Istanbulin arkeologinen museo on täynnä vanhaa kiviainesta, jota Vilho niin mielellään käy katsomassa. Aiheesta kiinnostuneelle paikka on "must", eikä siinä sen kummempaa. Kaikella rakkaudella Vilho ja Annikki huomioivat suuren museon erään siiven olevan kuin kappale kultaista Neuvostoliittoa. Tiloissa on kokolattiamatto, jossa täytyy olla tonni pölyä, katossa on vesivaurio ja värimaailma on harmaasta ruskeaan beigen kautta. Porrastasanteella on ryhmä väsähtäneitä sohvia ja puhki-istuttuja tuoleja aivan liian suuressa, hyödyttömässä tilassa, raskaat verhot nuokkuvat ikkunoiden kupeissa. Vanha parta tunnistaa ehtymättömän soviet-tyylin ja voisi kuvitella, että siipirakennus olisi toimitettu pakettiratkaisuna naapurimaastamme vuonna 1978 ja sitä vuotta se elää museoituna. Onneksi valtaosa näyttelytiloista on hyvässä kuosissa.
Hurjat harrasteet tarvitsevat hurjia eväitä. Vilho suuntaa hampurilaispaikkaa muistuttavaan pikaruokalaan ja paikka onkin ensimmäinen täysin palveltu pikaruokala. Tarjoilija ohjaa pöytään, jakaa kosteuspyyhkeet ja ottaa tilauksen. Konsepti on kuitenkin kuin hampurilaisbaarissa, Vilho ja Annikki ottavat molemmat aterian 5.
Ateria 5. tuodaan pöytään ja roskat viedään pois, aikanaan tarjottimet haetaan heti pois kun on valmista ja sitten toimitetaan jälkiruoka. Kaikki tämä ilman mitään säätämistä. Ateriaan kuuluu kuitti, joka maksetaan kassalla kun poistutaan. Homma todella käy ja muona maistuu. Tarjoilija tervehtii poistuvia pikaruokailijoita ja matka jatkuu.
Edes suuren basaarin sotatantereella Vilhon rauhallisuutta ei järkytetä. Menohan on siistiä - ketään ei tarvitse olla karistelemassa takin liepeestä tai muuten hermostua kaupankäynnistä. Basaari on valtava, se pullistelee huivikauppoja ja korushoppeja loputtomasti, sen lisäksi on kaikkea muuta, etupäässä vaatetta. Reuna-alueilla kaupankäynti on normaalia, ytimessä leikitään tinkimisleikkiä, joka lienee planeetan turhin leikki. Muuten hulinaan tottuu, eikä sitä tarvitse päästää sisäänsä. Aikanaan Vilhoa häiritsi kovin markkinapaikkojen tunku ja hulina, epämääräisen tuntuinen meno ja muu huiske. Mutta sitten Vilho huomasi, että markkinoilla kellutaan kuin meren aalloissa, eikä yritetä tyynnyttää aaltoja. Siinä se humu menee, keinuessa, ja sitten rantaan kuin ei jaksa tai halua enää.
Kotimatkalla käytetään köysirataa eli tunnelissa kulkevaa rinneratikkaa, tunelia. Se helpottaa huomattavasti kapuamista kotikaupunginosan korkeuksiin. Asunnon parvekkeella pitää puhallella tovin ilta-auringossa ja juoda olutta sekä anikseen vivahtavaa haaleaa vettä. Pitäisiköhän rapistella vähän veikkauskuponkia tietokoneella? -tuumii Vilho. Jos vaikka osuisi kohdalleen, niin sittenhän sitä voisi ostaa Annikille muutaman kiiltävän rannekorun ja vaikkapa kipaista hakemassa Istanbul-nimikoidun kultaharkon basaarista. Olikohan sitä olutta vielä jääkaapissa, esimerkiksi punaista Marmaraa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti