Carnac, Bretagne. Kymmenes päivä

Kymmenes päivä eli miten Vilho tutustuu valtavaan määrään vanhoja kiviä ja muistelee suomalaista simaa

Ruokakauppa Carnacin liepeillä on varustettu vahvasti paikallisilla ruokatarvikkeilla joissa on leimallisesti perinteistä tuntua. Voikeksejä, creppejä, lukuisia muita leivonnaisia, lihatuotteita, jonkin verran juustoja, reilusti oluita ja paljon siideriä. Moniin tuotteisiin Vilho on tutustunut jo aikoinaan vuosia sitten Pariisissa, sillä hän tuntee piinallisen hyvin supermarkettien tarjonnan ja monet bretagnelaiset tavarat ovat tulleet vastaan jo aiemmin Ranskassa. Vilho miettii, että korsikalaiset, baskit ja bretagnelaiset eivät juuri tunnu pitävän kynttilää vakan alla, vaan ilmassa on vahvaa, lähinnä positiivista nurkkapatriotismia ja ylpeyttä. Mikäs sen mukavampaa, kun se suuntautuu ruokatarvikkeisiin, käsitöihin ja muuhun elämän peruskudokseen. Vilho rapistaa koriin rasiallisen Palets Bretons -keksejä, jotka on voilla leivottuja. Täällä ne ovat sellaista versiota, jota sanottaisiin kai artesaanituotteiksi, mutta ympäri Ranskan näitä saa enemmän tai vähemmän teollisina versioina.

Siidereiden, luostarihenkisten oluiden ja muun purtavan kanssa matka voi taas jatkua tutkimaan Bretagnen rantaa  ja Quiberonin vaikuttavaa niemimaata. Päivän panos on kuitenkin jo annettu kivirivistöillä Carnacissa.

Vilho on kiertänyt niin monella hiidenkivellä eli megaliitillä, ettei ryhdy edes laskemaan niitä. Tämän päivän jälkeen puhtaat laskutoimenpiteet voikin unohtaa, sillä Carnac on sitten ihan omaa luokkaansa määrissä, sillä heti mennään satoihin, joissain laskelmissa puhutaan neljästä tuhannesta kivestä. Silti Vilhon suosikkeja ovat yksittäiset jättiläismegaliitit, menhirit, jotka yleensä sijaitsevat mukavasti luonnon keskellä. Carnacin liepeilläkin sellaisia on ja yhteen sellaiseen tutustutaan ensin. Luonto on lumoavaa, eikä päivä ole hullumpi, vaikka ei osaakaan päättää onko lämmin vai kylmä. Aivan mainiosti voisi kuvitella Asterix-hahmojen kulkevan näissä maisemissa ja tietäjän keräävän yrttejä aivan lähellä. Itse menhir on kaikkialla kovin samankaltainen ja aina vaikuttava, etenkin nämä yksinäiset jättiläiset ovat sitä. Ja vaikka megaliitti seisookin fallisen majesteetillisti tilaansa halliten kuin huutomerkki, on silti jokainen hiidenkivi on todellisuudessa kivinen kysymysmerkki. Tarkoituksesta ei ole tietoja, vain tulkintoja.

Vilho pohtii kieliasioita ja ei saa päähänsä menhir-sanan taustoja. Megaliitti tulee selvästi kreikasta ja tarkoittaa isoa kiveä. Menhir onkin osuvasti keskibretonia ja tarkoittaa "kiveä pitkää".

Muuta osuvaa sanastoa ovat dolmen, tumulus ja cairn.  
Dolmen on megaliitinen, yksihuoneinen hauta Siinä yleensä muutaman kivi kannattaa kattomaista levykiveä. Sana tulee  bretonista: taol maen tarkoittaa kivipöytää, joka onkin osuva ilmaisu.  
Tumulus eli suomeksi kumpuhauta eli yleensä kivirakenteinen hauta, joka on peitetty myös maalla kummuksi. Sana tulee latinasta ja tarkoittaa kumpua.  Tumulus on kärjistäen maalla peitetty dolmen.
Cairn on gaelinkielinen nimitys ja viittaa etupäässä pelkästään kiviseen hautakumpuun, suomeksi puhutaan röykkiöhaudasta, mutta keskieurooppalaiset haudat ovat pitkälti aseteltujen kivien rakennelmia, joten röykkiö kuulostaa hieman epäosuvalta.

Mutta huolimatta kielikertauksesta Vilho etupäässä aina vain sotkee ja vääntelee sanoja: dolmenista tulee pelmeni, tumuluksesta cumulus ja cairn on niin vaikea, että se voisi olla osa jonkin huonosti myyvän viskimerkin nimeä.

Palokärjen huuto on ääni, jonka Vilho yrittää painaa mieleensä keskellä Carnacin kivirivistöjä, jotka valokuvissa alkavat vääjäämättä näyttää Mannerheim-linjan panssariesteiltä. Palokärki tekee kevättöitä suurella kannolla ja huutaa välillä. Kauempaa täristää toinen tikka. Vaikka megaliiteillä on tähänkin aikaan jonkin verran toimintaa ja turisteja, ei tässä välissä ole ketään, sillä Annikki ja Vilho ovat jälleen hakeutuneet sivummalle, kivitarhojen välistä metsäkaistaleeseen. Maassa on murattia ja nyrkinkokoisia käpyjä, jyrsijöiden jälkiä. Sivummalla katsotaan tumulus-hauta, joka on erinomaisesti säilynyt maatilan kupeessa, sen kapeaa käytävää Vilho kulkee kumarassa ihastelemaan valtavia pääkiviä, joista tila on rakennettu. Mustavalkoiset lehmät laiduntavat kaikessa rauhassa ja matkailijat seuraavat jälleen hiirihaukkaa. Tänään peippoja, sinitiaisia ja nokivariksia on taas näkynyt paljon, lisäksi närhiä, harakoita ja pakolliset petolinnut. Pienellä lätäköllä on ristisorsa. Huomio palaa taas vääjämättä kuitenkin loputtomiin kivirivistöihin. Kivien päältäkin löytyy tosin järripeippo ja kahta saalistavaa kissaakin kiviristöillä päästään seuraamaan.

Illalla on taas aikaa levätä ja tutustua bretagnelaiseen siideriin. Vilhon valitsema versio - tarjontaa oli valtavasti - on suodattamatonta ja tuo mieleen lapsuuden simat. Juomaa onkin sopiva siemailla nyt pääsiäisenä, kevään ollessa vahvasti läsnä. Mutta Annikki on selvästi hävittänyt jonnekin osan voikekseistä Vilhon ottaessa päiväunet. Huomenna on jatkettava tuuleen ja tarvittaessa sateeseen, länttä kohden.