Teetarjotin pujottelee vuosisataisella varmuudella Suuren Basaarin ydinalueen käytävillä. Kauppiaat seisovat puotiensa ovensuissa, osa tervehtii, toiset vinkkaavat teemiehen paikalle. Lasikuppi kulkee pikkulautasineen nopeasti tarjottimelta käteen, lisäksi tulee kaksi sokeripalaa ja lusikka. Teemies jatkaa matkaansa ja palaa aikanaan hakemaan astiat pois. Kauppias katsoo loputonta asiakasvirtaa: turisteja suurista risteilyaluksista, nuoriapareja järjestelmäkameroineen, hunnutettuja mustanpuhuvia daameja ja saksalaisia tai hollantilaisia naisia retkeilyvarusteissa, luisevina mutta innokkaina. Teetä juovalla kauppiaalla on tavaraa, jota ei tarvitse kaupustella, riittää kun toivottaa ikkunalle saapuvat sisään. Mutta teen voi juoda rauhassa ja vain katsoa ihmisvirtaa, kenties vilkaista yllä kaareutuvia holvia, jotka muodostavat basaarin parhaimman osan katon maalauksineen. Vilinä vie kuitenkin aina voiton katseesta, vaikka kaikki mahdolliset kulkijat on jo nähty. Arkkityypit ovat tulleet tutuksi kuin basaarin vilkkaimman teepajan juoma.
Vastapäätä toimivalla huivikauppiaalla on apumies tai velipoika jututtamassa kulkijoita, hän puhuu kaikkia kieliä ja poimii virrasta potentiaaliset juttukaverit. Huiveja aina tarvitaan, täällä niitä on, parhaita. Hän tarjoaa puodin ulkokulmassa seisovalle Vilholle penkkiään, mutta Vilho sanoo seisovansa mieluummin. Pohjoiseen jäävuoreen ei ole helppoa saada kontaktia. Mutta tietty harmonia on helppo saavuttaa, sillä molemmat miehet katselevat ihmisvirtaa kiinnostuneina, vaihtavat välillä hymähdyksen keskenään. Vilho huomaa hiljalleen olevansa rannalla, eikä enää virrassa. Hän odottaa milloin joku alkaa ostamaan häneltä huivia. Annikki on sisemmällä myymälässä ja hoitaa Turkin taloutta kuntoon.
Aiemmin päivällä Vilho on ollut vesisäiliössä. Sitä ei olekaan aiemmin tullut kokeiltua. Yerebatan Sarnici tai englanniksi Basilica Cistern on bysanttilainen 100.000 tonnia vetävä vesisäiliö, jonka keisari Justinianus rakennutti 500-luvulla. Nykyisin turistit pääsevät tyhjään säiliöön tutustumaan 336 pylvään kannattamaan saliin ja sinne Vilhokin tunki kameransa kanssa. Salissa on puolimetriä vettä ja siellä uiskentelee karppeja ja muita kaloja. Taustalla on turhaa, eteeristä ulinamusiikkia, sillä paikasta on kovasti koitettu tehdä turistikohdetta. Vilholle ja Annikille paikka olisi kelvannut sellaisenaankin, mutta karppi sinne tai tänne, sehän on turismia. Hieno kaariholvinen sali kuitenkin. Niin ja basilica nimessä tulee kuulemma paikalla sijainneesta basilicasta.
Vilhon setä oli innokas antiikin kohteiden kiertäjä ja tartutti Vilhoonkin innostuksen amfiteattereihin, akvedukteihin, raunioalueisiin, kreikkalaisteattereihin, mosaiikkeihin ja museotavaraan. "Museossa voi tulla jano, joka ei sammu", linjasi setä omaperäiseen tapaansa. Sen Vilho muistaa, että setä jaksoi museoita loputtomasti, mutta sitten aina syötiin hyvin, ja jos museon kahvila kelpasi, välillä nautittiin virvokkeita.
Setä esitteli kerran valtavaa keittiöveistään, jonka hän oli tuonut basaarilta. Setä oli todellinen kulinaristi ja osasi myös käyttää keittiön työvälineitä. Veitsestä oli basaarilla käyty ties kuinka pitkä myyntineuvottelu, varmaan tarina puhui tunneista, vesipiipun puhalteluista ja puolesta tusinasta teelasillisesta. Tiedä niitä kaikkia sedän juttuja, mutta pikkupojan silmissä veitsi oli valtava ja tarinat basaarista jäivät syvälle mieleen. Ja basaariinkin on palattava, huivikauppa on vasta pohjustettu ja tomera pohjoinen nainen palaa kaariholvien alle neuvottelemaan kaupoista, mukanaan hiljainen, kiireettömästi virtaan katsova miehensä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti