Vilho pitää kädessään egyptiläistä kamelia esittävää puuveistosta. Kamelilla on hieno vaalea turpa ja se viettää pienemmän kaverinsa kanssa aikaa keittiön astiakaapin päälle, viherkasvin lehtien alla. Vilholla ei juuri ole muistoesineitä, mutta nämä kamelit hän osti Kairon suuresta basaarista. Valkoturvat ovat rakkaat Vilholle, ne ovat juuri sellaisia avainesineitä, jotka herättävät muistot mieleen - samalle ne ovat kaikuja kaukomailta, aivan kuin englantilaislordien seinällä olevat trofit, riistaeläinten päät. Vilholle paremmin sopivia ovat kuitenkin kaksi pientä puukamelia.
Varmaan se johtuu sedästä, kaikista niistä sedän tarinoista ja tavaroista - siis ainakin osa tästä kaukokaipuusta ja ainaisesta matkailuista juontaa sedästä. Hänellä riitti kertomuksia, kaskuja ja niitä loputtomia sanontoja. Eipä montaa asiaa ole mistä ei tulisi joku sedän sanonnoista mieleen. Paloissa, toisinaan ja pätkittäin sedän lauseet palaavat Vilhon mieleen. "Esineillä on paikkansa", tapasi setä sanoa. Kai se tarkoitti maailmalta tuotujen esineiden tarinaa, niiden paikkaa maailmalla ja muistoissa, toisinaan kai sisustamista ja aina välillä sedän vaatimaa siisteyttä ja järjestystä. Vilho laittaa kamelit takaisin paikoilleen.
Tiskatessaan Vilho on vielä miettinyt pakkaamisiaan. Alkaa olla melko valmista. Kaikki on pian kohdallaan, sillä Annikki on hyvin hermostunut jostain pikkuesineestä, jota ei löydy. Sen varmempaa merkkiä uudesta hienosta matkasta ei ole tahi siitä, että kaikki on hiljalleen kuten pitääkin.
Piha on märkä, taivas harmaa ja vaahteranlehdet ovat pian kokonaan keltaiset. Aamupäivällä tiainen lauloi terhakkaasti makuuhuoneen alla. Vilho katsoo, missä pihan varpuset ovat, mutta niiden pyrähdyksiä ei nyt näy. Kaksi kulmien vakituista varista etsii jotain pihasta, siirtyy sitten vastapäisen talon katon reunalle valvomaan piha-alueen tapahtumia. On selvästi sunnuntai. Huomenna matkustetaan taas. Vilho laittaa loput astiat tiskiveteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti