hänkin. Huoneessa on vedenkeitin ja hotelli on aivan uusi. Teetä ja kahvia tulee juotua paljon, katumaisematkin voisivat olla lahden pohjoispuolelta puntamaasta, joten tee sopii nappiin. Puhelimessa Äiti kertaa lumitilannetta ja Vilhon surkuttelut säästä alkavat tuntua osastolta "Hui, vesipisara."
Omenapuussa on valkoisia kukkia hotellin naapurissa, vihreän kolmimetrisen pensasaidan takana. Sadetta on edelleen ja tuuli tanssittaa tosissaan pitkien harmaiden kattojen vieressä nousevia lehtipuita. Nyt ollaan varkain, yhtäkkiä, Normandiassa. Pihassa rastas säräyttää ja Vilho on pirun mielissään siitäkin, kun kuulee kahden pikkupojan pelaavan jotain hotellin käytävässä juuri kuten pikkukundien pitääkin. Uskaltaisiko lukea vähän lisää Verneä, tuota nantesilaista kertojasälliä? Vilho avaa Médocin viinin ja laittaa levyn soimaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti