Vilho hämmentyy ihmisten lempeydestä ja siitä, miten työmiehet tekevät ystävällisesti tietä, siirtävät tarvikkeitaan ja johtonippua pois tieltä. Kukaan ei tuupi tai töni. Vilho vyöryy laukkunsa kanssa jalkakäytävää, Annikki seuraan määrätietoista miestään.
Minareetin kohdalla Vilho tietää olevansa oikealla reitillä, nopea vilkaisu kopioituun karttasivuun ja terveyskeskuksen ja sairaalan välistä yhä eteenpäin. Vilho rauhoittuu, pian ollaan asunnolla.
Kaupunkien tuoksu on tärkeä, sitä pitää nuuskia ja miettiä ensimmäisenä päivänä. Miten lempeän itämaiselta täällä tuoksuukaan! Ilma on lämmin ja kostea juuri tummuvassa illassa. Täällä eivät tuoksu jätteet tai pahemmat, vaan kahviloista tulvahtaa elämän ääniä, tummaa paahtoa, leivonnaisten hajuja ja taustalla on se itämainen, eksoottinen mausteinen vivahde jota Vilho on etsinyt. Hengitysilma on hämmästyttävän hyvä, savua tai pölyä ei juuri tunnu. Ravintolat ovat paikoin puoliksi kadulla ja niistä huokuu paistin, öljyn ja kasvisten tuoksua.
Istanbul. Vilho on päässyt itään, rajalle asti. Leipomon edustalla kissa saa Vilhon havahtumaan ajatuksistaan, komea katti tuntuu opastavan eteenpäin. Oikeassa suunnassa hyväkuntoisia kissoja on lisää. Pian tavataan emäntä, ranskatar kertoo asunnnosta. Ja niin kohta Vilho ja Annikki ovat kahdestaan Istanbulin kattojen tasalla, kaupungin rauhoittavien äänten suojassa ja katselevat pitkälle levittyvää valojen merta Kultaisen Sarven suuntaan.
Matkalla taas. Maagisessä idässä. Idän ja lännen rajalla.
VastaaPoista